En enää muista, missä tällainen kirja-arvostelu on ilmestynyt, veikkaisin Peili-lehteä, mutta varma en ole. Disketillä olleessa versiossa ei ollut myöskään jutun otsikkoa enkä sellaista nyt tähän hätäänkään keksi.
Tietotekniikkaa ei voi tutkia ilman kytkentää muuhun
historiaan, väittää Jaakko Suominen kirjassaan Sähköaivo sinuiksi, tietokone
tutuksi. Turkulainen tutkija haastaa aiemman tietotekniikan tutkimuksen ja
pitää sen lähtökohtia riittämättöminä tai vanhentuneina. Suomisen lähtökohta
kirjassaan läheneekin kulttuurintutkimusta ja sen 1980-luvulla asettamaa
haastetta edelliselle teoslähtöiselle tutkimustavalle.
Suomiselle tietokonekin nimittäin on teksti: eri
ajoissa ja paikoissa erilaisia tulkintoja saava kudos, jonka merkitykset eivät
koskaan ole annettuja, vaan aktiivisesti käytössä muokkaantuvia ja muuttuvia.
Suomisen mukaan aiemmat tietotekniikan tutkimukset ovat lähestyneet aihettaan
eri tavalla, jota tekisi mieli sanoa teoskeskeiseksi. Karrikoidusti sanoen on
tutkittu eri toimijoiden, insinöörien, matemaatikkojen tai muiden tutkijoiden,
uutteraa ja usein nerokkaaksikin väitettyä työtä yhä täydellisemmän tietokoneen
kehittämiseksi. Suominen puhuu näissä yhteyksissä joko insinöörihistoriallisesta
tutkimuksesta tai suurmieskuvauksesta. Kumpaakin esiintyy edelleen, mutta
Suomisen edustama tutkimusperinne, jossa pyritään ottamaan haltuun ilmiön monet
eri puolet ja kysymään, miksi jokin on ollut juuri jollain tavalla, on
antoisampi. Toisaalta voi kysyä, mistä Suominen saisi materiaalinsa, jos
insinöörihistoriallista tutkimusta ei tehtäisi - sellaisena ne ovat varmasti
edelleen tarpeellisia.
Suomisen aineisto on laaja. Hän käsittelee
1950-70-lukujen uutisia, pilakuvia ja populaarikulttuurin tietokoneisiin
liittyviä tekstejä, kuten elokuvia. Erikseen Suominen analysoi
tietokonelaskentaa vuoden 1966 eduskuntavaaleissa ja vuoden 1968
kunnallisvaaleissa. Lisäksi vuoden 1970 eduskuntavaalit saavat perusteellisen
käsittelyn - Suomista kiinnostaa niissä tietokoneen tekemisen ennustusten ja
todellisten vaalitulosten välinen suhde. Kone nimittäin ennusti oikein SMP:n
kaltaisen puolueen äänivyöryn, johon yksikään johtavista puolueista ei halunnut
uskoa. Oikea tulos saatiin selville vasta pitkän ajan jälkeen, mutta
tietokoneen “laskutaitoa” ei vielä silloinkaan haluttu hyväksyä. Tietokoneeseen
suhtauduttiin epäluuloisesti vielä pitkään 70-luvulla, vaikka 50- ja
60-luvuilla oli tehty paljon työtä sen eteen, että ihmiset oppisivat
kunnioittamaan ja ihailemaan tietokoneita.
Niin kuin usein käy, ihmiset eivät ottaneet käskyjä
ylhäältä. Tietokoneita käsittelevä uutisointi teki koneista usein jonkinlaisia
ihmekoneita, mikä varmasti sai ihmiset ajattelemaan niitä täysin erillään
omasta elämästään. Tämä näkyi pilakuvissa, joissa tietokoneita lempeästi
pilkattiin.
Suomisen aineistosta puuttuu kuitenkin melkein täysin
ihmisten omakohtainen kokemus tietokoneista. Hän ei kerro, miten ihmiset
olisivat tietokoneita käyttäneet tai mitkä olivat ihmisten omakohtaisia
käsityksiä niistä. Ehkä dokumentteja ei ole - 50-luvulta 70-luvun loppuun
tietokoneet olivat massiivisia superlaskentakoneita, mikä sai alan gurutkin
ajattelemaan, että niitä ei Suomen kokoisessa maassa monta tarvittaisi. Kukaan
ei osannut kuvitella mikrosirua ja henkilökohtaisia tietokoneita.
Tällaisen aineiston puute kuitenkin heikentää Suomisen
kirjaa. Yrittäessään hahmottaa, millaisia merkityksiä media ja muu julkisuus
antoi tietokoneille, Suominen tulee sittenkin lähelle kritisoimaansa vanhaa
tietotekniikan tutkimusta.Kyse on yhteiskunnan ylärakenteesta,
valtajulkisuudesta, insinöörien, poliitikkojen, sanomalehtien ja
mainostoimistojen käyttämistä diskursseista. Varsinkin vuoden 1970
eduskuntavaalien yhteydessä Suomisen teksti ei paljon eroa samaa asiaa
käsittelevästä poliittisen historian tutkimuksesta. Välillä tuntuu kuin
lopullinen analyysi tietokoneiden merkityksestä modernisoituvalle kansakunnalle
ja yhteiskunnalle jäisi tekemättä. Usein taas tulee mieleen, että
kirjallisuudentutkimuksen tekstianalyysimetodit voisivat auttaa Suomista
saamaan enemmän irti tutkittavista teksteistä.
Tämä ei sanottavammin heikennä Suomisen kirjan arvoa.
Kirjoittaja on tehnyt valtavan työn käydessään läpi sanoma- ja aikakauslehtiä
sekä haastatellessaan vielä elossa olevia suomalaisia tietotekniikan
uranuurtajia. Kulttuurihistorilliasena dokumenttina Sähköaivo sinuiksi,
tietokone tutuksi puolustaa hyvin paikkaansa vielä vuosien jälkeenkin.
Jaakko Suominen: Sähköaivo sinuiksi, tietokone
tutuksi. Tietotekniikan kulttuurihistoriaa. Nykykulttuurin tutkimuksen
julkaisuja 67. Jyväskylän yliopisto 2000.
