perjantaina, helmikuuta 13, 2015

Jason Starr, tuleva noir-klassikko

Toimitin vajaa kymmenen vuotta sitten Arktiselle Banaanille dekkarisarjaa, johon valitsin uusia ja uudehkoja amerikkalaisia ja brittiläisiä noir-dekkareita - aikana, jolloin noir-termistä ei ollut tullut vielä muotisanaa. Kirjat eivät myyneet paljon paskaakaan eikä formaatin muutos pokkareista kovakantisiin auttanut. Yksi sovituista kirjoista jäi julkaisematta ja se oli vieläpä yksi henkilökohtaisia suosikkejani: Jason Starrin Fake ID. Sille oli jopa hieno kansikin, johon Ossi Hiekkala tavoitti kirjan oleellisen tematiikan. Tein Starrista tuolloin jutun saman kustantajan julkaisemaan, nyt jo kuopattuun KirjaIN-lehteen, alla.

Tuleva noir-klassikko

Amerikkalainen kirjailija Jason Starr on keskeisiä uusia noir-kirjailijoita, ensimmäisillä romaaneillaan jo klassikon asemaan noussut dekkaristi, joka on noussut pienkustantamoista ylös kohti bestseller-asemaa.
Starr on julkaissut yhdeksän romaania, joissa kaikissa päähenkilöille käy enemmän tai vähemmän huonosti – ja yleensä aivan syystä. Valheet ja petokset luontuvat Starrin ala- ja keskiluokkaisilta henkilöiltä paremmin kuin totuudet ja tunteet.
Starr on ollut esikuva monelle 2000-luvulla aloittaneelle noir-kirjoittajalle.
Synkälle rikoskirjallisuudelle onkin Starrin mukaan tilausta viime vuosina: ”Ilman muuta. Ihmiset työskentelevät yhä enemmän yksin, pitävät videokonferensseja, kommunikoivat sähköisesti, muuttavat kaupungeista pois tekemään etätyötä – tästä seuraa ahdistumista ja vieraantuneisuutta, jotka taas ruokkivat synkkää rikoskirjallisuutta.”
Starr näkee yhteyden myös kansainväliseen tilanteeseen ja viittaa syyskuun 2001 WTC-iskuihin. ”Ensiksi luulin, että kaikki synkkä kielletään”, Starr kertoo. ”Pelkäsin, että seuraisi pitkä aika, jolloin kaikki haluavat lukea vain kevyitä ja pinnallisia kirjoja. Mutta onneksi näin ei käynyt.”
Ilmiselvä klassikko Starrin tuotannossa on Fake I.D. Se ilmestyi alun perin vuonna 2000 vain englantilaisen pienkustantamon kirjana, kun amerikkalaiset kustantajat pitivät sitä liian synkkänä. Tänä vuonna se ilmestyi viimein uutena laitoksena amerikkalaiselta Hard Case Crimelta.
Ja synkkä kirja todella on: kirjan päähenkilö, itseään portsarina elättävä Tommy Russo, kuvittelee olevansa hyvännäköinen ja tuleva filmitähti ja pistää rahansa uhkapeleihin ja valehtelee naisille. Lopulta kaikki romahtaa, Starrille tyypilliseen tapaan.
Uhkapelit ovat muutenkin selvästi portti Starrin maailmaan, koska hänen muissakin teoksissaan uhkapelit ja pakkomielteet ovat keskeinen tragedian syy.
Starr kertoo, että aihe on hänelle hyvin tuttu. Hänen isänsä vei häntä pienenä raviradalle. ”Uhkapelit ovat olleet elämäni tausta jo pitkään”, Starr sanoo. ”Minua kiinnostavat kirjailijana uhkapelureitten epätoivo ja se, millaisiin vaikeuksiin uhkapeli heidät vie.”
Starr jatkaa: "Kaikki addiktit, peluritkin, ovat itsekeskeisiä ja egoistisia ja täysin tietämättömiä ongelmistaan”, Starr toteaa.
Kuvailu sopii kaikkiin Starrin romaaneihin, joissa päähenkilöt eivät yleensä tajua, että heillä on ongelmia.
Ja siitähän herkullisimmat tragediat syntyvät.

Tunnisteet: , , ,

maanantaina, helmikuuta 09, 2015

Mykkäelokuvan tekniikoista

Kuten jossain aiemmassa postauksessa sanoin, olen kokoillut kirjaa vanhoista ja uudemmista elokuva-aiheisista kirjoituksistani, se ilmestyy Ntamolta jossain vaiheessa tätä vuotta (mahdollisesti nimellä Klassikoita ja outouksia), ehkä jo keväällä. Tässä juttu, jonka otin vielä kirjasta pois, kahdestakin syystä: se ei tunnu sopivan joukkoon, jossa on enemmänkin esseitä kuin tällaisia tietopuolisia artikkeleita eikä mikään muu juttu käsittele mykkäelokuvaa (paria satunnaista elokuvaesittelyä lukuun ottamatta), enkä löydä sille mitään julkaisutietoja. Minulla ei ole mitään mielikuvaa, missä tämä on mahdollisesti ilmestynyt, tietokannat eivät tekstiä tunne eivätkä löydä. Toivottavasti teksti täällä blogissa auttaa jotakuta esitelmän tai vastaavan tekijää. 

Mykkäelokuvan tekniikoista

Elokuvan historia on lyhyt, vain reilut sata vuotta, mutta silti sen olemassaolon aikana elokuva ja käsitys siitä ovat muuttuneet moneen kertaan. Useat asiat, jotka ovat meille normeja, saattavat hyvinkin olla vain välivaiheita elävän kuvan historiassa. Joidenkin tutkijoiden mukaan koko elokuva nykyisessä muodossaan on vain yksi välivaihe audiovisuaalisten viihdykkeiden historiassa.
Jos elokuvien kuvaaminen digitaalisesti yleistyy huomattavasti, niin ainakin tietyntyyppisen filmin käyttö on vain välivaihe elävän kuvan historiassa. Elokuvien nykyinen esitysnopeus, 24 kuvaa sekunnissa, ei ole aina ollut standardi – mykkäelokuvien esitysnopeus oli vielä 1920-luvun puolivälissä 16 kuvaa sekunnissa. Tästä johtuu se, että nykyään katsottuna monissa varhaisissa mykkäelokuvissa ihmiset näyttävät liikkuvan nopeammin ja nykivämmin kuin ”normaaleissa” elokuvissa. 16 kuvaakaan sekunnissa ei kuitenkaan ollut mikään välttämättömyys, vaan elokuvia saatettiin esittää nopeutetusti tai hidastetusti, usein koneenkäyttäjän omien tuntemusten mukaan. Elokuvan nopeudella leikkiminen oli itsessään osa uuden median viehätystä: ihmisiä innosti nimenomaan uusi teknologia eivätkä välttämättä niinkään kerrotut tarinat. Vasta synkronisoidun ääniraidan tulo filmeihin 1920-luvun lopulla edellytti sitä, että elokuvat esitetään aina samalla nopeudella.
Filmimateriaalikin on ollut erilaista kuin nykyään. Vuoteen 1951 filminä käytettiin selluloidinitraattia, joka on erittäin herkkää syttymään. Nitraatti on myös erittäin herkkä kulumaan – tämän takia monet mykkäelokuvat ovat hävinneet tyystin. 1950-luvulta alkaen nitraattifilmi vaihtui asetaatiksi, joka on parempi materiaali kuin nitraatti. Jotkut tutkijat sanovat kuitenkin, että nitraattifilmi toistaa värejä paremmin kuin asetaattifilmi. Vanhat mykkäelokuvat eivät näytä samalta, kun ne siirretään asetaatille.
Selluloidikaan ei ole ollut ainoa materiaali filmille. Yksi tärkeimmistä on ollut ns. mutoskooppi, jossa elokuvan kuvat talletettiin erillisille kuville, joita sitten veivin avulla liikuteltiin ja katseltiin pienestä luukusta. Elokuvia on yritetty tehdä myös lasille ja metallille. Nämä 1900-luvun alun kokeilut ovat kuitenkin jääneet historian unholaan, niin kuin Braille-kirjoituksen tapaan tehty yritys sokeain elokuvaksi.
Varhaisimmat elokuvat kuvattiin niin sanotulle ortokromaattiselle filmille, joka oli erityisen herkkä tietyille väreille. Kaikki värit eivät tallentuneet filmille kuin mustina läikkinä. Tämän takia elokuvien näyttelijöiden piti esimerkiksi välttää kirkkaanpunaista huulipunaa. Vuonna 1912 otettiin käyttöön niin sanottu pankromaattinen filmi ja värien tarkkailusta voitiin luopua.
Normaali filminleveys on 35 millimetriä. Tämä otettiin käyttöön jo varhaisessa vaiheessa, kun keksijä ja elokuvantekijä Thomas Alva Edison otti sen kinetoskooppi-nimisessä keksinnössään käyttöön jo 1890-luvulla. Kodakin kehittäjä Eastman Co. alkoi valmistaa Edisonin kehittelemää 35-millistä filmiä.
Muita eri kokoisia filmejä oli kuitenkin kokeiltu ja käytettykin, 9,5 millimetristä aina 70 millimetriin saakka. Amatöörikäyttöön vakiintui nopeasti niinikään Eastman Kodakin 16-millimetrinen filmi, vaikka 9,5 millimetrin levyinen filmikin oli runsaassa käytössä. Monien amatöörifilmaajien käyttämä 16-millinen filmi tuli markkinoille Kodakin lanseeraamana 1923.
Yleinen käsitys mykkäelokuvista on se, että ne olivat mustavalkoisia. Tämä on monella tapaa väärä käsitys. Osa elokuvista, kuten ranskalaisen Georges Mélièsin Le Rayoume des fées (1903), väritettiin käsin, mikä oli kallista ja vaikeaa. Mélièsin mainitun elokuvan värejä on sanottu hehkuviksi, keskiaikaista miniatyyria muistuttaviksi.
Käsinvärittämistä helpompi tapa oli elokuvan eri kohtausten värittäminen tietyn väriseksi tai sävyiseksi. Tällä haluttiin korostaa kohtauksen tunnelmaa ja erottaa ne selkeästi toisistaan. Tähän oli kolme erilaista tapaa: sävytyksessä (englanniksi tinting) filmiä kastettiin väriliuokseen tai kuvattiin jo alun perinkin väritetylle filmille, toonaamisessa (toning) filmin emulsiossa oleva hopea korvattiin väritetylle metallisuololla, peittauksessa (mordanting) filmiä käsiltetiin hopeasuololla niin, että siihen saattoi kiinnittää jonkin väriaineen.
Värifilmiä ryhdyttiin kokeilemaan jo niinkin varhain kuin 1899, jolloin Frederick Marshall Lee ja Edward Raymond Turner kehittelivät kolmivärisen filminsä (punainen, vihreä ja sininen). George Albert Smithin 1906 kehittelemä Kinemacolor oli ensimmäinen kaupallisesti kelvollinen versio. Ranskalainen Gaumont-studio ja saksalainen Agfa tekivät Smithin filmistä omat versionsa 1910-luvulla. Kodakin kaksivärinen Kodachrome-systeemi tuli markkinoille 1915; samaan aikaan Technicolor Motion Picture Corporation aloitti kokeilunsa, mutta kesti kauan ennen kuin värillistä filmiä todella päästiin käyttämään.
Sama koskee ääntä: mykkäelokuvat eivät olleet, joitain satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta, mykkiä. Kaikkiin elokuvaesityksiin liittyi aina ääntä säestyksen muodossa. Säestys oli joko elävää – teatterissa oli orkesteri tai vähintään pianisti – tai se tuli levyltä. Thomas Alva Edison kokeili elokuvan ja äänilevyn synkronisoimista jo 1895.
Monin paikoin elokuvia säesti kertoja, joka selosti elokuvan tapahtumia katsojille; Japanissa tällaisista kertojista tuli arvostettu ammattiryhmä, joka toimi pitkälle 1930-luvulle. Elokuviin saatettiin myös lisätä ääniefektejä, mitä varten oli kehitetty erityisiä laitteitakin.
Elokuvia ei aina esitetty myöskään niin kuin nykyään, niin että projektori on sijoitettu katsojien taakse. Saksalainen Messter-yhtiö kokeili 1909 projektorin sijoittamista kankaan taakse ja kuvan heijastamista kankaalle monimutkaisten peilirakennelmien kautta. Tätä menetelmää käytettiin erityisesti silloin, kun elävät näyttelijät esiintyivät maisemakuvan edessä.
Monet mykkäelokuvaan liitetyt käsitykset ovat siis vääriä. Koko termi ”mykkäelokuva” on itse asiassa harhaanjohtava: kyse on värillisestä ja äänellä varustetusta audiovisuaalisesta viihteestä. Usein tutkijat puhuvatkin mieluummin varhaisesta (”early”) elokuvasta.

Tunnisteet: , , , ,

torstaina, tammikuuta 22, 2015

Vhs-löytöjä

Tein tällaisen jutun Peili-lehteen sen viimeisinä vuosina, vähän hätäpäissään kasattu juttu, jossa on kuitenkin itselleni läheisiä aiheita.

Videolaarien alelöytöjä historiasta
Villijoutsenista Jenkkijänikseen

"Mä en tajua miksi joku ostaa vielä vhs-kasetteja", totesi tuttava, kun kehuskelin Facebookissa ostaneeni Kevin Brownlowin tunnetun Chaplin-dokumentin kirpputorilta - ja nimenomaan vhs-kasettina.
Eihän siinä mitään järkeä olekaan. Vhs-kasetit ovat parhaimmillaankin aika huonolaatuisia ja ne vievät tilaa hyllyssä enemmän kuin ohuet dvd:t.
Toisaalta kaikkea ei ole julkaistu dvd:llä. Lisäksi kirpputorien valikoimien läpikäyminen on ekologista: on parempi katsoa jokin elokuva kerran jo tehdyltä kasetilta kuin ostaa uusi levy.
Paras argumentti on kuitenkin se, että vhs-kasetteina voi tehdä sellaisia ihastuttavia löytöjä, jotka laajentavat elokuvahistoriallista ja esteettistä perspektiiviä. Seuraavassa kolme vhs-kasettilöytöä, jotka ovat kiinnostavia historiallisia todistuskappaleita.

Villijoutsenet

Kammottavan näköinen ikivanha vhs-kasetti löytyi toijalalaisen kirpputorin loppuunmyynnistä hintaan 50 senttiä. Mietin ensiksi pitkään, haluanko katsoa mitään näin kauhtunutta. Kasetti kuului sarjaan "Riemukkaita lastenelokuvia", mikä ei kuulostanut kovin hyvältä. Ajattelin sitten, että hinta on kuitenkin lähes olematon.
Ja mikä yllätys tämä olikaan! Andersenin satuun perustuva Villijoutsenet paljastui hienoksi, taitavasti tehdyksi neuvostoliittolaiseksi animaatioksi. Elokuvan tempo oli hidas, mutta kuvamaailma erikoisine väreineen ja tyylitellysti piirrettyine hahmoineen teki vaikutuksen.
Ohjaajana oli Mihail Tshehanovski, joka teki animaatioita jo 1920-luvulla, aikana, jolloin Neuvostoliiton taide-elämä oli vielä täynnä kokeilua. Tshehanovskin ensimmäinen elokuva ”Postitoimisto” (1929) on tunnettu siitä, että arkkitehti Frank Lloyd Wrightin tiedetään näyttäneen sen Walt Disneylle osoituksena kiinnostavasta piirretystä.

"Lohikäärme palikkakaupungissa"

Huijaan vähän: tämä on vain yksi lyhytelokuva neljän animaation koostekasetilla, mutta toisaalta se on niistä paras ja aikaa kestävin. Kyse on innovatiivisen animaattorin, kanadalaisen Co Hoedemanin kokeilusta vuodelta 1972, joka tarjoaa lapsillekin kiinnostavaa katsottavaa: elokuva on animoitu rakennuspalikoista, joiden sivuihin Hoedeman on piirtänyt hahmojen liikkeet.
Elokuva löytyi kasetilta, jonka nimi on Leenun kissat - ei kovin rohkaisevaa, mutta kun tunnisti kanadalaiset tekijät (Hoedemanin lisäksi mm. Ron Tunis), niin kasetin uskalsi ostaa. Kanadassa nimittäin tehtiin 1950-1980-luvuilla paljon erinomaista animaatiota valtion avokätisellä tuella. Innovaatiot saivat tilaa ympärilleen - ei Hoedeman palikkaelokuvaansa kovin nopeasti ole tehnyt. Tämä on katsottu lasten kanssa kymmeniä kertoja.

Jenkkijänis

Ostaessani tämän kirpputorilta en ollut ikinä kuullutkaan mokomasta. Kun sitten kerroin Facebookissa katsoneeni sen, muutamakin ihminen ilmoitti, että tämä oli ollut pienenä heidän suosikkinsa.
Jenkkijänis (1986) on kiinnostava vain tuotantohistoriallisesti. Esteettisesti se on melko köyhä, eikä sen tarina kovin kummoinen ole. Se on osoitus japanilaisen animaation varhaisesta tunkeutumisesta amerikkalaisille markkinoille, kun se on tuotettu Yhdysvalloissa suurten studioiden ulkopuolella, mutta japanilaisin voimin. Mitään animea se ei silti ole, vaan näyttää paikoitellen enemmänkin huonolta Pekka Töpöhäntä -kopiolta.
Jenkkijänis on tavallinen jänis, joka saa oudolta vanhalta mieheltä supervoimat ja ryhtyy tietenkin taistelemaan oikeuden puolesta pahoja vastaan. Pahoja edustavat prätkäjengiläiset, jotka uhkaavat jazzbaarin (!) toimintaa ja vaativat suojelurahoja. Jengin johtajana on salaperäinen kasvoton hahmo ja tämän korppikotka.
Hiukan hidastempoista ja naiivia elokuvaa ei ole koskaan näytetty Suomen elokuvateattereissa eikä televisiossa.

Tunnisteet: , , , ,

maanantaina, tammikuuta 19, 2015

Suomalaisen elokuvan yliarvostus

Olen kokoillut kaikenlaisista elokuvaa sivuavista teksteistäni kirjaa, jonka Ntamo julkaisee myöhemmin tänä vuonna. Mukana on Ylen nettisivuille kirjoittamiani kolumneja, ja löysin niistä koneelta myös tämmöisen, joka ei mielestäni enää oikein kirjaan asti sovi, vaikka sisältääkin kärkkäitä näkemyksiä. Enkä ehkä ole enää samaa mieltä noiden näkemysteni kanssa, varsinkaan Ruusujen ajan kohdalla, vaikka en siitä äskettäisellä uusintakatsomisellakaan paljon tykännyt. Laitan tekstin joka tapauksessa tänne. 

Suomalainen elokuva on yliarvostettua.
Ihmiset tuntuvat olevan valmiita antamaan paljon anteeksi elokuvalle, kun se on suomalainen. Elokuvista tuskin välitettäisiin, jos ne olisivat esimerkiksi amerikkalaisia tai ranskalaisia. Niitä oltaisiin täysin valmiita pitämään vanhentuneina. Toki moni myöntää, että niinsanottu perinteinen suomifilmi on suureksi osaksi vanhentunutta ja kiinnostaa vain ajankuvana tai camp-henkisenä katsottavana.

Nykykatsojien nostalgia alkaa kohdistua yhä enenevässä määrin 1960- ja 1970-lukujen elokuviin. Tältä ajalta Risto Jarvan tuotantoa on pidetty suomalaisen elokuvan huippuna, mutta nähdäkseni hän on tällä hetkellä yksi yliarvostetuimpia kotimaisia ohjaajia. Kovin monta katselukertaa hänen elokuvansa eivät kestä. Esimerkiksi Onnenpeli on ontto kuvaus onnea tavoittelevista nuorista, jonka päälle on ympätty keskustelua kaupunkisuunnittelusta, ja Ruusujen aika on tarpeettoman monimutkainen ja ennen pitkää koomisuuttaan tylsäksi käyvä tulevaisuustarina.
Aika tietysti tekee tehtävänsä minkä tahansa elokuvan kohdalla, mutta aikalaistodistuskin kertoo, että aivan kritiikittömästi Jarvankaan töitä ei alun perin otettu vastaan. Esimerkiksi Tapani Maskula kirjoitti turkulaisessa Uudessa Päivässä vuonna 1962, että Jarvan (ja muidenkin suomalaisen elokuvan uusiaaltolaisten) tulisi pystyä ensiksi tekemään vanhan studiokauden ja vaikkapa Valentin Vaalan ja Ilmari Unhon tasoisia elokuvia ennen kuin he ryhtyvät kokeilemaan. Maskula aivan oikein jo tuolloin näki, että uusikaan suomalainen elokuva ei pääse irti kirjallisesta perinteestä - esimerkiksi Jarvan esikoinen Yö vai päivä perustuu pohjimmiltaan Pentti Saarikosken kirjoittamalle monologille.

Sama tilanne vallitsee edelleenkin. Elokuvallisuus nykykotimaisessa elokuvassa tuntuu olevan joko vanhoihin perinteisiin palaamista ja maaseutu- ja Karjala-romantiikan ylläpitämistä väkisin tai epämääräistä vauhtia tavoittelevaa suttuista leikkausta. Kummatkin yhdistää naurettava Pahat pojat, jossa leikkausten ja jump cutien tarpeellisuutta ei ole millään tavalla vaivauduttu perustelemaan.
Käänteinen, mutta paljonpuhuva tapaus on FC Venus, josta käsikirjoittaja Katri Manninen kirjoitti niinsanotun prequel-romaanin, joka sijoittuu aikaan ennen elokuvan tapahtumia. Elokuva on ollut suosittu, mutta tarinan kertomista tärkeämpää tuntuu olleen Suomen oloissa tuntemattoman markkinointitavan lanseeraaminen. (Kirjailijoiden toimeentulon kannalta niinsanottujen romanisointien julkaiseminen Suomessakin olisi kyllä hyvä idea, mutta se ei kuulu tähän.)

Palatakseni Risto Jarvaan: hänen parhaat elokuvansa ovat hänen yhteiskunnallisimmat työnsä. Esimerkiksi Yhden miehen sota on ankara kertomus 1970-luvun alun Suomesta, jollaisia kukaan ei halunnut nähdä. Elokuva sai valmistuessaan vähemmän katsojia kuin mikään Jarvan aiemmista töistä ja Jarva päätti vaihtaa tyylilajia. Omasta näkökulmastani Jarva petti omat ihanteensa rupeamalla tekemään yhdentekeviä komedioita, kuten Pappi joka ei osannut sanoa ei. Vaikuttaa tosin siltä, että hänen oli kapitalistisessa tuotantotilanteessa pakko: jos elokuvat eivät saa katsojia, seuraavia elokuvia ei yksinkertaisesti saa tehtyä.
Yhden miehen sodan kanssa samanlainen tapaus on Erkko Kivikosken Laukaus tehtaalla, joka esitettiin yllättävän vähäväkiselle yleisölle suomalaisen elokuvan festivaalilla pari viikkoa sitten. Kivikosken muut elokuvat (esimerkiksi Kesällä kello viisi ja Yö meren rannalla) voi minun puolestani unohtaa, mutta Laukaus tehtaalla oikeuttaa hänen uransa. Laukaus tehtaalla on edelleen iskevä ja yhteiskunnallisesti kirpeä kertomus siitä, mitä suurkapitalismi voi aiheuttaa pakottaessaan yrityksiä fuusioitumaan. Kivikosken ja käsikirjoittajien valitsema objektiivisuuteen pyrkivä dokumentarisuus on juuri oikea valinta. Joitain psykologisoivia kuvia lukuun ottamatta elokuva pysytteli tyylilajissaan johdonmukaisesti.

Tällaisia aiheita ei suomalainen elokuva enää käsittele. Se liittynee osaltaan siihen, että Jarvan ja Kivikosken parhaat elokuvat saivat tuoreeltaan niin vähän katsojia. Niitä on pidetty esimerkkeinä siitä, mitä tapahtuu, jos valtio tukee julkisesti elokuvia niiden taiteellisen ilmaisuvoimaisuuden perusteella: saadaan elokuvia, joita kukaan ei halua nähdä. Voi oikeutetusti kysyä, onko vikaa myös yleisössä. Yksi harvoja yhteiskunnallisia elokuvia viime vuosilta eli Jarmo Lampelan Eila ei haasta minkäänlaisia katsomistottumuksia, mikä tekee siitä valitettavan keskinkertaisen elokuvan.

Tunnisteet: , , , ,

tiistaina, tammikuuta 06, 2015

Fletcher Flora

Fletcher Florasta ei ole kauheasti löytynyt lisätietoa eikä hänestä ole esimerkiksi Wikipedia-hakusanaa, mutta tässä on hyvä teksti hänestä Prologue Books -kustantamon nettisivuilla - Prologue julkaisee vanhoja rikospokkareita hyvin tehtyinä sähkökirjoina, suosittelen! 

Fletcher Floralla (1914—1968) on nykyään vaatimaton kulttimaine. Floran kirjailijanura oli sekava eikä kovin tasalaatuinen, mutta hänen parhaissa kirjoissaan on erikoinen perverssi viritys. Floran kuvaamina tavalliset amerikkalaiset ovat sietämättömiä paskiaisia.
Floran romaaneista suurin osa on kioskipokkareita, Avonin, Lionin ja Fawcettin julkaisemia, mutta hänellä on myös pari kovakantista kirjaa. Floran ensimmäinen romaani Strange Sisters ilmestyi 1954 pokkarina Avonin kustantamana; vuodesta 1952 alkaen Flora oli kirjoittanut myös novelleja sellaisiin lehtiin kuin Manhunt, Dime Detective, Ellery Queen’s Mystery Magazine ja Alfred Hitchcock’s Mystery Magazine.
...näin serkkujen kesken (1960) oli Floran suosituin kirja ja sen julkaisi arvovaltainen Macmillan. Teos muistuttaa lähtökohdiltaan jossain määrin James M. Cainia. Flora vie lajityypin pidemmälle tehdessään murhasta ja sitä edeltäneestä syrjähypystä sattumanvaraisen ja vähän holtittoman teon: rikkaan ja vätysmäisen miehen vaimo ampuu miehensä nousuhumalassa ja alkaa sen jälkeen lakata varpaankynsiään, koska se rauhoittaa ja auttaa keskittymään. Vaimon rakastaja, älykäs, mutta saamaton aviomiehen serkku, kehittelee monimutkaisen suunnitelman (joka sivumennen sanoen muistuttaa hiukan Harry Whittingtonin Murhaverkkoa). Siinä on heikkoja lenkkejä ja lopputulos on melko lailla itsestään selvä, joskin siihen liittyy miellyttävä ironian pilkahdus. Viihdyttävän kirjan suurin ongelma on se, että se loppuu liian pian, eikä Flora saa aiheesta kaikkea irti.
Samaa vaivaa on myös toisessa Flora-suomennoksessa, jota amerikkalaiset alan harrastajat näyttävät pitävän tämän parhaana kirjana. Koira haudattuna -kirjassa (1967) on mukava idea — miljonäärin typerät sukulaiset raivostuvat, kun miljoonat näyttävät testamentin mukaan menevän pienelle chihuahua-koiralle —, mutta Floran innostus näyttää lopahtavan juuri, kun menon pitäisi alkaa. Typerien tyhjäntoimittajien kuvauksessa on kyllä riittävää ironiaa, joten kirja jaksaa kiinnostaa yhteiskuntasatiirina. Irvokkuuden lisääminen olisi piristänyt kirjan huomattavasti. Bill Pronzini arvostaa kirjan korkealle ja toteaa, että koska sen kustantaja Belmont oli yksi pienimmistä kioskikirjakustantajista, harva tietää kirjan edes olevan olemassa ja vielä harvempi on lukenut sen. Siinä tapauksessa on erikoista, että se on päätynyt suomeksi. [Kirjan ongelmat voivat johtua suomennoksesta. - jn]
Floralta on suomennettu myös kourallinen novelleja. ”Tunkeilija” on hauska ja pirullinen kiristysnovelli, jossa puolirikollinen yksityisetsivä yrittää huijata kaunista, perversseistä taipumuksistaan tunnettua naista. ”Ei perintöä ilman vainajaa” kertoo täysin samanlaisen jutun kuin Floran romaanit: typerät rikkaat tekevät murhia ja joutuvat kärsimään omaa idiootti-maisuuttaan.

Rikosromaanit:
Koira haudattuna. Suom. Seija Paavilainen. Arvi A. Karisto: Hämeenlinna 1967. Alun perin Skulduggery. Belmont 1967.
...näin serkkujen kesken. Suom. Pauli A. Kopperi. Arvi A. Karisto: Hämeenlinna 1966. Alun perin Killing Cousins. Macmillan 1960.

Rikosnovellit:
Ei perintöä ilman vainajaa, Alfred Hitchcock yllättää 9/1960.
Herrasmiesten murhajuttu teoksessa Olipa kerran murha... Kurki 38. Suom. Väinö J. Tervaskari. Tammi: Helsinki 1966.
Kukkivan muurin äärellä teoksessa Kuolema voi olla suloinen. Suom. Mirja Häggman. Mäntän kirjapaino: Mänttä 1973.
Myrkytyssopimus teoksessa Hirttäjän tusina. Suom. Vankka Vankkoja ja Väinö J. Tervaskari. Tammi: Helsinki 1983.
Todistaja oli nainen, Alfred Hitchcock yllättää 7/1960.
Tuhlattuja päiviä, Ellery Queenin jännityslukemisto 2/1962.
Tunkeilija, El Zorro 4/1961.

Tunnisteet: ,

G. T. Fleming-Roberts

Jatketaan taas piiiitkästä aikaa Pulpografian hakusanojen postausta korjattuina ja kommentoituina. Fleming-Robertsista on olemassa pulp-tuntija Monte Herridgen pieni artikkelin ja bibliografian kokonaisuus täällä, ja siitä paljastuvat mm. hänen etunimensä George Thomas sekä elinvuodet 1910-1968. On mahdollista, että suomennettujen novellien takana on vuonna 1947 New Detective Magazineen kirjoittanut Gayle Roberts, mutta tätä on melko mahdoton todistaa. Toista G. Roberts -nimistä pulp-lehtien avustajaa en ole löytänyt.

G. T. Fleming-Roberts oli Hugh B. Caven ja Paul Ernstin kaltainen joka lajin nikkari. Hän kirjoitti mitä tahansa yksityisetsiväjutuista supersankaritarinoihin ja kauhunovelleihin. Fleming-Roberts suhtautui työhönsä kuitenkin vakavasti. Alan tuntija Michael Grosz sanoo, että Fleming-Robertsin tarinoita luonnehtii mm. se, että niiden henkilöt tarvitsevat laajaa sosiaalista turvaverkkoa ja että niissä käsitellään paljon luottamuksen tematiikkaa. Grosz on ollut myös havaitsevinaan Fleming-Robertsin tarinoissa sympatiaa vammaisia ja vähemmistöjä kohtaan.
Fleming-Roberts kirjoitti 1930-luvulta alkaen mm. Ace Mysteryyn, Cluesiin, Ten Detective Acesiin, G-Men Detectiveen, Popular Detectiveen ja Thrillig Mysteryyn. Dime Detectivessä esiintyi Jeffrey Wren -niminen sankari, joka oli Fleming-Robertsin mukaan valkokankaalla Nero Wolfea esittäneen Edward Arnoldin näköinen. Fleming-Roberts kehitteli myös muutaman naamioidun sankarin, joista tunnetuin on 1940-luvun lopulla seikkaillut Captain Zero, joka taistelee rikollisuutta vastaan näkymättömänä.
Captain Zero on jossain määrin erilainen supersankari, koska hän on vastahakoinen käyttämään erikoisuuttaan eikä hän erikoisemmin välitä taistelustaan. Fleming-Robertsin kirjoittamat tarinat ovat realistisia, vaikka niiden sankari onkin silkkaa scifiä.
Toinen Fleming-Robertsin kehittämistä sankareista oli The Black Hood, joka seikkaili Hooded Detective -nimisessä lehdessä 1940-luvun alussa. Monien muiden tavoin Fleming-Roberts kirjoitti myös Phantom Detectivea eli Richard Curtis Van Loanin seikkailuja. Fleming-Robertsin ura jatkui vielä 1950-luvulla, jolloin hän kirjoitti sellaisiin lehtiin kuin Crime and Justice ja New Detective.
On epäselvää, onko novelli ”Jalokiviä ja rikoksia” Fleming-Robertsin kirjoittama. Joka tapauksessa se on kiinnostava novelli nuoresta naisesta, joka saa erään keikan yhteydessä haltuunsa arvokkaita koruja. Naapurin ujo mies sekaantuu asiaan ja joutuu vaikeuksiin. Sekavaa loppua lukuun ottamatta novelli on hyvä, mutta se vaikuttaa lopetetun kiireessä.
Yhtä epäselvä tapaus on niin ikään pelkällä Roberts-nimellä julkaistu ”Polttomerkitty”, jossa alkoholisoitunut poliisi tatuoittaa pikkunilkin otsaan sanan ’näätä’. ”Nilkki” päättää kostaa, mutta pahan poliisin jälkeläiset osoittavat häntä kohtaan yllättävää armoa.
Näiden novellien valossa Michael Groszin väite Fleming-Robertsin vähemmistöihin kohdistuvista sympatioista saattaa hyvinkin pitää paikkansa.
Fleming-Robertsin novelli ”Sleep No More My Lovely” on julkaistu antologiassa Hard-boiled Detectives (1992).

Rikosnovellit:
Jalokiviä ja rikoksia, Seikkailujen Maailma 9/1960. Julkaistu nimellä G. Roberts.
Polttomerkitty, Seikkailujen Maailma 3/1953. Julkaistu nimellä G. Roberts.

Tunnisteet: ,

sunnuntaina, tammikuuta 04, 2015

Elokuvamainonnan vääristymiä

Tein joskus Aamulehden Valo-liitteeseen tämmöisen kevyen jutun elokuvien mainonnasta ennen ja nyt, pontimena jutussa haastatellun Raimo Siliuksen mainio pamfletti, jonka otsikko on myös tämän postauksen otsikko. 

Elokuvan nimi on Riemua WC-reiällä. Sen mainoslauseet kuuluvat: ”Uskomatonta seksiä! Todella rohkea seksimenestys, jolle koko maailma nauraa! Mikä on riemureikä? Häkellyttää rohkeudellaan niin miehet kuin naisetkin! Mikä riemureikä!!! Tässä on maailman halutuin riemureikä! Mitä tästä on otettu pois, sen näette elokuvassa!”
Sadetakkimiehet ovat jääneet pysyvästi kodin seinien suojiin eikä vastaavantyyppisiä elokuvia Suomen valkokankailla juuri nähdä.
Elokuvien mainostaminenkin on muuttunut aika tavalla. Nykykatsojat varmasti pysyisivät kaukana, jos uutta kauhuelokuvaa mainostettaisiin samalla tavalla kuin takavuosina leffaa nimeltä Vampyyrin himo: ”Nyt se hetki on koittanut!!! Veriset vampyyrit ovat nousseet haudoistaan! Vampyyrien himo on kuuma veri! Kauhun täyttämää jännitystä alusta loppuun!”
Elokuvia promotoidaan nykyään ammattimaisin ottein eikä tällaisia kalkkunoita enää nähdä. Elokuvien mainosbudjetit liikkuvat isoissa summissa eikä mitään jätetä sattuman varaan.
Tämän viikon perjantaina ensi-iltaan tulevan Vares-elokuvan tuottaja Markus Selin sanookin: ”Ei ole mitään järkeä tehdä elokuvaa, jos sitä ei ollenkaan mainosta.”
”Elokuviin saadaan valtiolta avustusta ja olisi vähintään puolirikollista olla mainostamatta niitä.”
Vareksen markkinointiin on Selinin mukaan käytetty noin 200 000 – 300 000 euroa. Lopullista summaa ei vielä tiedetä. Elokuva on näkynyt niin televisiossa ja trailereissa ja sitä on mainostettu myös radiossa ja netissä. Ensimmäiset mainokset nähtiin jo vuosi sitten.
Vaikuttaa siltä, että Selin on onnistunut värväämään myös sään mainostamaan elokuvaa, jonka mainoslause kuuluu: ”Sinä kesänä satoi enemmän kuin koskaan.”
”Tärkein mainoskanava on silti suusta suuhun –menetelmä”, Selin sanoo.
Vareksesta onkin järjestetty useita ennakkonäytöksiä kohderyhmille.
Elokuvan suosion päättävät kuitenkin katsojat. ”Paskaa ei voi myydä kuin yhden viikonlopun”, Selin tuhahtaa.

Paskaa on kuitenkin yritetty myydä vaihtelevin tavoin. Tamperelainen pitkän linjan elokuvavaikuttaja Raimo Silius koosti 1973 pamfletin Elokuvamainonnan vääristymiä, josta alun sitaatit on poimittu.
”Silloin puhuttiin elokuvan kuluttajapolitiikasta”, Silius muistelee 70-lukua.
”Mainonta oli silloin varmaan härskeimmillään”, Silius sanoo ja kertoo asialla olleen lähinnä pieniä maahantuojia, jotka kamppailivat markkinaosuuksistaan koettelemalla hyvän maun rajoja.
Suurta osaa elokuvista väitettiin olevan K18-leffoja ja hyvin monen väitettiin joutuneen sensuurin hampaisiin, vaikka näin ei olisi ollutkaan. Seksi ja väkivalta korostuivat, joskus hyvinkin aggressiivisesti.
Nykyisen elokuvamainonnan Silius näkee hyvin asiallisena. Siistiytyminen tapahtui jo 70-luvulla, Silius paikantaa sen vuosiin 1977-1978. Sensuurilait höllenivät ajan myötä eikä sen autuuteen voinut mainonnassa enää vedota. Seksiä ja väkivaltaa tietysti näkee edelleen.
Silius sanoo, ettei hänen pamfletillaan varmaankaan ollut sen kummempaa vaikutusta. 80-luvulla videoiden mainonnassa tehtiin samantyyppisiä ylilyöntejä kuin leffojenkin kohdalla.
Samat temput eivät enää tepsi. Ylilyönnit ja köyhä verbaaliakrobatia eivät vedä katsojia.
”Elokuvassa pitää olla tiettyä pöhinää, että se vetää”, Markus Selin sanoo.
Jos sitä ei ole, surkeat elokuvat jäävät surkeiksi.

Kainalo:
Raimo Siliuksen raportissa Elokuvamainonnan vääristymiä vuodelta 1973 on paljon muitakin lainaamisen arvoisia mainoslauseita.
Decamerone 2: Härskiä Boccacciota – rehevän eroottista keskiaikaa! Reteesti vaan sanoi Boccaccio jo ennen kuin isä lampun osti!
Himon kuningattaret: He olivat viettiensä vankeja – mutta olivatko he perverssejä, sadisteja vai tyydyttivätkö he vain luonnollisia halujaan? Kuumankiehtova – raju kokemus! Haluja & hekumaa & kauhua & paljasta himoa & sadismia & salamenoja & seksiä…
Kidutuskammio: Verisesti svengaava hornantanssi! Nyt kysyttiin rentoa tappajanmieltä… kuumia tilanteita, joissa pärjäsi kylmillä otteilla. Täältä selvisi ainoastaan jalat edellä, sillä… he elivät vain tappaakseen!
Saatanan kytät: Nyt repeää helvetti!! Hymy huulilla, konepistooli sylkien shokkisarjoja… ärsytetyt tappokoneet murhaavassa vauhdissa!!! Aika vekkuleita nuo nykyhetken tappajajannut… Ronskisti vaan ”lääkettä” konepistoolista! Elokuva jonka valmistuksen kansainväliset rikosjärjestöt yrittivät estää!

Tunnisteet: , , , ,

torstaina, lokakuuta 23, 2014

Valkoinen hehku: tiedote

Törmäsin koneella elokuvan historiaa käsittelevän kirjani Valkoisen hehkun tiedotteeseen, jonka muistan itse tehneeni Vastapainon Teijo Makkosen pyynnöstä. Postaan sen tähän ja toivon, että joku bongaa kirjan ja lainaa sen kirjastosta ja minulle heruu senttejä lainauskorvauksina. 

Tietokirjailija Juri Nummelinin Valkoinen hehku on elokuvan historian oppikirja, jossa on otettu huomioon uusinta elokuvatutkimusta.
Perinteinen elokuvan historiankirjoitus on nostanut esiin tärkeitä elokuvantekijöitä, yleensä ohjaajia tai näyttelijöitä, mitä on 1980- ja 1990-luvuilta alkaen kritisoitu epähistorialliseksi. Vaikka tällainenkin tutkimus on omalta osaltaan tärkeää, niin Valkoinen hehku ei ole yksittäisten elokuvien historiaa, vaan enemmänkin tarkoitus on käsitellä kokonaista elokuvakulttuuria ja sen taustalla olevia historiallisia, taloudellisia ja sosiaalisia tekijöitä, jotka ovat osaltaan vaikuttaneet esteettisiin ja teknologisiin ratkaisuihin.
Elokuvan historia on tulkitsijasta riippuen joko reilun sadan vuoden ikäinen tai ainakin neljäsataa vuotta vanha. Valkoinen hehku alkaa niinsanotusta elävän kuvan arkeologiasta, jossa tutkitaan 1500—1800-luvuilla vaikuttanutta visuaalista – ja jopa audiovisuaalista – kulttuuria. Tämä osuus on pitkään ollut elokuvan historioissa syrjittyä tai kokonaan unohdettua ja sitä on pidetty vain varsinaisen elokuvan esiasteena.
1900-luvun alun elokuva on viime aikoina ollut vilkkaan tutkimuksen kohteena, mikä heijastuu myös Valkoiseen hehkuun. Vuosisadan vaihteen ns. attraktioelokuvat ja niiden suhde yleiseen audiovisuaaliseen kulttuuriin käydään läpi ennen siirtymistä klassiseen mykkäelokuvaan – joka ei ikinä ollut mykkää, koska elokuvia säestettiin elävällä musiikilla tai puheella. Mykkäelokuvan aikakaudesta nostetaan esille useita kansallisia elokuvia, samoin kuin niihin vaikuttaneita yhteiskunnallisia asioita.
Moderniin elokuvaan siirrytään kahta kautta: kokeellisen elokuvan ja Hollywood-klassismin tarkastelulla. Hollywoodin studiokauden tapa tehdä elokuvia on vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen ympäri maailmaa, muun muassa Suomessa, ja sen historian tarkastelu on aina ajankohtaista. Kokeellisesta elokuvasta ei tätä ennen ole ollut saatavilla kattavaa kokonaiskatsausta suomen kielellä.
Hollywood-klassismin valtakauden 1930—1950-lukujen rinnalla nähtiin useissa maissa – Italiassa, Yhdysvalloissa, Neuvostoliitossa — myös realistista elokuvaa, joka usein oli vastavirrassa Hollywoodin ja muihin perinteisiin elokuvantekotapoihin nähden.
Vasta kuitenkin niinsanottu modernistinen eli uuden aallon elokuva todella haastoi 1960-luvulla kaupallisena nähdyn Hollywood- ja muun studioelokuvan. Kirjassa käydään läpi eurooppalaisen uuden aallon elokuvaan vaikuttaneita tekijöitä. Modernistinen elokuva vaikutti 1980-luvulla syntyneeseen postmoderniin elokuvaan, johon liitettyä ohjaajakulttia voi hyvin verrata uuden aallon vastaavaan.
1980-luvulta eteenpäin perinteinen elokuva on saanut monia haastajia, joista tärkeimpiä ovat olleet Kaukoidän maat, kuten Japani ja Hong Kong. Näissä maissa elokuvan historia on ollut useallakin tavalla erilainen kuin länsimaissa. 1980-luvulla myös Hollywood kävi läpi monia muutoksia. Valkoisessa hehkussa selvitetään muun muassa action-elokuvan syntyyn vaikuttaneita yhteiskunnallisia tekijöitä. Lisäksi käsitellään 1990-luvulla esiin noussutta independent-elokuvaa.
Perinteisen näytelmäelokuvien lisäksi kirjassa käydään läpi myös dokumenttielokuvan ja animaatioelokuvan historiaa, joista kummastakaan ei ole ollut suomen kielellä saatavana nykyaikaista yleisesitystä. Suomalainen elokuva on omalla tavallaan heijastanut elokuvan historian yleistä kehitystä ja luku suomalaisesta elokuvatuotannosta tukee hyvin toisaalla kirjassa esiteltyjä kehityskulkuja.
Juri Nummelinin Valkoinen hehku on kirjoitettu monenlaisia lukijoita silmälläpitäen: kirja kelpaa opetuksen tueksi niin lukion äidinkielen tunneilla kuin yliopiston elokuvatieteen tai mediatutkimuksen kursseilla. Valkoinen hehku tarjoaa kuitenkin luettavaa kenelle tahansa elokuvasta tai sen pitkästä historiasta kiinnostuneille.