Jurin tekstit

Esipuhe Marton Taiga -kirjaan

2012-01-15T17:48:00.004+01:00

Edellisessä postauksessa väitin, että kokoamani pieni valikoima vanhoja kotimaisia kauhunovelleja Hallusinatsioneja ilmestyisi marraskuussa - näin ei kuitenkaan tapahtunut (ja unohdin väittäneeni näin!), mutta kirja on joka tapauksessa tulossa tämän vuoden puolella. Kirja ilokseni mainittiin tänään Helsingin Sanomissa ilmestyneessä kevään tulevien kirjojen listauksessa (yhdessä tulevan romaanini Jumalten tuhon kera), mutta tietoa uudesta ilmestymispäivästä ei ole. Tämä on ehkä pienkustantamoiden mainostetun ketteryyden kääntöpuoli. (Facebookissa olisin laittanut tuohon perään hymiön.)

Sen sijaan muita kirjoja on kyllä ilmestynyt ja huomaan postanneeni niistä aika vähän. Turbatorille kokosin loppusyksylle kaksi toisistaan hyvin paljon poikkeavaa teosta, Marton Taigan kaksi aikamatka-aiheista jatkokertomusta nimellä Osiriksen sormus ja sadomasokisistia eroottisia novelleja sisältävän teoksen Tuska ja hurmio. Kirjoitin Tuskaan ja hurmioon pitkät jälkisanat sadomasokismista suomalaisessa kirjallisuudessa, mutta en aivan vielä postaa sitä tähän blogiin, sen sijaan kirjan pienen esipuheen voin jossain vaiheessa laittaa. Tässä kuitenkin ensiksi Marton Taiga -teoksen esipuhe, joka on lähinnä Taigan kirjailijanlaadun esittelyä. Hiukan harmittaa, etten ehtinyt kaivaa esille Kalevi Haikon tekstiä Taigasta tarkistaakseni Haikon laskelman siitä, kuinka paljon enemmän Taiga ansaitsi kirjoittajana kuin ajan tavallinen työmies. Huomattavasta erosta on kuitenkin kyse. - Kirjan kansikuva on Anssi Rauhalan käsialaa.

Marton Taiga on suomalaisen pulp- tai lukemistokirjallisuuden yleismies, järjettömän mittavan tuotannon kirjoittaja, joka kokeili lähes jokaista lajityyppiä rikoksesta historialliseen seikkailuun, naisille suunnatusta romantiikasta länkkäreihin. Taigan jatkokertomusten ja romaanien joukossa on myös monia puhtaasti tieteiskirjallisuutta lähentyviä tekstejä, ja osassa on myös kauhuaiheita. Tähän kirjaan on koottu kaksi jatkokertomusta, jotka yhdistävät historiallista seikkailua tieteiskirjallisuuteen: "Viiden minuutin ikuisuus" ja "Osiriksen sormus" kertovat kummatkin aikamatkustuksesta. Moni voisi tosin olla sitä mieltä, että Taigan tarinat kuuluvat enemmänkin fantasian kuin tieteiskirjallisuuden piiriin: toisessa tarinassa aikamatkustus nimittäin hoituu hypnoosilla, toisessa tarinassa asiaa ei sen kummemmin selitetä, viitataan vain salaperäiseen sormukseen, jonka haltija on samalla "ajan herra".
Marton Taigan oikea nimi oli Martti Erik Hjalmar Löfberg. Hän syntyi 5. maaliskuuta 1907 Helsingissä ja kuoli 24. helmikuuta 1969 Järvenpäässä. Tunnetun anekdootin mukaan hän rupesi kirjailijaksi ollessaan 1920-luvulla Saksassa työmatkalla isänsä pyöräfirman nimissä: Taiga luki saksalaisia lukemistolehtiä ja totesi pystyvänsä koska tahansa kirjoittamaan parempia tarinoita. Kun Taigan isän pyöräfirma meni nurin, Taiga oli jo julkaissut ensimmäisen tarinansa Ilmarisen kustannusliikkeen Lukemista Kaikille -lehdessä. Lehdestä tulikin Taigan pääasiallinen julkaisukanava moniksi vuosiksi eteenpäin. Samalla hän kirjoitti muihinkin Ilmarisen lehtiin, Yllätyslukemistoon, Seikkailukertomuksiin ja Jännityslukemistoon. Näissä lehdissä ilmestyi suureksi osaksi seikkailu- ja rikostarinoita, Viikonloppu-nimisessä lehdessä ilmestyi myös romantiikkaa, kuten Margot Lagarto -salanimellä tehty Nainen rakastuu (kirjana 1948).
Taigan ensimmäinen kirjana julkaistu teksti, Mustan lipun ritarit, ilmestyi 1937, lähes kymmenen vuotta sen jälkeen, kun Taiga oli julkaissut ensimmäiset novellinsa ja jatkokertomuksensa.
Taigan asema Ilmarisen kirjoittajana sinetöitiin sillä, että hän sai kustantajalta kuukausipalkkaa. Taiga ei myöskään ollut mikään köyhä mies: Taigasta kirjoittanut Kalevi Haiko on laskeskellut, että Taigan vuosiansiot olivat monta kertaa suuremmat kuin keskivertotyömiehen. Tässä mielessä Taigaa voisi verrata vaikkapa amerikkalaiseen Frederick Faustiin eli Max Brandiin, joka kirjoittamisellaan sai ostettua itselleen huvilan Italiasta. Taiga ei juuri muille kustantajille töitään myynyt. Ilmarinen saikin Taigasta väsymättömän senttarin, jonka jokainen tarina kelpasi julkaistavaksi. Yhden viikon aikana Taiga saattoi julkaista kolme tai neljä novellia ja yhden jatkokertomuksen osan!
Taiga tunnetaan nykyään parhaiten rikoskirjailijana. Hänen M. Levä -salanimellä Yllätyslukemistossa ilmestyneet komisario William J. Kairala -tarinansa ovat suomalaisittain viihdyttäviä pienimuotoisia rikostarinoita, joissa Taigan sankari, äreähkö komisario ratkaisee rikoksia hiukan Edgar Wallacen Reederin tapaan. Jotkin Taigan Kairala-novellit onkin napattu suoraan Wallacelta. Taigan muita rikoksia ratkovia sankareita olivat Porkkana eli Kid Barrow ja tämän poika sekä Topi Turve, joka seikkaili amerikkalaisten gangsterien keskuudessa. Amerikkalaisesta ympäristöstä huolimatta Taigan jutut eivät ole kovin hardboiled, vaan enemmänkin leppoisaa jutustelua.
Taigan lukuisista puhtaasti seikkailuromaaneista kannattaa mainita vaikkapa aina ajankohtaiseen Afganistaniin sijoittuva kyyninen Valehtelin sinulle, Zorilla (1944) tai valaanmetsästyslaivalle sijoittuva Jäistä norsunluuta (1949). Enemmän länkkärien maisemaan sijoittuvat La Perla -tarinat, joita ilmestyi aluksi Yllätyslukemistossa ja lopulta kirjanakin La Perlan öitä ja päiviäkin (1938). Lännentarinoiden puolella Taiga piipahti myös L. Martin -salanimellä ilmestyneessä kirjassa Arizonan kukka (1945), jossa on maisemaan kulmikkaasti sopivia scifi- tai fantasia-aihelmia.
Puhdaskin science fiction kuului Taigan laajasti viljelemiin lajityyppeihin, vaikka se ei suomalaisessa kirjallisuudessa olekaan koskaan ollut mikään vakiolaji. Taigan tieteisjuttuihin kuuluvat tässä kirjassa olevien kahden pitkän tarinan lisäksi ainakin jatkokertomuksina ilmestyneet "Tohtori Siniparta eli nero ei kuole" (Lukemista Kaikille 46-51/1936; myös kirjana nimellä Tohtori Siniparran ihme, 1946), jossa päähenkilö William Carter saa päähänsä toisen ihmisen aivorihmoja ja muuttuu vätyksestä kovikseksi, "Maailma, joka kerran oli" (Seikkailukertomuksia 23-27/1937), jossa kuvataan maailman tuhoa vuonna 1987 suomalaisesta näkökulmasta, "Ubongongon mustat silmät" (Yllätyslukemisto 1-10/1939), jossa Borneosta löytyy maanalainen juutalaiskansa, joka voi nähdä vain yöllä (!), "Korsikkalaisen varjo" (Jännityslukemisto 27-36/1939), jossa amerikkalainen tiedemies tekee keksinnön, jolla voi hallita maailman tapahtumia, "Uhu, jousimies" (Lukemista Kaikille 14-25/1959; ilmestynyt nimellä L. Martin), jossa historia alkaa maailmantuhon jälkeen alusta, sekä "8 taivaallista miestä" (Seikkailukertomuksia 3-14/1961), jossa kahdeksan avaruuslentäjää saapuu tulevaisuudessa Karjalan kannakselle. Viimeksi mainittu ilmestyi myös Kalevi Haikon toimittamana kirjana Jalavan julkaisemana vuonna 1986. Pelkästään kirjana ilmestyi Suuren pelin loppu (1945), jossa eurooppalais-amerikkalainen länsimainen maailma tuhoutuu lähes kokonaan suuressa sodassa. Näkökulma on Afrikassa, jonne muutama valkoinen on paennut tuhoa.
Melkein kaikissa tarinoissa näkyy siis ajatus maailman tuhoutumisesta. Taiga onkin suomalaisen lukemistoviihteen spengleriläisin kirjoittaja, joka herkuttelee ajatuksella siitä, miten sivilisaatio pääsee alkamaan uudestaan vanhan tuhouduttua. Taigan maalaama kuva länsimaisesta sivistyksestä ei ole aina kovin ruusuinen, on kuin hän sanoisi että se joutaakin mennä! Yhdessä viimeisistä tarinoistaan, jatkokertomuksessa "8 taivaallista miestä", liennytyshenkisyys tosin näkyy siinä, että otsikon kahdeksan edustavat eri kansallisuuksia ja eri valtioita. Liennytys ei koske kiinalaisia, jotka edustavat uutta, pahaa maailmaa, joka alistaa muut kansat tahtonsa alle.
Spengleriläisyys näkyy Viiden minuutin ikuisuuden loppusanoissa: "'Amerikka', hän sanoi kuin itsekseen, 'on nykyajan Rooma. Se entinen voitti miekoilla maansa, me olemme tehneet sen dollareilla. Muinaisella Roomalla oli Kreikka, josta se sai kulttuurinsa, se nielaisi sen raakana ja pakahtui siihen. Meillä on Eurooppa ja me olemme myöskin nielaisseet jotakin raakana... Vain sellainen kansa, joka on itse synnyttänyt kulttuurinsa, on elinkelpoinen.'" Ajatus voisi löytää kannattajia vaikkapa Timo Hännikäisen kaltaisten radikaalien konservatiivien joukosta.

***

Kahdesta tässä kirjassa olevasta kertomuksesta ensimmäisenä ilmestyi "Osiriksen sormus" vuonna 1934. "Viiden minuutin ikuisuus" ilmestyi kaksi vuotta myöhemmin. Tässä kirjassa ne julkaistaan ikään kuin väärässä järjestyksessä niin että "Viiden minuutin ikuisuus" tulee ensiksi.
Kummatkin tekstit edustavat hyvin sellaista kirjallisuutta, jota olisi Yhdysvalloissa julkaistu pokkareina uudestaan 1960-luvulla. Suomessa tällaista perinnettä ei koskaan päässyt syntymään, mikä on ikävää. Tammi tosin julkaisi Taigan Porkkana-romaaneja pokkareina 1970-luvulla, mutta keräilijät väittävät niiden pilanneen markkinat, mutta enemmänkin voisi kuvitella, että ne ovat pitäneet Taigan nimeä hengissä.
Tämän kirjan tarinoista varsinkin "Viiden minuutin ikuisuus" on ripeästi etenevää vanhan ajan science fictionia, jossa ei juuri jumituta tieteelliseen todisteluun. Itse tarina on nasevasti kerrottu kertomus rakkaudesta ja petoksesta Tiberiuksen ajan Roomassa. "Osiriksen sormus" on astetta vakavampaa historiallista kirjallisuutta, joka jännittävästi ennakoi Mika Waltarin Sinuhea ja kahdella vuodella jopa Waltarin varhaista näytelmää Akhnaton, auringosta syntynyt (1936). On täysin mahdollista, että Waltari oli lukenut Taigan jatkokertomuksen, mutta toisaalta Waltari oli sijoittanut jo Kuolleen silmissä (1926) olevan "Muumio"-novellinsa saman Ekhnaton-faraon aikaan. Egypti oli suurta muotia 1900-luvun alun Euroopassa, joten on täysin mahdollista, että Taiga ja Waltari sijoittivat tarinansa Egyptiin toisistaan tietämättä.
"Osiriksen sormusta" ei ole koskaan julkaistu kirjana. Tarinan kohdalla on pyritty kriittisen edition ideaaliin ainakin yhdessä asiassa: mukana ovat myös Taigan kirjoittamat esittelytekstit yksittäisten episodien alusta. Katkelmat on alun perin tehty tietysti niitä lukijoita varten, jotka eivät olleet aloittaneet lukemista ensimmäisestä tarinasta. Nyt ne haittaisivat tarinan sujuvaa lukemista, mutta ne ovat toisaalta Taigaa viehättävimmillään, kun hän puhuttelee lukijaa suoraan ja paljastaa, osittain mutkan kautta, historiaan sijoittuvan tarinan fiktiivisyyden. Tämä liittyy historiallisen romaanin yleiseen ristiriitaisuuteen, jossa fiktiiviset elementit ovat luontevasti mukana niin sanottua historiallista totuutta tai eivät ainakaan tuhoa sitä. Taigan kehittelemä professori Müntzner Dresdenin yliopistosta on nimittäin täyttä fiktiota, vaikka juuri häntä kirjailija käyttää "todistaakseen" tarinansa totuudellisuuden. Prologit on liitetty teoksen loppuun omaksi osiokseen.

Kauhukirja Hallusinatsioneja sekä Jaakko Juteini

2011-10-24T09:40:00.000+01:00

Marraskuussa ilmestyy Farokselta pieni kooste vanhoja suomalaisia kauhutarinoita Hallusinatsioneja, johon olen koonnut mm. Aleksis Kiven, Larin-Kyöstin ja Kyösti Wilkunan tarinoita (ks. sisällysluettelo alla). Kirjaan tulee myös taustoittava esipuhe, jonka postaan tänne aikanaan. Naputtelin puhtaaksi Jaakko Juteinin saksasta vuonna 1819 kääntämiä juttuja, joissa haamuille ja muille löydetään järjellinen selitys, ajattelin pistää niistä yhden tähän. Hämmentävä sana "tutentti" tarkoittaa studenttia eli opiskelijaa.

Joukko Tutenttia Kaupungissa piti kerran puoli yöhön asti keskenänsä kestiä. Koska nyt tuli puhe myös Kummituksista ja aawiista, sanoi yksi heistä: niitä en minä ensingän woi uskoa, ja mitä lyötte wetoa, minä menen kohta luu-tarhasta teille pääkallon tuomaan. Ei rohjenneet muut kuin yksi ainoa hänen kanssansa tästä wetoa lyödä. Koska weto lyöty oli, lähti pää-kallon tuoja kohta matkaan; mutta Kumppani riensi myös toista tietä edellä luu-huoneeseen, ja istui siellä nurkkaan. Pää-kallon tuoja tulee ja rupee pimeässä luiden seassa kalloa etsimään. Koska hän yhden löysi ja rupesi sen kanssa pois juoksemaan, huusi ääni nurkasta: älä wie sitä! Miksi ei? kysyi Tutentti. Se on isäni, wastasi ääni. Tutentti laski sen pois, ja löysi toisen luukasasta; mutta ääni huusi: älä koske siihen! Kennengäs se on? sanoi Tutentti puoli kauhistuksissa. Se on weljeni, wastasi ääni. Tutentti heitti tämängin pois ja sai kolmannen kouriinsa. Ääni tiuskaa jälle pahalla tawalla: anna olla mies! se on minun, ja rupesi luita kalistelemaan, niin kuin hän olisi liikkeelle lähtenyt. Olkon waikka saatanan, sanoi Tutentti, ja läksi juoksemaan kotia pää-kallon kanssa. Nyt mennään, Tutentti edellä, ja Toinen perässä, niin kuin paljon jalalla päästään. Tutentti ehti juuri kammariin toisten tykö, ennen kuin aawis hänen kiini sai, ja sanoi hengittäin: tuossa on kallo, wiskaten sen pöydälle, mutta männingäinen on myös kohta jäljessäni. Männingäinen tuli kiroten, ja jokainen tahtoi nauruun pakahtua, paitsi sitä, joka pää-kallon toi, joka kowasti hengitti, ja suuresti ihmetteli, siehen asti kuin hän asian seljityksen kuulla sai.

Hallusinatsioneja-kirjan sisällysluettelo:

Juri Nummelin: Vanhan kauhukirjallisuutemme lyhyistä kukoistuskausista.

Jaakko Juteini: otteita teoksesta Kummituksia, elli Luonnollisia Aawis-juttuja Walistuksen lisäksi. Lyhykäisesti ja wapaasti Saksan kielestä Suomeksi tulkitut. Cederwaller 1819.

Zachris Topelius: Toholampi, teoksesta Sumutarinoita. Suom. Aatto Suppanen ja Ilmari Jäämaa. WSOY 1911. Ilmestynyt alun perin Helsingfors Tidningar -lehdessä 19.10., 23.10. ja 26.10.1850.

Aleksis Kivi: Vuoripeikot, ilmestynyt alun perin Suometar-lehdessä 29.01.1864 ja 31.01.1864.

K. J. Gummerus: Uhalla, teoksesta Haudankaivajan kertomuksia. Gummerus 1899.

Kyösti Wilkuna: Haudankaivaja; Oikea syyllinen; Lapissa, teoksesta Novelleja. WSOY 1907; Hallusinatsioneja, teoksesta Haaksirikkoiset, WSOY 1912.

Santeri Ivalo: Kummituksia, teoksesta Iltapuhteeksi: kokoelma pieniä kertomuksia. WSOY 1891 (julkaistu alun perin nimellä Santeri Ingman).

Larin-Kyösti: Hiirenkesyttäjän kosto, teoksesta Jouluyön tarina. Minerva 1918.

Uno Osmio: Kuumehoureissa, teoksesta Kuumehoureissa. Yrjö Weilin, 1908.

Eräkirjan esipuhe

2011-05-11T21:51:00.000+01:00

Huomenna torstaina 12.5. ilmestyy uusin kirjani, toimittamani erätarinoiden kokoelma Outoja jälkiä. Se on osa Turbatorin jo legendaariseksi muodostunutta m-sarjaa, johon olen koonnut useita vastaavia teoksia, viimeisimpänä sotanovellien ja -reportaasien (mielestäni erittäin onnistunut) antologia Tankki palaa! Onkin jotain omituista ja huvittavaa siinä, että olen tehnyt lähes peräperää sota- että eräkirjat, koska niiden myötä astun kirjallisuuden alueille, joita nuorempana intellektuellina halveksuin kaikkein eniten. Mitä seuraavaksi? Karjala-muisteluksia? Joku taisikin sanoa, että kokoan Samuli Paulaharjun julkaisemattomia tekstejä... kokoaisin koska tahansa, jos vain annettaisiin. Eräkirjani on koottu samaan tapaan kuin Tankki palaa! eli siinä on novellin yhteydessä myös kirjoittajan ja tämän tuotannon esittely. Tämä lisää teoksen käytettävyyttä ja informatiivisuutta ja lähentää sitä tietokirjaan, vaikka pääpaino onkin kaunokirjallisuudessa.

Tässä eräkirjan esipuhe. Se on suppea eikä siinä varmasti kerrota kaikkea oleellista suomalaisesta eräkirjallisuudesta, mutta en usko, että kenelläkään on mitään pahaa sanottavaa tekstistä - toivoakseni ainakaan! (En onnistunut lataamaan Bloggeriin kirjan kansikuvaa, mutta se on joka tapauksessa jo täällä, toisessa blogissani.)

Eräkirjallisuuden pieni historia

Eräkirjallisuus on tärkeä osa suomalaisen kirjallisuuden historiaa, vaikka perusteellinen historiateos onkin vielä kirjoittamatta. Monet tutkijat ja harrastajat ajoittavat suomalaisen eräkirjallisuuden alun Runebergin Hirvenhiihtäjät-runoelmaan vuodelta 1832, joskin siinä metsästysaihe palvelee vain Runebergin taideteoreettisia tarkoituksia. Eräkuvaelmia on myös Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä, jonka ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1870.
Varsinaista eräkirjallisuutta nämä eivät kuitenkaan ole, koska luonto- ja metsästyskohtaukset ovat vain osa laajempaa kokonaisuutta. Eräkirjallisuus, joka kuvaa metsästystä tai kalastusta yksinomaan metsästäjän näkökulmasta, syntyi vasta myöhemmin. Ensimmäisinä eräkirjoina on usein pidetty Onni Wetterhoffin (1835-1882) ja Herman Kauffmannin (1840-1908) teoksia. Wetterhoffin muistelmateos Från skog och sjö ilmestyi alkukielellä jo vuonna 1883; suomeksi se tuli nimellä Saloilta ja vesiltä vuonna 1887. Kauffmannin talvikalastuskuvauksia sisältävä muistelmateos Muntra minnen från mellersta Tavastland ilmestyi ruotsiksi vuonna 1902; se käännettiin suomeksi Mieluisia muistoja Keski-Hämeestä vasta vuonna 1939.
Vuosisadan vaihteen molemmin puolin Juhani Aho kirjoitti kirjallisesti laadukkaita kalastustarinoita, jotka tunnetaan parhaiten lastuina. Aho oli innokas kalastaja, joka puhui harrastuksensa puolesta ja vaikutti sen leviämiseen. Myöhemmin 1900-luvulla eräkirjallisuus selkiytyi omaksi lajityypikseen. Yksi merkittävimpiä ensimmäisiä selkeästi nimenomaan eräkirjailijoita oli A. E. Järvinen, jonka esikoisteos Erämaan valo ilmestyi salanimellä Erkki Jauri vuonna 1925. Parisenkymmentä teosta kirjoittaneen Järvisen on nähty luoneen 1980-luvulle asti vaikuttaneen mielikuvan eräkirjallisuudesta. Myöhempien aikojen eräkirjailija Seppo Saraspää luonnehti "Järvis-kliseitä" seuraavasti: "Mies menee metsään, ampuu tuossa tuokiossa 'heinähäkillinen huurremetsoja', minkä jälkeen hän suree syvästi jalon eläimen kuolemaa. Timantit kimmeltävät hangella." Järvinen myös aiheutti sen, että suurin osa eräkirjallisuudesta sijoittuu Lappiin.
Sotaa edeltävän ajan tavanomaisista erätarinoista poikkesi monella tavalla Pentti Haanpää, omaehtoisen marxilaisesti maailmaa, yhteiskuntaa ja ihmisen luontosuhdetta analysoinut oman tien kulkija. 1920- ja 1930-luvuilla ilmestyi paljon myös Wetterhoffin ja Kauffmannin jalanjäljissä kirjoitettua matka- ja kansatieteellistä kirjallisuutta, joka usein lasketaan eräaiheiseksi, kuten eräät Samuli Paulaharjun ja Sakari Pälsin teokset. Merkittävä kirjailija oli myös Yrjö Kokko, joka loi suomalaisen luontokirjallisuuden erotukseksi eräkirjallisuuden metsästyskeskeisyydestä. Kokon merkittävimpiä luonnonsuojeluaiheisia teoksia ovat muun muassa Laulujoutsen (1950) ja Ne tulevat takaisin (1954).
Sotien jälkeen ja eritoten 1950- ja 1960-luvulla eräkirjallisuus eriytyi vielä selkeämmin omaksi lajikseen. Monet tuolloin aloittaneet eräkirjailijat olivat kirjallisesti lahjakkaita ja eräkirjallisuus sai vaikutteita tuolloin pinnalla olleesta modernismista. Yksi moderneista eräkirjailijoista oli merkittävä humoristi Veikko Huovinen, jonka tuotannossa on paljon eräaiheita. Muita kirjallisesti merkittäviä 1950- ja 1960-luvulla aloittaneita eräkirjailijoita ovat muun muassa Teuvo Hahl-Marjokorpi, Annikki Kariniemi, Heikki Lounaja ja Veikko Rissanen. Monia Lappi- ja eräaiheisia kirjoja koonnut esseisti ja aforistikko Erno Paasilinna on syytä mainita laadukkaan erä- ja luontokirjallisuuden propagoijana, vaikka hän ei itse koskaan varsinaista eräkirjaa kirjoittanutkaan.
Samaan aikaan nousi esiin myös myöhemminkin näkynyt vastakkainasettelu toden ja keksityn välillä: lähes julkilausumaton sääntö on ollut, että hyvä erätarina perustuu aina kirjoittajansa autenttiseen kokemukseen. Fiktiiviset jutut ovat lähtökohtaisesti huonoja, koska ne ovat keksittyjä. Toisaalta erä- ja muu luontokirjallisuus on aina jäänyt tiukkojen luokittelujen ulkopuolelle, ja moni teos ja novelli edustaa sekä fiktiota että faktaa. Eräkirjallisuudessa novellin ja reportaasin tai romaanin ja muistelmateoksen rajat ovat häilyvät. Useat eräkirjoittajat ovatkin novelliensa ja romaaniensa lisäksi tehneet historiikkejä tai tietokirjoja (esim. Teuvo Hahl-Marjokorven Virkistyskalastuksen opas, 1966).
Kirjallinen eliitti ei ole juuri koskaan eräkirjallisuutta hyväksynyt kirjalliseen kaanoniin, vaan sitä on pidetty miesten viihteenä, kaavamaisiin ratkaisuihin pyrkivänä kirjallisuutena, jossa henkilöhahmojen kuvaus perustuu stereotypioihin. Erno Paasilinnan työ erä- ja luontokirjallisuuden puolesta jäi suurelta osin vailla vastakaikua. 1980-luvulla eräkirjallisuuteen tulikin uusia ääniä, jotka pyrkivät poispäin eräaiheiden ja luontokokemusten romantisoinnista ja lähestyivät satiiria. Salametsästyksestä vuonna 1979 tuomitun Unto Ekin kirjat (esim. Hirventappopaikka, 1984 ja Koiria, miehiä ja koppeloita, 1987) olivat taas jo lähes rienausta kertoessaan metsästäjien löyhästä moraalista, salakaadoista ja juopottelusta. Myös Seppo Saraspää kannattaa mainita humorististen erätarinoiden kirjoittajana, joka on aktiivisesti kapinoinut järvisläistä romanttista perinnettä vastaan. Petter Sairanen taas lähestyi Pentti Linkolaa yhteiskunnallisissa ja ekologisissa näkemyksissään romaaneissaan Sähköllä valaistu talo (1989) ja Tulen valopiiri (1995). Aura Koivisto toi 1990-luvulla feminististä kysymyksenasettelua eräkirjallisuuteen - naiset ovatkin olleet vähälukuisia suomalaisessa erä- ja luontokirjallisuudessa.
Eräkirjallisuuden menekki on vähentynyt menneiden vuosikymmenten kultakausista. Tähän on ollut osittain syynä se, että monet tärkeät vanhemman polven kirjoittajat ovat kuolleet tai muuten lopettaneet. Myös monet isommille kustantajille aiemmin töitä tehneet ovat vaihtaneet joko pienemmille kustantajille tai omakustanteisiin, jolloin kirjojen saatavuus ja näkyvyys ovat heikentyneet. Eräkirjojen kysyntä on vähentynyt myös divareissa, mutta toisaalta uudet harrastajapolvet ovat valmiita maksamaan hyviä hintoja myös uudemmista kirjoista - aiemmin eräkirjakeräily keskittyi vanhoihin teoksiin.
Toisaalta sellaiset nuoren polven kirjoittajat kuin esseisti Antti Nylén ovat arvostavasti puhuneet suomalaisesta luontokirjallisuudesta, mikä voi tuoda lajityypille uusia lukijoita.

***

Tärkeä julkaisukanava eräkirjallisuudelle ovat olleet lehdet, joissa on ilmestynyt paljon kotimaisten kirjailijoiden erätarinoita. Useat ovat ilmestyneet sittemmin kirjoittajiensa tarinakokoelmissa, mikä on ollut hyvä ratkaisu kirjailijoiden toimeentulon kannalta: jutuista on käytännössä maksettu kahdesti. Kaikkia lehtien sivuilla ilmestyneitä tarinoita ei ole kuitenkaan kerätty kirjojen kansien väliin.
Ensimmäiset erälehdet Suomessa ilmestyivät jo 1800-luvulla ruotsinkielisinä. Ensimmäisenä erälehtenä on pidetty Uljasta, joka ilmestyi vuosina 1886-1887. Siitä kehittyi myöhemmin Suomen Urheilulehti - 1800-luvun lopulla metsästystä ja kalastusta pidettiin urheilulajeina. Ensimmäisenä puhtaasti metsästysaiheisena lehtenä on pidetty Suomen Metsästyslehteä, joka ilmestyi vuosina 1906-1911.
Metsästys ja Kalastus on suomalaisten erälehtien klassikko. Se alkoi ilmestyä vuonna 1912 (näytenumero vuonna 1911). Lehti on julkaissut vuosien aikana lukuisia novelleja ja on varmasti kerännyt sivuilleen eniten lajin klassikkoja Juhani Ahosta alkaen. Paljon novelleja ilmestyi Metsästys ja Kalastus -lehden joulunumeroissa, joilla oli erillinen nimi, Erämiehen joulu.
Muita erälehtiä ovat olleet Erämies, jonka sen kustantaja Suomen metsästäjä- ja kalastajaliitto perusti 1946, ja Eränkävijä, joka perustettiin vuonna 1952 ja joka nykyisin ilmestyy Otavan kustantamana vuosikirjana. Vuosikirja on myös Kariston julkaisema Erämaailma, joka on ilmestynyt vuodesta 1975. Erä-lehti, joka on nykyään yksi Otavamedian julkaisuista, perustettiin vuonna 1977. Ase ja Erä taas on perustettu vuonna 1984, mutta siinä ei ole juuri koskaan julkaistu kaunokirjallisuutta. Eränovelleja on julkaistu myös kalastusaiheisissa Nyt Nappaa -vuosikirjoissa.
Erätarinoita ilmestyi paljon myös niin sanotuissa lukemistolehdissä, joissa oli joko novelleja muiden tekstien tai sarjakuvien ohessa tai pelkästään novelleja. Edellisiä olivat vaikkapa sodan jälkeen ilmestynyt Suomen Mies, jonka päätoimittaja oli myöhemmin tärkeä eräkirjailija Matti Karjalainen, ja pitkäikäinen Lukemista Kaikille, joka julkaisi novelleja mitä erilaisimmista aiheista. Lähes pelkästään novelleja julkaisi lahtelainen Seikkailujen Maailma. Usein tällaisia viihteellisempiä erätarinoita kirjoittivat kirjailijat, jotka eivät itse harrastaneet metsästystä, mikä on saattanut vähentää tekstien autenttisuutta.

***

Tämä kirja esittelee erätarinoita monelta eri kannalta. Työ oli haastavaa, koska erätarinoita on koottu useaan eri kirjaan - käytännössä kaikista tärkeimmistä erätarinoita julkaisseista lehdistä on koottu mittavat antologiat, viimeisimpänä Erämaailma-vuosikirjan kalastuskertomuksia vuonna 2010. Lisäksi esimerkiksi Erno Paasilinnan kokoamat kirjat esittelevät erä- ja Lappi-kirjallisuutta hyvin laajasti.
Siksi käsillä oleva kirja voi tuntua sekavalta, kun mukana on sekä historiallisesti kiinnostavia tarinoita, joilla ei ole kirjallisuutena ehkä paljonkaan annettavaa, että jo unohtumaan päässeitä eräkirjailijoita, joiden tuotanto on kirjallisesti arvokasta. Mukana on myös useita viihteellisiä kertomuksia, jotka ovat ilmestyneet menneen ajan lukemistolehdissä - yleensä erätarinakokoelmat on koottu pelkästään alan omista lehdistä. Tällaisia tarinoita tässä kirjassa ovat muun muassa Antero Aulamon, Jyrki Maunulan ja Seppo Tuiskun novellit, jotka ovat ilmestyneet lukemisen jälkeen pois heitettäväksi tarkoitetuissa viihdelehdissä.
Kaikki tekstit eivät myöskään ole varsinaisia kertomuksia. Juhani Aholta on mukana puhe, jonka hän on pitänyt urheilukalastusliiton perustavassa kokouksessa. Tämä siksi, että Ahon kalastusnovellit ovat monille tuttuja muista yhteyksistä ja hänen koko lastutuotantonsa on helposti saatavilla, mutta puhetta ei - ainakaan tietojeni mukaan - ole koskaan julkaistu uudestaan, vaikka se onkin kirjallisesti kiinnostava ja osoittaa Ahon taitavuuden kirjoittajana.
Kirjassa on mukana tarinoita, jotka eivät ole tiukasti ajatellen erätarinoita - mukana on Petsamoon sijoittuva sotakertomus, kullankaivuujuttu ja Lapin soille sijoittuva rikosnovelli -, mutta näitä yhdistää teemaan maisema, sekä näkyvä että henkinen. Kirjan päättää Juha-Pekka Koskisen metsästysseura-aiheinen kauhunovelli. Käsillä on lähes koko eräkirjallisuuden kirjo, johon mahtuu monenlaista - puuttumaan jäävät lapsille ja nuorille tarkoitetut seikkailut ja eräaiheinen lyriikka.
Kiitos avusta kirjan teossa kuuluu Vesa Sisätölle ja Matti Hollbergille. Tapana on ollut kiittää myös Tapani Baggea, ja niin nytkin. Kiitos myös kirjan tilanneelle kustantaja Harri Kumpulaiselle, jota ilman en olisi päässyt tutustumaan kiehtovaan kirjallisuuteen alueeseen. Kiitos myös kaikille kirjailijoiden perikunnille ja kustantajien edustajille.

Turussa lokakuussa 2010
Juri Nummelin

Edit: kotiin julkkareiden jälkeen tultuani huomasin, että esipuheesta oli jostain syystä pätkäistynyt pitkä pätkä tekstiä. En voi syyttää kuin itseäni: minähän kirjan taitoin. Asialle ei voi tehdä enää mitään, mutta oli miten oli, kyseinen puuttuva pätkä on ylläolevasta vahvennettu. Tämä on sääli, koska nyt näyttää siltä, että sanon Huovista tavanomaiseksi kirjailijaksi, ja lisäksi mahdollisimman epäselvässä lauseessa!

A. S. Fleischman

2011-02-23T20:32:00.000+01:00

Taas esimerkki kirjoista, jotka olisi pitänyt lukea alkukielellä: käännökset ovat melko varmasti lyhennettyjä ja kelvottomiakin. Ainakin Shanghain liekki kannattaa lukea Agentti-sarjan 70-luvun käännöksenä, vaikka se rumempi kirja onkin. Fleischmanin vanhojen dekkarien maine on ollut pienessä nousussa, kun pieni Stark House julkaisi niistä uusintapainoksia (tässä linkki), mutta valitettavasti hän kuoli maaliskuussa 2010. Valitan myös sitä, etten ole vieläkään saanut luetuksi Fleischmanin kehuttuja nuortenkirjoja. (Laitan näihin usein alkuperäisten kansien kuvia, vaikka kyse on suomennetuista kirjoista - kumpi on parempi tapa? Suomalaiset 50-80-lukujen kannet ovat usein aika mitäänsanomattomia, kun nämä vanhat - katsokaa nyt tuota! - ovat todella upeita.

Albert Sidney Fleischman (1920-2010) toimi taikurina sekä vaudeville-esiintyjänä ja toimittajana Sandiegolaisissa lehdissä ennen kuin kirjoitti vuosina 1948—1963 yhdeksän rikosromaania, joista suurin osa ilmestyi Fawcettin kustantamana.
Fleischmanilta on suomennettu kaksi kirjaa, joista toinen kahdesti. Nimillä Shanghain liekki ja Merkityin kortein julkaistu The Shanghai Flame on alun perin ilmestynyt 1951. Tunnelmallisessa ja toiminnallisessa kirjassa amerikkalainen lehtimies etsii kommunistiseksi muuttuneesta Shanghaista entistä rakastettuaan ja sekaantuu samalla vakoilijoiden nimiä sisältävän mikrofilmin salakuljetukseen. Puolivälin tienoilla kirja jahkaa paikoillaan, mutta alun ja lopun toimintakohtaukset ovat hyviä. Lisäksi rakastavaisten kyyninen dialogi on herkullista. Katso taaksesi, tyttö (1952) kertoo maailmaa kiertävästä taikuri Bruce Flemishistä, joka sotkeutuu Macaossa oopiumin salakuljetukseen ja kiinalaisten kommunistien vakoiluun. Kirja kulkee rivakasti eteenpäin ja Fleischman on kohtalaisen taitava kehittelemään jännittäviä kohtauksia. Kiinnostavinta kahdessa kirjassa on kuitenkin se, että ne osoittavat vakoilukirjallisuuden seurailevan aikansa trendejä. Tässäkin tarina tavallisesta — tai ainakin melko tavallisesta — kansanmiehestä, joka joutuu rikoksen poluille, muistuttaa enemmän film noiria kuin vaikkapa seuraavan sukupolven James Bondia.
Rikos- ja lännenkirjailijan uransa jälkeen Fleischman siirtyi nuortenkirjallisuuden pariin ja alkoi käyttää nimeä Sid Fleischman. Tällä nimellä hän kirjoittaa edelleen, ja häneltä on suomennettu kolme nuortenromaania, joilla on hauskat nimet Hokkuspokkusperhe (1963), Haamu keskipäivän auringossa (1966) ja Kastanjakulkuri ja suuri veijari (1966). Fleischman on voittanut useita nuortenkirjapalkintoja. Hänen poikansa Paul Fleischman on niin ikään kirjoittanut nuortenkirjoja.
Fleischmanin kirjoista on tehty jonkin verran elokuvia, ja hän on myös työskennellyt käsikirjoittajana. Fleischmanin kirjoissa onkin usein hyvin elokuvallinen tuntu. Tärkein elokuvista, joissa hän on ollut mukana, on Sam Peckinpahin esikoinen Preerian laki (1962), joka perustuu Fleischmanin käsikirjoitukseen. Ennen kuin käsikirjoitus myytiin, Fleischman julkaisi tekstinsä kirjana Yellowleg. Muita Suomessa nähtyjä Fleischman-elokuvia ovat Disney-länkkäri Jämerät kullankaivajat (1967), William Wellmanin ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuva Lafayetten laivue (1958) ja niin ikään Wellmanin ohjaama Kiinan vesillä (1955), jossa John Wayne ja Lauren Bacall pakenevat kiinalaisia kommunisteja. Wellman ja Fleischman tekivät yhteistyötä vielä jälkimmäisen käsikirjoittamassa elokuvassa Hyvästi, ystäväni (1956).
Fleischmanin vakoiluromaaniin Counterspy Express (1954) perustuu halpatuotanto-ohjaaja W. Lee Wilderin Spy in the Sky! (1958). Kiinnostavinta elokuvassa on todennäköisesti se, että kammottavan huonoksi sanottuja scifi- ja kauhufilmejä tehnyt W. Lee Wilder oli Billy Wilderin veli.

Romaanit:
Katso taaksesi, tyttö. Agentti 53. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1973. Alun perin Look Behind You, Lady. Fawcett 1952.
Shanghain liekki. Kultamitalikirja 2. Suom. Seppo Lahti. Mantereen kirja: Helsinki 1955. Toinen laitos: Merkityin kortein. Agentti 49. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1972. Alun perin The Shanghai Flame. Fawcett 1951.

Steve Fisher

2011-02-13T15:02:00.003+01:00

Steve Fisherin (1912—1980) maine kirjailijana on peräisin lähinnä kaksi kertaa filmatusta romaanista I Wake Up Screaming (1941), mutta hänet kannattaa muistaa muistakin ansioistaan. Fisher oli yksi tuotteliaimpia pulp-kirjoittajia ja hänestä tuli yksi Hollywoodin käytetyimpiä skenaristeja. Fisher julkaisi reilusti toistakymmentä romaania ja novelleja sellaisissa lehdissä kuin Black Mask, Clues, Crime Busters, Thrilling Detective ja The Shadow Magazine, johon Fisher kirjoitti täytejuttuja Sheridan Doonesta ja Danny Garrettista. Fisherin ensimmäiset romaanit olivat Spend the Night (salanimellä Grant Lane) ja Satan’s Angel, jotka ilmestyivät 1935. Fisher kirjoitti muutakin ajanvietekirjallisuutta sellaisiin lehtiin kuin Esquire ja Cosmopolitan.
Fisherin romaaneissa ja novelleissa on sentimentaalisuutta ja yksinkertaisuutta, mutta hänen elokuvakäsikirjoituksensa ovat kompleksisempia. Fisherin idea oli mm. Nainen järvessä -elokuvan (1946) subjektiivisen kameran käyttö. Muita tärkeitä Fisherin käsikirjoittamia film noir -elokuvia ovat mm. Edwin L. Marinin Kohtaus sumussa (1945, yhdessä Frank Gruberin kanssa), John Cromwellin Kuumat paikat (1946), Harold Danielsin Roadblock (1951) ja Roger Cormanin Erään gangsterin elämä eli I, Mobster (1958). Dashiell Hammettin luomien Nick ja Nora Charlesin seikkailuista kertovaan elokuvasarjaan Fisher kirjoitti viimeisen eli Edward Buzzellin Pettävän varjon laulun (1947). I Wake Up Screaming -romaanin filmatisointeja ovat H. Bruce Humberstonen Silmukka kiristyy (1941) ja Harry Hornerin Vicki (1953; nähtiin Suomessa samalla nimellä kuin Humberstonen elokuva). Delmer Davesin napakka sukellusvene-elokuva Määränpäänä Tokio (1943) perustuu Fisherin alkuperäistarinaan ja on hänen itsensä käsikirjoittama. Fisher olikin toiminut 1920- ja 1930-luvuilla laivaston palveluksessa ja kirjoitti sodan aikana laivaston julkaisuihin. Fisher työskenteli 1970-luvulla myös televisiolle.
Fisheriltä on suomennettu muutama novelli. ”Vapauden hinnassa” mies pääsee vankilasta ja yrittää saada rahaa voidakseen tavata rakastettunsa. Ainoa vaihtoehto näyttää olevan uusi rikos, jopa murha. Maireata loppuratkaisua lukuun ottamatta novellissa on hyvä toivoton tunnelma.
”Herrasmies ei kurista vaimoaan” -novellissa (1938) havaijilainen yksityisetsivä Kip I. Muldane eli Kim selvittää rikkaan miehen vaimon kuristamisen. Novelli on humoristinen, mutta ei kovin hauska. Jossain määrin parodinenkin se on, esimerkiksi Muldanen sihteerin avuja kuvaillaan liioitellusti. Kip Muldane ei ollut Fisherin tuotannossa ainoa havaijilainen dekkari — eri lehdissä esiintyi vuosina 1935-1937 Fisherin tarinoita Mark Turner -nimisestä poliisikomisariosta. Näistä on suomennettu yksi, ”Elävä ruumis” (1935), jossa Turner selvittää kahta outoa kuolemantapausta. Erikoinen novelli on ollut alun perin täytejuttu ja sen huomaa. (Muita Havaijille sijoittuvia yksityisetsivätarinoita ovat kirjoittaneet mm. William Campbell Gault, John Whiting, Jean Francis Webb ja Don Von Elsner.)
Fisherin suomennetuista tarinoista paras on ”Paljastava sävelmä”, jossa Fisher selvästi kuvailee omia pettymyksiään ja tunteitaan Hollywoodin unelmatehtaassa. Säveltäjä Johnny Connel on hädintuskin vapautettu vaimonsa murhasyytteestä, ja hän palaa studioille huomatakseen, että kukaan ei välitä. Oikea rikollinenkin paljastuu siinä sivussa, mutta se on sivuseikka — tärkeämpää on näyttää, miten Hollywood toimii valjastaessaan keskinkertaiset tekstinsuoltajat palvelukseensa ja tuhotessaan kenties taitavat, mutta sosiaalisilta kyvyiltään rajoittuneet taiteilijat. Jo pelkässä surullisuudessaan novelli nousee esiin Seikkailujen Maailman pulp-melskausten keskeltä.

Rikosnovellit:
Elävä ruumis, Isku 36/1936. Julkaistu ilman kirjoittajan nimeä. Alun perin The Blue Coffin, The Mysterious Wu Fang, marraskuu 1935.
Herrasmies ei kurista vaimoaan, Seikkailujen Maailma 7/1953. Alun perin No Gentleman Strangles His Wife, Black Mask, tammikuu 1938.
Paljastava sävelmä, Seikkailujen Maailma 4—5/1956 (kaksoisnumero).
Vapauden hinta, Seikkailujen Maailma 10/1950.

PS. Joitain Steve Fisherin kirjoja on julkaistu uudestaan, I Wake Up Screaming taisi tulla jo 80-luvulla Black Lizardilta, pulp-juttuihin keskittynyt reprint-kustantamo Ace of Ages on tehnyt kirjoja Fisherin lentojutuista (joita en yllä mainitse ollenkaan). On muistikuva, että Keith Alan Deutschin pyörittämä Black Mask olisi julkaissut jonkin Fisherin romaanin uudestaan, mutta en löydä siitä mainintaa. Ja miten saatoin unohtaa Hard Case Crimen tekemän No House Limitin (jota en tosin ole lukenut)?

Bruno Fischer

2011-02-11T17:44:00.001+01:00

Paluu Pulpografian pariin.

Bruno Fischer (1908—1992) oli syntyjään saksalainen, mutta asui melkein koko ikänsä Yhdysvalloissa. Fischer julkaisi ensimmäisen romaaninsa So Much Blood jo 1939, mutta vasta 1944 julkaistu toinen romaani The Hornet’s Nest aloitti Fischerin romaanikirjailijan uran. Välivuosina hän kirjoitti Russell Gray -nimellä juttuja kaikkein villeimpiin pulp-lehtiin (kuten Terror Tales ja Dime Mystery) ja erikoistui mm. kertomuksiin yksityisetsivistä, joilla oli joku fyysinen vamma: he olivat joko kääpiöitä tai yksikätisiä, sokeita tai kuuroja. Gray-nimellä julkaistujen tarinoiden sankareita olivat Calvin Kaye, jolla ei ollut jalkoja, mutta joka oli kehittänyt niin vahvat käsilihakset että pystyi liikkumaan, ja Ben Bryn, jonka jalat olivat halvaantuneet. Fischer jatkoi novellien kirjoittamista vielä 1950-luvulla, jolloin hän julkaisi sellaisissa lehdissä kuin Manhunt ja Mammoth Detective. Fischerin romaanit olivat lähinnä kioskipokkareita, vuodesta 1950 alkaen hänen kirjansa julkaisi pääasiassa Fawcett. Russell Gray -salanimeä Fischer käytti vielä 1950 julkaistessaan romaanin The Lustful Ape.
Fischerillä on myös toisenlainen tausta kirjoittajana: hän oli 1930-luvun puolivälissä USA:n sosialistipuoleen pää-äänenkannattajan Socialist Callin vastaava toimittaja. Fischer sokeutui myöhemmällä iällään, mutta otti silti osaa pulp-tapahtumiin.
Fischerin tunnetuin sankari on yksityisetsivä Ben Helm. Helm ei ole kovin kovaksikeitetty sankari, vaan enemmänkin myhäilevä rikosten selvittäjä. Hän ei myöskään ole kovin keskeinen henkilö kirjoissa. Helmin debyytti oli vuonna 1945 ilmestynyt The Dead Men Grin. Helm esiintyi romaanien lisäksi Dell Mystery Novels Magazinessa. Toinen Fischerin vakio-hahmoista oli Rick Train -niminen sankari, joka esiintyi kahdessa romaanissa, joista toinen oli edellä mainittu The Hornet’s Nest.
Ben Helm seikkailee kirjassa Autio talo (1951). Hän ei ole kirjassa päähenkilö, vaan ainoastaan sivuhenkilö ja esiintyy ensimmäisen kerran vasta puolen välin tienoilla. Aution talon päähenkilö on pikkukaupunkilaisen metallifirman työntekijä, joka huomaa sekaantuneensa autioksi jääneen talon kohtaloihin. Talon asukkaat, päähenkilön nuoruuden ystävä ja tämän vaimo, ovat kadonneet salaperäisesti. Vaimo kuitenkin löytyy kuolleena autiotalosta ja alkaa miehen ja tämän kadonneen rahasalkun etsintä. Helm astuu kuvaan mukaan, kun päähenkilön luullaan palkanneen tämän. Suomennos on ilmeisesti lyhennetty, mikä selittää juonen hyppelehtivyyden, mutta Fischer onnistuu luomaan kohtalaisen kiinnostavan kuvan pikkukaupungin juorujen ja kateuden täyttämästä elämästä. Fischerin pulp-aikojen perinnettä lienee kirjan konnagalleria, jossa on niin naispainijaa kuin typerää gangsterigorillaakin.
Kiinnostavampi on kuitenkin toinen suomennos, Henkensä edestä (1953), jossa Fischer selvästi tekee tiliä oman sosialistisen maailmankatsomuksensa ja ajan kommunisminvastaisuuden kanssa. Juoni on ajalle tyypillisesti epäuskottava: Rikas mies mukiloidaan puistossa ja häneltä viedään sekä rahat että vaatteet ja jätetään tilalle kerjäläisen rääsyt. Saadakseen puhelin- tai taksirahaa mies ajautuu tekemään epäilyttävän palveluksen nuorelle naiselle ja murtautuessaan huoneeseen hakemaan naisen haluaman kirjekuoren hän löytääkin ruumiin. Alkaa takaa-ajo, joka moneen otteeseen muistuttaa Frank Capran suosittua elokuvaa Tapahtuipa eräänä yönä (1933). Mies, joka ei eläissään ole nähnyt nälkää eikä ansainnut rahaa omalla työllään, oppii huomaamaan sekä työnteon arvokkuuden että maailman epäoikeudenmukaisuuden, kun köyhiltä riistetään viimeisetkin rahat. Kommunismi astuu kuvaan mukaan, kun päähenkilö huomaa, että nuoren naisen haluama kirjekuori sisältää kommunistilehtiä, joihin naisen sulhanen, oikeistolainen politikko, on kirjoittanut intomielisiä artikkeleita. Nyt miestä kiristetään nuoruuden hairahduksista. Kiristäjän murha paljastuu kuitenkin lopulta intohimorikokseksi — kovin poliittiseksi ei Socialist Call -lehdenkään entinen päätoimittaja voinut ruveta.
Fischeriltä on suomennettu romaanien lisäksi ainakin yksi novelli. ”Kilpajuoksu perinnöstä” perustuu ideaan sukulaisista, jotka eivät tunne kauan kadoksissa ollutta miestä — hiukan samannäköinen kaveri poimii perinnön haltuunsa. Fischer kirjoittaa lakonisesti, mutta tulos on laimeahko.

Rikosromaanit:
Autio talo. Tiikeri 20. Kotkan Kustannusosakeyhtiö: Helsinki 1958. Alun perin The Paper Circle. Dodd Mead 1951. Julkaistu myös nimellä Stripped for Murder. New American Library 1953.
Henkensä edestä. Tiikeri 16. Kotkan Kustannusosakeyhtiö: Helsinki 1957. Alun perin Run for Your Life. Fawcett 1953.

Novellit:
Kilpajuoksu perinnöstä, Seikkailujen Maailma 7/1951.

G. G. Fickling

2011-01-26T14:39:00.000+01:00

G. G. Fickling -salanimen takana olivat Forest Ellison (1925—99) ja Gloria Gautraud Fickling. Edellinen toimi urheilutoimittajana ja jälkimmäinen Look-lehden muotitoimittajana. Ficklingien paikka rikoskirjallisuuden historiassa on taattu, koska he kehittivät yhden ensimmäisistä kovaksikeitetyistä naisetsivistä, Honey Westin.
Ficklingit olivat Richard S. Pratherin henkilökohtaisia tuttavia ja Pratherin vaikutus heidän kirjoissaan onkin huomattava. Honey West -kirjat ovat kuitenkin huonompia kuin Pratherin vastaavat. Ficklingit eivät selvästikään osaa kuljettaa tarinaa vaan takertuvat huonoihin vitseihin (ne ovat huonompia kuin Pratherilla!) ja juoni jää taka-alalle, jolloin kirjoista tulee jankuttavia.
Kiinnostavinta Honey West -kirjoissa on se, että Ficklingien pariskunta ei pysty kirjoittamaan ilman, että minäkertoja West kommentoi lukuisasti esiintyvien naisten ulkonäköä eli he kirjoittavat lajityypin miehisten vaatimusten mukaan. Tämä saa Westin vaikuttamaan usein lesbolta. Bill Pronzini herkutteleekin sillä, miten Honey West pystyy pitämään itsensä erossa miehistä, vaikka hänet kyllä joka kirjassa riisutaan alasti.
Honey Westistä tehtiin tv-sarja 1965—1966 ja sen pilottijakso esitettiin osana Burke’s Law -sarjaa. Batmanin ja James Bondin sekoitukseksi sanotussa sarjassa Honey Westiä esitti Anne Francis, jolla oli käytössään enemmän apuvälineitä kuin kirjoissa, esimerkiksi kyynelkaasukorvakorut ja huulipunamikrofoni. Sarjaa tehtiin vain yhden vuoden ajan. Ficklingien siihenastinen televisioura oli käsittänyt yhden näyttäytymisen Groucho Marxin isännöimässä tv-sarjassa You Bet Your Life. Honey West -elokuvaakin suunniteltiin 1990-luvun lopulla, mutta suunnitelmat kariutuivat.

Rikosromaanit:
Kuoleman silmät. Puuma 65. Suom. Risto Säämänen. Viihdekirjat: Tapiola 1969. Alun perin Kiss for a Killer. Pyramid 1960.
Maailman kaunein murhaaja. Puuma 68. Suom. E. Lehtinen. Viihdekirjat: Tapiola 1969. Alun perin Honey in the Flesh. Pyramid 1959.
Vedenpitävä juttu. Puuma 66. Suom. Risto Säämänen. Viihdekirjat: Tapiola 1969. Alun perin Girl on the Prowl. Pyramid 1959.

Lisää Paul W. Fairmanista

2010-12-30T19:35:00.001+01:00

(Myöhästynyttä) Jatkoa edelliselle postaukselle: tarkempi teksti Paul Fairmanista, monipuolisesta vaikka ei ilmeisesti niin lahjakkaasta senttarista. Vasta Pulpografian ilmestymisen jälkeen löysin Fairmanilta suomennetun seksikirjan - samoin kuin ylipäätään sen, että suttuisessa Cocktail-sarjassa on amerikkalaisen pulp-kirjallisuuden käännöksiä. En ole näköjään vieläkään lukenut Fairmanilta suomennettua jännitysnovellia; mahdanko ikinä lukeakaan?

Paul Daniels
Paul Danielsin oikea nimi on Paul W(arren). Fairman (1916-1977). Fairman oli tuottelias monessa lajityypissä seikkailut kirjoittaja, jonka maine ei ole senttaria kummoisempi. Monta kymmentä romaania ja varmasti satoja novelleja kirjoittaneena Fairmanilla on kuitenkin varmasti ollut enemmän ammattitaitoa kuin monilla yhden tai kahden seksikirjan kirjoittajilla.
Fairman aloitti uransa muutamilla lännennovelleilla 40-luvun lopulla. Hän kirjoitti mm. Mammoth Western -lehteen. Black Maskissa Fairman debytoi vuonna 1948 novellilla ”Big-Time Operator”. Novelli on julkaistu sittemmin uudestaan Herbert Ruhmin antologiassa The Hard-Boiled Detective (1977).
Science fiction –novelleja Fairman alkoi julkaista 1950, julkaisemalla novellin ”The Broken Doll” rikoskirjailija Howard Brownen toimittamassa Fantastic Adventures -lehdessä. Fairman julkaisi scifi-novelleja muutama kymmenen, ja vuonna 1968 niistä koottiin kirja The Forgetful Robot. Vuonna 1952 Fairman toimi If- ja Amazing Stories -lehtien toimittajana ja julkaisi mm. muutamia Philip K. Dickin novelleja. Fairman julkaisi seitsemän tieteisromaania omalla nimellä vuosina 1951–1973. Lisäksi hän kirjoitti Milton Lesserin eli myöhemmin Stephen Marlowen kanssa romaanin The Golden Ape (1959). Fairman käytti lisäksi 50- ja 60-luvuilla yleistä yhteissalanimeä Ivar Jorgensen kolmessa romaanissa. Fairman kirjoitti myös tunnetun tieteiskirjailijan Lester del Reyn nimissä. Fairman kirjoitti myös seksiä ja scifiä yhdistänyttä Man from S.T.U.D. –sarjaa F.W. Paulin nimellä. Sarjan kirjojen nimiä ovat mm. Rape Is a No-No ja Sock It To Me, Zombie!
Fairmanin tieteisnovelleista on tehty pari elokuvaa: Sherman Rosen Target Earth (1954) ja Edward L. Cahnin Invasion of the Saucer Men (1957). Fairman on kirjoittanut romaanin The Cosmic Frame, johon Internet Movie Databasen mukaan perustuu Larry Buchananin elokuva The Eye Creatures (1965). Elokuva on IMDB:n kävijä-äänestyksessä maailman 44. huonoin elokuva!
60-luvulla Fairman toimi Alfred Hitchcock’s Mystery Magazinen päätoimittajana, ja tältä ajalta häneltä on suomennettu yksi rikosnovelli. Muita rikosnovelleja Fairman kirjoitti mm. Shell Scott Mystery Magazineen ja G-Men Detectiveen. Fairman on julkaissut myös lännenpokkareita (mm. The Heiress of Copper Butte, Lancer, 1966). Rikosromaaneja hänellä on kourallinen, joista varhaisin on ilmeisesti myös hänen ensimmäinen romaaninsa, vuonna 1950 pieneltä Handi-Booksilta ilmestynyt The Glass-Ladder. Lion-kustantamo julkaisi The Joy Wheel -nimisen romaanin 1954. Suurin osa Fairmanin rikosromaaneista on elokuvien ja tv-sarjojen kirjaversioita. Lisäksi hän on kirjoittanut pari nidettä naisten gotiikkaa.
Paul Danielsin nimellä Fairman on kirjoittanut puolentusinaa seksikirjaa. USA:ssa nykyään keräillyt kirjat julkaisi keskisuurta hiukan pienempi Monarch. Suomennettu Valokuvamallit (1962) on varmasti edustava: se kertoo mallikoulusta ja sen kyynisestä omistajasta ja hänen liepeillään liikkuvasta ruskeakielisestä porukasta. Kirjan jonkinlainen päähenkilö on April Adams -niminen tyttö, jonka menneisyyteen liittyy jotain ikävää: hän on karannut mielisairaalasta, jossa häntä käytettiin seksuaalisesti hyväksi. Parasta, joskin myös luotaantyöntävintä, kirjassa on se kyynisyys ja kylmyys, jolla Fairman kuvaa ihmisten tunteita ja asenteita toisiinsa. Kaikki ovat vain välineitä parempaan asemaan ja elämään, joka asemalla kuvitellaan saatavan. Rangaistus tulee lopussa, ja Fairman säästää sympatiaa parille henkilölle, joista yksi on yllättäen homo. Kirja loppuu, kun Adamsiin ihastumaan opetellut homo palaakin poikaystävänsä luokse. Fairmanin ammattitaito kirjailijana näkyy siinä, että hän pystyy luomaan henkilöilleen uskottavia taustoja ja näkee vaivaa tehdäkseen kerronnallisesti jänteviä takaumia. Tällaiset piirteet nostavat Valokuvamallit ylös keskivertoseksipokkarien suosta.

Seksiromaani nimellä Paul Daniels:
Valokuvamallit. Cocktail 31. Suom. Kauno T.V. Sievänen. Aikakauslehti Cocktail: Turku 1972. Alun perin The Cover Girls. Monarch 1962. (Julkaistu myös: Macfadden 1970.)

Rikosnovelli:
Pantteri yössä, Alfred Hitchcock yllättää 2/1960.

Paul W. Fairman

2010-12-17T14:50:00.000+01:00

Puutteellinen hakusana, josta postitan myöhemmin paremman version, jossa käsitellään myös Fairmanilta suomennettu pornoromaani. Ja, ahas, kato, hänestä on Wikipedia-hakusanakin.

Paul W. Fairman (1916—?) aloitti uransa Black Maskissa vuonna 1948 novellilla ”Big-Time Operator”. Novelli on julkaistu sittemmin uudestaan Herbert Ruhmin antologiassa The Hard-Boiled Detective (1977). Fairman kirjoitti 1950-luvulla pari pokkaria, mutta julkaisi suurimman osan rikostuotantoaan vasta 1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla. Fairman tunnetaan kuitenkin paremmin science fictionin puolella, jossa hän aloitti 1951 julkaisemalla mm. Astoundingissa ja Fantasticissa. Fairman toimi If-lehden toimittajana 1951—52 ja julkaisi pari novellikokoelmaa ja neljä tieteisromaania 1960-luvulla. Fairmanin tieteisnovelleista on tehty pari elokuvaa: Sherman Rosen Target Earth (1954) ja Edward L. Cahnin Invasion of the Saucer Men (1957). Fairmanilla on myös kyseenalainen kunnia: hän on kirjoittanut romaanin The Cosmic Frame, johon — vaikkakin ilman krediittitietoa — perustuu Larry Buchananin The Eye Creatures (1965). Elokuva on Internet Movie Databasen kävijä-äänestyksessä maailman 44. huonoin elokuva! Fairmanilta on suomennettu yksi rikos-novelli.

Novelli:
Pantteri yössä, Alfred Hitchcock yllättää 2/1960.

Loren D. Estleman

2010-12-05T18:56:00.002+01:00

Tässä lyhyt hakusana Pulpografiasta: Loren D. Estleman on erinomainen dekkaristi, joka osoittaa edelleen, yli 30 vuoden uran jälkeen, että perinteinen kovaksikeitetty yksityisetsivädekkari on erittäin viihdyttävä kirjallisuuden lajityyppi. Vieläkään, kymmenen vuotta Pulpografian ilmestymisen jälkeen yhtään Estlemanin dekkaria ei ole käännetty suomeksi - eikä varmaan koskaan tulekaan. Ilmeisesti suomalaisia kustantajia ei kiinnosta pitää yllä mielenkiintoa tähän kirjallisuudenlajiin.

Kuolleen miehen käsi ilmestyi aiemmin tänä vuonna korjattuna suomennoksena, mutta en ole saanut aikaiseksi hankittua sitä. Hiukan harmittaa, että sanon alla, että kirja on "osin pitkäpiimäinen". En ole mikään oikeussalikohtausten ystävä, ne kyllästyttävät minua esimerkiksi Premingerin muuten erinomaisessa Angel Face -elokuvassa. Muutenkin hakusana on vähän lyhyt, mutta olen ehkä ajatellut, että kun dekkarisuomennoksia on vain yksi novelli, niin tarvetta pidempään kirjoitukseen ei ole. Poistin toisaalta maininnan, kun käytin tätä myöhemmin Kuudestilaukeavissa sekä vielä myöhemmin Ruudinsavussa, kun piti saada arvostelu kirjan uudesta painoksesta.

Loren D. Estleman (s. 1952) on Yhdysvalloissa arvostettu, mutta Suomessa valitettavan huonosti tunnettu jännityskirjailija, joka on jatkanut jopa anakronistisin sävyin Chandlerin ja Ross Macdonaldin perintöä. Estleman julkaisi ensimmäisen kirjansa The Oklahoma Punk vuonna 1976, minkä jälkeen hän kirjoitti kaksi keskinkertaisena pidettyä Sherlock Holmes -pastissia, Sherlock Holmes Versus Dracula (1978) ja Dr. Jekyll and Mr. Holmes (1979). Vasta tämän jälkeen hän loi romaanissa Motor City (1980) tärkeimmän vakiohahmonsa, detroitlaisen yksityisetsivän Amos Walkerin. Walker-romaaneja ilmestyy edelleenkin. Toinen Estlemanin vakiohahmoista on kolmessa kirjassa 1980-luvun puolessa välissä esiintynyt Peter Macklin.
Walker esiintyy suomennetussa novellissa ”Greektown”, joka on julkaistu Book Studion julkaisemassa antologiassa Pimeiden kujien kulkijat (1992). Antologia on ikävä torso alkuperäisestä laajasta ja hyvin taustoitetusta Bill Pronzinin ja Martin H. Greenbergin teoksesta. Tämän lisäksi Estlemanilta on suomennettu vain yksi lännenkirja. Kuolleen miehen käsi (1981) kertoo Wild Bill Hickokin murhaajan oikeudenkäynnistä ja sen aiheuttamista ristiriidoista ja jännitteistä. Kirja on perusteellinen ja siinä on toisaalta autenttisia asiakirjoja kuten ajan lehtikirjoituksia, mutta toisaalta myös kuvitteellisia henkilöitä ja tapahtumia (esimerkiksi Buffalo Bill todistamassa Wild Bill Hickockin luonteesta) osoittamassa, miten Villin lännen tarinat ja legendat olivat jo alun alkaen sekoitus faktaa ja fiktiota. Kirja on kuitenkin olennaisilta osiltaan oikeussalidraama ja siksi osin pitkäpiimäinen. Teos sai valmistuessaan Western Writers of American Spur -palkinnon.

Lännenromaani:
Kuolleen miehen käsi. Suom. M. Hildén. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1983. Alun perin Aces & Eights. Doubleday 1981.

Pulpografia: Paul Ernst

2010-11-16T14:19:00.005+01:00

Yritän taas aloittaa tämän ikuisuusprojektilta vaikuttavan Pulpografian postittamisen blogiin. Tässä Paul Ernst. Tekstissä on virheitä, jotka osaltaan syntyivät siitä, että Ernstin kaltaisesta kirjoittajasta ei ole ollut koottuna kunnollista tietoa eikä hänen tuotantoaan ole koottu kirjoiksi. (Ernstin novelleista on sittemmin koottu kokoelma.)

Tuossa alussa mainittu Paul Frederick Ernst taitaa sittenkin olla sama Paul Ernst kuin ko. pulp-kirjailija. Synnyinvuosi on ilmeisesti ollut väärin koko ajan - Wikipedia-artikkelin mukaan mahdollisia vuosia on lukuisia, kaikki välillä 1899-1902. Kuolinvuosi on sitten jossain vuosien 1983 ja 1985 välillä. (Oletan, että Wiki-artikkeli on jonkun amerikkalaisen pulp-tuntijan tekemä, joten luulisin, että research on tehty huolellisesti.)

Minusta on jännittävää, että Ernstiä suomennettiin niin paljon Seikkailujen Maailmassa - pitivätkö lehden tekijät (lähinnä kait päätoimittajana toimineet August ja Olavi Kanerva) niistä niin paljon vai oliko niihin helppo saada oikeudet (sikäli kuin Seikkailujen Maailmassa asiasta piitattiin)? Vai onko kyse vain sattumasta?

Napsaisin Fictionmags Indexistä Ernstin novellien luettelon ja postitin sen tänne.

Paul Ernst

Paul Ernst (1886—?) oli yksi tuotteliaimpia pulp-lehtien kirjoittajia, joka toimi monen lajityypin parissa kirjoittaen lähinnä rikostarinoita ja kauhua sekä jonkin verran science fictionia. 1950-luvulla Ernst julkaisi muutaman rikosromaanin, joista kahden pääosassa on poliisietsivä Jim Ryan. Asiaa sekoittaa se, että kirjailija nimeltä Paul Frederick Ernst vaikutti samoihin aikoihin. [Ks. yllä.] Samoin on olemassa saksalainen maaseutukirjailija Paul Ernst (1866-1933).
Ernstin novelleja suomennettiin 1930—1940-luvulla paljon, ehkä jopa enemmän kuin kenenkään muun pulp-kirjailijan tuotantoa. Osa novelleista sijoittuu gangsterien maailmaan, osassa on kauhuaineksia.
Ernst kirjoitti Kenneth Robeson -nimellä The Avenger -nimiselle sankarille omistettua lehteä. Avenger on Richard Henry Benson, yksi lukuisista kaksoiselämää viettävistä rikosta vastaan taistelevista seikkailijoista. Kiinnostavinta hänessä on se, että hänen kasvojensa lihakset ovat vaurioituneet niin, että Benson voi muotoilla niitä käsin. Avenger-tarinoita julkaistiin kirjoina 1970-luvulla; pulp-historioitsija ja science fiction -kirjailija Ron Goulart kirjoitti samoihin aikoihin uusia osia sarjaan.
Toinen kuuluisa Ernstin kehittelemä hahmo oli Dr. Satan, joka piti punaista naamiota. Ernst kirjoitti myös kauhunsekaisia tarinoita sellaisiin lehtiin kuin Horror Stories, mutta myös tunnetumpiin lehtiin, mm. Weird Talesissa ilmestyi reilut 30 Ernstin novellia vuosina 1928—1945. Ernstin hahmoista erikoisin on omituisesti nimetty Seekay, jolla ei ole kasvoja! [Tai joka on pikemminkin peittänyt naamiolla kammottavasti tuhoutuneet kasvonsa.] Seekay oli ensimmäisiä ”vammaisetsivälajityypin” (defective detective) sankareita ja hänestä kertovat novellit ilmestyivät Dime Mystery Bookissa.
Ernstin novellit eivät aina ole kovin tasokkaita, mutta niissä on usein myös perustyyppistä pulp-aineistoa, joka viehättää. [Luulisin nyt, että tasottomuuden tunne johtuu usein käännöksistä.]
Kiinalainen, kiristäjäksi mainittu Shu Ling näyttää olleen Ernstin vakiosankareita, koska hänestä kertovia novelleja on käännetty kaikkiaan kolme. [Tätä vahvistavaa tietoa en ole löytänyt mistään.] Huonommasta päästä on ”Shu Ling, ihmispaholainen”, kliseinen ja melko väkinäisesti etenevä novelli kiinalaisesta suurrikollisesta — pulp-lehtien ikävän tyypillinen aihe. Lyhyemmässä, mutta melkein samannimisessä tarinassa ”Ihmispaholainen” Shu Ling vangitaan lopussa. Tarinassa ”Shu Ling — Kuoleman tohtori” kiinalainen arkkikonna murhauttaa alaisensa, joka on toiminut ilotyttöjen hankkijana ja huumekauppiaana. Murha yritetään sälyttää miehen tyttöystävän isän harteille.
”Paholaisen lähettiläs” kertoo Campin suvusta ja naisesta, jonka väitetään noitana vainoavan suvun jäseniä. Pariinkiin kertaan suomeksi julkaistu novelli on aito kauhunovelli, eivätkä salaperäiset tapahtumat lopussa paljastu pelkäksi huijaukseksi, kuten ajan novelleissa niin usein.
Kauhun alalla Ernst erikoistui tunnelmapaloihin. ”Painajaisunta” on tehokas ja jopa yllättävä tarina maanviljelijästä, joka tappaa viljelyskumppaninsa. Ongelma syntyy siitä, että mies ei tiedä, tekikö hän teon unissaan vai hereillä. ”Paholaisen kukkakauppa” on kompakti ja groteski kauhutarina menestyvästä kukkakauppiaasta, jonka salaisuuden nuori sihteeri paljastaa — omaksi onnettomuudekseen.
”Tulijumalan syleily” on Ernstiä huonoimmillaan: tyypillinen kauhunsekaisiin tarinoihin erikoistuneen shudder-koulukunnan juttu, jossa ensiksi muotoillaan mahdollisimman omituinen mysteeri ja selvitetään se sitten nopeasti loppulauseissa. Novellissa monta miestä palaa kuoliaaksi seurusteltuaan ensiksi jonkin aikaa Linda Larue -nimisen naisen kanssa; päähenkilön veli on yksi näistä miehistä, ja yrittäessään pelastaa veljeään tulipalon kynsistä päähenkilö näkee pelottavan lonkerokätisen ilmestyksen keskellä tulimerta. Mies ihmettelee, miten joku voi olla keskellä tulipaloa — mutta onhan hän itsekin siellä!
Ernst julkaisi myös mysteeritarinoita, joissa murhaa selvitetään perinteisempään tapaan. ”Paholaisen pihdeissä” rikas setä murhataan kuristamalla tätä pihdeillä — päähenkilökin, nuori lääkäri, on joutua pihtihommiin, kun hän on salaperäisen kemikaalin vaikutuksen alaisena. Tarina jää jälkeen muista Ernsteistä. Suorastaan huono on perinteistä salapoliisitarinaa lähenevä ”Kun ruumisarkku saapui kotiin”, jossa selvitellään rikkaan ja omituisen sukulaisnaisen salaperäistä kuolemaa.
Ernst kirjoitti myös hitusen realistisempaa, kovaksikeitettyä rikoskirjallisuutta, jossa yksityisetsivät taistelevat rikollisuutta vastaan. ”Salaperäinen kostaja” kertoo miehestä, jolla on kolmoisidentiteetti tavallisena miehenä, julmana rikollisia vastaan taistelevana kostonhenkenä sekä häikäilemättömänä rikollisena. Hengästyttävä novelli on suomennetuista Ernsteistä parhaita, ja siinä on Amos Sewellin kuvitus. Melkein yhtä hyvä on ”Gangsterimaailman kauhuja”, jossa voimakas ja nokkela yksityisetsivä Lee Castle selvittää poliitikkojen kiistoja.
Toinen Ernstin yksityisetsivä on Tiger Murray, joka vastaa, kun hänen nimeään ihmetellään: ”Isäni varmaan ajatteli, että minusta tulee todellinen tappelija.” Novellissa ”Kiristäjäin kynsissä” Murray murtaa kiristysjengin — vajaaseen kymmensivuiseen novelliin on ängetty ainakin 30 sivun tapahtumat. Näitä huonompi on ”Kaksoisolentona oikeuden puolesta”, jonka pääosassa on yksityisetsivä Tony Dixon, joka muuntautuu tarpeen tullen murtovaras Paxtoniksi. Novellissa Dixon/Paxton selvittää kuuluisan poliitikon murhan, johon liittyy kiristystä ja viaton rakkaus. Novellissa on Monroe Eisenbergin kuvitus.
Terry Dann esiintyy novellissa ”Murhamies vierelläni” (1939?), jossa hänet melkein lavastetaan kaksoismurhaajaksi, mutta nokkela Dann selvittää murhaajan ennen kuin poliisi pidättää hänet. Novelli alkaa hyvin ja tunnelmallisesti, mutta toiminta vie lopussa voiton, kuten niin usein Ernstillä.
Selvästi uudempi yksityisetsivä on Russ Tildon, joka esiintyy novellissa ”Neljä kuolemaa”. Siinä Tildon selvittelee vakuutusfirman toimesta salaperäisiä kuolintapauksia: neljä vakuutuksen ottanutta miestä kuolee syöpään — yksi kurkkusyöpään ja kolme rintasyöpään! Miesten lesket kuolevat myös kuka milläkin tavalla. Tildon panee viimeisen eloonjääneen lesken koville ja selvittää tapauksen. Sen takana oleva lääkäri on selvä muistuma 1930-luvun hulluista tiedemiehistä ja lääkäreistä. Novelli seuraa kaavamaisesti Tildonin selvittelyjä eikä loppuratkaisu ole kovin yllättävä.
”Rahan arvoista” on Ernstin novelleista realistisin. Siinä esiintyy laman kaltoin kohtelemia slummien asukkaita ja heidän sosiaalisia ongelmiaan. Novellissa vaimoaan hakkaava pikkurikollinen odottaa kostajien tuloa. Väärä viesti saa miehen jälleen luottamaan itseensä — tosin huonoin tuloksin.

Rikosnovellit:

Gangsterimaailman kauhuja, Seikkailujen Maailma 2/1939.
Ihmispaholainen, Seikkailujen Maailma 1/1942.
Kaksoisolentona oikeuden puolesta, Seikkailujen Maailma 3/1949.
Kiristäjäin kynsissä, Seikkailujen Maailma 1/1937.
Kun ruumisarkku saapui kotiin, Seikkailujen Maailma 6/1949.
Murhamies asiakkaana, Seikkailujen Maailma 8/1949.
Murhamies vierelläni, Seikkailujen Maailma 8/1939. Alun perin ilmeisesti Killer By My Side, Detective Tales, April 1939.
Neljä kuolemaa, Seikkailujen Maailma 8/1953.
Paholaisen kukkakauppa, Seikkailujen Maailma 3/1938.
Paholaisen lähettiläs, Seikkailujen Maailma 3/1937 ja 7/1945.
Paholaisen pihdit, Seikkailujen Maailma 10/1939.
Painajaisunta, Seikkailujen Maailma 10/1949.
Rahan arvoista, Seikkailujen Maailma 11/1949.
Salaperäinen kostaja, Isku 2/1937 ja Seikkailujen Maailma 1/1940. Julkaistu myös nimellä Vääryyttä vastaan, Seikkailujen Maailma 4/1961. Amos Sewellin kuvitus.
Shu Ling, ihmispaholainen, Isku 42/1936.
Shu Ling — Kuoleman tohtori, Seikkailujen Maailma 11/1950.
Tulijumalan syleily, Seikkailujen Maailma 2/1949.

Kari Suomalaisen jännärit

2010-06-28T21:10:00.003+01:00

Olen koonnut Recallmed-nimiselle kustantajalle pienen kirjasen Kari Suomalaisen jännäreitä - kirjassa on mukana kolme 30-luvun lopulla kirjoitettua novellia sekä Jasper-salanimellä ilmestynyt poikakirja Yhdeksästoista askelma. Tässä on kirjan esipuhe. (Teksti voi olla vähän epäonninen - kustantajan edustaja oli hiukan sitä mieltä, että sitä vain käytetään osana laajempaa esipuhetta, johon tulisi myös Lilli Suomalaisen osuus. En oikein pitänyt tästä kehittelystä ja sanoinkin sen, saas nähdä, mikä on keskustelun lopputulema.) Esipuheesta on vielä pidempi versio, mutta säästelen sitä vielä jonkin aikaa. - Ohessa on yksi Karin piirroksista 30-luvulta; tämä on novelliin "Utelias luuranko".

Karin jännärit

Kari Suomalainen (1920-1999) on kaikkien tuntema pilapiirtäjä, jonka ivallinen huumori iski säälimättä lähes kaikkiin ihmisiin ja kaikkiin yhteiskuntaluokkiin. Karin tapa karrikoida puolueita on jättänyt pysyvän jäljen suomalaiseen mielenmaisemaan.
Kari aloitti uransa toden teolla vasta toisen maailmansodan jälkeen, niin kuin moni muukin sukupolvensa kuvittaja. TK-komennus rintamalla tuotti paljon upeita piirroksia, joita voi ihailla kirjasta Karin sota (1987) tai Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan kuvitetusta painoksesta (1986). Sota-aikaan Kari teki myös länkkäriaiheista Henkensä kaupalla -sarjaa, joka ilmestyi Lukemista Kaikille -nimisessä lehdessä. Sodan jälkeen hän teki lehteen myös sovituksen Topeliuksen Välskärin kertomuksista. Se ilmestyi kokonaisena kirjana vuonna 1987, mutta Henkensä kaupalla -sarjaa ei ole koskaan julkaistu uudestaan.
Kuvittajana ja kirjoittajana Kari oli kuitenkin debytoinut jo aiemmin. Lukemista Kaikille -lehden numerossa 44/1937 ilmestyi hänen novellinsa “Tarkastaja Wilson-parka” sekä sitä kuvittava piirros. Lukemista Kaikille oli yksi helsinkiläisen Ilmarisen kustannusliikkeen monista lehdistä, joka ilmestyi kerran viikossa ja tarjosi joka numerossa lukijoille niin novelleja, jatkokertomuksia, sarjakuvia kuin artikkeleita ja tehtäviäkin. Lukemista Kaikille oli yksi suomalaisen lukemistolehdistön lippulaivoja, vetävän näköinen, värikansilla lukijoita houkutellut lehti, johon kirjoitti paljon esimerkiksi jännitysviihteen klassikko Marton Taiga. Lukemista Kaikille ilmestyi vuosina 1927-1960 ja on sikälikin yksi merkittävimpiä lehtiä suomalaisen viihdekirjallisuuden alalla. Lehden päätoimittaja (itse asiassa kaikkien Ilmarisen lehtien päätoimittaja) oli Yrjö Halme, itsekin kirjailija. Karin oli varmasti helppo tarjota sarjakuviaan lehteen sodan aikana ja sen jälkeen, kun hän oli aiemminkin tehnyt sinne töitä.
Kari oli ensimmäisen novellinsa ja kuvituksensa ilmestyessä vasta 17-vuotias, mutta selvästi luonnonlahjakkuus - toisaalta hän oli jo vuoden verran ehtinyt opiskella Ateneumissa. Mitään aloittelijan tuherruksia kuvitukset eivät todellakaan ole.
Ensimmäinen novelli, "Tarkastaja Wilson-parka" kertoo englantilaisesta poliisitarkastaja Wilsonista, ja Kari jatkoi Wilsonin seikkailujen kuvailua vielä kahdessa muussa tarinassa. Wilson oli yksi M. Levän eli Marton Taigan (eli oikealta nimeltään Martti Löfbergin) luoman komisario Kairalan jalanjäljissä syntyneitä kotimaisten kirjoittajien suosimia poliisikomisarioita, joita yhdisti äreä käytös ja pullea ulkoasu. Karin kuvaamana Wilson on kalju, aina knalli päässä ja sikaari suussa. Kairalan lisäksi vaikutteita ovat varmasti antaneet myös Edgar Wallacen Reeder-tarinat.
Ensimmäinen novelli "Tarkastaja Wilson-parka" on lyhyt pikkupila poliisista, joka on voimaton tunnetun salakuljettajan edessä. Toiseksi ilmestyneessä tarinassa "Utelias luuranko" (Lukemista Kaikille 14/1938) Wilson selvittää kahden murhan mysteerin - kuolleina ovat sekä tohtori Harp että tämän asianajaja. Kolmesta Wilson-tarinasta tämä on lähinnä perinteistä arvoitusdekkaria. Karin kuvitus tarinaan on kiinnostava, koska siinä on ajan kotimaiselle lehtikuvitukselle epätyypillistä sarjakuvamaisuutta.
Kolmas Wilson-tarina onkin erilainen aiempiin nähden: "Kaksoisolento" (Lukemista Kaikille 22/1938) lähenee jo amerikkalaista kovaksikeitettyä dekkaria, kun siinä gangsterit suunnittelevat ampuvansa Wilsonin kylmäverisesti. “Kaksoisolennossa” Wilson tuntuu vaihtaneen maatakin ja siirtyneen Yhdysvaltoihin, sen verran rankkaa meno konepistooleineen on.
Karin rikosnovellit ovat sujuvasti kirjoitettua käyttökirjallisuutta, jolla nuori kirjoittaja on varmasti vain huvittanut itseään ja ansainnut taskurahoja. Ne ovat kuitenkin edelleenkin luettuna kelpo viihdettä, varsinkin vanhan rikoskirjallisuuden ystäville. “Utelias luuranko” on tarinoista ainoa perinteinen arvoitusdekkari, eikä se välttämättä läpäisisi tiukkaa seulaa, jos otettaisiin huomioon vaatimukset niin sanotusta reilusta pelistä eli siitä, että lukijalle pitää tarjota mahdollisuus itse ratkaista rikos. Paras tarinoista on “Kaksoisolento”, vaikka sitäkin heikentää loppuratkaisun äkillisyys. Novelli on kuitenkin osoitus siitä, että Kari kehittyi kirjoittajana.
Kari teki vielä ennen sotaan lähtemistä naivistisen lastensarjakuvan Herra Aasi Sirkka-lehteen vuonna 1940 (se ilmestyi kirjana vuonna 1993). Sodan jälkeen Kari julkaisi vielä yhden jännärin juuri ennen kuin astui Seuran palvelukseen taittajana ja kuvittajana. Yhdeksästoista askelma ilmestyi vuonna 1948 salanimellä Jasper Otavan pitkäikäisessä Poikien seikkailukirjastossa, jonka monet muistavat sahalaitakuvioisesta selästään.
Sodan jälkeen ilmestynyt Yhdeksästoista askelma on sujuvampi kuin 1930-luvun novellit. Lyhyt tarina on sujuvasti kirjoitettu ja pitävästi hahmotettu, vaikka loppuselvittelyissä on pieniä ongelmia. Lisäksi kirjan teksti on täynnä karimaisuuksia sekä kuvittajan huomioita: "On aina hyvin mieltä rauhoittavaa nähdä ihminen, jonka ilmeestä heti havaitsee, ettei hän koskaan ajattele mitään." Tai: "Hänen kasvonsa näyttivät aivan kahdelta voipullalta, joiden väliin on pistetty suuri puutarhamansikka."
Yhdeksästoista askelma alkaa vahvoissa kauhutunnelmissa. Pojat, Kari (omakuva?) ja Jorma, ovat kesälomallaan joutuneet puritaanisen Saara-tätinsä hoteisiin ja tämä vie pojat vanhaan sukukartanoon. Alussa jo törmätään kohtaukseen, joka on kuin suoraan Bram Stokerin Draculasta: hevonen vetää vankkureita, joiden perässä on ruumisarkku. Ihmisen ääni -haastattelukirjassa Kari sanoi Maarit Niiniluodolle, että hän arvosti nuorena suuresti Edgar Allan Poeta - tämän jälkiä varmasti näkyy Yhdeksännessätoista askelmassa.
Kirjassa on muitakin kauhuhenkisiä aineksia. Kartanon omistaja, poikien isoisä joka on kuollut aikoja sitten, oli ihmisvihaaja, on täyttänyt kartanon pelottavilla ja todentuntuisilla patsailla, joiden hahmot vääntelehtivät groteskeissa asennoissa. Öisellä retkellään pojat luulevat patsaiden heräävän eloon.
Kauhuaineksia on myös poikien löytämässä käsikirjoituksessa, joka sijoittuu 1200-luvulle ja kertoo kahden salaperäisen miehen taistelusta kartanon tiloilla. Kari on kirjoittanut muinaisen legendan uskottavan vanhanaikaiseen tyyliin. Pojat löytävät myös toisen käsikirjoituksen, jossa 1200-luvun tarinalle tarjotaan villi selitys, joka tuo tarinaan syvyyttä niin historiallisesti kuin temaattisestikin. Tässä kohdassa Kari lähestyy seikkailukirjallisuuden klassikoita - ja tuo mieleen myöhempiä teoksia, kuten Umberto Econ Ruusun nimen!
Yhdeksännentoista askelman jälkeen Kari keskittyi työhönsä Seuran taittajana ja kuvittajana, ja proosan kirjoittaminen jäi vähiin. Hänen loppuelämänsä aikana julkaistu proosa rajoittui kahteen päiväkirjamaiseen tekstiin, jo mainittuun Löysin lännen -teokseen sekä vuonna 1975 ilmestyneeseen Kolmivarpaiseen sammakkoon. Mainittava on kuitenkin kaksi näytelmää, Hirttämätön lurjus (1966) ja Kalle-sedän jutut (1975), joista edelliseen Kari teki myös lavasteluonnokset, kun näytelmää esitettiin Kansallisteatterissa.

Pieniä hakusanoja Pulpografiasta: Elston ja Emery

2010-06-17T21:35:00.007+01:00

Tässä pari lyhyttä hakusanaa Pulpografiasta. Huomaa Elstonin löytyneet elinvuodet sekä Emeryn löytynyt kuolinvuosi sekä korjaus tämän etunimeen - se on todellakin Steuart. Kummankin papereita on Amerikassa yliopistojen kokoelmissa, tässä linkki Emeryn vastaaviin. Voisiko kuvitella, että Suomessa jokin yliopisto olisi ottanut haltuunsa jonkin lehtinovellistin kootut paperit?

Allan Vaughan Elston

Allan Vaughan Elston (1887-1976) oli insinööri, joka julkaisi vakituisen työnsä ohessa rikos- ja seikkailunovelleja jo 1920-luvulla sellaisissa lehdissä kuin Argosy ja Adventure. Elston julkaisi All Mystery -lehdessä vielä 1950-luvun alussa. Hän kirjoitti lisäksi noin 30 lännenromaania 1940—60-luvuilla. Nettikriitikko ja dekkariharrastaja Michael Grosz on ollut havaitsevinaan Elstonin rikosnovelleissa Freeman Wills Croftsin vaikutusta.

Elstonilta on suomennettu pari novellia. ”Kaksi kirjoittamatonta lakia” -novellin kolmiodraama sijoittuu Tyynelle merelle ja siinä keppiä ahkerasti käyttävä plantaasinomistaja yrittää saada vaimoaan vokottelevaa alaistaan pidätetyksi helmivarkaana. ”Vaarojen kuningattaressa” huimapäinen nuori nainen lentää maapallon ympäri, ja matkan aikana hänen ympärillään käydään huvittavaa teerenpeliä ja joudutaan seikkailuihin eksoottisissa ympäristöissä.

Seikkailunovellit:
Kaksi kirjoittamatonta lakia, Seikkailujen Maailma 8/1950.
Vaarojen kuningatar, Seikkailujen Maailma 6—8/1950.

Steuart M. Emery
Steuart Emery (s. 1891) kirjoitti mm. Battle Birds -lehteen 1930-luvulla. Hän kirjoitti myös rikosnovelleja. Suomennettu on pitkähkö ”Vaarojen satama”, joka on mainio ja tunnelmallinen kertomus työttömäksi joutuneesta merimiehestä, joka ottaa itselleen satamassa tapetun miehen henkilöllisyyden. Hän sotkeutuu satamarosvojen ryöstösuunnitelmaan ja joutuu esiintymään kassakaappieksperttinä. Novelli on muuten hyvä, mutta yksi pieni epäuskottavuus siinä häiritsee: jos kerran päähenkilö ei osaa räjäyttää dynamiitilla kassakaappia, niin miten hän saa samalla dynamiitilla räjäytettyä veneen?
Emery siirtyi sittemmin Saturday Evening Postin tapaisten lehtien pariin, päätellen hänen toisesta suomennetusta novellistaan. Romanttinen ”Pysähtymismerkki” kertoo näyttelijöiden välisestä kolmiodraamasta ja näytelmän valmistumisesta, mikä tietysti sopii Emerylle, joka kirjoitti myös näytelmiä.

Rikosnovelli:
Vaarojen satama, Seikkailujen Maailma 3/1952. Julkaistu nimellä S. M. Emery.

Romanttinen novelli:
Pysähtymismerkki, Apu 32/1950. Julkaistu nimellä Steuart M. Emery.

Hal Ellson

2010-06-17T21:22:00.005+01:00

Pitkästä aikaa Pulpografian hakusanoja. Tämä projekti näyttää kestävän vähän kauemmin kuin sen vuoden, jota alun perin ajattelin (reilut 300 hakusanaa, vuodessa 365 päivää). Mutta olkoon. Jos joku näitä kirjailijoita guuglaa, niin ovatpa olemassa, vaikka postittelu tällä tavoin kestäisi vuosia.

Huomaa löytynyt kuolinvuosi. Kirjailijan oikea etunimi oli Harold. Pienkustantamo Rudos and Rubes on julkaissut kolmen teoksen kokoelman Ellsonin tunnetuimpia romaaneja. (Sivua täytyy skrollata vähän alaspäin.)

Hal Ellsonia (1910—1994) ei useinkaan pidetä perinteisenä rikoskirjailijana, vaan alan hakuteoksissa hänet sijoitetaan nuorisorikolliskuvaajien [juvenile delinquent eli juvie] sarjaan; lajityyppi oli yksi 1950-luvulla kukoistaneista kioskipokkarialoista. Lajityyppi vaikutti Ellsonin ensimmäisistä teoksista aina 1960-luvun alkuun ja Irving Shulmanin kirjoittamaan West Side Storyyn asti. Lajityypin kirjoja tekivät usein entiset toimittajat tai nuorisotyöntekijät, joskus jopa entiset jengiläiset. Joka tapauksessa kannattaa huomata, että monet nuorisorikolliskuvaukset ovat yhtä synkkiä yhteiskuntakuvauksia kuin monet saman ajan rikoskirjat. Lee Server toteaakin, että nuorisorikolliskuvausten yhteiskuntakritiikki jäi niiden nuorilta lukijoilta varmasti ymmärtämättä. Huomio kiinnittyi sen sijaan seksiin, jengitappeluihin ja huumejuttuihin.
Ellsonin kuuluisin romaani on Duke (1949). Se kertoo mustasta harlemilaisesta jengijohtajasta, ja Ellson kertoo tarinan yksikön ensimmäisessä persoonassa käyttäen slangi- ja virheellisiä ilmaisuja (’weed’, ’bomber’, ’we was getting’, ’juice man’). Ellsonin käyttämä kieli on nuorisovastine kovaksikeitetyn kirjallisuuden kielelle.
Ellsonin muita tunnettuja jengiromaaneja ovat mm. Tomboy (1950) ja The Golden Spike (1952). Kaikkiaan Ellson kirjoitti 15 nuorisorikollisromaania ja hänestä tuli lajityypin tunnetuin tekijä. Kirjoitustyönsä ohessa hän toimi kuntoutusohjaajana newyorkilaisessa sairaalassa ja pyrki auttamaan nimenomaan huumeita käyttäviä jengeihin ajautuneita nuoria. Hän kuunteli heitä ja käytti kertomuksia kirjoissaan. Hän sanoi myöhemmin haastattelussa, ettei hän koskaan antanut nuoria ilmi.
Ellson kirjoitti novelleja mm. Fear- ja Accused -nimisiin lehtiin ja Alfred Hitchcock´s Mystery Magazineen. Häneltä onkin suomennettu vain novelleja. ”Pistooli” on julkaistu suomeksi nimellä Hal Ellisen, mutta kyseessä on melko varmasti Ellson, koska Ellsonin romaanien tavoin novelli kertoo katujengeistä. Karussa ja realistisessa novellissa jengin uusi jäsen joutuu hankkimaan illaksi pistoolin. ”Syksyn surma” on ironinen tarina miehestä, joka päättää lopettaa vaimonsa syrjähypyt kertaheitolla. Lopetus on vaikuttava. ”Morenon murhassa” amerikkalainen poliisi yrittää jäljittää huumekauppiaita Meksikossa. Novellissa on taitava tunnelma ja päähenkilö vaikuttaa pitkään tavalliselta narkkarilta, joka vain hakee piikkiään. ”Garcian härissä” varastetaan meksikolaiselta karjatilalta härkiä.

Novellit:
Garcian härät, Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 1/1973.
Kuollut tammi pimeässä metsässä teoksessa Arkun kulma. Eri suomentajia. Mäntän kirjapaino: Mänttä 1972.
Morenon puhelinsoitto, Alfred Hitchcock yllättää 8/1960.
Pistooli, Salapoliisilukemisto 8/1958. Julkaistu nimellä Hal Ellisen.
Syksyn surma teoksessa Kuolema voi olla suloinen. Suom. Mirja Häggman. Mäntän kirjapaino: Mänttä 1973.
Violet, Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 2. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1981.

Sherlock Holmes Suomessa

2010-06-09T19:07:00.005+01:00

Kohta ilmestyy toimittamani kirja Sherlock Holmes Suomessa, johon olen koonnut sekä vanhoja että uusia suomalaisten kirjailijoiden tekemiä Holmes-pastisseja ja -parodioita. Mukana on sekä silkkaa pelleilyä että asiallista kunnianosoitusta. Alla on esipuheeni kirjaan - se ei ole kirjan varsinainen tieto-osuus, sen hoitaa Petri Salin (joka on mukana myös erinomaisella novellilla) novellien jälkeen tulevalla artikkelillaan Holmes-pastissien kiehtovasta maailmasta. (Hän on postittanut artikkelinsa tänne.)

Kirjan kansikuva on Anssi Rauhalan tekemä. Tekstin jälkeen vielä kirjan sisällysluettelo.

Lukijalle

Tällaista kirjaa ei ole maassamme aiemmin tehty: Sherlock Holmes Suomessa sisältää novelleja, joissa suomalaiset kirjoittajat käsittelevät Arthur Conan Doylen suurta salapoliisia.
Ulkomailla vastaavia on ilmestynyt paljon, ja tulokset ovat usein hauskoja – esimerkkinä toimikoon Neil Gaimanin herkullinen Holmes-tarina ” Vihreiden kirjainten arvoitus”, johon kirjailija liittää myös H. P. Lovecraftin kynästä lähtenyttä Cthulhu-mytologiaa. Holmes-mukaelmia ovat tehneet lukuisat kirjailijat; niistä kertoo enemmän Petri Salin tämän kirjan lopussa löytyvissä jälkisanoissa.
Mukaelmia tehtiin jo tuoreeltaan. 1800-luvun tekijänoikeuskäsitykset olivat melko väljät, ja ympäri maailmaa ilmestyi monia Holmes-kopioita. Suomeksikin niitä ilmestyi
muutamia – ne olivat alkuperältään lähinnä saksalaisia. Näistä enemmän toisissa jälkisanoissa. [Postitan nämä myöhemmin.]
Mutta Suomesta vastaava kirja on puuttunut. Suomalaisessa kirjallisessa kulttuurissa on totuttu vakavuuteen ja siihen, että toisen työtä kunnioitetaan.Lukijan ei pidä pelästyä: Sherlock Holmes Suomessa -teokset tekijät ovat hekin kunnioittavia.
Osa tietysti haluaa härnätä ja kiusoitella lukijaa, mikä heille suotakoon. Kaikki kirjoittajat ovat kuitenkin suuria Holmes-entusiasteja.
Kirjassa on mukana myös vanhoja kotimaisia novelleja. Iäkkäin on Olaf Homénin tarina “Kolmannentoista apteekin seikkailu”, joka ilmestyi Tre herrar -salanimellä julkaistussa kirjassa Herra Corpwieth, herrasmiessalapoliisi vuonna 1914. Myös raumalainen kuvataiteilija ja kauhunovellisti Kosti Kostinen oli varhainen kokeilija: hänen tarinansa salaperäisestä Mustasta liitosta ilmestyi vuonna 1925.
Kirjan uudet tarinat on tilattu niin, että jokainen joko sijoittuu Suomeen tai tarinassa on ainakin jokin kytkös Suomeen. Vanhojen tarinoiden kohdalla ei luonnollisesti voida tällaisesta vaatimuksesta pitää kiinni. Yhdessä tarinassa pää6
henkilönä on jopa alkuperäisen Holmesin veljenpoika – mahtavatko ulkomaiset Holmes-tuntijat tällaisesta sukulaisesta tietääkään? [Harmittaa, etten älynnyt painetussa versiossa mainita, että Jones on ilmeisesti Mycroftin lapsi, mikä on villi ajatus!] Hauska pakinantapainen on “Sherlock Holmes Suomessa”, joka antoi kirjalle nimen. Jutun kirjoittajasta ei ole mitään tietoa, eikä varmasti koskaan tule olemaankaan.
Monet vanhat kirjoittajat olivat myös muuttaneet sankarin nimeä – näitä ovat esimerkiksi Herlock Sholmes (joka oli sattumoisin myös Maurice Leblancin antama nimi kirjoissa, joissa Arsène Lupin taisteli salapoliisia vastaan) ja Sherlock Mopsi. Mopsi esiintyy kirjan viimeisessä tekstissä, Arvo Salmivaaran yksinäytöksisessä seuranäytelmässä, joka ilmestyi vuonna 1936. Se on äärimmäisen hauska teksti ja saa pohtimaan, olisiko seuranäytelmissä piilossa muitakin vastaavia helmiä. Ne olivat kuitenkin aikoinaan äärimmäisen luettuja ja suosittuja tekstejä, joita tekivät monet tärkeät kirjailijat, Outsiderista Mika Waltariin.
Tarinat on ryhmitelty kirjaan sisäisen kronologian mukaisesti – mikä on tietysti ollut vaikeaa, koska varsinkaan vanhoista tarinoista ei pysty päättelemään, mihin kohtaa Holmesin elämää ne sijoittuvat, puhumattakaan niistä, joissa ei esiinny itse Holmes, vaan pikemminkin tämän muunnelma. Poikkeuksen muodostaa Salmivaaran Sherlock Mopsi, joka muutenkin näytelmänä eroaa muista kirjan teksteistä – se saa luvan räjäyttää pankin viimeisenä.
Kirjaideasta kiitän paljolti Petri Salinia, jonka tekemät Holmes-pastissit (“Kadonneen professorin tapaus“, Portti 1/1995, ja “Suuri kirjasto”, Usvazine 1/2005) alun perin innostivat hahmottelemaan projektia. Tähän liittyi myös se,
että löysin – suurin piirtein samoihin aikoihin – myös mainitun nimettömän tekijän tarinan ”Sherlock Holmes Suomessa” ja nimimerkki Ilkka Pilkan eli tuotteliaan kirjoittajan Tuuri Heporaudan tarinan Herlock Sholmesista. Outoa oli, että ne olivat alun perin ilmestyneet samassa lukemistolehdessä, Salaisessa Salkussa samana vuonna!
Kiitos myös Risto Raitiolle, joka penkoi kotiarkistoaan ja löysi muutaman mukaelman vielä lisää. Kiitos Kosti Koskisen tarinan löytämisestä kuuluu Sauli Santikolle. Kiitos myös niille kirjailijoille, jotka olivat kiinnostuneita projektista, mutta eivät ehtineet mukaan – pelkkä kannustuskin on tärkeää! Kiitän vielä Heikki Kaukorantaa, joka luovutti Olaf Homén -käännöksensä myös tämän kirjan käyttöön.
Jos lukijoiden tiedossa on muita kotimaisia Sherlock Holmes -mukaelmia, kustantajaan voi olla yhteydessä.
Tätä kirjoitettaessa Petri Salin on juuri saanut valmiiksi neljännen Holmes-tarinansa – ehkä näemme vielä joskus kokonaisen kokoelman hänen Holmes-tarinoitaan!

Sisällysluettelo

5 Juri Nummelin: Lukijalle
9 Miina Supinen: Kirotun purjelaivan tapaus
21 Jari Tammi: Metsästyspiiska
44 Jussi Katajala: Luuta ja koiranpää
61 Erkki Arni: Piispa Henrikin paimensauva, Helsingin Sanomat
24.12.1988
68 Olaf Homén: Kolmannentoista apteekin seikkailu (kirjasta Herr Corpwieth: gentleman-detektiv: hans första äventyr, framställda av Tre Herrar. Holger Schildt, 1914. Suomeksi nimellä Herra Corpwieth, herrasmiessalapoliisi. Suom. ja toim.
Heikki Kaukoranta. Helsingin yliopiston kirjasto, 2003)
86 Juha-Pekka Koskinen: Lentävän paholaisen arvoitus
110 Tuuri Heporauta: Kamala kartano, Salainen Salkku 8/1944. Ilmestynyt alun perin salanimellä Ilkka Pilkka.
114 Boris Hurtta: 60 tynnöriä Jordanvirran vettä
129 Kosti Koskinen: Sherlock Holmes ja musta liitto, Panu 7/1925
133 Petri Salin: Ylösnousemus ja kuolema
151 Anonyymi: Sherlock Holmes Suomessa, Salainen Salkku 5/1944
155 Outsider: Sherlock Holmesin veljenpoika puuttuu asiaan, Lipeäkala 1946
161 Anne Leinonen: Sinisen perhosen nainen
168 Arvo Salmivaara: Salapoliisi Sherlock Mopsi, Gummerus 1936
188 Petri Salin: Sumatralaiset jättiläisrotat: Lyhyt johdatus Sherlock Holmes -pastissiin
194 Juri Nummelin: Sherlock Holmes ja uskollinen apurinsa Harry Taxon

Stanley Ellin

2010-03-04T22:04:00.004+01:00

Teksti alkaa aika kovalla väitteellä; luulisin, että vain harva enää tuntee Elliniä. Amerikassa hänen merkityksensä ja tunnettuutensa on toisella tolalla, mutta luulisin, että sielläkin hänen merkityksensä on haalistunut. Erinomainen ja kiinnostava kirjailija silti.

Stanley Ellin (1916—1986) on yksi tunnetuimpia sodanjälkeisiä jännityskirjailijoita. Hänen maineensa pohjana on yksi ruoka-aiheinen novelli, ”Talon erikoisuus”, joka ilmestyi alun perin 1948 ja oli tekijänsä ensimmäinen julkaistu teksti. Ellin on kuitenkin monipuolinen ja paljon julkaissut novellisti, ja hänen tuotantoaan voi pitää jonkinlaisena esikuvana kaikille sodan jälkeen kirjoitetuille novelleille, joissa on ironinen loppukäänne.
1948 ilmestyi myös Ellinin ensimmäinen romaani Dreadful Summit, josta Joseph Losey teki elokuvan The Big Night (1951). Vaikka Ellin tunnetaan parhaiten novellistina, hän kirjoitti romaaneja reilusti toistakymmentä kappaletta. Novellikokoelmia hänellä on kolme, joista kaksi ensimmäistä, Mystery Stories (1950) ja The Blessington Method (1964), ovat parhaat. Valtaosa Ellinin novelleista ilmestyi Alfred Hitchcock’s Mystery Magazinessa ja Ellery Queen’s Mystery Magazinessa. Toisen tärkeän novellistin Edward D. Hochin mielestä Ellinin parhaat romaanit ovat Nicholas-kadun avain (1952), The Eighth Circle (1958), joka on Ellinille poikkeuksellisesti yksityisetsiväromaani ja jonka pääosassa on John Milano, ja Mirror, Mirror on the Wall (1972).
Elliniltä on suomennettu kaksi romaania, joista toinen on Hochin kehuma Nicholas-kadun avain. Se on satiirinen kertomus pienestä lähiöyhteisöstä, jossa tapahtuu murha. Ellin kertoo tarinan eri henkilöiden näkökulmista — näin rikos, sen seuraukset ja syyt valaistaan monelta kantilta ja totuus tai pikemminkin sen eri versiot käyvät selviksi. Kirjan huumori on kuitenkin hiukan kiusallista pikkusievää hihitystä lähiöasukkaiden moralisoinnille. Toinen Elliniltä suomennettu romaani on Koston enkeli (1977), ympäri Eurooppaa ja Amerikkaa ravaava älykäs trilleri.
Ellinin leipälajia eli novelleja on käännetty reilu kourallinen. ”Kiusallinen kysymys” on lähes esseen tai tunnustuskirjoituksen kaltainen novelli miehestä, joka sivutyönään toimii teloittajana — hän vääntää sähkötuolin vipua. ”Kissankäpälä” on ovela ja taitava novelli, jossa vaatimaton mies palkataan hämärään konttoriin tekemään epämääräistä työtä. Työnantaja näyttäytyy vasta tehdessään miehelle epämääräisen ehdotuksen. Ellin hämää lukijaa kutkuttavasti. ”Järjestyksen miehen” pääosassa on epätyypillinen Siniparta, hiljainen hissukka, joka murhaa vaimojaan voidakseen hoitaa näiden perinnöillä olematonta antiikkiliikettään.
Elliniä on filmattu aika vähän. Joseph Loseyn Big Night mainittiin jo; Ellin toimi siinä kahden mustalle listalle joutuneen kirjoittajan, Hugo Butlerin ja Ring Lardner Jr:n, julkisivuna. Claude Chabrolin varhaiskauden tyylikäs trilleri Lukittu ovi (1959) perustuu Nicholas-kadun avaimeen. Clive Donnerin Ainoastaan parasta (1964) ja John Guillerminin Korttitalo (1968) ovat kohtalaisessa maineessa. Lisäksi on tehty muutamia televisiofilmatisointeja.

Rikosromaanit:
Nicholas-kadun avain. Salama 75. Suom. Kirsti Jaantila. Gummerus: Jyväskylä 1960. Alun perin The Key to Nicholas Street. Simon and Schuster 1952.

Koston enkeli. Suom. Pentti Pesä. Gummerus: Jyväskylä 1981. Alun perin The Luxembourg Run. Random House 1977.

Novellit:
Järjestelmällinen hra Keesler, Ellery Queenin jännityslukemisto 2/1962.
Järjestyksen mies, Apu 46—47/1952. Julkaistu myös nimellä Herra Applebyn seitsemäs vaimo teoksessa Pauli Kopperi (toim.): Jännityskertomuksia läheltä ja kaukaa. Omnibus 7. Eri suomentajia. Tammi: Helsinki 1963.
Kissan käpälä, Mies 5/1960.
Kiusallinen kysymys, Ellery Queenin jännityslukemisto 4/1963.
Oma pieni paratiisi teoksessa Seitsemän kuolemansyntiä. Jännityksen mestarit 10. Suom. Olli-Pekka Rönn ja Marja Hildén. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1985.
Palkanmaksu, Maailman parhaat jännärit 5/1971.
Petturi, Apu 5/1958.
Suljettu ovi, Seura 5/1959.
Talon erikoinen teoksessa Josh Pachter (toim.): Top Crime — jännityksen valiot. Suom. Jouko Vanhanen. Kirjayhtymä: Helsinki 1984.
Varma ase, Kuvaposti 11/1961.

Kolme lyhyttä Pulpografiasta

2010-03-01T21:40:00.004+01:00

Tässä kolme lyhyttä hakusanaa Pulpografiasta - pitkästä aikaa siis postittelen näitä. Huomaa Eichlerin löytynyt kuolinvuosi ja se, että Einstein kuoli vuonna 2007.

George Alden Edson
George Alden Edson julkaisi 1930-luvulla juttuja sellaisissa pulp-lehdissä kuin Terror Tales, usein ilman Alden-nimeä. Myös Black Maskiin kirjoittanut Edson oli John H. Knoxin tavoin maineettomaksi jäänyt ahkera pulp-avustaja.
”Paholaisen uhri” tuo monien muiden kaltaistensa novellien tavoin mieleen sen, että Salaisten kansioiden lähin historiallinen vertailukohta ovat pulp-lehdet: vankilassa sähkötuolia odottava magiaan erikoistunut tohtori Emil Lotz pakottaa novellin päähenkilön kuristamaan ihmisiä, jotka todistivat oikeudenkäynnissä häntä vastaan. Juttu on päättömyydessään mainio. Samanlainen idea toistuu novellissa ”Rangaistusvanki helvetistä”, mutta siinä kostaja on jo teloitettu. Rationalistinen loppuratkaisu ei ole kovin uskottava. Vaatimaton ”Päteviä todisteita” on Edsonin suomennetuista novelleista lähinnä tavanomaista rikosnovellia. Siinä pieni poika pelastaa isänsä joutumasta sähkötuoliin.
Novellit:
Paholaisen uhri, Seikkailujen Maailma 2/1944.
Päteviä todisteita, Seikkailujen Maailma 12/1950.
Rangaistusvanki helvetistä, Seikkailujen Maailma 1/1937.

Alfred Eichler
Alfred Eichler (1908—1995) toimi mainostoimistossa copywriterina ja kirjoitti samalla muutamia rikosromaaneja, joista ensimmäiset jo 1940-luvulla. Seuraavina vuosikymmeninä hän kirjoitti yhteensä kuusi romaania, joista 1950-luvulla neljä ja 1960-luvulla kaksi.
Eichlerilta on suomennettu yksi romaani. Kiireellinen hautaus (1957) kertoo mainosmaailmasta ja siinä copywriter saa isolta asiakkaaltaan erikoisen tehtävän: hän saa vakituisen paikan asiakkaan firmassa ja samalla hänen pitää murhata naisen aviomies, joka uhkaa tappaa naisen. Käykin niin, että nainen kuolee salaperäisesti. Eichler kirjoittaa jahkailevasti eikä saa aikaan jännitystä kuin ajoittain. [Muutkin Eichlerin rikosromaanit ovat ilmeisesti mainostoimistoaiheisia.]
Romaani:
Kiireellinen hautaus. Puuma 2. Suom. S. Laherma. Kodaprint: Helsinki, ilman painovuotta. Alun perin Bury in Haste. Arcadia 1957.

Charles Einstein
Charles Einsteinin (1926-2007) maine lepää yhden kirjan varassa: teokseen The Bloody Spur, jonka Dell julkaisi 1953, perustuu Fritz Langin elokuva Huulipunamurhaaja (1956). Dell julkaisi Einsteinin teoksen sittemmin elokuvan nimellä While the City Sleeps. Teos ja siihen perustuva elokuva ovat ensimmäisiä sarjamurhaajatarinoita. Einstein julkaisi The Bloody Spurin lisäksi yhteensä neljä romaania, joista yhden vasta 1970-luvulla, sekä kirjan The Naked City (1959), joka perustuu kuuluisan tv-sarjan käsikirjoituksiin, jotka on tehnyt Stirling Silliphant.
Einsteinilta on suomennettu kaksi novellia, joissa molemmissa huijataan melko maukkaasti. Melkein pelkästään dialogin varassa kulkeva ”Hölmöjä ei kylvetä...” kertoo kaveruksista, jotka yrittävät myydä maantietunnelin osakkeita rikkaana pitämälleen miehelle. Lyhyt ”Hyvin tärkeä henkilö” kertoo salakuljettajista, jotka käyttävät hyväkseen sitä, että lento-koneessa matkustaa niin kuuluisia ihmisiä, ettei muita matkustajia tarkasteta.
Novellit:
Hyvin tärkeä henkilö, Apu 17/1959.
Hölmöjä ei kylvetä... teoksessa Hirttäjän tusina. Kurki 27. Suom. Väinö Tervaskari ja Vankka Vankkoja. Tammi: Helsinki 1963. Alun perin Alfred Hitchcock presents: A Hangman’s Dozen.

PS. Tässä pari linkkiä Einsteinista: Mystery*File ja Wallace Stroby.

Kaarlo Uskela: Vainovuosilta

2009-09-24T12:42:00.005+01:00

Turbator - jolle olen tehnyt enemmän kirjoja kuin millekään muulle kustantamolle - julkaisi juuri, zombiantologian lisäksi, myös vallankumousrunoilija Kaarlo Uskelan postuumin novellikokoelman Vainovuosilta uusintalaitoksena. Alkuperäinen ilmestyi vuonna 1923, vuosi kirjailijan kuoleman jälkeen. Kirjassa on kymmenisen lyhyttä novellia ja sivuja uusintalaitoksessa on reilut 80.

Toimitin tekstit, mikä tarkoittaa että lähinnä kirjoitin ne puhtaaksi ja oioin muutamia lyönti- ja kielioppivirheitä, ja kirjoitin teokseen esipuheen. Se on tässä; temaattisestihan tämä teksti on täysin jatkoa aiemmin ilmestyneen Pillastunut runohepo -teoksen uusintapainoksen esipuheeseen. [Ohessa teoksen alkuperäinen kansikuva - sitä käytettiin uusintapainoksenkin kannessa, mutta kuva on pantu kehyksiin.]

Kaarlo Uskela, aikansa Veikko Ennala

Kaarlo Uskela tunnetaan parhaiten runoilijana. Hänen teoksensa Pillastunut runohepo kohtasi aikanaan voimakkaita sensuuritoimenpiteitä, kun sen jäljelle jäänyt painos takavarikoitiin ja tuhottiin kymmenen vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen. Runoteosta lausuttiin Pohjanmaalla työväentalolla ja kun joku kielinyt asiasta poliisille, Uskela tuomittiin jälkikäteen valtiopetoksellisesta toiminnasta ja kirjan loppupainos tuhottiin. Ilmeisesti mukana meni myös kirjan jo myytyjä kappaleita, koska se on nyky-Suomessa todella harvinainen.
Mutta Kaarlo Uskela oli myös paljon muuta. Hän työskenteli latojana ja julkaisi joitain omia pilalehtiäkin, kuten Huvittajaa vuosina 1912-1913, joita hän myi vaimonsa kanssa suoraan lukijoille. Uskela oli ahkera lehtikirjoittaja ja hän täytti vasemmistolaisia lehtiä pakinoilla, runoilla ja novelleilla - näitä ilmestyi muun muassa Paukku-, Työläisnuoriso- ja Rynnäkköön -lehdissä. Uskela oli Suomessa harvinainen satiirikko, joka pilkkasi vallassa olijoita ja valtaan pyrkijöitä, uskontoa, naisasialiikettä, työväenliikettä ja tyhmiä ihmisiä, joiden hän sanoi pitävän valtaa.
Uskela oli monella tapaa oman aikansa Veikko Ennala: joskus halpahintaiseen sensaatiomaisuuteen syyllistyvä humoristi, jolle mikään ei ole pyhää ja joka ansaitsi elantonsa käytännössä pelkillä tilapäiskirjoituksilla, ja joka usein kirjoitti myös omasta, usein surkeasta elämästään ja käytti toisten elämäntarinoita hyväkseen kuvatakseen yleisempiä ilmiöitä. Uskela oli kuitenkin poliittisempi kuin Ennala: Uskela halusi vallankumousta.
Uskelan ura sijoittuukin aikaan, jolloin politiikalla oli vielä merkitystä ja asioiden vaatiminen oli ensisijaista. Uskela asui Venäjän vallan aikana monta vuotta Ruotsissa ja omaksui siellä suomalaisittain harvinaisen sosialismin muodon, anarkismin. Suomessa hän kohtasi itsenäistymisen ja sitä seuranneen sisällissodan. Uskela ei osallistunut taisteluihin rintamalla, mutta yhtäkaikki hänetkin nakattiin Tammisaaren vankileirille moneksi kuukaudeksi. Pillastunut runohepo -kirjassa on voimakas sarja Tammisaaressa syntyneitä runoja, joista monessa Uskela kuvaa perhettään kohtaan tuntemaansa ikävää.
Vankileirikokemus antoi Uskelalle kimmokkeen myös moniin novelleihin, joita ilmestyi nyt uudestaan julkaistavassa teoksessa Vainovuosilta. Vainovuosilta ilmestyi vuonna 1923, vuosi Uskelan tragikoomisen kuoleman jälkeen. Hän oli saanut reiän hampaaseensa, mutta ei suostunut menemään hammaslääkärille, joko ylpeydestä tai varattomuudesta (tai kummastakin), ja yritti itse operoida hammasta. Väitetään Uskelan sanoneen: "Saan tehdä mitä tahdon." Tuloksena oli verenmyrkytys ja kuolema.
Vainovuosilta julkaisi Ville Harinen ja kustannuspaikaksi on merkitty Helsinki. Tiedossa ei ole, kuka Ville Harinen oli, mutta muuta tällä nimellä ei koskaan julkaistu. Todennäköisesti Harinen oli Uskelan ystävä, jolle kirjailija mahdollisesti testamenttasi kirjallisen jäämistönsä. Mahdollista on myös, että kyse on peitenimestä, kun 1920-luvun Suomessa ei ole uskallettu julkaista näin rajua teosta oikealla nimellä.
Tiedossa ei myöskään ole, onko Vainovuosilta kokonaan alkuperäistä materiaalia (ja aikoiko Uskela kenties julkaista kirjansa sellaisenaan) vai onko se koottu vanhemmista teksteistä, joita Uskela oli julkaissut eri lehdissä jo aiempina vuosina. Tekstien temaattinen yhtenäisyys kuitenkin antaisi ymmärtää, että Uskela oli kirjoittanut novellit varta vasten.
Uskela ei ole mikään hienovarainen tyyliniekka ja hän on runoilijana parempi kuin novellistina. Hänen proosansa on joskus jähmeää ja Uskela äityy selittelemään henkilöidensä enemmän kuin olisi tarpeen. Novellin rakenteet eivät Uskelalla ole aina hallussa, mistä on osoituksena "Mestarivarkaan" kömpelö lopetus.
Vainovuosilta-teokseen ei myöskään sisälly Uskelan tuttua satiiria, jota esiintyy hänen muissa proosateoksissaan, eritoten omakustanteena ilmestyneessä Villiomenoita-teoksessa (1912), jossa on paljon uskonnonvastaista huumoria. Vainovuosilta-teoksessa satiirin tilalla on vihaa ja syytöksiä. Uskelan näkemys sisällissodan synnystä ei jää epäilyksen alaiseksi: kyse oli eliitin ja talonpoikien aloittama taistelu omasta vallassa pysymisestä. Toisaalta hän ujuttaa teksteihin oivaa ironiaa. Tarinan "Kunniallinen hautaus" alussa Uskela sanoo, että on kauniimpaa puhua kaikista sankareina, jolloin sodan hävisivät "punaiset sankarit". Ironiaa on myös mainitussa "Mestarivarkaassa", jossa Uskela esittelee eräänlaisen sisällissodan selviäjän:

Suomen kansa on nimittäin aina pitänyt sankareita suuressa arvossa, ja varsinkin ovelia varkaita on miltei pyhimyksinä palvellut. Kun nyt siis esittelen Suomen kansalle Tupalan Matin, niin teen sen sillä tarkoituksella, että Suomen kansa
osoittaisi hänelle ihailuaan ja kertoisi hänestä lapsilleen ja lastensakin lapsille.
Kerrotaanhan sitä paljon joutavampaakin.

Vihaisimmillaan Uskela on kertoessaan valkoisten voittajien harrastamasta punaisten kohtelusta. Ajoittain Uskelan tarinat lähenevät absurdismia ("Punainen tomuriepu"), ja hän on taitava kuvaamaan myös hämmennystä, joka syntyy, kun vankilasta karannut mies pääsee lopulta kotiin löytääkseen vieraan miehen makoilemasta olkipatjalla. Vaimo on heltyvinään, mutta totuus on karvas. Uskelalla oli omakohtaisia kokemuksia vankilasta palaamisesta, ja kerrotaan, että vaimo, jonka kanssa hän oli tehnyt vapaan avioliiton, jätti Uskelan tämän vankeuden aikana ja otti "valkoisen sankarin". Valkoinen sankari Uskelan kuvaamana on hyödytön typerys, joka vain makoilee eikä tee mitään.
Rajua ironiaa on myös tarinassa "Valtio-oikeusrikos", jossa Uskela pohtii, millä motiivein joku voisi murhata Helsingin Sanomien päätoimittajan ja vielä selvitä siitä. Murhasuunnitelma vertautuu valkoisten toimintaan sisällissodan jälkeen.
Uskela mainitsee joitain sisällissotaan ja sen jälkiselvittelyihin osallistuneita ihmisiä nimeltä ja suorasukaisesti sanoo näiden tehneen murhia ja muita veritekoja. Tällainen olisi ollut mahdotonta maassa, jossa ei 1920-luvulla käytännössä ollut minkäänlaista lehdistöä koskevaa yksityisyydensuojaa - taas linkki Veikko Ennalaan, jonka toiminta aiheutti Lex Hymyn säätämisen vuonna 1975.
Vainovuosilta julkaistaan nyt uudestaan alkuperäisen kansikuvan saattelemana. Kannen tekijää ei tiedetä, vaikka "Vo"-signeeraus melko selvästi kannessa näkyykin. Tekstejä on muutettu vain vähän ja muutokset koskevat enemmänkin kielioppia ja nykyisiä oikeinkirjoitussääntöjä. Monissa tapauksissa Uskelan arkaaisempi vaihtoehto on kuitenkin pyritty säilyttämään.

***

Kiitos hankkeen toteutumisesta kuuluu Ville Hytöselle, joka Savukeidas-kustantamon kapteenina herätti kiinnostukseni Kaarlo Uskelaan tilaamalla esipuheen Pillastunut runohepo -kirjan uudelleenjulkaisuun. Kirja ilmestyi vuonna 2008.
Suurin kiitos kuuluu kuitenkin Tapani Baggelle, joka hankki kirjan nettidivarista ja innostui siitä sekä lainasi sen ystävällisesti toimitustyötä varten - ilman häntä tätä kirjaa ei olisi ehkä ikinä julkaistu uudestaan. Kiitos myös Simo Kuusiselle sekä Turun yliopiston kirjaston henkilökunnalle. Kiitokseni Raoul Palmgrenille, joka lähes ainoana on tutkinut Kaarlo Uskelan tuotantoa tarkasti Joukkosydän-teoksessaan, ei häntä tavoita.

Turussa 12.6.2009
Juri Nummelin

Tuhansien zombien maa

2009-09-22T17:58:00.005+01:00

Painosta tuli alkuviikosta toimittamani Tuhansien zombien maa, joka on Turbatorin julkaisema noin 150-sivuinen pokkari. Kirjassa on kymmenen novellia, joista suurin osa on aiemmin julkaisemattomia. Kirjoittajina on mm. Mike Pohjola, Harri Erkki, Miina Supinen, Tuomas Saloranta ja Jussi Katajala sekä muutamia muita. En tiedä, onko kirja vielä kirjakaupoissa, mutta se tullee kohta myyntiin.

Tässä kirjan johdanto, joka on yritys zombiviihteen historiaksi:

Elävien kuolleiden lyhyt historia
Verta pakkiin, päitä reppuun

Monille suomalaisille ensimmäinen kosketus zombeihin eli niin sanottuun eläviin kuolleisiin tapahtui Carl Barksin klassisen Aku Ankka -tarinan kautta. Aku kohtasi epäkuolleen tarinassa "Aku Ankka ja zombi" (1949), jossa afrikkalainen poppamies langettaa Roope Ankan päälle kirouksen ja lähettää suunnattoman kokoisen ja tahdottoman Bombin etsimään Roopea. Bombi tuijottaa eteensä eikä sano mitään - se on vain lähetetty suorittamaan yhtä tehtävää, ja kun se on selvä, se ei tiedä mitä tehdä.
Barks onnistui luomaan epäkuolleesta sympaattisen, sääliä herättävän hahmon, mutta yleensä zombit ovat kaikkea muuta - nykyzombeista yleisimmät kun haluavat vain ihmislihaa tai, jos ne oikein pahalle päälle sattuvat, ihmisaivoja.
Zombit ovat alun perin todellinen ilmiö - tai ainakin sellaiseksi useasti väitettyjä. Englanniksi käytetään yleisimmin sanaa 'zombie', mutta suomen kieleen on vakiintunut muoto 'zombi'. Sanan etymologiasta on keskusteltu. Yksi mahdollinen lähde on Länsi-Intian saaristossa tunnettu sana "jumbie", joka tarkoittaa aavetta. Kongon alueella taas tunnetaan sana "nzambi", joka tarkoittaa kuolleen henkilön henkeä. Oli miten oli, Haitin kreolikieleen sana pesiytyi muodossa "zonbi", joka tarkoittaa henkiin herätettyä; englannin kieleen termin väitetään tulleen 1870-luvulla.
Länsi-Intian saaristo on muutenkin keskeinen zombitiedon pesäpaikka. Voodoo-taiat ovat haitilaisten poppamiesten henkistä pääomaa, jota on populaarikulttuurista viljelty laajalti pitkin 1900-lukua. Amerikkalainen kirjailija Zora Neale Hurston taltioi 1920-luvulla Haitilla oleskellessaan tarinoita kuolleista, mutta edelleen elävien seassa liikkuvista ihmisistä, löytämättä asialle selitystä. 1980-luvulla amerikkalainen kasvitieteilijä Wade Paris väitti löytäneensä lääketieteellisen selityksen - Parisin mukaan eräät Haitilta löytyvät kasvit sisältävät aineita, jotka voivat pitää ihmistä jonkinlaisessa elämän kaltaisessa, hypnoottisessa olotilassa useita vuosia. Parisin kirjasta The Serpent and the Rainbow tehtiin myös elokuva, jossa zombeille tarjottiin tutkijan näkemysten mukaista luonnollista selitystä.
Todennäköisemmin törmää kuitenkin fiktiivisiin kuin todellisiin zombeihin. Zombit ovat tuttuja niin kirjallisuudesta ja elokuvista kuin sarjakuvista ja tietokonepeleistäkin. Henkiin herätettyjä kuolleita on esiintynyt tietysti kirjallisuudessa jo aiemminkin - muistetaan esimerkiksi Raamatun Lasarus, jonka Jeesus herätti henkiin (ja nousihan Jeesus itsekin haudasta). Eläviä kuolleita ovat tietysti myös haamut, mutta zombeista haamut eroavat siinä että zombit ovat aina ruumiillisia. Kirjallisuudessa varhainen ruumiillinen epäkuollut oli Halpin Frayser -raukka amerikkalaisen Ambrose Biercen novellissa "Halpin Frayserin kuolema"(1893; suomeksi kokoelmassa Vanhempainmurhaajien klubi, 1986). Myös monissa Edgar Allan Poen tarinoissa kuolleet heräävät henkiin varsin fyysisinä. Ajatus siitä, että henkiin herätetty kuollut olisi väkivaltaisempi kuin elävät ihmiset, tulee jo Mary Shelleyn Frankenstein-romaanista (1811).
Zombit murtautuivat laajamittaisemmin yleisön tietoisuuteen kuitenkin vasta vuonna 1929, jolloin amerikkalainen W. B. Seabrook julkaisi voodoo-aiheisen matkakirjan Haitilta nimellä The Magic Island. Samoihin aikoihin kauhuklassikko H. P. Lovecraft kirjoitti monia zombiaiheisia tarinoita, joista tärkein lienee "Herbert West - elvyttäjä" vuodelta 1921.
Seuraavalla vuosikymmenellä nähtiin ensimmäinen zombielokuvan klassikko, Victor Halperinin ohjaama, Haitille sijoittuva Valkoinen zombi (1932), jossa niin ikään tarjoillaan ilmiölle luonnollinen selitys. 1940-luvulla RKO-studion B-osaston tuottaja Val Lewton teki sarjan vaikutusvaltaisia ja tunnelmallisia kauhuelokuvia, joista Yö voodoosaarella eli I Walked With a Zombie (1947) on tunnetuin - ja siinä mielessä vaikutusvaltainen, että kauhuaiheita rockiin tuonut texasilainen Roky Erickson levytti samannimisen kappaleen vuonna 1980.
Mainituista elokuvista on kuitenkin vielä pitkä matka nykyisiin ihmisaivoja aivottomasti jahtaaviin epäkuolleisiin. Usein amerikkalaista itsenäistä elokuvaohjaaja George A. Romeroa pidetään tärkeimpänä nykyisen zombikulttuurin luojana. Vuonna 1968 valkokankaille päässyt karu ja tehokas Elävien kuolleiden yö eli Night of the Living Dead synnytti lähes kertaiskulla kädet ojossa vaeltavat ja ihmisten kimppuun summamutikassa hyökkäävät zombit. Näillä haudasta nousseilla ei ollut mitään tekemistä minkään voodoo-tempun kanssa - Romeron niukka elokuva tarjoaa vain ohimenevän selityksen siitä, että maahan pudonnut satelliitti olisi saattanut aiheuttaa kuolleiden ylösnousemuksen.
Romero sanoi saaneensa elokuvaansa innoituksen Richard Mathesonin romaanista Olen legenda (1954, suom. 2008), joka kertoo Los Angelesia kohdanneesta taudista, joka on jättänyt eloon vain päähenkilön. Tämä kamppailee öisin liikkuvia epäkuolleita vastaan ja surmaa otuksia kuin vampyyreita iskemällä näitä puukepillä sydämeen. Mathesonin romaani (ja siitä vuonna 1964 tehty osittain italialainen tuotanto) ja Romeron elokuva loivatkin yhdessä lajityypin, joka kertoo kokonaisen sivilisaation romahtamisesta zombien hyökätessä kaiken liikkuvan kimppuun. Tämä alalajityyppi tunnetaan yleensä nimellä "zombie apocalypse", ja sitä on viljelty taajaan muun muassa Italiassa, jossa kauhuelokuvien tuotanto on ollut laajaa. Vaikutusvaltainen oli esimerkiksi Lucio Fulcin Zombi 2 (myös nimellä Zombie Flesh Eaters, 1979), joka oli epävirallinen jatko-osa Romeron omalle jatko-osalle Dawn of the Dead (1978). Sitä levitettiin Italiassa nimellä Zombi.
Romero itse on tehnyt Elävien kuolleiden yölle jo kolme jatko-osaa Dawn of the Deadin lisäksi; tätä kirjoitettaessa viides on tekeillä. Monet ovat nähneet Romeron zombihahmoissa yrityksen käsitellä yhdysvaltalaisen yhteiskunnan ongelmia: hillitöntä konsumerismia, syrjintää, rasismia.
1980- ja 1990-luvuilla zombit pysyivät haudoissaan joitain poikkeuksia lukuun ottamatta. Mainittavimpia lienevät Book of the Dead -niminen zombitarinoista koostuva antologia sekä Wes Cravenin vuonna 1988 ilmestynyt tulkinta Wade Parisin tieteellisestä teoksesta The Serpent and the Rainbow. 2000-luvulla zombit ovat nousseet varsinaiseksi muoti-ilmiöksi. Sellaiset elokuvat kuin Danny Boylen 28 päivää myöhemmin (2002), Edgar Wrightin Shaun of the Dead (2004) ja Mathesonin Olen legenda -romaanin uudelleenfilmatisointi (2007) toivat elävät kuolleet takaisin valkokankaille.
Kirjallisuudessakin zombit jylläävät. Max Brooksin romaani World War Z (2006) oli temaattista jatkoa hänen suomeksikin käännetylle humoristisille pseudotietokirjalleen Zombi: taistelijan opas (2003). Jonathan Maberry on muun muassa romaanissaan Patient Zero (2009) tuonut zombitematiikan lähelle kansainvälistä terrorismia ja bioaseiden kehittelyä ja käyttöä. Samalla Maberry on tehnyt zombeista hovikelpoisia teknotrillerien lajityyppiin. Brooksin ja Maberryn lisäksi uusista kalmokirjailijoista voi mainita ainakin Brian Keenen ja David Wellingtonin.
Zombien uudessa esiinmarssissa (tai ylösnousussa) vaikutusvaltainen on ollut tietokonepeli Resident Evil, jonka ensimmäinen osa julkaistiin vuonna 1996. Siinä pieneen amerikkalaiseen kaupunkiin lähetetään armeijan erikoisjoukko, kun seudulta tulee raportteja kannibaalimurhista. Pitkästä ja suositusta pelisarjasta on tehty myös kolme elokuvaa (neljäs on tekeillä tätä kirjoitettaessa).
Kaikkia mainittuja teoksia yhdistää ajatus zombeista lihaa himoitsevana, tahdottomana petona sekä lähes aina jonkinlainen tieteellinen selitys. Suosittuja ovat olleet ajatukset zombeista epidemian uhreina.

***

Suomalainen zombikirjallisuus on vähälukuista. Ensimmäinen eläviä kuolleita käsitellyt kirjailija lienee ollut turkulainen Harry Etelä eli Aimo Viherluoto, joka iskelmäsanoitustensa lisäksi kynäili lukuisia kauhunovelleja 1930-1940-luvuilla; niitä on koottu teokseen Kauhujen salakammio (2007). Siitä löytyy novelli "Kauhun kahleissa" (alun perin Seikkailujen Maailma -lehden numerossa 4/1939), jossa pesulan työntekijät ovat oudon ilmeetöntä porukkaa. Vuosikymmeniä myöhemmin Johanna Sinisalo kirjoitti Lasarus-aiheisen novellin "Yhdeksän ruukkua" (Tähtivaeltaja 4/2004; myös kirjassa Kädettömät kuninkaat, 2005), jota voi hyvällä syyllä pitää zombitarinana. Oma novellini "Jumalten tuho" (Tähtivaeltaja 4/1988) on vain vaatimaton alaviite zombiviihteeseen.
Muilla kulttuurin aloilla lihanhimoisia kalmoja on kuitenkin Suomessakin näkynyt. Esimerkiksi Juho Juntusen pitkä fotoromaani Paholaisen morsian (2007) tarjoilee mehevän kattauksen zombien ruokatapoja. Euroviisuvoittaja Lordin groteskit hahmot ovat hyvin lähellä nykyistä näkemystä zombin peruslookista, vaikka hahmot ovatkin yliluonnollisia. Harrastajavoimin tehty elokuva Kuolleiden talvi (2005) sijoittaa zombit Itä-Suomen lumisiin maisemiin.
Suomesta on kuitenkin oma zombiantologia puuttunut, ja tätä aukkoa paikkaa nyt ilmestyvä Tuhansien zombien maa. Uusien novellien myötä kirjan ideaksi tuli, että kaikki tarinat sijoittuvat Suomeen. Siksi esimerkiksi Harry Etelän mainittu, Amerikassa tapahtuva novelli jätettiin pois, samoin kuin Johanna Sinisalon "Yhdeksän ruukkua". Muutama kirjaan sisältyvistä novelleista on ilmestynyt jo aiemmin; sisällysluettelossa on niiden kohdalla maininta.
Mutta ilmankin Etelää ja Sinisaloa kirjassa riittää tappavaa luettavaa. Tarjolla on niin elokuvista tuttua "zombie apocalypsea" kuin surullisia, yksinäisiä zombeja, jotka eivät sopeudu yhteiskunnan normeihin - ehkä tässä näkyy Carl Barksin vaikutus. Perinteisiä suomalaisen kirjallisuuden kipupisteitä näissäkin novelleissa käsitellään - sisällissotaa, armeijaa, maaseudun ja kaupungin vastakkainasettelua, parisuhdeväkivaltaa, syrjäytymistä. Mistään ruikuttamisesta ei ole kyse, vaan pikemminkin terävistä viilloista suomalaisen yhteiskunnan aivoihin.
Kiitos kuuluu - kaikkien kirjoittajien ohella luonnollisesti - kustantaja Harri Kumpulaiselle, joka innostui hankkeesta välittömästi, kansikuvan tehneelle Mika Myyrylle ja ennen kaikkea yhteyksiä luoneelle Anne Leinoselle.
Verenhurmeista lukunautintoa!

Sisältö:

Miina Supinen: Miten se ihmisen tappaa, Usva 2/2006
Mike Pohjola: Limaisenvihreä viiva
Harri Erkki: Olisi edes sinappia, Järkyttäviä tieteistarinoita N:o 1 (2006)
Petri Salin: Elävien kuolleiden aamupäivä
Johannes Syhlman: Lenkki
Petri Laine: Rakkauden jälkeen
Heikki Nevala: Muodonmuutos
Rimma Erkko: Puhtaus on puoli ruokaa
Jussi Katajala: Lemminkäisen kuolema
Jesse Kartes: Liian kuumaa kuoleville, Jännityslukemisto Nro. 2 (2008)
Tuomas Saloranta: Äidin talossa

Reino Helismaan länkkäreitä

2009-09-15T17:42:00.003+01:00

Suomen Länkkäriseura julkaisi vastikään Reino Helismaan vanhoja lännennovelleja nimellä Henkipattojen kylä. Söpö kirja on kevyt pokkari, 127 sivua eli kaikkein klassisinta pokkaripituutta, ja siinä on Timo Ronkaisen tyyli- ja historiatietoinen kansikuva. Kirjassa on seitsemän novellia ja yksi jatkokertomus, ja sen hinta on viisi euroa + postikulut. Kirjaa voi tilata vaikka kommenttiloorassa tai pistämällä minulle sähköpostia.

Tässä hiukan lisämatskua kirjasta ja tässä kirjan lyhyt esipuhe:

Lukijalle

Suomalaisen lännenkirjallisuuden laaja historia odottaa kirjoittajaansa. Kuten muissakin Euroopan maissa, Suomessa on kirjoitettu paljon omaa lännenkirjallisuutta. Suuri osa suomalaisesta länkkäristä on tarkoitettu nuorille, mutta paljon on tehty myös aikuisten tarinoita.
Näin varsinkin lukemistolehdissä 1930–1940-luvuilla ja myöhemmin pokkareissa. Lukemistolehdet, sellaiset kuin Yllätyslukemisto, Seikkailujen Maailma ja Lukemista Kaikille, julkaisivat paljon länkkäreitä. Sellaiset kirjoittajat kuin Outsider ja Matti Hälli – myöhemmin tärkeä oululaiskirjailija – tekivät muun ohella myös lännentarinoita.
Heidän rinnallaan yksi tuotteliaimpia oli Reino Helismaa. Myöhemmin koko kansan tuntemaksi iskelmäsanoittajaksi, kuunnelmakirjoittajaksi ja elokuvien käsikirjoittajaksi tullut Helismaa sai kovan kirjoittajankoulun, kun hän sai yhdessä Olavi Kanervan kanssa päätoimittaakseen lahtelaisen Kanervan kirjapainon julkaiseman Iskun. August Kanerva, Olavin isä, oli julkaissut Iskua jo aiemmin, vuosina 1936–1937, mutta lakkauttanut sen ja perustanut tilalle Seikkailujen Maailman, amerikkalaisten pulp-lehtien tarkan kopion. Helismaa ja Olavi Kanerva suostuttelivat Augustin perustamaan Iskun uudestaan – pojat lupautuivat kirjoittamaan lehden tarinat ja hankkimaan muitakin tekstejä.
Homma oli kova: Isku ilmestyi vuosina 1940 ja 1941 joka viikko ja siinä oli lukuisia novelleja. Osa oli nimettömiä, osa oli muiden kirjoittamia, mutta joka viikko Helismaa ja Kanerva tekivät kaksi tai kolmekin omaa tarinaa ja jatkokertomuksia. Helismaa kirjoitti salanimillä Masa Palo ja Rudi Halla myös lukuisia lännentarinoita, ja niitä on nyt koottu käsillä olevaan kirjaan.
Helismaan länkkärit edustavat turvallista perinteisiin nojaavaa pyssynpaukuttelua ja syyttömien lehmipoikien hirttoyrityksiä, mutta tarinointi on sujuvaa ja replikointi hauskaa. Hakeutuessaan tällaisten kertomusten periin lukija ei odotakaan uusia juonenkäänteitä tai syvällisiä henkilökuvia. Tarinoissa on kuitenkin helismaamaista huumoria.
Isku lakkasi ilmestymästä jatkosodan puhjetessa vuonna 1941, mutta Helismaa palasi länkkärimiljööseen ainakin Laiska-Lassi-kuunnelmissaan 1950-luvulla.

***

Kirjassa on käytännössä kaikki Helismaan Iskuun kirjoittamat lännentarinat. Niitä on editoitu kevyesti, lähinnä kielioppi- ja lyöntivirheitä korjaten. Mukana teoksessa ei ole niitä Helismaan Villiin Länteen sijoittuvia tarinoita, jotka löytyvät jo vuonna 2001 ilmestyneestä valikoimasta ..ja Reikärauta-Brown (Book Studio).
Mukana on myös yksi novelli Ilmarisen julkaisemasta Yllätyslukemisto-lehdestä, johon Helismaa kirjoitti paljon.
Kiitos kuuluu ennen kaikkea Markku Helismaalle, joka mahdollisti projektin. Kirja on tehty talkoovoimin ja allekirjoittaneen lisäksi tarinoita kirjoittivat puhtaaksi Sami Myllymäki ja Veikko Virtanen. Kiitos!
Ruudinsavuisia lukuhetkiä!

Turussa 12.6.2009
Juri Nummelin

I.G. Edmonds

2009-07-25T15:08:00.002+01:00

Pitkästä aikaa Pulpografiaa: unohdettu, mutta ilmeisesti elossa oleva senttari Ivy Gordon Edmonds. Sain jokin aika sitten hänen osoitteensa ja kirjoitin hänelle kirjeen, mutta en saanut minkäänlaista vastausta. Olen kirjoittanut Edmondsista myös Pulpetti-blogissa täällä ja postannut toisen ihmisen kirjoittaman tekstin Edmondsin Kaukoitä-aiheisista lastenkirjoista tänne.

I. G. Edmonds

I. G. eli Ivy Gordon Edmonds (1917—?) kirjoitti nimellä Robert Hart Davis 1960-luvulla sekä The Man From U.N.C.L.E. Magazineen että The Girl From U.N.C.L.E. Magazineen. Lisäksi hän kirjoitti ainakin Mike Shayne Mystery Magazineen. Ed-monds kirjoitti myös Lassie-kirjoja, joista yksi on suomennettu (Lassie: seikkailu vuoristossa, 1966), nuortenkirjasarjaa Rat Patrolista [tässä on virhe: Rat Patrol oli sotasarja eikä todellakaan nuorille tarkoitettu] sekä populaareja historia- ja elokuvateoksia.
Edmondsilta on suomennettu neljä kirjaa, jotka kaikki kertovat miehestä nimeltä Greg Graves. Hän omistaa Seven Seas -nimisen yksityisetsivätoimiston ja kuten hän itse sanoo, hänelle pyhiä asioita ovat vain ”raha, skottilainen viski ja kauniit naiset”. Gravesia kutsutaan Big Eyeksi (yhdessä suomennoksessa Isosilmä, toisessa Teräväsilmä), mutta Graves ei ole itse tähän toimittajan antamaan lempinimeen tyytyväinen. Graves on kovan luokan naistenvihaaja: hän sanoo Villikissan alussa: ”Naisia vihaavat erakot ovat ainoita todellisia viisaita miehiä tässä mielettömässä maailmassa.” Hän on kuitenkin koko ajan valmis iskemään kurvikkaita naisia, joita hänen eteensä kirjoissa tepastelee. Kirjoissa on kuitenkin niin paljon muualta napattuja piirteitä (Graves on esimerkiksi huikean pitkä, mistä tulee mieleen Shell Scott), että on houkuttelevaa pitää Big Eye -kirjoja parodioina. Sellaisinakaan ne eivät ole kovin hauskoja, vaikka leukoja louskutetaan ja nyrkillä lyödään kasvoihin minkä ehditään. Kirjan Etsi sinä — minä tapan (1969) alussa Graves saa puhelun typerältä stripparilta, joka väittää tietävänsä, että Graves aiotaan tappaa. Tulenarassa bikinissä Graves löytää asunnostaan bikiniasuisen tytön, jonka housuihin on palanut reikä.
Edmondsin Big Eye -kirjat eivät ole ilmeisesti koskaan ilmestyneet Yhdysvalloissa. Kirjailijan agentilta Scott Meredith Literary Agencysta olen saanut kuulla, että Edmonds oli yksi niistä heidän edustamistaan kirjailijoista, jotka eivät 1960-luvun lopulla onnistuneet myymään teoksiaan Yhdysvaltain markkinoille, joten kirjat myytiin Skandinaviaan. Mikäli bibliografioihin ja Kungliga Bibliotekin kokoelmiin on luottaminen, Edmondsin Big Eye -kirjoja ei ole ilmestynyt edes Ruotsissa. Ainoa ruotsiksi käännetty Edmonds on sotakirja Pirullinen tehtävä. Siinä kolme vetelehtivää sotilasta määrätään etsimään pudonnut Zero-hävittäjä Filippiinien saaristosta, jotta Yhdysvaltain ilmavoimat voisivat tutkia sen salaisuuksia. Tämänkään teoksen alkuperäisiä julkaisutietoja ei ole saatavilla.

Rikosromaanit:
Etsi sinä — minä tapan. Puuma 69. Suom. Aila Virtanen. Viihdekirjat: Tapiola 1970. Alun perin Big Eye and the Torrid Target. 1969.
Kuumaa tavaraa. Puuma 62. Suom. Ritva Rekola. Viihdekirjat: Tapiola 1968. Alun perin Big Eye in Kiss or Kill.
Tulenarka bikini. Puuma 60. Suom. H. Suikkanen. Viihdekirjat: Tapiola 1968. Alun perin Big Eye and the Scorched Bikini.
Villikissa. Puuma 58. Suom. H. Suikkanen. Viihdekirjat: Tapiola 1967. Alun perin Big Eye and the Naughty Nudes.

Sotaromaani:
Pirullinen tehtävä. Voitto 45. Suom. H. Suikkanen. Viihdekirjat: Tapiola 1967. Alun perin The Devil Cheaters.

Suomalainen seksipokkari: Halut heräävät

2009-07-09T17:31:00.003+01:00

(Julkaistu aiemmin Facebookissa.)

Halut heräävät (1979) oli numero kaksi Nykylehdet-kustantajan seksipokkarisarjassa Aikuisten lukemisto; sarja jatkoi aiemmin ilmestynyttä Lollo-sarjaa. Kirjoissa ei mainita kirjoittajien nimiä eikä alan kirjallisuutta ole tutkittu niin paljon, että spekulaatioita voisi esitellä. Jotkut suomeksi ilmestyneet seksipokkarit huomaa käännösromaaneiksi, joissa henkilöiden nimet on vain suomalaistettu - Halut heräävät on selvästi alun perinkin kotimainen.

Kirja kertoo Tomista ja Hannesta, nuoresta avioparista, joka on ajautunut ongelmiin: seksi maistuisi, mutta Hanne ei saa orgasmia, koska Tomille riittää muutaman minuutin vetäisy. Käteenvetoahan ei 1970-luvun maailmassa voi ajatella - ainakin yhdessä kohtauksessa Hanne ajattelee, että siihen ei hän missään nimessä halua turvautua, kun hänellä kerran on mies.

Halut heräävät kertoo myös siitä maailmasta, jossa nainen ei vielä ole taloudellisesti itsenäinen. Hannelle selviää, että hän tapaisi uusia ihmisiä, jos hän menisi töihin, mutta tätä Tomi ei hyväksy, koska jos nainen tuo rahaa taloon, hän kokee oman turvallisuutensa katoavan. Hanne pitää päänsä ja menee töihin miehen pahoittaessan mielensä.

Kirjassa on kuitenkin onnellinen loppu. Esipuheessa hehkutetaan: "[Hanne] kaipaa jotakin sellaista, mikä pystyy palauttamaan hänen elämänhalunsa ennen kuin hän alkaa tuntea itsensä eläväksi ruumiiksi. Hänen tekemänsä ratkaisu on rohkea. Hän antautuu täysin rinnoin uuden ja jännittävän elämän pyörteisiin. Hänestä tulee irstailija."

Ja irstailua kirjassa totta vie on. Ei mitään nykymittapuilla kovin erikoista: seksiä kahden miehen kanssa, seksiä tuntemattoman miehen kanssa parkkipaikalla, seksiä miehen ja naisen kanssa, parinvaihtoa... Viimeksimainittuun hän jo antautuu Tomin kanssa. Naapurin vapaamielinen pariskunta johdattaa Hannen ja Tomin uuteen, jännittävään aikakauteen ja kirja päättyy, kun Hanne ja Tomi lähtevät Mallorcalle ja näkevät ravintolassa niin jännittävän seksiesityksen, että vetävät kuivat kummaltakin. Lopulta he päätyvät sänkyyn ravintolan eksoottisen tanssijan kanssa. Tässä vaiheessa normaalitilanne on palautunut siinäkin mielessä, että Hanne on lopettanut tarjoilijan työnsä ja palannut kotirouvaksi. Jännittävää on, että pariskunta löytää avio-onnensa alistamisen kautta - Tomi, joka on itsekin jo heittäytynyt sänkyyn tuntemattoman kanssa, päättää rankaista vaimoaan ja pyllyn läimäyttely muuttuukin villiksi seksiksi, jonka aikana Hanne saa ensimmäisen orgasminsa aviomiehen kanssa.

Kirja on kiinnostava myös bibliografisesti: parikin lukua siitä oli ilmestynyt aiemmin Jallun ja Raton lukijakirjeissä, ja varsinkin viimeiset luvut ovat toistoa sanasta sanaan. Ilmeisesti asialla oli joku lehden ahkerista avustajista - jälleen kerran nimettömäksi jäävä. Kyse on ammattikirjoittajasta, koska teksti ei missään vaiheessa lipsahda kömpelön puolelle. Perinteiset pornografian kompastuskivet, kuten hassut termit sukuelimille ("pillupihvi", "haarukka"), ovat luonnollisesti mukana, samoin kuin oudon muodollinen dialogi rakastelun aikana: "- Minäkin nautin tästä! Nautin pillusi mausta. Ja nautin siitä, että minulla on Pepen kalu peräaukossani. Jatka vaan, Pepe, jatka!"

Paikoitellen tuntuu kuin kirjalla olisi ollut kaksi eri kirjoittajaa. On houkuttelevaa kuvitella, että kaksi senttaria on istunut ja juonut viskiä ja pelannut korttia ja käynyt aina välillä kirjoituskoneella vetäisemässä (sic) uuden luvun. Näinhän toimivat monet keskipolven amerikkalaiset rikoskirjailijat, kuten Lawrence Block ja Donald Westlake, tehtaillessaan 1960-luvun alussa vastaavia seksipokkareita.

Kevin Wignall Suomeen perjantaina

2009-06-02T13:15:00.004+01:00

Kevin Wignall, erinomaisen Kuka on Conrad Hirst? -romaanin kirjoittaja, saapuu Suomeen ja esiintyy mm. Kouvolan dekkaripäivillä lauantaina 6.6. klo 10.00. Ks. lisää täältä.

Lisätietoja Kevin Wignallista

Wignall, 42, tuntee kansainvälisen politiikan kiemurat. Hän on työskennellyt kansainvälisten suhteiden parissa ja hän on kansainväliseen politiikkaan keskittyvän Chatham House -tutkimuslaitoksen jäsen ja luennoinut fiktiivisen ja todellisen terrorismin eroista ja yhteneväisyyksistä. Wignallin omien sanojen mukaan hän on onnistunut hyvin ennustajana. Hänen novellistaan "Hal Checks Out" (2005) oltiin nimittäin tekemässä elokuvaa, mutta projekti piti keskeyttää, kun pakistanilaiset terroristit varastivat novellin juonen vuonna 2008 Intian Mumbaissa tekemissään iskuissa.

Kuka on Conrad Hirst? on Belgiassa sotilasperheeseen syntyneen ja nykyään englantilaisessa pikkukaupungissa asuvan Wignallin neljäs teos. Wignall kirjoittaa iskeviä ja toiminnallisia jännäreitä, mutta niiden tematiikka on vakavaa. Lisäksi kirjailijalle tyypillistä on jättää asioita auki kirjan lopussa. "Life is like that", Wignall itse sanoo itse. Epävarmuus jää olemaan ja vaikuttamaan senkin jälkeen, kun tarina on jo päättynyt.

Wignallin päähenkilöt ovat usein palkkatappajia, pelottavia hahmoja, jotka eivät aina ole kuitenkaan itse valinneet ammattiaan, vaan ovat enemmänkin ajautuneet siihen. Kuka on Conrad Hirst? -teoksen päähenkilö lähti Jugoslavian sisällissotaan saadakseen "kiksejä", voidakseen tuntea elävänsä. Valokuvia ottaessaan hän kuvitteli olevansa uusi Robert Capa, mutta Jugoslavian sisällissota ei ollut Espanjan sisällissota, jossa puolen valitseminen oli helppoa.

"Olen kiinnostunut ristiriidasta, joka syntyy sen välille, keitä itse ajattelemme olevamme ja miten muut näkevät meidät. Yksi teosteni keskeisiä ajatuksia on, että elämme joustavan moraalin maailmassa, ajassa, jossa ihmiset vetävät itse omat rajansa. Minusta on kiinnostavaa tutkia ihmisten käytöstä tässä maailmassa, varsinkin sellaisten ihmisten, jotka elävät yhteiskunnan reunalla", Wignall on sanonut haastattelijalle.

Kevin Wignallin esikoisromaani People Die ilmestyi vuonna 2001. Siinä ammattitappaja joutuu vaikeuksiin, kun alan firmat eivät enää tilaa häneltä töitä taloudellisen tilanteen takia. Samalla hänet itsensä halutaan hengiltä.

Wignallin seuraava romaani, Among the Dead (2002), kertoo opiskelijoista, jotka remuillan jälkeen ajavat tuntemattoman naisen päälle ja päättävät, etteivät kerro asiasta poliisille. Kirja lähenee jopa kauhua, kun jokainen päälleajoon osallistunut joutuu omantuntonsa kanssa kasvotusten. Wignall piirtää uskottavan kuvan sukupolven sisäisestä tyhjyydestä. Romaanin pohjalta ta on norjalainen bändi Deleted Waveform Gatherings tehnyt biisin, jonka voi kuulla Wignallin nettisivuilla.

For the Dogs (2004) kertoo kostosta, mutta hyvin eri tavalla kuin monet tavanomaiset jännitysromaanit. Kirjassa seurataan palkkatappajan ja nuoren tytön välistä epämääräistä suhdetta. Wignall on sanonut, että kirjan tärkeimmät innoituksen lähteet olivat Nibelungein laulu sekä Jane Austenin romaani Viisasteleva sydän.

Wignallin seuraava romaani Dark Flag sijoittuu niin sanottujen 9/11 -salaliittoteorioiden pariin. Tapahtumapaikkana on Kööpenhamina, jonne päähenkilö, entinen MI6:n agentti, saapuu auttamaan vanhaa työtoveriaan.

Kevin Wignall on aloittanut maailmanvalloituksensa: Kuka on Conrad Hirst? ja tuleva Dark Flag on myyty Saksaan ja Kuka on Conrad Hirst? on myyty myös Japaniin. Kuka on Conrad Hirst? oli ehdolla arvostettujen Edgar- ja Barry-palkintojen saajaksi Yhdysvalloissa. Wignall oli romaanista ehdolla myös Spinetingler-kilpailussa.

Kevin Wignall bloggaa yhdessä arvostetun trillerikirjoittajan Olen Steinhauserin kanssa Contemporary Nomadissa. Yhdysvaltalainen Steinhauser jakaa Wignallin kiinnostuksen Euroopan poliittiseen historiaan ja hänkin on sijoittanut romaanejaan Itä-Eurooppaan kylmän sodan viime vaiheisiin.

Wignallin omat nettisivut ovat osoitteessa www.kevinwignall.com.

Kuka on Conrad Hirst? -kirjasta sanottua:

Kuka on Conrad Hirst? palautti mieleeni, miksi alun perin innostuin vakoilujännäreistä.
- Joseph Finder, Paranoian kirjoittaja

Kuka on Conrad Hirst? on synkkä, älykäs kirja ja sen tekijä on seuraamisen arvoinen lahjakkuus.
- The Economist

Omaperäinen ja kunnianhimoinen.
- The Economist

Jos etsii tarttuvaa ja aikuista jännäriä, ei tarvitse mennä kauemmaksi.
- Mark Billingham, Vailla elämää -teoksen kirjoittaja

Sekalaisia pikkupätkiä Pulpografiasta

2009-05-23T19:58:00.004+01:00

Nämä ovat lyhyitä hakusanoja, jollaisia en enää ottaisi mukaan Pulpografiaan, jos tekisin sitä nyt. (Tekisin tämän tyyppisistä todennäköisesti oman kirjansa, à la länkkärinovelleja käsittelevä Viidestilaukeavat.) Niputan ne tässä yhteen, koska kirjoittajista ei ole paljon sanottavaa.

Peggy ja Loring Dowst

Loring Dowst toimi 1930—40-luvulla Horror Stories-, Detective Tales- ja Dime Mystery Book -lehtien vastaavana toimittajana. [Lisäksi hän oli sekopäisen The Spider -sankari-pulp-lehden toimittaja.] Dowst osallistui 30- ja 40-lukujen vaihteessa raivonneeseen outojen ja jopa vammaisten etsivien (defective detective) maniaan — hänen sankarinsa tällä alalla oli Pendexter Riddle. Aviopuolisonsa Peggyn kanssa Loring Dowst kirjoitti novelleja, joista on suomennettu ainakin yksi. ”Paholaisen hullut lääkärit” on tyypillinen kauhunsekainen ns. shudder-novelli, jossa mustiin pukeutuneet miehet kaappaavat laitapuolen kulkijoita tehdäkseen näille hirvittäviä kokeita ja myydäkseen ruumiinosia rikkaille.

Novelli:

Paholaisen hullut lääkärit, Isku 41/1936.

James Duncan

James Duncan julkaisi 1930-luvun puolessa välissä Black Maskissa kymmenisen novellia, joista usean pääosissa olivat joko yksityisetsivä Ivor Small tai The Parson. Edellinen seikkailee novellissa ”Isoisän kuolema”, jälkimmäinen novellissa ”Viivästynyt kaappaus” (1937), joka sijoittuu Karibian saarille. ”Isoisän kuolemassa” Ivor Small, yläluokan parissa liikkuva yksityisetsivä, selvittää otsikon isoisän kuoleman. Novelli on pinnallinen ja melko perinteinen eikä juurikaan kovaksikeitetty.

Novellit:

Isoisän kuolema, Salapoliisilukemisto 11/1958.
Viivästynyt kaappaus, Seikkailujen Maailma 7/1953. Alun perin Delayed Snatch, Black Mask, lokakuu 1937.

Thomas W. Duncan [hänestä löytyy matskua netistä täältä, paljon uutta tietoa]

Thomas W. Duncan julkaisi Black Maskissa novellin ”The Cat and the Mouses” (1938) Dan Macey -nimisestä kovapintaisesta päätoimittajasta. Novelli on suomennettu nimellä ”Kuolema ajaa autoa”. Macey törmää sattumalta erikoiseen murhaan — kissayliherkkyydestä kärsivän miehen autoon pannaan kissa ja mies ajaa sen seurauksena toista autoa päin. Macey panee kovan kovaa vastaan ja selvittää tämän ja toisenkin murhan. Novelli on kelvollinen perusjuttu, mutta siinä ei ole juuri mitään mieleenpainuvaa, epäuskottavaa murhatapaa lukuun ottamatta.

Novelli:

Kuolema ajaa autoa, Seikkailujen Maailma 6/1952.

Dorothy Dunn

Dorothy Dunn julkaisi vuonna 1950 ainoan rikosromaaninsa Murder’s Web. Lisäksi Dunn kirjoitti 50-luvulla Justice- ja Mystery Stories -nimisiin lehtiin. ”Kun kissa on poissa” on hurjien huijausten kautta etenevä lyhyt novelli kahdesta miehestä, jotka odottavat toisen vaimon kotiinpaluuta. Nainen on kuitenkin ilmeisesti kuollut ja makaa ikkunan alla arkussa. Loppuratkaisu on yllättävä, mutta liian monimutkainen.

Novelli:

Kun kissa on poissa, Seikkailujen Maailma 8/1954.

J. Allan Dunn

J. Allan Dunn (1872—1941) [koko nimi Joseph Allan Elphinstone Dunn] julkaisi 12 rikosromaania vuosina 1921—47 ja kirjoitti mm. Excitementiin, Dime Detectiveen, Cluesiin ja Great Detectiveen. Lisäksi hän kirjoitti jonkin verran scifiä ja fantasiaa [sekä länkkäreitä]. Vuonna 1970 julkaistiin pokkarina hänen jo vuonna 1916 ilmestynyt tarinansa The Treasure of Atlantis. [Häneltä on aika paljonkin julkaistu uudestaan pod-tekniikalla viime aikoina - tässä google-haku, toivottavasti linkki säilyy.]
Dunnilta on suomennettu yksi novelli. Tarinassa ”Murha Manhattanilla” kaupustelijan kärryistä löydetään raa’asti murhattu nainen. Novelli on ilmeisesti kirjoitettu 1930-luvulla. [Ja on mahdollista, että kyse on sittenkin eri kirjoittajasta, vaikea sanoa.]

Novelli:
Murha Manhattanilla, Seikkailujen Maailma 7/1960. Nimellä A. Dunn.

Laurence Donovan

2009-05-23T19:36:00.002+01:00

Laurence Donovan oli kiinnostava kirjoittaja, josta ei ole paljon tiedetty ja hänen käyttämiensä salanimien määrä on jäänyt epäselväksi monille alan historioitsijoille. Will Murray on häntä viime aikoina tutkinut ja selvittänyt muun muassa, että hänellä oli reportterin tausta ja että hän hääri 1920-luvulla Hollywoodissa (on mahdollista, että hänen piti tehdä käsikirjoitus Fred Niblon ohjaamaan Ben Hur -elokuvaan [1924], mutta hän tyhmyyksissään torjui tarjouksen eikä Hollywood ollut enää kiinnostunut hänestä). Parhaiten Donovan tiedetään yhtenä Doc Savagen haamukirjoittajista, minkä takia Murraykin on hänestä kiinnostunut. Amerikassa on juuri julkaistu uusintapainoksina Donovanin kirjoittamia Whisperer-tarinoita - Whisperer oli naamioitu sankari, mutta tarinat olivat kovaksikeitetympiä kuin esimerkiksi Doc Savaget, joissa on aimo annos poikakirjamaisuutta. Donovan kuoli mahdollisesti vuonna 1950; hänen kuolinvuottaan ei ole selvitetty.

Laurence Donovan oli pulp-lehtien ahkerimpia avustajia, joka julkaisi Crime Bustersissa, Spicy Detectivessä, Exciting Detectivessä, G-Men Detectivessä, Mystery Storiesissa ja Romantic Detectivessä. Hän osallistui myös The Phantom Detectiven eli Richard Curtis Van Loanin seikkailujen kirjoittamiseen; 1930-luvun puolessa välissä julkaistuja novelleja julkaistiin sittemmin Suomessakin kirjasina. Näistä kaksi osaa on melko varmasti Donovanin kirjoittamia. Näin ainakin Simo Sjöblom väittää bibliografiassaan; osa Kiristäjän kynsissä ilmestyi alun perin 1938 ja Kultalaiva 1941. John DeWaltin pulp-aiheinen bibliografia tukee Sjöblomin väitettä. Kiristäjän kynsissä kertoo murhista, jotka tehdään ovelasti jännittävän Broadway-esityksen aikana. Kultalaivassa, jossa on yksi sarjan monimutkaisimpia juonia, Van Loan selvittää ranskalaisen miljardin (suomennoksessa biljoonan) dollarin arvoista kultalastia kuljettaneen laivan arvoituksen.
Myös kaksi muuta Naamiomies-sarjan kirjaa ovat ilmeisesti Donovanin kirjoittamia. Sjöblom väittää, että Vampyyrin kuolema (1940) olisi W. T. Ballardin kirjoittama, DeWalt taas että se olisi Donovanin kirjoittama, Allen Hubinin bibliografiassa osalle ei ilmoiteta kirjoittajaa. Naamiomies joka tapauksessa selvittää kirjassa maaseudulla riehuvan vampyyrin arvoituksen. Tarinassa on kauhunovellien piirteitä: uhrien raadellut kurkut, Naamiomiehen kimppuun käyvä ilves ja niin edelleen. Kaikella on kuitenkin rationaalinen selitys. Kovaksikeitettyä ilmapiiriä tuo mukaan Otto Rudolf -niminen gangsteri, joka havittelee vampyyrin aarretta.
Sama koskee osaa Vihreä jumala (1940). Sjöblomin mukaan se on Ballardin kirjoittama, DeWaltin mukaan puolestaan Donovanin kirjoittama. Hubin vaikenee. Kirjassa joka tapauksessa amerikkalaisvastaista toimintaa käsittelevän komitean puheenjohtajaa uhkaillaan. Uhkausten takana on Vihreäksi Jumalaksi itseään nimittävä olento. Epäilykset kohdistuvat kiinalaisiin, mutta lopulta paljastuu, että kaiken takana on raadollista jaden salakuljetusta.
Donovan kirjoitti myös Lester Dentin kehittämää Doc Savagea. Melkein kaikki Doc Savage -tarinat on sittemmin julkaistu kirjoina. Donovanin muita salanimiä olivat mm. Austin Gridley, Wallace Brooker ja Clifford Goodrich.
Donovanilta on Naamiomiesten lisäksi suomennettu yksi novelli. ”O’Haran paluu” on täytenovelli, jonka toimintakohtaukset ovat iskeviä, mutta jonka varsinainen juoni on mitätön.

Romaanit nimellä Robert Wallace:
Kiristäjän kynsissä. Naamiomies 6. Suom. H. Orava. Viihdekirjat: Tapiola 1968. Alun perin The Broadway Murders, The Phantom Detective, lokakuu 1938. Taskukirjalaitos: Regency 1965.
Kultalaiva. Naamiomies 5. Suom. H. Orava. Viihdekirjat: Tapiola 1968. Alun perin Murder Stalks a Billion, The Phantom Detective, joulukuu 1941. Taskukirjalaitos: Regency 1966.
Vampyyrin kuolema. Naamiomies 1. Suom. H. Orava. Viihdekirjat: Tapiola 1967. Alun perin The Vampire Murders, The Phantom Detective, heinäkuu 1940. Taskukirjalaitos: Regency 1965. (Mahdollisesti W. T. Ballardin kirjoittama.)
Vihreä jumala. Naamiomies 4. Suom. H. Orava. Viihdekirjat:Tapiola 1968. Alun perin The Phantom and the Green Glare Murders. The Phantom Detective, marraskuu 1940. Taskukirjalaitos: The Green Glare Murders. Regency 1966.

Novelli:
O’Haran paluu, Seikkailujen Maailma 1/1951.

Facebook-kirjan esipuhe

2009-04-19T14:33:00.002+01:00

Julkaisin äskettäin omakustanteena vuoden todennäköisesti omituisimman - jonkun mielestä turhimman - kirjan: kokosin yhteen Facebook-päivitykseni. Kirja koostuu siis noin 50 sivusta yksittäisiä lauseita tai parhaimmillaan parista kolmesta lauseesta. Kirjasta on olemassa 50 kappaleen painos; täällä siitä enemmän englanniksi. Alla on kirjan esipuhe. Jos nyt kirjaa haluaa tilata, niin parhaiten se onnistuu laittamalla kommentti kommenttiboksiin. On mahdollista, että tästä tulee ainoa kirjallinen dokumentti, joka Facebookin käytetyimmästä palvelusta jää jälkipolville.

Lukijalle

Päivitysten kirja on koottu netin Facebookiin vuosina 2008-2009 laittamistani status-päivityksistä, toisin sanoen lyhyistä tekstinpätkistä, joiden tarkoitus on kertoa, mitä kulloinkin puuhaa tai ajattelee. Kyseessä on mahdollisesti maailman ensimmäinen kirja, joka koostuu näistä päivityksistä; hanke vertautuu tietysti muistelmien ja kirjeiden julkaisuun, mutta on niitä pienimuotoisempi.
Olen tehnyt monenlaisia päivityksiä. Osa käsittelee omaa arkipäivää, osa omaa työtä – esimerkiksi kuvaukset suomennettavasta romaanista (joka tässä tapauksessa on ollut Duane Swierczynskin Keikkakuski) tai ilmoitukset ilmestyneistä kirjoista. Osa päivityksistä kommentoi ajankohtaisia tapahtumia. Osa taas on käsittämättömiä päähän pälkähtäneitä heittoja, osa on kommentteja Facebookin suosittuihin kyselyihin ja visoihin (ks. päivitykset 5.6. ja 9.12.).
Joissain päivityksissä näkyy yrityksiä käsitetaiteellisuuteen, kuten päivitys 18.11.2008, joka on sattumanvaraisesti kopsattu tekstinpätkä eräästä sähköpostikeskustelusta, jota seurasin. Aikomukseni oli tehdä näin useammin, mutta idea unohtui saman tien.
Monethan ovat suhtautuneet päivityksiin kunnianhimoisemmin osana kirjallista tuotantoaan. Suomessa näin ovat tehneet muun muassa runoilijat Ville-Juhani Sutinen ja Jukka-Pekka Kervinen. Varsinkin Kervinen on tehnyt päivityksiä kehittämänsä sattumanvaraisia sanoja arpovan tietokoneohjelman avulla.
Tästä ei kuitenkaan ole kyse tämän kirjan kohdalla. Päivitysten kirja on yksinkertaisesti vain kokoelma sekalaisia päivityksiä. Tällä tavalla se ehkä antaa paremman kuvan kirjoittajansa elämästä.
Hankkeessa on lukuisia käsitteellisiä ongelmia. Ensinnäkin päivitykset jäävät ulkopuoliselle lukijalle käsittämättömiksi ja moni ne alun perinkin lukenut on todennäköisesti unohtanut, mistä on kyse ja mihin ne liittyvät. Toiseksi päivitykset eivät ole pelkästään päivityksiä. Varsinkin loppuvuodesta 2008, jolloin Facebookissa tuli mahdolliseksi suoraan kommentoida päivityksiä, tapahtui suuri muutos: yksi päivitys saattoi muuttua salamannopeasti rönsyileväksi keskusteluksi, joka irtautui alkuperäisestä aiheesta. Tällöin päivityksen lisäksi pitäisi julkaista myös sitä koskevat kommentit, jolloin teos saattaisi laajeta kohtalokkaasti. Lisäksi mukaan kuvaan tulisivat tekijänoikeuskysymykset – voiko nopeasti heitettyä nettikommenttia käyttää sellaisenaan kirjassa kysymättä lupaa kommentoijalta? Tässä kirjassa on päädytty ratkaisuun julkaista pelkät päivitykset. Lukija voi sitten kuvitella niitä seuraavat kommentit.
Kirja on myös kaksikielinen, suureksi osaksi siitä syystä, että minulla on Facebookissa myös ulkomaisia ystäviä, joille suomenkielisistä päivityksistä ei ole paljon iloa. On mahdollista, että tästä kirjasta tulee vielä englanninkielinen versio, jossa suomenkieliset päivitykset on käännetty englanninkielisiksi, samoin kuin tämä esipuhe.
Vielä pitää vastata yhteen kysymykseen: miksi yksitoista kuukautta? Alkuperäinen ajatukseni oli koota päivityksiä vuoden ajan, mutta kun niiden tallentaminen unohtui tai jäi muusta syystä (joista kohta lisää), vanhojen päivitysten löytäminen Facebookin uumenista osoittautui liian hankalaksi. Joissain tapauksissa päivitykset ovat kokonaan kadonneet (elleivät ne sitten ole tallentuneet Facebookin palvelimille). Kadonneita ovat myös ne päivitykset, jotka tein ennen kuin keksin ruveta niitä säästämään tätä projektia varten.
Lisäksi luulin jo, että olin todella tallentanut päivitykset ajalta 15.1.–15.2.2009, mutta kun lopulta aloin kasata kirjaa lopulliseen muotoon, huomasin, että näin ei ollutkaan. Kun yritin löytää vanhoja päivityksiä omasta niin sanotusta profiilistani, kone jumittui sen verran pahoin, että annoin asian olla.
Ehkä ajatuksessa yhdestätoista kuukaudesta on jonkinlaista runollisuutta – ainakin se kertoo nettiin liittyvien asioiden sattumanvaraisuudesta ja nettiin kasautuvan muisti- ja muun tiedon katoavaisuudesta.
Päivitysten tallentamisen luulisi nimittäin olevan helppoa. Niiden siirtäminen tekstinkäsittelyohjelmaa on kuitenkin osoittautunut yllättävän hankalaksi. Useassa tapauksessa tekstinkäsittelyohjelma tulkitsi ne hyperlinkeiksi – ja pari päivitystä uhkasi tämän takia kadota lopullisesti. Odottelen, että Facebookin ohjelmoitsijat luovat mahdollisuuden tallentaa päivitykset saman tien tekstinkäsittelyohjelmaan – nythän Facebook-päivitykset on mahdollista siirtää sellaisenaan toiseen yhteisöpalveluun, kuten Twitteriin.

Turussa 25.3.2009
Juri Nummelin

Isku-lehden parhaita novelleja piskuisena kirjana

2009-03-11T09:28:00.003+01:00

Olen toimittanut kohta jo viiden vuoden ajan Isku-nimistä rikoslehteä, jolla on oma bloginsa täällä. Lehden kymmenennen numeron (ilmestyy myöhemmin keväällä) kunniaksi on koottu pikkuinen kirja, jossa on kymmenen kotimaista alkuperäisnovellia lehden sivuilta. Tässä enemmän tietoa ja tässä kirjan lyhykäinen esipuhe:

Isku on ollut minulle tuttu lehti jo pitkään. Olen selannut vuosina 1937-1941 ilmestyneen lehden vuosikertoja lukuisaan otteeseen, ensiksi etsiessäni amerikkalaisia käännösnovelleja, sitten kootessani kokoelmaa Reino Helismaan varhaisista jännitys- ja seikkailunovelleista.
Iskun nimi on nakuttanut mielessäni muutenkin. Olin vuonna 2001 alkanut toimittaa Suomen Länkkäriseuran lehteä, Ruudinsavua, ja sen innoittamana alkanut tehdä myös omakustanteista Pulp-lehteä, jossa käsitellään kaikenlaista kioski- ja muuta vähempiarvoista kirjallisuutta. Mieleen pulpahti ajatus: eikö tällaista kirjallisuutta voisi kirjoittaa ja julkaista itsekin? Olin muutamia vuosia aikaisemmin kirjoittanut huvikseni novelleja yksityisetsivä Joe Novakista. Mitä niille tekisin? Julkaisisin ne tietenkin omassa lehdessä.
Pienen pähkäilyn jälkeen lehden nimeksi tuli juuri Isku, ja jotain vaatimatonta logon tyyppistä kokeiltuani päätin käyttää Kanervan kirjapainon Iskun nimiötä - ideasta kiitos Alasen Askolle!
Nopeasti sain muutaman muunkin ihmisen innostumaan asiasta. Tapani Bagge sanoi, että hänen vanhaa novelliaan saa käyttää, Sami Myllymäki ja Petri Hirvonen kirjoittivat uusia novelleja, ja lisäksi sähköpostituttava James Reasoner, jo legendaarinen pokkarikirjailija, lähetti pari vanhaa novelliaan. Taittovaiheessa piti väsätä no-peasti typerä Mack Bolan -parodia, mutta ajattelin, että mitäs väliä sillä on mitä
mustavalkoisessa A5-kokoisessa lehdessä on.
Julkaisijaksi tuli yhdistys nimeltä Kioskikirjallisuusyhdistys. Isku ykkönen sai hyvän vastaanoton. Levikki jäi 80-100 pintaan eikä ole siitä juuri noussut, mikä johtuu osittain markkinointikoneiston vaatimattomuudesta.
Jo ensimmäinen numero iski lehden eetoksen paikoilleen. Joka numerossa on julkaistu sekä käännösnovelli että vanha kotimainen novelli. Vanhoista kotimaisista jutuista kannattaa mainita ainakin Seppo Jokisen ensimmäinen rikostarina (1980) sekä Reino Helismaan ja Seppo Tuiskun, FinnWestin ja Jerry Cottonin toimittajan, novellit.
Monet ulkomaiset - varsinkin amerikkalaiset - kirjailijat ovat olleet ylitsevuotavan anteliaita käännösoikeuksia jakaessaan. Voi vain haaveilla, kuinka upea kirja tulisi Iskun käännösnovellien antologiasta: Jason Starr, Vicki Hendricks, Ed Gorman, Bill Crider, James Reasoner. Kyse on rikkaasta kovaksikeitetyn dekkarin perinteestä, joka on Suomessa usein jäänyt kartanodekkarien ja teknotrillerien katveeseen ja joka suuressa maailmassa elää myös nettilehdissä sekä Iskun kaltaisissa pikkujulkaisuissa.
Lehden kannet on aina myös kuvitettu vanhaan pulp-tyyliin. Suuri kiitos Jukka Murtosaarelle, kuvittajaveteraanille, jota ilman Iskua ei ehkä olisi. Muita kuvittajia ovat olleet muun muassa Henri Joela ja Heikki Sihvonen sekä Mika Lietzen.
Iskun parhaat sisältää Iskun kymmenennen numeron kunniaksi lehden yhdeksän ensimmäisen numeron parhaita kotimaisia alkuperäistarinoita. Valinta-avusta kiitos Tapani Baggelle!
Kymmenennessä numerossa onkin sitten erikoinen namupala: Peter Paigen pulp-novelli vuodelta 1947, "Miljoonan dollarin apaja".
Älä väistä Iskua, sanoo lehden mainosteksti. Älä väistä sitä nytkään.

Veikko Hannuniemen Suuri jano

2009-03-05T12:52:00.009+01:00

Ensi tiistaina ilmestyy Turbatorin m-sarjassa kokoomani teos Veikko Hannuniemen meritarinoista nimellä Suuri jano. Kirjan julkistus tapahtuu Raision kirjaston Raisio-huoneessa. Samalla julkistetaan myös toimittamani Parhaita Isku-jännityskertomuksia, jonka kymmenen novellia ovat peräisin omasta Isku-fanzinestani.

Tässä esipuheeni Hannuniemi-kirjaan. On aika pitkä.

Veikko Hannuniemen pitkä ura

Suomen johtava merirosvokirjailija on varmasti ollut nuortenkirjailija Tauno Karilas, mutta tärkein aikuisten merirosvokirjoja tehnyt on Veikko Hannuniemi. Hänen kolme romaaniaan ilmestyivät 1940-luvun puolivälissä ja ovat nyt harvinaisuuksia. Romaanien lisäksi Hannuniemi käsikirjoitti sarjakuvia sekä teki lukuisia meriaiheisia novelleja, joista on nyt ensimmäistä kertaa koottu valikoima kansien väliin.
Veikko Kullervo Hannuniemi syntyi Sortavalassa 29.6.1920, osuuskaupan johtaja Eino Johan Hannuniemen poikana. Hän kävi Kuusankosken yhteiskoulua, mutta opinnot eivät maittaneet ja hän lähti kolmeksi vuodeksi merille. Hannuniemi palasi Suomeen vuonna 1939 ja osallistui vapaaehtoisena talvisotaan. Jatkosotaan hän osallistui Topografipataljoonassa. Sodan aikana hän kävi upseerikoulun ja valmistui vuonna 1943.
Hannuniemen kirjailijan ura oli kuitenkin alkanut jo ennen sotaa: hän oli innostunut kirjoittamaan matkoiltaan Etelä-Amerikkaan ja Afrikkaan matkakirjetyyppisiä tekstejä ja lähetti niitä muun muassa Kuluttajain Lehteen, joka tuolloin julkaisi paljon novelleja ja runoja. Hannuniemen ensimmäinen julkaistu teksti "Kävimme Kap Verdellä" ilmestyi Kuluttajain Lehden numerossa 3/1939.
Kuluttajain Lehden lisäksi Hannuniemi kirjoitti myös Helsingin Sanomien lyhytikäiseen Viikkoliitteeseen sekä Seuraan. Novellien lisäksi hän julkaisi runoja - "Kuollut Olivebank" -niminen runo ilmestyi vuonna 1939 ja kertoi ensimmäisestä suomalaisesta laivasta, joka tuhoutui talvisodan alettua.
Sodan päätyttyä Hannuniemi yritti päästä laajemmin läpi kirjallisella rintamalla. Ajanvietelehtiin kirjoittaminen ei riittänyt kunnianhimoiselle nuorelle miehelle eikä niillä taannut minkäänlaista mainetta 1930- ja 1940-lukujen vakavassa kirjallisessa maisemassa. Hannuniemi lähetti vuonna 1945 käsikirjoitusnipun tuolloin tunnetulle ja selvästi arvostamalleen kirjailijalle Olavi Siippaiselle. Hannuniemen leikekokoelmissa on säilynyt Siippaisen pitkä vastaus, ja se kuvastaa oivallisesti nuoren merenkävijän varhaisten novellien ja tarinoiden tyylilajia. Siippainen kiittelee Hannuniemen mielikuvitusta ja tarinoiden kiehtovuutta, mutta kritisoi sitä, että novelleissa ei ole dialogia. Sen puuttuessa novellit jäävät hämäriksi - Siippainen kiinnittää huomiota muun muassa tarinaan "Suuri jano", joka löytyy tästäkin kirjasta. Se olisi muuten "kaikinpuolin kaunis ja ehjästi hallittu, suorastaan poikkeuksellisesti", mutta kun henkilöt eivät itse pääse ääneen, tarinasta jää uupumaan voimaa. Siippainen vetoaa Hannuniemeen: "Ei Teillä ole oikeutta panna [henkilöille] kapulaa suuhun. Antakaa heidän liikkua vapaina ihmisinä, kiroilla ja syytellä, antakaa heidän ottaa omalla tavallaan naukku tai savuke."
Siippainen toteaa myös, että Hannuniemen kirjailijanuraa voivat rajoittaa myös hänen aiheenvalintansa ja että meriympäristö tekee novelleista liian romanttisia. Siippainen epäilee, ettei hänen vaikutusvaltansa riitä kirjan saattamiseksi painoon, mutta hän lupaa kirjeessään kuitenkin vievänsä käsikirjoitusnivaskan kustantajalleen WSOY:lle. Siellä kirjaan ei tartuttu, ja Hannuniemi jatkoi novellien myymistä eri lehtiin.
Sodan jälkeen Hannuniemi pyrki aktiivisesti luomaan itselleen töitä. Hän muutti Helsinkiin ja perusti rintamatoveriensa Eka Karppasen ja Ari Ajannon kanssa mainostoimisto Piirtopainon. Se toimi vuosina 1945-1946. Piirtopaino julkaisi yhtä ensimmäisistä suomalaisista sarjakuvalehdistä eli Piirtopalat-lehteä, jossa oli Hannuniemen ja muiden kirjoittamia novelleja sekä Erkki Tantun pitämä palsta, johon amatöörit saivat lähettää kuviaan ja sarjakuviaan arvosteltavaksi. Hannuniemi käsikirjoitti lehteen kolmea sarjakuvaa, Ari Ajannon piirtämää Noita Suomalaista sekä Kalle Patoluodon kuvittamia Humu-Heikkiä ja Kultaista Totemia. Näiden lisäksi lehdessä ilmestyi harvinainen näyte varhaista suomalaista science fictionia eli Egon Meurosen Tohtori X. Tieteis- ja fantasia-aineksia oli myös Hannuniemen Noita Suomalaisessa ja Kultaisessa Totemissa.
Suomalaisten merimiesten kommelluksista kertova Humu-Heikki ilmestyi vuonna 1945 sarjakuva-albuminakin, joka on nykyään satumaisen harvinainen. Humu-Heikki kertoo kahden nuoren suomalaisen merimiehen seikkailuista ympäri maailmaa; myöhemmin Maalaisliiton Maakansa-sanomalehden pilapiirtäjänä tunnetuksi tullut Patoluoto kuvitti tarinan kulmikkaalla, ekspressionistisella tyylillä. Sarjakuvassa on paljon omakohtaisia elementtejä, kun siinä kaksi suomalaista merimiestä karkaa laivasta Etelä-Amerikassa. Vuonna 1937 Hannuniemen laiva s/s Wisa nimittäin kulki La Plata -jokea pitkin Uruguayn ja Argentiinan rajalla. Samoihin maisemiin Hannuniemi sijoitti myöhemminkin lukuisia tarinoitaan.
Aseiden salakuljetusta, ristiinpukeutumista ja vakoiluseikkailuja sisältävä Humu-Heikki sietäisi tulla julkaistuksi uudelleen, koska se on selvästi yksi aikakautensa parhaista kotimaisista sarjakuvista. Tarina ilmestyi ensiksi jatkokertomuksina Piirtopalat-lehdessä, mutta kaikki jaksot eivät ehtineet ilmestyä lyhytikäiseksi jääneessä lehdessä. Lehden lakkautti käytännössä sodan jälkeen Suomessa vallinnut paperipula.
Hannuniemi oli pysytellyt ahkerana muutenkin. Vuonna 1946 ilmestyivät Hannuniemen ensimmäiset romaanit, Karibianmeren Bill ja Kolmen kapteenin laiva. Ensin mainittu tuli Karistolta, jälkimmäinen Mantereelta. Kolmas ja viimeinen romaani, Kapteeni Wigan armahdetaan, ilmestyi Kansankirjalta kaksi vuotta myöhemmin; sitä Hannuniemi piti parhaana romaaninaan.
Karibianmeren Billistä huomaa, että se oli Hannuniemen ensimmäinen kirja: se on paikoitellen karkeaa tekoa, dialogia on useasti liian vähän ja Hannuniemi joutuu selostamaan tapahtumia ja tunnetiloja liikaa. Lisäksi Hannuniemi kehittelee tilanteita hitusen liian pitkään, varsinkin kerratessaan takautumana Billin uraa merirosvona. Lopulta Hannuniemi saa kuitenkin aikaan hauskan huijaustarinan, jossa kukaan ei ole sitä miltä näyttää. Karibianmeren Bill on kuuluisa merirosvo, joka operoi 1600-luvun alussa Karibianmerellä. Hänen vastustajansa on toinen merirosvo, Punamyssy. Kummatkin saavat omalla tahollaan tietää upeassa lastissa kulkevasta laivasta, mutta yksi Billin miehistä on petollinen ja myy hänet Punamyssylle. Laivalla on muun lastin lisäksi vielä laivurin tytär, johon Bill enemmän tai vähemmän ihastuu.
Kirja loppuu hurjaan kliimaksiin, jossa Bill saa vastaansa koko laivansa miehistön. Vielä yhden huijauksen hän jää laivansa ruoriin kiinnittyneenä kellumaan Karibianmerelle. Kirjan lopetus on ollut Hannuniemeltä hurja ja kyyninen veto. Hänen novellinsakin päättyvät usein epäonnistumiseen tai jopa kuolemaan. Ehkä vuodet merellä ja sodassa olivat osoittaneet, että ihmisen osa maailmassa ei ole helppo. Hannuniemi pehmentää synkeää vaikutelmaa mustalla huumorilla, jossa on ronskejakin sävyjä.
Kapteeni Wigan armahdetaan taas on huolellisemmin kirjoitettu kirja, mutta sen juoni ei ole yhtä tiukasti sommiteltu kuin Karibianmeren Billissä. Wigan-romaani on rakenteeltaan samanlainen kuin Rafael Sabatinin ikiklassikko Kapteeni Bloodin vaiheet: kummassakin nuori mies ajautuu pakomatkalle, kun häntä syytetään rikoksesta, jota hän ei ole tehnyt, ja sekaantuu merirosvoukseen. Tässä Paul Wigan on opiskelija, joka vastustaa Englannin kuninkaan veljeilyä katolisen Espanjan kanssa.
Hannuniemi ankkuroi kirjan tiettyyn historialliseen tilanteeseen, mikä antaa sille tukevuutta. Wigan ryhtyy pakomatkallaan merirosvolaivan päälliköksi osallistuttuaan espanjalaislaivan räjäytykseen pirullisella Sargassomerellä. Hän innostuu uudestaan ammatistaan niin että Englannin kuningas määrää hänet hirtettäväksi. Kirjan otsikko kuitenkin paljastaa, mitä lopulta tapahtuu − onneksi Hannuniemi laittaa vielä kerran verenhimoiset espanjalaiset asialle.
Kirja on kohtuullisen varmaa tekoa, mutta alkupuoli on parempi ja tiukempi kuin loppupuoli, johon päästään vaivaannuttavan kerronnallisen katkoksen kautta, kun Wigan on jo vakiinnuttanut asemansa merirosvokapteenina. Kirjan viimeisellä sivulla alkaa epäillä, että kustantaja tai latoja on laittanut pelin poikki kesken kaiken.
Kolmen kapteenin laiva taas ei ole merirosvoromaani, vaan nykyaikaan sijoittuva synkkä ja monipolvinen kertomus satamassa aikaansa viettävistä ja toisinaan laivaan töihin pääsevistä hampuuseista ja juopoista. Kirjassa on jossain määrin fantastinen aines, kun päähenkilö Hullu Kustaa sekoaa aina Daisy-nimisen laivan nähdessään - hän pystyy myös ennustamaan laivojen haaksirikkoja ja muita havereita. Kirja liittyy Hannuniemen muista romaaneista poiketen enemmän hänen novelliensa maisemiin, vaikka hän kyllä teki puhtaita merirosvotarinoitakin, kuten novellin "Kuutamohulluus".
Merenkulkua Hannuniemi ei hylännyt sodankaan jälkeen. Hannuniemen ura oli komea: komentotoimiston päälliköstä hän eteni Rannikkotykistörykmentin Esikuntapatterin päälliköksi ja lopulta Turun varuskunnan komendantiksi. Raisioon hän muutti perheineen vuonna 1954. Matkat ulkomailla olivat jättäneet jälkensä: Hannuniemi oli kiinnostunut kaikesta eksoottisesta ja muun perheen kauhuksi ruoalla saatettiin tarjota kiinalaisia uppomunia tai paahdettuja heinäsirkkoja.
Hannuniemi kävi edelleen aktiivisesti merellä ja osallistui muun muassa Suomen Joutsenen viimeiselle matkalle Itämerellä vuonna 1949. Samaan aikaan hän kuitenkin kirjoitti jatkuvasti, lähinnä iltaisin päivätyön jälkeen. Romaaneihin hän ei enää palannut; hänen jäämistöstään tosin löytyy julkaisematon romaanin käsikirjoitus, joka kertoo nuoren pojan kasvamista merenrantakaupungissa. Uusia julkaisukanaviakin löytyi, varsinkin Seura, joka 1950- ja 1960-luvuilla julkaisi paljon novelleja. Seuran lisäksi Hannuniemen novellit täyttivät Koti-Posti -lehden, jonka toimitussihteeri Risto Karlsson tuki kotimaisia kirjoittajia.
Koti-Postiin Hannuniemi kirjoitti parhaat novellinsa ja hän oli oppinut tasapainottamaan kuvailevia jaksoja dialogilla. Samalla hän läheni klassisia novellisteja, joilta hän oli oppinut paljon, ja Hannuniemeä voikin pitää yhtenä tärkeimmistä suomalaisista seikkailukirjailijoista. Hj. Nortamon, Eino Koivistoisen ja muutaman muun rinnalla hänen tuotantonsa on keskeistä suomalaista merikirjallisuutta. Tietty karkeus ja rakenteen kankeus Hannuniemen myöhäisimpiinkin novelleihin jäi - parhaimmillaan hän oli kirjoittaessaan tutuista ja itsekoetuista aiheista.
Pisin yhtenäinen sarja, joka Hannuniemen kynästä lähti, kertoi varsinaissuomalaisesta Ararat-laivasta ja sen surkeasta miehistöstä, jota johtaa ilmiömäisen ruma kapteeni Aaretti. Jo 1940-luvulla alkanut Aaretti-novellien sarja ulottui moniin eri lehtiin, aina Seurasta Turun Sanomiin, jossa ilmestyi novelleja vielä 1960-luvun alussakin. Humoristiset Aaretti-tarinat ovat vielä monen vanhemman polven lukijan mielessä ja niistä saisi helposti oman kokoelmansa.
Kaikki Hannuniemen novellit eivät kuitenkaan sijoittuneet merelle. Merkittävä osa hänen tuotannostaan edustaa Aaretti-tarinoiden tapaan huumoria. Hannuniemi vitsaili lukuisissa Välimeren ympäristön maihin sekä Etelä-Amerikkaan sijoittuvissa tarinoissa alueen kansojen ominaispiirteille - tavalla, jota nykyään pidettäisiin poliittisesti epäkorrektina.
Hannuniemi kokeili myös jännitystä ja rikosnovelleja. Muutamassa tarinassa on jopa science fiction -henkisiä sävyjä; tähän kirjaan on otettu näytteeksi kauhuakin lähentelevä sukellusvenetarina "Sukellusvene Estafette". Samasta novellista Hannuniemi muokkasi myöhemmin myös radiokuunnelman.
Novellien lisäksi Hannuniemi kirjoitti paljon artikkeleita sanoma- ja aikakauslehtiin. Seurassa ja Koti-Postissa hän oli epävirallinen Turun alueen kirjeenvaihtaja, joka raportoi muun muassa Turun kummitustaloista ja Naantalin valtakunnanjohtaja Pekka Siitoimen harrastuksista.
Hannuniemi teki myös tv-ohjelmien käsikirjoituksia. Niissäkin hän keskittyi merenkäyntiin ja laivoihin, ja ohjelmissa käsiteltiin muun muassa Rymättylä-yhtiöiden Saukko-alusten sillinpyyntiä ja Utön haaksirikkoja. Aiheet olivat tuttuja myös Hannuniemen novelleista.
Hannuniemi tunnetaan myös parin laulun sanoittajana. Pentti Viherluoto sävelsi vuonna 1974 levytetyn kappaleen ”Boren laulu”, jonka lauloi Monica Aspelund Silja Linen julkaisemalla kokelmalla. ”Kustavin merimies” –niminen kappale - jonka Viherluoto niinikään sävelsi - taas on levytetty ainakin kolme kertaa.
Eläkkeelle Hannuniemi jäi vuonna 1970. Hän ei tuolloinkaan hylännyt kirjoittamista, vaan aloitti vielä uuden urankin: hän kirjoitti pakinoita vuonna 1969 perustettuun Aamuset-lehteen salanimellä V. Veikkonen. Lisäksi hän masinoi artikkeleillaan ja yleisönosastokirjoituksillaan Suomen Joutsenen pelastamisen.
Hannuniemi kuoli Raisiossa 19.6.1998.

David Dodge

2009-01-21T20:43:00.004+01:00

Huomaa taas löytynyt kuolinvuosi. Hard Case Crime julkaisi muutama vuosi sitten Dodgelta teoksen Plunder of the Sun (1949), josta tuli myös hauska Glenn Ford -elokuva, sekä aiemmin julkaisemattoman romaanin The Last Match; se tuli 2006. Ilmeisesti kirjailijan perikunta pitää erittäin hyvännäköistä nettisivua täällä.

David Dodge (1910—1974) aloitti kirjailijanuransa vuonna 1941 teoksella Death and Taxes, joka on suomennettu nimellä Toisen kuolema. Jo siinä esiintyi hänen vakiohahmonsa, asianajaja Whit Whitney. Kirja edustaa kovaksikeitettyä rikoskomediaa, jossa huulenheiton ja tappelun välissä kitataan martineja ja muita cocktaileja kiivaaseen tahtiin. Dodgen tunnetuin teos on kuitenkin oudosti suomentamatta jäänyt To Catch a Thief (1952), josta Alfred Hitchcock teki elokuvan Varkaitten paratiisi (1955). Kirja on monilta osiltaan sympaattinen seikkailutarina. Dodge julkaisi Whitney-kirjoja koko 1940-luvun, kunnes alkoi 1948 julkaista kirjoja kovaksikeitetystä meksikolaisesta etsivästä Al Colbysta. Vuonna 1947 Dodge julkaisi ensimmäisen matkakirjansa — niitä hän teki sittemmin monia ja ne sijoittuvat usein Etelä-Amerikkaan.
Dodgen Whitney-kirjoja on suomennettu kolme. Suomentamatta kaikkiaan neljästä kirjasta on vuoden 1942 Shear the Black Sheep. Whitney-kirjat ovat hyviä komediallisen lajin edustajia. Niissä ei ole samanlaista tylsähköä itseparodista otetta kuin esimerkiksi Henry Kanella eikä huulenheitto ole niissä pääosassa. Lisäksi Dodge kehittelee juonensa hyvin. Toisen kuolemassa Whitney selvittelee liikekumppaninsa kuolemaa — tämä on tapettu juuri, kun hänen ja Whitneyn liike on ollut pääsemässä isoihin rahoihin käsiksi eräässä verohuijaus- ja takaisinperintäjutussa. Toisinaan liian puheliaassa kirjassa on omat oivat hetkensä, joista hohdokkaimpia ovat Whitneyn ja tätä suojelevan Larson-nimisen poliisin ryyppäysretki ja sen jälkeinen aamu sekä erään epäillyn väkivaltainen kuulustelu poliisiasemalla.

Öisen vieraan (1944) alussa Whitney menee keskellä yötä Renossa naimisiin edellisessä kirjassa kuolleen kumppaninsa nuoren lesken kanssa, mutta joutuu heti vaikeuksiin. Tutun rauhantuomarin luona majaileekin epäilyttävää hämäräporukkaa ja samalla Whitney huomaa kaupungissa tuttujaan, jotka välttelevät häntä. Kirja on vauhdikas ja menevä vakoilutarina, jossa vihollisina ovat natsi-Saksa ja Japani.
Teoksessa Hämärää puuhaa (1946) Whit Whitney suuttuu pahan kerran, kun marihuanakauppojen yhteydessä mainittu Barney Steele haluaa hänen laativan veroilmoituksensa. Steele sanoo suoraan, että hän aikoo huijata. Kun Whitney kieltäytyy viskilaatikon (”Olisin lähettänyt sen takaisin, mutta en löytänyt osoitetta”, Whit sanoo ja jatkaa: ”Pelkään, että suurin osa on juotu”) ja muiden lahjusten jälkeen, Steele laittaa pari gangsteria asialle. Whitney aloittaa ajojahdin ja tekee selvää Steelen liikeasioista. Kirjassa on jälleen kerran rento meno, alkoholia juodaan runsain mitoin ja leukaillaan tiheään.

Romaanit:
Hämärää puuhaa. Manhattan 35. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1966. Alun perin It Ain’t Hay. Simon and Schuster 1946.
Toisen kuolema. Manhattan 28. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1966. Alun perin Death and Taxes. Macmillan 1941.
Öinen vieras. Manhattan 31. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1966. Alun perin Bullets for the Bridegroom. Macmillan 1944.

Thomas B. Dewey

2009-01-21T20:32:00.002+01:00

Tämän niminen poliitikko on vaikuttanut Yhdysvalloissa, mutta kyse on eri ihmisestä. Huomaa löytynyt kuolinvuosi (tuntuu oudolta, ettei sitä löytynyt kun tein Pulpografiaa, kun siitä on kuitenkin kulunut jo kohta 30 vuotta).

Thomas B. Dewey (1915—1981) on Suomessa vähän tunnettu kovaksikeitettyjen dekkarien tekijä, joka julkaisi parhaat teoksensa 1950-luvulla. Deweyn erottaa monista saman ajan kirjoittajista se, että hän suhtautui lajityyppiin vakavasti ja pyrki sen avulla tuomaan esille yhteiskunnallisia epäkohtia.
Deweyn tunnetuin kirja The Mean Streets (1955) esittelee Deweyn tunnetuimman vakiohahmon, yksityisetsivän, joka tunnetaan yksinkertaisesti nimellä Mac. Kirjan nimi on peräisin Chandlerin maksiimista, jonka mukaan pahoille (’mean’) kaduille menevän miehen täytyy olla kunnian mies, joka ei itse ole paha. Mac on juuri tällainen, ja hänet erottaa monista muista yksityisetsivistä se, että hän pitää matalaa profiilia eikä leukaile turhia. Kirjassa on kiinnostavaa se, että Mac yrittää ymmärtää nuorisorikollisuuden sosiaalisia lähtökohtia. Sitä voi verrata vaikka suurin piirtein samoihin aikoihin ilmestyneeseen Gil Brewerin Nyt sinun on kuoltava -teokseen, jos haluaa todisteen siitä, että 1950-luvulla nuorisorikollisuutta ei juuri yritetty analysoida. [En enää muista, mitä tämä tarkoittaa.]
The Mean Streets julkaistiin Söderströms & Con toimesta ruotsiksi vuonna 1956 nimellä De onda kvarteren; kirjan ruotsinsi Lars Jansson. Suomeksi Deweylta on valitettavasti julkaistu vain kaksi vähäisempää kirjaa. The Mean Streets ja muita parhaita Mac-kirjoja pitäisi ehdottomasti saada myös suomeksi.
Dewey kirjoitti aluksi Popular Librarylle ja sitten Dellille sarjaa losangeleslaisesta yksityisetsivästä Pete Schofieldistä. Schofield on naimisissa hemaisevan Jeannie-nimisen punapään kanssa, ja tästä ilmeisesti ainoa Schofield-suomennos on saanut oudon nimensä Puuhakas punatukka (1959). Jeannie-vaimolla ei kuitenkaan ole kirjoissa juuri muuta roolia kuin kisailla ja kinailla miehensä kanssa. Puuhakkaassa punatukassa hän tosin yrittää auttaa Schofieldiä, mutta sen seurauksena asiat vain hankaloituvat.
Puuhakkaassa punatukassa Schofieldien asunnon oven eteen tuodaan kuollut nainen ja uhkasoitosta käy ilmi, että asialla on jotain tekemistä Schofieldin tutkiman perintöjutun kanssa. Juoni on välillä turhan monimutkainen ja avioparin kisailu on paitsi ärsyttävää myös melkein aina turhaa, mutta muuten kirja on sympaattinen lajinsa edustaja. Juonessa on vaatimattomia kaikuja Ross Macdonaldin vakavista kirjoista. Väkivaltaa on vähän eikä Schofield ole mikään epäiltyjen hakkaaja.
Toinen Dewey-suomennos Raju rakkauteni (1956) on kolmiodraama, jonka suomennoksessa voi olla jotain vikaa, koska se on usein melkein järjettömän sekava. Toinen mahdollisuus on se, että Dewey käyttää hallitsemattomasti takautumia.

Romaanit:
Puuhakas punatukka. Lepohetki 13. Suom. L. Salminen. Sarjakustannus: Tampere 1965. Alun perin Go to Sleep, Jeannie. Dell 1959.
Raju rakkauteni. Lepohetki 12. Suom. P. Haukinen. Sarjakustannus: Tampere 1965. Alun perin My Love Is Violent. Popular Library 1956.

Donald Westlake

2009-01-03T22:33:00.002+01:00

Kuten monet jo tietävät (vaikka Helsingin Sanomat ei vissiin tänäänkään nekrologia julkaissut - outoa, vähintään), amerikkalainen kirjailija Donald E. Westlake on kuollut - hän sai sydänkohtauksen uudenvuodenaattona. Kyseessä on Suomessakin hyvin, mutta ei nähdäkseni riittävän hyvin tunnettu rikoskirjailija, joka hallitsi monet tyylilajit suvereenisti. Tässä muistokirjoituksena Pulpografian hakusana, postitettuna sivussa aakkosjärjestyksestä. En ole kaikkiin muotoiluihin tässä tyytyväinen ja varmasti Dortmunder-kirjat ovat parempia kuin annan ymmärtää.

Donald E. Westlake (s. 1933) on yksi arvostetuimpia ja tasalaatuisimpia amerikkalaisia rikoskirjailijoita. Westlaken ura alkoi pokkarikirjallisuuden viimeisinä kultaisina vuosina 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa ja jatkuu edelleen vahvana.
Westlake julkaisi ensimmäisen novellinsa 1958 ja ensimmäisen romaaninsa Olen palkattu murhaaja vuonna 1960. Westlakelle leimaa-antava piirre on aina ollut se, että hän ei kirjoita kaavan mukaan, vaan on pyrkinyt tekemään keskenään varsin erilaisia kirjoja. Westlake on käyttänyt useita salanimiä, joista tunnetuin on Richard Stark, millä nimellä hän on kirjoittanut väkivaltaisia Parker-romaaneja. Nimellä Tucker Coe hän kirjoitti vuosina 1967—1972 viisi kirjaa entisestä poliisista Mitch Tobinista, joka masennusta ehkäistäkseen tekee yksityisetsivän hommia ilman lupaa. Salanimiä Curt Clark ja Timothy J. Culver Westlake on käyttänyt vain kerran.
Suomessa Westlake tunnetaan parhaiten humoristisista rikosromaaneistaan, kuten esimerkiksi Ottakaa pankki kiinni! (1972). Ne ovat parhaimmillaan hauskoja ja letkeitä kirjoja, joissa on satiirin poikasta. Westlaken tunnetuin vakiohahmo on humoristisissa romaaneissa esiintyvä Dortmunder. Tämä esiintyi ensimmäisen kerran romaanissa Kuuma kivi (1970). Parhaimmillaan kirjat ovat Dortmunderin ja kumppanien surkeita suunnitelmia eritellessään, sen sijaan loppusekoiluista Westlake ei aina saa riittävästi irti. Dortmunder itse on sympaattinen, vaikkakin ehkä liian älykäs ja komea tyyppi ollakseen todella vakuuttava epäonnistumisista kertovien kirjojen päähenkilönä.
Westlaken uralla kiinnostavampia ovat kuitenkin hänen kovaksikeitetyt kirjansa eli hänen varhaiset teoksensa sekä Stark-nimellä julkaistut Parkerit. Westlaken ensimmäiset kirjat olivat arvovaltaisen Random Housen julkaisemia kovakantisia teoksia eivätkä kioskikirjoja. Parker-kirjat sitä vastoin olivat alun perin kioskipokkareita, ensiksi Pocket Booksin, sitten Fawcettin julkaisemina, kunnes ne päätyivät ensiksi Macmillanin ja sitten Random Housen kaltaisille kustantajille.
Westlaken esikoisteos Olen palkattu murhaaja kertoo Clay-nimellä tunnetusta melko välinpitämättömästä ja kyynisestä mafian palkkatappajasta, joka suhtautuu työhönsä tiukan ammatillisesti. Hän itse joutuu tulilinjalle, kun mafian alimpaan työntekijäkastiin kuuluva Billy-Billy Cantell lavastetaan syylliseksi murhaan. Clay selvittää asiaa kuin paraskin yksityisetsivä ja löytää lopulta murhaajan melko yllättävältä taholta. Yritteliäskään lukija tuskin arvaa murhaajaa — Olen palkattu murhaaja onkin siitä harvinainen toisen maailmansodan jälkeinen kovaksikeitetty dekkari, että lukijaa todella kiinnostaa murhan selvittäminen. Clay muistuttaa välinpitämättömyydessään ja tehokkuudessaan Parkeria, joskaan tämä ei koskaan joudu samanlaisiin ongelmiin kuin Clay kirjan lopussa. Tapio Hiisivaaran suomennos ei ole lyhennelty, mutta huumeiden käyttöön liittyvän sanaston kanssa hänellä on ongelmia.
Nyt on aika kuolla (1961) muistuttaa paljossa Hammettin Lasiavainta: korruptoitunut pikkukaupunki, yksityisetsivä, joka on hyvissä väleissä kaupunkia hallussaan pitävien liikemiesten kanssa, ulkopuolinen uhka, joka pitää eliminoida. Kirja on sympaattinen ja sujuvasti kirjoitettu, mutta jää kuitenkin jälkeen Hammettin vastaavasta teoksesta. Päähenkilö, toimettomuudessa lihonut yksityisetsivä Al Smith on sympaattinen henkilö, mutta ei kovin kiinnostava. Loppukohtauksen taistelu on sekin muistuma Hammettin aikakaudesta, mutta ei oikein sovi 1960-luvun alkuun. [Pulpografian ilmestymisen jälkeen Nyt on aika kuolla eli Killing Time käännettiin uudestaan Sapo-sarjaan ja suosittelen lukemaan sen vaatimattoman kioskipokkarikäännöksen sijasta.]
Hammettin teoksia muistuttaa myös suomentamaton Killy (1963), jossa nuori ammattiliiton virkailija hämmentyy törmätessään alansa korruptioon. Killy on Nyt on aika kuolla -teosta huomattavasti vakavampi, mutta arvata saattaa, että kioskikirjasuomennoksessa sen ammattiliittojaaritukset olisi jätetty pois.
Kohti kuolemaa (1962) on kovaksikeitetty ja melkein tunteeton kostotarina nuoresta miehestä, jonka isä tapetaan. Kirja muistuttaa hyvin paljon samana vuonna ensiesiintymisensä tehnyttä Parkeria ja varsinkin sarjan ensimmäistä kirjaa: kummassakin haetaan kostoa ilman minkäänlaista pyrkimystä pohdiskella sen oikeutusta tai vääryyttä ja kummassakin kostajat päätyvät melkein yhteiskunnan huipulle. Kirjan suomennos on omituinen — joitain kielikuvia on tehty väkisin humoristisiksi, siinä puhutaan Kalle Ankasta ja loppu on muutettu. Alkukielellä kirja päättyy näin: ”Beeworthy grabbed me the minute he saw and stuck me in front of the tape recorder. We stopped for dinner and went back at it and didn’t quit till midnight, I slept in the guest room. The next morning, he drove me into Manhattan to get my suitcase from Johnson. When we got back, Sara was listening to the tape and crying. Arnie told her to cut it out and make us some coffee.” Suomennoksen viimeinen lause kuuluu näin: ”Noudin matkalaukkuni Johnsonilta, ja Beeworthy vei minut linja-autoasemalle, jossa lunastin menolipun Binghamtoniin.”
Parker on todennäköisesti Westlaken pysyvin anti rikoskirjallisuudelle ja varsinkin pokkarikirjallisuudelle. Kirjat ovat tiukkoja, jopa kylmiä, mutta niissä on aina todellinen tuntu siitä, miten yhteiskunta ja sen talous toimii.
Pelkällä sukunimellä esiintyvä ammattirikollinen on tunnettu siitä, että hän ei jää koskaan kiinni. Kirjoja on kutsuttu niin sanotuiksi ”crime procedural” -teoksiksi: niissä kuvataan rikoksen, niin sanotun ison keikan tekemistä samalla yksityiskohtaisuudella kuin poliisiromaaneissa kuvataan rikosten selvittämistä.
Parker esiintyy ensimmäisen kerran romaanissa Pankaa Parker lautoihin (1962), joka on sarjan kovin ja kylmin romaani. Se alkaa kuin tyhjästä, kun vähäiseltä kulkurilta näyttävä Parker saapuu kävellen kaupunkiin ja alkaa kostaa hänet pettäneille rikoskumppaneille. Parkerin vaimo tekee itsemurhan, kun Parker saapuu pelottelemaan häntä. Kirjassa on kovaa, kyynistä väkivaltaa eikä siinä muiden Parker-romaanien tapaan suunnitella isoa keikkaa.
Parker-romaanien keikat eivät juuri koskaan ole pieniä ja ne kohdistuvat usein yhteiskunnan ylärakenteeseen (muihinkin kuin pankkeihin). Kirjoissa onkin sanottu olevan anarkistista viritystä. Varsinkin sarjan ensimmäisessä osassa esitetään hyvin tarkkaan se, miten järjestäytynyt rikollisuus on vain peilikuva yhteiskunnasta ja sen hyväksytystä liiketoiminnasta: mitä korkeammalla ihmiset ovat rikollisjärjestön hierarkiassa, sitä paremmin he ovat pukeutuneita. Yllätyksessä (1967) Parker ja kaverit ryöstävät USA:n ilmavoimien varuskunnasta palkkarahat. 400 000 dollarin perässä on muitakin, ja kirja onkin parhaimmillaan kuvatessaan muuten onnistuneen keikan jälkeisiä selvittelyjä. Sopimuksessa (1967) Parker ryöstää epämääräisine kumppaneineen numismaatikkojen vuotuiset messut — vanhoja rahoja saadaan saaliiksi noin 750 000 dollarin arvosta. Westlake tulee näissä kirjoissa lähelle Lionel Whitea ja tämän synkeitä kirjoja, vaikka on joskus hauskempi — kuten Yllätyksen satiirisissa psykiatrikuvauksissa. Whitesta muistuttaa myös se, miten Parkerin porukoihin eksyy aina joku vinksahtanut tyyppi (esimerkiksi Sopimuksessa pyromaani) aivan kuin Whiten Suuressa kaappauksessa (1955). [Lionel Whitesta on niinikään hakusana Pulpografiassa; postitan sen kun aika tulee. Whiten tunnetuin teos on Clean Break, josta Kubrick teki elokuvan The Killing.]
Westlake herätti Parkerin henkiin 1990-luvun lopulla, muuttuneen lajityypin vaatimuksista pehmeämpänä ja sentimentaalisempana (ja naimisissa!) ja Parker-kirjoja on tulossa lisää. Vuoden 2000 lopulla ilmoitettiin, että monista vanhoista Parker-kirjoista otetaan uudet painokset — onkin omituista, että näin ei ole jo aiemmin tehty. [Nyt joku yliopistokustantaja Yhdysvalloissa on aloittanut uuden sarjan, jossa julkaistaan kaikki Parker-kirjat kronologisessa järjestyksessä uusilla kansilla.]
Parker-kirjoihin liittyvät omana sivupolkunaan Alan Grofieldista kertovat kirjat. Grofield on sympaattinen nuori näyttelijä, joka rahoittaa teatteriaan osallistumalla Parkerin keikkoihin; joissain romaaneissa hän toimii myös yksinään. Erittäin hyvä Grofield-romaani on Sitruunat eivät valehtele (1971). Toinen hupaisa sivujuonne Parker-saagassa on se, että Dortmunder-kirjassa Ihmisryöstön käsikirja (1974) Dortmunder ja kumppanit tapailevat kidnappauksen alkeita olemattomasta Parker-kirjasta, josta siteerataan pitkiä pätkiä.
Ensimmäiset Westlake-suomennokset olivat novelleja. ”Yksin autiolla saarella” on tekijälleen epätavallinen ironinen novelli, mutta ideassa on kutkuttavuutta. Epätyypillinen on myös ”Naisruumiin anatomia”, joka muistuttaa enemmänkin Hitchcockin elokuvia kuin tyypillistä Westlakea: nukkavieru yksineläjänainen huomaa, että joku pudottelee roskauunin kuiluun ihmisruumiin jäseniä. Tarinassa ”Murhaajan syöttinä” rupuinen yksityisetsivä Ed Johnson saa selvitettäväkseen huumeiden salakuljetukseen liittyvän jutun. Novellin alkupuolisko on mainio, mutta lopetus tulee hätäisesti — Westlake ei selvästikään ollut vielä oppinut ammattiaan. [Tai sitten suomennos on lyhennelty.] Melko vaatimaton on myös ”Kuolema kaupan” (1959), jossa eutanasiapalvelu hoitaa hommansa hiukan brutaalilla tavalla. Westlake pyrkii vähän väkinäisen tuntuisesti syvällisyyteen loppuratkaisussa.
”Tällaista oli vapaus” on parempi: se on tyylikäs tarina miehestä, joka pääsee monen vuoden jälkeen vankilasta vain huomatakseen, ettei hän pääse entisiin hommiinsa käsiksi eikä saa edes selville sitä, kehen hänen pitäisi ottaa yhteyttä. Lopulta kaksi amatöörimurtovarasta pelastaa miehen masennukselta. Richard Starkin nimellä julkaistu ”Merkilliset kokemukseni ennen hirsipuuta” on tavanomainen kolmiodraama, joka päättyy murhaan.
Westlakea ja Starkia on filmattu aika tavalla. Kiinnostavin on John Boormanin upea modernistinen Point Blank eli Tappajan jäljet (1967), joka on samalla sekä tiivis ja kovaotteinen rikoselokuva että modernistinen kokeilu aikatasojen rikkomisesta. Lee Marvin on pääosassa ehkä kovempi kuin koskaan, ja monissa yksittäisissä hurjissa kohtauksissa Boorman ylittää kaikki alkuperäistekstin rajoitukset. Ilman Point Blankia rikos- ja toimintaelokuva eivät olisi sitä millaisena me ne nyt tunnemme. [Ja tästähän tuli Mel Gibsonin tähdittämä uusintaversio Payback pari vuotta Pulpografian jälkeen.]
Yhtä onnistunut ei sen sijaan ole Jean-Luc Godardin Made in USA (1966), yksi ohjaajansa varhaistuotannon postmoderneimmista, mutta myös tyhjänpäiväisimmistä elokuvista. Se perustuu Loukkuun (1965), mutta asiasta vallitsi pitkään epäselvyys, koska alkutekstiä ei tunnistettu (eikä sitä kyllä tunnistakaan, ellei tiedä, mitä hakea). Godard ei ollut hankkinut oikeuksia kirjan filmaamiseen, mutta Westlake iski takaisin: hän osti elokuvan Yhdysvaltain esitysoikeudet itselleen eikä elokuvaa ole tänä päivänäkään mahdollista nähdä Yhdysvalloissa valkokankaalla! Godardin elokuvassa on paljon puhdasta sekoilua: Parkerin roolissa on Anna Karina, eräs henkilöistä on kirjailija nimeltä David Goodis ja Jean-Pierre Leaud lukee Horace McCoyn romaania.
Muita Parker-elokuvia ovat Gordon Flemyngin Saalis (1968), joka perustuu teokseen Saalis (1966), John Flynnin Kostaja kiven sisältä (1974), joka perustuu nimellä Maffia suomennettuun teokseen (1963). Terry Bedfordin brittiläinen Kuoleman sirkus (1984) perustuu Panssariautoon (1971). Ranskan uutta aaltoa monesti sivunneen Alain Cavalierin Keskiyön kaappaus (1967) on monia hyviä rikoselokuvia tehneen Claude Sautetin käsikirjoittama.
Westlaken humoristista romaaneista on filmattu mm. Kuuma kivi (1972), jonka ohjasi Peter Yates ja jossa Dortmunderia esittää Robert Redford, ja Pankkikeikka (1974) teoksen Ottakaa pankki kiinni! pohjalta. Maineettoman elokuvan ohjasi Gower Champion. Koomikko Dom DeLuise ohjasi 1979 elokuvan Kuumaa kamaa. William Castlen Ruumis karkuteillä (1967) kuvitti tuoreeltaan teoksen Ruumis kuin ruumis, hauta kuin hauta (1966).
Westlake itse on toiminut käsikir-joittajana vain muutaman kerran, tuloksena mm. hieno Jim Thompson -elokuva, Stephen Frearsin Huijarit (1990) ja Joseph Rubenin ristiriitaisesti vastaanotettu Isäpuoli (1987). Westlake on käsikirjoittanut myös Aram Avakianin Rosvot ja jeparit (1973) ja Gene Quintanon elokuvan Miksi juuri minä? (1990).
Monet Parker-romaaneista julkaistiin suomeksi 80-luvulla jo Westlaken omalla nimellä. Seuraavassa bibliografiassa ne kuitenkin on luokiteltu Richard Starkin mukaan, koska sillä nimellä ne ovat alun perin ilmestyneet.

Rikosromaanit nimellä Donald Westlake:
Kohti kuolemaa. Manhattan 69. Suom. J. V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1969. Alun perin 361. Random House 1962.
Nyt on aika kuolla. Manhattan 76. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1970. Alun perin Killing Time. Random House 1961.
Olen palkattu murhaaja. Ässä 1. Suom. Tapio Hiisivaara. Valpas-Mainos: Alavus 1966. Alun perin The Mercenaries. Random House 1960.

Rikosromaani nimellä Richard Stark:
Päähenkilö kaikissa Parker, lukuun ottamatta teosta Sitruunat eivät valehtele.
Kaappaus. Parker 3. Suom. Heikki Haveri. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1985. Alun perin The Score. Pocket Books 1964.
Kadonnut murhaaja. Suom. Pertti Koskela. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1987. Alun perin Deadly Edge. Random House 1971.
Kostaja. Parker 1. Suom. Heikki Haveri. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1984. Alun perin The Mourner. Pocket Books 1963.
Loukku. Parker 4. Suom. Jukka Soramies. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1985. Alun perin The Jugger. Pocket Books 1965.
Maffia. Parker 2. Suom. J. V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1974. Alun perin The Outfit. Pocket Books 1963.
Minä olen Parker. Parker 1. Suom. J. V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1974. Alun perin The Man with the Getaway Face. Pocket Books 1963.
Pankaa Parker lautoihin. Rautaiset kirjat 11. Suom. Jyrki Lindström. Otava: Helsinki 1973. Alun perin The Hunter. Pocket Books 1962. Julkaistu myös nimellä Point Blank. Coronet 1967.
Panssariauto. Parker 10. Suom. Heikki Rüster. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1986. Alun perin Slayground. Random House 1971.
Parker ottaa riskin. Rautaiset kirjat 15. Suom. Ilkka Terho. Otava: Helsinki 1974. 2. laitos Yllätys. Parker 9. Suom. Jukka Soramies. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1986. Alun perin The Green Eagle Score. Fawcett 1967.
Ryöstö. Parker 5. Suom. Tarmo Haarala. Viihdeviikarit: Loviisa 1985. Alun perin The Handle. Pocket Books 1966.
Saalis. Parker 2. Suom. Jukka Heiskanen. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1985. Alun perin The Seventh. Pocket Books 1966.
Sitruunat eivät valehtele. Suom. Pertti Koskela. Book Studio: Hyvinkää 1990. Alun perin The Lemons Never Lie. World 1971.
Sopimus. Parker 8. Suom. E. Vihtkari. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1985. Alun perin The Rare Coin Score. Fawcett 1967.
Taidekaappaus. Parker 11. Suom. Jukka Soramies. Viihdeviikarit. Hyvinkää 1986. Alun perin Plunder Squad. Random House 1972.
Takaa-ajettu. Parker 7. Suom. Heikki Rüster. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1985. Alun perin The Sour Lemon Score. Fawcett 1969.
Täyskäsi. Parker 6. Suom. Tarmo Haarala. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1985. Alun perin The Black Ice Score. Fawcett 1968.

Rikosnovellit nimellä Donald Westlake:
Kuolema kaupan, Jännityslukemisto — Seikkailukertomuksia 40/1961. Alun perin Death for Sale, Mystery Digest, huhtikuu 1959.
Murhaajan syöttinä, Jännityslukemisto — Seikkailukertomuksia 8—9/1962.
Murhan ääni, teoksessa Kuolema voi olla suloinen. Suom. Mirja Häggman. Mäntän kirjapaino: Mänttä 1973.
Naisruumiin anatomia, Alfred Hitchcock yllättää 10/1960
Olen tappanut parhaan ystäväni teoksessa Hirttäjän tusina. Kurki 27. Suom. Vankka Vankkoja ja Väinö J. Tervaskari. Tammi: Helsinki 1964.
Tällaista oli vapaus, Seikkailujen Maailma 10—11/1962 (kaksoisnumero).
Yksin autiolla saarella, Alfred Hitchcock yllättää 1/1959.

Rikosnovelli nimellä Richard Stark:
Merkilliset kokemukseni ennen hirsipuuta teoksessa Hirttäjän tusina. Kurki 27. Suom. Vankka Vankkoja ja Väinö J. Tervaskari. Tammi: Helsinki 1964.

H. A. DeRosso

2008-12-03T19:56:00.002+01:00

Olen sittemmin kirjoittanut DeRossosta pidemmän pätkän Pulpetti-blogiin, täällä. Lisäksi olen kirjoittanut hänestä laajemmin noir-länkkäreitä käsittelessä artikkelissa, joka ilmestyi vuosi pari sitten Pulp-lehdessä, mutta sen sisältämät tiedot ja näkemykset ovat jo tuossa Pulpetin kirjoituksessa.

H. A. DeRosso (1917—1967?) oli lännenkirjailija, mutta kirjoitti myös rikostarinoita mm. Homicide-lehteen 1950-luvulla. Hänen novellinsa ”The Old Pro” on Bill Pronzinin ja Jack Adrianin toimittamassa kirjassa Hard-Boiled (1995).
DeRosson lännenkirjoja luonnehtii se, että ne ovat synkempiä kuin lajityypin kirjat yleensä. Niissä näkyy 1940- ja 50-lukujen noir-vaikutteisuus. DeRosson parhaana romaanina pidetään esikoista, vuonna 1953 ilmestynyttä teosta .44. Vuosina 1942—59 DeRosso kirjoitti lännentarinoita eri pulp-lehtiin.
DeRossolta on suomennettu kolme rikosnovellia. ”Aseiden aika” on hidasliikkeinen, mutta kohtalaisen tehokas kolmiodraama, jonka loppuselvittely tapahtuu metsästysretkellä. ”Ilmiantaja” on selittelevä ja pitkäveteinen tarina eteläamerikkalaisista vallankumouksellisista, jotka epäilevät keskuudessaan olevan poliisin vasikan.
Lisäksi DeRossolta on suomennettu muutama lännenmaisemaan sijoittuva novelli, jotka ovat oikeastaan kaikki rikosaiheisia. Näissä DeRosso pääsee vaikuttavampaan synkeyteen kuin nykyaikaan sijoittuvissa rikostarinoissaan. ”Kolmikossa” kultaa kaivavat kolme miestä ja yksi nainen selvittävät välejään. Novellissa on hyvin lohduton tunnelma. Samanlainen neuroottinen tunnelma vallitsee myös ”Sinisten vuorten erakossa”, jossa yksinään elelevä maailmaan pettynyt mies joutuu tekemisiin kahden toisiaan jahtaavan rikollisjoukon kanssa. Loppu on turhan onnellinen, mutta julmassa taistelussa erakon ja rikollisten kanssa on hyvä ote. ”Nainen, jonka vuoksi murhattiin” on hyvin suorasukainen rikostarina, jossa paha ja miehiä viettelevä nainen saa aikaan monen miehen kuoleman. Kaiken takana on 100 000 dollaria. Aloitus on tehokas: minäkertoja havahtuu auringonpaisteeseen ja huomaa olevansa sidottuna keskellä aavikkoa.

Rikosnovellit:
Aseiden aika teoksessa Arkun kulma. Suom. Ritva Heinonen, Pirkko Hynninen ja Mirja Häggman. Mäntän Kirjapaino: Mänttä 1972.
Ilmiantaja, Alfred Hitchcock yllättää 4/1960.
Riddle — kaksoisagentti teoksessa Kuolema voi olla suloinen. Suom. Mirja Häggman. Mäntän kirjapaino: Mänttä 1973.

Lännennovellit:
Kolmikko, Seikkailujen Maailma 1/1959.
Nainen, jonka vuoksi murhattiin, Jännityslukemisto — Seikkailukertomuksia 1/1960.
Sinisten vuorten erakko, Seikkailujen Maailma 7/1956.

Richard Dermody

2008-12-03T19:54:00.000+01:00

Richard Dermody kirjoitti 1940-luvulla Black Maskiin ja Dime Detectiveen. Häntä on Suomessa kohdeltu kaltoin: hänen nimensä on suomennoksissa muutettu Dermonyksi.
Kahdessa suomennetussa Tohtori-novellissa seikkailevat tohtoriksi itseään nimittävä Pierce ja tämän apuri Pony Boy Allan. Novelleja yhdistää se, että ne on kerrottu preesensissä, mikä antaa niille modernin ilmeen ja saa ne muistuttamaan puhuttua esitystä. ”Tohtorin kaappaus” on huijaustarina, joka tapahtuu melkein kokonaisuudessaan junassa. ”Tohtorin epäonnistuneessa kaappauksessa” on hauskempi juoni ja sen loppuratkaisu on mukavalla tavalla moniselitteinen. Dermody antaa henkilöilleen outoja nimiä hiukan Groucho Marxin ja W. C. Fieldsin henkilöhahmojen tyyliin: J. Harless Moosher, Daisy Boomershine, Prudence Putz, Jefferson Jurkburg. Novellien huumori on selvästi sukua Mark Twainin kaltaisille kirjailijoille.

Novellit:
Tohtorin epäonnistunut kaappaus, Seikkailujen Maailma 1/1955.
Tohtorin kaappaus, Seikkailujen Maailma 11/1951.

Robert C. Dennis

2008-11-02T20:10:00.004+01:00

Ostin monta vuotta Pulpografian ilmestymisen jälkeen toisen Dennisin 70-luvun romaaneista, Conversation with a Corpse, mutta en ole lukenut sitä. Vieressä toinen romaaneista - kannesta ja nettidivarin kuvauksista päätellen kirjat ovat jossain määrin kauhu- tai fantasiahenkisiä ja niissä esiintyy ennaltanäkemistä tai vastaavia elementtejä.

Robert C. Dennis julkaisi 1970-luvulla kaksi romaania, mutta kirjoitti rikosnovelleja jo aiemmin. Dennis julkaisi novelleja mm. Black Maskissa (Carmody-niminen vakiohahmo oli Dennisin debyytti alalla 1940—1950-lukujen vaihteessa) ja Crime and Justice Detective Story Magazinessa. Dennisillä on hieman kyseenalainen kunnia olla kirjailija, jonka tarina on viimeinen Black Maskissa julkaistu alkuperäisnovelli — tämä tapahtui vuonna 1951.
Dennis toimi myös skenaristina kirjoittaen 1950-luvulla muutaman B-elokuvan. Hän kirjoitti kaksi Harold Danielsin (joka ilmeisesti on eri henkilö kuin saman ajan pokkarikirjailija Harold R. Daniels) ohjaamaa elokuvaa, My World Dies Screaming (1958, tunnetaan myös nimellä Terror in the Haunted House) ja A Date with Death (1959). Vuonna 1970 Dennis kirjoitti tv-elokuvan Double Jeopardy, jonka pääosassa Burt Reynolds esitti Dan August -nimistä poliisia ja joka toimi pilottina samannimiselle tv-sarjalle, jota tehtiin 1970—1971. Yhdessä Robert Blochin kanssa Dennis kirjoitti Jules Verne -filmatisoinnin Kapteeni Nemon uudet seikkailut (1978) — Bloch ja Dennis ovat ilmeisesti olleet ystäviä ja Bloch on tarjonnut ystävälleen töitä. Elokuvaa vain valitettavasti pidetään huonona. Lisäksi Dennis kirjoitti 70-luvulla monia television rikossarjoja, mm. Charlien enkeleitä.
Dennisiltä on suomennettu lyhyt novelli ”Syyllisyyden varjo”, jossa toimittaja muistelee kohtaamisiaan kohtalokkaan laulajattaren kanssa. Kuka murhasi naisen rikkaan miehen? Tunnelma on lohduton ja hyvin film noir -henkinen eikä rikosta ikinä ratkaista.

Novelli:
Syyllisyyden varjo, Seikkailujen Maailma 9/1954.

Richard Deming

2008-11-02T20:09:00.004+01:00

Tässäkin minua harmittaa ylettömän moralistinen asenne Demingin Manny Moon -yksityisetsiväkirjoihin. Miksi kirjoissa pitäisi olla "vakuuttava kuva yhteiskunnallisista suhteista", niin kuin kirjoitan? Totta kyllä, en ole lukenut noita uudestaan, mutta veikkaisin, että todellinen syy nihkeyteeni on se, että suomennokset olivat huonoja.

Olen sittemmin kehunut kaikissa mahdollisissa paikoissa Täydellinen nainen - täydellinen rikos -kirjaa ja jopa puffannut sitä uudelleenjulkaisuun, mutta se on jenkeissä ilmeisesti huippuharvinainen. [Ei ole. Sitä löytyy Abebooksista kymmenisen kappaletta ja kaikki halvalla.] Suomeksi ja ruotsiksi se siis löytyy helpommin. Se että sanon kirjan hiukan lässähtävän loppupuolella johtunee sekin suomennoksesta.

Epäilen, että muutkin Pulpografiassa kritisoimani kirjat olisivat toisella lukukerralla parempia. Ehkä joskus kokeilen, ainakin jonkin noista Ellery Queen -kirjoista hankin alkukielellä.

Richard Deming (1915—1983) aloitti uransa vuonna 1944 novellilla The Shadow -lehdessä. Kesti kuitenkin melkein seitsemän vuotta ennen kuin Deming julkaisi mitään muuta, mutta sitten hänen tahtinsa olikin aikamoinen. Sellaisissa lehdissä kuin Manhunt ja Alfred Hitchcock’s Mystery Magazine hän julkaisi kaikkiaan noin 120 novellia. Romaaneja Deming julkaisi lähemmäs 50. Nopeatahtisen Demingin tuotanto on yllättävän tasalaatuista, vaikka sillä ei aina ollut arvoistaan foorumia. Salanimellä Max Franklin Deming julkaisi 70-luvulla mm. Charlien enkeleiden ja Starskyn ja Hutchin seikkailuista kertovien tv-sarjojen kirjaversioita — mikä ei kuulosta kovin innovatiiviselta työltä. Mod Squad -nimistä tv-sarjaa Deming niin ikään vei kirjoihin. Art Scott pitää Demingin Dragnet-poliisisarjan kirjaversioita vuosilta 1958 ja 1959 pätevinä töinä.
Demingin ensimmäinen romaani The Gallows in My Garden ilmestyi 1952 ja siinä esiintyy Demingin yksityisetsiväsankari Manville ”Manny” Moon. Tämä oli esiintynyt jo vuodesta 1948 alkaen eri pulp-lehdissä, mm. Black Maskissa ja Dime Detectivessä. Moon on päähenkilönä kahdessa suomennetussa romaanissa, Kuka on syyllinen? (1953) ja Kuolema kutsuilla (1954); kaikkiaan niitä ilmestyi neljä. Moon on proteesijalkainen mies, joka seurustelee upean ravintoloitsija Fausta Morenin kanssa. Moon-kirjat ovat muutenkin täynnä upeita naisia, joista joku on syyllinen, ja jotka kaikki flirttailevat Moonin kanssa. Art Scott liittää Moon-kirjat Chandlerin traditioon ja ihmettelee, miksi ne eivät olleet kovin suosittuja, mutta Scottin arvio on ylitseampuva. Moon-kirjat ovat lähinnä pikkuhauskoja ja niiden kimalteleva kuva New Yorkin seurapiireistä on ontto, koska sen kääntöpuolena ei ole vakuuttavaa kuvaa yhteiskunnallisista suhteista, kuten esimerkiksi Chandlerilla oli. Kirjoista parempi on Kuka on syyllinen?, jossa Moon joutuu selvittelemään osavaltionlaajuisen politiikan kiemuroita. Kuolema kutsuilla on jahkaileva ja kirjan loppuun asti pääseminen on sen lyhyestä mitasta huolimatta saavutus.
Demingin toinen vakiohahmo on huumeryhmän etsivä Matt Rudd, josta kertovia romaaneja on suomennettu yksi, Ei kukaan sure (1964). Rudd-kirjat ovat kovapintaisia ja realistisia poliisiromaaneja. Esikuvat ovat selviä: Lawrence Treatin ja Ed McBainin poliisikirjat. Deming ei häviä vertailussa paljonkaan. Ei kukaan sure on pätevää työtä, vaikka siitä puuttuukin suureksi osaksi McBainin 87. piiristä kertovien kirjojen huumori. Ruddin seikkailut sijoittuvat fiktiiviseen St. Cecilian kaupunkiin, joka muistuttaa hiukan Chandlerin Bay Cityä. Murhattu, jota suomennoksessa kukaan ei sure, on huumetrokari, joka on väittänyt kaupunginvaltuutetun olevan hänen tukkumyyjänsä.
Demingilla on näiden lisäksi paljon tyypillisiä huijaus-, mustasukkaisuus- ja jännitysromaaneja, jollaisten takia Julian Symons sanoo dekkarihistoriassaan Murha! Murha!, että sodanjälkeisiä kioskikirjailijoita on vaikea erottaa toisistaan. Deming on kuitenkin kirjoittanut kelvollisia lajityypin kirjoja. Ansassa (1959) on melkein arkkityyppinen tarina huijarista, joka saapuu Keskilännen pikkukaupunkiin aikomuksenaan huijata suuret rahat. Huijari James Horton on huijannut menestyneesti pankkeja ja suuria liikeyrityksiä 19 vuoden ajan jäämättä kiinni; Rice City asettaa hänelle kuitenkin uuden haasteen, kun hänen huijausyrityksensä kohde ammutaan. Pääepäilty on tietenkin Horton. Juoneen sotkeutuu kolme toinen toistaan upeampaa naista, joita kaikkia Horton viehättää omalla karskilla tavallaan. Mukana on vielä kaupunkia hallitseva suurgangsteri. Hahmo on selvää perua sotaa edeltävästä rikoskirjallisuudesta ja -elokuvasta, niin kuin kirjan monessa kohdassa huomautetaan. Värikkäät, joskin stereotyyppiset rikollishahmot elävöittävät kirjaa. Deming kuljettaa tarinaa ripeästi eteenpäin ja monet kohtaukset ovat jännittäviä. Lopussa paha saa palkkansa, mutta suurhuijari Horton saa kokea onnen. Demingin kirjassa on pikkuhauskaa moraalittomuutta, joka liittyy päähenkilöiden ammatteihin.
Yhtä hyvä on Täydellinen nainen — täydellinen rikos? (1960), joka kuuluu pahojen ja seksuaalisesti voimakkaiden naisten intohimorikoksia kuvaavaan lajityyppiin. James M. Cain ja monet muut käyvät mielessä, kun Demingin paha nainen huijaa puolirikollisen yksityisetsivän hävittämään aviomiehensä ruumiin. Nainen pitää miestä ammeessa jäissä ja hakee sieltä viilennyksiä grogeihin. Kerronta jahkailee paikka paikoin, mutta naseva lopetus lisäruumiineen pelastaa paljon.
Toinen hyvä esimerkki Demingin lahjoista on Huomenna vihaat minua (1963), jossa suurrikollinen Whitey Cord jahtaa Stella Parsonsia. Murhatun asianajajan sihteeri tietää liikaa ja pakenee kaupungista. Kirjassa on menoa, mutta juoni jakautuu kirjan puolessa välissä kahtaalle, kun Parsons tutustuu yökerhon pitäjään, Clancy Rossiin, joka hoitelee Whitey Cordin ja tätä auttavan mafian pois päiviltä. Tavassa, jolla Ross kostaa kirjan femme fatalelle, on jotain Mickey Spillanea muistuttavaa, joskaan Ross ei ole yhtä väkivaltainen kuin Mike Hammer.
Kaikki Demingin kirjat eivät kuitenkaan ole hyviä. Syyllinen vai syytön? -nimellä julkaistu — nimi voisi sopia melkein mihin tahansa dekkariin — kirja (1964) on suurilta osin pitkäveteinen mustasukkaisuus- ja intohimokertomus, jonka loppuratkaisussa on kuitenkin jotain yllättävää.
Deming julkaisi vuosina 1962—1970 kymmenen kirjaa Ellery Queenin nimellä; kaksi niistä on suomennettu, mutta kumpikaan ei ole erityisen hyvä. Kuolema vaihtaa levyä -kirjassa (1962) toimittaja Jim Layton sekaantuu radio-Dj:n murhaan ja rakastuu tämän leskeen. Hiukan hidastempoista ja ennalta arvattavaa kirjaa raikastaa huomattavasti sen synkeä lopetus. Olette murhaaja! (1963) on perinteinen murhaan päättyvä kolmiodraama ja sellaisena sujuvasti tehty.
Demingiltä on suomennettu vajaa kymmenen novellia. Niistä ehkä parhaat on kirjoitettu 1950-luvulla. ”Valintatilanteessa” kerrotaan siitä, kuinka riippuvainen pikkukaupungin poliitikko voi olla järjestäytyneestä rikollisuudesta. ”Isän poika” on yllätyksetön, mutta riipaiseva tarina siitä, miten pieni poika haluaa palata isänsä luokse.
Demingin 60-luvun tarinat ovat päteviä ja ajalleen tyypillisiä novelleja: ne ovat lyhyitä, ne sijoittuvat tavallisten ihmisten pariin ja kertovat heidän ongelmistaan, ja loppuratkaisuun on aina haettu jokin ironinen käänne. ”Pimennys” ja ”Musta vyö” alkavat samanlaisella tilanteella: mies tulee poliisiasemalle ja haluaa tunnustaa tappaneensa ihmisen. Pariin otteeseen suomennettu ”Pieni sisarenmurha” kertoo miehestä, jota hänen sisarensa tyrannisoi. Mies päättää tappaa sisarensa, mutta epäonnistuu traagisella tavalla. ”Verisukulaisessa” nuoren miehen pelätään murhaavan rikas sukulaisensa. ”Riskitekijässä” nuori aviomies yrittää huolehtia sisarestaan, kun kaupungissa riehuu nuoria naisia listivä murhaaja. Sisaren mies paljastuu tirkistelijä-murhaajaksi, mutta toinenkin murhaaja löytyy. ”Miguelin tapaus” ei ole rikosnovelli (ellei aviorikosta lasketa mukaan), vaan pikemminkin kohtalaisen hauska humoreski. Salanimellä Max Franklin julkaistu ”Nerot” kertoo kahdesta opiskelijamiehestä, jotka murhaavat typerän opiskelutoverinsa täydellisen murhan ajatuksella. Lopetus on groteski, ja Deming-Franklin tavoittelee huikeita jännitystehoja.
Max Franklinin nimellä ja muilla salanimillä julkaistuja Demingin lännen-tarinoita ei ole suomennettu. Hauskaa kyllä, kirja nimeltä Uni — toinen elämämme (Otava 1975) on saman Richard Demingin kirjoittama.

Romaanit:
Ansassa. Puuma 20. Suom. Maire Nopanen. Kustannusosakeyhtiö Viihdekirjat: Helsinki 1963. Alun perin Fall Girl. Zenith 1959.
Ei kukaan sure. Ilves 75. Suom. J. V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1967. Alun perin Death of a Pusher. Pocket Books 1964.
Huomenna vihaat minua. Ilves 62. Suom. J. V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1966. Alun perin She’ll Hate Me Tomorrow. Monarch 1963.
Kuka on syyllinen? Ilves 54. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1965. Alun perin Tweak the Devil’s Nose. Rinehart 1953.
Kuolema kutsuilla. Ilves 68. Suom. J. V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1966. Alun perin Whistle Past the Graveyard. Rinehart 1954.
Syyllinen vai syytön? Ässä 4. Suom. Tapio Hiisivaara. Valpas-Mainos: Alavus 1966. Alun perin This Game of Murder. Monarch 1964.
Täydellinen nainen — täydellinen rikos? Ilves 65. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1966. Alun perin Hit and Run. Pocket Books 1960.
Nimellä Ellery Queen:
Kuolema vaihtaa levyä. Salama 133. Suom. Leif Forsblom. Gummerus: Jyväskylä 1965. Toinen painos 1987. Alun perin Death Spins the Platter. Pocket Books 1962.
Olette murhaaja! Tikari-kirjat 4. Suom. Heikki Suikkanen. Viihdekirjat: Helsinki 1965. Alun perin Wife or Death. Pocket Books 1963.

Rikosnovellit:
Isän poika, Salapoliisilukemisto 4/1958.
Miguelin asia, Mies 14/1960.
Musta vyö, Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 10/1973. Alun perin Black Belt, Alfred Hitchcock’s Mystery Magazine, marraskuu 1972.
Pieni sisarenmurha teoksessa Olipa kerran murha. Suom. Väinö J. Tervaskari. Tammi: Helsinki 1966. Alfred Hitchcock — jännityskertomuksia 7. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1982. Julkaistu myös nimellä Siskonmurhaaja, El Zorro 1/1961.
Pimennys teoksessa Hirttäjän tusina. Alun perin Blackout, Alfred Hitchcock’s Mystery Magazine, March 1961.
Riskitekijä, Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 8/1973. Alun perin An Element of Risk, Alfred Hitchcock’s Mystery Magazine, syyskuu 1972.
Valintatilanne teoksessa Josh Pachter (toim.): Top Crime — jännityksen valioita. Kirjayhtymä: Helsinki 1983. Alun perin The Choice, Manhunt 1954.
Verisukulainen teoksessa Arkun kulma. Eri suomentajia. Mäntän kirjapaino: Mänttä 1972. Alun perin Blood Kin, Alfred Hitchcock’s Mystery Magazine, heinäkuu 1964.
Nimellä Max Franklin:
Nerot, Mies 25—26/1960.

Ovid Demaris

2008-11-02T20:01:00.001+01:00

Ovid Demarisin (1919—1998) oikea nimi oli Ovide E. Desmarais ja hän kuului 1950-luvulla aloittaneisiin kovaksikeitettyihin pokkarikirjailijoihin. Hänestä ei koskaan tullut kovin kuuluisaa, ja Demaris luopuikin fiktiosta 1970-luvulla ja omistautui rikosaiheiselle reportaasille [joista ks. linkki]. Hän toimi ennen kirjailijanuraansa sanomalehtialalla. Kaikkiaan Demaris julkaisi 14 romaania 1950-luvulta aina 1970-luvulle.
Demarisilta on suomennettu yksi romaani. Kiristäjien verkossa (1960) kuvaa huippurikasta liikemiestä, jota aletaan kirjan nimen mukaisesti kiristää. Homman aloittaa pikkutekijä, joka ehdottaa eräälle suurrikolliselle, että liikemieheltä saisi mahdollisesti ostettua halvalla osakkeita. Osakkeet ovat kuitenkin jo menneet, mutta suurrikollinen ei luovuta helpolla. Kirjassa on hyviä ja voimakkaita kohtauksia, joissa on synkkä tunnelma tai yllättävää väkivaltaa, mutta juonenkuljetus on paikoitellen vaatimatonta. Kerronnallisia katkoksia on niin ikään runsaasti, kun Demaris siirtyy yhtäkkiä ajassa parikin päivää eteenpäin. Kirjassa on myös perustavanlaatuista epäuskottavuutta, kun etsitty suurrikollinen alkaa kiinnijäämisen uhalla kiristää poliisien kanssa hyvissä väleissä olevaa liikemiestä.
Gene Fowler Jr:n elokuva Gang War (1958) perustuu Demarisin esikoisteokseen The Hoods Take Over (1957). Fowlerin suurin meriitti elokuvan historiassa oli toimia Fritz Langin leikkaajana tämän Hollywood-ajan töissä. Mielenkiintoisilla nimillä varustettuja elokuvia I Was a Teenage Werewolf (1957; elokuva kiellettiin Suomessa, maahantuojan nimiehdotus oli ”Nuori ja uhmaava”!) ja I Married a Monster from Outer Space (1958) pidetään kuitenkin hyvin ohjattuina ja jälkimmäistä jopa näkemyksellisenä elokuvana. Gang Waria, jonka pääosassa on nuori Charles Bronson, sen sijaan pidetään tylsänä ja rutiinimaisena. Demarisin kuuluisimmasta kirjasta Candylegistä (1961) tehtiin italialaisvoimin elokuva Konepistooli-McCain (1970 ohjaajana Giuliano Montaldo), jonka pääosassa vankilasta vapautuvana rikollisena on John Cassavetes. Cassavetesin tukena elokuvassa nähdään Britt Ekland, Peter Falk ja Gena Rowlands; ideana on ryöstää mafian johtama kasino Las Vegasissa.

Romaani:
Kiristäjien verkossa. Puuma 18. Suom. R. Lindström. Viihdekirjat: Helsinki 1962. Alun perin The Extortioners. Fawcett 1960.

Dudley Dean

2008-10-16T18:46:00.003+01:00

Deanista olen kirjoittanut paremman ja perusteellisemman hakusanan myös Kuudestilaukeaviin, mutta postitan sen myöhemmin. Ehkä silloin jo jaksan kaivaa myös kansikuvia. Tässä erinomainen artikkeli ja bibliografia Deanista - lopussa mainitaan myös Kuuma linja, jota olen postittanut pari kappaletta amerikkalaisille keräilijöille. Ja tässä on James Reasonerin arvio eräästä Deanin länkkäristä. Kannattaa lukea vielä tämä (oma tekstini) aiheesta amerikkalaiset pokkarit, jotka on julkaistu vain Suomessa.

Dudley Deanin (?—1986) oikea nimi oli Dudley MacGaughy. Hänet tunnetaan parhaiten lännenkirjailijana; hän oli yksi 1940-luvun lopulla aloittaneista pokkarikirjailijoista. Dean julkaisi myös viimeisissä pulp-lehdissä kuten Masked Riderissa, johon hän kirjoitti pari juttua vuosina 1952—1953. Dean käytti useita salanimiä, kuten nimiä Dean Owen ja Owen Dudley.
Neljän lännenkirjan lisäksi Dudley Deanilta on suomennettu yksi rikosromaani. Niitä hän kirjoitti kourallisen, yhden teoksen nimellä Dudley Dean, yhden nimellä Dean Owen ja kolme nimellä Owen Dudley. Suomennettu Kuuma linja (1969?) on siitä erikoinen tapaus, että Hot Line -nimistä teosta ei mainita Allen Hubinin bibliografiassa. Amerikkalaiset asianharrastajat eivät ole sähköpostissa antamieni kuvailujen perusteella tunnistaneet teosta. Todennäköisin tilanne on kuitenkin sama kuin Bruce Cassidayn Vain viisi tuntia -teoksen kohdalla: kirjaa ei ole koskaan julkaistu Yhdysvalloissa, vaan syystä tai toisesta ainoastaan Skandinaviassa tai mahdollisesti vain Suomessa.
Joka tapauksessa Kuuma linja on vähintäänkin kelvollinen toimintaromaani, jossa lehtimies saapuu huumekaupasta ja korruptoituneista poliiseistaan tunnettuun kaupunkiin ja tapaa entisen kihlattunsa heroiinin orjana ja prostituoituna. Asiaan ovat sekaantuneet myös miehen sisar, jota poliisit ja kaupungin vaikutusvaltainen liikemies epäilevät ison huume-erän pimittämisestä, sekä sisaren suojattityttö. Dean ohjailee juonta ja toimintaa mukiinmenevästi, mutta loppu tulee liian yllättäen.

Rikosromaani:
Kuuma linja. Puuma 71. Suom. L. Ranta. Viihdekirjat: Tapiola 1970. Alun perin Hot Line. 1969.

Lännenromaanit nimellä Dudley Dean:
Hirtetyt eivät puhu. Montana 53. Suom. S. Laherma. Viihdekirjat: Tapiola 1964. Alun perin Six-Gun Vengeance. Fawcett 1956.
Nimellä Dean Owen:
Kultakuljetus. Sheriffi 77. Suom. M. Hossa. Viihdekirjat: Tapiola 1976. Alun perin The Outlaws. Award 1973.
Nuori sheriffi. Sheriffi 5. Suom. E. Hyvönen. Viihdekirjat: Tapiola 1963. Alun perin Guns to the Sunset. Phoenix Press 1948.
Tie tuhoon. Montana 64. Suom. H. Orava. Viihdekirjat: Tapiola 1968. Alun perin ilmeisesti Dudley Deanin nimellä julkaistu Ambush at Rincon. Fawcett 1953. Teoksen mukaan alun perin Rincon Trap, mutta tämä lienee Ambush at Rincon -teoksen toinen laitos.

Norbert Davis

2008-10-12T14:31:00.003+01:00

Norbert Davis on näitä amerikkalaisia kovaksikeitettyjä hardboiled-kirjailijoita, joilla on jenkeissä ja Englannissa ja varmasti Ranskassakin kulttimaine, mutta joita ei silti tunneta Suomessa juuri lainkaan. Davisilta ei ole yhtään kirjamittaista suomennosta ja novellitkin ovat piilossa Seikkailujen Maailman kätköissä.

Mutta erinomainen kirjailija hän on. Jahka tässä perustan oman kustantamon, niin pistän ulos Davisia. (No tuskin sentään.. kukapa häntä täällä ostaisi?)

Pari linkkiä: tässä artikkeli Ludwig Wittgensteinista ja Norbert Davisista ja tässä Thrilling Detectiven artikkeli Davisista. Ja tässä vielä yksi teksti, ja tässä vielä novellibibliografiaa PulpRackista. Ja Ed Gorman aiheesta - hän on yksi lajityyppiä fiksuimmin kommentoivia kirjoittajia. (Olen näköjään Pulpettiin pistänyt jo aiemmin saman tekstini...) Kaiken tämän linkittämisen jälkeen en enää jaksa hakea kuvia netistä ja tallentaa niitä tänne...

Norbert Davis (1903—1949) julkaisi novelleja mm. Ace-High Detective Magazinessa, Black Maskissa, Detective Talesissa ja Pocket Detective Magazinessa. Davis on yksi tärkeimmistä pulp-lehtiin kirjoittaneista kovaksikeitetyistä rikoskirjailijoista, mutta hänen kirjailijanlaatunsa oli humoristinen ja jossain määrin parodinen, vaikkakin usein samalla surullinen. Davis joutuikin hankauksiin Black Maskin tosikkomaisen toimittajan Joseph Shaw’n kanssa, koska tämä ei halunnut julkaista Davisin kirjoittamia hassuja tarinoita, vaan vaati tältä tiukkoja, hammettmaisia novelleja.
Davis pärjäsi paremmin Dime Detectivessä, jossa hyväksyttiin hänen tunteikkuutensa. Lehteen Davis kehitti sellaiset sankarinsa kuin 1940 aloittanut takuumies William "Bail Bond" Dodd ja 1941 aloittanut Max Latin, josta kertovia tarinoita on sittemmin julkaistu omana niteenään. Latin on erinomaista ruokaa tarjoavan, mutta sikamaisen likaisen ravintolan omistaja ja yksityisetsivä, joka hoitaa asioitaan nimikkopöydästään.
Davis julkaisi 1940-luvulla neljä romaania: The Mouse in the Mountain (1943), Sally’s in the Alley (1943), Rendezvous with Fear (1944) ja Oh, Murderer Mine (1946). W. T. Ballard viimeisteli romaanin Murder Picks the Jury (1947) ja se julkaistiin salanimellä Harrison Hunt. Kahdessa ensiksi mainitussa romaanissa esiintyvät Davisin kenties tunnetuimmat sankarit, yksityisetsivä Carstairs ja tämän suunnattoman kokoinen koira Dane; näistä kertovat tarinat ilmestyivät alun perin Argosyssa. Kahta kirjaa pidetään erinomaisina esimerkkeinä siitä, miten absurdi ja nopea huumori voidaan yhdistää kovaksikeitettyyn kerrontaan. Jotkut ovat tosin sanoneet, että valitessaan melkein parodisen huumorin Davis hylkäsi kovaksikeitetyn dekkarin.
Davis siirtyi parempien rahojen toivossa kiiltävälle paperille painettujen ns. slick-lehtien pariin 1943, mutta vähitellen hänen asiansa alkoivat mennä huonoon suuntaan. Vuonna 1948 hän kirjoitti 15 novellia, mutta myi vain yhden — slick-lehtienkään, sellaisten kuin Saturday Evening Post, talous ei sodan jälkeen ollut hyvällä mallilla. Chandler kertoo eräässä kirjeessään, että Davis pyysi häneltä lainaa. Viimeinen isku oli kahden tutun agentin kuolema. Davis tappoi itsensä heinäkuun 28. päivänä 1949.
Davisilta on suomennettu ainoastaan novelleja, mutta ne ovat kaikki taattua laatua. Erikoista kyllä, melkein kaikki suomennokset edustavat Davisin tuotannon totisempaa puolta, ja ne ovatkin ilmeisesti peräisin hänen 1930-luvun tuotannostaan. "Kuoleman laulu" on ankara, melkein elliptinen kertomus ravintolasta, jonka naislaulajan ympärillä käydään kovaa taistelua. Davis saa aikaan mainion film noir -tyyppisen tunnelman, mutta novellin ymmärtämistä haittaa suomennosvirhe: ensimmäinen sana kuuluu ’meitä’, kun selvästikin pitäisi lukea ’heitä’. Samassa Seikkailujen Maailman numerossa julkaistiin myös toinen Davisin novelli, tosin nimellä N. Davies, mutta oletan, että kyseessä on sama mies. "Kuolemaa paossa" on nimittäin sekin erinomainen kovaksikeitetty kertomus, jossa syyttömänä kuolemantuomion saanut mies pääsee vankilasta vain huomatakseen joutuvansa keskelle kosto- ja petoskierrettä. Davisin tyyli vaikuttaa tässäkin novellissa karskilta. Novellin lopetuksen onnellisuus onnistuu kylläkin pilaamaan tunnelman.
Toinen Davisin vankinovelli, "Horjumaton toveruus", on yhtä hyvä. Siinä vankilaan syyttömänä joutunut John Dale kiskaistaan keskelle monimutkaista huijausoperaatiota, jossa eräälle rikkaalle miehelle uskotellaan, että Dale on hänen kauan sitten kadonnut poikansa. Tässäkin novellin lopetus vaikuttaa turhan onnelliselta. "Tohtorin sijaisessa" nuori Richard Terry kostaa hänelle tehdyn vääryyden, jonka ansiosta hänen lääkärinuransa on loppunut. Novellissa on huimia huijauksia ja rajuja käänteitä ja öinen film noir -tunnelma on hyvin tavoitettu, mutta juoni on tarpeettoman monimutkainen. Davis kuitenkin selvästi pyrki tässäkin novellissa kuvaamaan tapahtumia realistiseen sävyyn.
Näitä huonompi on "Lempeäkasvoinen myrkyttäjä", jossa slummissa asuva tohtori Flame, epämuodostuneen näköinen mutta ihmisystävällinen mies selvittää myrkytystapauksen. Novellin juoni on turhan monimutkainen, mutta realistinen kuva slummielämästä on kiinnostava. Erikoista on se, että myrkyttäjä on pettynyt sosiaalityöntekijä. Kovin hyvä ei ole "Mieletön murha", jossa arkeologian professori selvittää kampuksella tapahtuvan murhasarjan. Novelli on selvästi liikaa kiinni vanhassa perinteessä ja sen kliseissä eikä juonikaan ole kovin innostava.
Davisin kohdalla muistetaan aina mainita, että hän oli kielifilosofi Ludwig Wittgensteinin suosikkikirjailija. Wittgenstein kirjoittikin kirjeessä ihastuneensa N. Davis -nimisen kirjailijan novelliin, mutta suomennetunkin kirjeenvaihdon toimittaja Norman Malcolm ilmoittaa teoksessaan Ludwig Wittgenstein — muistelma, ettei ole löytänyt kyseisestä kirjailijasta mitään tietoa.

Novellit:
Horjumaton toveruus, Seikkailujen Maailma 1/1949.
Kuolemaa paossa, Seikkailujen Maailma 6/1950.
Kuoleman laulu, Seikkailujen Maailma 6/1950.
Lempeäkasvoinen myrkyttäjä, Seikkailujen Maailma 9/1953.
Mieletön murha, RikosPalat 3/1988.
Tohtorin sijainen teoksessa Seikkailujen ansoja. Kanerva: Lahti 1948.

Taas palataan Pulpografiaan

2008-10-05T19:28:00.004+01:00

Frederick C. Davisin (1902—1977) sanotaan julkaisseen yli tuhat novellia ja romaanejakin hän kirjoitti toista sataa. Pulp-julkaisuja, joissa Davisin novelleja julkaistiin, ovat mm. Dime Detective, Black Mask, johon hän kirjoitti jo 1920-luvulla, Detective Tales ja Terror Tales. Bill Pronzini arvostaa psykiatri Carter Colesta kertovia novelleja, jotka ilmestyivät alun perin Dime Detectivessa ja joita on suomennettukin, Seikkailujen Maailmassa.
Carter Cole -tarina ”Salaperäiset kaksoset” (1937) on järjettömyyteen ja epäuskottavuuteen asti melodramaattinen, mutta siinä on joitain omaperäisiä ideoita. Carter Cole ei sankarina ole kovinkaan kovaksikeitetty, vaan hän käyttää hyväkseen enemmänkin älyllistä päättelyä. Toinen Davisin vähemmän kovaksikeitetyistä sankareista oli Xenophon Cox, josta kertovia novelleja on suomennettu. Ilman tekijän nimeä suomennetussa novellissa ”Tapaus 102” (1935?) perintöä havitteleva mies murhaa ihmisiä aineella, joka sytyttää suoliston ja ruokatorven tuleen.
Davisin jotkut novellit ovat jonkinlaisia linkkejä kovaksikeitetyn yksityisetsiväperinteen ja kauhutyyppisten tarinoiden välillä. Toisessa suomennetussa Carter Cole -tarinassa ”Valekuningattaren salaisuus” joku murhaa ihmisiä mestaamalla ja tekee kuolleiden ihmisten päistä vahanukkeja ja lähettää niitä erinäisille ihmisille. Samanlaista uskottavuuden rajoilla hortoilemista on Cox-novellissa ”Kolmannettoista aivot” (1937). Siinä psykiatri laitetaan järjestämään rikas perijä hulluksi: tämä pannaan mm. huoneeseen, jonka huonekalut on naulattu kattoon.

Carter Cole seikkailee myös tarinassa ”Mykän jättiläisen arvoitus”, jossa hän törmää erilaisia fobioita potevaan huippututkijaan, jonka vaimo on kadonnut salaperäisissä olosuhteissa ja joka piilottelee kotonaan lapsen tasolle jäänyttä epämuodostunutta tytärtään. Novellissa ”Tohtori Graggin tapaus” (pitäisi olla ”Craggin”) kaivetaan esiin mies, joka vaati tulla haudattavaksi sementtiin valettuna. Miehen tyttärellä on pakkomielle tuoda vieraille ihmisiä outoja esineitä — Carter Cole saa novellin alussa veitsen ja myöhemmin pullon, jossa tytär luulee olevan myrkkyä.
Bill Pronzinin arvio siitä, että Davisin pulp-novellit olivat monia aikalaisiaan parempia, on hiukan outo. Sinänsä novellit ovat kyllä sujuvia ja mukaansatempaavia, vaikka tekojen motiivien selitystä ei paljoakaan ole ja jutut jäävät yleensä epäuskottaviksi. Tämä oli tietysti 1930-luvun pulp-novellien yleinen ominaisuus eikä siitä voi pelkästään yksittäistä kirjailijaa syyttää.
Davis tapaili myös selkeämpiä kauhuaiheita. ”Paholaisen kello” kertoo kylästä, jota paholaismainen kello pitää kauhun vallassa: aina sen lyödessä kuolleet nousevat haudoistaan. Loppuratkaisu muuttaa novellin melko tavanomaiseksi rikostarinaksi. Kovaksikeitetympää tuotantoa edustaa ”Syntinen enkeli”, jossa poliisivoimista erotettu Peter Blade pistää aisoihin hänen ystävänsä lapsen kidnapanneet rikolliset. Tyyli on tiivistä ja kerronta nopeaa, välillä liiankin nopeaa, eikä henkilökuvauksesta voi puhua. ”Teräsnyrkki” kertoo herrasmiesyksityisetsivä Deventer Van Winklestä (!), joka mieluummin selvittää rikoksia kentällä kuin ottaa maksavia asiakkaita vastaan toimistossaan. Novelli on ilmeisesti peräisin jo 1920-luvulta, jolloin Davis oli aloittanut uransa.
Näitä parempi on huimapäisestä reportterista Keyhole Kerrystä (suomeksi Ketterä Kerry) kertova ”Eetteriaaltojen kuningas”. Reportteri päättää lavastaa itsemurhan murhaksi ja väittää radiossa tehneensä sen — ideana on raportoida sähkötuolirangaistuksesta niin pitkälle kuin se vain mahdollista, kunnes toimittajan huolella järjestämä alibi todennettaisiin. Ongelmia aiheuttaa se, että itsemurha onkin oikeasti murha. Novellin juoni on monimutkainen, mutta Davis pitää langat käsissään hyvin. Valitettavasti loppu on epäuskottava.
”Salaperäinen hyökkääjä” on Davisin novellituotantoa 1940-luvulta. Se muistuttaa hengeltään hiukan Dashiell Hammettin Nick ja Nora -tarinoita. Lähtökohta ainakin on hauska: jonkinlainen juorutoimisto joutuu selvittämään myös rikoksia.
Davis alkoi 1930-luvulla julkaista romaaneja salanimellä Stephen Ransome. Luovuttuaan 1950-luvulla oman nimensä käytöstä kirjallisissa töissään hän jatkoi Ransome-kirjojen kirjoittamista. Näistä on suomennettu yksi, Sinivalkoinen urheiluvaunu (1959), joka muistuttaa arkisen painajaisen kuvauksessaan Cornell Woolrichia ja rauhallisessa kertojanotteessaan Patricia Highsmithia. Ransome-kirjoja pidetään muutenkin hyvinä, ja ne todistavat Davisin melkein yllättävää kypsymistä taiteilijana. Poissa ovat pulp-tarinoiden maneerit ja metelöinti ja tilalla on selkeä kuvaus ihmisistä häilyvien identiteettien kurimuksessa. Sinivalkoisessa urheiluvaunussa taiteilija Burton Fisher tapaa tuntemattoman tytön, joka väittää seurustelleensa hänen kanssaan jo monta viikkoa. Kun tyttö murhataan Fisherin huvilalla, on painajainen hyvässä vauhdissa. Davis/Ransome pitää lukijan taitavasti otteessaan ja lopussa on katkeruutta elämän mahdollisuuksien hupenemisesta ja ihmisen toiveista vaikuttaa omaan kohtaloonsa. Vastaavaa temppua — siirtymistä pulpista ”vakavaan” kirjallisuuteen — ei moni alan kirjailija Chandlerin lisäksi ole tehnyt ja tämän vuoksi Davis kannattaakin pitää mielessä. On sääli, ettei Stephen Ransome -kirjoja ole käännetty useampia.
Salanimeä Curtis Steele Davis käytti James Christopher -tarinoissaan, joita ilmestyi 20—30 liki romaaninmittaisena Operator No. 5 -nimisessä lehdessä. Tulevaisuuteen sijoittuvissa Christopher-tarinoissa sankari taistelee Amerikan valloittanutta Keskikeisarikuntaa vastaan. Pari näistä on suomennettu. ”Kuoleman armeijassa” Jimmy Christopher, Sähköttäjä 5, tuhoaa valloittajan käyttämän vihreän kaasun salaisuuden. Vaikka miehittäjäarmeija on kiinalainen, valloittajien nimet ovat saksalaisia — heidän keisarinsa on Maximilian ja hänen sadistinen poikansa Rudolf. Keskikeisarivaltakunnan tunnus on verinen pää, jonka alla on kaksi miekkaa ristissä. Ei tarvita kummoistakaan historioitsijaa kertomaan, että Steelen pienoisromaanissa kuvataan nousevan natsi-Saksan uhkaa. Sellaisenaan Steelen Operator-kertomukset ovat kelvollista seikkailuviihdettä.
Simo Sjöblom väittää dekkaribibliografiassaan, että kokoomateoksen Savupaholainen (Minerva 1924) niminovelli olisi samaisen Frederick C. Davisin kirjoittama. Tämä on epäselvää ja sellaiseksi jäänee. Davis kirjoitti novelleja jo 1920-luvun alussa, mutta ”Savupaholaisen” nimistä novellia en ole bibliografioista löytänyt. Sjöblom tekee kuitenkin virheen väittäessään Davisia englantilaiseksi. [Ks. alla.]

Rikosromaani nimellä Stephen Ransome:
Sinivalkoinen urheiluvaunu. Salama 86. Suom. Pauli A. Kopperi. Gummerus: Jyväskylä 1960. Alun perin I’ll Die For You. Doubleday 1959.

Rikosnovellit:
Eetteriaaltojen kuningas, Seikkailujen Maailma 4/1938. Julkaistu uudelleen nimellä Reportterikuningas, Seikkailujen Maailma 7—8/1945.
Kolmannettoista aivot, Seikkailujen Maailma 3/1937.
Mykän jättiläisen arvoitus, Seikkailujen Maailma 11/1953. (Carter Cole)
Paholaisen kello, Seikkailujen Maailma 10/1942.
Salaperäinen hyökkääjä, Seikkailujen Maailma 11/1951.
Salaperäiset kaksoset, Seikkailujen Maailma 3/1937. Alun perin The Case of the Terrified Twins, Dime Detective, maaliskuu 1937. (Carter Cole)
Syntinen enkeli, Isku 44/1936.
Tapaus n:o 101, Seikkailujen Maailma 11/1943. Alun perin The Trail of the Thirteenth Brain, Detective Tales, huhtikuu 1937. (Xenophon Cox; novellissa on Monroe Eisenbergin kuvitus)
Tapaus 102, Seikkailujen Maailma 10/1942. Julkaistu ilman kirjoittajan nimeä. Alun perin mahdollisesti Death’s Flaming Hour, Detective Tales, syyskuu 1935. (Xenophon Cox)
Teräsnyrkki, Seikkailujen Maailma 4/1943.
Tohtori Graggin tapaus, Seikkailujen Maailma 1/1955. (Carter Cole; nimen pitäisi olla ”Craggin”.) Valekuningattaren salaisuus, Seikkailujen Maailma 8/1949.

Jatkokertomukset nimellä Curtis Steele:
Kuoleman armeija, Isku 7—16/1937. Alun perin The Army of the Dead, Operator #5, maaliskuu 1935.
Vihreä kaasu, Seikkailujen Maailma 1—3/1943. Alun perin mahdollisesti The Green Death Mists, Operator #5, marraskuu 1934.

Tässä juttu, jonka kirjoitin pari vuotta Pulpografian ilmestymisen jälkeen Ruumiin kulttuuriin ja jossa selvitin, että Savupaholainen-kirjan sisältämä Frederick C. Davisin novelli on kuin olikin saman pulp-miehen kirjoittama, vaikka alun perin, novellin tyylilajin perusteella, oletinkin, että kyse on jostakusta muusta.

Savupaholaisen arvoitus ratkeaa

Kirjoitin kaksi vuotta sitten amerikkalaista pulp-kirjailijaa Frederick C. Davisia käsitellessäni, että novelli ”Savupaholainen” ei voi olla saman amerikkalaisen Davisin kirjoittama, koska tietojeni mukaan hän ei olisi kirjoittanut niin aikaisin kuin Minervan julkaisema novellikokoelma Savupaholainen on suomennettu. Kirjoitin myös, että arvoitus ei ilmeisesti koskaan ratkea.
Ratkesi kuitenkin. Olin olettanut, että Davis on enemmän 30-luvun ja kovaksikeitetyn koulukunnan ja Black Maskin kasvatti enkä ollut voinut uskoa, että hän olisi jo 20-luvulla kirjoittanut ”Savupaholaisen” kaltaista hienostelevaa rikoskirjallisuutta. Totuus on toisenlainen: Davisin ensimmäiset novellit ilmestyivät jo kun hän oli vähän päälle kaksikymppinen ja hän kirjoitti seikkailu- ja rikosnovelleja sellaisiin pulp-lehtiin kuin Argosy ja Short Stories. Hän kyllä siirtyi 30-luvulla kovaksikeitetymmän tarinoinnin pariin, mutta ”Savupaholaisen” kaltaisia juttuja hän teki melkein koko 20-luvun.
Koko Minervan julkaisema novellikokoelma näyttää olevan englantilaisen Detective Magazinen sivuilta koottu. Detective Magazine oli sikäläinen vastine amerikkalaisille pulp-lehdille ja se ilmestyi vuosina 1922-1925. Lehdessä julkaistiin uusintapainoksina amerikkalaisia novelleja ja joitain alkuperäisiä. Davisin ”The Smoke Devil” ilmestyi lehdessä vuonna 1923 – tarkkaan ottaen lokakuun kolmas päivä.
Muutkin Savupaholaisen kirjoittajat ovat Detective Magazinen vakionimiä. Amerikkalainen Ellis Barker Butler eli vuosina 1869-1937 ja kirjoitti kymmeniä, ellei satoja novelleja ajan eri lehtiin. John Joy Bell (1871-1934) taas oli englantilainen, mutta yhtä lailla tuottelias novellikirjailija. Buckley Watersin novelleissa vakiohenkilönä oli seikkailija Beaver Busant. Nimimerkiltä kuulostava A. Sadler kirjoitti Detective Magazineen sarjaa Slim Bradleysta, joka on myös suomennetun ”Öisen retken” päähenkilö. Valentine Goldsmithistä taas ei tietoja löydy eikä paljoa edes E. eli Elinor Maxwellista.
Frederick C. Davis oli porukan ainoa, joka tietojeni mukaan julkaisi romaaneja. Davisin urahan oli pitkä ja se kesti aina 1960-luvun loppuun. Edelleen suositeltava on Stephen Ransome –nimellä suomennettu romaani Sinivalkoinen urheiluvaunu (1959).
Mistä novellit ovat sitten Suomeen kulkeutuneet? Sitä on vaikea sanoa. Savupaholainen voi olla pantu täällä kirjan kansiin suoraan Detective Magazinen sivuilta – ei ole tyystin mahdotonta, että täällä olisi luettu englantilaista jännärilehteä. Mahdollista on myös, että kirja on käännetty vaikkapa ruotsalaisesta tai saksalaisesta vastineesta. Kustantaja Minervalla oli kuitenkin yhteyksiä ulkomaisiin kustantajiin, mistä kertoo se, että he julkaisivat mm. Stewart Edward Whiten ja William MacLeod Rainen kaltaisia amerikkalaisia lännenkirjailijoita ja amerikkalaisen A. Hyatt Verrillin Radiosalapoliisit-kirjoja.
Ehkä tämäkin arvoitus joskus ratkeaa.

Savupaholainen. Suom. H. Vaaja. (Simo Sjöblomin bibliografian mukaan suomentaja on Helmi Nykänen.) Minerva: Tampere 1924.
Sisältää novellit (kaikki peräisin The Detective Magazine -lehdestä):
Frederick C. Davis: Savupaholainen. Alun perin The Smoke Devil. The Detective Magazine, 3.10.1923. Valentine Goldsmith: Teletacter kertoo. Alun perin The Teletacter Tells, 3.10.1923. Buckley Waters: Syrakusalainen kultaraha. Alun perin The Syracusan Tetradrachum, 3.10.1923. Ellis Barker Butler: Petos. Alun perin ilmeisesti The Throw Down, 18.1.1923. E(linor). Maxwell: Kolmisormi-Joe. Alun perin Three-Fingered Joe, 5.1.1923. E(linor). Maxwell: Erakkomaja. Alun perin The House on the Hill, 31.10.1923.J(ohn). J(oy). Bell: Herra John Dewin ainoa yritys. Alun perin The Sole Effort of Mr. John Dew, 5.1.1923. A. Sadler: Öinen retki. alun perin Nightwork, 3.10.1923.

Clayton Matthewsin haastattelu

2008-09-20T14:06:00.002+01:00

Amerikkalaisen pokkaridekkaristin haastattelu muutaman vuoden takaa, joka ilmestyi pienipainoksisessa Pulp-lehdessäni. Liittyy tähän viestiin toisessa blogissa.

Clayton Matthews syntyi liian myöhään
Monen lajityypin luottokirjoittaja

Clayton Matthewsin elämä on ollut tyypillisen amerikkalainen: toimittuaan rautatietyöläisenä, karnevaalin sisäänheittäjänä ja taksikuskina hänestä tuli monen lajityypin pokkari- ja novellikirjoittaja.
”En suoraan sanoen muista, milloin aloin kirjoittaa”, Matthews toteaa.
”Olen kai aina halunnut olla kirjoittaja, mutta kuten useimmat, jouduin tekemään sen eteen kauan töitä. Julkaisin ensimmäisen novellini ’Stone Cold Dead in the Marketplace’ vasta nelikymppisenä.”
Novelli ilmestyi 1958 Mike Shayne Mystery Magazinessa, jossa Matthews julkaisi sittemminkin monia novelleja. Ensimmäisen romaaninsa Matthews julkaisi 1960. A Rage of Desire –nimisen kirjan julkaisi Monarch, joka oli erikoistunut erotiikkaan ja dekkareihin. Matthewsin kirja yhdistää kummatkin lajityypit. Monarch julkaisi kaikkiaan kuusi Matthewsin kirjaa.
”Aloitin urani liian myöhään”, Matthews toteaa. ”Pulp-lehdet olivat jo 50-luvun lopulla kuolleet pois ja jäljellä oli vain kourallinen lehtiä vaikkapa 50-luvun alun tilanteeseen verrattuna.”
Matthews kirjoitti 60-luvulla mm. sellaisiin lehtiin kuin Manhunt, Mike Shayne Mystery Magazine ja Saint Mystery Magazine. Monet näistä lehdistä olivat Leo Margulies –nimisen vaikutusvaltaisen kustantajan ja toimittajan julkaisuja.
”Tietysti voi sanoa, että Marguliesin julkaisemat lehdet, olivat jonkinlaisia pulp-lehtiä, mutta Margulies itse oli sitä mieltä, että ne eivät olleet. Hän hermostui väitteestä jostain syystä, vaikka oli itse todella mukava mies”, Matthews pohdiskelee.
Hiukan myöhemmin Matthews alkoi kirjoittaa Alfred Hitchcock’s Mystery Magazineen ja Ellery Queen’s Mystery Magazineen. Matthewsin kaikki suomennetut novellit ovat juuri Hitchcockin nimeä kantavasta lehdestä, joka päinvastaisista luuloista huolimatta ei ollut ohjaajamestarin itsensä toimittama.
”Hitchcock oli kaikista lehdistä suosikkini”, Matthews sanoo.
Lehdistä ei kuitenkaan ollut paljon iloa aloittelevalle kirjailijalle, koska niitä oli paljon vähemmän kuin vielä 50-luvun alussa. Piti keskittyä pokkareihin.
”Kuusikymmentäluvun alussa originaalipokkarit olivat kaikkein helpointa saalista”, Matthews kertoo.
Kustantajia oli paljon ja monet työnsivät markkinoille kaksikintoista nimikettä kuukaudessa. Kirjoittajille oli siis kysyntää. Monarch-kustantamon lisäksi Matthews julkaisi seksiromaaneja muillakin kustantamoilla.
”Pokkarivillitys sai aikaan ylilyöntejäkin. Jotkut ennustivat kovakantisten kirjojen kuolemaa”, Matthews muistelee. ”He olivat tietysti väärässä, mutta mistä sen silloin olisi tiennyt? Nyt kovakantiset ovat vain entistä kalliimpia eikä alkuperäispokkareita juuri ilmesty.”

Kirjoitettuaan rikosnovelleja ja seksiromaaneja kymmenen vuotta Matthews sai lopulta rikosromaaninkin kustantajalle. Pieni, mutta kiinnostavia kirjoja tehnyt Sherbourne julkaisi 1969 Matthewsin romaanin Dive into Death, joka on myös suomennettu nimellä Houkutteleva saalis (Manhattan-sarja 91). Se on John D. MacDonaldin Travis McGee -kirjoja muistuttava kertomus miehestä, joka elää vapaata elämää veneessään ja joka joutuu avustamaan epämääräistä sakkia aarteen etsinnässä.
Samana vuonna Matthewsilta ilmestyi myös novellikokoelma Hagar’s Castle. Matthews kertoo, että rikoskirjailijana häneen vaikuttivat Raymond Chandler ja John D. MacDonald. ”Eniten olen kuitenkin saanut vaikutteita Donald Hamiltonilta, varsinkin hänen länkkäreistään”, Matthews sanoo.
Myöhemmin 70-luvulla Matthews kirjoitti muutaman rikosromaanin, mutta enemmät yksin tehdyt kirjat väistyivät yhteistyön tieltä. Matthews avioitui vaimonsa Patrician kanssa 1971. Patricia oli nimellä Patty Brisco julkaissut kirjoja ja novelleja jo 60-luvulla, ja tuore pariskunta alkoi kirjoittaa kirjoja yhdessä. Tälläkin hetkellä he kirjoittavat kirjat yhdessä – monet pelkästään Patricia Matthewsin nimellä julkaistut kirjat ovat pariskunnan yhdessä tekemiä.
”Tämä ei ole yleisesti tiedossa”, Clayton Matthews toteaa. ”Kustantaja oli sitä mieltä, että romantiikka ei myy, jos kirjan kannessa on miehen nimi. Ehkä he olivat oikeassa.”
Patricia Matthewsin nimi ainakin on myynyt. Häntä on kutsuttu alansa – historiallinen romantiikka – kuningattareksi.
Seuraavalla vuosikymmenellä Clayton Matthews kokeili länkkäreitä. Hän julkaisi neljä lännenromaania, mutta toteaa, että lajityyppi kyllästyttää häntä nykyään. ”Kaikki uudet länkkärit, joita olen lukenut, ovat olleet tylsiä”, kuuluu tuomio.
”Suosikkini omista kirjoistani on mainstream-romaani The Power Seekers, jonka Pinnacle julkaisi 1978”, Matthews toteaa. ”Rakastan edelleen eniten dekkareita ja haluaisin kirjoittaa niitä enemmän, mutta tällaiselle ns. mid-list –kirjailijalle ei oikein ole markkinoita sillä alalla”, kirjailija lopettaa.

Norman A. Daniels

2008-09-16T18:29:00.004+01:00

Norman Daniels vaikutti minusta kiinnostavalta alun perin. Löysin häneltä pulp-lehtinovelleja, hän oli kirjoittanut monta sataa kirjaa, ja häneltä oli käännetty useita kirjoja. Mutta jälkikäteen ajatellen kirjoitin hänestä liian pitkän hakusanan. Ei hän ole ihan näin merkittävä, ainakaan suomalaisesta näkökulmasta. Danielsin vanhoja pulp-novelleja on julkaistu uusiksi vain muutamia, vaikka niitä on lukuisia ja osa ilmestyi jopa Black Maskissa! Kuvat, jotka kaivoin netistä, liittyvät kirjoihin, joita en tässä mainitse - Raise the Devil! (Falcon 1952; upea kansi!) on noir-henkinen dekkari, joka ilmestyi salanimellä, ja Startling Stories scifi-pulp-lehti, johon Daniels näyttää kirjoittaneen ainakin yhden tarinan. Huomaa myös löytyneet synnyin- ja kuolinvuodet.

Lopussa menevät hiukan henkilöt sekaisin. Ilmeisesti Norman Daniels on ruvennut kirjoittamaan vaimonsa kanssa yhteistyössä ja he ovat käyttäneet vaimon nimeä yhteisenä taiteilijanimenä. Käsittääkseni kummatkin suomennetut Dorothy Danielsit ovat hänen kirjoittamiaan, eivät Norman Danielsin.

Norman A. Danielsin eli Norman Danbergin (1906-1995) ura on ollut mittava: hän aloitti jo 1930-luvun alussa ja jatkoi uraansa vielä pitkälle 1980-luvulle. Tässä hän onnistui olemalla ilmeisen taitava opportunisti: kun jokin lajityyppi lakkasi myymästä, Daniels hylkäsi sen. Daniels oli maanisen tuottelias ja julkaisi eri supersankareista kertovia novelleja sadoittain.
Danielsin sankarihahmoista kuuluisin lienee The Phantom Detective, joka esiintyi noin neljässäkymmenessä novellissa. The Phantom Detective tunnetaan suomeksi nimellä Naamiomies - hän on upporikas poikamies Richard Curtis Van Loan, joka ryhtyy rikollisjahtiin kyllästyessään joutilaaseen elämäänsä. Hahmon kehitti alun perin D. L. Champion, ja novelleja julkaistiin vartavasten vuonna 1933 perustetussa The Phantom Detective -lehdessä. Lehteä ilmestyi kaikkiaan 159 numeroa, viimeinen 1953. Muun muassa W. T. Ballardin ja Robert Sidney Bowenin sanotaan kirjoittaneen Naamiomies-tarinoita. Phantom Detective esiintyi sarjakuvassa Thrilling Comics -lehdessä vuosina 1946—49. Naamiomies-tarinoita ilmestyi (laittomina) uusintapainoksina vuosina 1965—66 yhteensä 22.
Naamiomiestä julkaistiin suomeksi 1960-luvun loppupuolella omana lehtenään. Niitä ilmestyi kaikkiaan kahdeksan ja yhden niistä, Sirkusmurhat (1943), on Daniels kirjoittanut. Monien Naamiomiesten kirjoittajia ei tiedetä varmasti, tieto Danielsin osuudesta on kuitenkin kohtalaisen luotettava ja perustuu hänen omaan ilmoitukseensa. Daniels kirjoitti The Phantom Detectiveen vähintään 30 osaa, myös vuonna 1953 ilmestyneen viimeisen numeron eli tarinan Murder’s Agent.
Nyt luettuna Naamiomiehet ovat huvittavia, osittain jopa viihdyttäviä. Sirkusmurhissa Naamiomies selvittää kiertävässä sirkuksessa tapahtuvan murhasarjan, jonka juuret ovat menneisyydessä tapahtuneessa rikoksessa. Jännittävässä kohtauksessa Naamiomies joutuu samaan häkkiin hurjan tappajagepardin kanssa. Hauskaa kirjassa on se, että Naamiomies on juuri ennen tarinan alkua opetellut vatsastapuhujaksi — niinpä hän soluttautuu sirkukseen tuon taidon taitajana.
Danielsin muista supersankareista mm. Jerry Wade esiintyy 30:ssa ja Crimson Mask 20 novellissa. Daniels julkaisi 1940-luvun lopulla Black Maskissa muutaman novellin, joiden päähenkilönä on entinen vanki ja entinen yksityisetsivä Rick Trent. Hän kirjoitti myös Black Batista, jolle uhrattiin 1930-luvulla oma lehti; näitä seikkailuja Daniels julkaisi nimellä G. Wayman Jones.
Daniels kirjoitti kaiken tämän lisäksi myös Nick Carter -kuunnelmia ja televisioon jaksoja mm. Ben Caseyyn, Me kostajiin, Alfred Hitchcock esittää -sarjaan sekä Tohtori Kildareen. Kildare-romaaneja hän julkaisi kaksi, jotka on molemmat suomennettu. Ne mainitaan Simo Sjöblomin dekkaribibliografiassa, vaikka niistä kummassakaan ei ole rikosjuonta. Tohtori Kildaren suuressa hetkessä (1964) Blairin piirikunnan sairaalan aloitteleva lääkäri Kildare estää kahta ihmistä, senaattoria ja taiteilijan tytärtä, tekemästä itsemurhia. Tohtori Kildaren romanssissa (1964) sivutaan jonkinlaista mysteeriä, kun aloitteleva sairaanhoitaja selvästikin osaa enemmän kuin mitä hänen koulutuksensa perusteella tulisi osata. Kildare-tarinat eivät ole kirjoina kovin kiinnostavia, alkuperäistä sarjaa katsoneille niissä saattaa olla nostalgiaa.
Daniels siirtyi monien muiden tavoin 1960-luvulla kovaotteisen vakoojafiktion pariin. Hänen vakiosankarinsa oli John Keith, kuvitteellisen American Policy Executiven agentti. APE on huippusalainen järjestö ja sen agenttien pitää toimia ilman yhteyttä toisiin agentteihin ja järjestön johtoon. Daniels kirjoitti yhteensä kahdeksan John Keith -romaania, vuoden 1964 kirjasta The Hunt Club vuoden 1971 Operation S-L -kirjaan. John Keith -kirjoista on suomennettu kaksi.
Tehtävä ’N’ (1969) on yllättävänkin toimiva vakoiluromaani. Keith saalistaa Libanoniin uusnatsien salaiseen päämajaan paennutta tohtori Mengeleä. Mukana on eksotiikkaa, erotiikkaa, väkivaltaa, romantiikkaa ja hitunen huumoria. Kliimaksi — tohtori Mengelen kuolema — on kuvattu oudosti hiukan ohimennen. Naisiin minäkertoja John Keith suhtautuu joko halveksuvasti tai holhoavasti. Kirjassa ei ole sosialistisiin maihin suuntautuvaa vihaa ja vainoharhaisuutta, mutta sitä tarjoilee runsain mitoin toinen John Keith -romaani, Operaatio T (1967). Kirja, jonka suomalaisen laitoksen kansi viittaa omituisesti sotakirjaan, on Tehtävä ’N’:ää huonompi. Kerronta on puisevampaa, ja Keith saa sekoilla liian kauan nuoren pop-laulajattaren kanssa. Ympäristö — Australian aavikot — on kuitenkin omaperäinen, enkä itse muista lukeneeni toista vakoilukirjaa, jossa aboriginaalit olisivat näin merkittävässä osassa.
Danielsilta on suomennettu lisäksi pari novellia. ”Hiililaiva Monte Carlo” on lyhyt ja kompakti kertomus laivasta, jota käytetään uhkapelisalina ja jonka meripartioston luutnantti Coyle paljastaa. Ellery Queenin jännityslukemistoon kirjoitettu novelli ”Isä Keoughin päätös” (1962) on sitten aivan jotain muuta: siinä otsikon katolinen pappi joutuu päättämään, yrittääkö hän suostutella kuvernööriä armahtamaan taposta sähkötuoliin tuomitun miehen. Pulp-ekspertin kirjoittamaksi novelli on oudon moralistinen ja siitä tehtävän elokuvan pääosaan voisi helposti kuvitella Spencer Tracyn. Verrattuna aiempaan novelliin ”Isä Keoughin päätös” on vakava ja ongelmakeskeinen ja ”Hiililaiva Monte Carlo” yksinkertainen, mutta toimiva. Näitä parempi on ”Laura koettaa onneaan”, jossa mies kutsuu toisen miehen luokseen ja hämmästyttää tätä epäilemällä toistuvasti kaapista löytyviä ruokia ja juomia. Paljastuu, että miehen vaimoa on epäilty entisen miehensä myrkyttämisestä. Lopussa on ironinen käänne.
Daniels hylkäsi rikoskirjallisuuden 1980-luvulla ja alkoi julkaista pitkäaikaisen vaimonsa Dorothy Danielsin nimellä historiallisia romaaneja ja naisten gotiikkaa. Dorothy Danielsilta on häneltäkin suomennettu pari kirjaa, joista toinen, Öinen vierailu (1970), on julkaistu lyhytikäisessä Silmä-sarjassa. Naisille tarkoitettua gotiikkaa edustaa Vanhan kappelin kummitukset (1972), joka saattaa olla osaksi Norman Danielsin kirjoittama. Monet pariskunnan kirjoista ovatkin ilmeisesti usein syntyneet yhteistyönä. Norman Danielsin päätös siirtyä kirjoittamaan naisyleisölle heijastaa hyvin sitä, miten kioskikirjallisuuden yleisö on muuttunut.

Rikosromaanit:
Operaatio T. Ässä 16. Suom. Tapio Hiisivaara. Valpas-Mainos: Alavus 1969. Alun perin Operation T. Pyramid 1965.
Tehtävä ’N’. Puuma 72. Suom. Liisa Ranta. Viihdekirjat: Tapiola 1970. Alun perin Operation ”N”. Pyramid 1965.
Nimellä Robert Wallace:
Sirkusmurhat. Naamiomies 8. Suom. H. Orava. Viihdekirjat: Tapiola 1967. Alun perin Murder Under the Big Top. Alun perin The Phantom Detective, joulukuu 1943. Taskukirjalaitos: Regency 1965.

Romanttiset romaanit:
Tohtori Kildaren romanssi. Broadway 7/1965. Suom. Viljo Ensio Kukkonen. Valpas-Mainos: Alavus 1965. Alun perin Dr. Kildare’s Secret Romance. Lancer 1963.
Tohtori Kildaren suuri hetki. Broadway 2/1964. Suom. Viljo Ensio Kukkonen. Valpas-Mainos: Alavus 1964. Alun perin Dr. Kildare’s Finest Hour. Lancer 1963.

Novellit:
Hiililaiva ”Monte Carlo”, Seikkailujen Maailma 1/1949.
Isä Keoughin päätös, Ellery Queenin jännityslukemisto 3/1963. Alun perin Father Keough’s Decision, Ellery Queen’s Mystery Magazine, marraskuu 1962.
Laura koettaa onneaan, Seikkailujen Maailma 5/1958.
Silmät suljettuina, Jännityslukemisto — Seikkailukertomuksia 35/1961. Alun perin With His Eyes Shut, Mystery Digest, maaliskuu 1959.

Runoilija Juho Mäkelä

2008-09-09T10:18:00.002+01:00

Rihmaston kirjallisuuskeskustelua varten tallennan tänne Unohdetut kirjailijat I -teoksessani (2007) ilmestyneen esseen Juho Mäkelästä.

Juho Mäkelä
1913-1993, synt. Porissa, työskenteli sanomalehtimiehenä mm. Satakunnan Työssä, ja Porin kaupungin raittiussihteerinä, SKDL:n kansanedustaja 1945-1948

Juho Mäkelä on erikoislaatuinen tarina sodanjälkeisen runouden seassa. Kansanedustajana ja vasemmistolaisten lehtien toimittajana toiminut Mäkelä aloitti kirjailijan uransa perinteisellä työväenluokkaisella mitallisella runoudella, sitten hänet torjuttiin liian modernina hyvinkin voimakkaasti, mutta lopulta hänestä tuntui jättävän aika ja hän vetäytyi syrjään.
Juho Mäkelän esikoisteos oli Voittoisa demokratia (1945), vaikka monet arvostelijat olivatkin jälkeenpäin sitä mieltä, että se ei ansaitsisi tulla kutsutuksi esikoiseksi. Kirja on pieni, sivusta nidottu vihkonen, joten se ei ymmärrettävästi herättänyt huomiota. Suosiota sillä on voinut olla, sillä runot oli kirjan alaotsikon mukaisesti tarkoitettu lausuttaviksi - SKDL:n ja eri työväenyhdistysten tilaisuuksissa Mäkelä on voinut olla hyvinkin pidetty runoilija.
Kokoelman runot ovat usein kritiikittömiä Stalinin ja Neuvostoliiton ylistyksiä. Kokoelma alkaa: "Saa juhlaväristyksen veri ruumiin / kun nimen Stalin korva tajuaa". Vankilakuvauksia kirjassa on joitain - Mäkelä oli muiden vasemmistolaisten tavoin jatkosodan aikana vankilassa.
Mitankäyttäjänä Mäkelä on vähintään kohtalainen, mutta tulokset ovat useimmiten tuskallisen koomisia, kuten kalevalaisessa runossa "Hyvästi kirottu tyrmä!":

Kuului käsky Moskovasta,
sana idän ilman alta:
"Portit vaino-vankiloiden
Suomenmaassa aukaiskaatte
rauhan miesten, naisten tulla,
joutuin joutua vapaiksi,
jotta sopu soma, kaunis
kansoillemme rakentuisi
ynnä hyvä ihmis-aate,
aate vankan työläisvallan,
leivän, työn ja rauhan turvais'!"

Sinänsä kalevalalaisen mitan käyttäminen oli vanhemmassa työväenrunoudessa ollut melko tavallistakin – aiemmin sitä olivat käyttäneet muun muassa J.H. Erkko, Aku Päiviö ja Lauri Soini. Kalevalaa pidettiin myös työväenluokan ominaisuutena, kuten toteaa Yrjö Varpio tutkimuksessaan 1987. Mäkelän kirjoittaessa oman kalevalaisen työväenrunonsa aika oli kuitenkin ajanut idean ohi.
Kaisu-Mirjami Rydberg arvosteli Vapaassa Sanassa Mäkelän seuraavaa kokoelmaa, Ihmislaivaa (1946), ja sivusi myös Voittoisaa demokratiaa. Rydberg kirjoitti, että Voittoisan demokratian "runot olivat sellaisia... miten nyt sanoisi... vanhemman työväenrunouden tapaisia." Rydberg ehdotti kirjoituksessaan, että työväenliike hyötyisi enemmän modernista, vapaamittaisesta runoudesta. Kansankulttuurin kirjallinen johtaja Raoul Palmgren vihjaakin antaneensa Mäkelän ymmärtää, että Voittoisan demokratian kaltaista runoutta ei kannattaisi enää kirjoittaa. On vaikea sanoa, mitä todella tapahtui - ohjasiko Palmgren konkreettisesti Mäkelän modernin runouden suuntaan, niin kuin Otto Ville Kuusinen aiemmin Elmer Diktoniuksen? Vai tutustuiko Mäkelä omaehtoisesti joihinkin modernisteihin? Ja keihin? Kysymykset jäävät auki, mutta selvien esikuvien osoittaminen Mäkelän modernille runotuotannolle on vaikeaa.
Mäkelä siirtyi joka tapauksessa seuraavassa kokoelmassa ehdottomaan modernismiin eikä häntä ymmärretty enää senkään vertaa, lukuun ottamatta joitakin vasemmistolaisia kollegoja. Seuraksena oli selvästikin monivuotinen turhautuminen.
Kaisu-Mirjami Rydberg, itsekin runoilija salanimellä Karin Alm, oli harvoja ymmärtäjiä. Hän näki Ihmislaivassa mahdollisuudet, joiden avulla vasemmistolainen runous voisi uudistua. Rydbergin mukaan vasemmistolainen runous oli jo "syntyessään (...) kaavoittunutta" ja fraseologista. Koska työväenrunoudessa on "taipumusta kirjoittaa omien aikaisempien runojensa tapaan", sitä "vaanii samantapaisesta ideologiasta lähtöisin olevien aiheiden ja kuvien yhteispääoma". Mäkelää Rydberg pitää uudenlaisena vasemmistolaisena runoilijana, joka ei turvaudu tähän "yhteispääomaan".
Mäkelän runot eroavatkin tyypillisestä yhteiskunnallisia epäkohtia osoittelevasta vasemmistolaisesta runoudesta. Mäkelä ei aina tunnu edes viittaavan epäkohtien olemassaoloon. Hän lähestyy aihetta monasti fantasian kautta. Rydberg pitää runoa "Kuu" yhtenä parhaista kokoelman runoista. Se onkin erinomainen esimerkki Mäkelän runoudesta:

Kuu kieppuu
ihmismetsän päällä.
Pois karkaa toisten luota
toisten luo
ja katsoo kuin he nai ja nukkuu.
Nauraa.

Se ikityhmä on tuo kuu
tai viisas.
Se on samaa.

Tää taivaan naama
epäoikeata näkee
ja väliin soikeaksi vaihtuu;
taas joskus toinen poski yksin hymyy.
Itke ei.

Naura vain!
Se lääke piruille.

Mäkelä yhdistää tässä ja monissa muissa kokoelman runoissa puheenomaisuutta, naiivilta vaikuttavaa fantasiaa sekä vapaata, melkein rytmitöntä mittaa (joka tosin monissa runoissa on hiukan horjahteleva tai kireä).
Jotkut runot ovat vielä selvemmin karun proosallisia, kuten "Pentti Syrjälä": "Pentti Syrjälä oli ollut hyvin laiha. / Kasvot olivat hänellä terävät / ja korkeat luut nousivat esiin / ja silmät olivat syvällä, / tummat, palavat silmät."
Toisinaan runoissa on yllättävää sanontaa ja tiivistämistä, joskus lukijan ymmärryksen kustannuksella, kuten runossa "Teatterinauru": "Iloinen farssi. / Nauravat pilaa. / Tuli! / - Palavat parrat // Tosi näkyy."
Kokoelman nimirunossa taas on groteskiutta ja hyytävää kuvausta ihmiskunnan pahuudesta, joka maailmansodan jälkeen on varmasti vaikuttanut väistämättömältä.
Rydbergin arvio oli yllättävän myönteinen yleisessä ilmastossa. Ajan arvovaltainen runokriitikko ja suomentaja Kauko Kare kiittelee Mäkelää "aforistisesta ajatustenterävyydestä", mutta on sitä mieltä, että Ihmislaivasta puuttuu runous. Kare kysyy: "[M]iksi Mäkelä ja moni muu proletaarikirjailija ryhtyy runontekoon, kun heiltä kuitenkin puuttuu varsinainen lyyrikon verenkäynti?" Kare sanoo, että jonkun Södergranin tai Katri Valan erottaa Mäkelästä ja muista vastaavista, että heidän mitaton runoutensa on rytmikästä ja siinä on poljentoa. Kare on tyly: "[R]unoilijaksi ei tulla sillä, että käytetään vapaata mittaa väärin. (...) Se, että vapaamittainen runous rehenteleikse kuin rikkaruoho mitä eriskummallisimmissa muodoissa ja epälukuisin senttimetrillisin vaihteluin äärimmäisvasemmistolaisten lehtien palstoilla ja runoteoksissa, johtuu pohjimmaltaan siitä, että ei osata eikä haluta käyttää parempia keinoja sanottavan ilmaisemiseksi. Enimmältä kai ei osata ja lopuissa tapauksissa ei tahdota osata. Vapaa runomitta on näille yhteiskunnan kumoojille kuin pakkomielle."
Kare vaivoin peittelee yhteiskunnallisen närkästyneisyytensä, joka sittemmin puhkesi Tähän on tultu -teoksessa kukkaansa.
Jossain määrin Kare on oikeassa: Mäkelä ei aina ole vapaan mitan käyttäjänä kovin hyvä. Hänen säkeenylityksensä ovat joskus hankalia ja hän turvautuu vanhahtaviin sanamuotoihin, jotka ovat selvästi perua mitallisen runouden kummallisuuksista, kuten runossa "Muutos": "Kauheudet ilman alta kaikki, / povest' vanhan maan ja ihmisien / ankarina kasauneet syömään."
Mäkelä oli kuitenkin tietoisesti mitattoman runouden puolestapuhuja. Hän julkaisi Demokraattisen kansan kalenterissa vuonna 1948 artikkelin "Onko vapaamittainen runous epäonnistunutta muototeeskentelyä?" Lyhyessä kirjoituksessa Mäkelä toteaa: "Useilla ihmisillä on sellainen käsitys, että runon, ollakseen oikea runo, on ehdottomasti oltava loppusointuihin sidottu."
Artikkeli on selvästi vastaus Ihmislaivaan kohdistettuun kritiikkiin ja henkilökohtainen kommentti monille Mäkelän kokoelmaan penseästi suhtautuneille arvostelijoille ja eritoten vasemmistolle, jonka olisi tullut ymmärtää, että työväestö ei tarvitse perinteistä, mitallista runoutta. Mäkelä kirjoittaakin: "Kapitalismin myöhäisvaihe eroaa sen alkumuodoista enemmän kuin usein edellytetään. Yleinen elämänrytmi on tullut äärimmäisen kiihkeäksi, kehitys kulkee eteenpäin nopeasti, vanhat arvot kadottavat merkityksensä (...) ja uudet käsitykset ja aatteet perustuvat suurten ihmisjoukkojen liikuntoihin. Yksilö ja joukko tuntee uusia henkisiä ja aineellisia tarpeita. Uuden on astuttava esiin kirjallisuudessa ja taiteessa. Sellaista uutta on ollut ekspressionismi ja surrealismi, ja sellaista on myös sosialistinen realismi." Mäkelän mukaan mitallinen runous kahlitsee, koska "sitä käytettäessä mitta usein muodostuu suuremmaksi tarkoitukseksi kuin esitettävä asia tai ilmiö". Työväenrunouden pitää kertoa todellisista asioista, tuntuu Mäkelä sanovan, ja siksi sen tulee luopua mittojen käytöstä. (Tämän valossa on täysin mahdollista, että yllä siteerattu kohta Mäkelän runosta onkin mitallisen runouden parodiaa.)
Mäkelän seuraava runokokoelma ilmestyi vuonna 1947. Levottomuus on hyvin pitkälle viety kokeilu ja sellaisenaan varmasti yksi modernistisimpia runokirjoja, joita Suomessa oli ylipäätään ilmestynyt. Jos Mäkelä olisi johdonmukaisesti jatkanut linjallaan, hänestä olisi voinut tulla suomalaisen runouden johtavia uudistajia. Näin ei kuitenkaan käynyt ja osasyy tähän oli varmasti kokoelmaa kohdannut penseys.
"Omien" lehti, Työväen Sivistysliiton julkaisema Työläisopiskelija iski näin pahasti: "[O]nko tämä runoutta, sanan täydellisimmässä merkityksessä? Emme tahtoisi olla kerettiläinen ja kieltää sitä ja kuitenkin tuo eräs, mutta, kohoaa niin väistämättömästi mieleen, että sitä ei saa pois ennen kuin on ottanut siihen oman asenteensa. Meidän asenteemme on kielteinen. Mäkelä ei luo runoa sillä tavalla kuin olisi toivottavaa, ehkäpä hyväksyttävääkin (...). [O]ikukkaan ja mielivaltaisen säerakentelunsa vuoksi [kokoelmaa] on sittenkin pidettävä eräänlaisena kuriositeettina (...)."
Suomentaja ja itsekin runoja yritellyt (mutta ilman omaa kokoelmaa jäänyt) Aarno Peromies pisteli ilman aiettakaan ymmärtää: hänen mukaansa Levottomuus on totinen, "mutta avuttoman yrityksen asteelle" jäänyt. Peromies vihjaa, että kirja olisi pitänyt jättää painamatta. "Jännittävää on nähdä, millaisten dinosaurusten kimppuun tämä lyyrikkojemme Don Quijote ensi kerralla kannustaa kaitaluisen Rosinantensa", Peromies lopettaa.
Mikä Levottomuudessa sitten herätti vastustusta? Se on yhtenäinen runoelma, jonka pyrkimys on kuvata maailman syntyä ja sen kehityskulkua. Mäkelä pyrkii jonkinlaiseen mystissävyiseen uskonnollisuuteen, mutta kuljettaa mukana myös yhteiskuntakriittisiä aineksia.
Levottomuus alkaa: "Alussa oli Suru. // Tummana, / vapaana se liikkui / ikuisen loputtomuuden syvyyttä." Mäkelän näkemyksen mukaan suru on maailman liikkelle paneva voima ja eräänlainen panteistinen jumala. Lopulta maailmaan tulee ihminen: "Vedessä oli alkuperäinen Surun varjo. / Ihminen tuli vedestä. / Ihminen tuli surusta. / Ihminen oli alkuperäisen Surun varjo."
Nämä ovat huomattavan lyyrisiä esimerkkejä kirjasta, jossa on tällainenkin runo:

Autot. Lentokoneet ja junat.
Radio. Posti. Sähkö. Lennätin.
Traktorit. Kylvökoneet. Viljanlajittelijat.
Maan ehtymättömät aarteet.
Kaivokset. Tehtaat.
Tiede. Taide. Kirjallisuus. Musiikki.

Kai Laitinen, joka monista arvostelijoista oli myötämielisimpiä, sanoo tämän runon kohdalla, että monet Mäkelän runoista "joutuvat maaseutulehtien pakinoitsijain hampaisiin". Levottomuuden luonnehtiminen sen yksittäisten runojen perusteella tekisi kirjalle kuitenkin vääryyttä. Ensinnäkään ne eivät ole yksittäisiä runoja temaattisesti, toiseksi Mäkelän käyttämä skaala on hyvin laaja. Ylläolevan kaltaisten listaavien ja toisteisten runojen lisäksi Mäkelä kirjoittaa myös lyyrisiä tuokiopaloja:

Kuoleman
ui vene rantaan. Vedessä
sairas airo parahtaa.

Eläin huutaa.
Harmaat kaislat ilmaan uppoaa.

Joskus näitä tuokiopaloja ja niiden yhteyttä toisiin runoihin on vaikea ymmärtää:

Junat liukuivat kevyesti ja hyvin,
ja tyhjillä penkeillä
ei matkustanut ketään.

Levottomuutta on vaikea luonnehtia. Minkä tahansa yksittäisen runopätkän siteeraaminen tuntuisi johtavan toisen runon siteeraamiseen - ja näin niin kauan, että kokoelma on siteerattu kokonaisuudessaan. Yksi luonteenomaisimpia runoja näyttää luonnon voimat täydessä tehossaan:

Valtamerien vedet kannattelivat laivaa.
Hyvä oli valtamerien veden
ihmeellinen taito.

"Maailma ei ole ruma!" on läpi runoelman toistuva huuto. Levottomuus vaikuttaa paikoitellen synkältä ja ahdistuneeltakin runoelmalta, mutta sen sävy on lopulta tyypillisen vasemmistolainen: tulevaisuuteen luottava. Ihminen voittaa, vaikka siltä ei näyttäisikään.
Elvi Sinervo arvosteli Levottomuuden Vapaaseen Sanaan vuoden 1947 lopussa. Melkein ainoana varauksettoman myönteisesti kokoelmaan suhtautuneena Sinervo ilmoittaa olevansa haltioissaan: "Allekirjoittaneelle Levottomuus on ollut syyskauden teoksista se, joka tuotti ehdottomimman, kirkkaimman ja voimakkaimman elämksen." Sinervo kiistää Mäkelään kohdistuneen kritiikin yleisen väitteen: runoelman muotoa ja ajatusta vallitseva rytmillinen lainmukaisuus tekee arvostelijoiden epäilemän tekstin runoksi. Sinervon mukaan Levottomuudessa "julistus ja muoto [ovat] erottamattomat". Sinervo pitää Mäkelää "puhtaimpana modernistina, mitä meillä on" ja toteaa, että tämä ei ole mikään vallankumouksellinen kokeilija, vaan hän toteuttaa omia lakejaan.
Sinervo esittää kirjoituksensa lopussa sen, mikä Mäkelän kaltaista runoilijaa eniten pelottaa: ymmärtämättä jääminen. Näin todella kävi. Ilmeisesti julkisesta palautteesta masentuneena Mäkelä julkaisi seuraavan, ja viimeisen, runokokoelmansa vasta vuonna 1966.
Häviäminen ilmestyi suomalaisen 60-luvun runouden käydessä kovimpia kierroksiaan. Uusia lupaavia runoilijoita ilmaantui jatkuvasti, Mäkelän aikalaiset, sellaiset kuin Lassi Nummi ja Eeva-Liisa Manner, olivat jo vakiinnuttaneet itsensä ja tyylinsä, ja yleinen ilme oli suuntautumassa kohti pirstaloitunutta näkemystä yhteiskunnasta, kollaasitekniikan, pop-taiteen ja populaarikulttuurin noustessa runoutta määrittäviksi tekijöiksi. Tässä ilmastossa Mäkelä vaikuttaa ajastaan jääneeltä. Häviäminen oli vanhanaikainen kirja ilmestyessään vuonna 1966.
Mutta Häviäminen on myös riipaiseva kirja. Mäkelä lopetti kirjan ilmestymisen aikoihin kaikki yhteiskunnalliset toimensa muun muassa kansanedustajana. Kokoelma alkaa:

Nuorena oli totuus niin helppo löytää
että sitä saattoi vaikka juoda
lämpimänä päivänä.
Enää on ohkainen
arpien ja avoimien haavojen täyttämä reuna
jälellä totuudesta.

Ei ole kovin vaikeaa päätellä, että Mäkelä oli Häviämisen aikaan kyllästynyt politiikkaan, vasemmistolaiseen dogmaattisuuteen ja ihanteiden riittämättömyyteen ja siihen, että ne eivät koskaan toteudu. Kirjan pitkähkössä nimirunossa Mäkelä kirjoittaa muun muassa näin:

Sodat tulivat,
murha julistettiin Jumalan nimeen lailliseksi.

Sodat lakkasivat,
itsekkyys ja väkivalta
vain kääriytyivät uusiin vaippoihin.

Kun oli kulunut kaksikymmentä vuotta sodasta
huomasimme että ihanteet
olivat ensin kadottaneet kirkkautensa
ja sitten hävinneet.

Häviämisestä kirjoitettiin hyvin vähän. Kulttuurilehdet eivät tarttuneet siihen, vasemmistolainen lehdistö Kansan Uutisia ja Suomen Sosialidemokraattia lukuun ottamatta vaikeni siitä. Oliko tunnetun vasemmistolaisen ajattelijan julkinen luopuminen aatteesta ja ihanteista liian kova pala?
Suomen Sosialidemokraatin Mika Suvioja oli hyökkäävän kriittinen. Hänen mukaansa "Mäkelä kirjoittaa ja ajattelee sovinnaisesti; kehnoimmillaan hänen runonsa lepertelevät." Suvioja ei hyväksy Mäkelän poliittisia ratkaisuja: "[P]uolikristillinen alistuminen tuntuu helpolta ja väljähtäneeltä ratkaisulta, asenteelta, joka ei riitä elämään. [Mäkelän runoissa] jopa työntekijänaisetkin ovat ainoastaan surullisia, 'kuin iltatuuli', missään ei ole pontta, ei voimaa, ei sävyjä." Suvioja ei tarkastele Mäkelän luopumista poliittisena kannanottona, vaan ainoastaan tyypillisenä taiteilijan resignaationa.
Kansan Uutisten Niilo Johansson suhtautui Häviämiseen positiivisemmin, mutta vahvoin varauksin. Johanssonin mukaan Mäkelän runot muistuttavat "vanhaa sanomalehden tekstiä", jota nykyajan lehdissä käytetään todistamaan nykyisen ajattelun ja kielen kehittyneisyys. Mäkelän runot ovat kauempana modernismista kuin 40-lukulla, jolloin Mäkelän aiemmat kirjat olivat ilmestyneet, sanoo Johansson. Politiikkaakin Johansson sivuaa: "Olkoon, että Mäkelän runot ovat staattisuudestaan huolimatta kainon punertavia, mutta toisaalta niiden itsekäs subjektivismi hipelöi porvarillisuudessaan onnellisen Suomi-neidon kermanvalkoista polvea." Kriteerit, joilla Mäkelän viimeinen runokokoelma arvosteluissa hylättiin, vaikuttavatkin osittain samoilta kuin ne, joita Neuvostoliitossa käytettiin edistyksellisten taiteilijoiden kohdalla: formalismi ja poliittinen yksilöllisyys, jopa subjektiivisuus. Johansson ilmoittaa, että hän ei voi olla samaa mieltä Mäkelän kanssa: "Häviämiseen ei pidä alistua. Maailma muuttuu!"
Mielenkiintoista on, että porvarillisella puolella ilmestyi yksi ainoita kokoelmaan lämpimästi suhtautuneita arvioita. Arto Kytöhonka, tuolloin aloitteleva runoilija, arvosteli kirjan Uuteen Suomeen. Hän piti Mäkelän runoja "kiteyttävinä lauseina, joita pitkän työn jälkeen herää tavallisen ihmisen mielessä". Kytöhongan mukaan Mäkelä tarkkailee kuluneiden sanontojen takana piilevää ihanteellisuutta: "Mäkelän puheesta ovat intohimot haihtuneet ja niin hänen onnistuu kielenkäytöstä käsin tarkkailla ihanteellisten selviöiden irrationaalisuutta. Kuluneet hokemat saavat uutta, viileää merkitystä." On vaikea sanoa, pyrkikö Mäkelä tähän, vai olivatko muut arvostelijat oikeassa sanoessaan, että Mäkelä oli vain mietiskellyt kliseisesti.
Juho Mäkelän muu tuotanto on satunnaisempaa ja koostuu lähinnä tilaustöistä. Laajahko Porin ja Satakunnan maisemiin sijoittuva romaani Joki laskee Pohjanlahteen (1950) on kiinnostava. Sen lisäksi Mäkelä toimitti vuonna 1947 muistelma- ja artikkeliteoksen Luokkasodan muisto, sekä vuonna 1967 tilausteokselta vaikuttavan matkakirjan Näin naapurimaata, jossa hän kertoi maireasti Neuvostoliiton arkisista oloista.
Porilaisen vasemmistolehden Satakunnan Työn päätoimittajana vuosina 1949-1959 Mäkelä herätti kaupungin hallinnossa ja oikeistolaisissa piireissä närää pakinoillaan, jotka julkaistiin salanimellä Jussi Lisäjuuri. Satakunnan Työ sai pitkäksi aikaa lempinimen "Pommi-Jussin lehti", mikä johtui siitä, että Mäkelä kerran ehdotti, että kaikki Porin porvarit koottaisiin kauppatorille ja heidän päälleen pudotettaisiin atomipommi. Mäkelän päätoimittaja-aikana saatettiin myös kerätä varoja Mannerheimin patsaan kaatamisrahastolle. Mielenkiintoinen on myös tieto, että Satakunnan Työ julkaisi Mäkelän kirjoittaman Mannerheimin kuolinilmoituksen kaksi päivää muita lehtiä aiemmin - liekö Mäkelällä sitten ollut sisäpiirin yhteyksiä.

Harold R. Daniels

2008-09-07T19:22:00.003+01:00

Pitkästä aikaa taas Pulpografian hakusanoja - lyhyt pätkä Harold R. Danielsista, josta en tosiaan tiedä tämän enempää. Paitsi että näyttää kuolleen vuonna 1980. Ja sain lisättyä novellin alkuperäisen nimen ja ilmestymisajan.

Harold R. Daniels (s. 1919) on kehuttu 1950-luvun kirjailija, joka julkaisi 1950—60-luvulla muutaman rikosromaanin, joista suurin osa oli pokkareita. Brittiläinen hän ei ole, vaikka Simo Sjöblom niin sanookin, eikä hän ilmeisestikään ole sama mies kuin ajan B-elokuvien ohjaaja Harold Daniels.
Ainoa suomennos ”Kolme tapaa ryöstää pankki” on hidasliikkeinen, mutta oivalliseen lopetukseen päättyvä novelli miehestä, joka huijaa pankkia yrittämällä julkaista pankkisalaisuuksia paljastavia novelleja jännityslukemistossa.

Novelli:
Kolme tapaa ryöstää pankki, Ellery Queen’s Mystery Magazinen valitut jännärit 1. Junior-kustannus 1977. Alun perin Three Ways to Rob a Bank, EQMM, maaliskuu 1972.

Mika Waltarin ja Armas J. Pullan Kapteeni Leo Rainio -kirjat

2008-08-13T10:32:00.003+01:00

Teen kirjaa Mika Waltarin unohdetuista tai vähälle huomiolle jääneistä kirjoista. Näihin kuuluvat mielestäni myös Kapteeni Leo Rainion nimellä ilmestyneet kolme seikkailuromaania, jotka Waltari kirjoitti toisen nuoren kirjailijan, Armas J. Pullan kanssa 1930-luvun alussa. Kahdesta otettiin vuonna 1961 uusintapainokset, Punaisesta madonnasta ei - ilmeisesti poliittisista syistä. Nyt sen voisi hyvin julkaista uudestaan, kun kaikki mitä Waltari ja Pulla Neuvostoliitosta kirjoittivat on osoittautunut todeksi tai ainakin melkein todeksi! (Minun ei vasemmistolaisperheen vesana ole aina kauhean helppo myöntää näitä asioita...)

Olen kirjoittanut kirjoista kuitenkin niin pitkän luvun, että en usko sitä voitavan käyttää sellaisenaan. Pistän tekstin siis tänne kaikkien luettavaksi. Kuvia en jaksa etsiä, eikä niitä netissä varmaan olisikaan.

Keisarin tekohampaat; Punainen madonna; Älkää ampuko pianistia!

Mika Waltarin varhaistuotantoon kuuluvat myös yhdessä viipurilassyntyisen kirjailijan Armas J. Pullan (1904-1981) kanssa kirjoitetut kolme seikkailuromaania. Teokset Keisarin tekohampaat, Punainen madonna ja Älkää ampuko pianistia ilmestyivät salanimellä Kapteeni Leo Rainio. Pulla, hänkin tuolloin vielä nuori kirjailija, oli kirjoittanut salanimellä jo romaanit Huimapää (1929) ja Aseveikot (1931) ja ehdottanut Waltarille yhteistyötä. Waltari on kertonut, että Pulla keksi juonet - Waltari piti häntä parempana juonen rakentajana - ja Waltari kirjoitti tekstin Pullan tekemän lyhyen raakileen pohjalta.
Pulla käytti salanimeä vielä yksin kirjoittamissaan kirjoissa Lempeä korvanleikkaaja (1933) ja Gangsterit ja seitsemän kääpiötä (1945).
Waltari kirjoittaa muistelmissaan tavanneensa Pullan Nuoren Voiman Liiton piirissä, ja he olivat jonkin aikaa hyviä ystäviä. Kirjailijat pohtivat, että lähtisivät Afrikkaan tekemään taustatyötä, mutta rahoittajaa ei löytynyt. Toverukset laittoivat lehteen ilmoituksen, jossa he etsivät muita osallistujia, mutta kukaan ei vastannut ilmoitukseen.
Waltari myös epäilee, että Pullan oma humoristinen tyyli sai vaikutteita yhteistyöstä hänen kanssaan: "hänen tyylinsä oli alussa kuivahkoa, mutta myöhemmin hän on kehittänyt itsenäisen, omaperäisen ja humoristisen tyylin", Waltari kirjoittaa muistelmissaan. Pullan suosituissa Ryhmy ja Romppais -kirjoissa onkin samantyyppistä henkeä kuin Leo Rainio -kirjoissa.
Leo Rainion nimellä ilmestyneet romaanit kertovat suomalaisparivaljakosta, Onni Piukkasesta ja Jussi Kihosta, jotka joutuvat maailmalla monenlaisiin selkkauksiin ja selviävät niistä yleensä suomalaisen sisun ja huumorintajunsa ansiosta. Ei ole kaukaa haettua olettaa, että Piukkanen ja Kiho ovat vaikuttaneet esimerkiksi Outsiderin eli Aarne Haapakosken tarinoihin Pekka Lipposesta ja Kalle-Kustaa Korkista.
Kihon ja Piukkasen myös usein osoitetaan olevan älyllisestikin ylivertaisempia muihin tarinan henkilöihin nähden - tämä on erityisesti totta muiden kansallisuuksien ja rotujen kohdalla. 2000-luvun lukijasta kirjojen rasismi tuntuu kiusalliselta, vaikka toisaalta Pulla ja Waltari osasivat myös tehdä toisten rotujen edustajista neuvokkaita ja älykkäitä.
Näin on laita esimerkiksi Keisarin tekohampaitten juutalaisen Mandelbaumin kohdalla. Tämä on ajalle tyypillinen juutalaishahmo, hiukan luihu ja pitkänenäinen huijari, mutta lopulta myös yksi parhaista sotureista epämääräisessä armeijassa, jota Piukkanen ja Kiho huomaavat johtavansa. Lopulta Mandelbaum myös tekee vallankumouksen sankarien nenän alla. Mandelbaum onkin lopulta kirjan kiehtovin hahmo.

Tekohammaskauppiaat

Keisarin tekohampaat kertoo juuri siitä, mistä otsikko antaa ymmärtääkin - tekohampaista. Teos alkaa uutisella, jonka otsikko kuuluu "TEKOHAMPAITA AMERIKASTA AFRIKAAN":

Amerikan hallitus on antanut suostumuksensa suunnitelmalle, joka tarkoittaa uusien markkinain avaamista tekohampaille. Amerikka tarvitseekin suuresti harrastamalleen tekohammasteollisuudelle uusia vientipaikkoja. Tällöin on ajateltu etenkin eurooppalaisia siirtomaita Afrikassa, jossa uudenaikainen hampaiden hoito ei ole vielä pitkälle kehittynyt. Olisi varustettava laiva, missä olisi ajanmukainen hammasklinikka ja mikä matkoillaan poikkeaisi Afrikan pienempiinkin satamiin. Lastina on, lukuunottamatta puhdistusaineita ja hammaslääkärien työkaluja, pääasiallisesti tekohampaita. Amerikan konsuleja on määrätty ryhtymään valmistaviin toimenpiteisiin kaikissa paikoissa, joihin laiva saapuu.

Piukkanen ja Kiho joutuvatkin tekemisiin nimenomaan tekohampaiden kanssa, kun he kirjan alussa ovat rahattomina Pariisissa. He ovat työskennelleet konkurssiin menneessä A. B. Viena Wood O. Y:ssä, eivätkä tiedä mitä tekisivät. He tutustuvat amerikkalaiseen Jim Phersoniin, joka esittäytyy: "Ohiosta. Tekohammastehtailija. Amerikan suurin tekohammastehdas." Miehet lyöttäytyvät yhteen ja rikas Pherson kustantaa kaikille juotavaa. Samalla he tutustuvat myös mustaihoiseen Salomoniin, joka ilmoittaa olevansa Abessinian keisarin Menelikin poika. Pherson näkee mahdollisuuden laajentaa bisneksiään ja lupautuu tekemään perimysriitojen huolestuttamasta Salomonista keisarin, jos hän vain saa monopoliaseman Abessinian tekohammasmarkkinoilla. Pherson päättää tehdä Abessiniassa vallankumouksen ja värvää Piukkasen - entisen luutnantin - ja Kihon - entisen kersantin - vallankumousarmeijan päälliköiksi.
Keisarin tekohampaat on hauska ja vauhdikas kirja, joka sisältää monia satiirisia piikkejä useaan eri suuntaan. Kyytiä saa eritoten amerikkalainen raharikkaus. Pherson esittelee omaa elämänfilosofiaansa näin valloittavasti:

Kaipaan toimintaa! Täällä [Pariisissa - JN] ei yksinkertaisesti tapahdu mitään. Voi, hitto vieköön. Museot, jotka haisevat pölyltä! Taulukokoelmat! Alkaa kaivata meidän puimakoneittemme iloisia ja kauniita värejä. Versailles! Näkisittepä Chicagon sianteurastamot, ne ovat jotakin. Ja Nôtre-Dame, minä nimittäisin sitä vanhaksi, homeiseksi raunioksi. Ajatelkaa, mikä loistava tavaratalon paikka siinä on heitetty hukkaan! Casino de Paris ja Folies-Bergères! No, niissä voisi viihtyä kyllä, mutta niitä varten on tietysti matkasuunnitelmaani merkitty yhteisesti vain yksi ilta, josta pitää jälkeenpäin mainita, että se teki moraalisesti arveluttavan vaikutuksen. Sensijaan piti minun ihastuksesta mykistyneenä tuijottaa Mona-Lisaa kaksi tuntia, kymmenen minuuttia. (...) Sivumennen, lyönpä vetoa sata dollaria vanhoja kalosseja vastaan, ettei sen näköinen nainen saisi Hollywoodissa edes siivoojattaren paikkaa. Tämä eurooppalainen maku turmelee minun hermoni.

Piukkanen ja Kiho kehivät kokoon epämääräisen armeijan, joka koostuu lähinnä merellä kaapatuista kreikkalaisista sotilaista, ja lähtevät Abessiniaan. Yllätyksekseen he tapaavat myös Taavetti Pulliaisen, vanhan kansakoulun opettajansa, josta on tullut ministeri ja joka on saapunut Abessiniaan luodakseen maan ja Suomen välille ystävyys- ja kauppasuhteet. Pulliaisen hahmon avulla Pulla ja Waltari piruilevat Suomen poliittiselle kulttuurille, joka näyttäytyy vätysmäisenä. Kirjailijat tuntuvat myös naureskelevan pasifismille, kun Pulliainen kieltäytyy tarttumasta aseeseen siinäkään vaiheessa, kun Abessinian keisarin armeija on heidän perässään.
Teoksessa Waltari tuntuu piruilevan myös omille tulenkantajahenkisille intoiluilleen: "Oli yö. Oli Pariisi ja oli Selectin baari. Mutta koska tämä teos ei ole mikään moderni matkakuvaus, emme ryhdy esittämään mitään lyyrillisiä luonnontunnelmia."
Kirjaa ei voi olla pitämättä rasistisena, joskin rasismi on todennäköisesti tyystin tahatonta ja ajan vaikutteiden mukana imettyä. Stereotypiasta ainakin on kyse kohtauksessa, jossa sankarit kohtaavat Abessinian keisarin:

Hänen majesteettinsa oli lihavahko, turpea ja tummakasvoinen, eikä hänen käytöksestään puuttunut jonkinlaista alkeellista arvokkuutta, joka teki vaikutuksensa läsnäolijoihin. Hän oli puettu jonkinlaiseen meriupseerin valkeaan pukuun, jonka kaulukselle laskeutui musta, silkinhieno parta. Jaloissa oli hänellä komeat, punaiset tohvelit. Hänen viisi seuralaistaan olivat erilailla puetut. Yhdellä oli jonkunverran rypistynyt frakkipuvun takki ja sen rintapielessä kunnialegioonan kapea, punainen nauha, mutta hänen mustakeltaraitaiset housunsa kuuluivat ilmeisesti pyjamas-pukuun.

Neuvostoliitosta Espanjaan

Seuraavassa kirjassa, vuonna 1932 ilmestyneessä Punaisessa madonnassa, Pulla ja Waltari ovat päässeet piruilemaan ajan vasemmistolaisille virtauksille. Kirjaa on helppo pitää Neuvostoliiton ja muun ajan kommunistiliikehdinnän vastaisena, mutta toisaalta siinä piruillaan myös Italian Mussolinille ja fasisteille. Saksan natsit mainitaan vain kerran tai kaksi - on vaikea sanoa, mistä tämä johtuu, mahdollisesti poliittisesta varovaisuudesta.
Pulla itsekin sanoi haastattelussa, että "teos on kirjoitettu harkitun ilkeästi, varsinkin, mitä ryssiin tulee". Suomalaisten Neuvostoliittoa kohtaan osoittamasta sinisilmäisyydestä huolestunut Pulla jatkoi, että "molempain veijarien monissa Venäjän näkemyksissä on aika paljon totta takana". Vasemmistolaisissa piireissä tätä ei tietenkään katsottu hyvällä ja esimerkiksi Suomen Sosialidemokraatti teilasi kirjan otsikolla "Moskaa".
Punainen madonna on edeltäjäänsä juonettomampi, pikareskiromaanin tyyppinen kertomus, jossa päähenkilöille sattuu ja tapahtuu lähinnä erilaisten sattumusten ja yhteenottamusten vuoksi. Tapahtumien jana on varsin suoraviivainen: Piukkanen ja Kiho viettävät aikaa turkulaisessa hotellissa, kun poliisi tulee pidättämään heitä epäiltynä kommunistipropagandan levittämisestä. Paljastuu, että edellisestä kirjasta tuttu Mandelbaum on piilottanut heidän laukkuihinsa lentolehtisiä. Miehet vangitaan, mutta vapautetaan kohta, kun heidät tunteva upseeri ilmoittaa, että miehistä ei vallankumouksellisiksi ole. Tätä eivät usko maan oikeistovoimat, vaan muiluttavat sankarit itärajan taakse. Siellä he kohtaavat neuvostosotilaita ja esittävät suomalaisia kommunisteja. Valeasu paljastuu ja miehet vangitaan. Vankilasta heidät vapauttaa joukko venäläisiä rojalisteja, Nikolai III:n alaisuudessa toimivia sotilaita. Näiden vankilasta miehet taas vapauttaa epämääräinen sakki vuorirosvoja - ja niin edelleen. Miehet päätyvät Neuvostoliitosta Espanjaan, keskelle alkavaa sisällissotaa, ja kaiken päätteeksi he joutuvat paikalliseen mielisairaalaan, jossa he saavat todistaa eurooppalaisten suurmiesten välistä sotaa. Sairaalan asukeista yksi luulee olevansa Napoleon, toinen Marx, kolmas Lenin, neljäs Tolstoi, viides Victor Hugo ja niin edelleen.
Eila Pennanen on Punaisesta madonnasta kirjoittaessaan todennut, että se on Leo Rainio -sarjan heikoin teos. Varsinkin loppupuolta Pennanen moittii, mutta moitteen takana lienee ajatus, että viihderomaanin tulee olla sisällöllisesti ja tarinallisesti ehyt. Kohtaus espanjalaisessa mielisairaalassa astuukin hyvän maun sääntöjen ja kerronnan lakien ylitse, mutta toisaalta kirja kannattaa ennemmin nähdä satiirina eikä niinkään juoneen perustuvana seikkailuromaanina. Tässä mielessä se eroaa hyvin paljon Keisarin tekohampaista, jossa juoniaines oli satiiria tärkeämpi.
Punaisessa madonnassa satiiri keskeyttää kerronnan useita kertoja, kuten kohtauksessa, jossa Piukkanen ja Kiho tutustuvat neuvostosotilaiden ruokavalioon:

"Padassa on vielä Lunatsharskinkeittoa."
"Mitä se on?" kysyi Kiho epäluuloisesti.
"Kirotut porvarikulakit sanovat sitä lihakeitoksi. Mutta meille luokkatietoisille kommunisteille eivät kelpaa sellaiset nimet."
"Mutta kun tämä toveri on kasvissyöjä", sanoi huolestunut opas.
"Äsh, kyllä hän tätä keittoa voi syödä. Eihän siinä ole tippaakaan lihaa, - eilisestä on jo kolme viikkoa, kun viimeksi sain haistaa lihaa."

Paljastuu, että ylemmältä taholta on määrätty, että "pellavansiemenkakuista keitetty liemi on oleva liha- elikkä luokkatietoisti Lunatsharskinkeittoa". Kirja sisältää paljon myös kertomuksia siitä, miten Neuvostoliitossa on päätetty teollistaa koko maa ja tehty absurdeja päätöksiä, kuten padota joki, jossa ei ole vettä virrannut vuosiin. Pulla ja Waltari lienevät poimineet nämä 1920- ja 1930-luvuilla yleisistä Neuvostoliittoa koskevista paljastuskirjoista. Tasapuolisesti he kuvaavat myös tsaarinvaltaa haikailevat rojalistit saamattomiksi typeryksiksi.
Vasemmistoa ruoskiva satiiri ei pysähdy Neuvostoliittoon. Myöhemmin, Espanjaan päätyessään, Kiho ja Piukkanen kohtaavat ranskalaisia kommunisteja, jotka riitelevät enemmän siitä, kenen tulkinta marxilaisuudesta on oikea, Guesden, Broussen vai Blanquin. Pullan ja Waltarin tiedot Ranskan vasemmiston tilanteesta ovat olleet vähintäänkin kohtuulliset.
Myös kohtaus, jossa Marx, Tolstoi ja kumppanit esiintyvät espanjalaisessa mielisairaalassa, todistaa, että Pulla ja Waltari eivät ole kirjoitelleet ihan mitä tahansa, vaikka muutoin onkin helppo kuvitella, että kohtaus on kirjoitettu riemukkaan innon vallitessa. Koomiset iskut ovat taitavia:

"Hyvät herrat! Euroopan katse on tähtäytynyt meihin..." aloitti Napoleon kiihkeästi ja intohimoisesti.
"Vastustan!" kiljahti Lenin nousten puoleksi ja huitoen käsiään.
"Yhdyn edelliseen puhujaan!" sanoi toinen valkopartainen tarmokkaasti ja kiivastuneena. Kiho päätteli, että hän oli siis Karl Marx. "Tuollainen puhuttelu on häpeällinen!" (...)
"Olet vallankumouksen pettäjä, toveri Napoleon!" karjui Lenin. "Minä ja toveri Marx emme hyväksy puhuttelua hyvät herrat!"

Kohta tämän jälkeen Lenin tölväisee Marxille: "Hitto vieköön sinun paksut kirjasi, joissa ei ole päätä eikä häntää. Minä en ole jaksanut lukea niistä ainotakaan loppuun. Ainoa järkevä sana, mitä sinä olet sanonut, on tuo, että 'pääoma on varkautta'. Mutta sekin pätee vain niin kauan kuin itse on köyhä."
Waltari liittää tähänkin teokseensa pistoja Tulenkantajia - sekä itseään - kohtaan. Kun Piukkanen ja Kiho kohtaavat Espanjaan matkalla olevia kommunisteja, Kiho huudahtaa: "Nämä ovat sitä lajia aateveljiä ja maailmanparantajia, että sain heikäläisistä kyllikseni istuttuani kerran puolisen tuntia Tulenkantajien kahvilassa". Itsensä Waltari mainitsee suoraan kohdassa, jossa Piukkanen ja Kiho saapuvat Istanbuliin: "'Jassoo, ja tämä on nyt sitten se Istanbul, josta Waltari piti niin riivatunmoista melua siinä Yksinäisen miehen junassaan', tuumi Kiho ja sylkäisi laidan yli." Toverukset tuumivat yhdessä, että kirjailijan ei olisi kannattanut.
Teosta ja sen satiiria heikentää tavattomasti sen rasistisuus, joka on päällekäyvämpää kuin Keisarin tekohampaissa. Punaisessa madonnassa rasismi kohdistuu tasapuolisesti kaikkiin Euroopan kansoihin - paitsi ehkä englantilaisiin, joiden kansanluonteesta ei sanota juuri mitään. Teoksen ainoa englantilainen henkilö, espanjalaisen laivan kapteeni päästelee:

Ensimmäinen perämieskin on italialainen ja niin täynnä Mussolinin henkeä, että haisee. Ei silti, ei minulla ole mitään hampaankolossa Mussolinin takia, mutta italialaiset ovat niitä kansojen rikkaruohoja, vesiheiniä, jos sanoisin ryssiä nokkosiksi. Perhan, tulkoon nyt saman tien sanotuksi, että kaikki näiden eteläisten niemimaiden asukkaat ovat ihan samaa rojua, kaatopaikkojen rehoittavia rikkaruohoja.

Tämä on tietysti henkilön kommentti, mutta toisaalta Piukkanen ja Kiho ottavat asiakseen laittaa laivan laiskottelevat italialaiset kuriin ja tekevät sen väkivalloin. He myös puhuvat samalla tavalla vaikkapa venäläisistä. Neuvostosotilaiden vangeiksi jouduttuaan Piukkanen ja Kiho joutuvat varomaan kielenkäyttöään:

"Ryssää! Älä käytä karkeaa kieltä, toveri Kiho. Ilmaisen sinulle proletaarisen kummastukseni. Kaikki tähän asti puhuneet toverit ovat olleet venäläisiä."
"Venäläisiä? Onko niillä semmoinenkin nimi?" Kiho kysyi viattomasti. "No, olkoon... Tuntuu se haju sinuunkin tarttuneen, vaikka siellä Leningradin kapakassa päissäsi puhuit toista..."

Toisessa kohdassa Kiho rallattelee: "Ja Jussi sano Jaskalle: / iske ryssää puukolla, / iske ryssää puukolla, / ei sillä ole sielua!" Sama rallattelu esiintyy Helsinki-romaanissa Palava nuoruus (1935), jossa nuori päähenkilö Juhani - Waltarin omakuva - juttelee valkoisen sotilaan kanssa. Ilmeisesti Waltari on itse nuorena kuullut saman laulun sisällissodan aikaan.
Suomalaiset itsekin saavat kyytiä, kun englantilainen kapteeni kysyy Piukkaselta ja Kiholta, onko koko kansa samanlaisia kuin hekin. Toisaalta Kihon selityksessä ei puututa suomalaisten kansanluonteeseen, vaan enemmänkin historiaan ja nykypolitiikkaan:

Sitten meillä ollaan valkoisia tai vaaleanpunaisia tai tulipunaisia, sinimustia ja ihan mustia, punakeltaisia ja maalaisliittolaisia, voi olla vihreitäkin, en nyt muista. Ja nämä kaikki tapella nujuuttavat keskenään ihan tasapuolisesti. Ja sitten vielä osa kansasta haluaisi rynnätä suoraa päätä ryssäin niskaan, ja eräs toinen osa taas haluaisi ryssäin avulla käydä niiden edellisten kimppuun.

Teoksen punainen madonna on espanjalaissyntyinen kommunisti Carmen, johon Piukkanen ja Kiho törmäävät useaan eri otteeseen. Kiho ihastuu naiseen ja lopulta vastusteltuaan Carmen alkaa vastata rakkauteen, Kihon suureksi kauhuksi. Carmen kuuluu waltarilaisten naisten sarjaan yhdessä Fine Van Brooklynin ja Neferneferneferin kanssa, vaikka ei olekaan yhtä pelottava kuin nämä.

Atlantin ylitse gangstereiden pariin

Vuonna 1932 ilmestyi myös teos Älkää ampuko pianistia! Sen tekijyydestä on ollut jonkin verran epäselvyyttä. Sekä Waltari että Pulla ovat kummatkin ilmoittaneet, että teos kirjoitettiin kuten edeltäjänsäkin, mutta hakuteoksessa Suomen kirjailijat 1917-1944 sitä ei ole merkitty Waltarin kohdalle. Tämä lienee silkkaa huolimattomuutta, sillä muissa hakuteoksissa, kuten Sirkka Musikan kokoamassa Waltari-bibliografiassa, joka löytyy vuonna 1958 ilmestyneestä Waltarin juhlakirjasta, teos on mainittu kummankin tekemäksi. Myös Simo Sjöblomin kokoamassa suomalaisen rikoskirjallisuuden bibliografiassa Älkää ampuko pianistia! on merkitty Waltarin ja Pullan yhdessä kirjoittamaksi.
Älkää ampuko pianistia! sijoittuu aikaan Punaisen madonnan jälkeen, koska kirja sijoittuu suurelta osin Yhdysvaltoihin - Punaisen madonnan lopussa sankarit päättävät lähteä Amerikkaan. Vaikuttaa siltä, että kirjaa on kirjoitettu löysällä kädellä: alussa laivamatkaa kuvataan yllättävän pitkään ja Kiho joutuu sanaharkkaan ruotsalaisen kielitieteilijän kanssa siitä, onko Juhani Aho kirjoittanut teoksensa suomeksi vai ruotsiksi ja onko suomi suuri sivistyskieli vai ei. Kohtauksella ei ole minkäänlaisia yhtymäkohtia muuhun juoneen ja lienee vain kirjoittajien piruilua ajankohtaisista keskustelunaiheista. Laivalla Kiho ja Piukkanen huijataan ottamaan huostaansa pieni lapsi Ville, joka osoittautuu varsinaiseksi rasavilliksi ja riesankappaleeksi. Myöhemmin Ville tosin pelastaa sankarit useaan otteeseen.
Teoksen varsinainen juoni on löyhä, aivan kuin muissakin sarjan kirjoissa. Kiho ja Piukkanen huomaavat New Yorkiin tultuaan ajautuneensa rahattomiksi ja muistavat aiemmissa teoksissa tavatun toimittaja Petersin lupauksen ottaa heidät töihin. Kiho ja Piukkanen marssivat New York Heraldin toimitukseen (nolosti Peters tervehtii heitä muka-amerikkalaisittain: "Halloh, boys!") ja Peters pestaa heidät kirjoittamaan Chicagon gangsterisodista. Peters kuvailee amerikkalaisia journalismin ihanteita: "Well, minulla ei ole toistaiseksi varmaa suunnitelmaa siitä, mitä teemme ja mitä emme tee. Minusta on mieluisinta heittäytyä seikkailuun ummessa silmin ja toimia tilanteen mukaisesti, mutta silloin toimiakin niin riivatusti."
Teoksessa irvaillaan amerikkalaiselle tehokkuuden ja nopeuden ihanteille, kun Peters ilmoittaa, että he eivät todellakaan matkusta Chicagoon junalla:

"Sellaiset kivikautiset kulkuneuvot voivat kelvata teikäläisille sanomalehtimiehille, kun he ovat menossa hautaamaan jotakuta pitkäpartaista äijää, joka on kirjoittanut pari tusinaa tuhatsivuista maailmankirjallisuuden merkkiteosta ja josta ja jonka teoksista ja jolle pidetyistä hautapuheista he saavat kolme sivua tekstiä, jota ei lue enempää kuin noita teoksiakaan. Mutta nyt olemme Amerikassa ja matkalla seuraamaan Bugs Moranin ja Al Caponen välien selvittelyä, ja näin ollen matkustamme lentokoneella kiroillen senkin hitautta. - Jos rakettilentokuljetus olisi..."

Petersin monologin katkaisee auton kylkeen osuva luotisarja.
Kirjassa on muitakin kohtauksia, joissa kirjoittajat virnuilevat amerikkalaiselle elämäntavalle, mutta missään vaiheessa satiiri ei ole niin kitkerää kuin esimerkiksi vasemmistolaisuuteen kohdistuva iva Punaisessa madonnassa. Amerikkalaisten tietämättömyydelle ja bisnesmaailmallekin irvaillaan vähemmän kuin Keisarin tekohampaissa, ja päällimmäiseksi jää mielikuva, että kirjoittajat ovat amerikkalaisen vauhdin ja teknisyyden lumoissa.
Loppupuolella, kun Kiho karkaa Chicagosta rakastamansa naisen, kynänterätehtailija van Eindhovenin tyttären Isbelin kanssa, kuvaan tosin astuu satiiri amerikkalaista uskonnollisuutta ja retuperäisyyttä kohtaan. Ajaessaan vauhdilla Amerikan halki Kiho pysäytetään jossain Keskilännessä ja poliisit luennoivat hänelle kunnollisista amerikkalaisista:

"Chicagossa hallitsevat rosvot ja siellä teihin ei uskalleta koskea (...). Mutta täällä maaseudulla olosuhteet ovat terveemmät. Tarpeen vaatiessa otamme oikeudenkäytön omiin käsiimme ja hirtämme murhaajat ja ateistit. Meidän kouluissamme ei suvaita darwinismia ja muuta jumalankieltämistä eikä kerrota juttuja maan pallonmuotoisuudesta. Meillä on Raamattu ojennusnuoranamme ja nainen, joka kävelee käsikoukkua miehen kanssa, joutuu helposti kasvatuslaitokseen, puhumattakaan miehestä, joka viheltää sunnuntaina."

Ongelmia aiheuttaa se, että Kihoa luullaan gangsterien käyttämäksi palkkatappajaksi, Tuonelan-Thompsoniksi. Bugs Moran oli palkannut hänet rikollisiin puuhiin, mutta Kiho oli tehnyt ison jalokivikeikan tyhjäksi ja lähtenyt karkuun Isbel van Eindhovenin kanssa.
Isbel haluaa heidän saavuttuaan Los Angelesiin päästä näyttelijäksi Hollywoodiin. Kirjan lopussa on villi kohtaus, jossa Kiho päätyy orgioihin. Yksi osanottajista on itse Charles Chaplin:

"Naiset ovat minun elämäni tuho!" sanoi mr. Charlie Chaplin synkästi ja maistoi soodavesilasistaan. "Ei, ei, en halua juoda, älkää kaatako minulle samppanjaa, olen kyllästynyt kaikkeen. Minulla on vielä eilisillasta niin hitonmoinen krapula... (...) Katsokaa noita kirottuja vampyyreja! (...) He ovat juoppoja, kokainisteja, porttoja, ja kuitenkin he ovat tuhonneet minun elämänhaluni, työtarmoni, suuren tulevaisuuteni! Sanokaa, onko maailmassa koskaan ollut minua suurempaa taiteilijaa, sanokaa vilpittömästi. Miljoonat, ei, sadat miljoonat ihmiset olen saanut itkemään ja nauramaan. Ja kuitenkin tässä salissa istuu kaksi minun entistä rouvaani, jotka ovat tuhlanneet ja riistäneet omaisuuteni, raastaneet nimeni lokaan, levittäneet minusta mitä katalimpia parjauksia. Olen yrittänyt lyödä heitä ja myrkyttää heidät, mutta kun pääsee yhdestä eroon, on toinen jälleen esillä."

Chaplin myös pohtii omaa rooliaan mykkäelokuvan viimeisenä jäänteenä Hollywoodissa: "Ja mikä tulevaisuus minulla olisikaan äänielokuvan kehittämisessä (...). Ensin hylkäsin sen kokonaan, mutta muistattehan sen kohtaukset Kaupungin valoissa, jossa syön makaroonia. Ne ihmeelliset äänet, onko kukaan saanut aikaan niiden veroista?" Myöhemmin kertoja toteaa, että vaikka Chaplinin läsnäolo juhlissa on kunnia, mutta kukaan ei halua keskustella hänen kanssaan, "koska häntä pidettiin hieman tyhmänä".
Orgioitten kuvaus on rohkea ja osoittaa, että Waltari ja Pulla tunsivat 1930-luvun alun keskustelun Hollywoodin riettaasta maineesta (joka osaltaan johti Hollywoodin tiukkoihin sensuurisääntöihin). "Kiho silmäili aistejaan uskomatta naisia, jotka kokaiinihumalassa kieriskelivät lattialla repien vaatteita yltään ja pareja, jotka kaikkien nähden antautuivat mielettömiin hyväilyihin", kertoja toteaa, mutta jatkaa: "Hän ei mielestään ollut erikoisen ahdasmielinen, mutta tällaista menoa katsellessaan hänen koko luontonsa nousi kapinaan." Olisi kiinnostava tietää, onko lisäys Armas J. Pullan käsialaa vai kenties kustantajan pienoinen sensuuritoimenpide.
Älkää ampuko pianistia! on edeltäjiensä tavoin hauska ja viihdyttävä teos, mutta oikeastaan kolmikon huonoin. Eila Pennanen pitää sitä parempana kuin loppupuolellaan hajoavaa Punaista madonnaa, mutta kommunisminvastaisen teoksen tuomitseminen on voinut olla vuonna 1980 poliittisesti välttämätöntä. Älkää ampuko pianistia! ei ole kuitenkaan yhtä kriittinen amerikkalaista bisnesihannetta kohtaan kuin Keisarin tekohampaat eikä sen rakenteen väljyys palvele satiirisia tarkoitusperiä yhtä hyvin kuin Punaisessa madonnassa.

Salanimen takana

Kirjailijanimen takana olevat tekijät paljastuivat ilmeisesti aika nopeasti, varsinkin kun Pullaa pyydettiin kirjoittamaan Keisarin tekohampaista arvostelu Suomen Sotilas -lehteen, jonka avustajiin hän kuului. Myöhemmin, kun Pulla yksinään kirjoitti teoksen Lempeä korvanleikkaaja (1933), eräät arvostelijat luulivat edelleen, että Waltari oli ollut mukana sitä kirjoittamassa.
Teoksista Keisarin tekohampaat ja Älkää ampuko pianistia! ilmestyivät uusina laitoksina vuonna 1961, mutta Punainen madonna ei. Sitä onkin pidetty yhtenä harvinaisimmista Waltarin kirjoista. Nykylukija saattaisi luulla, että Keisarin tekohampaiden rasismia olisi siivottu uudessa painoksessa. Näin ei kuitenkaan ole tehty, mutta tällaisia lauseita tuskin enää päästettäisiin läpi: "Veneen laidalle ilmestyivät kaikki sen rodun tunnusmerkit, jolle Abrahamin aikoina annettiin lupaus meren hiekan lailla lisääntyä ja täyttää maa. Kihara, rasvainen tukka, kiiltävä juutalaisnaama, säikähtyneet ruskeat silmät ja nenä, joka mittasuhteistaan päättäen saattoi vainuta pienimmätkin ansiomahdollisuudet sadan kilometrin säteellä."

Carroll John Daly

2008-08-12T18:49:00.004+01:00

Simo Sjöblomin dekkaribibliografian esipuheessa väitetään, että Carroll John Dalyn novelleja ei ole koskaan suomennettu - todistusaineisto päinvastaisen puolesta on mittava. Daly oli yksi tärkeimpiä pulp-kirjailijoita niin jenkeissä kuin Suomessakin: Seikkailujen Maailmassa käännettin toistakymmentä hänen novelliaan. Outoa ettei Sjöblom tiennyt tätä ja oikaissut (jonkun muun kirjoittamaa) esipuhetta.

Aina välillä esiintyy joku, jonka mielestä Daly on tärkeämpi kuin vain mainintana kirjallisuuden historiassa, mutta oma muistikuvani näistä novelleista - ja mainitusta romaanista - on että ne ovat hutiloiden tehtyjä ja sekavia. Olen lukenut jonkun Dalyn myös englanniksi ja yksi käännetty tarina löytyy myös kirjasta Kovaksi keitetyt (toim. Peter Haining, Book Studio 2000 tai jotain sinnepäin). Se on muistaakseni vanhempaa Dalya ja parempi. Tunnetuin Dalyn ihailijoista on ollut Mickey Spillane - tässä hänen kirjoittamansa fanikirje.

En ole alla olevassa osannut sanoa, että Dalyn myöhemmät romaanit ilmestyivät brittikustantajilta, mikä on usein - ei aina - merkki siitä, että tekstit eivät ole olleet kovin laadukkaita. Lisäksi olisi voinut mainita, että Dalyn kirjoja ei painettu uudestaan 1940-1950-lukujen pokkaribuumin aikana, mikä on outoa, koska Spillanen lukijoille olisi luullut Dalynkin kelvanneen, sen verran niissä pyssyt paukkuvat ja daamit kirkuvat. 1980- ja 1990-luvulla tuli joitain uusintajulkaisuja, kuten Mysterious Pressin kokoelma Satan Hall -tarinoita.

Carroll John Dalya (1889—1958) ei juuri pidetä kummoisena kirjailijana, mutta hänellä on lajityypin historiassa taattu paikka: hänen sanotaan keksineen koko kovaksikeitetyn rikoskirjallisuuden vuonna 1922 julkaisemallaan novellilla ”The False Burton Combs”. Siinä päähenkilö ei tosin vielä ole yksityisetsivä, vaan lähinnä seikkailija, joka ajautuu selvittämään rikoksia. Yksityisetsiväksi Dalyn sankari vaihtui kuitenkin jo seuraavana vuonna eli 1923. Sankariksi tuli Race Williams, joka on Dalyn luomuksista tunnetuin; muita Dalyn sarjasankareita ovat mm. Satan Hall ja Vee Brown.
Daly oli Mickey Spillanen suosikkikirjailija, minkä kyllä arvaa siitä, että Dalyn sankarit, olkootkin toisinaan poliiseja, ottavat kovin helposti oikeuden omiin käsiinsä. Väkivallan kuvauksia on paljon ja niissä on vaivoin peiteltyä sadismia — esimerkiksi sidottuja naisia esiintyy paljon. Race Williams on aina valmis väkivaltaan ja nukkuu ase tyynyn alla. Williamsilla ei ole myöskään minkäänlaisia omantunnonongelmia aseen ja nyrkkien käytöstä, vaan hänen mielestään ”jauhelihaa ei voi tehdä jauhamatta ensin vähän lihaa”.
Juonenrakentajana Daly on usein heikko, ja sanotaan, että kustantajat julkaisivat Dalyn novelleja hiukan pitkin hampain. Useat Dalyn novelleista ovatkin yllättävän vaikeita seurata — voi sanoa, että Daly toteutti erinomaisesti Chandlerin maksiimia siitä, että hankalan kohdan tullen kannattaa laittaa mies tulemaan ovesta ase kädessä. Lopulta kustantajat olivat kuitenkin tyytyväisiä, koska Daly ja varsinkin Race Williams -tarinat myivät hyvin. Daly ei ollut itse täysin tietoinen omasta roolistaan kirjallisuudenlajin luojana. Sittemmin Dalyn merkitys kirjailijana väheni ja hänen tärkeimmäksi tuotannokseen jäikin 1920—30-luvun novellituotanto. Siinä on riittävästi tuoreutta ja elävyyttä, jotta sitä voi lukea vielä tänäkin päivänä.
Suomeksi Race Williams esiintyy mm. novellissa ”Ruumis & Kumpp.” (1936). Novelli paljastaa sen, että varhaisimmat yksityisetsivät eroavat myöhemmistä, kuuluisammista kollegoistaan eritoten siinä, että heitä ei palkata hommiin, vaan he joutuvat niihin. Tämä lähentää Race Williamsia ja muita ajan yksityisetsiviä supersankareihin, joiden seikkailut lähtevät usein liikkeelle siitä, että jotkut superrikolliset yrittävät päästä heistä eroon. ”Ruumis & Kumpp.” -tarinassa ”hempeämielinen Jim” yrittää tappaa Williamsin, joka on aikoinaan tappanut Jimin rikostoverit. Williams pääsee lopulta ampumaan kaikki rikolliset kaksi revolveria käsissään.
Novellissa ”Verinen monogrammi” Williams pistää kovalla kädellä rikollisen johtaman hotellin järjestykseen. Hänen asiakkaansa kuolee sadististen murhaajien kynsissä, mutta Williams kostaa. ”Kuolema korjaa satoa” -novellissa Williams selvittää mutkikkaan kiristysvyyhden — lukijan mielestä liian mutkikkaan.
Dalyn sekavuus on pahimmillaan tarinassa ”Yksi ruumis lisää” (1938?), jonka alussa Williamsin toimistoon kävelee mies, iskee Williamsin apurin tainnoksiin ja pakottaa Williamsin allekirjoittamaan paperin, jossa tämä tunnustaa osallisuutensa huumekauppaan. Dalylla oli selvästi halu jatkaa Williamsin seikkailuja novellista toiseen, niinpä tämäkin viittaa sellaiseen novelliin, jota ei ole suomennettu. Daly sekoilee Liekki-nimisen naisen kanssa ja tämä taas kisailee Armin Loringin kanssa; Loring taas on koko kaupungin vaarallisin mies. Tarina päätyy Williamsin ja Loringin kaksintaisteluun Liekistä. Miten tähän päädytään, on joko osoitus Dalyn taidoista tai niiden puutteesta.
Toinen Dalyn sankari Vee Brown seikkailee mm. novellissa ”Punaista dynamiittia” (1936), jossa häntä yritetään saada ansaan: rikolliset tappavat satunnaisesti ihmisiä ja jättävät murhapaikalle lapun, jossa vaaditaan Brownin lähtöä kaupungista. Brown tietysti ratkaisee jutun ja tappaa kaikki rikolliset. Brownin asennetta kuvaa hyvin hänen ajatelmansa novellin loppupuolelta: ”Mies ammuttuna edestä päin ei koskaan voi kaatua eteenpäin kasvoilleen... erittäinkin kun hänellä ei ole kasvoja ollenkaan.” Minäkertojana (ja jonkinlaisena Watsonina) toimiva Condon kysyy jossain vaiheessa, nauttiiko Brown murhaamisesta ja tämä vastaa: ”Joskus minä nautin murhasta.”
Dalyn kerronta on parhaimmillaan juuri väkivaltaisissa kohtauksissa ja siinä on paikoin hykerryttävää groteskiutta, varsinkin viimeksi mainitun novellin alussa, jossa kuolemansyyntutkija juttelee muun muassa päivän politiikkaa: ”[Lääkäri] keskeytti hetkeksi puheensa, osoitti vuoteen alle ja sanoi sitten kärsimättömästi: — Ehkä joku antaa minulle pään vuoteen alta.” Brown elää supersankareiden lailla kaksoiselämää — hän säveltää salanimellä suosittuja iskelmiä.
Vaatimattomampaa Dalyn novellituotantoa edustaa ”Keltainen päiväkirja”, jossa Race Williams taistelee kreivi Jehdoa vastaan. Jehdo on tyypillinen itämainen suurrikollinen, joka kiduttaa mielellään Dalyn rakastettua ja työtoveria Florence Drummondia.
Dalyn ainoa romaanisuomennos Rikosten herra (1936) on omituinen valinta Kanervan kustannusliikkeeltä, koska se on suoraa jatkoa romaanille, jota ei ole suomennettu. Päähenkilöt ovat poliisitarkastaja Val Kildare ja toimittaja Jerry Hazard. Otsikon ”rikosten herra” on kiinalainen Wu Fang, joka käyttää kammottavien suunnitelmiensa toteuttamisessa mm. hindu Kumaria ja nauttii katsellessaan ruoskintaa. Wu Fang, Kildare ja Hazard ovat Robert J. Hoganin luomuksia; Hoganin Wu Fang -tarinoita on suomennettu ainakin yksi. Rikosten herra julkaistiin ensiksi Kanervan julkaisemassa Isku-lehdessä jatkokertomuksena numeroissa 23—32 vuonna 1936. Dalyn romaani on monessa suhteessa samanlainen kuin hänen novellinsa: meno on kovaa, väkivalta suorasukaista, rasismia on runsain mitoin. Juonellisesti romaani on paljon selkeämpi kuin Dalyn novellit ja siksi paljon helpompi seurata. Rikosten herra todistaa, että alkuperäinen kovaksikeitetty dekkari ei useinkaan ole kovin realistista. Kiinalaisten suurrikollisten käyttäminen ei ollut mitenkään harvinaista 1920—1940-luvuilla.

Rikosromaani:
Rikosten herra. Kanervan seikkailuromaaneja 1. Kanervan kustannusliike: Lahti 1944. Myös nimellä Wu Fang — rikosten herra, Isku 23—32/1936. Alun perin Emperor of Evil. Hutchinson 1936.

Rikosnovellit:
Keltainen päiväkirja, Seikkailujen Maailma 4/1938. Julkaistu ilman tekijän nimeä. (Race Williams)
Kenen tahansa, Seikkailujen Maailma 9/1949. (Race Williams; jatkoa novellille Kuoleman kirja)
Kuolema korjaa satoa, Seikkailujen Maailma 2/1955. (Race Williams)
Kuoleman kirja, Seikkailujen Maailma 6/1949. Alun perin mahdollisesti Murder Book, Black Mask, syyskuu 1934. (Race Williams)
Kuolleet eivät tapa, Seikkailujen Maailma 3/1943. Julkaistu ilman tekijän nimeä. Alun perin mahdollisesti Dead Men Don’t Kill, Dime Detective, lokakuu 1937. (Race Williams)
Miljoonan dollarin ruumis, Seikkailujen Maailma 4—5/1949. Alun perin The $ 1.000.000 Corpse, Dime Detective, joulukuu 1937. (Race Williams)
Punaista dynamiittia. Isku 1—6/1937. Alun perin Red Dynamite, Dime Detective, kesäkuu 1936.
Ruumis & Kumpp. Isku 40—45/1937. Alun perin Corpse & Company, Dime Detective, helmikuu 1936. (Race Williams)
Verinen monogrammi. Seikkailujen Maailma 2/1937. (Race Williams)
Yksi ruumis lisää. Seikkailujen Maailma 7/1938. Alun perin mahdollisesti A Corpse for a Corpse, Dime Detective, kesäkuu 1938. (Race Williams)

Tieteisnovelli:
Ajan ulkopuolella, Lukemista Kaikille 3/1958. Alun perin Outside of Time, Weird Tales, tammikuu 1950.

Ray Cummings

2008-08-11T21:04:00.004+01:00

Vähän liikaa painotan tässä Cummingsin rikos- ja eroottista kirjallisuutta, kyllä hän oli ennen kaikkea scifi-kirjailija. Tässä linkki Ray Cummingsin Gutenbergissa saatavilla oleviin teksteihin. Jess Nevinsin luonnehdinta (pitää skrollata aika pitkään alas) setä Tubbysta ei vastaa ollenkaan sitä, millaisia suomennetut tarinat ovat, mutta oletan, että Cummingsilla on ollut monia samannimisiä hahmoja. Vaikka on kai täysin mahdollista, että jutut eivät ole Cummingsin kirjoittamia - listasta voisi päätellä (en muista enää), että yhtäkään setä Tubby -juttua ei suomeksi ole julkaistu Ray Cummingsin nimellä ja olen päätellyt kirjailijuuden vain sen perusteella, että Cummingsilla on tämän niminen hahmo! Ellen joskus lue kaikkia 1930-luvulla ilmestyneitä amerikkalaisia pulp-lehtiä, asia ei välttämättä ratkea...

Tekstin lopussa mainitut kauhunovellit lienevät peräisin Dime Mysteryn kaltaisista shudder pulpeista, ja haluaisinkin hiukan tarkastella niitä uudestaan. Yeah, right!

Cummingsin rikosnovelleja on aika vastikään julkaistu kokoelmana.

Ray Cummings tunnetaan paremmin tieteiskirjallisuudestaan, mutta hän kirjoitti myös rikosnovelleja pulp-lehtiin 1930-luvulla. Näissä puuhissa hän erikoistui ns. ”tuhmiin” (spicy) juttuihin, jotka olivat niin puhdasta pornografiaa kuin noina aikoina vain pystyttiin tekemään. Novelleissa oli myös rikosainesta, mutta se oli oikeastaan olemassa vain sen takia, että naisia pystyttiin tarinan avulla pahoinpitelemään, riisumaan, uhkailemaan, suutelemaan ja raiskaamaan.
Cummings kirjoitti näitä ”tuhmia” novelleja mm. Dan Turner — Hollywood Detectiveen, joka pääasiallisesti sisälsi järjettömiä tarinoita Robert Leslie Bellemin yksityisetsivästä. Kuuluisimmat alan lehdet olivat Spicy Detective ja Spicy Mystery Stories. Myös Uncanny Tales on syytä mainita, koska se vei lajityypin pisimmälle ja kokeili sensuurin ja sietokyvyn rajoja. Tähän lehteen Cummings kirjoitti nimellä Gabriel Wilson vaimonsa Gabriellen kanssa — mikä sinänsä on mielenkiintoinen anekdootti naishistoriassa. Hiukan arvokkaampaakin tavaraa Cummings kirjoitti, mm. Black Maskiin tarinoita sankarinaan Timothy McGuirk. Nämä tarinat ilmestyivät jo 1920-luvulla.
Cummings tunnetaan nykyään lähinnä science fiction -kirjailijana. Hänen tunnetuin alan teoksensa on romaani Girl of the Atom (1922; alun perin 1919 nimellä "Girl in the Golden Atom"; ks. pitkä essee). Cummingsilta on kuitenkin tältäkin alalta suomennettu vain novelleja. ”Atomin uumenissa” on naiivi ja vauhdikas scifi-novelli tiedemiehestä, jonka työtoveri aikoo räjäyttää New Yorkin atomipommilla. Tiedemies päättää pysäyttää miehen ja lähtee hyökkäykseen Tubby-nimisen miehen kanssa aseinaan itse keksityt pienennys- ja suurennusaineet. Miehet päätyvät lopulta atomin sisään ja näkevät suunnattomia erämaita eri atomien välillä. Lopulta pommi kuitenkin räjähtää, mutta tiedemiehen keksinnön ansiosta sen radioaktiivisuus on kuitenkin hyväätekevää: kasvit kasvavat suuremmiksi ja sadot ovat kymmenkertaisia! Tämän jälkeen onkin vain hyvä, että homma paljastuu yksinkertaisen Tubbyn uneksi. Atomimaailman kuvauksessa on primitiivistä viehätystä.
Cummingsin ”tuhmia” novelleja ei ole suomennettu. Sen sijaan hänen sarjasankarinsa Uncle Tubbyn juttuja suomennettiin Seikkailujen Maailmassa ja Iskussa setä Tubbyn nimellä. Tubbyn seikkailut ovat lyhyitä arvoitusnovelleja eivätkä sellaisinakaan kovin kiinnostavia; henkilönä Tubby muistuttaa hiukan Chestertonin Isä Brownia. Isku-lehdessä julkaistiin monta setä Tubby -novellia ilman tekijän nimeä.
”Kuristusmania” käy lähellä kauhutarinaa, mutta jää melko laimeaksi sukukirouksen — suvun naiset tekevät sanoinkuvaamattomia kauheuksia täysikuulla lotuskukan tuoksuessa voimakkaasti — paljastuessa tavanomaiseksi rikokseksi. Yllättävää väkivaltaa novellissa on: miehen kaula on leikattu poikki ja sitä on pureksittu. ”Kuoleman nauru” on samantyyppinen tarina, jossa on sama vika: Cummings ei tee painajaisen keskelle joutuvista ihmisistä riittävän kiinnostavia.
Lyhyt ”Turmion hetki” kertoo miehestä, jonka muisti pettää ratkaisevana päivänä: hänen on tarkoitus kostaa häntä huijanneelle miehelle ensiksi tappamalla ja sitten räjäyttämällä hänet palasiksi. Hiukan pidemmässä ”Pataässässä” mies tappaa toisen, jottei hänen suorittamansa murha tulisi julkisuuteen. Cummingsin lyhyet jutut ovat liian lyhyitä ollakseen kiinnostavia.

Novellit:
Kuoleman nauru, Isku 45/1936.
Kuoleman vesikello, Seikkailujen Maailma 2/1939. Julkaistu ilman kirjoittajan nimeä. (Setä Tubby)
Kuolleen miehen kengät, Seikkailujen Maailma 2/1937.
Kuristusmania, Seikkailujen Maailma 7/1939.
Murhamiehen varjo, Isku 8/1937. Julkaistu ilman kirjoittajan nimeä. (Setä Tubby)
Myrkkyneulan arvoitus, Isku 51/1937. Julkaistu ilman kirjoittajan nimeä. (Setä Tubby)
Myrkkyspesialisti, Isku 28/1937. Julkaistu ilman kirjoittajan nimeä. (Setä Tubby)
Pataässä, Seikkailujen Maailma
Turmion hetki, Seikkailujen Maailma 3/1938.

Tieteisnovellit:
Atomin uumenissa, Seikkailujen Maailma 3/1954.
Rangaistus, Seura 21/1935.

James Cross

2008-08-08T11:24:00.002+01:00

Tämä oli taannoin mukava yllätys. Bongasin jatkokertomuksen käydessäni lehtiä läpi yliopiston kirjastossa ja sitten alkuperäinen kirja osui käteen muistaaakseni Kvariaatin hyllystä. Se on todella hyvä kirja, aivan ansiottomasti unohdettu. Cross julkaisi joitain scifi-novellejakin, käsittääkseni Harlan Ellisonin antologiassa Dangerous Visions.

James Cross (oik. Hugh Parry 1916—?) julkaisi neljä romaania 1950—60-luvulla sekä novelleja ainakin Ellery Queen’s Mystery Magazinessa. Häneltä on suomennettu pitkä jatkonovelli "Pahan juuret", joka on alun perin romaani Root of Evil (1957).
Root of Evil todistaa, että amerikkalainen rikoskirjallisuus on täynnä hyviä kirjoja, joita kukaan ei tunne. Kirja on viihdyttävä ja iskevästi kirjoitettu kertomus veljeksistä, jotka löytävät toisen mailta 8 000 maahan 1800-luvun puolessa välissä kaivettua kultakolikkoa. Miehet luulevat tulevansa rikkaiksi, mutta tajuavat pian, että valtio, verottaja ja muut tahot vievät heiltä suuren osan rahoista. Suunnitelma rahojen pimittämiseksi on huima, mutta ongelmia tuovat niin paikalliset rikolliset, entiset vaimot kuin ahneet sotilaatkin. Mies-lehden lyhennetty suomennos ei välitä Crossin kirjan pirullisuutta tarpeeksi hyvin.

Jatkokertomus:
Pahan juuret, Mies 6—12/1959. Alun perin Root of Evil. Messner 1957.

Mika Waltarin lehtirunoja

2008-08-07T13:52:00.004+01:00

Kirjoitin Unohdettu Waltari -kirjaani (ilmestyy syksyllä) varten listan niistä Waltarin lehti- ja tilapäärunoista, joita ei ole sittemmin julkaistu uudestaan eikä kirjojen välissä. (Poikkeuksena kaksi viimeistä lastenrunoa.)

Sinulle, Juttutupa 32/1925
Ikuinen rakkaus (salanimellä Nequiquam), Nuori Voima 1925, s. 344
Kevät on tullut, Nuori Voima, 1925, s. 310
Kuoleva merimies, Merimiehen Ystävä, 1925, s. 127
Merimiehen jouluilta, Joulu ulapoilla ja kotona, 1925, s. 1
Runo runoista (salanimellä Nequiquam), Nuori Voima, 1925, s. 345
Syksyn viesti (salanimellä Nequiquam), Nuori Voima, 1925, s. 816
Kevätlaulu, Omaisemme vierailla mailla, 1926, s. 9
Pieni kirkko, Pikkukirkon Joulu, 1926, s. 7
Satu kerjurista ja prinsessasta, Nuori Voima, 1926, s. 333
Satu miehestä, Merimiehen Ystävä, 1926, s. 53-54
Sfinksi, Ihminen, 1926, s. 214
Hautausmaalla I-II (salanimellä Untamo Raakki), Työläisnuoriso 7.9.1927
Hukkuva merimies, Omaisemme vierailla mailla, 1927, s. 18
Jouluaattona, Ylioppilaslehti, 1927, s. 473
Jäljet hiekassa, Tulenkantajat IV, 1927, s. 55
Kadotettu paratiisi, Jouluilta, 1927, s. 12
Kesä, Kansan Kuvalehti, 25/1927, s. 7
Kirkonkello, Nuori Voima, 1927, s. 236
Kohtalo, Nuori Voima, 1927, s. 16
Kummituslaiva (salanimellä Kristian Korppi), Työläisnuoriso 29.6.1927
Kuolema, Tulenkantajat IV, 1927, s. 56
Luostarikammio, Pikkukirkon Joulu, 1927, s. 32
Merimiehen laulu, Merimiehen Ystävä, 1927, s. 52
Neitsyt Maarian kuva, Tyttöjen oma kirja IV, 1927
Pitkä perjantai, Ylioppilaslehti, 1927, s. 217
Polttava katu, Nuori Voima, 1927, s. 584
Pyhä Maaria Äiti, Kuluttajain Lehti, 9.6.1927
Ruumissaatto (salanimellä Untamo Raakki), Työläisnuoriso 27.7.1927
Sininen tähti, Kuluttajain Lehti, 30.5.1927
"1927". Teräsköydet. Karannut veturi, Ylioppilaslehti 1927, s. 345
Aivojen filmi. Se, minkä me kaikki näimme, - mitä minä näin - kesä, - pikajuna - ja pilettivihko, Seura 10/1928
Auto, Kansan Kuvalehti 7/1928
Ballaadi kuuhulluista merimiehistä, Nuori Voima, 1928, s. 684-685
Ballaadi lipuista ja katkerista miehistä, Joulu-Lotta 1928, s. 11
Enkeliballaadi, Tulenkantajat, näytenumero 1928
Joulu, Seura, joulunumero 1928
Kuolevan lohdutus, Koti, 1928, s. 114
Kuolleet kaupungit, Aitta, 4/1928
Pääsiäisihme, Kansan Kuvalehti 14/1928
Sadun maailma, Pääskynen 1928, s. 170
Pääsiäinen, Ylioppilaslehti, 1929, s. 181
Syyskuu, Nuori Voima, 1929, s. 299
U.S.A., Aitta, 12/1929
Hamina, lauantai, RUK, Nuori Suomi 1930, s. 118-120
Laulu pihalta (joka oli tuskallinen ja ihana ja syyttävä, ja jota en uskaltanut kirjoittaa), Vapaussodan Invaliidi, 1930, s. 89
Runo isänmaalle, Forssan Lehti, 5.12.1930
Aurinkolaulu, Ylioppilaslehti, 1932, s. 185
Hirveä päivä, Suomen Kuvalehti 1936, s. 1934-1935 (sisältyy myös teokseen Iloiten illat kuluvi, toim. Terttu Pajunen-Kivekäs, 1952)
Pikkujouluna kerromme sadun urhoollisesta Pörristä, Suomen Kuvalehti, 1936, s. 1766-1767 (sisältyy myös teokseen Iloiten illat kuluvi)

Bill Crider

2008-07-25T10:47:00.003+01:00

Bill Crider on tärkeämpi hahmo kuin tässä annan ymmärtää. Hän on varmasti ollut yksi keskeinen hahmo siinä prosessissa, jossa vanhat kovaksikeitetyt dekkarit ja muut pokkarit ovat nousseet kiinnostuksen kohteeksi - hän on kirjoittanut alan fanzineihin ja kirjoihin ja toimittanut yhden pokkarihakuteoksen (joka oli kai suunnattu kirjastoille ja kirjakaupoille ja on varmaankin aika kova keräilyharvinaisuus jenkeissä) ja nyttemmin blogissa. Myöhemmin olen julkaissut häneltä Iskussa yhden novellin.

Yli 60-vuotiaana, eläkkeellä olevana yliopiston opettajana Crider kirjoittaa edelleen aktiivisesti, vaikka on jenkeissä selkeästi ns. midlist-kirjailija. Mainittu Dan Rhodes -sarja ilmestyy edelleen. Vaikka tuossa sanon, muistaakseni sähköpostihaastattelun perusteella, että Crider ei itse arvosta Jack MacLane -nimellä ilmestyneitä kauhukirjoja, hän on blogissa pitänyt esillä Goodbye, Mom -nimistä kirjaa ja sitä ovat satunnaisesti muut bloggaajat ja harrastajat pitäneet erinomaisena noir-henkisenä kirjana.

Bill Crider (s. 1941) on välittäjähahmo 1950-luvun kovaksikeitettyjen kioskikirjojen ja uudemman, pehmeämmän dekkarin välillä. Hän aloitti vuonna 1981 julkaisemalla Jack Davisin kanssa yhden Nick Carterin nimeltä Tuontitavarana tappajat, mutta vasta muutaman vuoden tauon jälkeen hän loi vakiohahmonsa, sheriffi Dan Rhodesin. Tämä esiintyi ensimmäisen kerran romaanissa Too Late to Die (1986). Crider on kirjoittanut myös lännenkirjoja sekä suoraviivaisia kauhuromaaneja nimellä Jack MacLane. Crider tunnetaan 1950-luvun kioskipokkarien keräilijänä, joka on erityisen innostunut Harry Whittingtonista. Crider onkin kirjoittanut Whittingtonista pitkän artikkelin, joka on julkaistu sekä Murder Off the Rack- että The Big Book of Noir -teoksessa.
Tuontitavarana tappajat on Nick Carter -sarjassa erinomainen kirja. Sen toimintajaksot ovat sattuvia, siinä on huumoria eikä etnisiä vähemmistöjä kuvata mitenkään rasistisesti. Kirja etenee enemmän kovaksikeitetyn rikoskirjan kuin vakoiluromaanin tavoin — tässä Tuontitavarana tappajat muistuttaa esimerkiksi Michael Collinsin kirjoittamia Cartereita.
Bill Crider kertoo tutustuneensa Jack Davisiin osallistuessaan vuonna 1979 Howard Payne Collegessa kirjoituskurssille. Crider oli tässä vaiheessa julkaissut ainoastaan muutaman runon. Jack Davis ehdotti, että he kirjoittaisivat yhdessä kirjan ja nimenomaan Nick Carterin. Davis työskenteli kuljetusalalla ja oli lukenut Nick Carter -kirjoja, joita kuskit olivat jättäneet hänen toimistoonsa. ”Ne ovat rekkakuskien James Bondeja”, Davis oli sanonut. Hän oli sitä mieltä, että koska Crider opetti englantia ja koska hän taas osasi Nick Carterit ulkoa, he eivät voisi tehdä mitään väärin.
Crider oli tässä vaiheessa jo kerännyt monta vuotta kioskipokkareita ja tunsi hyvin John D. MacDonaldia, Day Keenea, Harry Whittingtonia ja Charles Williamsia. Lisäksi hän oli tehnyt väitöskirjansa Hammettista, Chandlerista ja Ross Macdonaldista. Nick Cartereita Crider oli lukenut, mutta hänellä ei ollut sarjassa mitään suosikkeja. Nyttemmin hänellä on omien sanojensa mukaan ainakin Michael Avallonen, Michael Collinsin, Manning Lee Stokesin ja Martin Cruz Smithin kirjoittamat Nick Carterit kokoelmissaan.
Kirjan kirjoittaminen kesti vuoden. Se hyväksyttiin, mutta uusi kustannustoimittaja hylkäsi kaksi seuraavaa juonitiivistelmää eivätkä Crider ja Davis enää kirjoittaneet yhtäkään Nick Carteria.
Criderin tuotannossa oli viiden vuoden tauko. Crider on kertonut ajatelleensa vuoden 1983 paikkeilla, ettei hänestä tulekaan kirjailijaa. Hän oli julkaissut toisen texasilaisen, Joe R. Lansdalen kanssa novellin, mutta ei ollut ajatellut tekevänsä romaania. Lansdale kuitenkin ehdotti, että he kirjoittaisivat sellaisen yhdessä. Crider kirjoitti ensimmäiset 50 sivua ja lähetti ne Lansdalelle, jonka ura oli kuitenkin tässä vaiheessa lähdössä nousuun. Lansdale ilmoitti, ettei ehdi osallistua yhteisen kirjan tekoon, mutta tähdensi, ettei kirjasta voisi tulla parempaa kuin se jo oli. Crider innostui kirjoittamaan kirjan loppuun — siitä tuli ensimmäinen osa Dan Rhodes -sarjaan eli Too Late to Die.
Jack MacLane -nimellä julkaistuista kauhupokkareista on suomennettu yksi, Paholaisen opetuslapset (1988). Crider ei itse pidä MacLane-kirjoja arvossa, mutta eivät ne tämän teoksen perusteella ole sen huonompia kuin lajityypin vastaavat kirjat muutenkaan. Kirja on lovecraftilainen kertomus pienestä texasilaisesta yliopistosta, jonka uskontotieteen professori harrastaa salatieteitä. Vähän hölmöksi kirja muuttuu siinä vaiheessa, kun itse Asmodeus laskeutuu maan päälle harrastamaan paheita. Kirjan päähenkilö on Barry Shannon, hallituksen laskuun toimiva ”siivooja”, joka saapuu kaupunkiin selvittämään opiskelijaveljensä outoa kuolemaa. Kaupungin sheriffin nimi on Jay Reasoner, mikä viittaa Criderin ystävään, lännenkirjailija James Reasoneriin. [Barry Shannon muuten todennäköisesti viittaa toiseen kirjailijaan ja Criderin ystävään, John Shannoniin.]

Romaani nimellä Nick Carter yhdessä Jack Davisin kanssa:
Tuontitavarana tappajat. Nick Carter 115. Suom. Jukka Heiskanen. Wennerbergs: Nørhaven 1983. Alun perin The Coyote Connection. Charter 1981.

Kauhuromaani nimellä Jack MacLane:
Paholaisen opetuslapset. Horror 5. Suom. Jorma-Veikko Sappinen. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1989. Alun perin Keepers of the Beast. Zebra 1988.

Jonathan Craig

2008-07-22T10:15:00.001+01:00

Tarkoitukseton murha käy vieläkin mielessä, jos pitää mainita suosikkipokkareita - erinomainen kirja. Bill Crider on blogissaan arvioinut pari muuta Craigin romaania, jotka vaikuttavat järjestään hyviltä.

Jonathan Craig oli Frank Smithin (1919—1984) salanimi; hän ei ole brittiläinen, päinvastoin kuin Simo Sjöblomin dekkaribibliografia antaa ymmärtää. Craig toimi alun perin sotilasneuvonantajana, vuonna 1945 hän oli presidentti Trumanin neuvonantajana Potsdamin kokouksessa.
Craigin ensimmäinen romaani oli Red-Headed Sinner (1953). Jo siinä näkyy Craigin pyrkimys realismiin ja poliisiromaanityyppiseen raportoivuuteen. Art Scottin mukaan Craigin poliisikirjoja voi hyvin verrata Ed McBainin vastaaviin, mutta Craigin romaaneista puuttuvat McBainin kirjoja luonnehtivat ”henkilöiden laaja kirjo, ideoiden paljous sekä dokumentaarisen aineiston kekseliäs käyttö”. Scottin mukaan Craigin poliisiromaanien paras puoli on terävä dialogi, jonka avulla rikosetsivä Pete Selby pääsee rikoksista selvyyteen.
Craig kirjoitti kymmenen Selby-romaania. Näistä ensimmäinen oli vuonna 1955 ilmestynyt The Dead Darling. Lisäksi Craig kirjoitti muutaman kirjan, jossa Selby ei esiinny. Näistä melkein kaikki ovat kioskikirjoja; Craigin vakiokustantaja oli Fawcett. Craig kirjoitti myös novelleja vuosina 1953—78 sellaisiin lehtiin kuin Manhunt, Private Eye ja Pursuit. Viimeisen romaaninsa Case of the Brazen Beauty Craig julkaisi jo 1966.
Craigin romaaneista on valitettavasti suomennettu vain yksi, Valkoinen alushame (1958). Siinä koko poliisiromaanilajityypin hyveet näkyvät selvästi: rikoksen arkisen selvittämisen kiehtovuus, näennäisesti melko tyhjänpäiväisen ja ilmeettömän dialogin jännittävyys, hitaasti auki purkautuvan tarinan seuraaminen. Craig luo ihmisille ja heidän toimilleen uskottavan ympäristön, mikä on tällaisessa kirjassa ensiarvoisen tärkeää, ja Pete Selby sekä hänen alaisensa ovat miellyttäviä ja kiinnostavia henkilöitä eikä heissä ilmene joidenkin alan myöhempien hahmojen tuskastuttavaa hermoilua. Craig on ollut aikanaan seksuaalisesti suorapuheinen kirjailija, mutta mauttomaksi hän ei herennyt. Huvittavaa on, että kirjaan näyttää suomennetun myös alkuperäisen kioskikirjan alkulehdellä ollut mainospätkä!
Craig-suomennoksista toinen, Tarkoitukseton murha (1957), on kutkuttava kertomus ammattitaitoisesta ja hiljaisesta palkkamurhaajasta, joka saa tehtäväkseen hoidella päiviltä 15-vuotiaan kaunottaren. Craig kuvaa uskottavasti nuoren, ylikehittyneen naisen viettelevyyttä. Asetelma on ironinen ja painajaismainen: jazzia soittava palkkamurhaaja Steve Carity on pahassa välikädessä toisaalta ihastuessaan tyttöön ja toisaalta suunnitellessaan tämän tappamista. Kirjassa onkin rutkasti perverssiä viritystä. Jotkut kohtaukset ovat erityisen jännittäviä; kohtaus, jossa Carity aikoo hukuttaa tytön keskellä yötä, on näistä jännittävin.
Craigilta on lisäksi suomennettu yksi novelli.

Romaanit:
Tarkoitukseton murha. Puuma 15. Suom. Matti Hossa. Viihdekirjat: Tapiola 1962. Alun perin So Young, So Wicked. Fawcett 1957.
Valkoinen alushame. Salama 80. Suom. Hannu Tolsa. Gummerus: Jyväskylä 1960. Alun perin Case of the Petticoat Murder. Fawcett 1958.

Novelli:
Lopeta tuo herroittelu! teoksessa Hirttäjän tusina. Kurki 27. Suom. Väinö Tervaskari ja Vankka Vankkoja. Tammi: Helsinki 1963.

Francois-Rene de Chateaubriand

2008-06-26T15:57:00.004+01:00

Juttu, jonka kirjoitin kaksi vuotta sitten ilmestyneistä kirjoista Ruudinsavun tulevaan numeroon (vasta 1/2008!) - eikö puhuta paljon siitä, että kirjojen elinkaari on liian lyhyt? Tämä on ainoa tapa pitää niitä elossa, kirjoittaa niistä vielä kauan senkin jälkeen kun ne ovat lakanneet olemasta uutisia. No, oli miten oli, Ruudinsavulla on niin pieni levikki, että ajattelin käyttää jutun vielä näin. Editoin tätä taitossa vielä, joten tämä ei ole lehteen päätyvä versio.

Amerikka parantaa haavat

Francois-René de Chateaubriand: René. Suom. Antti Nylen. Faros 2006. Francois-René de Chateaubriand: Muistoja haudan takaa. Kirjat I-VIII (Mémoires de outre-tombe). Suom. Hanna Putsela, Paula Lohi ja työryhmä. Faros 2006.

Muutama vuosi sitten turkulaiselta kulttuurikustantamolta Farokselta ilmestyi suomennoksena kirja, jota voi ansaitusti nimittää "ensimmäiseksi länkkäriksi" - tai ainakin lännenromaaniksi (ks. Ruudinsavu 4/2004). Francois-René de Chateaubriandin Atala (1802) sijoittui Pohjois-Amerikkaan ja kertoi intiaaniaiheisen tarinan, tosin romanttisella ja melankolisella tyylillä, jota ei lännenaiheisiin enää kovin helposti yhdistä. Melkein koko 1800-luvun ja vielä 1900-luvun alun intiaanikertomuksissa Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaisiin tosin suhtauduttiin romanttisina jaloina villeinä. Kreivi de Chateaubriandin kertomus lienee ollut vaikutusvaltainen myös tässä suhteessa - hänen kertomuksissaan Amerikka, vielä villi ja vapaa, on paikka, jossa parantumattomasti sairas eurooppalainen voi parantua.
Vuonna 2006 Farokselta ilmestyi käännöksinä vielä kaksi kreivin kertomusta lisää. René (1802) on Atalan rinnakkaiskertomus, joka kertoo siitä, miksi ja miten nuori mies René päätyy Pohjois-Amerikkaan ja kuulee Atalan tarinan. Muistoja haudan takaa taas sisältää ensimmäiset kahdeksan kirjaa de Chateaubriandin kuuluisista muistelmista, joita ei aiemmin ole käännetty - teos sisältää noin kahdeksankymmenen sivun kertomuksen de Chateaubriandin matkasta Amerikkaan.
René on pienenä kovakantisena kirjanakin lyhyt tarina, vain noin 60 sivua. Kun Atalassa René kuuntelee Atala-nimisen natchez-intiaanin traagista rakkauskertomusta, niin Renéssä tämä kertoo oman tarinansa Atalalle. René on 1800-luvun alun eurooppalaisen romantiikan perushahmoja, kaikkialla sivullinen ja mihinkään tyytymätön, levoton vaeltaja, jonka päällimmäisiä ajatuksia on kaiken turhuus ja itsemurha. Hän kertoo vaeltelustaan Euroopassa ja tunnustaa lopulta löytäneensä rauhan juuri Pohjois-Amerikasta - ja hänestä on tullut juuri sellainen ihminen kuin mitä rajaseututeorian kehittäjä Frederick Jackson Turner liki sata vuotta myöhemmin kuvaili: "Joskus hän vietti erämaissa yksin kokonaisia päiviä ja oli kuin villi itsekin." Renén myöhempi sukulainen on myös Henry David Thoreau, joka vietti kaksi vuotta Walden-järven rannalla asuen.
De Chateaubriand tarkoitti kertomuksensa itsemurhan vastaiseksi pamfletiksi (jos tällaista poliittisesti värittynyttä sanaa voi käyttää tässä yhteydessä) ja teksti ilmestyi alun perin laajassa teoksessa Le Génie du christianisme eli "Kristinuskon henki". Poliittisesti ja filosofisesti konservatiivisen de Chateaubriandin mukaan romantiikka oli vaarallinen ajatussuuntaus, joka - saksalaisen Goethen Wertherin tapaan - innoitti nuoria itsemurhiin. Kreivin tarkoitus ei kuitenkaan toteutunut ja Renéstä tuli muotikirja, jonka esikuvan mukaisesti nuoret ympäri Euroopan masentuivat ja jäivät vaeltelemaan metsiin.
Muistoja haudan takaa -teoksessa de Chateaubriand kertoo omasta vaeltelustaan ja masennuksistaan sekä poliittisesta maanpakolaisuudestaan Ranskan vallankumouksen jälkimainingeissa. De Chateaubriand kannatti aluksi Jean-Jacques Rousseaun valistusfilosofiaa, joka painotti jokaisen ihmisen henkilökohtaista vapautta, mutta pyörsi mielensä nähtyään, mihin Ranskan vallankumous johti. Rauha löytyy René-teoksen tapaan Amerikasta, jossa ihmisen vapaus vielä toteutuu eikä ikävä ja ruma teollistuminen ole vielä pilannut maisemia.
De Chateaubriandin matka tapahtui vuonna 1791, eikä hän luonnollisestikaan käy varsinaisessa "Villissä Lännessä", vaan hänen matkansa Pohjois-Amerikassa rajoittuu Ohio-joelle - hän puhuu itse "Philadelphian autiomaasta". 1700-luvun lopussa monikaan ei ollut vielä pidemmällä käynyt, vaikka kreiviä innoittikin alun perin mahdollisuus löytää niin sanottu koillisreitti: "Niinpä tahdoin kävellä länteen, Kalifornian lahden yläpuolelle siten, että reittini leikkauspiste olisi Kalifornian merenlahden pohjoispuolella sijaitseva lounaisrannikko, josta jatkaisin eteenpäin mannerviivan linjaa seuraten samalla, kun meri oli edelleen näköetäisyydellä." De Chateaubriand halusi löytää Beringin salmen ja tulla takaisin "Yhdysvaltoihin Hudsonin lahden, Labradorin ja Kanadan kautta".
De Chateaubriand muistuttaa optimismissaan ja varojen ja taitojen puutteessaan Jon Krakauerin hienon reportaasiromaanin Erämaan armoilla päähenkilöä, joka vaeltaa Alaskassa ja kuolee lopulta kylmään ja nälkään. Kreivillä on onneksi riittävästi älyä lopettaa tutkimusmatkansa kesken. Hän palaa Eurooppaan ja ilahtuu ikihyviksi nähdessään vanhan mantereen rannan.
Muistoja haudan takaa on mielenkiintoista luettavaa kenelle tahansa Pohjois-Amerikan historiaa harrastavalle. Kreivi pohtii paljon Yhdysvaltojen tulevaisuutta ja suomii amerikkalaisten materialistisuutta, ja hän tuntuu ennustaneen nykyisen kapitalistisen yhteiskunnan: "Rikkaudelle perustuva aristokratia on valmis ilmestymään. Se rakastaa kunniamerkkejä ja suhtautuu intohimoisesti titteleihin."
Samalla hän kuitenkin ihailee Suurten Isien - esimerkiksi George Washingtonin, jonka hän myös tapaa - antiikin ihanteita muistuttavaa idealismia.
Kiinnostavassa kohdassa de Chateaubriand pohtii myös amerikkalaisten kirjallisuutta. Hän mainitsee suomentamattoman Charles Brockden Brownin, kauhuromanttisen Wieland-romaanin kirjoittajan, ja toteaa, että amerikkalaisten kirjailijoiden, kuten James Fenimore Cooperin ja Washington Irvingin, on paettava Eurooppaan löytääkseen kustantajia ja lukijoita. Kuten De Chateaubriand itse sanoo. "Uudella mantereella ei ole klassista kirjallisuutta, ei romanttista kirjallisuutta eikä intiaanikirjallisuutta. Klassiseen amerikkalaisilla ei ole malleja, romanttiseen heillä ei ole keskiaikaa, ja mitä intiaanikirjallisuuteen tulee, amerikkalaiset halveksivat villejä ja kammoavat metsiä kuin ne olisivat heille osoitettu vankila."
Ehkä Villi Länsi lakattuaan oli amerikkalaisten oma keskiaika, johon romantiikkaan taipuvat kirjailijat pystyivät katsomaan samalla tavalla kuin esimerkiksi lordi Tennyson katsoi keskiaikaa Englannissa. Wyatt Earp on amerikkalaisten kuningas Arthur.

George Harmon Coxe

2008-06-18T15:53:00.002+01:00

Jenkeissä melko unohdettu, mutta monien arvostama. En oikein saanut selvää kirjailijan todellisesta laadusta näiden suomennosnäytteiden perusteella. Luin jonkin romaanin englanniksi, mutta se ei minua valitettavasti vakuuttanut. Ehkä joskus vielä... Flashgun Casey -tarinoita koottiin vuosi pari sitten omaksi kokoelmakseen, jonka pulp- ja hardboiled-fandom otti riemuiten vastaan.

George Harmon Coxe (1901—1984) aloitti kirjailijanuransa pulp-lehdissä vuonna 1922. Viimeisen novellinsa hän julkaisi vuonna 1970. Coxen ensimmäinen romaani oli Murder with Pictures, joka ilmestyi 1935. Se esitteli Coxen ensimmäisen vakiohahmon, Kent Murdockin. Coxen toinen, kuuluisampi vakiohahmo oli Jack ”Flash” Casey, joka esiintyi Black Maskissa 1930-luvulla. Kummatkin hahmot ovat valokuvaajia. Coxe oli itse toiminut toimittajana ja sanoi kirjoittavansa siitä maailmasta, jonka tunsi.
Coxen myöhemmille romaaneille, joita hän kirjoitti kaikkiaan nelisenkymmentä 1970-luvulle asti ulottuvana ajanjaksona, on sanottu olevan tyypillistä se, ettei niissä ole paljonkaan ulkoista toimintaa. Niissä ihmiset joutuvat itse punomiinsa ansoihin, ja vaikka Coxea ei yleensä pidetä psykologisena rikoskirjailijana, niin hänen kirjoissaan on selkeä psykologinen ote, joka muistuttaa jossain määrin 1940-luvun film noir -elokuvia.
Coxelta on suomennettu vain lehtitarinoita. Flash Casey esiintyy jatkokertomuksena suomennetussa tarinassa ”Hänen viimeinen juttunsa”. Siinä Casey sotkeutuu varastetun keksinnön tapaukseen, johon liittyy myös pari murhaa. ”Etsivä joutuu satimeen” (1934?) on lyhyt tarina, jossa poliisi ratkaisee murhan ja kidnappauksen seuraamalla liköörikaramellien tuoksua. ”Pääseekö kyytiin?” on lämminhenkinen ja hiukan sentimentaalinen tarina miehestä, joka nuorikkoineen ajaa rekkaa keskellä yötä kohti Bostonia — tyttö on menossa setänsä luokse kuljetusfirman luvalla — ja ottaa sääntöjen vastaisesti kyytiinsä liftaajan. Tämä paljastuu karanneeksi murhaajaksi. Lopetus tulee liian aikaisin ja antaa olettaa, että suomennosta on lyhennetty.
Joitain Coxen tarinoita on filmattu. Esikoisromaani tehtiin samannimiseksi elokuvaksi Murder with Pictures jo tuoreeltaan 1936 Charles Bartonin ohjaamana. Flash Casey esiintyi kahdessa elokuvassa, ensiksi vuonna 1936 elokuvassa Women Are Trouble (ohjaus Errol Taggart) ja vuonna 1938 elokuvassa Here’s Flash Casey (ohjaus Lynn Shores). Edellä mainitut ovat todellisia B-elokuvia; jälkimmäisen pituus on 58 minuuttia. Sittemmin Coxe käsikirjoittikin pari elokuvaa. Suomessa on nähty George Fitzmauricen Arsene Lupin — gentlemannivaras (1938) ja Richard Whorfin Salainen silmä (1945), johon Coxe teki sekä alkuperäistarinan että käsikirjoituksen. Flashgun Casey pääsi radioon vuonna 1946 ja televisioon 1951, jolloin häntä esittivät ensiksi Richard Carlyle ja sitten Darren McGavin. Sarja lopetettiin kuitenkin jo seuraavana vuonna, mutta radiosarja jatkui aina vuoteen 1956 saakka.

Jatkokertomukset:
Hänen viimeinen juttunsa, Apu 23/1953—4/1954.
Novellit:
Etsivä joutuu satimeen, Apu 44/1950. Alun perin ilmeisesti Licorice Drops. Complete Stories, huhtikuu 1934.
Pääseekö kyytiin? Seura 30/1953.

William R. Cox

2008-06-03T21:16:00.004+01:00

William R. Cox oli yksi amerikkalaisen pulp- ja pokkariteollisuuden keskeisiä kirjoittajia - on todella harmi, ettei häneltä ole käännetty rikosromaaneja. Kirjoitin hänestä myös Kuudestilaukeaviin, postitan sen hakusanan myöhemmin, koska käsittelen siinä laajemmin - ja paljon, paljon myönteisemmin - Coxin käännettyä lännenromaania.

Olen hiukan muokannut novellilistausta ja ryhmitellyt novellit uudestaan.

William R. Cox (1901—1989) oli tyypillinen maanisen monipuolinen pulp-senttari, joka kirjoitti melkein mistä tahansa. Ennen rikoskirjailijauraansa, joka käsitti novelleja eri lehdissä vuodesta 1937 alkaen sekä lukemattoman määrän rikos- ja lännenromaaneja, Cox kirjoitti urheilusta. Coxin novelleja Tom Kincaidista Dime Mystery -lehdessä vuosina 1941—45 pidetään hyvinä; Kincaidista kertoi myös kolme romaania, jotka ilmestyivät 1958—62. Muita lehtiä, joihin Cox kirjoitti, olivat mm. Ace G-Man Stories, Justice ja 10-Story Detective. Cox kirjoitti vain kahdeksan rikosromaania, jotka ovat kaikki kioskikirjoja.
Coxin lännenkirjatuotanto on laaja ja sekin sisältää lähinnä kioskikirjoja, mutta myös pari kovakantista teosta. William Ardin 1950-luvulla kehittämää Buchanan-hahmoa Cox kirjoitti vielä vuosina 1970—1986 nimellä Jonas Ward. Nuorisorikollisuuskuvausten ollessa muodissa 1950-luvulla myös Cox väsäsi yhden alan kirjan, Hell to Pay. Hän kirjoitti myös myyttisen Villin lännen pelurin Luke Shortin elämäkerran.
Cox oli Buster Keatonin henkilökohtainen ystävä koomikon viimeisinä elinvuosina. Coxista on ollut suurta iloa elämäkertureille, sillä hän nauhoitti Keatonin kanssa käymiään pitkiä keskusteluja.
Detective Tales -lehteen Cox kirjoitti vuosina 1945—48 yksityisetsivä Dumb Dan Troutista kertovia novelleja. Näistä on pari suomennettu. ”Tyhmä Dan tutustuu alamaailmaan” on erinomainen vauhtinovelli, jossa Dan Trout joutuu roistojen järjestämään kieputukseen. Vaikka gangstereita ja rikollisjengejä ei novellissa mainitun J. Edgar Hooverin mukaan enää olekaan, Trout joutuu nimenomaan kahden keskenään taistelevan jengin väliin. Ruumiita tulee ja Troutia joutuu epäillyksi. Yhtä hyvä ei ole toinen Trout-tarina, ”Miljoonamurha”, vaikka vauhtia siinäkin on. Omituinen miljonääri tukehtuu sänkyynsä ja Trout epäilee, ettei asia ole aivan yksinkertainen. Murhatapa on originelli.
Coxin novellituotannosta on käännetty myös muita kertomuksia. Lyhyessä ja melkein elliptisessä ”Hirttosilmukassa” yksityisetsivä selvittelee nukkuessaan kuolleen miehen ja tällä olleen 20 000 dollarin rahasumman arvoitusta. ”Nyrkkeilijä ilman manageria” on kertomus tuntemattomasta miehestä, joka voittaa lukuisia nyrkkeilyotteluita ilman valmentajaa. Lopulta miehestä tulee nyrkkeilyn maailmanmestari. Samalla hän tuhoaa otteluja järjestävän managerin. ”Jim Hurdin omatunnossa” liikemiehen vaimolle selviää vähitellen, että hänen miehensä on ansainnut omaisuutensa rikollisin keinoin. Jim Hurd, miehen autonkuljettaja ja hengenvartija, selvittää, miksi ja miten liikemies löytyy kuolleena kolariautosta. Lännen maisemaan sijoittuu puolestaan puiseva sisällissotanovelli ”Salaliittolaiset”, joka on suomennetuista Coxeista huonoimpia.
Coxilta on suomennettu yksi lännenromaani. Preeriasuden ulvonta -teoksessa (1959) intiaanit hyökkäävät pienen vaunuaseman kimppuun. Kirjassa on vauhdikasta toimintaa, mutta myös nykyään vastenmieliseltä tuntuvaa intiaanivihaa.
Cox teki myös elokuvakäsikirjoituksia. Suomessa on nähty seikkailuelokuvat Kultainen miekka (1953, ohjaus Nathan Juran), Bagdadin hunnut (1953, ohjaus George Sherman) ja Tanganyika (1954, ohjaus André de Toth). Lisäksi Cox teki paljon tv-käsikirjoituksia mm. sarjoihin Wells Fargo ja Bonanza.

Rikosnovellit:
Hirttosilmukka, Seikkailujen Maailma 4/1951.
Jim Hurdin omatunto, Seikkailujen Maailma 7/1955.
Kuvernööri voittaa taistelun, Seikkailujen Maailma 8/1952.
Miljoonamurha, Seikkailujen Maailma 9/1955. (Dumb Dan Trout)
Tyhmä Dan tutustuu alamaailmaan, Seikkailujen Maailma 7/1958. (Dumb Dan Trout)

Urheilunovelli:
Nyrkkeilijä ilman manageria, Seikkailujen Maailma 2/1938.

Lännennovelli:

Salaliittolaiset, Seikkailujen Maailma 1/1954.

Lännenromaani:
Preeriasuden ulvonta. Montana 103. Suom. I. Etelä. Viihdekirjat 1976. Alun perin Comanche Moon. McGraw Hill 1959.

William Corcoran

2008-05-19T17:10:00.003+01:00

Pari lisätietoa Corcoranista: Hän oli Adventuren toimittaja vuonna 1934. Mainittu The Dark Waters -romaani ilmestyi ensiksi jatkokertomuksena Argosy-lehdessä, jossa ilmestyivät myös Steve O'Neil -novellit - joita oli siis monta. Löydetty novelli oli alun perin joko "Death in a Taxi" tai "The Death Ride". Suomennos on todennäköisesti lyhennetty, niin kuin melkein kaikki Mustan Kuun käännöstekstit.

Tätä Corcorania ei tule sekoittaa 60-70-luvuilla tv-sarjoja ohjanneeseen "Bill" Corcoraniin. Tai mistä sen tietää, vaikka olisivat isä ja poika.

William Corcoran kirjoitti 1930-luvulla mm. Adventureen, Argosyyn, Black Maskiin ja Illustrated Detective Magazineen. Hän julkaisi myös yhden romaanin, The Dark Waters (1933). Häneltä on suomennettu yksi novelli. ”Yöllinen ajo” muistuttaa jossain määrin John K. Butlerin mainioita Steve Midnight -novelleja, mutta ei yllä samanlaiseen kompleksisuuteen. Taksikuski Steve O’Neililtä viedään eräänä yönä auto ja univormu ja hän päättää kostaa miehelle, joka häntä nöyryytti. Paljastuu, että mies on gangsteripomo. Novellin alussa on tunnelmaa, mutta loppu tulee liian nopeasti.

Novelli:
Yöllinen ajo, Musta Kuu 3/1946.

Jotain ihan muuta: vyölaukku, lompakko ja mitä vielä

2008-05-16T09:04:00.001+01:00

Nytissä kysyttiin tänään radiofilosofiparilta Nevanlinna-Relander, miksi miehet pitävät lompakkoa takataskussa. Vastaus ei tyydyttänyt. Olen kuitenkin selittänyt asian jo kauan sitten - noin kymmenisen vuotta sitten julkaisin tämmöisen esseen Turun Ylioppilaslehdessä. Se ilmestyi myös pienessä omakustanneniteessä Banalologioita, jota saa kirjastoista ja ehkä kirjakaupoistakin tilaamalla.

Vyölaukku, postmoderni, bruttokansantuote
Otteita suomalaisesta pukeutumisesta

Olen kuullut erään ihmisen nimittävän vyölaukkua "mahalaukuksi": - Sullekin sopisi sellainen mahalaukku. Erehdys on osuva: tästä lähin voidaan ajatella, että vyölaukun käyttäjä ajattelee asusteitaan osana itseään tai että ihmisen asusteet ovat symboleja ruumiin eri osista. Vyölaukkua käytetäänkin ruoansulatukseen eikä suinkaan rahan vaihtoon.

Voidaan kuitenkin kenties ajatella, että vyölaukun käyttäjä käyttää laukkuaan rahansulatukseen - hänhän laittaa sinne rahat, joita aikoo käyttää. Vyölaukku ja mahalaukku menevät iloisesti sekaisin ja osallistuvat bruttokansantuotteen luomiseen.

Vyölaukut ovat muutaman viime vuoden aikana nousseet hyväksytyksi asusteeksi. Tämä on perinteisten pukeutumiskulttuurin vaalijoiden kauhistus. Mihin ovat kadonneet pikkutakit, joiden povitaskuihin miehet voivat laittaa lompakkonsa? Missä ovat käsilaukut, joissa naisellinen nainen säilyttää kaiken tarvitsemansa? Eivät ne mihinkään ole kadonneet, niistä vain on tullut osa elitististä käytöstä. Luokkarajat ovat entistä selvemmät: yläluokalla on edelleen povitaskut ja käsilaukut, alaluokalla on rahvaanomaiset, vatsasta ja ruumiista muistuttavat vyölaukut.

Jako on mielenkiintoinen. Käsilaukun käyttäjä irtaannuttaa rahan säilyttämisen ja sen käyttämisen omasta ruumiistaan ja pystyy näin tarkkailemaan omaisuuttaan etäältä. Povitaskun käyttäjä taas sijoittaa kaiken sydämeensä, abstraktiksi koettuun elimeen, jonka on väitetty säätelevän tunteita, mutta joka onkin yllättävässä yhteydessä järkeen eli aivoihin (joihin se pumppaa happea). Lompakkoon tarttuja ammentaakin oston hetkellä omasta sydämestään, jolloin ostos muuttuu tarkoin harkituksi sydämenteoksi: povitaskun käyttäjä ilmoittaa eleellään rakastavansa ostostaan.

Vyölaukun käyttäjä sen sijaan viestittää, että hän ammentaa kaiken mahastaan. Ostokset ovat tankkaamista. Rahan kaivaminen muistuttaa ulostamista, jonka jälkeen on jälleen syötävä: tapahtuu ostos. Vyölaukun käyttäjä on lähempänä omaa ruumiillisuuttaan kuin järkeen ja sydämeen tukeutuvat povitaskujen ja käsilaukkujen suosijat. Vyölaukun käyttäminen syntyikin suomalaisten etelänmatkailun myötä ja tämän turismin yhteys ruumiin ja järjen suhteen nurinniskoin kääntävään karnevalismiin on tunnettua.

Joskus 1980-luvun puolessavälissä yritettiin lanseerata miesten käsilaukkuja. Niistä ei koskaan tullut suosittuja. Miesten ruumiillisuus ei sallinut irtaannuttaa rahanvaihtoa niin paljon omasta ruumiista. Naisten käsilaukut sen sijaan kuuluvat malliin, jossa nainen on sukupuoleton ja ruumiiton, valmis ainoastaan juuri oikealle miehelle. Käsilaukku on ikuisen neitsyyden tae.

Vielä on yksi tapa säilyttää rahojaan: tungetaan lompakko housujen takataskuun. En tiedä, milloin tapa on syntynyt, mutta sen on oltava jossain yhteydessä taloudelliseen nousukauteen: rahaa on yhtä paljon kuin suolisto tuottaa ulostetta.

Aamulehti teki joskus syksyn alussa kyselyn ihmisten pukeutumisesta. Joku mies sanoi, että hänestä tuulipuku on loistava asuste, koska se päällä tuntuu siltä kuin olisi alasti. Kun vaatteet päällä ollaankin alasti, vyölaukku, joka on usein tuulipuvun kavaljeeri, on totisesti yhtä mahalaukun kanssa. Tämä antaa selvyyttä myös siihen, miksi monet suomalaiset miehet pukeutuvat niin kuin pukeutuvat: kyse on siitä, etteivät he halua pukeutua. 'Pukeutuminen' viittaa kiusallisesti etikettiin ja juhlallisuuksiin ja jopa musta sukka on juhlavaate. Jos näin on, laitetaan sellaiset vaatteet päälle, joissa tuntee olevansa alasti eikä suinkaan pukeutunut. Ollaankin lähempänä alkukantaista miestä kuin kehdataan tunnustaakaan. Vyölaukkukin on vähemmän vaate kuin povitaskussa pidettävä lompakko - puhumattakaan niistä, jotka eivät käytä edes lompakkoa, vaan kaivavat rypistyneitä seteleitä suoraan housujensa taskuista.

Vyölaukku ilmentää tarkasti eräitä identiteetissä tapahtuneita muutoksia. Modernista itsetarkkailusta on siirrytty itsensä kontrolloimattomaan tankkaamiseen: pikkutakki päällä pitää pohtia asioita sydämen kanssa, vyölaukku mahdollistaa tämän unohtamisen ja ihminen siirtyy jatkuvaan itsensä tyhjentämiseen ja täyttämiseen.

Vielä Morton Cooperista

2008-05-08T20:00:00.003+01:00

Muistin (tai itse asiassa vain törmäsin vanhaan tiedostoon, kun kaivelin konetta), että edellisessä hakusanapostauksessa mainittu Morton Cooper kuoli jokin aika sitten ja tuolloin hänestä paljastui uutta. Pulp-lehdessä oli sitten tämmöinen pieni pala, josta sain kiittää jokin aika sitten edesmennyttä Risto Hannulaa ja tämän lyömätöntä tapaa lähetellä lehtileikkeitä tutuilleen:

Morton Cooper
Morton Cooper Feinberg kuoli 79-vuotiaana kesäkuun alussa. Morton Cooper tunnettiin parhaiten The King –romaanin (1967) kirjoittajana, mutta hän oli tehnyt pitkän päivätyön erilaisten pokkarien kirjoittajana jo 50-luvulla.
Morton Feinberg oli syntynyt Greensburgissa, Philadelphiassa, vuonna 1925. Hän aloitti kirjailijanuransa tehtailemalla käsikirjoituksia television varhaisiin lastenohjelmiin, kuten nukketeatterisarjaan Funny Bunnies. Myöhemmin hän kirjoitti lukuisia pokkareita, kuten Jack Arnoldin elokuvaan perustuvan High School Confidentialin. The Kingin myötä hän murtautui esiin kovakantisten kirjojen kirjoittajana, mutta mikään hänen myöhemmistä viidestä romaanistaan ei saavuttanut samaa suosiota.
The King kertoo Harry Orlando –nimisestä laulajasta, jonka hahmon väitettiin perustuvan Frank Sinatraan. Kirjaa myytiin yli kolme miljoonaa kappaletta. Kirjaan liittyi myös ajalleen ennen kuulumaton markkinointikampanja, johon kuului esimerkiksi kuuden viikon Euroopan-kiertue. Suomeksi kirjaa ei kuitenkaan käännetty.
Cooper kirjoitti myös miestenlehtien artikkeleita. Suomennettu on yksi, ”Mies joka elää ryntäillä” (Mies 1/1960), joka kertoo povikuningattariin erikoistuneesta Hollywood-kolumnisti Earl Wilsonista.

Ben Conlon ja M. Cooper

2008-05-06T15:35:00.004+01:00

Tauon jälkeen pari vähäisempää hakusanaa. Kuinkahan kauan kestää ennen kuin pääsen Pulpografian loppuun?

Ben Conlon
Ben Conlon oli Street & Smith -kustan-tamon vakiokirjoittajia, joka esiintyi mm. Air Trails- ja The Feds -lehdissä 1930-luvulla. Häneltä on suomennettu pari novellia. ”Vääristetty murha” on vaatimaton tarina poliisista, joka jahtaa rikollista talojen katoilla.
Novellit:
Merkitty murha, Seikkailujen Maailma 6/1950.
Vääristetty murha, Seikkailujen Maailma 2/1951.

M. Cooper
On olemassa ainakin kaksi kirjailijaa, jotka voisivat olla Seikkailujen Maailman M. Cooper. Ensimmäinen on Morris Cooper, joka kirjoitti pulp-lehtiin 1950—60-luvulla. Toinen on Morton Cooper (1925—?), joka julkaisi 50-luvulla yhdeksän kirjaa, joista yksi oli Jack Arnoldin ohjaaman High School Confidentialin (1959) romaaniversio. Elokuvassa Russ Tamblyn (sittemmin Twin Peaksin psykiatri) paljastaa koulun marihuanaringin. Ongelma tuskin ratkeaa. Veikkaan Morris Cooperia — sääli vain, ettei hänestä ole saatavilla tietoa. Joka tapauksessa Morton Cooperilta on Mies-lehden numerossa 1/1960 julkaistu artikkeli ”Mies, joka elää ryntäillä”. Se kertoo povikuningattariin erikoistuneesta Hollywood-kolumnisti Earl Wilsonista.
Nimellä M. Cooper suomennettu novelli ”Huijari-Joe tarttuu verkkoon” on mainio juttu huijarista, jonka kaveri, toinen huijari, on joutunut putkaan kalifornialaisessa pikkukaupungissa. Miehellä on piilossa avain tallelokeroon, jossa on
20 000 dollaria huijattua rahaa. Putkasta paetaan, mutta matkalla tulee ruumiita. Novellin lopetus on ironinen, vaikkakin ehkä vähän pakotetun tuntuinen.
Novelli:
Huijari-Joe tarttuu verkkoon, Seikkailujen Maailma 9/1955.

Vielä Joseph Commingsista

2008-04-11T18:15:00.002+01:00

Muistin jälkeenpäin, että olin kirjoittanut julkaisemaani pienilevikkistä Pulp-kulttuurilehteä varten Joseph Commingsista pienen lisäpätkän, joka nyt siis tässä alla. Mukana myös maininta Commingsin seksipokkareista. (Voisi toivottaa joskus lukijat tervetulleeksi "Turhan Nippelitiedon Ihmeelliseen Valtakuntaan.)

Joseph Commings olikin arvostettu kirjailija

Joskus ei voi välttyä tekemästä erehdyksiä. Tai joskus ei tee riittävästi tutkimustyötä. Pulpografiassa kirjoitan Joseph Commingsista, että hänestä ei juuri löydy mitään tietoa ja että suomennostensa perusteella hän on vain keskinkertainen kirjailija. Nyt on paljastunut, että hän on arvostettu ja tunnustettu rikosnovellisti, jonka kirjoista on Ranskassa koottu kaksiosainen laitos!
Commings eli vuosina 1913-1992 ja kirjoitti ensimmäiset novellinsa ilmeisesti heti toisen maailmansodan jälkeen. Hänen vakiojulkaisijakseen tuli nopeasti 10-Story Detective –niminen pulp-lehti, jossa ilmestyi suuri osa Commingsin vakiohahmosta senaattori Brooks U. Bannerista kertovista tarinoista. Tarinat kertovat yleensä mahdottomista rikoksista ja ne ovat usein suljetun huoneen tarinoita. Tarinoita on verrattu John Dickson Carrin tai Edward D. Hochin vastaaviin.
10-Story Detectiven lakattua ilmestymästä vuonna 1949 Commings siirsi Banner-tarinansa Mystery Digestiin. Välissä oli kuitenkin melkein kymmenen vuoden tauko – Mystery Digest alkoi ilmestyä vasta 1957. Tämänkin lehden lakattua ilmestymästä 1963 Banner siirtyi ratkomaan rikoksia aluksi The Saint Mystery Magazineen ja sen jälkeen vielä Mike Shayne Mystery Magazineen. Viimeiset Banner-tarinat ilmestyivät tässä lehdessä 1984.
Commings kirjoitti 40-luvun lopulla myös satunnaisia lännennovelleja, mm. Western Trails –lehteen. 1960-luvulla muiden foorumien kuivuttua kokoon Commings teki ainakin kaksi seksipokkaria, Nine to Five (Midwood, 1963) ja Tormented Generation (PEC, 1966).
Commingsin tarinat ovat viime vuosina kokeneet renessanssin. Amerikkalainen Crippen & Landru julkaisi Banner-tarinoita Lost Classics –sarjassaan nimellä Banner Deadlines: The Impossible Files of Senator Brooks U. Banner (2004). Ranskalainen Rivages-kustantamo julkaisi 2002 kokoelmat Les meurtres de l’Epouvantail ja Le vampire au masque de fer.
Commingsilta on suomeksi julkaistu kolme novellia Mystery Digestin suomenkielisessä versiossa 1960-1961. Ilmarisen Jännityslukemisto – Seikkailukertomuksia –lehdessä ilmestyi novelli ”Ikkunamurha”, mutta Banner ei esiinny siinäkään.

Jostain olin poiminut myös Banner-novellien listauksen:

Murder under Glass, 10-Story Detective, March '47, ss
Fingerprint Ghost, 10-Story Detective, May '47, ss
The Spectre on the Lake, 10-Story Detective, July '47, ss
The Black Friar Murders, Ten Detective Aces, Jan. '48., ss
The Scarecrow Murders, 10-Story Detective, April '48, nv
Death by Black Magic, Ten Detective Aces, Nov. '48, ss
Ghost in the Gallery, Ten Detective Aces, July '49
[aka The Devil's Cousin, Mystery Digest, July/Aug. '59)
The Invisible Clue, Hollywood Detective, April '50, ss
Serenade to a Killer, Mystery Digest, July '57
The Female Animal, Mystery Digest, Jan. '58, ss
The Bewitched Terrace, Mystery Digest, July '58
[aka The Fraudulent Spirit, Mystery Digest, Sept./Oct. '59]
Through the Looking Glass, Big Time Mystery (Dodd Mead, 1958)
Three Chamberpots, Mystery Digest, Nov./Dec. '59
Murderer's Progress, Mystery Digest, Nov./Dec. '60
The Glass Gravestone [Sen. Brooks U. Banner], (ss) The Saint Oct 1966

Joseph Commings

2008-04-10T12:27:00.002+01:00

Tässä taas hakusana, jota en enää ottaisi Pulpografiaan, vaan johonkin pienempään niteeseen, jota jakelisin kiinnostuneille. Commingsia on sittemmin julkaistu uudestaan - Crippen & Landru -niminen laadukas pienkustantamo on julkaissut uudestaan hänen senaattori Banner -tarinoitaan, joissa hän keskittyi lukittujen huoneiden arvoituksiin. "Ikkunamurha", jota en käsitellyt alla olevassa, lienee näitä, en ole sitä myöhemminkään tarkistanut.

Lisäksi Commings on kirjoittanut - vähän epäuskottavasti muuhun uraansa nähden - seksipokkareita. Hän syntyi 1913 ja kuoli 1992.

Joseph Commings kirjoitti 1950-luvulla mm. Homicideen, Suspectiin ja Mystery Digestiin, jossa hänen suomennetut novellinsakin on julkaistu. Niiden perusteella Commings on ollut korkeintaan keskinkertainen novellisti. "Mustassa muistikirjassa" sodasta palaava mies huomaa, että häntä hyljeksitään. Hän päättää kostaa, mutta kuinkas käykään? Loppuratkaisussa on ironiaa, mutta novellin keskeinen käänne on epäuskottava. "Pakolaisessa" mies päättää lähteä kotoaan apteekkireissun aikana. Novellissa ei tapahdu varsinaista rikosta, mutta loppuratkaisu on — jälleen kerran — ironinen.

Novellit:
Ikkunamurha, Jännityslukemisto — Seikkailukertomuksia 48/1961.
Kuumia paukkuja, Mystery Digest, 5/1961.
Musta muistikirja, Mystery Digest, näytenumero 1960. Julkaistu nimellä Joseph Cummings.
Pakolainen, Mystery Digest, 3/1961.

Michael Collins

2008-04-03T19:39:00.003+01:00

Ei siis tämä nykyään kirjoittava monien arvostama jonkinlaisia rikosromaaneja kirjoittava Michael Collins (joka on muistaakseni englantilainen), vaan amerikkalainen pitkän linjan veteraani. Huomatkaa kuolinvuosi, Pulpografiaa tehdessä hän oli vielä aktiivinen. Melkein ehdin haastatella Collinsia, koska tämä oli kuukauden ajan kunniavieras Rara-Avis -sähköpostilistalla, jolla keskustellaan kovaksikeitetystä kirjallisuudesta.

Michael Collins on tunnetuin Dennis Lyndsin (1924-2006) käyttämistä salanimistä. Kirjailija on itse sanonut, että Collins-salanimi on kunnianosoitus irlantilaiselle vapaustaistelijalle. Lynds on kirjoittanut monen lajityypin tekstiä: hän aloitti 1960-luvulla sellaisissa lehdissä kuin Manhunt, Mike Shayne Mystery Magazine ja Shell Scott Mystery Magazine. Lyndsin uralle mahtuu monenlaista: vaikka hän on poliittisesti vasemmalla ja hänen vakavissa kirjoissaan on terävää yhteiskuntakritiikkiä, hän on kirjoittanut mm. Nick Cartereita ja Mack Bolaneita (yhdessä vaimonsa Gayle Lyndsin kanssa!). Hänen käyttämiensä salanimien määrä on huima: William Arden, John Crowe, Carl Dekker, Brett Halliday, Maxwell Grant ja Mark Sadler. Ardenin nimellä Lynds on kirjoittanut sekä vakavia romaaneja Kane Jackson -nimisestä teollisuusvakoilijasta että nuorten rikossarjaa Kolme etsivää. Viimeksi mainittuja, joista osa on suomennettu, on tosin sanottu huonommiksi kuin mitä Robert Arthurin alun perin sarjaan kirjoittamat teokset olivat.
Lyndsin varhaisen tuotannon merkittävin sankari oli yksikätinen yksityisetsivä Slot Machine Kelly, joka toimi mallina Lyndsin tunnetuimmalle sankarille, Dan Fortunelle, niin ikään yksikätiselle yksityisetsivälle. Fortune esiintyi ensi kerran romaanissa Pelon vangit vuonna 1967. Se oli omana aikanaan poikkeuksellinen romaani, sillä vaikka sen juoni on peräisin kovaksikeitetystä romaanista ja sen päähenkilö on yksityisetsivä, se ei ole tyypillisen kovapintainen ja kyyninen teos. Dan Fortune on empaattinen slummialueen, Chelsean, asukki ja hänen tarinansa ovat täynnä huolenpitoa — tosin myös vihaa ja inhoa — muita alueen asukkaita kohtaan. Fortune on marlowelainen ritari, mutta ei suinkaan puhdas: hän on ollut nuorisorikollinen (hän menetti kätensä varastaessaan tavaraa laivasta) ja merimies ja yksityisetsiväksi hän on ruvennut vain, koska ei pysty yksikätisenä tekemään juuri muuta työtä. Pelon vangeissa Fortune saa etsittäväkseen nuoren pojan, joka on kiinnostunut moottoripyöristä ja kilpa-ajoista. Pojan katoaminen näyttää jotenkin liittyvän lähellä tapahtuneeseen passipoliisin mukiloimiseen. Collinsin kehittelemä juonikuvio on monimutkainen ja loppuyllätys on samaan aikaan tehokas ja uskottava. Fortunella on tosin taipumus saarnata, jo-pa enemmän kuin vaikkapa Lew Archer, ja joskus pitkät monologit slummien ihmisistä ja heidän elämäntilanteestaan tuntuvat jaarituksilta, varsinkin, kun niihin ei aina liity mitään oleellista huomiota yhteiskunnallisista syysuhteista. Välillä tuntuu, että kun Fortune on raivoissaan slummien typerille ihmisille, hän samalla vihaa näitä, mikä tuskin on ollut Collinsin tarkoitus. Romaani on omistettu Ross Macdonaldille, jonka vaikutuksen kirjasta huomaa selvästi, mutta suomennoksesta omistus on otettu pois.
Fortunen seikkailut ovat jatkuneet vielä 1980-luvulla. Fortune on esiintynyt myös novelleissa, joista on koottu kokoelma 1999. Pari Fortune-novellia on myös suomennettu. "Kuka?" on vähän liian tiiviisti kerrottu, mutta ratkaisultaan ovela tarina, jossa Fortune selvittää melkein klassiselta vaikuttavan suljetun huoneen mysteerin. Tähänkin tarinaan Collins saa nivottua mukaan huomioita slummien elämästä ja sen tarjoamista mahdollisuuksista hyvään elämään.
Lynds kirjoitti myös modernisoituja Charlie Chan -tarinoita Charlie Chan Mystery Magazinessa 1973—74. Niin ikään hän modernisoi Shadowta 1970—1980-lukujen vaihteessa. Lynds myös kirjoitti monien muiden tavoin The Man from U.N.C.L.E. Magazineen. Hän on toiminut lisäksi kemian alan lehtien toimittajana.
Mike Shayne Mystery Magazineen Lynds kirjoitti Brett Halliday -nimellä novelleja Mike Shaynen seikkailuista. Joitakin näistä hän myöhemmin laajensi kirjoiksi. Tällainen tapaus on Niin ystävällinen, niin kuollut (1963), joka perustuu hänen novelliinsa "The Friendly Corpse". Myös teosta Ruumis, jota ei ollutkaan (1963) on sanottu Lyndsin kirjoittamaksi. [Tätä asiaa pääsin kysymään Collinsilta: romaani on Davis Dresserin (eli alkuperäisen Brett Hallidayn) kirjoittama, mutta se perustuu Collinsin kirjoittamaan Mike Shayne -novelliin, joka ilmestyi alun perin Mike Shayne Mystery Magazinessa.]
Niin ystävällinen, niin kuollut on helppo huomata Collinsin kirjoittamaksi: Mike Shayne selvittää siinä juuri samanlaisen rikoksen kuin mihin Dan Fortune törmää. Maailman ystävällisin ja sympaattisin mies murhataan ilman näkyvää syytä ja hänen sureva vaimonsa jää yksinään kahden lapsen kanssa. Kirja on kuin Pelon vangit ilman Fortunen saarnaamista. Hyvää siinä on se, että Shayne todella selvittää rikoksen eikä vain joudu ongelmiin asiakkaan saadessaan. Useimmissa muissa Shayne-kirjoissa yksityisetsivä nimittäin vain juoksee hankalasta tilanteesta toiseen.
1980-luvulla Lynds kirjoitti muutamia Nick Cartereita. Hänen tekemänsä osat erottaa muista Cartereista helposti: ne ovat huolellisesti ja keskivertoa viitseliäämmin kirjoitettuja ja niissä on vähemmän stereotypioita ja rasistisia painotuksia kuin muissa. Välillä käy jopa niin, että kuvataan tavallisten ihmisten epämukavaa elämää sympaattisessa valossa, aivan kuin Dan Fortune -romaaneissa. Näin esimerkiksi kirjassa Terroristijahti Balkanilla (1985), jossa inhimillistynyt Nick Carter haastattelee nuoren saksalaisen terroristin isää, elämässään huonosti pärjännyttä, mutta ylpeytensä säilyttänyttä lastaajaa.
Nick Carter -kirjoihinsa Lynds tuo myös muistumia kovaksikeitetystä dekkarista — kohtaukset, joissa Carter muilutetaan "kovisten" toimesta johonkin tai joissa hänet kolkataan pimeässä huoneessa, tuovat elävästi mieleen Chandlerin ja monet muut alan kirjailijat. Carter-tarinoiden hiukan tylsät piirteet ovat Lyndsinkin kirjoissa tallella: huippuviritetty ja tietokoneohjattu tappo-Porsche ja piilotetut tappovehkeet Wilhelmina, Pierre ja Hugo. Niiden käyttöön ei liity samanlaista ironiaa kuin esimerkiksi Ian Flemingillä, jolla hohdokaskin teknologia pettää käyttäjänsä. Carter-tarinoissa aseet liittyvät suoraan agentin identiteettiin — esimerkiksi Hugo on kivesten tienoille kiinnitetty kaasupallo.
Simo Sjöblom esittää bibliografiassaan, että nimellä Carl Dekker suomennetut kirjat, joita on julkaistu sekä Ilves-sarjassa että Max Strong -lehdissä, olisivat Lyndsin kirjoittamia. Näin ei kuitenkaan ilmeisesti ole. On totta, että Lynds on julkaissut yhden teoksen Carl Dekkerin nimellä, mutta tämä tapahtui vasta 1970-luvulla. Lisäksi Carl Dekker -salanimeä käytti John Alfred Laffin -niminen, ilmeisesti australialainen kirjailija jo 1950-luvulla. Valitettavaa on, että Allen Hubinin bibliografia ei tunne suomennettuja Dekkerin kirjoja. [Kyseinen Carl Dekker on australialainen senttari, yksi lukuisista 50-60-lukujen aussikirjoittajista. Kysyin tästäkin Collinsilta ja hän sanoi poimineensa divarista yhden aussi-Dekkerin kirjan todeten, ettei ikinä haluaisi tulla sekoitetuksi tähän!]

Rikosromaani nimellä Michael Collins:
Pelon vangit. Suom. Eija Palsbo. Gummerus: Jyväskylä 1970. Alun perin Act of Fear. Dodd 1967.
Nimellä Brett Halliday:
Niin ystävällinen, niin kuollut. Seitti 8. Suom. Renne Nikupaavola. Sarjakustannus: Tampere 1964. 2. painos: Artkon sarja 320. Artko: Tampere 1973. Alun perin Too Friendly, Too Dead. Torquil/Dodd 1963.

Nimellä Nick Carter:
Terroristijahti Balkanilla. Nick Carter 177. Suom. Ilkka Virkkala. Winthers: Helsinki 1988. Alun perin Pursuit of the Eagle. Award 1985.

Rikosnovellit:
Epätoivoinen yritys, Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 6/1973.
Kuka? Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 7/1973.
[Lisäksi tuoreehkossa Trilleri-antologiassa on yksi Collins-Lyndsin novelli vuodelta 1968. Voin poimia tiedot myöhemmin.]

Max Allan Collinsia lisää

2008-03-31T16:50:00.002+01:00

Tässä Sarjainfossa taannoin ollut taustajuttu Road to Perdition -leffaan. Liian pitkä, mutta julkaisivat sellaisenaan, mitä vähän ihmettelin jälkeenpäin. Toistoa aiemmin postittamaani Pulpografian hakusanaan on aika paljon. (Unohdin sanoa tuossa aiemmin, että lyhyt Collins- ja Cerasini-kirjojen arvio oli ilmestynyt Ruumiin kulttuurissa.)

Max Allan Collins hengästyttää
Kioskikirjallisuuden renessanssinero

Max Allan Collins (s. 1948) on viimeisiä rikoskirjailijoita, joka on oppinut alan kioskikirjoja tekemällä. Collinsin ura alkoi jo 70-luvun alussa Curtis Booksin julkaisemilla epämääräisillä kioskipokkareilla, jotka pääsivät laajempaan tietoisuuteen vasta 80-luvun alussa, kun isompi, aikoinaan Don Pendletonin Mack Bolan –kirjoilla rikastunut Pinnacle alkoi ottaa kirjoista uusintapainoksia. Curtis Booksin julkaisemissa kirjoissa Bait Money ja Blood Money (kummatkin 1973) seikkaili jo yksi Collinsin vakiohahmoista, kylmäpäinen ja –verinen ammattirikollinen Nolan. Nolanista kertoo varhainen Collins-käännöskin, Silmä silmästä (1981).
Collins on Nolanin edelleen jatkuvien seikkailujen lisäksi kirjoittanut muistakin vakiosankareista, kuten chicagolaisesta rikosetsivä Nate Helleristä. Eliot Nessin elämää Collins on fiktiivisesti kronikoinut Al Caponen pidättämisen jälkeen. Helleriä pidetään yleisesti Collinsin tärkeimpänä antina rikoskirjallisuudelle; hänestä kertovat kirjat on varustettu autenttisilla valokuvilla 30-luvun Amerikasta. Yksi Nate Heller –novelli on suomennettu torsossa antologiakäännöksessä Pimeiden kujien kulkijat; ”Syntymämerkki”-niminen novelli ilmestyi alun perin 1984.
Merkittävä osa Collinsin tuotannosta on kuitenkin ns. novelisaatioita eli tv-sarjojen ja elokuvien kirjaversioita. Näitä Collins on tehnyt vuodesta 1990 ja kirjasta Dick Tracy alkaen. Kolmen Tracy-romaanin jälkeen Collins kirjoitti 1993 kirjan Wolfgang Petersenin Tulilinjalla-elokuvasta ja on sillä tiellä edelleen: Collinsin bibliografiassa on tällä hetkellä yhdeksäntoista romaaniversiota. Collinsin tuoreimmat novelisaatiot ovat itseoikeutettu Road to Perdition ja Skorpionikuningas. Romaaniversioissa Collinsin työtahti näyttää olevan kolme tai neljä kirjaa vuodessa.
Collins on myös ehtivä sarjakuvakäsikirjoittaja ja hänet tunnetaan alalla muistakin töistä kuin Road to Perditionista. Hänen sarjakuvatöistään tärkein on todennäköisesti pitkäikäinen Ms. Tree -sarja, jota hän on tehnyt vuodesta 1981 asti piirtäjä Terry Beattyn kanssa. Yhdessä he ovat tehneet myös Mike Mist –sarjaa, joka ilmestyi Armchair Detective -lehdessä. Ms. Tree -sarjan on sanottu tuoneen rikossarjakuvaan uusia elementtejä kuten keskustelua lasten hyväksikäytöstä ja ekologisista ongelmista. Collins on kirjoittanut lisäksi Dick Tracya.
Collins pitää Mickey Spillanea ja Richard Starkia (eli Donald Westlakea) kirjallisina vaikuttajinaan, ja hän on irvaillut: ”Raymond Chandler vähätteli Mickey Spillanea nimittämällä häntä sarjakuvakirjailijaksi. Chandler ilmeisesti unohti, että Hammett kirjoitti sarjakuvaa Salainen agentti X-9:sta.” Collins on yhdessä James L. Traylorin kanssa tehnyt kirjan One Lonely Knight (1984), joka käsittelee juuri Mickey Spillanea. Spillanen kanssa Collins on sittemmin tehnyt työtäkin, toimittanut mm. tämän novellikokoelman ja tämän kanssa kolme pulp-antologiaa. Collins on myös toimittanut Mike Hammer –sarjakuvista kokoomateokset.
Lisäksi Collins on Ed Gormanin kanssa tehnyt kirjan Jim Thompsonista, The Killers Inside Him (1983).
Kaiken muun hengästyttävältä kuulostavan aktiviteetin lisäksi Collins on intoutunut tekemään elokuviakin. Hän ohjasi Troma-yhtiölle vuosina 1995 ja 1997 jännärit Mommy ja Mommy II: Mommy’s Day. Vuonna 2001 Collins teki, niinikään Tromalle, dvd:nä julkaistun Real Time: Siege at Lucas Market –nimisen interaktiivisen kokeilun, jonka jokaisesta otoksesta on dvd:llä vaihtoehtoiset kuvakulmat. Kustakin elokuvastaan Collins on luonnollisesti tehnyt kirjaversiot.
Collinsilta on suomennettu kaksi romaania, joista toinen perustuu Mel Gibson -lännenelokuvaan Maverick ja sen pohjalla olevaan William Goldmanin käsikirjoitukseen, joka taas perustuu legendaariseen 60-luvun alun televisiosarjaan.
Toinen, Silmä silmästä (1981), on kiinnostavampi. Siinä Collinsin alkutuotannon vakiohahmo Nolan hoitelee itselleen toisessa keikassa hukatut 200 000 dollaria. Richard Starkin Parker-kirjojen vaikutus näkyy monessa asiassa: hyvin lakonisessa väkivallassa, vähäsanaisessa dialogissa ja moralisointia kaihtavassa rikollisuuden kuvauksessa. Nolan muistuttaa Parkeria siinäkin, että hänelläkään ei ole etunimeä (vaikka Nolan kelpaa kyllä sellaiseksikin, kuten hän huomauttaa kauniille lentoemännälle). Collinsin sarjakuvaentusiasmi näkyy siinä, että Nolanin apulainen on sarjakuvafriikki ja käy sarjakuvatapahtumissa.

Max Allan Collins suomeksi:

Maverick. Suom. Petri Tapola. Karisto: Hämeenlinna 1994. Alun perin Maverick. Signet 1994. Perustuu William Goldmanin elokuvakäsikirjoitukseen. [tämä on kai pokkari alunperinkin, joten olisi pitänyt käsitellä Pulpografiassa]

Silmä silmästä. Manhattan 14. Suom. Reijo Kalvas. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1984. Toinen painos: Viihdeviikarit 1991. Alun perin Fly Paper. Pinnacle 1981.

Novellit:

Syntymämerkki, teoksessa Bill Pronzini ja Martin H. Greenberg (toim.): Pimeiden kujien kulkijat. Suom. Heikki Sarkkila. Book Studio: Hyvinkää 1992. Alun perin The Strawberry Teadrop, ilmestynyt kirjassa The Eyes Have It. Mysterious Press 1984. [tätä ei mainita Pulpografiassa]

Max Allan Collins

2008-03-25T14:35:00.003+01:00

Max Allan Collins on varmasti yksi tuotteliaimpia tällä hetkellä työskentelevistä kirjailijoista, enkä Pulpografian hakusanassa saa siitä oikein otetta. Minulla on hänestä toinenkin teksti, joka julkaistiin Sarjainfossa Road to Perdition -elokuvan ensi-illan aikaan, ja postitan sen myöhemmin - se on toisella koneella. Collins on takuuvarma kirjoittaja, jonka kirjat eivät selvästikään ole aina kovin hohdokkaita - varsinkin tv- ja elokuvatyönsä hän hoitelee rutiinilla alta pois. Hänhän on nyt kirjoittanut loppuun myös Mickey Spillanelta kesken jääneitä käsikirjoituksia ja Hard Case Crimelta ilmestyy kohtapuoliin myös Ms. Tree -romaani (vai tulikohan se jo?). Suomeksi Ms. Tree -sarjakuvaa ei kai ole julkaistu; sen sijaan Collinsin käsikirjoittamia Dick Tracyja on julkaistu, olisiko ollut Agentti X-9 -lehdessä.

Max Allan Collins (s. 1948) on Robert J. Randisin ohella viimeisiä rikoskirjailijoita, joka on oppinut alan kioskikirjoja tekemällä. Kaunokirjallisuuden lisäksi Collins on tehnyt sarjakuvakäsikirjoituksia. Hänen sarjakuvatöistään tärkein on todennäköisesti pitkäikäinen Ms. Tree -sarja, jota hän on tehnyt vuodesta 1981 asti piirtäjä Terry Beattyn kanssa. Yhdessä he ovat tehneet myös Mike Mist -sarjaa. Ms. Tree -sarjan on sanottu tuoneen rikossarjakuvaan uusia elementtejä kuten keskustelua lasten hyväksikäytöstä ja ekologisista ongelmista. Collins on kirjoittanut lisäksi Dick Tracya.
Collins pitää Mickey Spillanea ja Richard Starkia kirjallisina vaikuttajinaan, ja hän on irvaillut: "Raymond Chandler vähätteli Mickey Spillanea sanomalla häntä ’sarjakuvakirjailijaksi’. Chandler ilmeisesti unohti, että Hammett kirjoitti sarjakuvaa Salainen agentti X-9:sta." Collins on yhdessä James L. Traylorin kanssa tehnyt kirjan One Lonely Knight (1984), joka käsittelee juuri Mickey Spillanea. Lisäksi Collins on Ed Gormanin kanssa tehnyt kirjan Jim Thompsonista, The Killers Inside Him (1983).
Collinsin monista sarjahahmoista onnistuneimmaksi on sanottu Nate Helleria, yksityisetsivää, joka seikkailee 1930-luvun gangsterimaailmassa. Kirjat on kuvitettu ajan valokuvilla ja monet ajan todelliset henkilöt esiintyvät kirjojen sivuilla. Heller-kertomuksista on suomennettu yksi, lyhennettynä julkaistussa antologiassa Pimeiden kujien kulkija. Vastaava sarja ovat Eliot Nessistä kertovat kirjat, joissa Collins käsittelee kuuluisan poliisin elämää Al Caponen pidättämisen jälkeen.
Collinsilta on suomennettu kaksi romaania, joista toinen perustuu mielenkiinnottomaan Mel Gibson -lännenelokuvaan Maverick. Toinen, Silmä silmästä (1981), on kiinnostavampi. Siinä Collinsin alkutuotannon vakiohahmo, hyvin parkermainen Nolan, hoitelee itselleen toisessa keikassa hukatut 200 000 dollaria.
Richard Starkin Parker-kirjojen vaikutus näkyy monessa asiassa: hyvin lakonisessa väkivallassa, vähäsanaisessa dialogissa ja moralisointia kaihtavassa rikollisuuden kuvauksessa. Nolan muistuttaa Parkeria siinäkin, että hänelläkään ei ole etunimeä (vaikka Nolan kelpaa kyllä sellaiseksikin, kuten hän huomauttaa kauniille lentoemännälle). Collins kirjoittaa kohtuullisen vetävästi ja hän pystyy käsittelemään väkivallan vaikutuksia melko realistisesti. Yhteiskuntakritiikki on kuitenkin vähäisempää kuin Starkin Parker-kirjoissa ja rinnakkaiset tapahtumajaksot tuntuvat hiukan perustelemattomilta.

Romaani:
Silmä silmästä. Manhattan 14. Suom. Reijo Kalvas. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1984. Alun perin Fly Paper. Pinnacle 1981.

Tässä myös monta vuotta myöhemmin kirjoitettu arvostelu Collinsin kirjoittamista CSI-tv-sarjan tylsistä romaaniversioista (mukana myös toista kirjaa):

Tv-sarjan kuvitusta

Elokuvien ja tv-sarjojen kirjaversiot ovat jääneet suomalaisille jännärien lukijoille vieraaksi lajityypiksi, syystä tai toisesta. Uusi, profiililtaan selvästi kaupallinen pienkustantamo Readme.fi yrittää tutustuttaa kotoiset lukijat CSI- ja 24-sarjojen romaaniversioihin, joista käsillä ovat jo toiset kirjat.
Sarjat ovat suosittuja, mutta jännä nähdä, miten kirjat purevat. Kummatkin kirjat ovat ammattitaitoista työtä, mutta konsepti voi olla edelleen outo. Lisäksi tuntuu erikoiselta, että kirjat on julkaistu kovakantisina - eikö halpa pokkari olisi ollut luontevampi valinta? Pokkareina alkuperäiset kirjatkin ovat ilmestyneet.
Yllättävästi kahdesta romanisoinnista veteraani Max Allan Collinsin CSI-kirja Synnin kaupunki on tylsempi, melkein turhuuteen asti. Suomessa lähinnä mainiosta Road to Perdition -sarjakuvastaan muistettu Collins nakuttaa suhteellisen sujuvaa tekstiä, mutta juoni on niin tavanomainen, että siitä ei innostu. Vika periytyy tietysti jo itse sarjasta, jossa ei panosteta yllätyskäänteisiin riittävästi. Ilmeisesti Collins pudottelee kirjaversioita hihastaan voidakseen keskittyä vakavampiin sarjoihinsa, kuten vaikkapa ensi vuoden puolella ilmestyvään Ms. Tree -dekkarisarjakuvan romaaniversioon.
Kauhukirjailija H. P. Lovecraftin fanina aloittanut Marc Cerasini on ehtinyt hänkin kirjoitella kaikenlaista, mutta veteraaniksi häntä ei voi sanoa. Cerasinin kirjoittama 24-sarjan kirjaversio Troijan hevonen on kuitenkin niin menoisaa kamaa, että Cerasinille voi luvata pitkää ikää tällaisen kirjallisuuden saralla. Lyhyet luvut vievät tarinaa eteenpäin aikamoisella vimmalla, eikä Cerasini kertaakaan huku selvittelemään lukijoille liikaa. Pari deus ex machinaa kirjan lopussa voi melkein antaa anteeksi. Henkilöiden pahvisuutta olisi voinut liennyttää satunnaisilla suvantokohdilla. Sankari Jack Bauer ei vaikuta missään vaiheessa ihmiseltä, vaan enemmänkin robotilta.
Sitä sen sijaan ei voi antaa anteeksi, että kirja - ja tietysti myös alkuperäinen sarja - niin vahvasti puolustelee terrorismin vastaista sotaa, jossa paukkuja ja ihmishenkiä tuhlataan surutta. Kammottavinta kirjassa on, että Bauer - sankari - käyttää kidutusta saadakseen tietoja kuulusteltavilta.

Max Allan Collins: CSI - synnin kaupunki (CSI: Sin City, 2003). Suom. Riitta Santala-Köykkä. Readme.fi 2007. 297 s.
Marc Cerasini: 24 - Troijan hevonen (24 - Trojan Horse, 2006). Suom. Marko Niemi. Readme.fi 2007. 319 s.

Edgar Allan Poen romaani

2008-03-18T11:45:00.003+01:00

Arvostelu Edgar Allan Poen romaanista Arthur Gordon Pymin selonteko, joka ilmestyi Teokselta pari viikkoa sitten. Hieno teko, vaikka romaani onkin aika vaihtelevantasoinen.

Tämä juttu tulee joskus aikanaan Kulttuurivihkoihin, mutta postitan sen nyt jo blogiin, jotta sillä olisi edes vähän lukijoitakin. (Minun piti kirjoittaa tästä isohkoon sanomalehteen, mutta kirja annettiinkin toiselle kirjoittajalle, ja siinä vaiheessa oli enää todella vaikea löytää mediaa, joka ottaisi jutun vastaan ja vielä maksaisi kunnolla.)

Puhdasta valkoisuutta Etelänavalla

Edgar Allan Poe: Arthur Gordon Pymin selonteko (The Narrative of Arthur Gordon Pym of Nantucket, 1838). Suom. Jaana Kapari-Jatta. 262 s. Teos.

Bruce Chatwin kirjoittaa kirjassaan Patagonia, Patagonia (1987) siitä, miten länsimainen mielikuvitus on aina pyrkinyt kaukaisuuteen. Patagonian karut rannikot Etelä-Amerikan kauimmaisilla reunoilla ovat tarjonneet monille seikkailijoille ja kirjailijoille tilaisuuden kuvitella mitä monenlaisimpia asioita. Yksi esimerkki Patagoniaan liittyvästä kaipuusta tai pelosta on Edgar Allan Poen romaani Arthur Gordon Pymin selonteko (1838), jonka suomennos ilmestyi maaliskuussa ensimmäistä kertaa liki sataan vuoteen.
Aiempi suomennos on ollut antikvariaattien haluttuja harvinaisuuksia, ja Teoksen suomennosprojektia on syytä tervehtiä ilolla. Meriseikkailuaiheinen Arthur Gordon Pymin selonteko jatkaa hienosti Teoksen pari vuotta sitten ilmestynyttä aiempaa Poe-kirjaa, koottujen novellien tuhatsivuista laitosta, jossa olleista tarinoista suurta osaa ei ollut koskaan aikaisemmin julkaistu suomeksi.
Arthur Gordon Pymin selonteko oli kirjoittajansa ainoa romaani eikä se ole täysin ongelmaton. Poe-kaanonissa se onkin ollut marginaalinen teos. Tunnetuimpien kauhunovellien rinnalla se onkin löysempi teos, jossa Poe jaarittelee ja jahkailee. Kirjan alkuosa juuttuu pitkäksi aikaa sankarin salamatkustajuuteen, vaikka kuvaus miehestä vangittuna piilopaikkaansa onkin Poen keskeisiä aiheita.
Poe myös lisäilee selontekon keskelle sanakirjamaisia selostuksia esimerkiksi uusista Etelämeren saarista, joita henkilöt matkoillaan löytävät, sekä niiden eläimistöstä. Kannattaa muistaa, että tämä oli tavallinen tapa 1800-luvun romaaneissa, ja esimerkiksi Herman Melvillen Moby Dickissä on samantyyppisiä aineksia. Nykylukijaa tällaiset luvut kuitenkin tuppaavat kyllästyttämään.

Kirjan osilla ei tunnu myöskään olevan yhteyttä toisiinsa. Puolivälissä saadaan hyytävä kertomus haaksirikkoutuneesta laivasta, jonka miehistö vajoaa hulluuden partaalle ja turvautuu ihmissyöntiin, mutta seikkailu tuntuu pelastumisen jälkeen jatkuvan oudosti ilman temaattista yhteyttä alkuosaan.
Loppuosa, jossa Arthur Gordon Pym joukkoineen rantautuu Patagoniaan, tuntuu jäävän kesken, ja lopetusta on pidetty osoituksena siitä, että Poe ei ole ollut riittävän kiinnostunut omasta työstään. Todennäköisesti on oltu myös sitä mieltä, että kirjailijan alkoholismi olisi vaikuttanut asiaan.
Poe oli kuitenkin huolellinen kirjailija, jolla oli kärsivällisyyttä tehdä kirjoistaan ja novelleistaan monimutkaisia leikkejä. Arthur Gordon Pymin selontekoakin saattelee Pymin itsensä kirjoittamaksi väitetty esipuhe, jossa hän ottaa kantaa Edgar Allan Poen kirjoittamaan ja aiemmin ilmestyneeseen jatkokertomukseen, jonka "virheitä" hän on halunnut korjata ja siksi kirjoittanut kokonaiset selontekonsa. Kun kirjassa on näin viitseliäästi koottu kehys, tuntuisi oudolta, että lopetuksen aukijättäminen olisi silkka vahinko.
Oli miten oli, lopetus on erityisen voimakas. Pym kohtaa Patagonian asukkaat, jotka ovat kauttaaltaan mustia ja puhuvat outoa kieltä. Alkuasukkaat huijaavat Pymiä ja hänen seuruettaan ja tuhoavat tämän laivan ja Pym joutuu pakenemaan. Näissä kohdissa Poe kiihdyttää toiminnan äärimmilleen.
Paetessaan lopulta mustia patagonialaisia Pym ajautuu laivallaan lähemmäs Antarktista - ja kirja päättyy kuin kesken sivun kohtaukseen, jossa hän näkee rannalla suuren, täysin valkoisen hahmon. Lukijan päähän jää soimaan mustien patagonialaisten valkoista tarkoittava kauhunhuuto "Tekeli-li!" (Lukija olettaisi, että Pym kuolee tai vähintäänkin katoaa, mutta kuten huomattiin, hän on palannut retkiltään ja kirjoittanut julkaistavaksi oman kuvauksensa.)

Poen erikoisella kuvauksella on historiallinen taustansa. Hän oli innostunut amerikkalaisen upseeri J. C. Symmesin vuonna 1818 esittämästä teoriasta, että Maapallon navat ovat onttoja ja niillä vallitsee leuto ilmasto. Sykäyksen Pymin Patagonia-seikkailuille olivat antaneet lukuisat 1800-luvun alkupuolella ilmestyneet matkakirjat, joissa oli kerrottu tulimaalaisista - Charles Darwinin matkakumppani Robert FitzRoy oli tulkinnut, että nämä olivat Raamatun mainitseman tummaihoisen Haamin jälkeläisiä, joiden kulttuurin raaka ilmasto oli tuhonnut.
Bruce Chatwin mainitsee, että Poen valkoinen ihmisotus esiintyy myös Arthur Rimbaudin salaperäisessä runossa "Being Beauteous": "Kookas Kauneuden olemus lumen edessä. Kuoleman vihellykset ja vaimean musiikin ympyrät saavat tuon palvotun ruumiin kohoamaan, laajenemaan ja vapisemaan kuin haamu", Rimbaud kirjoittaa. Puhdas valkoisuus yhdistettynä suunnattomaan kokoon on samaan aikaan pelottava ja kaunis ilmestys.

Suomentaja Jaana Kapari-Jatta osoitti jo novelleissa olevansa ihanteellinen Poen kääntäjä - hienovarainen, tyylitietoinen ja perusteellinen -, mutta Arthur Gordon Pymin selontekoon liitetyissä jälkisanoissa hän tuntuu menevän ylitulkinnan puolelle, kun hän heittää idean, että romaania voisi lukea omaelämäkerrallisesti. Totta kyllä, kirjailijan ja päähenkilön nimet ovat hämmästyttävän samankaltaiset, mutta se lienee enemmänkin Poen huumoria - monissa hänen teksteissään henkilöillä on oudot ja koomiset nimet.
Teoksen Poe-projekti on ollut todella hieno kulttuuriteko, vaikka en varauksetta innostunutkaan kaikista koottujen novellien teksteistä, varsinkaan Poen kankeasta ja vanhentuneesta huumorista. Arthur Gordon Pymin selonteossakin on omat ongelmansa, mutta olisi sääli, jos Poen kääntäminen jäisi tähän. Varsinaista proosaa häneltä ei enää löydy, mutta ehkä kirjailijalta voisi kääntää hänen esseitään ja runojaan - jälkimmäisiäkin on käännetty vain yksi nide, Rakkauden ja kuoleman lauluja, ja siitäkin on yli 60 vuotta.
Juri Nummelin