torstaina, tammikuuta 22, 2015

Vhs-löytöjä

Tein tällaisen jutun Peili-lehteen sen viimeisinä vuosina, vähän hätäpäissään kasattu juttu, jossa on kuitenkin itselleni läheisiä aiheita.

Videolaarien alelöytöjä historiasta
Villijoutsenista Jenkkijänikseen

"Mä en tajua miksi joku ostaa vielä vhs-kasetteja", totesi tuttava, kun kehuskelin Facebookissa ostaneeni Kevin Brownlowin tunnetun Chaplin-dokumentin kirpputorilta - ja nimenomaan vhs-kasettina.
Eihän siinä mitään järkeä olekaan. Vhs-kasetit ovat parhaimmillaankin aika huonolaatuisia ja ne vievät tilaa hyllyssä enemmän kuin ohuet dvd:t.
Toisaalta kaikkea ei ole julkaistu dvd:llä. Lisäksi kirpputorien valikoimien läpikäyminen on ekologista: on parempi katsoa jokin elokuva kerran jo tehdyltä kasetilta kuin ostaa uusi levy.
Paras argumentti on kuitenkin se, että vhs-kasetteina voi tehdä sellaisia ihastuttavia löytöjä, jotka laajentavat elokuvahistoriallista ja esteettistä perspektiiviä. Seuraavassa kolme vhs-kasettilöytöä, jotka ovat kiinnostavia historiallisia todistuskappaleita.

Villijoutsenet

Kammottavan näköinen ikivanha vhs-kasetti löytyi toijalalaisen kirpputorin loppuunmyynnistä hintaan 50 senttiä. Mietin ensiksi pitkään, haluanko katsoa mitään näin kauhtunutta. Kasetti kuului sarjaan "Riemukkaita lastenelokuvia", mikä ei kuulostanut kovin hyvältä. Ajattelin sitten, että hinta on kuitenkin lähes olematon.
Ja mikä yllätys tämä olikaan! Andersenin satuun perustuva Villijoutsenet paljastui hienoksi, taitavasti tehdyksi neuvostoliittolaiseksi animaatioksi. Elokuvan tempo oli hidas, mutta kuvamaailma erikoisine väreineen ja tyylitellysti piirrettyine hahmoineen teki vaikutuksen.
Ohjaajana oli Mihail Tshehanovski, joka teki animaatioita jo 1920-luvulla, aikana, jolloin Neuvostoliiton taide-elämä oli vielä täynnä kokeilua. Tshehanovskin ensimmäinen elokuva ”Postitoimisto” (1929) on tunnettu siitä, että arkkitehti Frank Lloyd Wrightin tiedetään näyttäneen sen Walt Disneylle osoituksena kiinnostavasta piirretystä.

"Lohikäärme palikkakaupungissa"

Huijaan vähän: tämä on vain yksi lyhytelokuva neljän animaation koostekasetilla, mutta toisaalta se on niistä paras ja aikaa kestävin. Kyse on innovatiivisen animaattorin, kanadalaisen Co Hoedemanin kokeilusta vuodelta 1972, joka tarjoaa lapsillekin kiinnostavaa katsottavaa: elokuva on animoitu rakennuspalikoista, joiden sivuihin Hoedeman on piirtänyt hahmojen liikkeet.
Elokuva löytyi kasetilta, jonka nimi on Leenun kissat - ei kovin rohkaisevaa, mutta kun tunnisti kanadalaiset tekijät (Hoedemanin lisäksi mm. Ron Tunis), niin kasetin uskalsi ostaa. Kanadassa nimittäin tehtiin 1950-1980-luvuilla paljon erinomaista animaatiota valtion avokätisellä tuella. Innovaatiot saivat tilaa ympärilleen - ei Hoedeman palikkaelokuvaansa kovin nopeasti ole tehnyt. Tämä on katsottu lasten kanssa kymmeniä kertoja.

Jenkkijänis

Ostaessani tämän kirpputorilta en ollut ikinä kuullutkaan mokomasta. Kun sitten kerroin Facebookissa katsoneeni sen, muutamakin ihminen ilmoitti, että tämä oli ollut pienenä heidän suosikkinsa.
Jenkkijänis (1986) on kiinnostava vain tuotantohistoriallisesti. Esteettisesti se on melko köyhä, eikä sen tarina kovin kummoinen ole. Se on osoitus japanilaisen animaation varhaisesta tunkeutumisesta amerikkalaisille markkinoille, kun se on tuotettu Yhdysvalloissa suurten studioiden ulkopuolella, mutta japanilaisin voimin. Mitään animea se ei silti ole, vaan näyttää paikoitellen enemmänkin huonolta Pekka Töpöhäntä -kopiolta.
Jenkkijänis on tavallinen jänis, joka saa oudolta vanhalta mieheltä supervoimat ja ryhtyy tietenkin taistelemaan oikeuden puolesta pahoja vastaan. Pahoja edustavat prätkäjengiläiset, jotka uhkaavat jazzbaarin (!) toimintaa ja vaativat suojelurahoja. Jengin johtajana on salaperäinen kasvoton hahmo ja tämän korppikotka.
Hiukan hidastempoista ja naiivia elokuvaa ei ole koskaan näytetty Suomen elokuvateattereissa eikä televisiossa.

Tunnisteet: , , , ,

maanantaina, tammikuuta 19, 2015

Suomalaisen elokuvan yliarvostus

Olen kokoillut kaikenlaisista elokuvaa sivuavista teksteistäni kirjaa, jonka Ntamo julkaisee myöhemmin tänä vuonna. Mukana on Ylen nettisivuille kirjoittamiani kolumneja, ja löysin niistä koneelta myös tämmöisen, joka ei mielestäni enää oikein kirjaan asti sovi, vaikka sisältääkin kärkkäitä näkemyksiä. Enkä ehkä ole enää samaa mieltä noiden näkemysteni kanssa, varsinkaan Ruusujen ajan kohdalla, vaikka en siitä äskettäisellä uusintakatsomisellakaan paljon tykännyt. Laitan tekstin joka tapauksessa tänne. 

Suomalainen elokuva on yliarvostettua.
Ihmiset tuntuvat olevan valmiita antamaan paljon anteeksi elokuvalle, kun se on suomalainen. Elokuvista tuskin välitettäisiin, jos ne olisivat esimerkiksi amerikkalaisia tai ranskalaisia. Niitä oltaisiin täysin valmiita pitämään vanhentuneina. Toki moni myöntää, että niinsanottu perinteinen suomifilmi on suureksi osaksi vanhentunutta ja kiinnostaa vain ajankuvana tai camp-henkisenä katsottavana.

Nykykatsojien nostalgia alkaa kohdistua yhä enenevässä määrin 1960- ja 1970-lukujen elokuviin. Tältä ajalta Risto Jarvan tuotantoa on pidetty suomalaisen elokuvan huippuna, mutta nähdäkseni hän on tällä hetkellä yksi yliarvostetuimpia kotimaisia ohjaajia. Kovin monta katselukertaa hänen elokuvansa eivät kestä. Esimerkiksi Onnenpeli on ontto kuvaus onnea tavoittelevista nuorista, jonka päälle on ympätty keskustelua kaupunkisuunnittelusta, ja Ruusujen aika on tarpeettoman monimutkainen ja ennen pitkää koomisuuttaan tylsäksi käyvä tulevaisuustarina.
Aika tietysti tekee tehtävänsä minkä tahansa elokuvan kohdalla, mutta aikalaistodistuskin kertoo, että aivan kritiikittömästi Jarvankaan töitä ei alun perin otettu vastaan. Esimerkiksi Tapani Maskula kirjoitti turkulaisessa Uudessa Päivässä vuonna 1962, että Jarvan (ja muidenkin suomalaisen elokuvan uusiaaltolaisten) tulisi pystyä ensiksi tekemään vanhan studiokauden ja vaikkapa Valentin Vaalan ja Ilmari Unhon tasoisia elokuvia ennen kuin he ryhtyvät kokeilemaan. Maskula aivan oikein jo tuolloin näki, että uusikaan suomalainen elokuva ei pääse irti kirjallisesta perinteestä - esimerkiksi Jarvan esikoinen Yö vai päivä perustuu pohjimmiltaan Pentti Saarikosken kirjoittamalle monologille.

Sama tilanne vallitsee edelleenkin. Elokuvallisuus nykykotimaisessa elokuvassa tuntuu olevan joko vanhoihin perinteisiin palaamista ja maaseutu- ja Karjala-romantiikan ylläpitämistä väkisin tai epämääräistä vauhtia tavoittelevaa suttuista leikkausta. Kummatkin yhdistää naurettava Pahat pojat, jossa leikkausten ja jump cutien tarpeellisuutta ei ole millään tavalla vaivauduttu perustelemaan.
Käänteinen, mutta paljonpuhuva tapaus on FC Venus, josta käsikirjoittaja Katri Manninen kirjoitti niinsanotun prequel-romaanin, joka sijoittuu aikaan ennen elokuvan tapahtumia. Elokuva on ollut suosittu, mutta tarinan kertomista tärkeämpää tuntuu olleen Suomen oloissa tuntemattoman markkinointitavan lanseeraaminen. (Kirjailijoiden toimeentulon kannalta niinsanottujen romanisointien julkaiseminen Suomessakin olisi kyllä hyvä idea, mutta se ei kuulu tähän.)

Palatakseni Risto Jarvaan: hänen parhaat elokuvansa ovat hänen yhteiskunnallisimmat työnsä. Esimerkiksi Yhden miehen sota on ankara kertomus 1970-luvun alun Suomesta, jollaisia kukaan ei halunnut nähdä. Elokuva sai valmistuessaan vähemmän katsojia kuin mikään Jarvan aiemmista töistä ja Jarva päätti vaihtaa tyylilajia. Omasta näkökulmastani Jarva petti omat ihanteensa rupeamalla tekemään yhdentekeviä komedioita, kuten Pappi joka ei osannut sanoa ei. Vaikuttaa tosin siltä, että hänen oli kapitalistisessa tuotantotilanteessa pakko: jos elokuvat eivät saa katsojia, seuraavia elokuvia ei yksinkertaisesti saa tehtyä.
Yhden miehen sodan kanssa samanlainen tapaus on Erkko Kivikosken Laukaus tehtaalla, joka esitettiin yllättävän vähäväkiselle yleisölle suomalaisen elokuvan festivaalilla pari viikkoa sitten. Kivikosken muut elokuvat (esimerkiksi Kesällä kello viisi ja Yö meren rannalla) voi minun puolestani unohtaa, mutta Laukaus tehtaalla oikeuttaa hänen uransa. Laukaus tehtaalla on edelleen iskevä ja yhteiskunnallisesti kirpeä kertomus siitä, mitä suurkapitalismi voi aiheuttaa pakottaessaan yrityksiä fuusioitumaan. Kivikosken ja käsikirjoittajien valitsema objektiivisuuteen pyrkivä dokumentarisuus on juuri oikea valinta. Joitain psykologisoivia kuvia lukuun ottamatta elokuva pysytteli tyylilajissaan johdonmukaisesti.

Tällaisia aiheita ei suomalainen elokuva enää käsittele. Se liittynee osaltaan siihen, että Jarvan ja Kivikosken parhaat elokuvat saivat tuoreeltaan niin vähän katsojia. Niitä on pidetty esimerkkeinä siitä, mitä tapahtuu, jos valtio tukee julkisesti elokuvia niiden taiteellisen ilmaisuvoimaisuuden perusteella: saadaan elokuvia, joita kukaan ei halua nähdä. Voi oikeutetusti kysyä, onko vikaa myös yleisössä. Yksi harvoja yhteiskunnallisia elokuvia viime vuosilta eli Jarmo Lampelan Eila ei haasta minkäänlaisia katsomistottumuksia, mikä tekee siitä valitettavan keskinkertaisen elokuvan.

Tunnisteet: , , , ,

tiistaina, tammikuuta 06, 2015

Fletcher Flora

Fletcher Florasta ei ole kauheasti löytynyt lisätietoa eikä hänestä ole esimerkiksi Wikipedia-hakusanaa, mutta tässä on hyvä teksti hänestä Prologue Books -kustantamon nettisivuilla - Prologue julkaisee vanhoja rikospokkareita hyvin tehtyinä sähkökirjoina, suosittelen! 

Fletcher Floralla (1914—1968) on nykyään vaatimaton kulttimaine. Floran kirjailijanura oli sekava eikä kovin tasalaatuinen, mutta hänen parhaissa kirjoissaan on erikoinen perverssi viritys. Floran kuvaamina tavalliset amerikkalaiset ovat sietämättömiä paskiaisia.
Floran romaaneista suurin osa on kioskipokkareita, Avonin, Lionin ja Fawcettin julkaisemia, mutta hänellä on myös pari kovakantista kirjaa. Floran ensimmäinen romaani Strange Sisters ilmestyi 1954 pokkarina Avonin kustantamana; vuodesta 1952 alkaen Flora oli kirjoittanut myös novelleja sellaisiin lehtiin kuin Manhunt, Dime Detective, Ellery Queen’s Mystery Magazine ja Alfred Hitchcock’s Mystery Magazine.
...näin serkkujen kesken (1960) oli Floran suosituin kirja ja sen julkaisi arvovaltainen Macmillan. Teos muistuttaa lähtökohdiltaan jossain määrin James M. Cainia. Flora vie lajityypin pidemmälle tehdessään murhasta ja sitä edeltäneestä syrjähypystä sattumanvaraisen ja vähän holtittoman teon: rikkaan ja vätysmäisen miehen vaimo ampuu miehensä nousuhumalassa ja alkaa sen jälkeen lakata varpaankynsiään, koska se rauhoittaa ja auttaa keskittymään. Vaimon rakastaja, älykäs, mutta saamaton aviomiehen serkku, kehittelee monimutkaisen suunnitelman (joka sivumennen sanoen muistuttaa hiukan Harry Whittingtonin Murhaverkkoa). Siinä on heikkoja lenkkejä ja lopputulos on melko lailla itsestään selvä, joskin siihen liittyy miellyttävä ironian pilkahdus. Viihdyttävän kirjan suurin ongelma on se, että se loppuu liian pian, eikä Flora saa aiheesta kaikkea irti.
Samaa vaivaa on myös toisessa Flora-suomennoksessa, jota amerikkalaiset alan harrastajat näyttävät pitävän tämän parhaana kirjana. Koira haudattuna -kirjassa (1967) on mukava idea — miljonäärin typerät sukulaiset raivostuvat, kun miljoonat näyttävät testamentin mukaan menevän pienelle chihuahua-koiralle —, mutta Floran innostus näyttää lopahtavan juuri, kun menon pitäisi alkaa. Typerien tyhjäntoimittajien kuvauksessa on kyllä riittävää ironiaa, joten kirja jaksaa kiinnostaa yhteiskuntasatiirina. Irvokkuuden lisääminen olisi piristänyt kirjan huomattavasti. Bill Pronzini arvostaa kirjan korkealle ja toteaa, että koska sen kustantaja Belmont oli yksi pienimmistä kioskikirjakustantajista, harva tietää kirjan edes olevan olemassa ja vielä harvempi on lukenut sen. Siinä tapauksessa on erikoista, että se on päätynyt suomeksi. [Kirjan ongelmat voivat johtua suomennoksesta. - jn]
Floralta on suomennettu myös kourallinen novelleja. ”Tunkeilija” on hauska ja pirullinen kiristysnovelli, jossa puolirikollinen yksityisetsivä yrittää huijata kaunista, perversseistä taipumuksistaan tunnettua naista. ”Ei perintöä ilman vainajaa” kertoo täysin samanlaisen jutun kuin Floran romaanit: typerät rikkaat tekevät murhia ja joutuvat kärsimään omaa idiootti-maisuuttaan.

Rikosromaanit:
Koira haudattuna. Suom. Seija Paavilainen. Arvi A. Karisto: Hämeenlinna 1967. Alun perin Skulduggery. Belmont 1967.
...näin serkkujen kesken. Suom. Pauli A. Kopperi. Arvi A. Karisto: Hämeenlinna 1966. Alun perin Killing Cousins. Macmillan 1960.

Rikosnovellit:
Ei perintöä ilman vainajaa, Alfred Hitchcock yllättää 9/1960.
Herrasmiesten murhajuttu teoksessa Olipa kerran murha... Kurki 38. Suom. Väinö J. Tervaskari. Tammi: Helsinki 1966.
Kukkivan muurin äärellä teoksessa Kuolema voi olla suloinen. Suom. Mirja Häggman. Mäntän kirjapaino: Mänttä 1973.
Myrkytyssopimus teoksessa Hirttäjän tusina. Suom. Vankka Vankkoja ja Väinö J. Tervaskari. Tammi: Helsinki 1983.
Todistaja oli nainen, Alfred Hitchcock yllättää 7/1960.
Tuhlattuja päiviä, Ellery Queenin jännityslukemisto 2/1962.
Tunkeilija, El Zorro 4/1961.

Tunnisteet: ,

G. T. Fleming-Roberts

Jatketaan taas piiiitkästä aikaa Pulpografian hakusanojen postausta korjattuina ja kommentoituina. Fleming-Robertsista on olemassa pulp-tuntija Monte Herridgen pieni artikkelin ja bibliografian kokonaisuus täällä, ja siitä paljastuvat mm. hänen etunimensä George Thomas sekä elinvuodet 1910-1968. On mahdollista, että suomennettujen novellien takana on vuonna 1947 New Detective Magazineen kirjoittanut Gayle Roberts, mutta tätä on melko mahdoton todistaa. Toista G. Roberts -nimistä pulp-lehtien avustajaa en ole löytänyt.

G. T. Fleming-Roberts oli Hugh B. Caven ja Paul Ernstin kaltainen joka lajin nikkari. Hän kirjoitti mitä tahansa yksityisetsiväjutuista supersankaritarinoihin ja kauhunovelleihin. Fleming-Roberts suhtautui työhönsä kuitenkin vakavasti. Alan tuntija Michael Grosz sanoo, että Fleming-Robertsin tarinoita luonnehtii mm. se, että niiden henkilöt tarvitsevat laajaa sosiaalista turvaverkkoa ja että niissä käsitellään paljon luottamuksen tematiikkaa. Grosz on ollut myös havaitsevinaan Fleming-Robertsin tarinoissa sympatiaa vammaisia ja vähemmistöjä kohtaan.
Fleming-Roberts kirjoitti 1930-luvulta alkaen mm. Ace Mysteryyn, Cluesiin, Ten Detective Acesiin, G-Men Detectiveen, Popular Detectiveen ja Thrillig Mysteryyn. Dime Detectivessä esiintyi Jeffrey Wren -niminen sankari, joka oli Fleming-Robertsin mukaan valkokankaalla Nero Wolfea esittäneen Edward Arnoldin näköinen. Fleming-Roberts kehitteli myös muutaman naamioidun sankarin, joista tunnetuin on 1940-luvun lopulla seikkaillut Captain Zero, joka taistelee rikollisuutta vastaan näkymättömänä.
Captain Zero on jossain määrin erilainen supersankari, koska hän on vastahakoinen käyttämään erikoisuuttaan eikä hän erikoisemmin välitä taistelustaan. Fleming-Robertsin kirjoittamat tarinat ovat realistisia, vaikka niiden sankari onkin silkkaa scifiä.
Toinen Fleming-Robertsin kehittämistä sankareista oli The Black Hood, joka seikkaili Hooded Detective -nimisessä lehdessä 1940-luvun alussa. Monien muiden tavoin Fleming-Roberts kirjoitti myös Phantom Detectivea eli Richard Curtis Van Loanin seikkailuja. Fleming-Robertsin ura jatkui vielä 1950-luvulla, jolloin hän kirjoitti sellaisiin lehtiin kuin Crime and Justice ja New Detective.
On epäselvää, onko novelli ”Jalokiviä ja rikoksia” Fleming-Robertsin kirjoittama. Joka tapauksessa se on kiinnostava novelli nuoresta naisesta, joka saa erään keikan yhteydessä haltuunsa arvokkaita koruja. Naapurin ujo mies sekaantuu asiaan ja joutuu vaikeuksiin. Sekavaa loppua lukuun ottamatta novelli on hyvä, mutta se vaikuttaa lopetetun kiireessä.
Yhtä epäselvä tapaus on niin ikään pelkällä Roberts-nimellä julkaistu ”Polttomerkitty”, jossa alkoholisoitunut poliisi tatuoittaa pikkunilkin otsaan sanan ’näätä’. ”Nilkki” päättää kostaa, mutta pahan poliisin jälkeläiset osoittavat häntä kohtaan yllättävää armoa.
Näiden novellien valossa Michael Groszin väite Fleming-Robertsin vähemmistöihin kohdistuvista sympatioista saattaa hyvinkin pitää paikkansa.
Fleming-Robertsin novelli ”Sleep No More My Lovely” on julkaistu antologiassa Hard-boiled Detectives (1992).

Rikosnovellit:
Jalokiviä ja rikoksia, Seikkailujen Maailma 9/1960. Julkaistu nimellä G. Roberts.
Polttomerkitty, Seikkailujen Maailma 3/1953. Julkaistu nimellä G. Roberts.

Tunnisteet: ,

sunnuntaina, tammikuuta 04, 2015

Elokuvamainonnan vääristymiä

Tein joskus Aamulehden Valo-liitteeseen tämmöisen kevyen jutun elokuvien mainonnasta ennen ja nyt, pontimena jutussa haastatellun Raimo Siliuksen mainio pamfletti, jonka otsikko on myös tämän postauksen otsikko. 

Elokuvan nimi on Riemua WC-reiällä. Sen mainoslauseet kuuluvat: ”Uskomatonta seksiä! Todella rohkea seksimenestys, jolle koko maailma nauraa! Mikä on riemureikä? Häkellyttää rohkeudellaan niin miehet kuin naisetkin! Mikä riemureikä!!! Tässä on maailman halutuin riemureikä! Mitä tästä on otettu pois, sen näette elokuvassa!”
Sadetakkimiehet ovat jääneet pysyvästi kodin seinien suojiin eikä vastaavantyyppisiä elokuvia Suomen valkokankailla juuri nähdä.
Elokuvien mainostaminenkin on muuttunut aika tavalla. Nykykatsojat varmasti pysyisivät kaukana, jos uutta kauhuelokuvaa mainostettaisiin samalla tavalla kuin takavuosina leffaa nimeltä Vampyyrin himo: ”Nyt se hetki on koittanut!!! Veriset vampyyrit ovat nousseet haudoistaan! Vampyyrien himo on kuuma veri! Kauhun täyttämää jännitystä alusta loppuun!”
Elokuvia promotoidaan nykyään ammattimaisin ottein eikä tällaisia kalkkunoita enää nähdä. Elokuvien mainosbudjetit liikkuvat isoissa summissa eikä mitään jätetä sattuman varaan.
Tämän viikon perjantaina ensi-iltaan tulevan Vares-elokuvan tuottaja Markus Selin sanookin: ”Ei ole mitään järkeä tehdä elokuvaa, jos sitä ei ollenkaan mainosta.”
”Elokuviin saadaan valtiolta avustusta ja olisi vähintään puolirikollista olla mainostamatta niitä.”
Vareksen markkinointiin on Selinin mukaan käytetty noin 200 000 – 300 000 euroa. Lopullista summaa ei vielä tiedetä. Elokuva on näkynyt niin televisiossa ja trailereissa ja sitä on mainostettu myös radiossa ja netissä. Ensimmäiset mainokset nähtiin jo vuosi sitten.
Vaikuttaa siltä, että Selin on onnistunut värväämään myös sään mainostamaan elokuvaa, jonka mainoslause kuuluu: ”Sinä kesänä satoi enemmän kuin koskaan.”
”Tärkein mainoskanava on silti suusta suuhun –menetelmä”, Selin sanoo.
Vareksesta onkin järjestetty useita ennakkonäytöksiä kohderyhmille.
Elokuvan suosion päättävät kuitenkin katsojat. ”Paskaa ei voi myydä kuin yhden viikonlopun”, Selin tuhahtaa.

Paskaa on kuitenkin yritetty myydä vaihtelevin tavoin. Tamperelainen pitkän linjan elokuvavaikuttaja Raimo Silius koosti 1973 pamfletin Elokuvamainonnan vääristymiä, josta alun sitaatit on poimittu.
”Silloin puhuttiin elokuvan kuluttajapolitiikasta”, Silius muistelee 70-lukua.
”Mainonta oli silloin varmaan härskeimmillään”, Silius sanoo ja kertoo asialla olleen lähinnä pieniä maahantuojia, jotka kamppailivat markkinaosuuksistaan koettelemalla hyvän maun rajoja.
Suurta osaa elokuvista väitettiin olevan K18-leffoja ja hyvin monen väitettiin joutuneen sensuurin hampaisiin, vaikka näin ei olisi ollutkaan. Seksi ja väkivalta korostuivat, joskus hyvinkin aggressiivisesti.
Nykyisen elokuvamainonnan Silius näkee hyvin asiallisena. Siistiytyminen tapahtui jo 70-luvulla, Silius paikantaa sen vuosiin 1977-1978. Sensuurilait höllenivät ajan myötä eikä sen autuuteen voinut mainonnassa enää vedota. Seksiä ja väkivaltaa tietysti näkee edelleen.
Silius sanoo, ettei hänen pamfletillaan varmaankaan ollut sen kummempaa vaikutusta. 80-luvulla videoiden mainonnassa tehtiin samantyyppisiä ylilyöntejä kuin leffojenkin kohdalla.
Samat temput eivät enää tepsi. Ylilyönnit ja köyhä verbaaliakrobatia eivät vedä katsojia.
”Elokuvassa pitää olla tiettyä pöhinää, että se vetää”, Markus Selin sanoo.
Jos sitä ei ole, surkeat elokuvat jäävät surkeiksi.

Kainalo:
Raimo Siliuksen raportissa Elokuvamainonnan vääristymiä vuodelta 1973 on paljon muitakin lainaamisen arvoisia mainoslauseita.
Decamerone 2: Härskiä Boccacciota – rehevän eroottista keskiaikaa! Reteesti vaan sanoi Boccaccio jo ennen kuin isä lampun osti!
Himon kuningattaret: He olivat viettiensä vankeja – mutta olivatko he perverssejä, sadisteja vai tyydyttivätkö he vain luonnollisia halujaan? Kuumankiehtova – raju kokemus! Haluja & hekumaa & kauhua & paljasta himoa & sadismia & salamenoja & seksiä…
Kidutuskammio: Verisesti svengaava hornantanssi! Nyt kysyttiin rentoa tappajanmieltä… kuumia tilanteita, joissa pärjäsi kylmillä otteilla. Täältä selvisi ainoastaan jalat edellä, sillä… he elivät vain tappaakseen!
Saatanan kytät: Nyt repeää helvetti!! Hymy huulilla, konepistooli sylkien shokkisarjoja… ärsytetyt tappokoneet murhaavassa vauhdissa!!! Aika vekkuleita nuo nykyhetken tappajajannut… Ronskisti vaan ”lääkettä” konepistoolista! Elokuva jonka valmistuksen kansainväliset rikosjärjestöt yrittivät estää!

Tunnisteet: , , , ,

torstaina, lokakuuta 23, 2014

Valkoinen hehku: tiedote

Törmäsin koneella elokuvan historiaa käsittelevän kirjani Valkoisen hehkun tiedotteeseen, jonka muistan itse tehneeni Vastapainon Teijo Makkosen pyynnöstä. Postaan sen tähän ja toivon, että joku bongaa kirjan ja lainaa sen kirjastosta ja minulle heruu senttejä lainauskorvauksina. 

Tietokirjailija Juri Nummelinin Valkoinen hehku on elokuvan historian oppikirja, jossa on otettu huomioon uusinta elokuvatutkimusta.
Perinteinen elokuvan historiankirjoitus on nostanut esiin tärkeitä elokuvantekijöitä, yleensä ohjaajia tai näyttelijöitä, mitä on 1980- ja 1990-luvuilta alkaen kritisoitu epähistorialliseksi. Vaikka tällainenkin tutkimus on omalta osaltaan tärkeää, niin Valkoinen hehku ei ole yksittäisten elokuvien historiaa, vaan enemmänkin tarkoitus on käsitellä kokonaista elokuvakulttuuria ja sen taustalla olevia historiallisia, taloudellisia ja sosiaalisia tekijöitä, jotka ovat osaltaan vaikuttaneet esteettisiin ja teknologisiin ratkaisuihin.
Elokuvan historia on tulkitsijasta riippuen joko reilun sadan vuoden ikäinen tai ainakin neljäsataa vuotta vanha. Valkoinen hehku alkaa niinsanotusta elävän kuvan arkeologiasta, jossa tutkitaan 1500—1800-luvuilla vaikuttanutta visuaalista – ja jopa audiovisuaalista – kulttuuria. Tämä osuus on pitkään ollut elokuvan historioissa syrjittyä tai kokonaan unohdettua ja sitä on pidetty vain varsinaisen elokuvan esiasteena.
1900-luvun alun elokuva on viime aikoina ollut vilkkaan tutkimuksen kohteena, mikä heijastuu myös Valkoiseen hehkuun. Vuosisadan vaihteen ns. attraktioelokuvat ja niiden suhde yleiseen audiovisuaaliseen kulttuuriin käydään läpi ennen siirtymistä klassiseen mykkäelokuvaan – joka ei ikinä ollut mykkää, koska elokuvia säestettiin elävällä musiikilla tai puheella. Mykkäelokuvan aikakaudesta nostetaan esille useita kansallisia elokuvia, samoin kuin niihin vaikuttaneita yhteiskunnallisia asioita.
Moderniin elokuvaan siirrytään kahta kautta: kokeellisen elokuvan ja Hollywood-klassismin tarkastelulla. Hollywoodin studiokauden tapa tehdä elokuvia on vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen ympäri maailmaa, muun muassa Suomessa, ja sen historian tarkastelu on aina ajankohtaista. Kokeellisesta elokuvasta ei tätä ennen ole ollut saatavilla kattavaa kokonaiskatsausta suomen kielellä.
Hollywood-klassismin valtakauden 1930—1950-lukujen rinnalla nähtiin useissa maissa – Italiassa, Yhdysvalloissa, Neuvostoliitossa — myös realistista elokuvaa, joka usein oli vastavirrassa Hollywoodin ja muihin perinteisiin elokuvantekotapoihin nähden.
Vasta kuitenkin niinsanottu modernistinen eli uuden aallon elokuva todella haastoi 1960-luvulla kaupallisena nähdyn Hollywood- ja muun studioelokuvan. Kirjassa käydään läpi eurooppalaisen uuden aallon elokuvaan vaikuttaneita tekijöitä. Modernistinen elokuva vaikutti 1980-luvulla syntyneeseen postmoderniin elokuvaan, johon liitettyä ohjaajakulttia voi hyvin verrata uuden aallon vastaavaan.
1980-luvulta eteenpäin perinteinen elokuva on saanut monia haastajia, joista tärkeimpiä ovat olleet Kaukoidän maat, kuten Japani ja Hong Kong. Näissä maissa elokuvan historia on ollut useallakin tavalla erilainen kuin länsimaissa. 1980-luvulla myös Hollywood kävi läpi monia muutoksia. Valkoisessa hehkussa selvitetään muun muassa action-elokuvan syntyyn vaikuttaneita yhteiskunnallisia tekijöitä. Lisäksi käsitellään 1990-luvulla esiin noussutta independent-elokuvaa.
Perinteisen näytelmäelokuvien lisäksi kirjassa käydään läpi myös dokumenttielokuvan ja animaatioelokuvan historiaa, joista kummastakaan ei ole ollut suomen kielellä saatavana nykyaikaista yleisesitystä. Suomalainen elokuva on omalla tavallaan heijastanut elokuvan historian yleistä kehitystä ja luku suomalaisesta elokuvatuotannosta tukee hyvin toisaalla kirjassa esiteltyjä kehityskulkuja.
Juri Nummelinin Valkoinen hehku on kirjoitettu monenlaisia lukijoita silmälläpitäen: kirja kelpaa opetuksen tueksi niin lukion äidinkielen tunneilla kuin yliopiston elokuvatieteen tai mediatutkimuksen kursseilla. Valkoinen hehku tarjoaa kuitenkin luettavaa kenelle tahansa elokuvasta tai sen pitkästä historiasta kiinnostuneille.

keskiviikkona, tammikuuta 22, 2014

Parodiapakinat: Valentin, Martti Huuhaa Innanen ja muita

Tein tällaisen pienen jutun joskus Kirjain-lehden Kellastuneita lehtiä -palstalle. 

Pakinan ja romaanin muinaisia yhtymäkohtia
Valentin, Seppälä, Innanen

Parodia on monille tuttu laji elokuvista ja tv-sarjoista, mutta ennen vanhaan se oli pakinoitsijoiden leipälaji.

Kirjallisia parodioita on ollut olemassa jo antiikin ajoista saakka, mutta lyhyeen pakinamuotoon se vakiintui 1900-luvun alussa. Romaanien parodioista tuli osa viihdekirjallisuutta.
Muodinluojana oli kanadalainen Stephen Leacock, jonka edelleen hauskoja tarinoita käännettiin melko tuoreeltaan kaksi kokoelmaa 1920-luvulla. Pakinoissaan ja novelleissaan Leacock naureskeli varsinkin viihteen lajityypeille: dekkareille, kauhutarinoille, seikkailulle, romanttiselle viihteelle. Samat lajityypit näkyivät myös suomalaisten pakinoitsijen repertuaarissa.
Yksi ensimmäisiä parodioitsijoita oli Valentin eli Ensio Rislakki, jonka ensimmäisiä teoksia oli ivamukaelmista - kuten kirjan alaotsikko ilmoitti - koostunut Fiikuksen varjossa (1928). Valentin ihaili Leacockia niin paljon, että käännätti yhden teksteistään englanniksi ja lähetti sen Leacockin luettavaksi.
Valentin on ollut yksi suosituimmista ja tuotteliaimmista suomalaisista pakinoitsijoista, mutta hän ei enää juurikaan naurata. Yksi syy on se, että Valentin ei syystä tai toisesta ivaillut dekkareille tai kauhukirjallisuudelle, vaan enemmänkin sellaisille kirjallisuudenlajeille, jotka on suunnattu naislukijoille, kuten romanttista viihdettä. Jotain terävääkin Valentinin sanailussa joskus oli, kuten metafiktiivisessä tarinassa "Rakastan sinuakin":

- Mitä se oli? sanoi Fritz verhotulla äänellä.
- Huonosti tehty, poikani! Minähän sanoin, että tuo on lausuttava verhotulla ja samalla kiihtyneellä äänellä. Sinun äänesi oli yksinomaan verhottu. Ei kävele. Juttu on piloilla. (...)
- Älä ole vihainen, isäni, sanoi Fritz masentuneena. - Olen ensi kerran mukana tällaisessa.

Valentinin rinnalla toinen Stephen Leacockin mallia soveltanut kotimainen kirjailija oli Heikki Seppälä. Nyttemmin tyystin unohtunut, mutta aikoinaan suosittu ja tuottelias lehtinovelleja ja nuorten jännäreitä rustannut Seppälä oli ammattitaitoinen senttari, jonka ensimmäisiä teoksia oli romaaniparodioista koostuva Vaarallista peliä (1928). Seppälä naureskelee Valentinista poiketen nimenomaan seikkailuromaanien ja ylivertaisista salapoliiseista kertovien dekkarien kliseille.
Vaarallista peliä -teoksen parhaita hetkiä on salaperäistä psykologista kauhua henkivä "Valkopartainen mies", jossa veltostunut klubilainen kertoo niin omituista kuin vainoharhaistakin tarinaa junamatkasta, jolla häntä tuijottaa valkopartainen mies.
Sodan jälkeen pakinamuodossa romaanien ja elokuvien parodioita tarjoili monista sanoituksistaan tunnettu Martti Huuhaa Innanen. Innasen seikkailija Joe Smithista kertovat tarinat kuultiin aluksi radiokuunnelmina - niissä keskeisenä pointtina oli Innasen itsensä monotoninen ääni, joka jätti sinnikkäästi kaikki d:t lausumatta. Innasen parodiapakinoita koottiin kirjaksikin: Seikkailu viitakossa ilmestyi vuonna 1967. Siinä on kaksi Joe Smith -tarinaa, joista toinen sijoittuu
Egyptiin, toinen on melkein kuin Indiana Jonesia: "Vihtoinkin seikkailia sai polttolasimonokkelin sitottujen sormiensa väliin ja tuossa tuokiossa auringon kuuma prisma ja polttolasimonokkelin musta liekki polttivat liianiköyten tuhkaksi. Voimakkaat, teräsjänteiset kätensä olivat jälleen vapaat, eikä sekunttiakaan liian aikaisin!"
Innanen ivaa kirjassaan myös länkkäreitä, jotka 1960-luvulla olivat suosittuja vielä niin valkokankailla kuin televisiossakin. Tarinassa "Kostajan käsi ei vapise" salaperäinen Jim Harrison saapuu pikkukaupunkiin kostamaan jonkin menneen vääryyden. Lopussa, kun sankari on teilannut kuudestilaukeavillaan joukon toinen toistaan verisempiä roistoja, häneltä kysytään, miksi hän ampui rikolliset. "Se on liian karua kerrottavaksi", sanoo Jim Harrison ja karkaa taivaanrantaan - aivan kuin klassisten lännenelokuvien sankarit.
Innasen huumori ei kuitenkaan enää toimi edes niin hyvin kuin Valentinin ja Heikki Seppälän. Innasen huumoriin kuuluvat toteavan sävyn lisäksi typerät nimet, kuten Tangentti-Thompson tai Alatoopi-Allan, joita Innanen lataa lukijan eteen jatkuvalla syötöllä.
Innasen naurun kohteet ovat kuitenkin lähempänä nykylukijoita kuin Valentinin ja Heikki Seppälän muinaiset ivamukaelmat. 2000-luvulla lukijan ei enää voi olettaa tietävän, millaista soopaa ovat olleet 1900-luvun alun aatelisympäristöön sijoittuvat romanssit. Seppälää lukiessaan naurahtaa lähinnä henkilöiden nimille, kuten paroonitar Juno Hjördis Möbelcrantzille.
Parhaat parodiat paljastavat jotain oleellista pilkan kohteesta. Innasen kirjassa tällainen on riipaiseva lukijan tunnustuskertomus "Mieheni olikin nainen", joka lähestyy myös Innasen toista leipälajia, pornonovellia.

Tunnisteet: , , , ,

keskiviikkona, lokakuuta 16, 2013

Viimeisen bjarmialaisen jälkisanat

Kirjoitan varsinaisessa blogissani pienoisromaanistani, joka ilmestyi melko äskettäin Kuoriaiskirjoilta nimellä Viimeinen bjarmialainen. Se on sword and sorcery -tyyppistä pulp-huttua, jossa on amerikkalaisen kovaksikeitetyn dekkarin tyyli ja länkkärin juoni. Kirjoitin teokseen jälkisanat, jotka alla: 

Muistoja Pesärin kirjoittamisen ajoilta

Toimitin ja julkaisin 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä erilaisia pienipainoksisia lehtiä, joissa yritin elvyttää menneen maailman pulp- ja lukemistolehtien henkiä. Lehtien nimet ja logot oli napattu klassisilta suomalaisilta lukemistoilta.
Ensimmäinen näistä lehdistä oli Isku, B5-kokoinen lehti, jossa ilmestyi omien Joe Novak -yksityisetsivätarinoitteni lisäksi uutta ja vanhaa kotimaista sekä lähinnä uutta kovaksikeitettyä dekkaria Amerikasta ja Englannista. Sen rinnakkaislehti oli minikokoinen Ässä, jossa ilmestyi alle tuhannen sanan pituisia flash fiction -tarinoita. Isokokoisempi ja otteeltaan klassisempi oli kerran vuodessa julkaistu Seikkailukertomuksia, jota ilmestyi viisi numeroa vuosina 2007-2012. Siinä yritin pitää yllä vanhanaikaisten seikkailutarinoiden perintöä, ja lehden joka numerossa oli vanha tarina, joskus jopa lehteen varta vasten käännetty.
Seikkailukertomuksissa ilmestyi jatkokertomuksena myös oma yritelmäni sword and sorcery -kirjoittamisen alalla. Lähtökohta oli vaatimaton: minulla oli Jukka Murtosaaren jotain muuta tarkoitusta varten piirtämä kuvitus, jossa taljaan pukeutunut mies syöksyy lumista rinnettä alas keihäs kädessä. Aitoon pulp-tyyliin lähdin kehittelemään tarinaa kuvan pohjalta vain alkamalla kirjoittaa. Ensimmäinen osa alkoikin suoraan taistelukohtauksesta, jossa samainen mies päihittää muutamia erämaaroistoja.
Minulla olivat mielessä myös Suomen myyttiset kuninkaat ja heistä kerrotut legendat, mutta en kaiken muun työtohinan keskellä ehtinyt tai jaksanut tehdä minkäänlaista tutkimustyötä. Lopulta päätin, että voin sijoittaa tarinat joka tapauksessa jonkinlaiseen Never-never-landiin eikä minun tarvitse välittää mistään historiallisista tosiseikoista. Sijoitin tarinaan joistain irtolähteistä poimimiani paikkoja, kuten Vaimunen ja Ustjugin, sekä niinikään myyttisen Bjarmian, jonka kuningaskunnan viikinkien ajatellaan tuhonneen.
Päähenkilön nimeksi tuli Pesäri, jonka luulin alun perin olleen muinaissuomalainen nimi, mutta tarkempi selvitys paljasti, että näin ei kenties ollutkaan. Toisaalta se ei ole kantajansa oikea nimi, joten se voi näin olla sopivakin. Muut nimet, joita tekstissä esiintyy, otin Kustaa Vilkunan nimitutkimuksista sekä eksentrisen Rauha Hammarin nimiehdotuksista. Hammarilta on muun muassa reippaan naishallitsijan Uhdun nimi.
Tarkoitus oli joka tapauksessa kehiä kasaan viihdyttävä, väkivaltainen ja toiminnallinen tarina, joka lähestyy enemmän amerikkalaista kovaksikeitettyä dekkaria tai länkkäriä kuin fantasian valtavirtaa. Miljöö- ja henkilökuvaus ovat alisteisia toiminnalle ja dialogille. Tyylilajin valinta saneli senkin, että Pesäri-saaga on myös synkeä kertomus yksinäisen miehen tiestä kohti omaa tuhoa. Alussa itsevarmana esiintyvä Pesäri on lopulta vain säälittävä ja nyyhkivä häviäjä, ja hänen tuhonsa syy on hänen oma ahneutensa, jota hän ei suostu itselleenkään myöntämään.
Kirjoitin tarinaan uusia osia vuoden tai puolentoista välein - Seikkailukertomuksia ei koskaan ilmestynyt kovin säännöllisesti. Nyt kun kokonaisuus julkaistaan omana teoksenaan, voi huomata minun kehittyneen kirjoittajana tuona aikana. Tarinan eri osat on editoitu, osaksi kirjoitettu uudestaan, mutta mitään oleellista ei ole muutettu (paitsi kohta, jossa alun perin kaivettiin hauta routaiseen maahan - nyt siinä on polttohautaus). Muutoksia voi tarkka lukija havaita kohdissa, joihin on ujutettu vaatimattomia viittauksia erääseen kauhukirjallisuudessa merkittävään mytologiaan.
Make no mistake: en itsekään kuvittele, että käsillä on suurta kirjallisuutta. Iskussa ja Seikkailukertomuksissa luki omien tarinoideni lopussa: "Kirjoittaja on tietokirjailija, joka opettelee kirjoittamaan fiktiota." Joe Novak- ja Pesäri-tarinoiden väsäily oli samalla tarinankerronnan, henkilökuvauksen ja dialogin opettelua. Ilman väärää ylpeyttä voin sanoa ainakin jotain oppineeni.

Turussa syyskuussa 2013
Juri Nummelin

Tunnisteet: , ,