Arthur J. Burks

Arthur Burks on sen verran legendaarinen, että hänestä löytyy netistä matskua hyvin: tässä, tässä ja tässä. Pulp-kautensa jälkeen hän kirjoitti itseterapeuttista hömppää. Hän myös keksi ns. telescreenin.

Yhdysvaltain armeijan kantaupseerilla Arthur J. Burksilla (1898—1974) on hallussaan kirjoittamisen epävirallinen maailmanennätys: hän kirjoitti aktiiviuransa aikana jokaisen viikon jokaisena päivänä vähintään 18 000 sanaa eli noin sata liuskaa tekstiä. Burksin sanotaan olleen niin nopea kirjoittaja, että hän pystyi aloittamaan tarinan kirjoittamisen vaikka keskellä juhlia. Lisäksi hänen sanotaan kirjoittaneen usein heti edellisen tarinan lopetuksen perään uuden aloituksen.
Rikosromaaneja Burks ei kirjoittanut, mutta novelleja — rikos, lännentarina, kauhu — hän tehtaili. Hänen vakituisia julkaisijoitaan olivat mm. All Detective Magazine, Clues, jossa esiintyivät sokeutunut entinen nyrkkeilijä Eddie Kelly ja Chinatowniin sijoitettu poliisi Dorus Noel, Crack Detective, Horror Stories ja Thrilling Mystery. Burksilla on myös science fiction -romaaneja — tunnetuin lienee The Great Mirror (1942, kirjana 1952), jossa buddhalaiset munkit ja marsilaiset ottavat mittaa toisistaan. [Kirja julkaistiin Englannissa, Gerald Swanin julkaisemana halpana pokkarina. - jn]
Burksilta on suomennettu muutama novelli. Osa on kauhua, osa rikostarinoita. "Kauhujen tuoli" on tehokas ja jopa visionäärinen kertomus Arthur J. Burks -nimisestä kirjailijasta, joka tutustuu sähkötuoliteloituksiin. Omalla nimellä esiintyminen tuo novelliin oudon etäännyttävän vaikutelman. Novellissa on Amos Sewellin alkuperäiskuvitus.
Hiukan samanlainen tarina on "Kutsu ruumishuoneelle", jossa kirjailija — tällä kertaa nimeltään Whitney — pääsee tutustumaan ruumishuoneeseen. Ruumishuoneen työntekijä puhuu sekavia arvoituksellisista "munista" ja "mustista muurahaisista", mikä sinänsä riittäisi tekemään kenestä tahansa epäluuloisen, mutta sitten mies kertoo, että hänen oma tyttärensä tuotiin eräänä päivänä ruumishuoneelle. Kirjailija alkaa murtua.
"Mustan kivitaulun arvoitus" kertoo maalaislääkäristä, joka löytää seitsemän miljoonaa vuotta vanhoja dinosauruksen munia sekä yhtä vanhan miehen fossiilin. Fossiili näyttää kasvavan itsestään. Kauhukertomuksena alkava tarina saa lopussa luonnollisen selityksen. Pienimuotoinen "Kirkko viidakossa" kertoo Amazonin viidakkoihin sukeltavasta retkikunnasta ja sen muista eksyvästä jäsenestä, joka näkee yöllä omituisia näkyjä. Tunnelmallisessa novellissa on ilmeisesti Weird Talesin groteskin vakiokuvittajan Lee Brown Coyen kuvitus. "Musta kuolema" on maanviljelysaiheista kauhua ja muistuttaa hyvin monia Salaiset kansiot -televisiosarjassa sittemmin nähtyjä tapauksia: pellon alta nousee elävää kudosta syövää noennäköistä ainetta. Tiiviisti kerrottu novelli on parhaita suomennettuja Burksin tarinoita.
Näitä selvemmin rikosaihetta edustaa "Lapsenryöstäjien kintereillä", jossa Dale Cleve -niminen poliisi on vannonut löytävänsä vaimonsa tappajat ja tyttärensä kidnappaajat. Cleve on tunteeton ja peloton jättiläinen, joka selvittää kidnappaukset ilman FBI:n apua ja turvautumatta tavallisiin kommervenkkeihin. Cleven kosto on hirmuinen: hän suorastaan nauttii syytäessään luoteja kidnappaajiin. Novelli on äärimmäisen kovaksikeitetty ja sellaisena erittäin sujuva, mutta lopussa sentimentaalisuus saa voiton. Cleve on jonkinlainen esikuva Harry Callahanille ja muille suoraselkäisille poliiseille, jotka vähät välittävät auktoriteeteista.
Lyhyt "Vakuutushuijarit" kertoo poliisista, joka selvittää novellin nimen mukaisesti vakuutushuijauksia. Lopussa on jälleen kerran ironinen yllätys, mutta novelli loppuu liian lyhyeen. "Vapisevassa sankarissa" passipoliisi selvittää rikoksen, vaikka häntä pelottaakin koko ajan.

Rikosnovellit:
Kauhujen tuoli, Seikkailujen Maailma 2/1938.
Kutsu ruumishuoneeseen, Seikkailujen Maailma 3/1951.
Lapsenryöstäjän kintereillä, Seikkailujen Maailma 3/1953.
Vakuutushuijarit, Seikkailujen Maailma 5/1951. Julkaistu nimellä A. Y. Burks.
Vapiseva sankari, Apu 23/1951. Julkaistu nimellä Arthur J. Burke.

Kauhunovellit:
Kirkko viidakossa, Jännityslukemisto — Seikkailukertomuksia 12/1960. Alun perin Church in the Jungles, Weird Tales, syyskuu 1951. Ilmeisesti Lee Brown Coyen kuvitus.
Musta kuolema, Jännityslukemisto — Seikkailukertomuksia 11/1958.
Mustan kivitaulun arvoitus, Seikkailujen Maailma 3/1950.

Manhunt

Väitin Robert Blochin bibliografian kohdalla, että hänen novellinsa "Yön kauhuja" (RikosPalat 1/1987) olisi ainoa suomeksi ilmestynyt tarina, joka olisi julkaistu alun perin legendaarisessa Manhunt-lehdessä. Tämä on harhaluulo ja minun piti korjata se jo aiemmin, mutta menköön nyt: Gil Brewerin "Kuutamo" on (kylläkin vain ilmeisesti) alun perin ilmestynyt juuri Manhuntissa. Lisäksi Richard Demingin (josta en ole vielä postittanut tänne hakusanaa) "Valintatilanne" ilmestyi Manhuntissa vuonna 1954 nimellä "The Choice"; suomeksi se tuli vuonna 1983 Josh Pachterin toimittamassa antologiassa Top Crime.

Edwin Burkholder

Edwin Vernon Burkholder kirjoitti 1930-luvulta alkaen mm. The Avengeriin, Doc Savageen, Prison Stories -lehteen, The Shadow Magazineen ja The Whispereriin. Burkholder erikoistui kirjoittamaan täytemateriaaleja yksittäisiin sankareihin keskittyneisiin lehtiin; hänen salanimensä oli George Allan Moffatt, jolla nimellä hän julkaisi mm. The Skipperissä ja Nick Carter Magazinessa.
Burkholderilta on julkaistu muutama tosiseikkailu. "Läpimurto kukkulalle" kertoo toisen maailmansodan melskeistä tyypilliseen tapaan: pieni urhea joukko sitkeitä sotilaita voittaa suuren armeijan. [Myönnän, että tässä "tositarina" on harhaanjohtava termi, koska kyse on usein keksityistä jutuista, mutta en tiedä, mikä mukaan se olisi, koska kyse ei suoranaisesti ole novellista, vaan sävy on dokumentaarinen. - jn]

Tositarinat:
Henki hengestä, sanoi Bill Gentry, Apu 3/1955.
Läpimurto kukkulalle, Nyrkki 1/1962.
Surman saartamina, Apu 17/1955.

PS. Nettisivu kertoo näin Burkholderin "tositarinoiden" paikkaansapitävyydestä:

In 1955, Edwin V. Burkholder, an old-time writer who specialized in stories about the West, published an article in Argosy Magazine, which not only denounced Wyatt Earp as a coward and a murderer but manufactured evidence to prove it. Here was fakery in its most blatant form, designed to be as outrageous as possible. Writing under the pseudonyms "George Carleton Mays" and "J. S. Qualey," Burkholder also filled the pages of the new popular Western magazine, Real West with sensational claims about Wyatt Earp's villainy, and even manufactured fake letters to the editor from supposed "old-timers."

George Bruce

George Bruce (1898—1974) julkaisi 1930-luvulla kaksi romaania, teokset Too Tough To Die (1936) ja Claim of the Fleshless Corpse (1937). Hän toimi myös käsikirjoittajana Hollywoodissa 1930-luvulta 1950-luvulle ja osallistui monen lännen- ja rikoselokuvan tekoon. Kuuluisin — tai ainakin paras — hänen käsikirjoittamistaan rikoselokuvista on Phil Karlsonin ohjaama kovapintainen Kansas City Confidential eli Neljän naamion salaisuus (1952). James Whalen Alexandre Dumas -filmatisointi Rautanaamio (1939) on sekin huomionarvoinen Bruce-työ: synkeä, sadistinen, mutta jatkuvasti vauhdikkaasti eteenpäin kulkeva miekkailuelokuva, jossa on paljon ohjaaja Whalelta peräisin olevia homoseksuaalisia piirteitä. Bruce ohjasi myös yhden elokuvan itse, vuonna 1955 tehdyn lännenelokuvan Fury in Paradise. Brucen viimeinen elokuvatyö oli käsikirjoitus halpatuotanto-ohjaaja Edward L. Cahnin Kaunottareen ja hirviöön (1962).
Bruce oli lentotarinoihin erikoistuneiden pulp-lehtien tunnetuimpia kirjoittajia Robert Hoganin rinnalla; Brucella oli jopa oma lehti, George Bruce’s Contact. Hän kirjoitti lisäksi mm. Air Trails- ja Battle Birds -nimisiin lentosotalehtiin.
Bruce kirjoitti myös rikosnovelleja. Black Aces -lehdessä esiintyi poliisietsivä Nick Rongetti ja Thrilling Detectivessä seikkaili yksityisetsivä Red Lacey. Brucen kuuluisin dekkariluomus on kuitenkin Tiedonantotoimisto eli Information, Incorporated, josta kertovat novellit ilmestyivät Detective Tales -lehdessä 1930-luvun lopulla. Tiedonantotoimisto on nimestään huolimatta etsivätoimisto.
Ilmeisesti sarjan ensimmäinen novelli, suomenkieliseltä nimeltään yksinkertaisesti "Tiedonantotoimisto", on aivan liian lyhyt ollakseen kiinnostava: mysteeri selvitetään turhan nopeasti. Lisäksi tarina on rasistinen: itämainen taikuri Yoga Yomoda (jonka nimelle novellissa naureskellaan) hypnotisoi naisia antamaan hänelle rahansa. Novellissa on Amos Sewellin kuvitus. "Kuiskaavan kauhun tapaus" on vähintäänkin yhtä rasistinen — siinä Yogo-niminen musta mies tekee hypnoosimurhia. Tarinoiden rikollisilla on siis melkein samat nimet.
Kolmas suomennos, "Murhattu kapakkatanssijatar", on pätevä, joskin vähän sekava juttu poliitikkojen likaisesta pelistä: tuoreen senaattorin poika lavastetaan murhaajaksi ja senaattori-isää kiristetään. Ivy Lane (nimestään huolimatta mies) on Tiedonantotoimisto-novellien varsinainen sankari, hänen partnerinaan on Senator Greer, suomennoksissa senaattori Greer. Ajatusleikkinä voi miettiä, viittaavatko Tiedonantotoimisto-tarinoiden päähenkilöiden nimet ja olemukset jotenkin feminiiniseen päin — onko Rautanaamion homoseksuaalisuus sittenkään kaikki James Whalelta peräisin?
Erilainen novelli on "Kohtalon ivaa", joka on nimensä mukaisesti tyypillinen ironisen lopun varaan rakentuva kertomus. Siinä vanha itarana pidetty nainen pelkää henkensä puolesta kahdesta syystä: hän uskoo, että hänen luuloteltu omaisuuten-sa tullaan varastamaan ja ettei hänen omaisuutensa riitä pysymiseen hengissä. "Vetistä rakkautta" on puolestaan humoristinen rakkausnovelli.

Rikosnovellit:
Kohtalon ivaa, Seikkailujen Maailma 8/1949.
Tiedonantotoimisto, Seikkailujen Maailma 1/1937.
Tiedonantotoimisto: Kuiskaavan kauhun tapaus, Isku 51/1936.
Tiedonantotoimisto: Murhattu kapakkatanssijatar, Seikkailujen Maailma 1/1939.

Romanttiset novellit:
Vetistä rakkautta, Apu 30/1949.

Howard Browne

Howard Browne (1908—1999) aloitti uransa mm. Conflict-, Mammoth Detective- ja Mammoth Mystery -lehtien päätoimittajana 1940—50-luvulla. Browne toimitti myös Fantastic- ja Amazing Stories -nimisiä science fiction -lehtiä, vaikka omien sanojensa mukaan hän inhosi science fictionia.
Tarina kertoo, että Browne osti Mickey Spillanelta tieteisnovellin, mutta se oli niin huono, että Browne kirjoitti sen uudestaan. Tarina julkaistiin kuitenkin Spillanen nimellä, jolloin tämä soitti toimitukseen ja haukkui Brownea kirjoitustaidottomaksi typerykseksi, kunnes Browne sai kerrottua kirjoittaneensa John Evansin nimellä dekkareita. Tällöin Spillane sanoi: "Sinäkö kirjoitit ne kirjat?" ja pyysi käytöstään anteeksi.
John Evans -nimen Browne nappasi Chandlerin romaanista Nainen järvessä (1944). Tällä nimellä hän julkaisi 1946 ensimmäisen rikoskirjansa Halo in Blood, jonka päähenkilö on chicagolainen yksityisetsivä Paul Pine. Pine-kirjoja ilmestyi 1940—50-luvulla yhteensä neljä. Ne olivat omana aikanaan edistyksellisiä ja jopa kiisteltyjä, kun yhdessä teoksista kuvataan lesbosuhdetta. 1980-luvulla Browne palasi Pinen pariin yhdessä romaanissa. Brownen ensimmäinen romaani oli Warrior of the Dawn (1943), mutta se on Edgar Rice Burroughsin Tarzan-kirjoja muistuttava seikkailuromaani kivikauden ihmisestä. [Olen kirjoittanut Brownen Warrior of the Dawnista ja sen jatko-osasta, jonka nimeä en nyt saa päähäni, Pulp-lehdessä 1/2005. Anekdootti kertoo, että kun Browne lähetti kirjan Burroughsille, tämä vastasi sen olevan paras kirja, minkä hän on ikinä kirjoittanut! - jn]
Browne lakkasi julkaisemasta romaaneja 1960-luvulla ja alkoi kirjoittaa 1970-luvulla käsikirjoituksia sellaisiin tv-sarjoihin kuin 77 Sunset Strip, Mission: Impossible, Simon and Simon, Destry ja Virginian. Brownen viimeiseksi teokseksi jäi kehuttu puolidokumentaarinen Pork City (1988).
Brownelta on valitettavasti suomennettu vain yksi romaani, hänen omalla nimellään alun perinkin ilmestynyt Paul Pine -kirja Kaksinkertainen erehdys (1957). Kirja muistuttaa hyvin paljon Brownen ihailemaa Raymond Chandleria lankeamatta kuitenkaan plagiointiin tai tyhjään toistamiseen. Paul Pine on Marlowen kaltainen yksinäinen ja apea yksityisetsivä, jolle letkauttelu ja auktoriteettien vastustaminen tyhjänpäiväisellä leuanlouskutuksella on ainoa mahdollisuus säilyttää henkilökohtainen koskemattomuus ja omanarvontunto. Kirjassa Pinea pyydetään selvittämään kiristysjuttu, johon liittyvät Chicagon lähellä olevan pikkukaupungin raharikkaat ja näiden ahdistuneet tai typerät jälkeläiset sekä Pinen tuntema yksityisetsivä ja tämän vaimo. Pettymyksen ja elämänväsymyksen määrä on kirjassa huikea, mutta se on nimenomaan dekkarina jännittävää luettavaa. On sääli, ettei Pine-kirjoja ole suomennettu enempää. Jonkun kustantajan olisi syytä korjata puute välittömästi.
Roger Cormanin gangsterielokuva Chicagon verilöyly (1967) on Howard Brownen käsikirjoittama. Elokuvasta samana vuonna tehdyn romaaniversion on kuitenkin kirjoittanut Boris O’Hara — kuka lie — ja se on suomennettukin, virnistelevä Jason Robards kannessa Al Caponena. [Olen epäillyt, että Boris O'Hara - joka ei julkaissut koskaan toista kirjaa - olisi Howard Browne salanimellä - ainakin nimissä on samat alkukirjaimet, H ja B. - jn] Pari muutakin rikoselokuvaa Browne käsikirjoitti, Cormanin New World -yhtiön tuottaman ja Steve Carverin ohjaaman, kammottavaksi sanotun Caponen (1975), jossa Ben Gazzara esittää gangsteripäällikköä, sekä Joseph Pevneyn Portrait of a Mobsterin (1961), jota pidetään kelvollisena Dutch Schultz -elokuvana.

Romaani:
Kaksinkertainen erehdys. Manhattan 30. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1966. Alun perin The Taste of Ashes. Simon and Schuster 1957.

Fredric Brown

Fredric Brown (1906—1972; ks. myös tämä) on yksi amerikkalaisen rikoskirjallisuuden erikoisimmista kirjailijoista. Hänen ensimmäinen romaaninsa on The Fabulous Clipjoint vuodelta 1947 ja siinä esiintyvät Brownin ainoat vakiohahmot, amatöörietsivät Ed ja Am Hunter. Brownin tavaramerkki, nyrjähtänyt logiikka tavanomaisen jännitystarinan rajoissa, on jo tässä kirjassa puhjennut täyteen kukoistukseen. Sittemmin mm. Täältä ikuisuuteen (eli The Far Cry, 1951) ja Syntipukin yö (1951) ovat aikamoisia mielipuolisen kerronnan harjoitelmia. Kummatkin koettelevat uskottavuuden rajoja, mutta varsinkin jälkimmäisessä Brownilla on hyvä valtti hihassaan: Lewis Carrollin Liisa-kirjat, joiden logiikkaa Syntipukin yö toistaa ja jopa kommentoi. Brownilta on suomennettu myös tieteisfarssi Marsilaiset, menkää kotiin! (1955). [Sekä rikosromaanien puolelta Äänetön huuto (The Screaming Mimi, 1949) ja Umpikujassa (The Deep End, 1952), kiitos Book Studion ja kääntäjä Tapani Baggen.]
Brownin romaaneja on kioski- tai vastaavina kirjoina suomennettu neljä kappaletta. Ne ovat kaikki erinomaisia, ja jokaisessa Brown leikittelee tai jopa hulluttelee logiikalla ja kääntää sen päälaelleen. Usein hän onnistuu kuitenkin kertomaan koskettavia tarinoita. Tällainen on Miksi murhaan? (1956), jonka Brown kertoo viiden eri henkilön kautta. Kokeilu onnistuu erinomaisesti ja romaani on kikkailusta huolimatta sujuva. Brown ei edes yritä luoda jännitystä, vaan hän haluaa pikemminkin luoda kuvan maailmasta, joka on muuttunut niin pahaksi, että murhaajat yrittävät saada toimilleen hyväksyttävää motiivia väittämällä tappavansa kurjuuteen vajonneita ihmisiä säälistä. Brown tekee hienovaraisia viittauksia toisen maailmansodan kauheuksiin, mutta ei osoittele. Samalla kirja on poliisiromaanityyppinen tarina — tosin poliisit seuraavat koko ajan väärää johtolankaa. Kuitenkin juuri sen seuraaminen tekee kirjasta niin kiinnostavan, koska Brown pystyy sen avulla laajentamaan tavanomaisen rikostarinan koko vuosisadan historiaan.
Tyystin erilainen on Rahaa ja tivolityttöjä (1953), joka on ajalle tyypillinen kertomus pankkiryöstöstä ja sen saaliin epätoivoisesta ja verisestäkin tavoittelusta. Saalis on piilotettu jonnekin kiertävän tivolin sekamelskan keskelle. Brown vaihtelee tässäkin kirjassa taitavasti näkökulmaa, vaikkakaan ei niin kokeellisella tavalla kuin Miksi murhaan? -teoksessa. Juonen kiemurat ovat kuitenkin niin maukkaita, että Rahaa ja tivolityttöjä tavoittaa usein alkuperäisen nimensä Madball lupaileman sävyn. Kuvaillessaan alkoholisteja ja jälkeenjääneitä Brown on kuitenkin hyvin hellävarainen ja jopa lämminhenkinen — ei ole vaikea huomata, kenen puolella Brownin sympatiat ovat, vaikka kukaan henkilöistä ei olekaan ns. hyvä. Kiinnostavaa on se, että päähenkilö, juoppo "melkein psykologi" puhuu eräässä kohtauksessa Lewis Carrollista ja Liisasta ihmemaassa.
Brown kirjoitti 1940-luvulta alkaen novelleja mm. All Fiction Detective Stories-, Detective Story Magazine-, Five Detective Novels-, Manhunt-, Mystery Book Magazine- ja Verdict -lehtiin. Brownin lehtinovelleja on suomennettu aika monta. "Sokea vihollinen" (1950?) kertoo miehestä, joka kostaa sokeut-tajalleen yksityisetsivän avulla. Loppuyllätys on nokkela, mutta epätoden-näköinen. "Hyv’ yötä, ritari" (1949) kertoo ovelan tarinan näyttelijästä, joka ansaitsee elantonsa kiristämällä erästä kirjailijaa ja tuottajaa, mutta saa kovan kohtalon. "Joka tulella leikkii" on yllättävän kovaksikeitetty tarina, jossa pieni vakuutusasiamies joutuu myyntikeikalla keskelle kidnappausdraamaa. Mies toimii kuin paraskin kovaotteinen sankari.
"Takkuisessa koirassa" mies tekee murron ja hämää talon rähjäistä vahtikoiraa lihanpalalla. Lopetus on vähän ennalta arvattava, mutta kylläkin hauska. Mainiossa "Kauhunhetkiä"-tarinassa herttainen mummo pelastaa lapsenlapsensa joutumasta poliisien kynsiin tai tulemasta tapetuksi. "Olet paholainen, Kathy!" kertoo orkesterinjohtajasta, joka on menettänyt muistinsa ja jolle kaikki vakuuttavat, että hän yritti murhata omistushaluisen vaimonsa. Totuus paljastuu kammottavassa lopussa. "Neiti Valonarassa" nuori nainen pakoilee nähtävästi sekä lakia että kaikkia muita ihmisiä. Novelli on Brownin tarinaksi melko tavanomainen.
Brownilta on suomennettu myös scifi- ja fantasianovelleja. "Kuolemattomat" kertoo pienikokoisesta oliorodusta, joka yrittää päästä ensiksi Maahan ja sitten sieltä pois, kun he huomaavat Maan ihmisten haluavan tuhota heidät. Novellin sankari tekee uhrauksen auttaakseen olioita. "Karhunpalvelus", "Hirmuista" ja "Hävytöntä" ovat lyhyitä fantasiajuttuja, joissa Brown luo epätodellisen maailman niin lyhyillä ja varmoilla vedoilla, että häntä on helppo pitää mestarillisena. Tarinoissa on myös huumoria — esimerkiksi "Hirmuista"-novellissa Brown tarjoaa hyvän selityksen Tiibetin lumimiehille. Erittäin hieno on "Viimeinen juna", jossa juopon miehen yritys poistua junalla kaupungista on koko epäonnistuneen elämän vertauskuva.
Brownia on yllättäen filmattu aika vähän. Irving Reis ohjasi vuonna 1946 Brownin novellista "Madman’s Holiday" elokuvan Crack-Up, jota pidetään hyvänä, mutta tuntemattomana film noirina. Äänetön huuto -romaanin siirsi valkokankaalle Gerd Oswald vuonna 1957, suomeksi nimellä Kuutamomurha. Marsilaiset menkää kotiin! -teoksestakin on tehty elokuva, mutta vasta 1990-luvulla — kammottavan huonoksi sanottu tekele ei varmaankaan tee oikeutta Brownin kirjalle.

Rikosromaanit:
Hänen nimensä oli kuolema. Suom. Risto Kalliomaa. Nide: Hämeenlinna 1956. Alun perin His Name Was Death. Dutton 1954.
Kohtalokas koputus. Otavan taskuromaanit 24. Suom. Tapio Hiisivaara. Otava: Helsinki 1961. 2. painos: Rautaiset kirjat 18. Otava: Helsinki 1974. Alun perin Knock Three-One-Two. Dutton 1959.
Miksi murhaan? Suom. Risto Kalliomaa. Nide: Hämeenlinna 1958. Julkaistu lyhennettynä nimellä Ihmismetsästys. Rikos 5. Suom. K. O. Harri (Kari Lindgren). Viihdeviikarit: Hyvinkää 1982. Alun perin The Lenient Beast. Dutton 1956.
Rahaa ja tivolityttöjä. Suom. Sirkka Carlson. Nide: Hämeenlinna 1956. Alun perin Madball. Dell 1953.

Rikosnovellit:
Hyv’ yötä, ritari, RikosPalat 1/1987. Alun perin Last Curtain, New Detective, heinäkuu 1949.
Isoäidin syntymäpäivä, Apu 35/1961. Julkaistu nimellä Frederick Brown.
Joka tulella leikkii, RikosPalat 2/1987.
Kauhunhetkiä, RikosPalat 4/1988.
Neiti Valonarka, Apu 16/1958.
Olet paholainen, Kathy! Apu 15/1958.
Sokea vihollinen, Seikkailujen Maailma 10/1954. Alun perin ilmeisesti The Blind Lead, Detective Tales, kesäkuu 1950.
Takkuinen koira, RikosPalat 2/1988.

Tieteis- ja fantasianovellit:
Hirmuista, Mies 11/1960. (Alun perin Abominable, 1960.)
Hävytöntä, Mies 12/1960. (Nasty, 1959.)
Kamppailu, Valitut Palat 5/1983. (Arena, 1944. Huom! Tieto on epävarma, Valittujen Palojen tietoa ei ole tarkistettu!)
Karhunpalvelus, Mies 11/1960. (Bear Possibility, 1960.)
Kuolemattomat, Mies 1/1961. Julkaistu nimellä Frederik Brown. (The Undying Ones, 1950.)
Viimeinen juna, Jännityslukemisto — Seikkailukertomuksia 12/1958. (The Last Train, Weird Tales 1950.)

Bob Bristow

Valitettavasti netistä ei näytä löytyvän Bristowin kahden pokkarin kansikuvaa.

Bob Bristow kirjoitti Dellille kirjat Marked! (1961) ja Sin Street (1959) ja julkaisi siinä sivussa muutamia novelleja. Bristow julkaisi mm. Alfred Hitchcock’s Mystery Magazinessa ja Manhuntissa; häneltä on suomennettu kaksi novellia. "Joka toiselle kuoppaa kaivaa" on osittain ennalta arvattava tarina miehestä, joka on valmis tappamaan setänsä saadakseen tämän omaisuuden ja sedän kauniin vaimon. "Sankarin palkinto" on enemmän jännitys- kuin rikosnovelli: elämänsä turhaksi kokeva sotilas menee purkamaan atomipommia, joka ei räjähtänyt kokeessa.

Novellit:
Joka toiselle kuoppaa kaivaa, Apu 33/1958.
Sankarin palkinto, Apu 19/1959.