James M. Fox / Pulpografia

Code Threen suomennoksessa
Hätämerkissä käytettiin
alkuperäistä kantta

Palataan takaisin Pulpografiaan ja sen hakusanoihin. Tässä James M. Fox, melko mielenkiinnoton ja keskinkertainen kirjailija, josta luin tänään aiemmin mainiolta Vintage Paperback & Book Covers -Facebook-sivulta: Fox oli Chandlerin tuttu ja kirjeenvaihtoystävä, mutta Chandler piti tätä tylsimyksenä. Pulpografiassa ei ollut Foxille elinvuosia, mutta näköjään hän oli syntynyt 1901 tai 1902 ja kuollut 1989. 

James M. Fox
James M. Fox syntyi Alankomaissa, muutti Yhdysvaltoihin 1946 ja kuoli siellä joskus 1980-luvulla. Hänen oikea nimensä oli Johannes Matthijs Willem Knipscheer, joten ei ollut ihme, että hän vaihtoi nimensä alkaessaan julkaista kirjoja. Fox aloitti uransa 1943 kirjalla Journey into Danger, jossa jo seikkailivat hänen vakiosankarinsa John ja Suzy Marshall, yksityisetsiväpariskunta, jonka seikkailuista kertovissa kirjoissa on Hammettin Varjomiehen vaikutusta. Marshallin pariskunnasta kertovia kirjoja ilmestyi yhteensä 13, ja monet tuntijat pitävät niitä Foxin parhaina. Fox hiljeni 1950-luvun jälkeen ja julkaisi sekä 1960- että 1970-luvulla vain yhden kirjan kummallakin vuosikymmenellä.
Foxilta on suomennettu kaksi kirjaa, joista toinen on kiinnostava poliisiromaani ja toinen noir-sävyjä tavoitteleva uhkapeliä sivuava jännäri. Hätämerkki (1953) kertoo Foxin vakiosankareista, etsivä (kirjan takakannessa poliisikersantti, tekstissä etsiväkersantti) Gerry Longista ja tämän apulaisesta, Chuck Conleysta. Hätämerkki on ensimmäinen kolmesta Longin ja Conleyn seikkailuista; kaksi muuta ilmestyivät 1957 ja 1967.
Lonf ja Conley löytävät ruumiin, mutta erinäisten kohellusten jälkeen ylemmät tahot kieltävät heitä jatkamasta tutkimuksia. Long ei luovuta, vaan selvittää rikoksen, jonka jäljet johtavat korkeimmalle tasolle. Samalla Longin lupaavasti alkanut rakkaussuhde poliisipäällikön tyttären kanssa epäonnistuu. Hätämerkki on yllättävän väkivaltainen kirja. Se alkaa: ”Ruumis oli löytynyt puistokadun varrelta matalan pippuripuun alta. Sen kasvojen tilalla oli pelkkää turvonnutta lihahakkelusta, jossa oli kaksi harmaankalpeassa lihassa näkyvää aukkoa, joita silmäripset reunustivat kuin ruoho avointa hautaa.” Kirja muistuttaa hiukan James Ellroyn massiivisia teoksia, mutta samanlaiseen perusteellisuuteen ja pahuuden kuvaukseen Fox ei edes pyri. Long ja Conley sanailevat päättömästi keskenään ja Long kuhertelee melkein estottomasti naisten kanssa. Fox antaa kuitenkin poliisin toiminnasta kriittisen kuvan — jos kirja vain olisi pidempi ja Foxilla enemmän tilaa käsitellä teemoja, Hätämerkki olisi merkkiteos. Nyt varsinkin sen alkupuolella on turhaa juoksentelua ja kohellusta.
Toinen Fox-suomennos Peli elämästä (1953) alkaa hyvin: mies kertoo hengästyneen tuntuisesti, että hän pakenee poliisia ja piileskelee hotellissa väärän nimen turvin. Hänen mukanaan on nainen, jonka kädet ovat vioittuneet. Takautumassa mies selvittää kaiken ja kirja lamaantuu liian pitkäksi ajaksi kuvailemaan miehen yrityksiä vikitellä mafian piikkiin samaa naista, jonka kanssa hän oli tarinan alussa. Kirjassa on paljon uhkapelikohtauksia, joita Fox ei jostain syystä saa kiinnostaviksi. Joitain hyviä kohtauksia ja tunnelmia kirjassa on, mutta muuten se on valitettavan tylsä. Kirjan epämääräisyyttä lisää se, että Fox on muodistanut tekstinsä julkaistavaksi 1980. Kirjasta suorastaan paistaa läpi, että se on kirjoitettu 1950-luvulla, mutta silti siinä välillä saatetaan kuunnella Rolling Stonesia tai puhua Vietnamin sodasta. Tällainen muodistaminen on yleensä merkki ammattitaidon puutteesta.

Romaanit:
Hätämerkki. Ässä 6. Valpas-Mainos: Alavus 1967. Alun perin Code Three. Little Brown 1953.
Peli elämästä. Top Crime 4. Suom. Heikki Sarkkila. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1986. Alun perin The Wheel Is Fixed. Little Brown 1953.

Synttärikirja vuosien takaa

Tämä on ehkä oudoin postaus, jonka tulen tänne blogiin tekemään. Kun täytin 23 vuotta vuonna 1995, pidin syntymäpäiväjuhlat, joissa oli kirjallista ja taiteellista ohjelmaa, puheita, juhlaruno, kirjahuutokauppa teemalla "luettava" ja "kirjoitettava". Seuraavana vuonna kokosin sitten näitä tekstejä yhteen ja tein A5-kokoisen juhlakirjan, jonka nimi oli 23 - Duchamp, Baudelaire, Barthes. En enää muista, mihin Baudelaire liittyi, mutta Duchamp liittyi vessaan tekemääni tilataideteokseen ja Barthes huutokauppaan sekä Mikko Lehtosen esitelmään. Mikko on aina ollut hyvä parodisissa tiede-esitelmissä, ja niin tässäkin. Kun en ole nyt pyytänyt lupaa uudelleenjulkaisuun, tekstistä on esillä vain otteita. Mukana ei ole myöskään huutokauppatuloksia, vaikka ne jostain syystä kirjassa julkaisinkin.
Kirjasessa oli mukana myös Erkki Raution viime tingassa tekemä teksti, joka käsitteli sekopääkirjailija Robert Anton Wilsonia ja tämän pakkomiellettä lukuun 23, mutta en löytänyt tekstiä enää. Mukana oli myös yksi huvikseni kääntämäni e. e. cummingsin runo, jolla sattumalta oli järjestysnumeron nimi 23.

Synttärikirja oli muuten varmaan ensimmäinen kerta, jolloin käytin Abraxas-nimeä - samaa nimeä olen sittemminkin käyttänyt kaikenlaista outoa pieninä painoksina julkaistessani. Mikään oikea kustantamo se ei ole.

Lukijalle

Tämä vihkonen esittelee sen kaiken, mikä intellektuaalisessa ympäristössä liikkui minun 23-vuotissyntymäpäivieni aikaan ja tienoilla 10.5.1995. Mukana ovat niin alkuperäiset kutsutekstit (ilman ohjelman aikataulua), dosentti Mikko Lehtosen esitelmä kirjahuutokauppaa varten, huutokaupatut kirjat ja niiden myyntihinnat (sikäli kuin olen ne muistanut oikein), Markku Soikkelin onnitteluteksti sekä itse pitämäni kaksi puhetta, joista toinen on tervetuliais- ja toinen WC:n taidenäyttelyn avajaispuhe. Tekstit ovat muuttamattomia, paitsi kirjoitusvirheiden osalta.

Tämän vuoden syntymäpäivistä ei saisi samanlaista "antologiaa" aikaan, yksinkertaisesti siitä syystä, että en ole tilannut vastaavanlaisia juhlaesitelmiä enkä valmistellut uutta taidenäyttelyä - hädin tuskin pidän itsekään puhetta -, mutta tämä lienee aiheellista viime vuosina kovaksi äityneen, joskin harmittomana pysyneen narsismin hillitsemiseksi.

Minun on kuitenkin pyydettävä lukijaa suhtautumaan tällaiseen touhuiluun ymmärtäväisesti. Resurssit ovat pienet (edes taitto-ohjelmaa ei ole ollut käytössä), mutta jonkinlaista pienkustantamisen kyistä peltoa tässäkin kynnetään. Ehkä - kuka ties - tämäkin vihkonen on vielä tulevien hurmoshenkisten syntymäpäiväsankareiden huutokauppalistojen halutuimpia nimikkeitä.

Valoisaa ja kirkasta kevätpäivää!

Juri Nummelin

Tervetuliaispuhe

Juri Nummelin

Ystävät, toverit,

tervetuloa juhlistamaan kanssani kevään tulemista, sen loppumista ja kesän alkamista. Työt loppuvat ja aloittavat uudet. Minäkin siirryn tämän kesän myötä ensimmäistä kertaa todellisen palkkatyön piiriin. [Valtionhallinnon harjoittelijana. - toim. huom.] Tämä juhla toivoakseni voisi toimia tämän siirtymän riittinä.

Tällä viikolla on juhlistettu paljon toisen maailmansodan päättymistä, eilen Moskovassa juhlistettiin Suuren Isänmaallisen Sodan päättymistä. Perjantaina koko Suomen maa viettää Snellmanin päivää. Tähän väliin on hyvä saada mahtumaan meidän juhlamme, koska se toisaalta on rauhanjuhla - sillä kuka voisi vihata toista näinkin suurten ruokamäärien äärellä? - ja toisaalta se on kulttuurin ja kansallisuuden juhla. Ja kun tänään vietämme syntymäpäivääni, on hyvä muistaa, että tässä kiertyy eräänlainen ympyrä umpeen: päivänä, jona synnyin, ilmestyi Aku Ankka -lehti, ja tänä päivänä, jona ikäänkuin synnyn uudestaan, ilmestyy jälleen Aku Ankka. Tässä on tarpeeksi poeettista oikeutusta tälle juhlalle.

Mainitsin tuossa, että synnyn uudestaan. Mitä minä oikein tarkoitin? Vaikka toki tiedämme, että puhuja ei aina suinkaan ole tietoinen kaikista puheaktinsa merkityksistä, voin väittää, että puhun täydestä sydämestä ja koko tiedollani. Aivan lopuksi haluan sanoa jotain siitä, miten synnyn tänä päivänä uudestaan.

Täytän - joidenkin mielestä varmastikin naurettavat - 23 vuotta. En ole vielä mitenkään vanha, mutta joidenkin mielestä en varmasti nuorikaan. Olen jonkinlaisessa välitilassa, jossa minulla on mahdollisuus määrittää itse itseni: olenko vanha, nuori vai mahdollisesti jotain muuta. Luku '23' on alkuluku: se ei ole jaollinen muulla kuin itsellään ja numerolla yksi. Sen osien yhteenlaskettu summa on viisi, joka sekin on alkuluku. Kun tänään siis täytän nuo - naurettavat - 23 vuotta, olen itsekin alkuluvun kaltainen: minua eivät muut luvut voi määrittää. Tapahtuu joko niin, että minä määritän itseni tai jokin ykseys määrittää minut. En usko ykseyksiin, siispä minun olisi määriteltävä itseni.

Mutta eikö ole niin, että vapaus määrittää itsensä sisältää myös mahdollisuuden määrittää itsensä kaikkien määritelmien ulkopuolella? Ei kuulosta tänä postmodernina aikana mukavalta sanoa, että voi määrittää itsensä. Monien tutkijoiden tuloksista tiedämme, että tämä on vallankäyttöä, koska kaikilla ihmisillä ei ole samanlaista oikeutta.

Niinpä otan oikeuden käsiini ja määritän itseni määrittelemättömäksi. Minä määrityn enää vain siitä käsin, miten minä määrityn muiden kautta: minuun voi kirjoittaa mitä tahansa ja minä olen juuri sellainen. Mitä tahansa representaatioita minusta onkin, ne ovat kaikki paikkansa pitäviä. Tämän illan ajan olen julkinen ruumis - tätä varmasti tarkoittaa sana 'juhlakalu' - ja mikä minuun eli näihin juhliin liittyy, on vapaasti kaikkien käytettävissä. Olkaa hyvä ja nauttikaa pöydän antimista.

WC:n taidenäyttelyn avajaispuhe

Juri Nummelin

Hyvät WC:n vuoden 1995 taidenäyttelyyn tulijat,

arvoisa yleisö,

kun viime vuonna asetin jonkinlaisen semanttisen laboratorion[1] pienen asuntoni saniteettitiloihin, kyse oli siitä, että halusin näyttää ihmisen kenties arkipäiväisimmässä ja intiimeimmässä tilanteessakin piilevät ideologiset oletukset. Halusin näyttää, että ihminen on ideologioiden vanki silloinkin, kun paskantaa. Baudelaire tavoitti tämän kauniisti sanomalla, että demokraatille paskallakäyminen on rukous.

Viesti oli selvä myös toisaalle: imitoin tarkoituksellisesti Marcel Duchampia, ranskalaista neron asemaan noussutta taiteilijaa, jota ei ole koskaan pystytty lokeroimaan sen kummemmin dadaismiin, surrealismiin kuin futurismiinkaan. Duchampin yksi kuuluisimmista ja arvoituksellisimmista teoksista on Suihkulähde vuodelta 1917. Tämä teos on nurinniskoin asetettu pisuaari miesten yleisestä käymälästä. Duchampin kuuluisa ajatus, jota taidehistorioitsijat ovat sittemmin märehtineet pian 80 vuotta, oli, että mikä tahansa esine saavuttaa taideteoksen statuksen tullessaan valituksi ja siirretyksi taidemuseon, toisin sanoen taideinstituution, tiloihin. Sittemmin Duchamp jopa sanoi, että ei ole esinettä, joka ei samalla olisi myös taidetta.

Mitä sitten oikein tapahtui, kun ilmiselvästi otin käyttööni ajatuksen pisuaarista - tai pytystä - taideteoksena? En ollut millään tavalla Duchampin veroinen taiteilija: unohdin tyystin Suihkulähteen suunnattoman ironian. Kun Duchamp siirsi pisuaarin newyorkilaiseen taidenäyttelyyn ja signeerasi sen (väärällä nimellä R. Mutt), hän kommentoi koko taideinstituutiota tavalla, joka olisi relevantti vielä vuonna 1995. Minä taas en kommentoinut taideinstituutiota, vaan tein taidetta siinä missä kuka tahansa tilataiteilijakin.

Ja koska näin on, ironia kohdistuu nyt minuun. Duchampin radikaalius oli se, että hän ei yrittänyt luoda uusia instituutioita, vaan hän hajoitti, kenties jopa dekonstruoi vanhan. Minä yritin päinvastaista: siirtämällä taide-elämystä haluavat ihmiset omaan WC:heni, tein pilkkaa ainoastaan heistä, kenties jopa ihmisinä enkä pelkästään katsojina.

En voi pyytää anteeksi. Voin vain uudella teoksellani[2] osoittaa, että olin väärinymmärretyn Duchampin vanki. Uusimman näyttelyni äärimmäinen minimalismi yrittää rajoittaa tulkintoja, jotka kuitenkin, kaikesta itsekriittisyydestäni huolimatta, päätyvät samaan ajatukseen: Eikö tässä tapahdu sama juttu kuin viime vuonnakin? Ja koska näin on, lupaan, että ensi vuonna en enää avaa uutta taidenäyttelyä, vaan teen vain sen, minkä kuka tahansa ihminen voi omassa privaatissaan tehdä: sisustan WC:ni.

[1]Kyseessä oli installaatio, jossa WC:n seinille asetettuja kulttuurisia symboleja (Kalle-lehti, poikakuvia, Bart Simpson -plakaatti, elokuvajuliste, punainen pahvista leikattu sydän jne.) kommentoitiin pienissä paperilapuissa olleilla viesteillä.

[2]A3-kokoinen paperi tyhjällä seinällä ilmoitti: "Viime vuonna kuvittelin olevani Marcel Duchamp."

23

Markku Soikkeli

Alku on aina ilman lukua.

Vasta muutaman kertoman jälkeen tulevat luvut

ja Ensimmäisen hohto alkaa himmetä.

Vasta kun ainakin kerran kaiken mitatun järjestys on summattu

ja erotettu siitä mikä jäi irrationaalisen murtumiin

- vasta sen jälkeen saadaan alullekin luku:

"Olipa kerran..."

Alkuluku on muita lukuja alkuperäisempi vain laskentataitoiselle,

ja ainoastaan sellaiselle numeroiden taitajalle,

jolle alkuluvulla on käyttöä.

Alkuluvusta ei ala mitään.

Tyhjän symbolina se on yhtä kuin nolla.

Alkuluvut ovat pykäliä, jotka siirtävät kulutuslukuja,

muista luvuista monistettuja kerrannaisia,

ortogonaalisen maailmankaikkeuden liukuhihnalla.

Jokainen alkuluku on järjestyksen mukainen pykälä

kulutuslukujen matkalla äärettömyydestä alkuun,

kohti kutsumattoman alkuperän ammottavaa nollakuilua,

kohti interpretanttiketjujen viimeistä lenkkiä.

Nähdessään alkulukujen keskinäisen järjestyksen

ja erottaessaan yhden alkuluvun muista

ihminen luo aidon alkuluvun.

Hän antaa numeroiden marssille uuden merkitsevän alkupisteen.

Alkuluvusta alkaa tällöin partikulaarisen aito historia.

Sen narratiivinen muoto on haastavin kaikista:

"Onpa kerran..."

Kaksikymmentäkolme on alkuluvuista kymmenes.

Se on varma ja täysi uuden alku kuin paraativuosi.

Tulkoon sellainen.

Mikko Lehtonen:
otteita 'luettavan' ja 'kirjoitettavan' eroja käsittelevästä esitelmästä

'Scriptible' puolestaan samastuu Barthesilla tekstiin, josta hän kirjoittaa:

teksti pysyy kielessä.

Äkkipäätä voisi kuvitella, että tekstiä olisi esimerkiksi kieleen nuoltaessa takertunut postimerkki, mutta tästä ei tietenkään, kuten valistuneet kuulijat hyvin tietävät, suinkaan ole kyse, kuten Barthes jatkaa:

teksti on olemassa vain diskurssissa.

Nyt siis saamme johtolangan siitä, mistä lähteä tekstiä hakemaan. Mutta kuten valistuneet kuulijani tietävät, diskursseja on kaikkialla. Mihin niistä etsijän olisi sukellettava? Onneksi Barthes vihjaa heti perään myös siihen, kuinka tekstiä on etsittävä. Hän kirjoittaa:

Teksti koetaan vain työssä, tuotettaessa.

Tämän valossa on selvää, että tekstiä ei - toisin kuin teosta - voi pitää kädessä, koska teksti kädessä olisi hyvin vaikea tehdä työtä ja tuottaa. Mutta millaisesta työstä tässä mahtaisi olla kyse? Barthes antaa tästä osviittaa mainitessaan, että "tekstille [---] on ominaista merkittyjen loputon lykkääminen". Kryptisyydessään Barthes ei kuitenkaan kerro, keitä nämä 'merkityt' ovat, saati sitä millaisessa ajopelissä heitä lykitään. Siksipä joudumme mekin lykkäämään tämän meille jääneen arvoituksen ratkaisua, jossa olisi aineksia graduun ja miksei aina väitöskirjaankin, ja ehdottamaan omaa ratkaisuamme dilemmaan.

Ehdotankin, että tästedes 'luettava' ja 'kirjoitettava' käsitetään lyhyesti ottaen seuraavasti: 'Luettavaa' on kaikki sellainen teksti, josta lukija kuvittelee saavansa jotain selvää. 'Kirjoitettavaa' taas on sellainen teksti, josta ei ota tolkkua kirveelläkään. Tällaisena 'kirjoitettava' teksti vertautuu palimpsestiin, joka, kuten valistuneet kuulijani hyvin tietävät, merkitsee kirjallista teosta, jossa on useampi kerros, mutta myös kirjaimellisesti tekstiä, joka on kirjoitettu sellaiselle pinnalle, josta aiempi teksti on pyyhitty osittain tai kokonaan pois.

Kattava määritelmä esitelmäni otsikon viimeisestä osasta voisikin kuulua seuraavasti: Barthesilaista 'kirjoitettavaa' eli 'scriptible' tekstiä edustaa puhtaimmillaan epävarman, lähinnä arvausperiaatteella etenevän opiskelijan tenttivastaus, josta ei pirukaan ota selvää, kun kirjoittaja on koko ajan kummannut jo kirjoittamaansa ja väsännyt päälle uutta legendaa. Kun siis alkavassa huutokaupassa pidätte teoksia kädessänne niitä arvioiden, katsokaa, ettei kukaan ole kirjoittanut päälle.

Valitettavasti minun täytyy nyt kuitenkin lopettaa esitelmöimiseni, koska en saa enää selvää luntastani, koska joku on kirjoittanut muistiinpanojeni päälle jotain, mistä ei saa mitään selvää.

***

e. e. cummings
23

yö)
ettätämä
nöyr
    tynyt

valitusmurahdus-&-oli
o jähmettää(kes
ken)e
lämän minkä jo
(ei)ka(kihar
taen)ää
        nettömäs
ti ovat(m

yös keskiyössä piile
ksii 2 vään
telyynjoka huo
ne van

gittua aavetta)kuin
itku
virren
      kuinkat
   kiipeävätkirku

v
AT
r
äjähtävät (eiVät

Sven Lindqvist: Rasismin vastustajia

Sven Lindqvistin rasismisarja on todella upeaa kirjallisuutta, sellaista narratiivista tietokirjallisuutta, joka harppaa pelkästä journalismista kohti kaunokirjallisuutta ja jopa taidetta. Tässä muistaakseni Satakunnan Työhön tekemäni arvostelu. Olen jonkin verran editoinut juttua alkuperäisestä.

Taistelua rotuvihaa vastaan

Sven Lindqvist: Rasismin vastustajia. Ihmisiä ja argumentteja taistelussa rotuennakkoluuloja vastaan 1750-1900. Suom. Heikki Salojärvi. Pequod 1998.

Sven Lindqvistin teokset Tappakaa ne saatanat ja Aavikkosukeltajat ovat erinomaisia johdatuksia eurooppalaisten suhteeseen toisiin kansoihin. Joseph Conradin maailmoihin johdattavassa Tappakaa ne saatanat -teoksessa Lindqvist maalaa vahvan kuvan siitä inhosta, jota eurooppalainen on väittänyt tunteneensa afrikkalaisia kohtaan. Lindqvist käy läpi perustelut ja toimenpiteet, lopputuloksena on Joseph Conradin Pimeyden sydämestä tuttu lause: "Exterminate all the brutes!"

Aavikkosukeltajat-teoksessaan Lindqvist kirjasi Afrikkaan idealistisesti ja romanttisesti suhtautuneiden eurooppalaisten matkailijoiden ristiriitaisuuksia ja suhteutti ne omaan Afrikan-matkaansa. Tuloksena oli oppinut ja henkilökohtainen essee eurooppalaisten ja afrikkalaisten kohtaamisista edellisten unelmissa ja jälkimmäisten todellisuudessa.

Antirasisteja

Nyt suomennetussa, muutaman vuoden takaisessa teoksessa Lindqvist on jättänyt henkilökohtaisuuden vähemmälle. Rasismin vastustajia esittelee lyhyissä, muutaman sivun mittaisissa artikkeleissa ihmisiä, jotka ovat vastustaneet rotuennakkoluuloja, toisten kansojen hävittämistä taloudellisten tai poliittisten etujen nimissä ja toisten kansojen käsittämistä alempiarvoisiksi. Lindqvist on rehellinen: hän kirjoittaa, että vaikka hänen taistelijansa ovat eurooppalaisia ja pohjoisamerikkalaisia, se ei tarkoita, etteikö heitä olisi myös muissa maanosissa, kyse on ainoastaan hänen omasta tietämättömyydestään.

Henkilöhahmojen skaala ulottuu Benjamin Franklinin ja Alexis de Tocquevillen kaltaisista klassikoista täydellisiin tuntemattomuuksiin, Charles Andersonin ja Langfield Wardin tapaisiin pienivolyymisiin toisinajattelijoihin. Mukana on myös kirjallisuuden pieniä klassikoita, kuten Georg Lichtenberg, Olive Schreiner ja Theodor Mommsen. Vanhalle rakkaudelleen Conradille Lindqvist omistaa yhden luvun, vaikka joutuukin myöntämään, ettei tiedä, onko Narkissoksen neekeri (1898) rotupoliittinen kannanotto vai ei.

Katteetonta optimismia?

Lindqvistin teos on pinnalta katsoen optimistinen, poiketen aiemmista niin sanotun aavikkotrilogian teoksista, joissa päällimmäisenä on kauhu ja vastenmielisyys eurooppalaisten suorittamia rikoksia kohtaan. Rasismin vastustajia kokoaa yksiin kansiin, Lindqvistin mukaan ensimmäistä kertaa, ihmisiä, jotka ovat vastustaneet eurooppalaisen ihmisen pahuutta.

Kiertoteitse Rasismin vastustajia on kuitenkin hyvin synkkä teos. Kun se kuvaa rohkeita ihmisiä, jotka ovat pystyneet kääntämään historian kulkua edes pieneksi hetkeksi (kuten Benjamin Franklin osoittaessaan lynkkausjoukolle, ettei heidän tähtäimenään olevia intiaaneja ole inhimillistä tappaa), se kuvaa myös ihmisiä, joita on jouduttu vastustamaan: ihmisiä, jotka ovat halunneet tuhota kokonaisia kansoja, tai ihmisiä, jotka ovat halunneet ulottaa ennakkoluulonsa koskemaan valtioitten ulkopolitiikkaa.

Rasismin vastustajissa kuvattujen rohkeiden ihmisten vastapainona on ollut usein - liian usein - älymystön tukema rotu- ja ihmisvihamielisyys. Lindqvistin kuvaamat ihmiset ovat jatkumoa, jota tekisi mieli nimittää traagiseksi sankarillisuudeksi: heidän taistelunsa eivät ole tuottaneet voittoa, koska muutoin Lindqvistin ei olisi tarvinnut kirjoittaa kaikista heistä.

Lindqvist osoittaa lisäksi, että muinoiset rotuvihaajien ennakkoluulot muistuttavat liikaa nykyisten rotukiihkoilijoiden argumentteja: milloin veri heikkenee ja rotu tuhoutuu, milloin vieras rotu vie työpaikat, milloin "todistetaan", että esimerkiksi mustat eivät ole kyenneet luomaan kukoistavia sivilisaatioita, ja niin edelleen.

Taloudelliset kytkyt

Juuri tässä tosin on Lindqvistin nopealukuisen teoksen suurin voima: se pystyy osoittamaan vaivattomasti, että esimerkiksi natsismin rotuviha ei ollut mikään ainutlaatuinen tilanne. Elintilasta ja puhdaasta rodusta puhuttiin Englannissakin paljon 1800-luvun loppupuoliskolla.

Monet Lindqvistin siteeraamista rasistisista kirjailijoista ja ajattelijoista voisi sekoittaa natsi-ideologeihin. Näin esimerkiksi englantilainen Edward E. Freeman, joka 1860-luvulta alkaen kirjoitti, että englantilaiset ovat aitoja alkuperäisiä saksalaisia ja että englantilaisten suorittama kelttien kansanmurha on täydentynyt, kun Amerikkaan siirtyneet englantilaiset tuhosivat intiaanit miltei sukupuuttoon.

Tai amerikkalainen John Fiske, joka vuonna 1880 esitti, että "se päivä ei ole kaukana, jolloin neljä viideosaa ihmiskunnasta (...) katsoo polveutuvansa englantilaisista esi-isistä." Parikymmentä vuotta aiemmin amerikkalainen antropologi E. G. Squier oli kirjoittanut, että Yhdysvaltojen menestyksen salaisuus oli väestön rotupuhtaus.

Ei ole vaikea havaita, että näissä argumenteissa on kysymys taloudesta. Koko maailman ympäri levittäytyminen merkitsi myös koko maailman - toisin sanoen globaalin - talouden haltuunottoa ja sille oli annettava jokin oikeutus. Tämä oikeutus oli rotuviha.

Lindqvist joutuu toteamaan, että Amerikan intiaanien puolesta puhunut Alexis de Tocqueville muutti sittemmin Afrikan-matkallaan ajatteluaan. Hänestä oli tullut Ranskan siirtomaaministeri ja virka pakotti hänet luopumaan rotujen välisestä tasa-arvosta. Tocqueville kääntyi kannattamaan Saharan alkuperäisasukkaiden hävittämistä.