Kaarlo Uskela: Vainovuosilta

Turbator - jolle olen tehnyt enemmän kirjoja kuin millekään muulle kustantamolle - julkaisi juuri, zombiantologian lisäksi, myös vallankumousrunoilija Kaarlo Uskelan postuumin novellikokoelman Vainovuosilta uusintalaitoksena. Alkuperäinen ilmestyi vuonna 1923, vuosi kirjailijan kuoleman jälkeen. Kirjassa on kymmenisen lyhyttä novellia ja sivuja uusintalaitoksessa on reilut 80.

Toimitin tekstit, mikä tarkoittaa että lähinnä kirjoitin ne puhtaaksi ja oioin muutamia lyönti- ja kielioppivirheitä, ja kirjoitin teokseen esipuheen. Se on tässä; temaattisestihan tämä teksti on täysin jatkoa aiemmin ilmestyneen Pillastunut runohepo -teoksen uusintapainoksen esipuheeseen. [Ohessa teoksen alkuperäinen kansikuva - sitä käytettiin uusintapainoksenkin kannessa, mutta kuva on pantu kehyksiin.]

Kaarlo Uskela, aikansa Veikko Ennala

Kaarlo Uskela tunnetaan parhaiten runoilijana. Hänen teoksensa Pillastunut runohepo kohtasi aikanaan voimakkaita sensuuritoimenpiteitä, kun sen jäljelle jäänyt painos takavarikoitiin ja tuhottiin kymmenen vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen. Runoteosta lausuttiin Pohjanmaalla työväentalolla ja kun joku kielinyt asiasta poliisille, Uskela tuomittiin jälkikäteen valtiopetoksellisesta toiminnasta ja kirjan loppupainos tuhottiin. Ilmeisesti mukana meni myös kirjan jo myytyjä kappaleita, koska se on nyky-Suomessa todella harvinainen.
Mutta Kaarlo Uskela oli myös paljon muuta. Hän työskenteli latojana ja julkaisi joitain omia pilalehtiäkin, kuten Huvittajaa vuosina 1912-1913, joita hän myi vaimonsa kanssa suoraan lukijoille. Uskela oli ahkera lehtikirjoittaja ja hän täytti vasemmistolaisia lehtiä pakinoilla, runoilla ja novelleilla - näitä ilmestyi muun muassa Paukku-, Työläisnuoriso- ja Rynnäkköön -lehdissä. Uskela oli Suomessa harvinainen satiirikko, joka pilkkasi vallassa olijoita ja valtaan pyrkijöitä, uskontoa, naisasialiikettä, työväenliikettä ja tyhmiä ihmisiä, joiden hän sanoi pitävän valtaa.
Uskela oli monella tapaa oman aikansa Veikko Ennala: joskus halpahintaiseen sensaatiomaisuuteen syyllistyvä humoristi, jolle mikään ei ole pyhää ja joka ansaitsi elantonsa käytännössä pelkillä tilapäiskirjoituksilla, ja joka usein kirjoitti myös omasta, usein surkeasta elämästään ja käytti toisten elämäntarinoita hyväkseen kuvatakseen yleisempiä ilmiöitä. Uskela oli kuitenkin poliittisempi kuin Ennala: Uskela halusi vallankumousta.
Uskelan ura sijoittuukin aikaan, jolloin politiikalla oli vielä merkitystä ja asioiden vaatiminen oli ensisijaista. Uskela asui Venäjän vallan aikana monta vuotta Ruotsissa ja omaksui siellä suomalaisittain harvinaisen sosialismin muodon, anarkismin. Suomessa hän kohtasi itsenäistymisen ja sitä seuranneen sisällissodan. Uskela ei osallistunut taisteluihin rintamalla, mutta yhtäkaikki hänetkin nakattiin Tammisaaren vankileirille moneksi kuukaudeksi. Pillastunut runohepo -kirjassa on voimakas sarja Tammisaaressa syntyneitä runoja, joista monessa Uskela kuvaa perhettään kohtaan tuntemaansa ikävää.
Vankileirikokemus antoi Uskelalle kimmokkeen myös moniin novelleihin, joita ilmestyi nyt uudestaan julkaistavassa teoksessa Vainovuosilta. Vainovuosilta ilmestyi vuonna 1923, vuosi Uskelan tragikoomisen kuoleman jälkeen. Hän oli saanut reiän hampaaseensa, mutta ei suostunut menemään hammaslääkärille, joko ylpeydestä tai varattomuudesta (tai kummastakin), ja yritti itse operoida hammasta. Väitetään Uskelan sanoneen: "Saan tehdä mitä tahdon." Tuloksena oli verenmyrkytys ja kuolema.
Vainovuosilta julkaisi Ville Harinen ja kustannuspaikaksi on merkitty Helsinki. Tiedossa ei ole, kuka Ville Harinen oli, mutta muuta tällä nimellä ei koskaan julkaistu. Todennäköisesti Harinen oli Uskelan ystävä, jolle kirjailija mahdollisesti testamenttasi kirjallisen jäämistönsä. Mahdollista on myös, että kyse on peitenimestä, kun 1920-luvun Suomessa ei ole uskallettu julkaista näin rajua teosta oikealla nimellä.
Tiedossa ei myöskään ole, onko Vainovuosilta kokonaan alkuperäistä materiaalia (ja aikoiko Uskela kenties julkaista kirjansa sellaisenaan) vai onko se koottu vanhemmista teksteistä, joita Uskela oli julkaissut eri lehdissä jo aiempina vuosina. Tekstien temaattinen yhtenäisyys kuitenkin antaisi ymmärtää, että Uskela oli kirjoittanut novellit varta vasten.
Uskela ei ole mikään hienovarainen tyyliniekka ja hän on runoilijana parempi kuin novellistina. Hänen proosansa on joskus jähmeää ja Uskela äityy selittelemään henkilöidensä enemmän kuin olisi tarpeen. Novellin rakenteet eivät Uskelalla ole aina hallussa, mistä on osoituksena "Mestarivarkaan" kömpelö lopetus.
Vainovuosilta-teokseen ei myöskään sisälly Uskelan tuttua satiiria, jota esiintyy hänen muissa proosateoksissaan, eritoten omakustanteena ilmestyneessä Villiomenoita-teoksessa (1912), jossa on paljon uskonnonvastaista huumoria. Vainovuosilta-teoksessa satiirin tilalla on vihaa ja syytöksiä. Uskelan näkemys sisällissodan synnystä ei jää epäilyksen alaiseksi: kyse oli eliitin ja talonpoikien aloittama taistelu omasta vallassa pysymisestä. Toisaalta hän ujuttaa teksteihin oivaa ironiaa. Tarinan "Kunniallinen hautaus" alussa Uskela sanoo, että on kauniimpaa puhua kaikista sankareina, jolloin sodan hävisivät "punaiset sankarit". Ironiaa on myös mainitussa "Mestarivarkaassa", jossa Uskela esittelee eräänlaisen sisällissodan selviäjän:

Suomen kansa on nimittäin aina pitänyt sankareita suuressa arvossa, ja varsinkin ovelia varkaita on miltei pyhimyksinä palvellut. Kun nyt siis esittelen Suomen kansalle Tupalan Matin, niin teen sen sillä tarkoituksella, että Suomen kansa
osoittaisi hänelle ihailuaan ja kertoisi hänestä lapsilleen ja lastensakin lapsille.
Kerrotaanhan sitä paljon joutavampaakin.

Vihaisimmillaan Uskela on kertoessaan valkoisten voittajien harrastamasta punaisten kohtelusta. Ajoittain Uskelan tarinat lähenevät absurdismia ("Punainen tomuriepu"), ja hän on taitava kuvaamaan myös hämmennystä, joka syntyy, kun vankilasta karannut mies pääsee lopulta kotiin löytääkseen vieraan miehen makoilemasta olkipatjalla. Vaimo on heltyvinään, mutta totuus on karvas. Uskelalla oli omakohtaisia kokemuksia vankilasta palaamisesta, ja kerrotaan, että vaimo, jonka kanssa hän oli tehnyt vapaan avioliiton, jätti Uskelan tämän vankeuden aikana ja otti "valkoisen sankarin". Valkoinen sankari Uskelan kuvaamana on hyödytön typerys, joka vain makoilee eikä tee mitään.
Rajua ironiaa on myös tarinassa "Valtio-oikeusrikos", jossa Uskela pohtii, millä motiivein joku voisi murhata Helsingin Sanomien päätoimittajan ja vielä selvitä siitä. Murhasuunnitelma vertautuu valkoisten toimintaan sisällissodan jälkeen.
Uskela mainitsee joitain sisällissotaan ja sen jälkiselvittelyihin osallistuneita ihmisiä nimeltä ja suorasukaisesti sanoo näiden tehneen murhia ja muita veritekoja. Tällainen olisi ollut mahdotonta maassa, jossa ei 1920-luvulla käytännössä ollut minkäänlaista lehdistöä koskevaa yksityisyydensuojaa - taas linkki Veikko Ennalaan, jonka toiminta aiheutti Lex Hymyn säätämisen vuonna 1975.
Vainovuosilta julkaistaan nyt uudestaan alkuperäisen kansikuvan saattelemana. Kannen tekijää ei tiedetä, vaikka "Vo"-signeeraus melko selvästi kannessa näkyykin. Tekstejä on muutettu vain vähän ja muutokset koskevat enemmänkin kielioppia ja nykyisiä oikeinkirjoitussääntöjä. Monissa tapauksissa Uskelan arkaaisempi vaihtoehto on kuitenkin pyritty säilyttämään.

***

Kiitos hankkeen toteutumisesta kuuluu Ville Hytöselle, joka Savukeidas-kustantamon kapteenina herätti kiinnostukseni Kaarlo Uskelaan tilaamalla esipuheen Pillastunut runohepo -kirjan uudelleenjulkaisuun. Kirja ilmestyi vuonna 2008.
Suurin kiitos kuuluu kuitenkin Tapani Baggelle, joka hankki kirjan nettidivarista ja innostui siitä sekä lainasi sen ystävällisesti toimitustyötä varten - ilman häntä tätä kirjaa ei olisi ehkä ikinä julkaistu uudestaan. Kiitos myös Simo Kuusiselle sekä Turun yliopiston kirjaston henkilökunnalle. Kiitokseni Raoul Palmgrenille, joka lähes ainoana on tutkinut Kaarlo Uskelan tuotantoa tarkasti Joukkosydän-teoksessaan, ei häntä tavoita.

Turussa 12.6.2009
Juri Nummelin

Tuhansien zombien maa

Painosta tuli alkuviikosta toimittamani Tuhansien zombien maa, joka on Turbatorin julkaisema noin 150-sivuinen pokkari. Kirjassa on kymmenen novellia, joista suurin osa on aiemmin julkaisemattomia. Kirjoittajina on mm. Mike Pohjola, Harri Erkki, Miina Supinen, Tuomas Saloranta ja Jussi Katajala sekä muutamia muita. En tiedä, onko kirja vielä kirjakaupoissa, mutta se tullee kohta myyntiin.

Tässä kirjan johdanto, joka on yritys zombiviihteen historiaksi:

Elävien kuolleiden lyhyt historia
Verta pakkiin, päitä reppuun

Monille suomalaisille ensimmäinen kosketus zombeihin eli niin sanottuun eläviin kuolleisiin tapahtui Carl Barksin klassisen Aku Ankka -tarinan kautta. Aku kohtasi epäkuolleen tarinassa "Aku Ankka ja zombi" (1949), jossa afrikkalainen poppamies langettaa Roope Ankan päälle kirouksen ja lähettää suunnattoman kokoisen ja tahdottoman Bombin etsimään Roopea. Bombi tuijottaa eteensä eikä sano mitään - se on vain lähetetty suorittamaan yhtä tehtävää, ja kun se on selvä, se ei tiedä mitä tehdä.
Barks onnistui luomaan epäkuolleesta sympaattisen, sääliä herättävän hahmon, mutta yleensä zombit ovat kaikkea muuta - nykyzombeista yleisimmät kun haluavat vain ihmislihaa tai, jos ne oikein pahalle päälle sattuvat, ihmisaivoja.
Zombit ovat alun perin todellinen ilmiö - tai ainakin sellaiseksi useasti väitettyjä. Englanniksi käytetään yleisimmin sanaa 'zombie', mutta suomen kieleen on vakiintunut muoto 'zombi'. Sanan etymologiasta on keskusteltu. Yksi mahdollinen lähde on Länsi-Intian saaristossa tunnettu sana "jumbie", joka tarkoittaa aavetta. Kongon alueella taas tunnetaan sana "nzambi", joka tarkoittaa kuolleen henkilön henkeä. Oli miten oli, Haitin kreolikieleen sana pesiytyi muodossa "zonbi", joka tarkoittaa henkiin herätettyä; englannin kieleen termin väitetään tulleen 1870-luvulla.
Länsi-Intian saaristo on muutenkin keskeinen zombitiedon pesäpaikka. Voodoo-taiat ovat haitilaisten poppamiesten henkistä pääomaa, jota on populaarikulttuurista viljelty laajalti pitkin 1900-lukua. Amerikkalainen kirjailija Zora Neale Hurston taltioi 1920-luvulla Haitilla oleskellessaan tarinoita kuolleista, mutta edelleen elävien seassa liikkuvista ihmisistä, löytämättä asialle selitystä. 1980-luvulla amerikkalainen kasvitieteilijä Wade Paris väitti löytäneensä lääketieteellisen selityksen - Parisin mukaan eräät Haitilta löytyvät kasvit sisältävät aineita, jotka voivat pitää ihmistä jonkinlaisessa elämän kaltaisessa, hypnoottisessa olotilassa useita vuosia. Parisin kirjasta The Serpent and the Rainbow tehtiin myös elokuva, jossa zombeille tarjottiin tutkijan näkemysten mukaista luonnollista selitystä.
Todennäköisemmin törmää kuitenkin fiktiivisiin kuin todellisiin zombeihin. Zombit ovat tuttuja niin kirjallisuudesta ja elokuvista kuin sarjakuvista ja tietokonepeleistäkin. Henkiin herätettyjä kuolleita on esiintynyt tietysti kirjallisuudessa jo aiemminkin - muistetaan esimerkiksi Raamatun Lasarus, jonka Jeesus herätti henkiin (ja nousihan Jeesus itsekin haudasta). Eläviä kuolleita ovat tietysti myös haamut, mutta zombeista haamut eroavat siinä että zombit ovat aina ruumiillisia. Kirjallisuudessa varhainen ruumiillinen epäkuollut oli Halpin Frayser -raukka amerikkalaisen Ambrose Biercen novellissa "Halpin Frayserin kuolema"(1893; suomeksi kokoelmassa Vanhempainmurhaajien klubi, 1986). Myös monissa Edgar Allan Poen tarinoissa kuolleet heräävät henkiin varsin fyysisinä. Ajatus siitä, että henkiin herätetty kuollut olisi väkivaltaisempi kuin elävät ihmiset, tulee jo Mary Shelleyn Frankenstein-romaanista (1811).
Zombit murtautuivat laajamittaisemmin yleisön tietoisuuteen kuitenkin vasta vuonna 1929, jolloin amerikkalainen W. B. Seabrook julkaisi voodoo-aiheisen matkakirjan Haitilta nimellä The Magic Island. Samoihin aikoihin kauhuklassikko H. P. Lovecraft kirjoitti monia zombiaiheisia tarinoita, joista tärkein lienee "Herbert West - elvyttäjä" vuodelta 1921.
Seuraavalla vuosikymmenellä nähtiin ensimmäinen zombielokuvan klassikko, Victor Halperinin ohjaama, Haitille sijoittuva Valkoinen zombi (1932), jossa niin ikään tarjoillaan ilmiölle luonnollinen selitys. 1940-luvulla RKO-studion B-osaston tuottaja Val Lewton teki sarjan vaikutusvaltaisia ja tunnelmallisia kauhuelokuvia, joista Yö voodoosaarella eli I Walked With a Zombie (1947) on tunnetuin - ja siinä mielessä vaikutusvaltainen, että kauhuaiheita rockiin tuonut texasilainen Roky Erickson levytti samannimisen kappaleen vuonna 1980.
Mainituista elokuvista on kuitenkin vielä pitkä matka nykyisiin ihmisaivoja aivottomasti jahtaaviin epäkuolleisiin. Usein amerikkalaista itsenäistä elokuvaohjaaja George A. Romeroa pidetään tärkeimpänä nykyisen zombikulttuurin luojana. Vuonna 1968 valkokankaille päässyt karu ja tehokas Elävien kuolleiden yö eli Night of the Living Dead synnytti lähes kertaiskulla kädet ojossa vaeltavat ja ihmisten kimppuun summamutikassa hyökkäävät zombit. Näillä haudasta nousseilla ei ollut mitään tekemistä minkään voodoo-tempun kanssa - Romeron niukka elokuva tarjoaa vain ohimenevän selityksen siitä, että maahan pudonnut satelliitti olisi saattanut aiheuttaa kuolleiden ylösnousemuksen.
Romero sanoi saaneensa elokuvaansa innoituksen Richard Mathesonin romaanista Olen legenda (1954, suom. 2008), joka kertoo Los Angelesia kohdanneesta taudista, joka on jättänyt eloon vain päähenkilön. Tämä kamppailee öisin liikkuvia epäkuolleita vastaan ja surmaa otuksia kuin vampyyreita iskemällä näitä puukepillä sydämeen. Mathesonin romaani (ja siitä vuonna 1964 tehty osittain italialainen tuotanto) ja Romeron elokuva loivatkin yhdessä lajityypin, joka kertoo kokonaisen sivilisaation romahtamisesta zombien hyökätessä kaiken liikkuvan kimppuun. Tämä alalajityyppi tunnetaan yleensä nimellä "zombie apocalypse", ja sitä on viljelty taajaan muun muassa Italiassa, jossa kauhuelokuvien tuotanto on ollut laajaa. Vaikutusvaltainen oli esimerkiksi Lucio Fulcin Zombi 2 (myös nimellä Zombie Flesh Eaters, 1979), joka oli epävirallinen jatko-osa Romeron omalle jatko-osalle Dawn of the Dead (1978). Sitä levitettiin Italiassa nimellä Zombi.
Romero itse on tehnyt Elävien kuolleiden yölle jo kolme jatko-osaa Dawn of the Deadin lisäksi; tätä kirjoitettaessa viides on tekeillä. Monet ovat nähneet Romeron zombihahmoissa yrityksen käsitellä yhdysvaltalaisen yhteiskunnan ongelmia: hillitöntä konsumerismia, syrjintää, rasismia.
1980- ja 1990-luvuilla zombit pysyivät haudoissaan joitain poikkeuksia lukuun ottamatta. Mainittavimpia lienevät Book of the Dead -niminen zombitarinoista koostuva antologia sekä Wes Cravenin vuonna 1988 ilmestynyt tulkinta Wade Parisin tieteellisestä teoksesta The Serpent and the Rainbow. 2000-luvulla zombit ovat nousseet varsinaiseksi muoti-ilmiöksi. Sellaiset elokuvat kuin Danny Boylen 28 päivää myöhemmin (2002), Edgar Wrightin Shaun of the Dead (2004) ja Mathesonin Olen legenda -romaanin uudelleenfilmatisointi (2007) toivat elävät kuolleet takaisin valkokankaille.
Kirjallisuudessakin zombit jylläävät. Max Brooksin romaani World War Z (2006) oli temaattista jatkoa hänen suomeksikin käännetylle humoristisille pseudotietokirjalleen Zombi: taistelijan opas (2003). Jonathan Maberry on muun muassa romaanissaan Patient Zero (2009) tuonut zombitematiikan lähelle kansainvälistä terrorismia ja bioaseiden kehittelyä ja käyttöä. Samalla Maberry on tehnyt zombeista hovikelpoisia teknotrillerien lajityyppiin. Brooksin ja Maberryn lisäksi uusista kalmokirjailijoista voi mainita ainakin Brian Keenen ja David Wellingtonin.
Zombien uudessa esiinmarssissa (tai ylösnousussa) vaikutusvaltainen on ollut tietokonepeli Resident Evil, jonka ensimmäinen osa julkaistiin vuonna 1996. Siinä pieneen amerikkalaiseen kaupunkiin lähetetään armeijan erikoisjoukko, kun seudulta tulee raportteja kannibaalimurhista. Pitkästä ja suositusta pelisarjasta on tehty myös kolme elokuvaa (neljäs on tekeillä tätä kirjoitettaessa).
Kaikkia mainittuja teoksia yhdistää ajatus zombeista lihaa himoitsevana, tahdottomana petona sekä lähes aina jonkinlainen tieteellinen selitys. Suosittuja ovat olleet ajatukset zombeista epidemian uhreina.

***

Suomalainen zombikirjallisuus on vähälukuista. Ensimmäinen eläviä kuolleita käsitellyt kirjailija lienee ollut turkulainen Harry Etelä eli Aimo Viherluoto, joka iskelmäsanoitustensa lisäksi kynäili lukuisia kauhunovelleja 1930-1940-luvuilla; niitä on koottu teokseen Kauhujen salakammio (2007). Siitä löytyy novelli "Kauhun kahleissa" (alun perin Seikkailujen Maailma -lehden numerossa 4/1939), jossa pesulan työntekijät ovat oudon ilmeetöntä porukkaa. Vuosikymmeniä myöhemmin Johanna Sinisalo kirjoitti Lasarus-aiheisen novellin "Yhdeksän ruukkua" (Tähtivaeltaja 4/2004; myös kirjassa Kädettömät kuninkaat, 2005), jota voi hyvällä syyllä pitää zombitarinana. Oma novellini "Jumalten tuho" (Tähtivaeltaja 4/1988) on vain vaatimaton alaviite zombiviihteeseen.
Muilla kulttuurin aloilla lihanhimoisia kalmoja on kuitenkin Suomessakin näkynyt. Esimerkiksi Juho Juntusen pitkä fotoromaani Paholaisen morsian (2007) tarjoilee mehevän kattauksen zombien ruokatapoja. Euroviisuvoittaja Lordin groteskit hahmot ovat hyvin lähellä nykyistä näkemystä zombin peruslookista, vaikka hahmot ovatkin yliluonnollisia. Harrastajavoimin tehty elokuva Kuolleiden talvi (2005) sijoittaa zombit Itä-Suomen lumisiin maisemiin.
Suomesta on kuitenkin oma zombiantologia puuttunut, ja tätä aukkoa paikkaa nyt ilmestyvä Tuhansien zombien maa. Uusien novellien myötä kirjan ideaksi tuli, että kaikki tarinat sijoittuvat Suomeen. Siksi esimerkiksi Harry Etelän mainittu, Amerikassa tapahtuva novelli jätettiin pois, samoin kuin Johanna Sinisalon "Yhdeksän ruukkua". Muutama kirjaan sisältyvistä novelleista on ilmestynyt jo aiemmin; sisällysluettelossa on niiden kohdalla maininta.
Mutta ilmankin Etelää ja Sinisaloa kirjassa riittää tappavaa luettavaa. Tarjolla on niin elokuvista tuttua "zombie apocalypsea" kuin surullisia, yksinäisiä zombeja, jotka eivät sopeudu yhteiskunnan normeihin - ehkä tässä näkyy Carl Barksin vaikutus. Perinteisiä suomalaisen kirjallisuuden kipupisteitä näissäkin novelleissa käsitellään - sisällissotaa, armeijaa, maaseudun ja kaupungin vastakkainasettelua, parisuhdeväkivaltaa, syrjäytymistä. Mistään ruikuttamisesta ei ole kyse, vaan pikemminkin terävistä viilloista suomalaisen yhteiskunnan aivoihin.
Kiitos kuuluu - kaikkien kirjoittajien ohella luonnollisesti - kustantaja Harri Kumpulaiselle, joka innostui hankkeesta välittömästi, kansikuvan tehneelle Mika Myyrylle ja ennen kaikkea yhteyksiä luoneelle Anne Leinoselle.
Verenhurmeista lukunautintoa!

Sisältö:

Miina Supinen: Miten se ihmisen tappaa, Usva 2/2006
Mike Pohjola: Limaisenvihreä viiva
Harri Erkki: Olisi edes sinappia, Järkyttäviä tieteistarinoita N:o 1 (2006)
Petri Salin: Elävien kuolleiden aamupäivä
Johannes Syhlman: Lenkki
Petri Laine: Rakkauden jälkeen
Heikki Nevala: Muodonmuutos
Rimma Erkko: Puhtaus on puoli ruokaa
Jussi Katajala: Lemminkäisen kuolema
Jesse Kartes: Liian kuumaa kuoleville, Jännityslukemisto Nro. 2 (2008)
Tuomas Saloranta: Äidin talossa

Reino Helismaan länkkäreitä

Suomen Länkkäriseura julkaisi vastikään Reino Helismaan vanhoja lännennovelleja nimellä Henkipattojen kylä. Söpö kirja on kevyt pokkari, 127 sivua eli kaikkein klassisinta pokkaripituutta, ja siinä on Timo Ronkaisen tyyli- ja historiatietoinen kansikuva. Kirjassa on seitsemän novellia ja yksi jatkokertomus, ja sen hinta on viisi euroa + postikulut. Kirjaa voi tilata vaikka kommenttiloorassa tai pistämällä minulle sähköpostia.

Tässä hiukan lisämatskua kirjasta ja tässä kirjan lyhyt esipuhe:

Lukijalle

Suomalaisen lännenkirjallisuuden laaja historia odottaa kirjoittajaansa. Kuten muissakin Euroopan maissa, Suomessa on kirjoitettu paljon omaa lännenkirjallisuutta. Suuri osa suomalaisesta länkkäristä on tarkoitettu nuorille, mutta paljon on tehty myös aikuisten tarinoita.
Näin varsinkin lukemistolehdissä 1930–1940-luvuilla ja myöhemmin pokkareissa. Lukemistolehdet, sellaiset kuin Yllätyslukemisto, Seikkailujen Maailma ja Lukemista Kaikille, julkaisivat paljon länkkäreitä. Sellaiset kirjoittajat kuin Outsider ja Matti Hälli – myöhemmin tärkeä oululaiskirjailija – tekivät muun ohella myös lännentarinoita.
Heidän rinnallaan yksi tuotteliaimpia oli Reino Helismaa. Myöhemmin koko kansan tuntemaksi iskelmäsanoittajaksi, kuunnelmakirjoittajaksi ja elokuvien käsikirjoittajaksi tullut Helismaa sai kovan kirjoittajankoulun, kun hän sai yhdessä Olavi Kanervan kanssa päätoimittaakseen lahtelaisen Kanervan kirjapainon julkaiseman Iskun. August Kanerva, Olavin isä, oli julkaissut Iskua jo aiemmin, vuosina 1936–1937, mutta lakkauttanut sen ja perustanut tilalle Seikkailujen Maailman, amerikkalaisten pulp-lehtien tarkan kopion. Helismaa ja Olavi Kanerva suostuttelivat Augustin perustamaan Iskun uudestaan – pojat lupautuivat kirjoittamaan lehden tarinat ja hankkimaan muitakin tekstejä.
Homma oli kova: Isku ilmestyi vuosina 1940 ja 1941 joka viikko ja siinä oli lukuisia novelleja. Osa oli nimettömiä, osa oli muiden kirjoittamia, mutta joka viikko Helismaa ja Kanerva tekivät kaksi tai kolmekin omaa tarinaa ja jatkokertomuksia. Helismaa kirjoitti salanimillä Masa Palo ja Rudi Halla myös lukuisia lännentarinoita, ja niitä on nyt koottu käsillä olevaan kirjaan.
Helismaan länkkärit edustavat turvallista perinteisiin nojaavaa pyssynpaukuttelua ja syyttömien lehmipoikien hirttoyrityksiä, mutta tarinointi on sujuvaa ja replikointi hauskaa. Hakeutuessaan tällaisten kertomusten periin lukija ei odotakaan uusia juonenkäänteitä tai syvällisiä henkilökuvia. Tarinoissa on kuitenkin helismaamaista huumoria.
Isku lakkasi ilmestymästä jatkosodan puhjetessa vuonna 1941, mutta Helismaa palasi länkkärimiljööseen ainakin Laiska-Lassi-kuunnelmissaan 1950-luvulla.

***

Kirjassa on käytännössä kaikki Helismaan Iskuun kirjoittamat lännentarinat. Niitä on editoitu kevyesti, lähinnä kielioppi- ja lyöntivirheitä korjaten. Mukana teoksessa ei ole niitä Helismaan Villiin Länteen sijoittuvia tarinoita, jotka löytyvät jo vuonna 2001 ilmestyneestä valikoimasta ..ja Reikärauta-Brown (Book Studio).
Mukana on myös yksi novelli Ilmarisen julkaisemasta Yllätyslukemisto-lehdestä, johon Helismaa kirjoitti paljon.
Kiitos kuuluu ennen kaikkea Markku Helismaalle, joka mahdollisti projektin. Kirja on tehty talkoovoimin ja allekirjoittaneen lisäksi tarinoita kirjoittivat puhtaaksi Sami Myllymäki ja Veikko Virtanen. Kiitos!
Ruudinsavuisia lukuhetkiä!

Turussa 12.6.2009
Juri Nummelin

I.G. Edmonds

Pitkästä aikaa Pulpografiaa: unohdettu, mutta ilmeisesti elossa oleva senttari Ivy Gordon Edmonds. Sain jokin aika sitten hänen osoitteensa ja kirjoitin hänelle kirjeen, mutta en saanut minkäänlaista vastausta. Olen kirjoittanut Edmondsista myös Pulpetti-blogissa täällä ja postannut toisen ihmisen kirjoittaman tekstin Edmondsin Kaukoitä-aiheisista lastenkirjoista tänne.

I. G. Edmonds

I. G. eli Ivy Gordon Edmonds (1917—?) kirjoitti nimellä Robert Hart Davis 1960-luvulla sekä The Man From U.N.C.L.E. Magazineen että The Girl From U.N.C.L.E. Magazineen. Lisäksi hän kirjoitti ainakin Mike Shayne Mystery Magazineen. Ed-monds kirjoitti myös Lassie-kirjoja, joista yksi on suomennettu (Lassie: seikkailu vuoristossa, 1966), nuortenkirjasarjaa Rat Patrolista [tässä on virhe: Rat Patrol oli sotasarja eikä todellakaan nuorille tarkoitettu] sekä populaareja historia- ja elokuvateoksia.
Edmondsilta on suomennettu neljä kirjaa, jotka kaikki kertovat miehestä nimeltä Greg Graves. Hän omistaa Seven Seas -nimisen yksityisetsivätoimiston ja kuten hän itse sanoo, hänelle pyhiä asioita ovat vain ”raha, skottilainen viski ja kauniit naiset”. Gravesia kutsutaan Big Eyeksi (yhdessä suomennoksessa Isosilmä, toisessa Teräväsilmä), mutta Graves ei ole itse tähän toimittajan antamaan lempinimeen tyytyväinen. Graves on kovan luokan naistenvihaaja: hän sanoo Villikissan alussa: ”Naisia vihaavat erakot ovat ainoita todellisia viisaita miehiä tässä mielettömässä maailmassa.” Hän on kuitenkin koko ajan valmis iskemään kurvikkaita naisia, joita hänen eteensä kirjoissa tepastelee. Kirjoissa on kuitenkin niin paljon muualta napattuja piirteitä (Graves on esimerkiksi huikean pitkä, mistä tulee mieleen Shell Scott), että on houkuttelevaa pitää Big Eye -kirjoja parodioina. Sellaisinakaan ne eivät ole kovin hauskoja, vaikka leukoja louskutetaan ja nyrkillä lyödään kasvoihin minkä ehditään. Kirjan Etsi sinä — minä tapan (1969) alussa Graves saa puhelun typerältä stripparilta, joka väittää tietävänsä, että Graves aiotaan tappaa. Tulenarassa bikinissä Graves löytää asunnostaan bikiniasuisen tytön, jonka housuihin on palanut reikä.
Edmondsin Big Eye -kirjat eivät ole ilmeisesti koskaan ilmestyneet Yhdysvalloissa. Kirjailijan agentilta Scott Meredith Literary Agencysta olen saanut kuulla, että Edmonds oli yksi niistä heidän edustamistaan kirjailijoista, jotka eivät 1960-luvun lopulla onnistuneet myymään teoksiaan Yhdysvaltain markkinoille, joten kirjat myytiin Skandinaviaan. Mikäli bibliografioihin ja Kungliga Bibliotekin kokoelmiin on luottaminen, Edmondsin Big Eye -kirjoja ei ole ilmestynyt edes Ruotsissa. Ainoa ruotsiksi käännetty Edmonds on sotakirja Pirullinen tehtävä. Siinä kolme vetelehtivää sotilasta määrätään etsimään pudonnut Zero-hävittäjä Filippiinien saaristosta, jotta Yhdysvaltain ilmavoimat voisivat tutkia sen salaisuuksia. Tämänkään teoksen alkuperäisiä julkaisutietoja ei ole saatavilla.

Rikosromaanit:
Etsi sinä — minä tapan. Puuma 69. Suom. Aila Virtanen. Viihdekirjat: Tapiola 1970. Alun perin Big Eye and the Torrid Target. 1969.
Kuumaa tavaraa. Puuma 62. Suom. Ritva Rekola. Viihdekirjat: Tapiola 1968. Alun perin Big Eye in Kiss or Kill.
Tulenarka bikini. Puuma 60. Suom. H. Suikkanen. Viihdekirjat: Tapiola 1968. Alun perin Big Eye and the Scorched Bikini.
Villikissa. Puuma 58. Suom. H. Suikkanen. Viihdekirjat: Tapiola 1967. Alun perin Big Eye and the Naughty Nudes.

Sotaromaani:
Pirullinen tehtävä. Voitto 45. Suom. H. Suikkanen. Viihdekirjat: Tapiola 1967. Alun perin The Devil Cheaters.

Suomalainen seksipokkari: Halut heräävät

(Julkaistu aiemmin Facebookissa.)

Halut heräävät (1979) oli numero kaksi Nykylehdet-kustantajan seksipokkarisarjassa Aikuisten lukemisto; sarja jatkoi aiemmin ilmestynyttä Lollo-sarjaa. Kirjoissa ei mainita kirjoittajien nimiä eikä alan kirjallisuutta ole tutkittu niin paljon, että spekulaatioita voisi esitellä. Jotkut suomeksi ilmestyneet seksipokkarit huomaa käännösromaaneiksi, joissa henkilöiden nimet on vain suomalaistettu - Halut heräävät on selvästi alun perinkin kotimainen.

Kirja kertoo Tomista ja Hannesta, nuoresta avioparista, joka on ajautunut ongelmiin: seksi maistuisi, mutta Hanne ei saa orgasmia, koska Tomille riittää muutaman minuutin vetäisy. Käteenvetoahan ei 1970-luvun maailmassa voi ajatella - ainakin yhdessä kohtauksessa Hanne ajattelee, että siihen ei hän missään nimessä halua turvautua, kun hänellä kerran on mies.

Halut heräävät kertoo myös siitä maailmasta, jossa nainen ei vielä ole taloudellisesti itsenäinen. Hannelle selviää, että hän tapaisi uusia ihmisiä, jos hän menisi töihin, mutta tätä Tomi ei hyväksy, koska jos nainen tuo rahaa taloon, hän kokee oman turvallisuutensa katoavan. Hanne pitää päänsä ja menee töihin miehen pahoittaessan mielensä.

Kirjassa on kuitenkin onnellinen loppu. Esipuheessa hehkutetaan: "[Hanne] kaipaa jotakin sellaista, mikä pystyy palauttamaan hänen elämänhalunsa ennen kuin hän alkaa tuntea itsensä eläväksi ruumiiksi. Hänen tekemänsä ratkaisu on rohkea. Hän antautuu täysin rinnoin uuden ja jännittävän elämän pyörteisiin. Hänestä tulee irstailija."

Ja irstailua kirjassa totta vie on. Ei mitään nykymittapuilla kovin erikoista: seksiä kahden miehen kanssa, seksiä tuntemattoman miehen kanssa parkkipaikalla, seksiä miehen ja naisen kanssa, parinvaihtoa... Viimeksimainittuun hän jo antautuu Tomin kanssa. Naapurin vapaamielinen pariskunta johdattaa Hannen ja Tomin uuteen, jännittävään aikakauteen ja kirja päättyy, kun Hanne ja Tomi lähtevät Mallorcalle ja näkevät ravintolassa niin jännittävän seksiesityksen, että vetävät kuivat kummaltakin. Lopulta he päätyvät sänkyyn ravintolan eksoottisen tanssijan kanssa. Tässä vaiheessa normaalitilanne on palautunut siinäkin mielessä, että Hanne on lopettanut tarjoilijan työnsä ja palannut kotirouvaksi. Jännittävää on, että pariskunta löytää avio-onnensa alistamisen kautta - Tomi, joka on itsekin jo heittäytynyt sänkyyn tuntemattoman kanssa, päättää rankaista vaimoaan ja pyllyn läimäyttely muuttuukin villiksi seksiksi, jonka aikana Hanne saa ensimmäisen orgasminsa aviomiehen kanssa.

Kirja on kiinnostava myös bibliografisesti: parikin lukua siitä oli ilmestynyt aiemmin Jallun ja Raton lukijakirjeissä, ja varsinkin viimeiset luvut ovat toistoa sanasta sanaan. Ilmeisesti asialla oli joku lehden ahkerista avustajista - jälleen kerran nimettömäksi jäävä. Kyse on ammattikirjoittajasta, koska teksti ei missään vaiheessa lipsahda kömpelön puolelle. Perinteiset pornografian kompastuskivet, kuten hassut termit sukuelimille ("pillupihvi", "haarukka"), ovat luonnollisesti mukana, samoin kuin oudon muodollinen dialogi rakastelun aikana: "- Minäkin nautin tästä! Nautin pillusi mausta. Ja nautin siitä, että minulla on Pepen kalu peräaukossani. Jatka vaan, Pepe, jatka!"

Paikoitellen tuntuu kuin kirjalla olisi ollut kaksi eri kirjoittajaa. On houkuttelevaa kuvitella, että kaksi senttaria on istunut ja juonut viskiä ja pelannut korttia ja käynyt aina välillä kirjoituskoneella vetäisemässä (sic) uuden luvun. Näinhän toimivat monet keskipolven amerikkalaiset rikoskirjailijat, kuten Lawrence Block ja Donald Westlake, tehtaillessaan 1960-luvun alussa vastaavia seksipokkareita.

Kevin Wignall Suomeen perjantaina

Kevin Wignall, erinomaisen Kuka on Conrad Hirst? -romaanin kirjoittaja, saapuu Suomeen ja esiintyy mm. Kouvolan dekkaripäivillä lauantaina 6.6. klo 10.00. Ks. lisää täältä.

Lisätietoja Kevin Wignallista

Wignall, 42, tuntee kansainvälisen politiikan kiemurat. Hän on työskennellyt kansainvälisten suhteiden parissa ja hän on kansainväliseen politiikkaan keskittyvän Chatham House -tutkimuslaitoksen jäsen ja luennoinut fiktiivisen ja todellisen terrorismin eroista ja yhteneväisyyksistä. Wignallin omien sanojen mukaan hän on onnistunut hyvin ennustajana. Hänen novellistaan "Hal Checks Out" (2005) oltiin nimittäin tekemässä elokuvaa, mutta projekti piti keskeyttää, kun pakistanilaiset terroristit varastivat novellin juonen vuonna 2008 Intian Mumbaissa tekemissään iskuissa.

Kuka on Conrad Hirst? on Belgiassa sotilasperheeseen syntyneen ja nykyään englantilaisessa pikkukaupungissa asuvan Wignallin neljäs teos. Wignall kirjoittaa iskeviä ja toiminnallisia jännäreitä, mutta niiden tematiikka on vakavaa. Lisäksi kirjailijalle tyypillistä on jättää asioita auki kirjan lopussa. "Life is like that", Wignall itse sanoo itse. Epävarmuus jää olemaan ja vaikuttamaan senkin jälkeen, kun tarina on jo päättynyt.

Wignallin päähenkilöt ovat usein palkkatappajia, pelottavia hahmoja, jotka eivät aina ole kuitenkaan itse valinneet ammattiaan, vaan ovat enemmänkin ajautuneet siihen. Kuka on Conrad Hirst? -teoksen päähenkilö lähti Jugoslavian sisällissotaan saadakseen "kiksejä", voidakseen tuntea elävänsä. Valokuvia ottaessaan hän kuvitteli olevansa uusi Robert Capa, mutta Jugoslavian sisällissota ei ollut Espanjan sisällissota, jossa puolen valitseminen oli helppoa.

"Olen kiinnostunut ristiriidasta, joka syntyy sen välille, keitä itse ajattelemme olevamme ja miten muut näkevät meidät. Yksi teosteni keskeisiä ajatuksia on, että elämme joustavan moraalin maailmassa, ajassa, jossa ihmiset vetävät itse omat rajansa. Minusta on kiinnostavaa tutkia ihmisten käytöstä tässä maailmassa, varsinkin sellaisten ihmisten, jotka elävät yhteiskunnan reunalla", Wignall on sanonut haastattelijalle.

Kevin Wignallin esikoisromaani People Die ilmestyi vuonna 2001. Siinä ammattitappaja joutuu vaikeuksiin, kun alan firmat eivät enää tilaa häneltä töitä taloudellisen tilanteen takia. Samalla hänet itsensä halutaan hengiltä.

Wignallin seuraava romaani, Among the Dead (2002), kertoo opiskelijoista, jotka remuillan jälkeen ajavat tuntemattoman naisen päälle ja päättävät, etteivät kerro asiasta poliisille. Kirja lähenee jopa kauhua, kun jokainen päälleajoon osallistunut joutuu omantuntonsa kanssa kasvotusten. Wignall piirtää uskottavan kuvan sukupolven sisäisestä tyhjyydestä. Romaanin pohjalta ta on norjalainen bändi Deleted Waveform Gatherings tehnyt biisin, jonka voi kuulla Wignallin nettisivuilla.

For the Dogs (2004) kertoo kostosta, mutta hyvin eri tavalla kuin monet tavanomaiset jännitysromaanit. Kirjassa seurataan palkkatappajan ja nuoren tytön välistä epämääräistä suhdetta. Wignall on sanonut, että kirjan tärkeimmät innoituksen lähteet olivat Nibelungein laulu sekä Jane Austenin romaani Viisasteleva sydän.

Wignallin seuraava romaani Dark Flag sijoittuu niin sanottujen 9/11 -salaliittoteorioiden pariin. Tapahtumapaikkana on Kööpenhamina, jonne päähenkilö, entinen MI6:n agentti, saapuu auttamaan vanhaa työtoveriaan.

Kevin Wignall on aloittanut maailmanvalloituksensa: Kuka on Conrad Hirst? ja tuleva Dark Flag on myyty Saksaan ja Kuka on Conrad Hirst? on myyty myös Japaniin. Kuka on Conrad Hirst? oli ehdolla arvostettujen Edgar- ja Barry-palkintojen saajaksi Yhdysvalloissa. Wignall oli romaanista ehdolla myös Spinetingler-kilpailussa.

Kevin Wignall bloggaa yhdessä arvostetun trillerikirjoittajan Olen Steinhauserin kanssa Contemporary Nomadissa. Yhdysvaltalainen Steinhauser jakaa Wignallin kiinnostuksen Euroopan poliittiseen historiaan ja hänkin on sijoittanut romaanejaan Itä-Eurooppaan kylmän sodan viime vaiheisiin.

Wignallin omat nettisivut ovat osoitteessa www.kevinwignall.com.

Kuka on Conrad Hirst? -kirjasta sanottua:

Kuka on Conrad Hirst? palautti mieleeni, miksi alun perin innostuin vakoilujännäreistä.
- Joseph Finder, Paranoian kirjoittaja

Kuka on Conrad Hirst? on synkkä, älykäs kirja ja sen tekijä on seuraamisen arvoinen lahjakkuus.
- The Economist

Omaperäinen ja kunnianhimoinen.
- The Economist

Jos etsii tarttuvaa ja aikuista jännäriä, ei tarvitse mennä kauemmaksi.
- Mark Billingham, Vailla elämää -teoksen kirjoittaja

Sekalaisia pikkupätkiä Pulpografiasta

Nämä ovat lyhyitä hakusanoja, jollaisia en enää ottaisi mukaan Pulpografiaan, jos tekisin sitä nyt. (Tekisin tämän tyyppisistä todennäköisesti oman kirjansa, à la länkkärinovelleja käsittelevä Viidestilaukeavat.) Niputan ne tässä yhteen, koska kirjoittajista ei ole paljon sanottavaa.

Peggy ja Loring Dowst

Loring Dowst toimi 1930—40-luvulla Horror Stories-, Detective Tales- ja Dime Mystery Book -lehtien vastaavana toimittajana. [Lisäksi hän oli sekopäisen The Spider -sankari-pulp-lehden toimittaja.] Dowst osallistui 30- ja 40-lukujen vaihteessa raivonneeseen outojen ja jopa vammaisten etsivien (defective detective) maniaan — hänen sankarinsa tällä alalla oli Pendexter Riddle. Aviopuolisonsa Peggyn kanssa Loring Dowst kirjoitti novelleja, joista on suomennettu ainakin yksi. ”Paholaisen hullut lääkärit” on tyypillinen kauhunsekainen ns. shudder-novelli, jossa mustiin pukeutuneet miehet kaappaavat laitapuolen kulkijoita tehdäkseen näille hirvittäviä kokeita ja myydäkseen ruumiinosia rikkaille.

Novelli:

Paholaisen hullut lääkärit, Isku 41/1936.

James Duncan

James Duncan julkaisi 1930-luvun puolessa välissä Black Maskissa kymmenisen novellia, joista usean pääosissa olivat joko yksityisetsivä Ivor Small tai The Parson. Edellinen seikkailee novellissa ”Isoisän kuolema”, jälkimmäinen novellissa ”Viivästynyt kaappaus” (1937), joka sijoittuu Karibian saarille. ”Isoisän kuolemassa” Ivor Small, yläluokan parissa liikkuva yksityisetsivä, selvittää otsikon isoisän kuoleman. Novelli on pinnallinen ja melko perinteinen eikä juurikaan kovaksikeitetty.

Novellit:

Isoisän kuolema, Salapoliisilukemisto 11/1958.
Viivästynyt kaappaus, Seikkailujen Maailma 7/1953. Alun perin Delayed Snatch, Black Mask, lokakuu 1937.

Thomas W. Duncan [hänestä löytyy matskua netistä täältä, paljon uutta tietoa]

Thomas W. Duncan julkaisi Black Maskissa novellin ”The Cat and the Mouses” (1938) Dan Macey -nimisestä kovapintaisesta päätoimittajasta. Novelli on suomennettu nimellä ”Kuolema ajaa autoa”. Macey törmää sattumalta erikoiseen murhaan — kissayliherkkyydestä kärsivän miehen autoon pannaan kissa ja mies ajaa sen seurauksena toista autoa päin. Macey panee kovan kovaa vastaan ja selvittää tämän ja toisenkin murhan. Novelli on kelvollinen perusjuttu, mutta siinä ei ole juuri mitään mieleenpainuvaa, epäuskottavaa murhatapaa lukuun ottamatta.

Novelli:

Kuolema ajaa autoa, Seikkailujen Maailma 6/1952.

Dorothy Dunn

Dorothy Dunn julkaisi vuonna 1950 ainoan rikosromaaninsa Murder’s Web. Lisäksi Dunn kirjoitti 50-luvulla Justice- ja Mystery Stories -nimisiin lehtiin. ”Kun kissa on poissa” on hurjien huijausten kautta etenevä lyhyt novelli kahdesta miehestä, jotka odottavat toisen vaimon kotiinpaluuta. Nainen on kuitenkin ilmeisesti kuollut ja makaa ikkunan alla arkussa. Loppuratkaisu on yllättävä, mutta liian monimutkainen.

Novelli:

Kun kissa on poissa, Seikkailujen Maailma 8/1954.

J. Allan Dunn

J. Allan Dunn (1872—1941) [koko nimi Joseph Allan Elphinstone Dunn] julkaisi 12 rikosromaania vuosina 1921—47 ja kirjoitti mm. Excitementiin, Dime Detectiveen, Cluesiin ja Great Detectiveen. Lisäksi hän kirjoitti jonkin verran scifiä ja fantasiaa [sekä länkkäreitä]. Vuonna 1970 julkaistiin pokkarina hänen jo vuonna 1916 ilmestynyt tarinansa The Treasure of Atlantis. [Häneltä on aika paljonkin julkaistu uudestaan pod-tekniikalla viime aikoina - tässä google-haku, toivottavasti linkki säilyy.]
Dunnilta on suomennettu yksi novelli. Tarinassa ”Murha Manhattanilla” kaupustelijan kärryistä löydetään raa’asti murhattu nainen. Novelli on ilmeisesti kirjoitettu 1930-luvulla. [Ja on mahdollista, että kyse on sittenkin eri kirjoittajasta, vaikea sanoa.]

Novelli:
Murha Manhattanilla, Seikkailujen Maailma 7/1960. Nimellä A. Dunn.

Laurence Donovan

Laurence Donovan oli kiinnostava kirjoittaja, josta ei ole paljon tiedetty ja hänen käyttämiensä salanimien määrä on jäänyt epäselväksi monille alan historioitsijoille. Will Murray on häntä viime aikoina tutkinut ja selvittänyt muun muassa, että hänellä oli reportterin tausta ja että hän hääri 1920-luvulla Hollywoodissa (on mahdollista, että hänen piti tehdä käsikirjoitus Fred Niblon ohjaamaan Ben Hur -elokuvaan [1924], mutta hän tyhmyyksissään torjui tarjouksen eikä Hollywood ollut enää kiinnostunut hänestä). Parhaiten Donovan tiedetään yhtenä Doc Savagen haamukirjoittajista, minkä takia Murraykin on hänestä kiinnostunut. Amerikassa on juuri julkaistu uusintapainoksina Donovanin kirjoittamia Whisperer-tarinoita - Whisperer oli naamioitu sankari, mutta tarinat olivat kovaksikeitetympiä kuin esimerkiksi Doc Savaget, joissa on aimo annos poikakirjamaisuutta. Donovan kuoli mahdollisesti vuonna 1950; hänen kuolinvuottaan ei ole selvitetty.

Laurence Donovan oli pulp-lehtien ahkerimpia avustajia, joka julkaisi Crime Bustersissa, Spicy Detectivessä, Exciting Detectivessä, G-Men Detectivessä, Mystery Storiesissa ja Romantic Detectivessä. Hän osallistui myös The Phantom Detectiven eli Richard Curtis Van Loanin seikkailujen kirjoittamiseen; 1930-luvun puolessa välissä julkaistuja novelleja julkaistiin sittemmin Suomessakin kirjasina. Näistä kaksi osaa on melko varmasti Donovanin kirjoittamia. Näin ainakin Simo Sjöblom väittää bibliografiassaan; osa Kiristäjän kynsissä ilmestyi alun perin 1938 ja Kultalaiva 1941. John DeWaltin pulp-aiheinen bibliografia tukee Sjöblomin väitettä. Kiristäjän kynsissä kertoo murhista, jotka tehdään ovelasti jännittävän Broadway-esityksen aikana. Kultalaivassa, jossa on yksi sarjan monimutkaisimpia juonia, Van Loan selvittää ranskalaisen miljardin (suomennoksessa biljoonan) dollarin arvoista kultalastia kuljettaneen laivan arvoituksen.
Myös kaksi muuta Naamiomies-sarjan kirjaa ovat ilmeisesti Donovanin kirjoittamia. Sjöblom väittää, että Vampyyrin kuolema (1940) olisi W. T. Ballardin kirjoittama, DeWalt taas että se olisi Donovanin kirjoittama, Allen Hubinin bibliografiassa osalle ei ilmoiteta kirjoittajaa. Naamiomies joka tapauksessa selvittää kirjassa maaseudulla riehuvan vampyyrin arvoituksen. Tarinassa on kauhunovellien piirteitä: uhrien raadellut kurkut, Naamiomiehen kimppuun käyvä ilves ja niin edelleen. Kaikella on kuitenkin rationaalinen selitys. Kovaksikeitettyä ilmapiiriä tuo mukaan Otto Rudolf -niminen gangsteri, joka havittelee vampyyrin aarretta.
Sama koskee osaa Vihreä jumala (1940). Sjöblomin mukaan se on Ballardin kirjoittama, DeWaltin mukaan puolestaan Donovanin kirjoittama. Hubin vaikenee. Kirjassa joka tapauksessa amerikkalaisvastaista toimintaa käsittelevän komitean puheenjohtajaa uhkaillaan. Uhkausten takana on Vihreäksi Jumalaksi itseään nimittävä olento. Epäilykset kohdistuvat kiinalaisiin, mutta lopulta paljastuu, että kaiken takana on raadollista jaden salakuljetusta.
Donovan kirjoitti myös Lester Dentin kehittämää Doc Savagea. Melkein kaikki Doc Savage -tarinat on sittemmin julkaistu kirjoina. Donovanin muita salanimiä olivat mm. Austin Gridley, Wallace Brooker ja Clifford Goodrich.
Donovanilta on Naamiomiesten lisäksi suomennettu yksi novelli. ”O’Haran paluu” on täytenovelli, jonka toimintakohtaukset ovat iskeviä, mutta jonka varsinainen juoni on mitätön.

Romaanit nimellä Robert Wallace:
Kiristäjän kynsissä. Naamiomies 6. Suom. H. Orava. Viihdekirjat: Tapiola 1968. Alun perin The Broadway Murders, The Phantom Detective, lokakuu 1938. Taskukirjalaitos: Regency 1965.
Kultalaiva. Naamiomies 5. Suom. H. Orava. Viihdekirjat: Tapiola 1968. Alun perin Murder Stalks a Billion, The Phantom Detective, joulukuu 1941. Taskukirjalaitos: Regency 1966.
Vampyyrin kuolema. Naamiomies 1. Suom. H. Orava. Viihdekirjat: Tapiola 1967. Alun perin The Vampire Murders, The Phantom Detective, heinäkuu 1940. Taskukirjalaitos: Regency 1965. (Mahdollisesti W. T. Ballardin kirjoittama.)
Vihreä jumala. Naamiomies 4. Suom. H. Orava. Viihdekirjat:Tapiola 1968. Alun perin The Phantom and the Green Glare Murders. The Phantom Detective, marraskuu 1940. Taskukirjalaitos: The Green Glare Murders. Regency 1966.

Novelli:
O’Haran paluu, Seikkailujen Maailma 1/1951.