maanantaina, kesäkuuta 28, 2010

Kari Suomalaisen jännärit


Olen koonnut Recallmed-nimiselle kustantajalle pienen kirjasen Kari Suomalaisen jännäreitä - kirjassa on mukana kolme 30-luvun lopulla kirjoitettua novellia sekä Jasper-salanimellä ilmestynyt poikakirja Yhdeksästoista askelma. Tässä on kirjan esipuhe. (Teksti voi olla vähän epäonninen - kustantajan edustaja oli hiukan sitä mieltä, että sitä vain käytetään osana laajempaa esipuhetta, johon tulisi myös Lilli Suomalaisen osuus. En oikein pitänyt tästä kehittelystä ja sanoinkin sen, saas nähdä, mikä on keskustelun lopputulema.) Esipuheesta on vielä pidempi versio, mutta säästelen sitä vielä jonkin aikaa. - Ohessa on yksi Karin piirroksista 30-luvulta; tämä on novelliin "Utelias luuranko".

Karin jännärit

Kari Suomalainen (1920-1999) on kaikkien tuntema pilapiirtäjä, jonka ivallinen huumori iski säälimättä lähes kaikkiin ihmisiin ja kaikkiin yhteiskuntaluokkiin. Karin tapa karrikoida puolueita on jättänyt pysyvän jäljen suomalaiseen mielenmaisemaan.
Kari aloitti uransa toden teolla vasta toisen maailmansodan jälkeen, niin kuin moni muukin sukupolvensa kuvittaja. TK-komennus rintamalla tuotti paljon upeita piirroksia, joita voi ihailla kirjasta Karin sota (1987) tai Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan kuvitetusta painoksesta (1986). Sota-aikaan Kari teki myös länkkäriaiheista Henkensä kaupalla -sarjaa, joka ilmestyi Lukemista Kaikille -nimisessä lehdessä. Sodan jälkeen hän teki lehteen myös sovituksen Topeliuksen Välskärin kertomuksista. Se ilmestyi kokonaisena kirjana vuonna 1987, mutta Henkensä kaupalla -sarjaa ei ole koskaan julkaistu uudestaan.
Kuvittajana ja kirjoittajana Kari oli kuitenkin debytoinut jo aiemmin. Lukemista Kaikille -lehden numerossa 44/1937 ilmestyi hänen novellinsa “Tarkastaja Wilson-parka” sekä sitä kuvittava piirros. Lukemista Kaikille oli yksi helsinkiläisen Ilmarisen kustannusliikkeen monista lehdistä, joka ilmestyi kerran viikossa ja tarjosi joka numerossa lukijoille niin novelleja, jatkokertomuksia, sarjakuvia kuin artikkeleita ja tehtäviäkin. Lukemista Kaikille oli yksi suomalaisen lukemistolehdistön lippulaivoja, vetävän näköinen, värikansilla lukijoita houkutellut lehti, johon kirjoitti paljon esimerkiksi jännitysviihteen klassikko Marton Taiga. Lukemista Kaikille ilmestyi vuosina 1927-1960 ja on sikälikin yksi merkittävimpiä lehtiä suomalaisen viihdekirjallisuuden alalla. Lehden päätoimittaja (itse asiassa kaikkien Ilmarisen lehtien päätoimittaja) oli Yrjö Halme, itsekin kirjailija. Karin oli varmasti helppo tarjota sarjakuviaan lehteen sodan aikana ja sen jälkeen, kun hän oli aiemminkin tehnyt sinne töitä.
Kari oli ensimmäisen novellinsa ja kuvituksensa ilmestyessä vasta 17-vuotias, mutta selvästi luonnonlahjakkuus - toisaalta hän oli jo vuoden verran ehtinyt opiskella Ateneumissa. Mitään aloittelijan tuherruksia kuvitukset eivät todellakaan ole.
Ensimmäinen novelli, "Tarkastaja Wilson-parka" kertoo englantilaisesta poliisitarkastaja Wilsonista, ja Kari jatkoi Wilsonin seikkailujen kuvailua vielä kahdessa muussa tarinassa. Wilson oli yksi M. Levän eli Marton Taigan (eli oikealta nimeltään Martti Löfbergin) luoman komisario Kairalan jalanjäljissä syntyneitä kotimaisten kirjoittajien suosimia poliisikomisarioita, joita yhdisti äreä käytös ja pullea ulkoasu. Karin kuvaamana Wilson on kalju, aina knalli päässä ja sikaari suussa. Kairalan lisäksi vaikutteita ovat varmasti antaneet myös Edgar Wallacen Reeder-tarinat.
Ensimmäinen novelli "Tarkastaja Wilson-parka" on lyhyt pikkupila poliisista, joka on voimaton tunnetun salakuljettajan edessä. Toiseksi ilmestyneessä tarinassa "Utelias luuranko" (Lukemista Kaikille 14/1938) Wilson selvittää kahden murhan mysteerin - kuolleina ovat sekä tohtori Harp että tämän asianajaja. Kolmesta Wilson-tarinasta tämä on lähinnä perinteistä arvoitusdekkaria. Karin kuvitus tarinaan on kiinnostava, koska siinä on ajan kotimaiselle lehtikuvitukselle epätyypillistä sarjakuvamaisuutta.
Kolmas Wilson-tarina onkin erilainen aiempiin nähden: "Kaksoisolento" (Lukemista Kaikille 22/1938) lähenee jo amerikkalaista kovaksikeitettyä dekkaria, kun siinä gangsterit suunnittelevat ampuvansa Wilsonin kylmäverisesti. “Kaksoisolennossa” Wilson tuntuu vaihtaneen maatakin ja siirtyneen Yhdysvaltoihin, sen verran rankkaa meno konepistooleineen on.
Karin rikosnovellit ovat sujuvasti kirjoitettua käyttökirjallisuutta, jolla nuori kirjoittaja on varmasti vain huvittanut itseään ja ansainnut taskurahoja. Ne ovat kuitenkin edelleenkin luettuna kelpo viihdettä, varsinkin vanhan rikoskirjallisuuden ystäville. “Utelias luuranko” on tarinoista ainoa perinteinen arvoitusdekkari, eikä se välttämättä läpäisisi tiukkaa seulaa, jos otettaisiin huomioon vaatimukset niin sanotusta reilusta pelistä eli siitä, että lukijalle pitää tarjota mahdollisuus itse ratkaista rikos. Paras tarinoista on “Kaksoisolento”, vaikka sitäkin heikentää loppuratkaisun äkillisyys. Novelli on kuitenkin osoitus siitä, että Kari kehittyi kirjoittajana.
Kari teki vielä ennen sotaan lähtemistä naivistisen lastensarjakuvan Herra Aasi Sirkka-lehteen vuonna 1940 (se ilmestyi kirjana vuonna 1993). Sodan jälkeen Kari julkaisi vielä yhden jännärin juuri ennen kuin astui Seuran palvelukseen taittajana ja kuvittajana. Yhdeksästoista askelma ilmestyi vuonna 1948 salanimellä Jasper Otavan pitkäikäisessä Poikien seikkailukirjastossa, jonka monet muistavat sahalaitakuvioisesta selästään.
Sodan jälkeen ilmestynyt Yhdeksästoista askelma on sujuvampi kuin 1930-luvun novellit. Lyhyt tarina on sujuvasti kirjoitettu ja pitävästi hahmotettu, vaikka loppuselvittelyissä on pieniä ongelmia. Lisäksi kirjan teksti on täynnä karimaisuuksia sekä kuvittajan huomioita: "On aina hyvin mieltä rauhoittavaa nähdä ihminen, jonka ilmeestä heti havaitsee, ettei hän koskaan ajattele mitään." Tai: "Hänen kasvonsa näyttivät aivan kahdelta voipullalta, joiden väliin on pistetty suuri puutarhamansikka."
Yhdeksästoista askelma alkaa vahvoissa kauhutunnelmissa. Pojat, Kari (omakuva?) ja Jorma, ovat kesälomallaan joutuneet puritaanisen Saara-tätinsä hoteisiin ja tämä vie pojat vanhaan sukukartanoon. Alussa jo törmätään kohtaukseen, joka on kuin suoraan Bram Stokerin Draculasta: hevonen vetää vankkureita, joiden perässä on ruumisarkku. Ihmisen ääni -haastattelukirjassa Kari sanoi Maarit Niiniluodolle, että hän arvosti nuorena suuresti Edgar Allan Poeta - tämän jälkiä varmasti näkyy Yhdeksännessätoista askelmassa.
Kirjassa on muitakin kauhuhenkisiä aineksia. Kartanon omistaja, poikien isoisä joka on kuollut aikoja sitten, oli ihmisvihaaja, on täyttänyt kartanon pelottavilla ja todentuntuisilla patsailla, joiden hahmot vääntelehtivät groteskeissa asennoissa. Öisellä retkellään pojat luulevat patsaiden heräävän eloon.
Kauhuaineksia on myös poikien löytämässä käsikirjoituksessa, joka sijoittuu 1200-luvulle ja kertoo kahden salaperäisen miehen taistelusta kartanon tiloilla. Kari on kirjoittanut muinaisen legendan uskottavan vanhanaikaiseen tyyliin. Pojat löytävät myös toisen käsikirjoituksen, jossa 1200-luvun tarinalle tarjotaan villi selitys, joka tuo tarinaan syvyyttä niin historiallisesti kuin temaattisestikin. Tässä kohdassa Kari lähestyy seikkailukirjallisuuden klassikoita - ja tuo mieleen myöhempiä teoksia, kuten Umberto Econ Ruusun nimen!
Yhdeksännentoista askelman jälkeen Kari keskittyi työhönsä Seuran taittajana ja kuvittajana, ja proosan kirjoittaminen jäi vähiin. Hänen loppuelämänsä aikana julkaistu proosa rajoittui kahteen päiväkirjamaiseen tekstiin, jo mainittuun Löysin lännen -teokseen sekä vuonna 1975 ilmestyneeseen Kolmivarpaiseen sammakkoon. Mainittava on kuitenkin kaksi näytelmää, Hirttämätön lurjus (1966) ja Kalle-sedän jutut (1975), joista edelliseen Kari teki myös lavasteluonnokset, kun näytelmää esitettiin Kansallisteatterissa.

torstaina, kesäkuuta 17, 2010

Pieniä hakusanoja Pulpografiasta: Elston ja Emery

Tässä pari lyhyttä hakusanaa Pulpografiasta. Huomaa Elstonin löytyneet elinvuodet sekä Emeryn löytynyt kuolinvuosi sekä korjaus tämän etunimeen - se on todellakin Steuart. Kummankin papereita on Amerikassa yliopistojen kokoelmissa, tässä linkki Emeryn vastaaviin. Voisiko kuvitella, että Suomessa jokin yliopisto olisi ottanut haltuunsa jonkin lehtinovellistin kootut paperit?

Allan Vaughan Elston
Allan Vaughan Elston (1887-1976) oli insinööri, joka julkaisi vakituisen työnsä ohessa rikos- ja seikkailunovelleja jo 1920-luvulla sellaisissa lehdissä kuin Argosy ja Adventure. Elston julkaisi All Mystery -lehdessä vielä 1950-luvun alussa. Hän kirjoitti lisäksi noin 30 lännenromaania 1940—60-luvuilla. Nettikriitikko ja dekkariharrastaja Michael Grosz on ollut havaitsevinaan Elstonin rikosnovelleissa Freeman Wills Croftsin vaikutusta.
Elstonilta on suomennettu pari novellia. ”Kaksi kirjoittamatonta lakia” -novellin kolmiodraama sijoittuu Tyynelle merelle ja siinä keppiä ahkerasti käyttävä plantaasinomistaja yrittää saada vaimoaan vokottelevaa alaistaan pidätetyksi helmivarkaana. ”Vaarojen kuningattaressa” huimapäinen nuori nainen lentää maapallon ympäri, ja matkan aikana hänen ympärillään käydään huvittavaa teerenpeliä ja joudutaan seikkailuihin eksoottisissa ympäristöissä.

Seikkailunovellit:
Kaksi kirjoittamatonta lakia, Seikkailujen Maailma 8/1950.
Vaarojen kuningatar, Seikkailujen Maailma 6—8/1950.

Steuart M. Emery
Steuart Emery (s. 1891) kirjoitti mm. Battle Birds -lehteen 1930-luvulla. Hän kirjoitti myös rikosnovelleja. Suomennettu on pitkähkö ”Vaarojen satama”, joka on mainio ja tunnelmallinen kertomus työttömäksi joutuneesta merimiehestä, joka ottaa itselleen satamassa tapetun miehen henkilöllisyyden. Hän sotkeutuu satamarosvojen ryöstösuunnitelmaan ja joutuu esiintymään kassakaappieksperttinä. Novelli on muuten hyvä, mutta yksi pieni epäuskottavuus siinä häiritsee: jos kerran päähenkilö ei osaa räjäyttää dynamiitilla kassakaappia, niin miten hän saa samalla dynamiitilla räjäytettyä veneen?
Emery siirtyi sittemmin Saturday Evening Postin tapaisten lehtien pariin, päätellen hänen toisesta suomennetusta novellistaan. Romanttinen ”Pysähtymismerkki” kertoo näyttelijöiden välisestä kolmiodraamasta ja näytelmän valmistumisesta, mikä tietysti sopii Emerylle, joka kirjoitti myös näytelmiä.

Rikosnovelli:
Vaarojen satama, Seikkailujen Maailma 3/1952. Julkaistu nimellä S. M. Emery.

Romanttinen novelli:
Pysähtymismerkki, Apu 32/1950. Julkaistu nimellä Steuart M. Emery.

Hal Ellson


Pitkästä aikaa Pulpografian hakusanoja. Tämä projekti näyttää kestävän vähän kauemmin kuin sen vuoden, jota alun perin ajattelin (reilut 300 hakusanaa, vuodessa 365 päivää). Mutta olkoon. Jos joku näitä kirjailijoita guuglaa, niin ovatpa olemassa, vaikka postittelu tällä tavoin kestäisi vuosia.

Huomaa löytynyt kuolinvuosi. Kirjailijan oikea etunimi oli Harold. Pienkustantamo Rudos and Rubes on julkaissut kolmen teoksen kokoelman Ellsonin tunnetuimpia romaaneja. (Sivua täytyy skrollata vähän alaspäin.)


Hal Ellsonia (1910—1994) ei useinkaan pidetä perinteisenä rikoskirjailijana, vaan alan hakuteoksissa hänet sijoitetaan nuorisorikolliskuvaajien [juvenile delinquent eli juvie] sarjaan; lajityyppi oli yksi 1950-luvulla kukoistaneista kioskipokkarialoista. Lajityyppi vaikutti Ellsonin ensimmäisistä teoksista aina 1960-luvun alkuun ja Irving Shulmanin kirjoittamaan West Side Storyyn asti. Lajityypin kirjoja tekivät usein entiset toimittajat tai nuorisotyöntekijät, joskus jopa entiset jengiläiset. Joka tapauksessa kannattaa huomata, että monet nuorisorikolliskuvaukset ovat yhtä synkkiä yhteiskuntakuvauksia kuin monet saman ajan rikoskirjat. Lee Server toteaakin, että nuorisorikolliskuvausten yhteiskuntakritiikki jäi niiden nuorilta lukijoilta varmasti ymmärtämättä. Huomio kiinnittyi sen sijaan seksiin, jengitappeluihin ja huumejuttuihin.
Ellsonin kuuluisin romaani on Duke (1949). Se kertoo mustasta harlemilaisesta jengijohtajasta, ja Ellson kertoo tarinan yksikön ensimmäisessä persoonassa käyttäen slangi- ja virheellisiä ilmaisuja (’weed’, ’bomber’, ’we was getting’, ’juice man’). Ellsonin käyttämä kieli on nuorisovastine kovaksikeitetyn kirjallisuuden kielelle.
Ellsonin muita tunnettuja jengiromaaneja ovat mm. Tomboy (1950) ja The Golden Spike (1952). Kaikkiaan Ellson kirjoitti 15 nuorisorikollisromaania ja hänestä tuli lajityypin tunnetuin tekijä. Kirjoitustyönsä ohessa hän toimi kuntoutusohjaajana newyorkilaisessa sairaalassa ja pyrki auttamaan nimenomaan huumeita käyttäviä jengeihin ajautuneita nuoria. Hän kuunteli heitä ja käytti kertomuksia kirjoissaan. Hän sanoi myöhemmin haastattelussa, ettei hän koskaan antanut nuoria ilmi.
Ellson kirjoitti novelleja mm. Fear- ja Accused -nimisiin lehtiin ja Alfred Hitchcock´s Mystery Magazineen. Häneltä onkin suomennettu vain novelleja. ”Pistooli” on julkaistu suomeksi nimellä Hal Ellisen, mutta kyseessä on melko varmasti Ellson, koska Ellsonin romaanien tavoin novelli kertoo katujengeistä. Karussa ja realistisessa novellissa jengin uusi jäsen joutuu hankkimaan illaksi pistoolin. ”Syksyn surma” on ironinen tarina miehestä, joka päättää lopettaa vaimonsa syrjähypyt kertaheitolla. Lopetus on vaikuttava. ”Morenon murhassa” amerikkalainen poliisi yrittää jäljittää huumekauppiaita Meksikossa. Novellissa on taitava tunnelma ja päähenkilö vaikuttaa pitkään tavalliselta narkkarilta, joka vain hakee piikkiään. ”Garcian härissä” varastetaan meksikolaiselta karjatilalta härkiä.

Novellit:
Garcian härät, Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 1/1973.
Kuollut tammi pimeässä metsässä teoksessa Arkun kulma. Eri suomentajia. Mäntän kirjapaino: Mänttä 1972.
Morenon puhelinsoitto, Alfred Hitchcock yllättää 8/1960.
Pistooli, Salapoliisilukemisto 8/1958. Julkaistu nimellä Hal Ellisen.
Syksyn surma teoksessa Kuolema voi olla suloinen. Suom. Mirja Häggman. Mäntän kirjapaino: Mänttä 1973.
Violet, Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 2. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1981.

keskiviikkona, kesäkuuta 09, 2010

Sherlock Holmes Suomessa


Kohta ilmestyy toimittamani kirja Sherlock Holmes Suomessa, johon olen koonnut sekä vanhoja että uusia suomalaisten kirjailijoiden tekemiä Holmes-pastisseja ja -parodioita. Mukana on sekä silkkaa pelleilyä että asiallista kunnianosoitusta. Alla on esipuheeni kirjaan - se ei ole kirjan varsinainen tieto-osuus, sen hoitaa Petri Salin (joka on mukana myös erinomaisella novellilla) novellien jälkeen tulevalla artikkelillaan Holmes-pastissien kiehtovasta maailmasta. (Hän on postittanut artikkelinsa tänne.)

Kirjan kansikuva on Anssi Rauhalan tekemä. Tekstin jälkeen vielä kirjan sisällysluettelo.

Lukijalle

Tällaista kirjaa ei ole maassamme aiemmin tehty: Sherlock Holmes Suomessa sisältää novelleja, joissa suomalaiset kirjoittajat käsittelevät Arthur Conan Doylen suurta salapoliisia.
Ulkomailla vastaavia on ilmestynyt paljon, ja tulokset ovat usein hauskoja – esimerkkinä toimikoon Neil Gaimanin herkullinen Holmes-tarina ” Vihreiden kirjainten arvoitus”, johon kirjailija liittää myös H. P. Lovecraftin kynästä lähtenyttä Cthulhu-mytologiaa. Holmes-mukaelmia ovat tehneet lukuisat kirjailijat; niistä kertoo enemmän Petri Salin tämän kirjan lopussa löytyvissä jälkisanoissa.
Mukaelmia tehtiin jo tuoreeltaan. 1800-luvun tekijänoikeuskäsitykset olivat melko väljät, ja ympäri maailmaa ilmestyi monia Holmes-kopioita. Suomeksikin niitä ilmestyi
muutamia – ne olivat alkuperältään lähinnä saksalaisia. Näistä enemmän toisissa jälkisanoissa. [Postitan nämä myöhemmin.]
Mutta Suomesta vastaava kirja on puuttunut. Suomalaisessa kirjallisessa kulttuurissa on totuttu vakavuuteen ja siihen, että toisen työtä kunnioitetaan.Lukijan ei pidä pelästyä: Sherlock Holmes Suomessa -teokset tekijät ovat hekin kunnioittavia.
Osa tietysti haluaa härnätä ja kiusoitella lukijaa, mikä heille suotakoon. Kaikki kirjoittajat ovat kuitenkin suuria Holmes-entusiasteja.
Kirjassa on mukana myös vanhoja kotimaisia novelleja. Iäkkäin on Olaf Homénin tarina “Kolmannentoista apteekin seikkailu”, joka ilmestyi Tre herrar -salanimellä julkaistussa kirjassa Herra Corpwieth, herrasmiessalapoliisi vuonna 1914. Myös raumalainen kuvataiteilija ja kauhunovellisti Kosti Kostinen oli varhainen kokeilija: hänen tarinansa salaperäisestä Mustasta liitosta ilmestyi vuonna 1925.
Kirjan uudet tarinat on tilattu niin, että jokainen joko sijoittuu Suomeen tai tarinassa on ainakin jokin kytkös Suomeen. Vanhojen tarinoiden kohdalla ei luonnollisesti voida tällaisesta vaatimuksesta pitää kiinni. Yhdessä tarinassa pää6
henkilönä on jopa alkuperäisen Holmesin veljenpoika – mahtavatko ulkomaiset Holmes-tuntijat tällaisesta sukulaisesta tietääkään? [Harmittaa, etten älynnyt painetussa versiossa mainita, että Jones on ilmeisesti Mycroftin lapsi, mikä on villi ajatus!] Hauska pakinantapainen on “Sherlock Holmes Suomessa”, joka antoi kirjalle nimen. Jutun kirjoittajasta ei ole mitään tietoa, eikä varmasti koskaan tule olemaankaan.
Monet vanhat kirjoittajat olivat myös muuttaneet sankarin nimeä – näitä ovat esimerkiksi Herlock Sholmes (joka oli sattumoisin myös Maurice Leblancin antama nimi kirjoissa, joissa Arsène Lupin taisteli salapoliisia vastaan) ja Sherlock Mopsi. Mopsi esiintyy kirjan viimeisessä tekstissä, Arvo Salmivaaran yksinäytöksisessä seuranäytelmässä, joka ilmestyi vuonna 1936. Se on äärimmäisen hauska teksti ja saa pohtimaan, olisiko seuranäytelmissä piilossa muitakin vastaavia helmiä. Ne olivat kuitenkin aikoinaan äärimmäisen luettuja ja suosittuja tekstejä, joita tekivät monet tärkeät kirjailijat, Outsiderista Mika Waltariin.
Tarinat on ryhmitelty kirjaan sisäisen kronologian mukaisesti – mikä on tietysti ollut vaikeaa, koska varsinkaan vanhoista tarinoista ei pysty päättelemään, mihin kohtaa Holmesin elämää ne sijoittuvat, puhumattakaan niistä, joissa ei esiinny itse Holmes, vaan pikemminkin tämän muunnelma. Poikkeuksen muodostaa Salmivaaran Sherlock Mopsi, joka muutenkin näytelmänä eroaa muista kirjan teksteistä – se saa luvan räjäyttää pankin viimeisenä.
Kirjaideasta kiitän paljolti Petri Salinia, jonka tekemät Holmes-pastissit (“Kadonneen professorin tapaus“, Portti 1/1995, ja “Suuri kirjasto”, Usvazine 1/2005) alun perin innostivat hahmottelemaan projektia. Tähän liittyi myös se,
että löysin – suurin piirtein samoihin aikoihin – myös mainitun nimettömän tekijän tarinan ”Sherlock Holmes Suomessa” ja nimimerkki Ilkka Pilkan eli tuotteliaan kirjoittajan Tuuri Heporaudan tarinan Herlock Sholmesista. Outoa oli, että ne olivat alun perin ilmestyneet samassa lukemistolehdessä, Salaisessa Salkussa samana vuonna!
Kiitos myös Risto Raitiolle, joka penkoi kotiarkistoaan ja löysi muutaman mukaelman vielä lisää. Kiitos Kosti Koskisen tarinan löytämisestä kuuluu Sauli Santikolle. Kiitos myös niille kirjailijoille, jotka olivat kiinnostuneita projektista, mutta eivät ehtineet mukaan – pelkkä kannustuskin on tärkeää! Kiitän vielä Heikki Kaukorantaa, joka luovutti Olaf Homén -käännöksensä myös tämän kirjan käyttöön.
Jos lukijoiden tiedossa on muita kotimaisia Sherlock Holmes -mukaelmia, kustantajaan voi olla yhteydessä.
Tätä kirjoitettaessa Petri Salin on juuri saanut valmiiksi neljännen Holmes-tarinansa – ehkä näemme vielä joskus kokonaisen kokoelman hänen Holmes-tarinoitaan!


Sisällysluettelo

5 Juri Nummelin: Lukijalle
9 Miina Supinen: Kirotun purjelaivan tapaus
21 Jari Tammi: Metsästyspiiska
44 Jussi Katajala: Luuta ja koiranpää
61 Erkki Arni: Piispa Henrikin paimensauva, Helsingin Sanomat
24.12.1988
68 Olaf Homén: Kolmannentoista apteekin seikkailu (kirjasta Herr Corpwieth: gentleman-detektiv: hans första äventyr, framställda av Tre Herrar. Holger Schildt, 1914. Suomeksi nimellä Herra Corpwieth, herrasmiessalapoliisi. Suom. ja toim.
Heikki Kaukoranta. Helsingin yliopiston kirjasto, 2003)
86 Juha-Pekka Koskinen: Lentävän paholaisen arvoitus
110 Tuuri Heporauta: Kamala kartano, Salainen Salkku 8/1944. Ilmestynyt alun perin salanimellä Ilkka Pilkka.
114 Boris Hurtta: 60 tynnöriä Jordanvirran vettä
129 Kosti Koskinen: Sherlock Holmes ja musta liitto, Panu 7/1925
133 Petri Salin: Ylösnousemus ja kuolema
151 Anonyymi: Sherlock Holmes Suomessa, Salainen Salkku 5/1944
155 Outsider: Sherlock Holmesin veljenpoika puuttuu asiaan, Lipeäkala 1946
161 Anne Leinonen: Sinisen perhosen nainen
168 Arvo Salmivaara: Salapoliisi Sherlock Mopsi, Gummerus 1936
188 Petri Salin: Sumatralaiset jättiläisrotat: Lyhyt johdatus Sherlock Holmes -pastissiin
194 Juri Nummelin: Sherlock Holmes ja uskollinen apurinsa Harry Taxon