keskiviikkona, tammikuuta 22, 2014

Parodiapakinat: Valentin, Martti Huuhaa Innanen ja muita

Tein tällaisen pienen jutun joskus Kirjain-lehden Kellastuneita lehtiä -palstalle. 

Pakinan ja romaanin muinaisia yhtymäkohtia
Valentin, Seppälä, Innanen

Parodia on monille tuttu laji elokuvista ja tv-sarjoista, mutta ennen vanhaan se oli pakinoitsijoiden leipälaji.

Kirjallisia parodioita on ollut olemassa jo antiikin ajoista saakka, mutta lyhyeen pakinamuotoon se vakiintui 1900-luvun alussa. Romaanien parodioista tuli osa viihdekirjallisuutta.
Muodinluojana oli kanadalainen Stephen Leacock, jonka edelleen hauskoja tarinoita käännettiin melko tuoreeltaan kaksi kokoelmaa 1920-luvulla. Pakinoissaan ja novelleissaan Leacock naureskeli varsinkin viihteen lajityypeille: dekkareille, kauhutarinoille, seikkailulle, romanttiselle viihteelle. Samat lajityypit näkyivät myös suomalaisten pakinoitsijen repertuaarissa.
Yksi ensimmäisiä parodioitsijoita oli Valentin eli Ensio Rislakki, jonka ensimmäisiä teoksia oli ivamukaelmista - kuten kirjan alaotsikko ilmoitti - koostunut Fiikuksen varjossa (1928). Valentin ihaili Leacockia niin paljon, että käännätti yhden teksteistään englanniksi ja lähetti sen Leacockin luettavaksi.
Valentin on ollut yksi suosituimmista ja tuotteliaimmista suomalaisista pakinoitsijoista, mutta hän ei enää juurikaan naurata. Yksi syy on se, että Valentin ei syystä tai toisesta ivaillut dekkareille tai kauhukirjallisuudelle, vaan enemmänkin sellaisille kirjallisuudenlajeille, jotka on suunnattu naislukijoille, kuten romanttista viihdettä. Jotain terävääkin Valentinin sanailussa joskus oli, kuten metafiktiivisessä tarinassa "Rakastan sinuakin":

- Mitä se oli? sanoi Fritz verhotulla äänellä.
- Huonosti tehty, poikani! Minähän sanoin, että tuo on lausuttava verhotulla ja samalla kiihtyneellä äänellä. Sinun äänesi oli yksinomaan verhottu. Ei kävele. Juttu on piloilla. (...)
- Älä ole vihainen, isäni, sanoi Fritz masentuneena. - Olen ensi kerran mukana tällaisessa.

Valentinin rinnalla toinen Stephen Leacockin mallia soveltanut kotimainen kirjailija oli Heikki Seppälä. Nyttemmin tyystin unohtunut, mutta aikoinaan suosittu ja tuottelias lehtinovelleja ja nuorten jännäreitä rustannut Seppälä oli ammattitaitoinen senttari, jonka ensimmäisiä teoksia oli romaaniparodioista koostuva Vaarallista peliä (1928). Seppälä naureskelee Valentinista poiketen nimenomaan seikkailuromaanien ja ylivertaisista salapoliiseista kertovien dekkarien kliseille.
Vaarallista peliä -teoksen parhaita hetkiä on salaperäistä psykologista kauhua henkivä "Valkopartainen mies", jossa veltostunut klubilainen kertoo niin omituista kuin vainoharhaistakin tarinaa junamatkasta, jolla häntä tuijottaa valkopartainen mies.
Sodan jälkeen pakinamuodossa romaanien ja elokuvien parodioita tarjoili monista sanoituksistaan tunnettu Martti Huuhaa Innanen. Innasen seikkailija Joe Smithista kertovat tarinat kuultiin aluksi radiokuunnelmina - niissä keskeisenä pointtina oli Innasen itsensä monotoninen ääni, joka jätti sinnikkäästi kaikki d:t lausumatta. Innasen parodiapakinoita koottiin kirjaksikin: Seikkailu viitakossa ilmestyi vuonna 1967. Siinä on kaksi Joe Smith -tarinaa, joista toinen sijoittuu
Egyptiin, toinen on melkein kuin Indiana Jonesia: "Vihtoinkin seikkailia sai polttolasimonokkelin sitottujen sormiensa väliin ja tuossa tuokiossa auringon kuuma prisma ja polttolasimonokkelin musta liekki polttivat liianiköyten tuhkaksi. Voimakkaat, teräsjänteiset kätensä olivat jälleen vapaat, eikä sekunttiakaan liian aikaisin!"
Innanen ivaa kirjassaan myös länkkäreitä, jotka 1960-luvulla olivat suosittuja vielä niin valkokankailla kuin televisiossakin. Tarinassa "Kostajan käsi ei vapise" salaperäinen Jim Harrison saapuu pikkukaupunkiin kostamaan jonkin menneen vääryyden. Lopussa, kun sankari on teilannut kuudestilaukeavillaan joukon toinen toistaan verisempiä roistoja, häneltä kysytään, miksi hän ampui rikolliset. "Se on liian karua kerrottavaksi", sanoo Jim Harrison ja karkaa taivaanrantaan - aivan kuin klassisten lännenelokuvien sankarit.
Innasen huumori ei kuitenkaan enää toimi edes niin hyvin kuin Valentinin ja Heikki Seppälän. Innasen huumoriin kuuluvat toteavan sävyn lisäksi typerät nimet, kuten Tangentti-Thompson tai Alatoopi-Allan, joita Innanen lataa lukijan eteen jatkuvalla syötöllä.
Innasen naurun kohteet ovat kuitenkin lähempänä nykylukijoita kuin Valentinin ja Heikki Seppälän muinaiset ivamukaelmat. 2000-luvulla lukijan ei enää voi olettaa tietävän, millaista soopaa ovat olleet 1900-luvun alun aatelisympäristöön sijoittuvat romanssit. Seppälää lukiessaan naurahtaa lähinnä henkilöiden nimille, kuten paroonitar Juno Hjördis Möbelcrantzille.
Parhaat parodiat paljastavat jotain oleellista pilkan kohteesta. Innasen kirjassa tällainen on riipaiseva lukijan tunnustuskertomus "Mieheni olikin nainen", joka lähestyy myös Innasen toista leipälajia, pornonovellia.

Tunnisteet: , , , ,

keskiviikkona, lokakuuta 16, 2013

Viimeisen bjarmialaisen jälkisanat

Kirjoitan varsinaisessa blogissani pienoisromaanistani, joka ilmestyi melko äskettäin Kuoriaiskirjoilta nimellä Viimeinen bjarmialainen. Se on sword and sorcery -tyyppistä pulp-huttua, jossa on amerikkalaisen kovaksikeitetyn dekkarin tyyli ja länkkärin juoni. Kirjoitin teokseen jälkisanat, jotka alla: 

Muistoja Pesärin kirjoittamisen ajoilta

Toimitin ja julkaisin 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä erilaisia pienipainoksisia lehtiä, joissa yritin elvyttää menneen maailman pulp- ja lukemistolehtien henkiä. Lehtien nimet ja logot oli napattu klassisilta suomalaisilta lukemistoilta.
Ensimmäinen näistä lehdistä oli Isku, B5-kokoinen lehti, jossa ilmestyi omien Joe Novak -yksityisetsivätarinoitteni lisäksi uutta ja vanhaa kotimaista sekä lähinnä uutta kovaksikeitettyä dekkaria Amerikasta ja Englannista. Sen rinnakkaislehti oli minikokoinen Ässä, jossa ilmestyi alle tuhannen sanan pituisia flash fiction -tarinoita. Isokokoisempi ja otteeltaan klassisempi oli kerran vuodessa julkaistu Seikkailukertomuksia, jota ilmestyi viisi numeroa vuosina 2007-2012. Siinä yritin pitää yllä vanhanaikaisten seikkailutarinoiden perintöä, ja lehden joka numerossa oli vanha tarina, joskus jopa lehteen varta vasten käännetty.
Seikkailukertomuksissa ilmestyi jatkokertomuksena myös oma yritelmäni sword and sorcery -kirjoittamisen alalla. Lähtökohta oli vaatimaton: minulla oli Jukka Murtosaaren jotain muuta tarkoitusta varten piirtämä kuvitus, jossa taljaan pukeutunut mies syöksyy lumista rinnettä alas keihäs kädessä. Aitoon pulp-tyyliin lähdin kehittelemään tarinaa kuvan pohjalta vain alkamalla kirjoittaa. Ensimmäinen osa alkoikin suoraan taistelukohtauksesta, jossa samainen mies päihittää muutamia erämaaroistoja.
Minulla olivat mielessä myös Suomen myyttiset kuninkaat ja heistä kerrotut legendat, mutta en kaiken muun työtohinan keskellä ehtinyt tai jaksanut tehdä minkäänlaista tutkimustyötä. Lopulta päätin, että voin sijoittaa tarinat joka tapauksessa jonkinlaiseen Never-never-landiin eikä minun tarvitse välittää mistään historiallisista tosiseikoista. Sijoitin tarinaan joistain irtolähteistä poimimiani paikkoja, kuten Vaimunen ja Ustjugin, sekä niinikään myyttisen Bjarmian, jonka kuningaskunnan viikinkien ajatellaan tuhonneen.
Päähenkilön nimeksi tuli Pesäri, jonka luulin alun perin olleen muinaissuomalainen nimi, mutta tarkempi selvitys paljasti, että näin ei kenties ollutkaan. Toisaalta se ei ole kantajansa oikea nimi, joten se voi näin olla sopivakin. Muut nimet, joita tekstissä esiintyy, otin Kustaa Vilkunan nimitutkimuksista sekä eksentrisen Rauha Hammarin nimiehdotuksista. Hammarilta on muun muassa reippaan naishallitsijan Uhdun nimi.
Tarkoitus oli joka tapauksessa kehiä kasaan viihdyttävä, väkivaltainen ja toiminnallinen tarina, joka lähestyy enemmän amerikkalaista kovaksikeitettyä dekkaria tai länkkäriä kuin fantasian valtavirtaa. Miljöö- ja henkilökuvaus ovat alisteisia toiminnalle ja dialogille. Tyylilajin valinta saneli senkin, että Pesäri-saaga on myös synkeä kertomus yksinäisen miehen tiestä kohti omaa tuhoa. Alussa itsevarmana esiintyvä Pesäri on lopulta vain säälittävä ja nyyhkivä häviäjä, ja hänen tuhonsa syy on hänen oma ahneutensa, jota hän ei suostu itselleenkään myöntämään.
Kirjoitin tarinaan uusia osia vuoden tai puolentoista välein - Seikkailukertomuksia ei koskaan ilmestynyt kovin säännöllisesti. Nyt kun kokonaisuus julkaistaan omana teoksenaan, voi huomata minun kehittyneen kirjoittajana tuona aikana. Tarinan eri osat on editoitu, osaksi kirjoitettu uudestaan, mutta mitään oleellista ei ole muutettu (paitsi kohta, jossa alun perin kaivettiin hauta routaiseen maahan - nyt siinä on polttohautaus). Muutoksia voi tarkka lukija havaita kohdissa, joihin on ujutettu vaatimattomia viittauksia erääseen kauhukirjallisuudessa merkittävään mytologiaan.
Make no mistake: en itsekään kuvittele, että käsillä on suurta kirjallisuutta. Iskussa ja Seikkailukertomuksissa luki omien tarinoideni lopussa: "Kirjoittaja on tietokirjailija, joka opettelee kirjoittamaan fiktiota." Joe Novak- ja Pesäri-tarinoiden väsäily oli samalla tarinankerronnan, henkilökuvauksen ja dialogin opettelua. Ilman väärää ylpeyttä voin sanoa ainakin jotain oppineeni.

Turussa syyskuussa 2013
Juri Nummelin

Tunnisteet: , ,

keskiviikkona, huhtikuuta 10, 2013

Joni Skiftesvikin ja Totti Karpelan länkkärit

(Nota bene aluksi: saatan aloittaa tämän blogin uudestaan.) 

Julkaisin muutamia vuosia sitten kokoelman kahden suomalaisen kirjoittajan, Joni Skiftesvikin ja Totti Karpelan länkkärikertomuksia yhtenä niteenä. Turbatorin julkaisema kirja vaikuttaa vähän hassulta, koska siitä syntyy helposti vaikutelma, että Skiftesvik ja Karpela ovat yhdessä kirjoittaneet uuden länkkärin, vaikka näin ei ole. Tässä vanhalta läppärinrämältä pelastettu johdannon kaltainen, varsinainen johdantoartikkeli ilmestynee uudelleen, jossain määrin editoituna ensi vuoden puolella ja toimii joka tapauksessa perustekstinä, kun rupean tekemään suomalaisen lännenkirjallisuuden historiaa (jos vain apurahatahot suovat). Kirjan kansikuva on Jukka Murtosaaren tekemä, layout kustantajan käyttämän latojan. 

Työtä arkkunikkarille kokoaa ensimmäistä kertaa Suomessa yhteen suomalaisten kirjailijoiden tekemiä länkkärinovelleja. Suomessa on kautta 1900-luvun (ja jo 1800-luvulla!) kirjoitettu lännentarinoita, mutta koskaan aiemmin niitä ei ole koottu yksiin kansiin.
Tämäkin kirja tarjoilee vain pienen väläyksen - laajempi antologia odottaa kokoajaansa ja kustantajaansa. Työtä arkkunikkarille kokoaa yhteen oululaisen Joni Skiftesvikin ja turkulaisen Totti Karpelan kirjoittamia lännentarinoita. Kirjailijat edustavat keskenään hyvin erilaisia lähestymistapoja - Skiftesvik on niukkasanainen realisti, Karpela amerikkalaistyylinen kovaksikeitetty dekkaristi -, mutta kumpaakin länkkäri on kiinnostanut, vaikkakin ohimennen, lajityyppinä.
Karpelan tekstit tässä kirjassa ovat vanhempia - neljästä novellista kolme on 1960-luvun alusta, joskin yhden novelleista, "Hylkiön mahdollisuuden", Karpela kirjoitti uudestaan alkuperäisen käsikirjoituksensa pohjalta. Karpelan tekstit ilmestyivät kun hän oli vielä teini-ikäinen ja ne julkaisi lahtelainen Seikkailujen Maailma, yksi Suomen tärkeimmistä lukemistolehdistä, amerikkalaisten pulp-lehtien suora kopio niin kansikuvien kuin monien tarinoidenkin kohdalla. Seikkailujen Maailmassa ilmestyi tässä kirjassa olevista novelleista kaksi, "Työtä arkkunikkarille" ja "Kaupunki ilman lakia". Ensimmäistä lännennovelliaan "Neljän sheriffin kaupunkia" Karpela ei enää halunnut julkisuuteen. "Hylkiön mahdollisuus" jäi lehdessä julkaisematta, kun se lakkautettiin vuonna 1963. Karpelan neljästä novellista viimeinen, "Maine ja kunnia", onkin jo tuoreempaa tavaraa, vuodelta 2005. Se ilmestyi Suomen Länkkäriseuran Ruudinsavu-lehden novellinumerossa, jossa esiintyivät kotimaisista kirjoittajista myös Harri István Mäki, Petri Hirvonen ja Sami Myllymäki.
Joni Skiftesvikin kertomukset taas ovat tuoreempaa tavaraa. Skiftesvik toimi vuosina 1983-1988 oululaisen Kolmiokirjan julkaisujohtajana ja kokeili esikoisteoksensa Puhalluskukkapoika ja taivaankorjaaja (1983) aikoihin myös viihdekirjoittamista. Tuloksena olivat yksi FinnWest ja yksi erillinen jatkokertomus FinnWestin täytteenä sekä kolme täytenovellia ruotsalaisperäisen länkkärisarjan Kostajan takasivuilla. Ne on kaikki otettu mukaan tähän kirjaan.
Toivotan lukijoille ruudinsavuisia lukuhetkiä!

Tunnisteet: , , , , ,

keskiviikkona, helmikuuta 01, 2012

Muutoksia blogeissa

Ihmisen elämä on nykyään niin monimutkaista, että pitää järkiperäistää ja yksinkertaistaa hiukan: lakkautan tämän blogin päivittämisen ja kaikki sen tyyppinen matsku, jota olen tänne postannut (eli käytännössä kirjojen esipuheet, epämääräisiin lehtiin tarkoitetut artikkelit, vanhojen kirjojen tekstit ja muut sen sellaiset), postaan tästä lähin blogiin, joka on tähän asti kulkenut nimellä Julkaisemattomia. Muutan jossain vaiheessa blogin nimen vastaamaan paremmin tarkoitustaan tai sitten pidän sen sellaisenaan - en tiedä vielä. Säilytän tämän blogin ja kaikki sen tekstit kuitenkin, mutta en päivitä sitä enää. Tällä oli alun perinkin höhlä nimi, mutta muistelen perustaneeni tämän jotain hätäaputarkoitusta varten. Koetan sitten tuossa toisessa blogissa saada loppuun Pulpografian hakusanojen postausprojektini, mutta siinä voi kestääkin jonkin aikaa. Sitten siirryn - ehkä vuonna 2017 - teoksen Kuudestilaukeavat pariin.

Jos siis jostain syystä seurasit tätä, ryhdy seuraamaan Julkaisemattomia!

sunnuntaina, tammikuuta 15, 2012

Esipuhe Marton Taiga -kirjaan

Edellisessä postauksessa väitin, että kokoamani pieni valikoima vanhoja kotimaisia kauhunovelleja Hallusinatsioneja ilmestyisi marraskuussa - näin ei kuitenkaan tapahtunut (ja unohdin väittäneeni näin!), mutta kirja on joka tapauksessa tulossa tämän vuoden puolella. Kirja ilokseni mainittiin tänään Helsingin Sanomissa ilmestyneessä kevään tulevien kirjojen listauksessa (yhdessä tulevan romaanini Jumalten tuhon kera), mutta tietoa uudesta ilmestymispäivästä ei ole. Tämä on ehkä pienkustantamoiden mainostetun ketteryyden kääntöpuoli. (Facebookissa olisin laittanut tuohon perään hymiön.)

Sen sijaan muita kirjoja on kyllä ilmestynyt ja huomaan postanneeni niistä aika vähän. Turbatorille kokosin loppusyksylle kaksi toisistaan hyvin paljon poikkeavaa teosta, Marton Taigan kaksi aikamatka-aiheista jatkokertomusta nimellä Osiriksen sormus ja sadomasokisistia eroottisia novelleja sisältävän teoksen Tuska ja hurmio. Kirjoitin Tuskaan ja hurmioon pitkät jälkisanat sadomasokismista suomalaisessa kirjallisuudessa, mutta en aivan vielä postaa sitä tähän blogiin, sen sijaan kirjan pienen esipuheen voin jossain vaiheessa laittaa. Tässä kuitenkin ensiksi Marton Taiga -teoksen esipuhe, joka on lähinnä Taigan kirjailijanlaadun esittelyä. Hiukan harmittaa, etten ehtinyt kaivaa esille Kalevi Haikon tekstiä Taigasta tarkistaakseni Haikon laskelman siitä, kuinka paljon enemmän Taiga ansaitsi kirjoittajana kuin ajan tavallinen työmies. Huomattavasta erosta on kuitenkin kyse. - Kirjan kansikuva on Anssi Rauhalan käsialaa.

Marton Taiga on suomalaisen pulp- tai lukemistokirjallisuuden yleismies, järjettömän mittavan tuotannon kirjoittaja, joka kokeili lähes jokaista lajityyppiä rikoksesta historialliseen seikkailuun, naisille suunnatusta romantiikasta länkkäreihin. Taigan jatkokertomusten ja romaanien joukossa on myös monia puhtaasti tieteiskirjallisuutta lähentyviä tekstejä, ja osassa on myös kauhuaiheita. Tähän kirjaan on koottu kaksi jatkokertomusta, jotka yhdistävät historiallista seikkailua tieteiskirjallisuuteen: "Viiden minuutin ikuisuus" ja "Osiriksen sormus" kertovat kummatkin aikamatkustuksesta. Moni voisi tosin olla sitä mieltä, että Taigan tarinat kuuluvat enemmänkin fantasian kuin tieteiskirjallisuuden piiriin: toisessa tarinassa aikamatkustus nimittäin hoituu hypnoosilla, toisessa tarinassa asiaa ei sen kummemmin selitetä, viitataan vain salaperäiseen sormukseen, jonka haltija on samalla "ajan herra".
Marton Taigan oikea nimi oli Martti Erik Hjalmar Löfberg. Hän syntyi 5. maaliskuuta 1907 Helsingissä ja kuoli 24. helmikuuta 1969 Järvenpäässä. Tunnetun anekdootin mukaan hän rupesi kirjailijaksi ollessaan 1920-luvulla Saksassa työmatkalla isänsä pyöräfirman nimissä: Taiga luki saksalaisia lukemistolehtiä ja totesi pystyvänsä koska tahansa kirjoittamaan parempia tarinoita. Kun Taigan isän pyöräfirma meni nurin, Taiga oli jo julkaissut ensimmäisen tarinansa Ilmarisen kustannusliikkeen Lukemista Kaikille -lehdessä. Lehdestä tulikin Taigan pääasiallinen julkaisukanava moniksi vuosiksi eteenpäin. Samalla hän kirjoitti muihinkin Ilmarisen lehtiin, Yllätyslukemistoon, Seikkailukertomuksiin ja Jännityslukemistoon. Näissä lehdissä ilmestyi suureksi osaksi seikkailu- ja rikostarinoita, Viikonloppu-nimisessä lehdessä ilmestyi myös romantiikkaa, kuten Margot Lagarto -salanimellä tehty Nainen rakastuu (kirjana 1948).
Taigan ensimmäinen kirjana julkaistu teksti, Mustan lipun ritarit, ilmestyi 1937, lähes kymmenen vuotta sen jälkeen, kun Taiga oli julkaissut ensimmäiset novellinsa ja jatkokertomuksensa.
Taigan asema Ilmarisen kirjoittajana sinetöitiin sillä, että hän sai kustantajalta kuukausipalkkaa. Taiga ei myöskään ollut mikään köyhä mies: Taigasta kirjoittanut Kalevi Haiko on laskeskellut, että Taigan vuosiansiot olivat monta kertaa suuremmat kuin keskivertotyömiehen. Tässä mielessä Taigaa voisi verrata vaikkapa amerikkalaiseen Frederick Faustiin eli Max Brandiin, joka kirjoittamisellaan sai ostettua itselleen huvilan Italiasta. Taiga ei juuri muille kustantajille töitään myynyt. Ilmarinen saikin Taigasta väsymättömän senttarin, jonka jokainen tarina kelpasi julkaistavaksi. Yhden viikon aikana Taiga saattoi julkaista kolme tai neljä novellia ja yhden jatkokertomuksen osan!
Taiga tunnetaan nykyään parhaiten rikoskirjailijana. Hänen M. Levä -salanimellä Yllätyslukemistossa ilmestyneet komisario William J. Kairala -tarinansa ovat suomalaisittain viihdyttäviä pienimuotoisia rikostarinoita, joissa Taigan sankari, äreähkö komisario ratkaisee rikoksia hiukan Edgar Wallacen Reederin tapaan. Jotkin Taigan Kairala-novellit onkin napattu suoraan Wallacelta. Taigan muita rikoksia ratkovia sankareita olivat Porkkana eli Kid Barrow ja tämän poika sekä Topi Turve, joka seikkaili amerikkalaisten gangsterien keskuudessa. Amerikkalaisesta ympäristöstä huolimatta Taigan jutut eivät ole kovin hardboiled, vaan enemmänkin leppoisaa jutustelua.
Taigan lukuisista puhtaasti seikkailuromaaneista kannattaa mainita vaikkapa aina ajankohtaiseen Afganistaniin sijoittuva kyyninen Valehtelin sinulle, Zorilla (1944) tai valaanmetsästyslaivalle sijoittuva Jäistä norsunluuta (1949). Enemmän länkkärien maisemaan sijoittuvat La Perla -tarinat, joita ilmestyi aluksi Yllätyslukemistossa ja lopulta kirjanakin La Perlan öitä ja päiviäkin (1938). Lännentarinoiden puolella Taiga piipahti myös L. Martin -salanimellä ilmestyneessä kirjassa Arizonan kukka (1945), jossa on maisemaan kulmikkaasti sopivia scifi- tai fantasia-aihelmia.
Puhdaskin science fiction kuului Taigan laajasti viljelemiin lajityyppeihin, vaikka se ei suomalaisessa kirjallisuudessa olekaan koskaan ollut mikään vakiolaji. Taigan tieteisjuttuihin kuuluvat tässä kirjassa olevien kahden pitkän tarinan lisäksi ainakin jatkokertomuksina ilmestyneet "Tohtori Siniparta eli nero ei kuole" (Lukemista Kaikille 46-51/1936; myös kirjana nimellä Tohtori Siniparran ihme, 1946), jossa päähenkilö William Carter saa päähänsä toisen ihmisen aivorihmoja ja muuttuu vätyksestä kovikseksi, "Maailma, joka kerran oli" (Seikkailukertomuksia 23-27/1937), jossa kuvataan maailman tuhoa vuonna 1987 suomalaisesta näkökulmasta, "Ubongongon mustat silmät" (Yllätyslukemisto 1-10/1939), jossa Borneosta löytyy maanalainen juutalaiskansa, joka voi nähdä vain yöllä (!), "Korsikkalaisen varjo" (Jännityslukemisto 27-36/1939), jossa amerikkalainen tiedemies tekee keksinnön, jolla voi hallita maailman tapahtumia, "Uhu, jousimies" (Lukemista Kaikille 14-25/1959; ilmestynyt nimellä L. Martin), jossa historia alkaa maailmantuhon jälkeen alusta, sekä "8 taivaallista miestä" (Seikkailukertomuksia 3-14/1961), jossa kahdeksan avaruuslentäjää saapuu tulevaisuudessa Karjalan kannakselle. Viimeksi mainittu ilmestyi myös Kalevi Haikon toimittamana kirjana Jalavan julkaisemana vuonna 1986. Pelkästään kirjana ilmestyi Suuren pelin loppu (1945), jossa eurooppalais-amerikkalainen länsimainen maailma tuhoutuu lähes kokonaan suuressa sodassa. Näkökulma on Afrikassa, jonne muutama valkoinen on paennut tuhoa.
Melkein kaikissa tarinoissa näkyy siis ajatus maailman tuhoutumisesta. Taiga onkin suomalaisen lukemistoviihteen spengleriläisin kirjoittaja, joka herkuttelee ajatuksella siitä, miten sivilisaatio pääsee alkamaan uudestaan vanhan tuhouduttua. Taigan maalaama kuva länsimaisesta sivistyksestä ei ole aina kovin ruusuinen, on kuin hän sanoisi että se joutaakin mennä! Yhdessä viimeisistä tarinoistaan, jatkokertomuksessa "8 taivaallista miestä", liennytyshenkisyys tosin näkyy siinä, että otsikon kahdeksan edustavat eri kansallisuuksia ja eri valtioita. Liennytys ei koske kiinalaisia, jotka edustavat uutta, pahaa maailmaa, joka alistaa muut kansat tahtonsa alle.
Spengleriläisyys näkyy Viiden minuutin ikuisuuden loppusanoissa: "'Amerikka', hän sanoi kuin itsekseen, 'on nykyajan Rooma. Se entinen voitti miekoilla maansa, me olemme tehneet sen dollareilla. Muinaisella Roomalla oli Kreikka, josta se sai kulttuurinsa, se nielaisi sen raakana ja pakahtui siihen. Meillä on Eurooppa ja me olemme myöskin nielaisseet jotakin raakana... Vain sellainen kansa, joka on itse synnyttänyt kulttuurinsa, on elinkelpoinen.'" Ajatus voisi löytää kannattajia vaikkapa Timo Hännikäisen kaltaisten radikaalien konservatiivien joukosta.

***

Kahdesta tässä kirjassa olevasta kertomuksesta ensimmäisenä ilmestyi "Osiriksen sormus" vuonna 1934. "Viiden minuutin ikuisuus" ilmestyi kaksi vuotta myöhemmin. Tässä kirjassa ne julkaistaan ikään kuin väärässä järjestyksessä niin että "Viiden minuutin ikuisuus" tulee ensiksi.
Kummatkin tekstit edustavat hyvin sellaista kirjallisuutta, jota olisi Yhdysvalloissa julkaistu pokkareina uudestaan 1960-luvulla. Suomessa tällaista perinnettä ei koskaan päässyt syntymään, mikä on ikävää. Tammi tosin julkaisi Taigan Porkkana-romaaneja pokkareina 1970-luvulla, mutta keräilijät väittävät niiden pilanneen markkinat, mutta enemmänkin voisi kuvitella, että ne ovat pitäneet Taigan nimeä hengissä.
Tämän kirjan tarinoista varsinkin "Viiden minuutin ikuisuus" on ripeästi etenevää vanhan ajan science fictionia, jossa ei juuri jumituta tieteelliseen todisteluun. Itse tarina on nasevasti kerrottu kertomus rakkaudesta ja petoksesta Tiberiuksen ajan Roomassa. "Osiriksen sormus" on astetta vakavampaa historiallista kirjallisuutta, joka jännittävästi ennakoi Mika Waltarin Sinuhea ja kahdella vuodella jopa Waltarin varhaista näytelmää Akhnaton, auringosta syntynyt (1936). On täysin mahdollista, että Waltari oli lukenut Taigan jatkokertomuksen, mutta toisaalta Waltari oli sijoittanut jo Kuolleen silmissä (1926) olevan "Muumio"-novellinsa saman Ekhnaton-faraon aikaan. Egypti oli suurta muotia 1900-luvun alun Euroopassa, joten on täysin mahdollista, että Taiga ja Waltari sijoittivat tarinansa Egyptiin toisistaan tietämättä.
"Osiriksen sormusta" ei ole koskaan julkaistu kirjana. Tarinan kohdalla on pyritty kriittisen edition ideaaliin ainakin yhdessä asiassa: mukana ovat myös Taigan kirjoittamat esittelytekstit yksittäisten episodien alusta. Katkelmat on alun perin tehty tietysti niitä lukijoita varten, jotka eivät olleet aloittaneet lukemista ensimmäisestä tarinasta. Nyt ne haittaisivat tarinan sujuvaa lukemista, mutta ne ovat toisaalta Taigaa viehättävimmillään, kun hän puhuttelee lukijaa suoraan ja paljastaa, osittain mutkan kautta, historiaan sijoittuvan tarinan fiktiivisyyden. Tämä liittyy historiallisen romaanin yleiseen ristiriitaisuuteen, jossa fiktiiviset elementit ovat luontevasti mukana niin sanottua historiallista totuutta tai eivät ainakaan tuhoa sitä. Taigan kehittelemä professori Müntzner Dresdenin yliopistosta on nimittäin täyttä fiktiota, vaikka juuri häntä kirjailija käyttää "todistaakseen" tarinansa totuudellisuuden. Prologit on liitetty teoksen loppuun omaksi osiokseen.

Tunnisteet: ,

maanantaina, lokakuuta 24, 2011

Kauhukirja Hallusinatsioneja sekä Jaakko Juteini

Marraskuussa ilmestyy Farokselta pieni kooste vanhoja suomalaisia kauhutarinoita Hallusinatsioneja, johon olen koonnut mm. Aleksis Kiven, Larin-Kyöstin ja Kyösti Wilkunan tarinoita (ks. sisällysluettelo alla). Kirjaan tulee myös taustoittava esipuhe, jonka postaan tänne aikanaan. Naputtelin puhtaaksi Jaakko Juteinin saksasta vuonna 1819 kääntämiä juttuja, joissa haamuille ja muille löydetään järjellinen selitys, ajattelin pistää niistä yhden tähän. Hämmentävä sana "tutentti" tarkoittaa studenttia eli opiskelijaa.

Joukko Tutenttia Kaupungissa piti kerran puoli yöhön asti keskenänsä kestiä. Koska nyt tuli puhe myös Kummituksista ja aawiista, sanoi yksi heistä: niitä en minä ensingän woi uskoa, ja mitä lyötte wetoa, minä menen kohta luu-tarhasta teille pääkallon tuomaan. Ei rohjenneet muut kuin yksi ainoa hänen kanssansa tästä wetoa lyödä. Koska weto lyöty oli, lähti pää-kallon tuoja kohta matkaan; mutta Kumppani riensi myös toista tietä edellä luu-huoneeseen, ja istui siellä nurkkaan. Pää-kallon tuoja tulee ja rupee pimeässä luiden seassa kalloa etsimään. Koska hän yhden löysi ja rupesi sen kanssa pois juoksemaan, huusi ääni nurkasta: älä wie sitä! Miksi ei? kysyi Tutentti. Se on isäni, wastasi ääni. Tutentti laski sen pois, ja löysi toisen luukasasta; mutta ääni huusi: älä koske siihen! Kennengäs se on? sanoi Tutentti puoli kauhistuksissa. Se on weljeni, wastasi ääni. Tutentti heitti tämängin pois ja sai kolmannen kouriinsa. Ääni tiuskaa jälle pahalla tawalla: anna olla mies! se on minun, ja rupesi luita kalistelemaan, niin kuin hän olisi liikkeelle lähtenyt. Olkon waikka saatanan, sanoi Tutentti, ja läksi juoksemaan kotia pää-kallon kanssa. Nyt mennään, Tutentti edellä, ja Toinen perässä, niin kuin paljon jalalla päästään. Tutentti ehti juuri kammariin toisten tykö, ennen kuin aawis hänen kiini sai, ja sanoi hengittäin: tuossa on kallo, wiskaten sen pöydälle, mutta männingäinen on myös kohta jäljessäni. Männingäinen tuli kiroten, ja jokainen tahtoi nauruun pakahtua, paitsi sitä, joka pää-kallon toi, joka kowasti hengitti, ja suuresti ihmetteli, siehen asti kuin hän asian seljityksen kuulla sai.

Hallusinatsioneja-kirjan sisällysluettelo:

Juri Nummelin: Vanhan kauhukirjallisuutemme lyhyistä kukoistuskausista.

Jaakko Juteini: otteita teoksesta Kummituksia, elli Luonnollisia Aawis-juttuja Walistuksen lisäksi. Lyhykäisesti ja wapaasti Saksan kielestä Suomeksi tulkitut. Cederwaller 1819.

Zachris Topelius: Toholampi, teoksesta Sumutarinoita. Suom. Aatto Suppanen ja Ilmari Jäämaa. WSOY 1911. Ilmestynyt alun perin Helsingfors Tidningar -lehdessä 19.10., 23.10. ja 26.10.1850.

Aleksis Kivi: Vuoripeikot, ilmestynyt alun perin Suometar-lehdessä 29.01.1864 ja 31.01.1864.

K. J. Gummerus: Uhalla, teoksesta Haudankaivajan kertomuksia. Gummerus 1899.

Kyösti Wilkuna: Haudankaivaja; Oikea syyllinen; Lapissa, teoksesta Novelleja. WSOY 1907; Hallusinatsioneja, teoksesta Haaksirikkoiset, WSOY 1912.

Santeri Ivalo: Kummituksia, teoksesta Iltapuhteeksi: kokoelma pieniä kertomuksia. WSOY 1891 (julkaistu alun perin nimellä Santeri Ingman).

Larin-Kyösti: Hiirenkesyttäjän kosto, teoksesta Jouluyön tarina. Minerva 1918.

Uno Osmio: Kuumehoureissa, teoksesta Kuumehoureissa. Yrjö Weilin, 1908.

Tunnisteet: ,

keskiviikkona, toukokuuta 11, 2011

Eräkirjan esipuhe

Huomenna torstaina 12.5. ilmestyy uusin kirjani, toimittamani erätarinoiden kokoelma Outoja jälkiä. Se on osa Turbatorin jo legendaariseksi muodostunutta m-sarjaa, johon olen koonnut useita vastaavia teoksia, viimeisimpänä sotanovellien ja -reportaasien (mielestäni erittäin onnistunut) antologia Tankki palaa! Onkin jotain omituista ja huvittavaa siinä, että olen tehnyt lähes peräperää sota- että eräkirjat, koska niiden myötä astun kirjallisuuden alueille, joita nuorempana intellektuellina halveksuin kaikkein eniten. Mitä seuraavaksi? Karjala-muisteluksia? Joku taisikin sanoa, että kokoan Samuli Paulaharjun julkaisemattomia tekstejä... kokoaisin koska tahansa, jos vain annettaisiin. Eräkirjani on koottu samaan tapaan kuin Tankki palaa! eli siinä on novellin yhteydessä myös kirjoittajan ja tämän tuotannon esittely. Tämä lisää teoksen käytettävyyttä ja informatiivisuutta ja lähentää sitä tietokirjaan, vaikka pääpaino onkin kaunokirjallisuudessa. 

Tässä eräkirjan esipuhe. Se on suppea eikä siinä varmasti kerrota kaikkea oleellista suomalaisesta eräkirjallisuudesta, mutta en usko, että kenelläkään on mitään pahaa sanottavaa tekstistä - toivoakseni ainakaan! (En onnistunut lataamaan Bloggeriin kirjan kansikuvaa, mutta se on joka tapauksessa jo täällä, toisessa blogissani.)

Eräkirjallisuuden pieni historia

Eräkirjallisuus on tärkeä osa suomalaisen kirjallisuuden historiaa, vaikka perusteellinen historiateos onkin vielä kirjoittamatta. Monet tutkijat ja harrastajat ajoittavat suomalaisen eräkirjallisuuden alun Runebergin Hirvenhiihtäjät-runoelmaan vuodelta 1832, joskin siinä metsästysaihe palvelee vain Runebergin taideteoreettisia tarkoituksia. Eräkuvaelmia on myös Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä, jonka ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1870.
Varsinaista eräkirjallisuutta nämä eivät kuitenkaan ole, koska luonto- ja metsästyskohtaukset ovat vain osa laajempaa kokonaisuutta. Eräkirjallisuus, joka kuvaa metsästystä tai kalastusta yksinomaan metsästäjän näkökulmasta, syntyi vasta myöhemmin. Ensimmäisinä eräkirjoina on usein pidetty Onni Wetterhoffin (1835-1882) ja Herman Kauffmannin (1840-1908) teoksia. Wetterhoffin muistelmateos Från skog och sjö ilmestyi alkukielellä jo vuonna 1883; suomeksi se tuli nimellä Saloilta ja vesiltä vuonna 1887. Kauffmannin talvikalastuskuvauksia sisältävä muistelmateos Muntra minnen från mellersta Tavastland ilmestyi ruotsiksi vuonna 1902; se käännettiin suomeksi Mieluisia muistoja Keski-Hämeestä vasta vuonna 1939.
Vuosisadan vaihteen molemmin puolin Juhani Aho kirjoitti kirjallisesti laadukkaita kalastustarinoita, jotka tunnetaan parhaiten lastuina. Aho oli innokas kalastaja, joka puhui harrastuksensa puolesta ja vaikutti sen leviämiseen. Myöhemmin 1900-luvulla eräkirjallisuus selkiytyi omaksi lajityypikseen. Yksi merkittävimpiä ensimmäisiä selkeästi nimenomaan eräkirjailijoita oli A. E. Järvinen, jonka esikoisteos Erämaan valo ilmestyi salanimellä Erkki Jauri vuonna 1925. Parisenkymmentä teosta kirjoittaneen Järvisen on nähty luoneen 1980-luvulle asti vaikuttaneen mielikuvan eräkirjallisuudesta. Myöhempien aikojen eräkirjailija Seppo Saraspää luonnehti "Järvis-kliseitä" seuraavasti: "Mies menee metsään, ampuu tuossa tuokiossa 'heinähäkillinen huurremetsoja', minkä jälkeen hän suree syvästi jalon eläimen kuolemaa. Timantit kimmeltävät hangella." Järvinen myös aiheutti sen, että suurin osa eräkirjallisuudesta sijoittuu Lappiin.
Sotaa edeltävän ajan tavanomaisista erätarinoista poikkesi monella tavalla Pentti Haanpää, omaehtoisen marxilaisesti maailmaa, yhteiskuntaa ja ihmisen luontosuhdetta analysoinut oman tien kulkija. 1920- ja 1930-luvuilla ilmestyi paljon myös Wetterhoffin ja Kauffmannin jalanjäljissä kirjoitettua matka- ja kansatieteellistä kirjallisuutta, joka usein lasketaan eräaiheiseksi, kuten eräät Samuli Paulaharjun ja Sakari Pälsin teokset. Merkittävä kirjailija oli myös Yrjö Kokko, joka loi suomalaisen luontokirjallisuuden erotukseksi eräkirjallisuuden metsästyskeskeisyydestä. Kokon merkittävimpiä luonnonsuojeluaiheisia teoksia ovat muun muassa Laulujoutsen (1950) ja Ne tulevat takaisin (1954).
Sotien jälkeen ja eritoten 1950- ja 1960-luvulla eräkirjallisuus eriytyi vielä selkeämmin omaksi lajikseen. Monet tuolloin aloittaneet eräkirjailijat olivat kirjallisesti lahjakkaita ja eräkirjallisuus sai vaikutteita tuolloin pinnalla olleesta modernismista. Yksi moderneista eräkirjailijoista oli merkittävä humoristi Veikko Huovinen, jonka tuotannossa on paljon eräaiheita. Muita kirjallisesti merkittäviä 1950- ja 1960-luvulla aloittaneita eräkirjailijoita ovat muun muassa Teuvo Hahl-Marjokorpi, Annikki Kariniemi, Heikki Lounaja ja Veikko Rissanen. Monia Lappi- ja eräaiheisia kirjoja koonnut esseisti ja aforistikko Erno Paasilinna on syytä mainita laadukkaan erä- ja luontokirjallisuuden propagoijana, vaikka hän ei itse koskaan varsinaista eräkirjaa kirjoittanutkaan.
Samaan aikaan nousi esiin myös myöhemminkin näkynyt vastakkainasettelu toden ja keksityn välillä: lähes julkilausumaton sääntö on ollut, että hyvä erätarina perustuu aina kirjoittajansa autenttiseen kokemukseen. Fiktiiviset jutut ovat lähtökohtaisesti huonoja, koska ne ovat keksittyjä. Toisaalta erä- ja muu luontokirjallisuus on aina jäänyt tiukkojen luokittelujen ulkopuolelle, ja moni teos ja novelli edustaa sekä fiktiota että faktaa. Eräkirjallisuudessa novellin ja reportaasin tai romaanin ja muistelmateoksen rajat ovat häilyvät. Useat eräkirjoittajat ovatkin novelliensa ja romaaniensa lisäksi tehneet historiikkejä tai tietokirjoja (esim. Teuvo Hahl-Marjokorven Virkistyskalastuksen opas, 1966).
Kirjallinen eliitti ei ole juuri koskaan eräkirjallisuutta hyväksynyt kirjalliseen kaanoniin, vaan sitä on pidetty miesten viihteenä, kaavamaisiin ratkaisuihin pyrkivänä kirjallisuutena, jossa henkilöhahmojen kuvaus perustuu stereotypioihin. Erno Paasilinnan työ erä- ja luontokirjallisuuden puolesta jäi suurelta osin vailla vastakaikua. 1980-luvulla eräkirjallisuuteen tulikin uusia ääniä, jotka pyrkivät poispäin eräaiheiden ja luontokokemusten romantisoinnista ja lähestyivät satiiria. Salametsästyksestä vuonna 1979 tuomitun Unto Ekin kirjat (esim. Hirventappopaikka, 1984 ja Koiria, miehiä ja koppeloita, 1987) olivat taas jo lähes rienausta kertoessaan metsästäjien löyhästä moraalista, salakaadoista ja juopottelusta. Myös Seppo Saraspää kannattaa mainita humorististen erätarinoiden kirjoittajana, joka on aktiivisesti kapinoinut järvisläistä romanttista perinnettä vastaan. Petter Sairanen taas lähestyi Pentti Linkolaa yhteiskunnallisissa ja ekologisissa näkemyksissään romaaneissaan Sähköllä valaistu talo (1989) ja Tulen valopiiri (1995). Aura Koivisto toi 1990-luvulla feminististä kysymyksenasettelua eräkirjallisuuteen - naiset ovatkin olleet vähälukuisia suomalaisessa erä- ja luontokirjallisuudessa.
Eräkirjallisuuden menekki on vähentynyt menneiden vuosikymmenten kultakausista. Tähän on ollut osittain syynä se, että monet tärkeät vanhemman polven kirjoittajat ovat kuolleet tai muuten lopettaneet. Myös monet isommille kustantajille aiemmin töitä tehneet ovat vaihtaneet joko pienemmille kustantajille tai omakustanteisiin, jolloin kirjojen saatavuus ja näkyvyys ovat heikentyneet. Eräkirjojen kysyntä on vähentynyt myös divareissa, mutta toisaalta uudet harrastajapolvet ovat valmiita maksamaan hyviä hintoja myös uudemmista kirjoista - aiemmin eräkirjakeräily keskittyi vanhoihin teoksiin.
Toisaalta sellaiset nuoren polven kirjoittajat kuin esseisti Antti Nylén ovat arvostavasti puhuneet suomalaisesta luontokirjallisuudesta, mikä voi tuoda lajityypille uusia lukijoita.

***

Tärkeä julkaisukanava eräkirjallisuudelle ovat olleet lehdet, joissa on ilmestynyt paljon kotimaisten kirjailijoiden erätarinoita. Useat ovat ilmestyneet sittemmin kirjoittajiensa tarinakokoelmissa, mikä on ollut hyvä ratkaisu kirjailijoiden toimeentulon kannalta: jutuista on käytännössä maksettu kahdesti. Kaikkia lehtien sivuilla ilmestyneitä tarinoita ei ole kuitenkaan kerätty kirjojen kansien väliin.
Ensimmäiset erälehdet Suomessa ilmestyivät jo 1800-luvulla ruotsinkielisinä. Ensimmäisenä erälehtenä on pidetty Uljasta, joka ilmestyi vuosina 1886-1887. Siitä kehittyi myöhemmin Suomen Urheilulehti - 1800-luvun lopulla metsästystä ja kalastusta pidettiin urheilulajeina. Ensimmäisenä puhtaasti metsästysaiheisena lehtenä on pidetty Suomen Metsästyslehteä, joka ilmestyi vuosina 1906-1911.
Metsästys ja Kalastus on suomalaisten erälehtien klassikko. Se alkoi ilmestyä vuonna 1912 (näytenumero vuonna 1911). Lehti on julkaissut vuosien aikana lukuisia novelleja ja on varmasti kerännyt sivuilleen eniten lajin klassikkoja Juhani Ahosta alkaen. Paljon novelleja ilmestyi Metsästys ja Kalastus -lehden joulunumeroissa, joilla oli erillinen nimi, Erämiehen joulu.
Muita erälehtiä ovat olleet Erämies, jonka sen kustantaja Suomen metsästäjä- ja kalastajaliitto perusti 1946, ja Eränkävijä, joka perustettiin vuonna 1952 ja joka nykyisin ilmestyy Otavan kustantamana vuosikirjana. Vuosikirja on myös Kariston julkaisema Erämaailma, joka on ilmestynyt vuodesta 1975. Erä-lehti, joka on nykyään yksi Otavamedian julkaisuista, perustettiin vuonna 1977. Ase ja Erä taas on perustettu vuonna 1984, mutta siinä ei ole juuri koskaan julkaistu kaunokirjallisuutta. Eränovelleja on julkaistu myös kalastusaiheisissa Nyt Nappaa -vuosikirjoissa.
Erätarinoita ilmestyi paljon myös niin sanotuissa lukemistolehdissä, joissa oli joko novelleja muiden tekstien tai sarjakuvien ohessa tai pelkästään novelleja. Edellisiä olivat vaikkapa sodan jälkeen ilmestynyt Suomen Mies, jonka päätoimittaja oli myöhemmin tärkeä eräkirjailija Matti Karjalainen, ja pitkäikäinen Lukemista Kaikille, joka julkaisi novelleja mitä erilaisimmista aiheista. Lähes pelkästään novelleja julkaisi lahtelainen Seikkailujen Maailma. Usein tällaisia viihteellisempiä erätarinoita kirjoittivat kirjailijat, jotka eivät itse harrastaneet metsästystä, mikä on saattanut vähentää tekstien autenttisuutta.

***

Tämä kirja esittelee erätarinoita monelta eri kannalta. Työ oli haastavaa, koska erätarinoita on koottu useaan eri kirjaan - käytännössä kaikista tärkeimmistä erätarinoita julkaisseista lehdistä on koottu mittavat antologiat, viimeisimpänä Erämaailma-vuosikirjan kalastuskertomuksia vuonna 2010. Lisäksi esimerkiksi Erno Paasilinnan kokoamat kirjat esittelevät erä- ja Lappi-kirjallisuutta hyvin laajasti.
Siksi käsillä oleva kirja voi tuntua sekavalta, kun mukana on sekä historiallisesti kiinnostavia tarinoita, joilla ei ole kirjallisuutena ehkä paljonkaan annettavaa, että jo unohtumaan päässeitä eräkirjailijoita, joiden tuotanto on kirjallisesti arvokasta. Mukana on myös useita viihteellisiä kertomuksia, jotka ovat ilmestyneet menneen ajan lukemistolehdissä - yleensä erätarinakokoelmat on koottu pelkästään alan omista lehdistä. Tällaisia tarinoita tässä kirjassa ovat muun muassa Antero Aulamon, Jyrki Maunulan ja Seppo Tuiskun novellit, jotka ovat ilmestyneet lukemisen jälkeen pois heitettäväksi tarkoitetuissa viihdelehdissä.
Kaikki tekstit eivät myöskään ole varsinaisia kertomuksia. Juhani Aholta on mukana puhe, jonka hän on pitänyt urheilukalastusliiton perustavassa kokouksessa. Tämä siksi, että Ahon kalastusnovellit ovat monille tuttuja muista yhteyksistä ja hänen koko lastutuotantonsa on helposti saatavilla, mutta puhetta ei - ainakaan tietojeni mukaan - ole koskaan julkaistu uudestaan, vaikka se onkin kirjallisesti kiinnostava ja osoittaa Ahon taitavuuden kirjoittajana.
Kirjassa on mukana tarinoita, jotka eivät ole tiukasti ajatellen erätarinoita - mukana on Petsamoon sijoittuva sotakertomus, kullankaivuujuttu ja Lapin soille sijoittuva rikosnovelli -, mutta näitä yhdistää teemaan maisema, sekä näkyvä että henkinen. Kirjan päättää Juha-Pekka Koskisen metsästysseura-aiheinen kauhunovelli. Käsillä on lähes koko eräkirjallisuuden kirjo, johon mahtuu monenlaista - puuttumaan jäävät lapsille ja nuorille tarkoitetut seikkailut ja eräaiheinen lyriikka.
Kiitos avusta kirjan teossa kuuluu Vesa Sisätölle ja Matti Hollbergille. Tapana on ollut kiittää myös Tapani Baggea, ja niin nytkin. Kiitos myös kirjan tilanneelle kustantaja Harri Kumpulaiselle, jota ilman en olisi päässyt tutustumaan kiehtovaan kirjallisuuteen alueeseen. Kiitos myös kaikille kirjailijoiden perikunnille ja kustantajien edustajille.

Turussa lokakuussa 2010
Juri Nummelin



Edit: kotiin julkkareiden jälkeen tultuani huomasin, että esipuheesta oli jostain syystä pätkäistynyt pitkä pätkä tekstiä. En voi syyttää kuin itseäni: minähän kirjan taitoin. Asialle ei voi tehdä enää mitään, mutta oli miten oli, kyseinen puuttuva pätkä on ylläolevasta vahvennettu. Tämä on sääli, koska nyt näyttää siltä, että sanon Huovista tavanomaiseksi kirjailijaksi, ja lisäksi mahdollisimman epäselvässä lauseessa! 

Tunnisteet: , ,