lauantaina, tammikuuta 02, 2016

Jaakko Suominen: Sähköaivo sinuiksi, tietokone tutuksi

En enää muista, missä tällainen kirja-arvostelu on ilmestynyt, veikkaisin Peili-lehteä, mutta varma en ole. Disketillä olleessa versiossa ei ollut myöskään jutun otsikkoa enkä sellaista nyt tähän hätäänkään keksi. 

Tietotekniikkaa ei voi tutkia ilman kytkentää muuhun historiaan, väittää Jaakko Suominen kirjassaan Sähköaivo sinuiksi, tietokone tutuksi. Turkulainen tutkija haastaa aiemman tietotekniikan tutkimuksen ja pitää sen lähtökohtia riittämättöminä tai vanhentuneina. Suomisen lähtökohta kirjassaan läheneekin kulttuurintutkimusta ja sen 1980-luvulla asettamaa haastetta edelliselle teoslähtöiselle tutkimustavalle.
Suomiselle tietokonekin nimittäin on teksti: eri ajoissa ja paikoissa erilaisia tulkintoja saava kudos, jonka merkitykset eivät koskaan ole annettuja, vaan aktiivisesti käytössä muokkaantuvia ja muuttuvia. Suomisen mukaan aiemmat tietotekniikan tutkimukset ovat lähestyneet aihettaan eri tavalla, jota tekisi mieli sanoa teoskeskeiseksi. Karrikoidusti sanoen on tutkittu eri toimijoiden, insinöörien, matemaatikkojen tai muiden tutkijoiden, uutteraa ja usein nerokkaaksikin väitettyä työtä yhä täydellisemmän tietokoneen kehittämiseksi. Suominen puhuu näissä yhteyksissä joko insinöörihistoriallisesta tutkimuksesta tai suurmieskuvauksesta. Kumpaakin esiintyy edelleen, mutta Suomisen edustama tutkimusperinne, jossa pyritään ottamaan haltuun ilmiön monet eri puolet ja kysymään, miksi jokin on ollut juuri jollain tavalla, on antoisampi. Toisaalta voi kysyä, mistä Suominen saisi materiaalinsa, jos insinöörihistoriallista tutkimusta ei tehtäisi - sellaisena ne ovat varmasti edelleen tarpeellisia.
Suomisen aineisto on laaja. Hän käsittelee 1950-70-lukujen uutisia, pilakuvia ja populaarikulttuurin tietokoneisiin liittyviä tekstejä, kuten elokuvia. Erikseen Suominen analysoi tietokonelaskentaa vuoden 1966 eduskuntavaaleissa ja vuoden 1968 kunnallisvaaleissa. Lisäksi vuoden 1970 eduskuntavaalit saavat perusteellisen käsittelyn - Suomista kiinnostaa niissä tietokoneen tekemisen ennustusten ja todellisten vaalitulosten välinen suhde. Kone nimittäin ennusti oikein SMP:n kaltaisen puolueen äänivyöryn, johon yksikään johtavista puolueista ei halunnut uskoa. Oikea tulos saatiin selville vasta pitkän ajan jälkeen, mutta tietokoneen “laskutaitoa” ei vielä silloinkaan haluttu hyväksyä. Tietokoneeseen suhtauduttiin epäluuloisesti vielä pitkään 70-luvulla, vaikka 50- ja 60-luvuilla oli tehty paljon työtä sen eteen, että ihmiset oppisivat kunnioittamaan ja ihailemaan tietokoneita.
Niin kuin usein käy, ihmiset eivät ottaneet käskyjä ylhäältä. Tietokoneita käsittelevä uutisointi teki koneista usein jonkinlaisia ihmekoneita, mikä varmasti sai ihmiset ajattelemaan niitä täysin erillään omasta elämästään. Tämä näkyi pilakuvissa, joissa tietokoneita lempeästi pilkattiin.
Suomisen aineistosta puuttuu kuitenkin melkein täysin ihmisten omakohtainen kokemus tietokoneista. Hän ei kerro, miten ihmiset olisivat tietokoneita käyttäneet tai mitkä olivat ihmisten omakohtaisia käsityksiä niistä. Ehkä dokumentteja ei ole - 50-luvulta 70-luvun loppuun tietokoneet olivat massiivisia superlaskentakoneita, mikä sai alan gurutkin ajattelemaan, että niitä ei Suomen kokoisessa maassa monta tarvittaisi. Kukaan ei osannut kuvitella mikrosirua ja henkilökohtaisia tietokoneita.
Tällaisen aineiston puute kuitenkin heikentää Suomisen kirjaa. Yrittäessään hahmottaa, millaisia merkityksiä media ja muu julkisuus antoi tietokoneille, Suominen tulee sittenkin lähelle kritisoimaansa vanhaa tietotekniikan tutkimusta.Kyse on yhteiskunnan ylärakenteesta, valtajulkisuudesta, insinöörien, poliitikkojen, sanomalehtien ja mainostoimistojen käyttämistä diskursseista. Varsinkin vuoden 1970 eduskuntavaalien yhteydessä Suomisen teksti ei paljon eroa samaa asiaa käsittelevästä poliittisen historian tutkimuksesta. Välillä tuntuu kuin lopullinen analyysi tietokoneiden merkityksestä modernisoituvalle kansakunnalle ja yhteiskunnalle jäisi tekemättä. Usein taas tulee mieleen, että kirjallisuudentutkimuksen tekstianalyysimetodit voisivat auttaa Suomista saamaan enemmän irti tutkittavista teksteistä.
Tämä ei sanottavammin heikennä Suomisen kirjan arvoa. Kirjoittaja on tehnyt valtavan työn käydessään läpi sanoma- ja aikakauslehtiä sekä haastatellessaan vielä elossa olevia suomalaisia tietotekniikan uranuurtajia. Kulttuurihistorilliasena dokumenttina Sähköaivo sinuiksi, tietokone tutuksi puolustaa hyvin paikkaansa vielä vuosien jälkeenkin.
Jaakko Suominen: Sähköaivo sinuiksi, tietokone tutuksi. Tietotekniikan kulttuurihistoriaa. Nykykulttuurin tutkimuksen julkaisuja 67. Jyväskylän yliopisto 2000.

sunnuntaina, joulukuuta 20, 2015

Samuudellisuus: essee

Turun Ylioppilaslehteen 1990-luvun lopulla tehty esseen tapainen kolumni, joka aika hyvin sopisi mukaan pieneen Banalologioita-kirjaan. Siinä olevat tekstit olivat lievästi pilke silmäkulmassa tehtyjä enkä ollut niissä täysin tosissani, ja sama pätee tähänkin - tai pätenee, täysin varma en enää voi olla. Muistan kyllä tuon alussa kuvatun kokemuksen, jossa mustan, harmaan ja ruskean eri sävyt sulautuivat toisiinsa oudoksi matoksi. Nythän 2010-luvun puolivälissä samat värit tai värittömyydet ovat muotia, kuljemme 15 vuoden sykleissä. Ensiksi tragedia, sitten farssi vai miten se Marx sanoikaan? 

Suunnaton visuaalinen elämys Stockmannin miesten osastolla: kevään muotivärit ovat värittömiä, epävärejä. Vaatteet sulautuvat toisiinsa ennennäkemättömällä tavalla eikä niitä voi erottaa toisistaan. Jokainen vaate näyttää toiseltaan, koska niiden värittömyys on samaa.
Samaan aikaan tamperelaiset ystäväni ovat mananneet Finnkinon kompleksia: "Vituttaa mennä aina samaan paikkaan, kun menee elokuviin." Eräs muisteli kaiholla lopetettavia teattereita, joissa hän oli pienempänä hankkinut elokuvallisen perustietämyksensä. Osa näistä on ilmeisesti ollut hyvinkin epämääräisiä paikkoja, kuten jo kauan sitten lopetettu Ilves, jossa esitettiin alkuillasta pornoa ja sen jälkeen klassikkoja.
Kun paikat vähenevät, niihin ei enää voi liittyä mitään nostalgiaa. Paikka, jossa tapahtuu kaikki, ei voi olla mikään muistelun kohde, koska sen tuntu on jäsentymätön. Tuskin kukaan tulee muistelemaan kaiholla sitä, että hengaili kavereitten kanssa Hansa-korttelissa tai Tampereella Koskikeskuksessa. Kliinisyys tukahduttaa muistot. Pornoteatterin imelä haju on varmasti jäänyt vahvemmin mieleen kuin joka puolella tuoksuva popcorn.
Nyt kuitenkin näköjään halutaan, että kaikissa paikoissa voi tehdä kaikkia hommia. Uudet elokuvakompleksit ovat osa sumeaa virtaa, jossa voi tehdä ihan mitä tahansa: käydä siiderillä savuttomassa baarissa, tutustua etnografiseen aineistoon museossa, syödä elokuvissa sitä varten tehdyiltä penkeiltä. Elokuva sijoittuu näin luontevaksi osaksi sellaista elämää, jossa asioiden välillä ei ole enää mitään eroja. Elokuvatkaan eivät pian erotu toisistaan. Asiakaskyselyjen perusteella tamperelaisen kompleksin yleisö haluaa katsella vain yhtä elokuvaa, Titanicia.
Trendi on siis samuudellisuus. Haetaan muotoja, jotka sekoittuvat toisiinsa. Elämykset koetaan paikoissa, joissa niiden välille ei voi tehdä eroja. Rakennukset näyttävät kaikki samoilta. Sanomalehtejäkään ei tarvita kuin yksi. Älykkönuoriso hakee Helsingin Sanomien viikkoliitteestä kaiken tarvitsemansa älyllisen sisällön. Pinnallinen hassutusjournalismi kertoo kaikesta kaiken. Pienemmissäkin lehdissä trendi on tämä: Aamulehden Treffi ilmestyy ties monessa sanomalehdessä, Turun Sanomissakin, joka sentään on olevinaan eri konsernia.
Esimerkkejä voi löytää vaikka kuinka paljon. Kaikki pitävät Ultra Brasta, joka kuulostaa aiemmilta sukupolvilta. Apocalyptica tekee hevistä konserttimusiikkia. Nuoret tytöt käyttävät hametta ja housuja samaan aikaan: kahden eri vaatekappaleen välillä ei ole mitään eroa. Puhutaan uusyhteisöistä, joiden jäsenet haluavat erota muista. Markkinatalous kuitenkin imee nämäkin yhteisöt osaksi itseään: live-roolipelit ja sadomasokistien tyyli ovat kohta osaa samaa samuudellisuutta, jossa ei voi tehdä eroja. Alakulttuurit sulautuvat talouden nimissä jatkuvasti yläkulttuuriin - tai pikemminkin niin, että yläkulttuuri on osa alakulttuureja. Ja mitä kertoo se, että jotkut aina välillä haaveilevat verkkominuudesta, joka sekoittuu toisiin minuuksiin kenenkään sitä estämättä? Kaikki voisivat sulautua yhteen suunnattomaksi verkkoMinäksi (netI), jolle jokainen kokemus on yhtä ja samaa kokemusta.

lauantaina, joulukuuta 19, 2015

Sekalaista katastrofien historiaa

Onnettomuus, kriisi, katastrofi -kirjan arvostelu Agricola-tietoverkkoon (eli todennäköisesti on muuallakin netissä vielä luettavana). En ole ihan varma, onko levykkeeltä löytynyt teksti kokonainen vai jääkö se lopussa keskeneräiseksi. Muistan kyllä hyvin, etten ollut ollenkaan kirjasta innostunut, vaikka siinä pari hyvää tekstiä onkin.

Yleinen marmatus seminaareista koostettujen artikkelikokoelmien kohdalla on se, että ne ovat hajanaisia ja että artikkelit antavat perin satunnaisen katsauksen aiheeseensa. Joskus tulee jopa miettineeksi, miksi artikkelikokoelmia ylipäätään julkaistaan. Toisaalta yksittäinenkin artikkeli saattaa oikeuttaa kokoelman olemassaolon.

Turun yliopiston yleinen historia järjesti syyskuussa 1995 seminaarin Onnettomuus, kriisi, katastrofi (tämäntyyppiset kolmiosaiset nimet - "sukupuoli, identiteetti, toiseus" - alkavat olla jo klisee), jossa pohdittiin monipuolisesti ja poikkitieteellsiesti katastrofien historiaa ja niiden henkisiä ja fyysisiä vaikutuksia. Seminaarista koostettiin Lopun alku -kirja seuraavana vuonna ja siinä on monia artikkelikokoelmien huonoja puolia, joskin muutamat artikkelit ovat itsessään jo sen verran mielenkiintoisia, että kirja puoltaa paikkaansa.

Monitieteellisyys on säilynyt kirjassakin ja osat on jaoteltu, ihan järkevästi, katastrofien uutisointiin, niiden henkisiin vaikutuksiin sekä luonnon ja tekniikan riskeihin.

Hannu Salmi kirjoittaa teoksen johdannossa monia järkeviä sanoja. Hän toteaa, että katastrofifiktio on noussut 1800- ja 1900-lukujen teollistumiskehityksen myötä esiin aivan uudella tavalla. "Mitä enemmän länsimainen ihminen on luonut teknisiä uutuuksia", Salmi kirjoittaa, "aistiensa ja raajojensa mekaanisia jatkeita tai tavaratuotantonsa kiihdyttimiä, sitä riippuvaisemmaksi yhteiskunta on tullut tekniikasta." Salmi epäilee, että katastrofifiktio - romaanit, elokuvat, uutiset - on "terapeuttinen välttämättömyys, jolla yhteiskunnan lisääntynyttä kriisipotentiaalia on yritetty hallita." Katastrofit ovatkin tulleet tieteellisen mielenkiinnon kohteeksi nimenomaan saksalaisen sosiologi Ulrich Beckin kriisiyhteiskuntaa koskevien kirjoitusten myötä. Niitä käsittelee Ilmo Massa Lopun alkuun kirjoittamassaan artikkelissa.

Vaikka Beckin käsitteistöä on viime vuosina myös kritisoitu paljon, kriisiyhteiskunnasta puhuminen on jonkin verran selkiyttänyt yhteiskunnallista keskustelua. On tullut selväksi, että länsimainen ja globaali yhteiskunnallinen toiminta aiheuttaa aina sivuvaikutuksia, oli kyse sitten atomivoimalapäätöksistä tai AY-pomojen puhetta naisista "handicappeina". Teoilla on nykyään sellaisia vaikutuksia, joista emme itse välttämättä tiedä mitään. Tämä asettaa haasteen myös perinteiselle subjektikäsitykselle, jossa tekijä on tekojensa herra ja hallitsija - miten näin voisi olla, jos teoilla on sellaisia vaikutuksia, jotka näkyvät vasta vuosien kuluttua?

Lopun alku -kirjassa on turhantuntuisia artikkeleita. Näin on esimerkiksi Kalervo Hovin lyhyt juttu Estonian tuhosta - on vaikea hahmottaa, mikä on Hovin artikkelin funktio. Ehkä se puolustaa paikkaansa tiiviinä kertauksena, mitä tapahtui. Varsinaista analyysia tuhon syistä tai sen seurauksista ei tule. Myöskin Liisa Eräsen artikkeli Traumapsykologian lyhyt historia vaikuttaa turhalta - aihe on tärkeä ja kiinnostavakin, mutta Eränen kirjoittaa aivan liian pitkästi. Hänen artikkelinsa on pisin kirjan teksteistä ja olisi vain hyötynyt karsimisesta. Vaikuttaakin siltä, että kirjan toimitus olisi jäänyt hiukan puolitiehen.

Tämän positiivisena kääntöpuolena on taas muita artikkeleita, jotka esittävät kiinnostavia ajatuksia. Rauno Tenovuon artikkeli Ilmakehän muutokset ihmiskunnan uhkana tarjoilee tiiviisti sellaista tietoa, jota ei tavallisen maallikkolukijan saatavilla paljonkaan ole. Lisäksi Tenovuo kiistää monia kasvihuoneilmiöön liittyviä käsityksiä - paljon ei ole puhuttu siitä, että ilmansaasteet hidastuttavat kasvihuoneilmiötä, koska fossiilisista polttoaineista syntyvä rikkidioksidi heijastaa auringon säteitä takaisin.

Monet kirjan katastrofien mentaalista puolta valottavat artikkelit ovat tutustumisen arvoisia, varsinkin Hannu Salmen teksti onnettomuusuutisointien historiasta valottaa asiaa monipuolisesti. Pirjo-Liisa Niinimäen Hartolan vaimosta jäi vain tuohivirsu käsittelee kiinnostavasti suomalaisten arkkiveisujen (yleensä neljäsivuisten, usein omalla kustannuksella painettujen virsityylisten, murhia yms. käsittelevien laulujen) välittämää kuvaa katastrofeista.

Kirjassa ei puhuta sanallakaan erityisestä katastrofi-, raunio- tai saasteromantiikasta. Jo 1700-luvun puolesta välistä asti varsinkin eurooppalaisessa ajattelussa on esiintynyt ajatuksia siitä, että tuhoutumisessa on jotain ylevää, subliimia. Ihminen on voinut tarkkailla luonnon voittokulkua etäällä ja kokea subliimin elämyksen. Tämä synnytti mm. keinotekoisten raunioiden muodin 1700- ja 1800-luvun puutarhataiteessa. Saasteromantiikka taas näkyy edelleenkin mm. dekadenteissa rockvideoissa ja science fiction -elokuvissa (Blade Runner).


perjantaina, joulukuuta 18, 2015

V. S. Naipaul: Elämän kuva

Turun Sanomiin 15 vuotta sitten tehty kirja-arvostelu.

Puolikkaat ihmiset huijaavat itseään

V.S. Naipaul: Elämän kuva (Half a Life, 2001). Suom. Juhani Lindholm. Otava.

Tuoreen Nobelin kirjallisuudenpalkinnon saanut V.S. Naipaul käsittelee tuotannossaan etnisyyden ja väärän identiteetin ongelmia. Juuri ennen Nobelin palkintoa suomeksi tulleen Elämän kuvan alkuperäinen nimi onkin "puolikas elämää", joka on teokselle parempi nimi kuin nykyinen. Kirjan kaikki henkilöt elävätkin toisten elämää, toisten kautta, toisten ihanteita.
Kirja alkaa nimettömän miehen kertomuksella siitä, kuinka hänestä tuli olosuhteiden pakosta tai jopa sattumalta arvostettu mietiskelijä maailmansotien välisessä Intiassa. Hän haluaisi seurata mahatman jälkiä ja aiheuttaa mellakoita käytöksellään, mutta hän ei uskalla. Hänen tempauksensa - brittiromaanien polttaminen koulun pihalla - jäävät tyystin huomaamatta.
Kirjan varsinainen päähenkilö on kuitenkin nimettömän miehen poika, Willie Somerset Chandran. Hän kantaa toisessa etunimessään englantilaisen kulttuurin painolastia eikä pääse siitä ikinä irti: hän ei kirjan aikana opi tuntemaan itseään. Eikä oikein muitakaan. Willien seikkailut 50-luvun Lontoossa ja 60-luvun Afrikassa ovat täynnä väärinymmärryksiä.
Naipaul kuvaa melkein pelkästään niitä, jotka elävät puolinaista elämää. Myös siirtomaaisännät elävät Naipaulin mukaan puolikasta elämää. Naipaul sanoo, että ihmiset huijaavat itseään. Elämän kuvan toistetuimpia lauseita on: "Negroidinen geeni on resessivinen." Sen toistelijat himoavat sulautumista valtaväestöön.

torstaina, joulukuuta 17, 2015

A. W. Yrjänän ensimmäinen runokirja

Kirjoitin tällaisen arvostelun A. W. Yrjänän ensimmäisestä runokokoelmasta vajaa kymmenen vuotta sitten Turun Ylioppilaslehteen. 

Älykkörockkarjun runous yllättää

A.W. Yrjänä: Arcana. LIKE: Helsinki 1997. 99 s.

On aluksi vaikea suhtautua A.W. Yrjänän kaltaiseen hahmoon, kun tämä julkaisee esikoisrunokokoelmansa. Pinnalla ovat ensinnäkin ironia, kyynisyys ja epäusko. Voiko älykkörockin karju, josta postmodernit runotytöt näkevät märkiä unia, olla myös vakavasti otettava runoilija? CMX:n sanoitukset, niin mielenkiintoisia kuin ne useasti ovatkin, eivät välttämättä toimi luettuina (mikä on tietysti melkein kaiken rocklyriikan ongelma), vaan ne vaativat tuekseen yhtyeen hardcoretangon.

Kun kuitenkin lukee Arcanaa, tunteet väistyvät. Asenne muuttuu kyynisestä ja epäuskoisesta hämmästyneeksi ja yllättyneeksi. Yrjänä on yllättävän vanhanaikainen runoilija ja hän kääntää tämän vanhanaikaisuuden hyveekseen. Tässä vaiheessa on vielä vaikea sanoa, millainen on Yrjänän tulevaisuus julkaisevana runoilijana. Tuli & Savu -lehden tuoreessa numerossa julkaistu sikermä "Jokivartisen runoja", jonka joissain runoissa on osin samoja aineksia kuin Arcanassakin, ei ole yhtä hyvä. Yrjänä sortuu esimerkiksi "Pääkaupunki"-nimisessä runossa tieteellistä kieltä ja murretta sekoittaessaan liian helppoihin ratkaisuihin. 

Helsingin Ylioppilaslehden haastattelussa Yrjänä sanoo, että hänen runojensa välistä putoilee hyllymetreittäin kirjoja. Runot on siis ladattu täyteen intertekstuaalisia viitteitä, minkä ilmeisesti pitäisi tehdä runojen lukemisen vaikeaksi nk. tavalliselle lukijalle. Yrjänä hiukan valehtelee: vaikka hänen runonsa ovat oppineita, ne eivät ole samalla tavalla (teko)vaikeita ja (teko)syvällisiä kuin monien hänen aikalaistensa runot. Yrjänän vanhanaikaisuus runoilijana on siinä, että hän käyttää suurimmaksi osaksi sanoja, jotka me kaikki tunnemme. Ja kun hän käyttää uskonnon tai uskonnollisen mystiikan oppisanoja, hän käyttää niitä sen verran harvoin, että ne yleensä pysäyttävät lukijan (elleivät sitten paljasta runoa ontoksi). Mielenkiintoisempi kuitenkin on tapa, jolla runot näyttävät olevan ristiriidassa nimiensä kanssa. Näin esimerkiksi runossa "Krotona", jonka mahdolliset mystiset sisällöt aukenevat vain vähitellen: "Sinä et kuvittele muuta kuin / mitä Näet / sekin sattuu / niinkuin kaikki mitä ei itse hallitse // Rapsutan kissaa / se on nukkuvinaan / muistelee Egyptin aikoja // Laitan pihassa kiviä peräkkäin / sanoja / en sano mitään / teen aitaa".

Vaikutelma, jonka Yrjänän runoista saa, on itse asiassa pyhien kirjoitusten vaikutelma. Aivan kuin lauluteksteissään, Yrjänä manaa. Nyt sävy on vain rauhallisempi, sisäänpäinkääntyneempi, enemmän keskeislyyrinen. Kerrottavina eivät ole irvokkaat tarinat maailman pahuudesta, vaan paljon lukevan minän epävarmuus tiedosta ja sen keinoista. "Kartta on alue / minuus solmu johon / miekka ei pysty", sanoo kokoelman aloittavan "Keter"-runoelman viides säkeistö. Yrjänä luottaa hiljaisiin paradokseihin, joiden ristiriitaista luonnetta ei aina tajua kovin nopeasti.

Aivan täysin onnistunut Arcana ei kuitenkaan ole. Helsingin Sanomain Jukka Petäjä ehätti jo kiittelemään sellaistakin runoa kuin "Isättömät". Runossa ei kuitenkaan ole mitään uutta: se on nopein vedoin piirretty kuvaus kolmen pojan elämästä, joka päättyy toisen pojan itsemurhaan ja toisen juoppouteen (vain runon muisteleva minä on säästynyt, vaikka hänestä ei sen enempää kerrotakaan). Petäjä kiitteli nimenomaan kuvaa suomalaisesta miehestä: eikö tämä ole aivan samaa, jo hiukan kliseistä tarinaa suomalaisen miehen kurjuudesta? Saman osaston muutkin runot lähentyvät arkipäivää tavalla, joka ei tee oikeutta muulle kirjalle. "Löin rikki" -niminen, jonkinlaisesta vieraantumisesta kertova runo on jo hiukan tavanomainen ja turha. Myös "mystisemmässä" ilmapiirissä liikkuva "Maa" päättyy antikliimaksiin: "Alan olla vanha oppimaan / nuori opettamaan / en jaksa väitellä / uskon totuuksien / syövyttävään voimaan".

On kuitenkin suomalaisessa nykyrunoudessa harvinaista, että runoilija pystyy pysäyttämään lukijan niinkin hienovaraisilla tavoilla kuin Yrjänä tekee. Silloin, kun hän onnistuu, hän on ehdoitta runoutemme kärkeä. Silloin, kun hän epäonnistuu, tuloksena on harmillista keskinkertaisuutta.

keskiviikkona, joulukuuta 16, 2015

Nathanael West: Balso Snellin unielämä

Helsingin Sanomiin vuonna 2003 tehty arvio kirjasta, joka varmasti jäi hyvin vähälle huomiolle. En tiedä, oliko tässä varsinaista otsikkoa, nyt tuo otsikkona oleva lihavoitu teksti oli Hesarissa käytetty ingressi. 

Amerikkalaisen merkkikirjailijan rivo esikoinen vihdoin suomeksi

Nathanael West: Balso Snellin unielämä (The Dream Life of Balso Snell). Suom. Asmo Koste. Nastamuumio. 92 s.

Runoilija Balso Snell käyskentelee Troijan lähistöllä ja löytää kreikkalaisten kuuluisan puisen hevosen. Balso Snelliä kiinnostaisi nähdä, mitä hevosen sisällä on, mutta ainoa aukko, josta hän pääsee sisään, on hevosen peräreikä.
”Oi Anus Mirabilis!” huudahtaa runoilija. Amerikkalaisen Nathanael Westin esikoisteos Balso Snellin unielämä on alkanut.
Nathanael West, jonka nykylukija muistanee parhaiten Miss Lonelyheartsin kirjoittajana, aloitti kirjailijan uransa 30-luvun amerikkalaisille kirjailijoille tyypillisesti. Balso Snellin unielämä ilmestyi Pariisissa 1931 500 kappaleen painoksena. Kustantaja oli ajalle ominainen avantgarde-kustantamo, joka ei onnistunut markkinoimaan kirjaa millään tavalla. Kirja on viimeinkin ilmestynyt suomeksi – kulttuuriteosta hatunnosto pienelle Nastamuumiolle.

Balso Snellin unielämä on Westin kaikista neljästä romaanista selvimmin velkaa eurooppalaiselle dadaismille ja surrealismille. Kirja liikkuu koko ajan vikkelässä groteskissa tyylilajissa – hevosen peräreiästä sisään tunkeutuminen on vasta alkua – eikä West piittaa kerronnan logiikasta tuon taivaallista. Runoilija Balso Snell liikkuu hevosen sisällä ja törmää vähintäänkin swiftiläisiin henkilöhahmoihin, joilla kaikilla on oma omituinen tarina kerrottavanaan.
Itse tarinan päähenkilö, runoilija Balso Snell, on mahdollisimman epätodellinen hahmo. Häntä voi halutessaan pitää Westin omakuvana, mutta ei sekään tunnu uskottavalta, koska Snell pitää hevosen sisällä asuville ihmisille järjettömiä palopuheita. Yhdessä hän vaahtoaa hevosen sisämaailman oppaalle, joka on juuri mainostanut ”doorilaista eturauhasta, joka on turvonnut ilosta ja hyvän tuulen yltäkylläisyydestä”, että kyse on pikemminkin baptistisesta peräpukamasta. Lisäksi Snell on sitä mieltä, että hevosen sisukset ovat huomattavasti vaatimattomampi näkymä kuin esimerkiksi Keskusasema ja Yale-areena. Mutta kun opas kertoo tarinan käärmeestä, joka tunkeutuu sisään filosofi Apolloniuksen alapäähän, Snell antaa kaiken anteeksi.

Tyylilaji ei kuitenkaan valitettavasti pidä koko kirjan ajan. Kertomus pyhästä kirpusta, joka asui Jeesus Kristuksen kainalokuopassa, on erittäin hyvä, mutta tarina naisvihamielisestä runoilijasta ja tämän nuorelle naiselle kirjoittamista kirjeistä on pitkäpiimäinen. Tässä episodissa West ilmeisesti parodioi ajalle tyypillistä romantiikkaa, mutta vanhentuneiden tyylilajien pilkkaaminen ei välttämättä avaudu myöhempien aikojen lukijalle.
Sama vaivaa yhtä Westin romaaneista, lama-aikaan kirjoitettua Iisiä miljoonaa (1934), joka pilkkaa varsin avokätisesti 1800- ja 1900-lukujen vaihteen suosittuja Horatio Alger –lukemistoja. Algerin ja muiden naiivin optimististen sankarien ajoista on edetty niin pitkälle, että lukija ei saa Westinkään tekstistä pitävää otetta.
Vaikka se ei selvästi ole tarkoituskaan. West haluaa dekonstruoida tai ainakin dadaistisesti tuhota kaiken aiemmin lukemansa länsimaisen kirjallisuuden. Nimenomaan tässä kirjassa hän on kiinnostava esikuva vaikkapa William S. Burroughsin tuleville manikealais-skatologisille fantasioille. Pääsi West lopputulokseensa tai ei, niin Balso Snellin unielämä kaipaisi kuitenkin hiukan tiivistämistä, vaikka se onkin Westille tyypillisesti hyvin lyhyt kirja.

Kirjan teema nousee kuitenkin vahvasti esiin. Kaikki kertomukset, joita sivilisaatio meille tarjoilee, ovat naurettavia ja todistavat vain ihmistä itseään vastaan kohdistetusta vihamielisyydestä. Snell päättää, että tästä lähin hän itse kirjoittaa omat tarinansa. Westin myöhemmät kolme romaania, varsinkin viimeiseksi jäänyt Heinäsirkan aika (1939), olivatkin nimenomaan pyrkimyksiä kirjoittaa ilman kompromisseja.
Kustantajalle miinusta rumasta kannesta. Myös pieni esi- tai jälkipuhe olisi ollut sekä paikallaan että helppo tehdä. Balso Snellin pariin ummikkona tuleva on helposti ymmällään.

Tietokulma

Nathanael West (1903-1940) kuoli täydellisen tuntemattomana auto-onnettomuudessa.
Oikea nimi: Nathan Weinstein.
Julkaistut romaanit:
Balso Snellin unielämä (1931), Vastaathan kirjeeseeni, Miss Lonelyhearts (1933), Iisi miljoona eli Lemuel Pitkinin monet menetykset (1935), Heinäsirkkojen aika (1939).
West toimi käsikirjoittajana Hollywoodissa kirjoittaen lähinnä unohdettuja B-luokan musikaaleja.
Löydettiin uudelleen 50-luvulla, jolloin Westiä alettiin pitää yhtenä tärkeimpänä 30-luvun amerikkalaisena kirjailijana.

Ernesti Hentunen

Tämä teksti varmaan löytyy netistä muualta, se on Agricola-verkkoon tehty arvostelu Ernesti Hentusen elämäkerrasta. Ostin muuten kirjan melko vastikään divarista, kun olin alkanut katua, että olin antanut saamani arvostelukappaleen pois.

Mikko Uola: Ernesti Hentunen - tasavallan hovinarri. Suomalaisen populismin juurilla. Turun Yliopiston Poliittisen historian tutkimuksia 7. Turku 1997. 172 s.

Ernesti Hentunen (1855-1951) oli ilmiö suomalaisessa politiikassa ja kulttuurielämässä: isotteleva, häijysuinen ja poliittisilta mielipiteiltään vähintäänkin omituinen julkisuuden henkilö.

Hentunen oli lakimies, joka oli ainakin omien sanojensa mukaan väitellyt Sorbonnen yliopistossa. Lakimiehen taustaansa hän saattoi käyttää hyväksi, kun hän kävi monia oikeustaisteluja häntä vastaan nostetuista kunnianoikeudenloukkauksista. Hentunen julkaisi vuodesta 1928 vuoteen 1951, aina kuolemaansa saakka, monia lehtiä, joista tunnetuin oli epäilemättä Totuuden Torvi. Lehden nimestä on tullut lentävä lause - vähemmälle huomiolle ovat jääneet Hentusen muut, kenties lennokkaamminkin nimetyt lehdet Kovaääninen, Minä Ulvon ja joululehti Orjan Joulukellot. Totuuden Torvessa, jonka nimiösivulla ilmoitettiin sen ilmestyvän "tarpeen vaatiessa", Hentunen kävi lähes kaikkien ihmisten kimppuun, varsinkin poliitikkojen ja virkamiesten, joiden hän väitti olevan sivistymättömiä.

Hentusesta tuli kuuluisuus varsinkin välirauhan jälkeen, kun hän kritisoi, kenties ainoana julkisuudessa, YYA-sopimusta ja Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita. Monet vanhan kansan ihmiset muistavat Hentusen maakuntakiertueiltaan, joilla hän ilmeisesti keräsi varsin suuria kuulijajoukkoja. Hentusella oli oma puoluekin, Radikaalinen Kansanpuolue, jolla ei kuitenkaan riittänyt koskaan kannatusta Helsingin kaupunginvaltuustoa pidemmälle. Hentusella oli, ainakin osin perusteltu, hullun maine ja Totuuden Torvella huumorilehden maine. Hentusen poliittista uraa tuskin auttoi se, että hän ennen sotaa ilmoitti kannattavansa vasemmistolaista liikettä ja sodan jälkeen ilmoitti vastustavansa kommunismia ja Neuvostoliittoa.

Hentusesta ei ole ollut saatavilla juuri minkäänlaista perusteellista selvitystä lukuun ottamatta Esko Salmisen teosta Aselevosta kaappaushankkeeseen. Sensuuri ja itsesensuuri Suomen lehdistössä 1944-48. Turun yliopiston poliittisen historian tutkija Mikko Uola on nyt julkaissut Hentusesta suppeahkon elämäkerran, joka tietystä kuivuudestaan huolimatta on mielenkiintoista luettavaa. On itse asiassa ihme, että poliittisessa historiassa Hentusta on pidetty jotenkin mitättömänä tutkimuskohteena - hänhän on kuitenkin ollut oppositiomies sellaisina aikoina, jolloin oppositiota ei juurikaan ollut. Jotain Hentusesta kertonee se, että hänen lehtiään keräilevät enimmin nk. potkurihattukirjallisuuteen keskittyvät bibliofiilit. Totuuden Torven huolittelematon tyyli ja Hentusen tapa puhua itsestään yksikön ensimmäisen persoonan sijasta omalla etunimellään ("Ernestiä pidetään hulluna" jne.) takaa edelleen tietyn hupiasteen.

Hentusesta on vaikea saada otetta ja Uolakin joutuu hiukan hankalanoloisesti väittämään, että Hentusen poliittisissa takinkäännöksissä olisi ollut tiettyä logiikkaa, kun hän ensiksi - sihteerinsä kertomuksen (Nyrkki 9/1963) mukaan - ilmoitti kannattavansa kansallistamista ja sen jälkeen vastustavansa sitä. Selitys: "Poliitikon on saatava kannattajia sekä kansallistamisen kannattajista että vastustajista. Kun on selittänyt saman asian kymmenellä eri tavalla, voi jälkeenpäin aina todistaa olleensa oikeassa." (s. 156) Tämän lausunnon perusteella Hentunen vaikuttaa oikeastaan opportunistilta, jolla ei lopultakaan ollut kykyjä oman uransa nostamiseen.

Uolan tutkimus on lyhyydestään huolimatta varsin perusteellinen. Hän pohtii alkuluvussa poliittisen populismin ongelmaa ja kysyy, sopiiko Hentusen edustama rääväsuisuus siihen. Hentusen edustama vaatimus poliittikojen sivistystasosta on kuitenkin poikkeuksellinen populistinen ajatus, kuten Uola itsekin huomauttaa, koska yleensähän populistiset liikkeet nimenomaan vaativat intellektuellisen eliitin poistamista vallan kahvoista. Lyhyen alkuluvun jälkeen Uola selvittää Hentusen elämän eri vaiheita, opettajuudesta Kristiinan kaupungissa 1910-luvulla ja siirtymisen Helsinkiin vähäosaisten oikeusasiamieheksi ja lopulta siirtymisen erään oikeussyytteen kautta politiikan päätoimiseksi vastustajaksi ja lehden päätoimittajaksi.

Uola tekee kyllä hyvin selkoa Hentusen toimista, mutta varoo jostain syystä tekemästä melko ilmeistä johtopäätöstä: että Hentunen oli vähintäänkin paranoidi ja suuruudenhullu. Uola siteeraa pitkään Hentusen omatoimista ansioluetteloa, jota tämä käytti kirjelomakkeissaan ja lehti-ilmoituksissaan. Pienehkö pätkä riittäköön:

"Vert. siviil. oik. prod. I.d.N. Pariisin yliop. lakit.toht. Lakit. toht. tutk. Geneven yliop. Tutk. Kansainväl. korkeitten tieteitten korkeakoulussa, Tutkinto Clermont-Ferradin yliop. hist.kielitiet. tiedek. Dijonin, Grenoblen, Bruxellin yliopistossa. Italian, Espanjan, Kiinan korkeitten tieteitten korkeakoulun oppilas. Vert. siviil. oik. yhd. jäsen, Baltian ja Skandinavian maitten lainsäädännön osaston esittelijäsiht." (s. 59)

Lista jatkuu vielä toistakymmentä riviä ja loppuu mahtipontisesti: "Belgian kuningashuoneen kunniaksi "La Tragenie la Couronne" ja Englannin kuninkaan kruunajaisjuhlaan kirjoitetun "La Couronne du Roi Georges VI" 32 sivuinen runomittainen juhlajulkaisu Nevarois nimisenä runoilijana. Ranskan runoilijaliiton jäsen."

Hentusen valmistumista Sorbonnesta ei ole voitu varmentaa. Hentunen asui ennen toista maailmansotaa Ranskassa, josta hän palasi tohtorina - se, että Sorbonnen tuon ajan paperit tuhoutuivat sodassa, häntä tuskin haittasi. Hentusen väitöskirjakseen väittämänsä teoksen L'Immixtion, étude de droit international Uola toteaa ylimalkaiseksi ja mainitsee, ettei väitöstä otettu tarkastettavaksi Helsingin yliopistoon.

Hentunen oli sodan aikaan ja varsinkin sen jälkeen Valpon tarkkailema. Häntä syytettiin monta kertaa Suomen ja ulkovaltojen suhteen vaarantamisesta - presidentti Paasikivikin ehdotti erään Hentusen kirjoituksen johdosta lainmuutosta, jotta Hentunen olisi voitu tuomita. Kommunistit pitivät Hentusta hulluna, joka ei välttämättä ollut edes vaaraton, niin kuin porvarit ajattelivat. Jossain vaiheessa, kun Hentusen puolueen rivit hajosivat sisäisiin erimielisyyksiin, hänen kannatuksensa laski ja Valpon tilalle perustettu Sapo lakkasi tarkkailemasta häntä. Kun Hentunen kuoli 1951, hänen perikuntansa jatkoi Totuuden Torven julkaisemista, kuitenkin keskittyen lähinnä halpahintaiseen poliittiseen pilaan. Lehden ilmestyminen lakkasi kokonaan 1958.

Mitä Hentusesta on sanottava? Uola tuntuu pitävän häntä jotenkin varteenotettavana vastavoimana monille suomalaisen politiikan vinoutumille. Ehkä tästä johtuu, ettei Uola pidä Hentusta vainoharhaisena - kyseessä on mahdollisesti jonkinlainen vastentahtoinen ihailu. Oliko Hentusessa jotain ihailtavaa? Ainakin hän näyttää ensimmäisenä keksineen sanaleikin "Kekko-Slovakia" ja hänen puolueensa - ts. hänen itsensä - vaaliohjelmissa on toisinaan järkeviäkin sosiaalisia uudistuksia osan jäädessä omituisiksi: "[Helsingin] Kaupungintalo korotettava 3 kerroksella ja koristettava pilaririvistöllä. Korkea huipputorni, jossa kellolaite, joka soittaa klo 12 hymnin. Huipussa valaistu leijona." (vuoden 1947 kunnallisvaaliohjelmasta; s. 112) Ehkä on niin kuin Uolakin sanoo, että Hentusen rooli oli narrin rooli. Se ei muuttanut yhteiskunnassa mitään - Hentusen kaupunginvaltuutetun aika kului torailussa - eikä nostanut minkäänlaista kapinaliikettä epäkohtia vastaan. Kuten Uola toteaa, Hentusen toiminta, joka tieten tai tahtomattaan, kokeili jatkuvasti sen rajoja, mitä Suomessa on saanut sanoa ja mitä ei. Se on jo arvo sinänsä.

sunnuntaina, joulukuuta 06, 2015

Alvar Aalto ja Helsinki -kirjan arvostelu ja sen huomautus

Tämä juttu ilmestyi Agricola-verkossa (ja on sieltä ehkä edelleen luettavissa). Kirjoitin Agricola-verkkoon 1990-luuvn lopulla, kun olin muuttanut Tampereelta Turkuun ja ajattelin, että saisin sitä kautta myös palkallisia työtehtäviä - näin ei käynyt, ja lopetin Agricolaan kirjoittamisen. Tämänkin jutun saatoin tehdä vain, jotta saisin kirjan (ja se on edelleen hyllyssä). 

Kaikki Alvar Aallosta ja Helsingistä

Eija Kämäräinen ja Arja Lehtonen: Alvar Aalto ja Helsinki. WSOY. 176 s.

Alvar Aalto oli niin monipuolinen arkkitehti ja suunnittelija, että hänen suhteestaan maantieteellisesti pieniinkin alueisiin saa kokonaisesityksiä aikaan. Ilmestynyt on ainakin tutkimuksia Aalto ja Kotka, Aalto Satakunnassa, Aalto Turussa; kirjaksi on koottu joukko artikkeleita, joissa pohditaan Aallon vaikutusta Helsinkiin, sen kaupunkirakenteeseen ja -kuvaan.

Kiistelty Aallon Helsinki

Aallon monet helsinkiläiset työt ovat olleet usein ristiriitaisten kiistojen kohteena. Monet ovat sitä edelleenkin. Enso-Gutzeitin päärakennusta varsinkin inhoavat monet helsinkiläiset ja ei-paikkakuntalaiset. Asiaan vakavammin suhtautuvat sanovat, kuten Johannes Salminen, että rakennus on kaunis, mutta paikka on väärä. Vain harvat uskaltavat sanoa, että rakennus on onnistunut ja paikka on oikea.
Finlandia-talokin on toinen kiistojen kohde. Joku ehdotti vain ihan vähän aikaa sitten, että se purettaisiin, jotta Töölönlahden ongelmat saataisiin ratkaistua. Monet eivät ymmärrä, mitä ihmeellistä on suuressa pömpelissä; lisäksi monet ammattilaiset pitävät taloa huonona konserttikäyttöön sen akustiikan vuoksi. Ongelmia ja naurua aiheuttavat myös surullisenkuuluisat marmorilevyt, jotka on taas kerran päätetty laittaa paikoilleen.
Asiaan otetaan Helsinki-kirjassa moneen kertaan kantaa. Finlandia-talon rakennustoimikunnan tuolloinen päällikkö Veikko O. Hannukkala kirjoittaa kirjassa, että marmori oli Aallon henkilökohtainen valinta eikä ulkopuolisten vaatima ja että ketään ei voi asettaa tapahtuneista virheistä vastuuseen, koska kukaan ei yksinkertaisesti tiennyt, miten marmori käyttäytyy Suomen ilmastossa. Toisaalla kirjassa kirjoittava Aallon työtoveri Jaakko Kontio tosin vihjaa, että ylipormestari Lauri Aho ei olisi halunnut taloa päällystettävän hiotulla mustalla graniitilla, niin kuin Aalto alunperin halusi, ja siksi taloon valittiin Carraran marmori.
Missään vaiheessa kukaan kirjoittajista ei ota kantaa siihen, että Enso-Gutzeitin talossa ja Tammisaaren Säästöpankin talossa Carraran marmori on pysynyt hyvässä kunnossa. Ilmeisesti kyse on siitä, että Finlandia-talon isoissa marmorilevyissä niihin kohdistuu liian suuri vääntömomentti, kun taas pienimuotoisemmissa Enson ja Tammisaaren rakennuksissa näin ei käy. Kenen suunnitteluvirhe tämä sitten on, jää ainakin nyt ratkaisemattomaksi.

Aalto Helsingin suunnittelijana

Aaltoa vastustettiin muistakin syistä. Hän oli jo maailmankuulu ja arvostettu arkkitehti ennen kuin hän teki ensimmäisen julkisen rakennuksensa Helsinkiin: Erottajan Suojan vuonna 1951 (josta kirjassa on Jouni Lompolon viehättävä suojelua ja ennen kaikkea kunnioitusta esittävä kirjoitus). Aalto katkeroitui ja tästä hänen veneensä kuuluisa nimi: Nemo propheta in patria.
Kun Aalto viimein piirsi Kulttuuritalon, häntä kavahdettiin vielä enemmän: monet olivat sitä mieltä, että Aallon ei olisi pitänyt tehdä töitä kommunisteille. Tuloksena oli kuitenkin upea talo, josta Marja-Riitta Norri kirjoittaa kirjassa suppean, mutta hyvän artikkelin.
Ilmeisesti tästä syystä Aallon kaukonäköinen Helsinki-suunnitelma ei lähtenyt koskaan kunnolla käyntiin. Toisaalla olivat vanhoilliset kulttuuripääoman haltijat, toisaalla sitten taas jo radikalismin nimiin vannovat nuoret, joille Aalto edusti kerskailevaa ja elitististä arkkitehtuuria. Finlandia-taloa on vastustettu juuri näistä syistä ja talo on ehkä juuri siksi jäänyt yksinäiseksi esimerkiksi Aallon Helsinki-suunnitelmista. Pekka Suhonen piirtää kirjassa moninaisen kuvan Aallon Helsingistä: pääkaupunki oli arkkitehdille haaste ja se voidaan ja pitääkin nähdä "rakentamattomana kaupunkina". Helsingin kaupunkirakenteen tutkiminen voidaan aloittaa uudestaan jatkamalla Aallon keskenjäänyttä työtä, tuntuu Suhonen sanovan.
Apulaisprofessori Renja Suominen-Kokkonen kirjoittaa Helsinkiin varsinaisesti liittymättömästä aiheesta, Aino Marsio-Aallon väheksytystä roolista monien Alvar Aallon nimiin pantujen tuotteiden suunnittelijana. Suominen-Kokkosen pääargumentti on, että Alvar Aallon nimiin liittyy niin paljon kulttuurista pääomaa, että niiden arvon sanottaisiin laskevan, jos niiden todellinen suunnittelija, Aino Marsio-Aalto, tunnustettaisiin.

Alvar Aalto ja Helsinki on hyvää ja pätevää työtä, vaikka monet kirjoitukset ovatkin lähinnä anekdoottikokoelmia. M-L Muukan ulkoasu ja taitto ovat erinomaiset ja kirjasintyypin valinta oivallinen, mutta kirjassa esiintyy toistuvasti omituinen lyöntivirhe: sanojen välissä ei aina näytä olevan välilyöntiä. Kirjan myötä voi esittää toiveen, että Aallon tuotannosta, edes hänen arkkitehtuuristaan, koottaisiin taskukokoinen opas. Sellaisille olisi käyttöä varsinkin kotimaan ja turistimatkailussa.

PS. Oikaisu:
Tuli oltua liian innokas: Agricolasta löytyvässä arvostelussani kirjasta Alvar Aalto ja Helsinki saattoi saada sen käsityksen, ettei minkäänlaista kätevää opasta Aallon suunnittelemaan arkkitehtuuriin ole ollenkaan. Minua oikaistiin ja sain tietää, että Rakennustaiteen museo on julkaissut jo kymmenisen vuotta sitten pienen vihkon, jossa esitellään "kaikki" Aallon suunnitelemat rakennukset.
"Kaikki" lainausmerkeissä sen vuoksi, että vihko ei todellakaan sisällä kaikkia Aallon suunnittelemia julkisia rakennuksia eikä niitä, joiden sisustuksen hän on suunnitellut. Näin esimerkiksi Anttolan puukirkko, jonka sisustuksen Aalto uusi 1920-luvun alkupuoliskolla ja jota on esitelty Pariisin Pompidou-keskuksessa (!), on jäänyt pois. Samoin Porin Kartanossa sijaitsevaa tyyppitaloryhmittymää (1942) ei mainita ollenkaan.
Lisäksi vihko on muutenkin suppea. Siinä on sinänsä riittävät tiedot - rakennuksista on tarkka osoite, kaikista mainitaan suunnitteluvuosi -, mutta jotain jää kaipaamaan. Ehkä se olisi lyhyt luonnehdinta kustakin rakennuksesta tai rakennusryhmästä (mietin tässä lähinnä Jouni Kaipian ekspressiivisiä esittelyjä Suomen arkkitehtuurioppaassa), ehkä se olisi edes kuva. Ne ovat vihkossa sinänsä oikein hyviä, mutta niitä saisi olla enemmän. Voisi olla jopa kuva jokaisesta rakennuksesta - toive on vähän mahdoton toteuttaa, sillä julkaisusta voisi tulla melko kallis.
Informatiivisuudestaan ja miellyttävästä ulkoasustaan huolimatta vihko ei kuitenkaan ole mielestäni lopullinen Aallon Suomessa sijaitsevan arkkitehtuurin opas.