torstaina, maaliskuuta 17, 2016

James M. Fox / Pulpografia

Code Threen suomennoksessa
Hätämerkissä käytettiin
alkuperäistä kantta
Palataan takaisin Pulpografiaan ja sen hakusanoihin. Tässä James M. Fox, melko mielenkiinnoton ja keskinkertainen kirjailija, josta luin tänään aiemmin mainiolta Vintage Paperback & Book Covers -Facebook-sivulta: Fox oli Chandlerin tuttu ja kirjeenvaihtoystävä, mutta Chandler piti tätä tylsimyksenä. Pulpografiassa ei ollut Foxille elinvuosia, mutta näköjään hän oli syntynyt 1901 tai 1902 ja kuollut 1989. 

James M. Fox
James M. Fox syntyi Alankomaissa, muutti Yhdysvaltoihin 1946 ja kuoli siellä joskus 1980-luvulla. Hänen oikea nimensä oli Johannes Matthijs Willem Knipscheer, joten ei ollut ihme, että hän vaihtoi nimensä alkaessaan julkaista kirjoja. Fox aloitti uransa 1943 kirjalla Journey into Danger, jossa jo seikkailivat hänen vakiosankarinsa John ja Suzy Marshall, yksityisetsiväpariskunta, jonka seikkailuista kertovissa kirjoissa on Hammettin Varjomiehen vaikutusta. Marshallin pariskunnasta kertovia kirjoja ilmestyi yhteensä 13, ja monet tuntijat pitävät niitä Foxin parhaina. Fox hiljeni 1950-luvun jälkeen ja julkaisi sekä 1960- että 1970-luvulla vain yhden kirjan kummallakin vuosikymmenellä.
Foxilta on suomennettu kaksi kirjaa, joista toinen on kiinnostava poliisiromaani ja toinen noir-sävyjä tavoitteleva uhkapeliä sivuava jännäri. Hätämerkki (1953) kertoo Foxin vakiosankareista, etsivä (kirjan takakannessa poliisikersantti, tekstissä etsiväkersantti) Gerry Longista ja tämän apulaisesta, Chuck Conleysta. Hätämerkki on ensimmäinen kolmesta Longin ja Conleyn seikkailuista; kaksi muuta ilmestyivät 1957 ja 1967.
Lonf ja Conley löytävät ruumiin, mutta erinäisten kohellusten jälkeen ylemmät tahot kieltävät heitä jatkamasta tutkimuksia. Long ei luovuta, vaan selvittää rikoksen, jonka jäljet johtavat korkeimmalle tasolle. Samalla Longin lupaavasti alkanut rakkaussuhde poliisipäällikön tyttären kanssa epäonnistuu. Hätämerkki on yllättävän väkivaltainen kirja. Se alkaa: ”Ruumis oli löytynyt puistokadun varrelta matalan pippuripuun alta. Sen kasvojen tilalla oli pelkkää turvonnutta lihahakkelusta, jossa oli kaksi harmaankalpeassa lihassa näkyvää aukkoa, joita silmäripset reunustivat kuin ruoho avointa hautaa.” Kirja muistuttaa hiukan James Ellroyn massiivisia teoksia, mutta samanlaiseen perusteellisuuteen ja pahuuden kuvaukseen Fox ei edes pyri. Long ja Conley sanailevat päättömästi keskenään ja Long kuhertelee melkein estottomasti naisten kanssa. Fox antaa kuitenkin poliisin toiminnasta kriittisen kuvan — jos kirja vain olisi pidempi ja Foxilla enemmän tilaa käsitellä teemoja, Hätämerkki olisi merkkiteos. Nyt varsinkin sen alkupuolella on turhaa juoksentelua ja kohellusta.
Toinen Fox-suomennos Peli elämästä (1953) alkaa hyvin: mies kertoo hengästyneen tuntuisesti, että hän pakenee poliisia ja piileskelee hotellissa väärän nimen turvin. Hänen mukanaan on nainen, jonka kädet ovat vioittuneet. Takautumassa mies selvittää kaiken ja kirja lamaantuu liian pitkäksi ajaksi kuvailemaan miehen yrityksiä vikitellä mafian piikkiin samaa naista, jonka kanssa hän oli tarinan alussa. Kirjassa on paljon uhkapelikohtauksia, joita Fox ei jostain syystä saa kiinnostaviksi. Joitain hyviä kohtauksia ja tunnelmia kirjassa on, mutta muuten se on valitettavan tylsä. Kirjan epämääräisyyttä lisää se, että Fox on muodistanut tekstinsä julkaistavaksi 1980. Kirjasta suorastaan paistaa läpi, että se on kirjoitettu 1950-luvulla, mutta silti siinä välillä saatetaan kuunnella Rolling Stonesia tai puhua Vietnamin sodasta. Tällainen muodistaminen on yleensä merkki ammattitaidon puutteesta.

Romaanit:
Hätämerkki. Ässä 6. Valpas-Mainos: Alavus 1967. Alun perin Code Three. Little Brown 1953.
Peli elämästä. Top Crime 4. Suom. Heikki Sarkkila. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1986. Alun perin The Wheel Is Fixed. Little Brown 1953.

torstaina, maaliskuuta 03, 2016

Synttärikirja vuosien takaa

Tämä on ehkä oudoin postaus, jonka tulen tänne blogiin tekemään. Kun täytin 23 vuotta vuonna 1995, pidin syntymäpäiväjuhlat, joissa oli kirjallista ja taiteellista ohjelmaa, puheita, juhlaruno, kirjahuutokauppa teemalla "luettava" ja "kirjoitettava". Seuraavana vuonna kokosin sitten näitä tekstejä yhteen ja tein A5-kokoisen juhlakirjan, jonka nimi oli 23 - Duchamp, Baudelaire, Barthes. En enää muista, mihin Baudelaire liittyi, mutta Duchamp liittyi vessaan tekemääni tilataideteokseen ja Barthes huutokauppaan sekä Mikko Lehtosen esitelmään. Mikko on aina ollut hyvä parodisissa tiede-esitelmissä, ja niin tässäkin. Kun en ole nyt pyytänyt lupaa uudelleenjulkaisuun, tekstistä on esillä vain otteita. Mukana ei ole myöskään huutokauppatuloksia, vaikka ne jostain syystä kirjassa julkaisinkin.
Kirjasessa oli mukana myös Erkki Raution viime tingassa tekemä teksti, joka käsitteli sekopääkirjailija Robert Anton Wilsonia ja tämän pakkomiellettä lukuun 23, mutta en löytänyt tekstiä enää. Mukana oli myös yksi huvikseni kääntämäni e. e. cummingsin runo, jolla sattumalta oli järjestysnumeron nimi 23.

Synttärikirja oli muuten varmaan ensimmäinen kerta, jolloin käytin Abraxas-nimeä - samaa nimeä olen sittemminkin käyttänyt kaikenlaista outoa pieninä painoksina julkaistessani. Mikään oikea kustantamo se ei ole.

Lukijalle

Tämä vihkonen esittelee sen kaiken, mikä intellektuaalisessa ympäristössä liikkui minun 23-vuotissyntymäpäivieni aikaan ja tienoilla 10.5.1995. Mukana ovat niin alkuperäiset kutsutekstit (ilman ohjelman aikataulua), dosentti Mikko Lehtosen esitelmä kirjahuutokauppaa varten, huutokaupatut kirjat ja niiden myyntihinnat (sikäli kuin olen ne muistanut oikein), Markku Soikkelin onnitteluteksti sekä itse pitämäni kaksi puhetta, joista toinen on tervetuliais- ja toinen WC:n taidenäyttelyn avajaispuhe. Tekstit ovat muuttamattomia, paitsi kirjoitusvirheiden osalta.
Tämän vuoden syntymäpäivistä ei saisi samanlaista "antologiaa" aikaan, yksinkertaisesti siitä syystä, että en ole tilannut vastaavanlaisia juhlaesitelmiä enkä valmistellut uutta taidenäyttelyä - hädin tuskin pidän itsekään puhetta -, mutta tämä lienee aiheellista viime vuosina kovaksi äityneen, joskin harmittomana pysyneen narsismin hillitsemiseksi.
Minun on kuitenkin pyydettävä lukijaa suhtautumaan tällaiseen touhuiluun ymmärtäväisesti. Resurssit ovat pienet (edes taitto-ohjelmaa ei ole ollut käytössä), mutta jonkinlaista pienkustantamisen kyistä peltoa tässäkin kynnetään. Ehkä - kuka ties - tämäkin vihkonen on vielä tulevien hurmoshenkisten syntymäpäiväsankareiden huutokauppalistojen halutuimpia nimikkeitä.
Valoisaa ja kirkasta kevätpäivää!
Juri Nummelin


Tervetuliaispuhe
Juri Nummelin

Ystävät, toverit,

tervetuloa juhlistamaan kanssani kevään tulemista, sen loppumista ja kesän alkamista. Työt loppuvat ja aloittavat uudet. Minäkin siirryn tämän kesän myötä ensimmäistä kertaa todellisen palkkatyön piiriin. [Valtionhallinnon harjoittelijana. - toim. huom.] Tämä juhla toivoakseni voisi toimia tämän siirtymän riittinä.
Tällä viikolla on juhlistettu paljon toisen maailmansodan päättymistä, eilen Moskovassa juhlistettiin Suuren Isänmaallisen Sodan päättymistä. Perjantaina koko Suomen maa viettää Snellmanin päivää. Tähän väliin on hyvä saada mahtumaan meidän juhlamme, koska se toisaalta on rauhanjuhla - sillä kuka voisi vihata toista näinkin suurten ruokamäärien äärellä? - ja toisaalta se on kulttuurin ja kansallisuuden juhla. Ja kun tänään vietämme syntymäpäivääni, on hyvä muistaa, että tässä kiertyy eräänlainen ympyrä umpeen: päivänä, jona synnyin, ilmestyi Aku Ankka -lehti, ja tänä päivänä, jona ikäänkuin synnyn uudestaan, ilmestyy jälleen Aku Ankka. Tässä on tarpeeksi poeettista oikeutusta tälle juhlalle.
Mainitsin tuossa, että synnyn uudestaan. Mitä minä oikein tarkoitin? Vaikka toki tiedämme, että puhuja ei aina suinkaan ole tietoinen kaikista puheaktinsa merkityksistä, voin väittää, että puhun täydestä sydämestä ja koko tiedollani. Aivan lopuksi haluan sanoa jotain siitä, miten synnyn tänä päivänä uudestaan.
Täytän - joidenkin mielestä varmastikin naurettavat - 23 vuotta. En ole vielä mitenkään vanha, mutta joidenkin mielestä en varmasti nuorikaan. Olen jonkinlaisessa välitilassa, jossa minulla on mahdollisuus määrittää itse itseni: olenko vanha, nuori vai mahdollisesti jotain muuta. Luku '23' on alkuluku: se ei ole jaollinen muulla kuin itsellään ja numerolla yksi. Sen osien yhteenlaskettu summa on viisi, joka sekin on alkuluku. Kun tänään siis täytän nuo - naurettavat - 23 vuotta, olen itsekin alkuluvun kaltainen: minua eivät muut luvut voi määrittää. Tapahtuu joko niin, että minä määritän itseni tai jokin ykseys määrittää minut. En usko ykseyksiin, siispä minun olisi määriteltävä itseni.
Mutta eikö ole niin, että vapaus määrittää itsensä sisältää myös mahdollisuuden määrittää itsensä kaikkien määritelmien ulkopuolella? Ei kuulosta tänä postmodernina aikana mukavalta sanoa, että voi määrittää itsensä. Monien tutkijoiden tuloksista tiedämme, että tämä on vallankäyttöä, koska kaikilla ihmisillä ei ole samanlaista oikeutta.
Niinpä otan oikeuden käsiini ja määritän itseni määrittelemättömäksi. Minä määrityn enää vain siitä käsin, miten minä määrityn muiden kautta: minuun voi kirjoittaa mitä tahansa ja minä olen juuri sellainen. Mitä tahansa representaatioita minusta onkin, ne ovat kaikki paikkansa pitäviä. Tämän illan ajan olen julkinen ruumis - tätä varmasti tarkoittaa sana 'juhlakalu' - ja mikä minuun eli näihin juhliin liittyy, on vapaasti kaikkien käytettävissä. Olkaa hyvä ja nauttikaa pöydän antimista.

WC:n taidenäyttelyn avajaispuhe
Juri Nummelin

Hyvät WC:n vuoden 1995 taidenäyttelyyn tulijat,
arvoisa yleisö,

kun viime vuonna asetin jonkinlaisen semanttisen laboratorion[1] pienen asuntoni saniteettitiloihin, kyse oli siitä, että halusin näyttää ihmisen kenties arkipäiväisimmässä ja intiimeimmässä tilanteessakin piilevät ideologiset oletukset. Halusin näyttää, että ihminen on ideologioiden vanki silloinkin, kun paskantaa. Baudelaire tavoitti tämän kauniisti sanomalla, että demokraatille paskallakäyminen on rukous.
Viesti oli selvä myös toisaalle: imitoin tarkoituksellisesti Marcel Duchampia, ranskalaista neron asemaan noussutta taiteilijaa, jota ei ole koskaan pystytty lokeroimaan sen kummemmin dadaismiin, surrealismiin kuin futurismiinkaan. Duchampin yksi kuuluisimmista ja arvoituksellisimmista teoksista on Suihkulähde vuodelta 1917. Tämä teos on nurinniskoin asetettu pisuaari miesten yleisestä käymälästä. Duchampin kuuluisa ajatus, jota taidehistorioitsijat ovat sittemmin märehtineet pian 80 vuotta, oli, että mikä tahansa esine saavuttaa taideteoksen statuksen tullessaan valituksi ja siirretyksi taidemuseon, toisin sanoen taideinstituution, tiloihin. Sittemmin Duchamp jopa sanoi, että ei ole esinettä, joka ei samalla olisi myös taidetta.
Mitä sitten oikein tapahtui, kun ilmiselvästi otin käyttööni ajatuksen pisuaarista - tai pytystä - taideteoksena? En ollut millään tavalla Duchampin veroinen taiteilija: unohdin tyystin Suihkulähteen suunnattoman ironian. Kun Duchamp siirsi pisuaarin newyorkilaiseen taidenäyttelyyn ja signeerasi sen (väärällä nimellä R. Mutt), hän kommentoi koko taideinstituutiota tavalla, joka olisi relevantti vielä vuonna 1995. Minä taas en kommentoinut taideinstituutiota, vaan tein taidetta siinä missä kuka tahansa tilataiteilijakin.
Ja koska näin on, ironia kohdistuu nyt minuun. Duchampin radikaalius oli se, että hän ei yrittänyt luoda uusia instituutioita, vaan hän hajoitti, kenties jopa dekonstruoi vanhan. Minä yritin päinvastaista: siirtämällä taide-elämystä haluavat ihmiset omaan WC:heni, tein pilkkaa ainoastaan heistä, kenties jopa ihmisinä enkä pelkästään katsojina.
En voi pyytää anteeksi. Voin vain uudella teoksellani[2] osoittaa, että olin väärinymmärretyn Duchampin vanki. Uusimman näyttelyni äärimmäinen minimalismi yrittää rajoittaa tulkintoja, jotka kuitenkin, kaikesta itsekriittisyydestäni huolimatta, päätyvät samaan ajatukseen: Eikö tässä tapahdu sama juttu kuin viime vuonnakin? Ja koska näin on, lupaan, että ensi vuonna en enää avaa uutta taidenäyttelyä, vaan teen vain sen, minkä kuka tahansa ihminen voi omassa privaatissaan tehdä: sisustan WC:ni.

[1]Kyseessä oli installaatio, jossa WC:n seinille asetettuja kulttuurisia symboleja (Kalle-lehti, poikakuvia, Bart Simpson -plakaatti, elokuvajuliste, punainen pahvista leikattu sydän jne.) kommentoitiin pienissä paperilapuissa olleilla viesteillä.

[2]A3-kokoinen paperi tyhjällä seinällä ilmoitti: "Viime vuonna kuvittelin olevani Marcel Duchamp."


23
Markku Soikkeli

Alku on aina ilman lukua.
Vasta muutaman kertoman jälkeen tulevat luvut
ja Ensimmäisen hohto alkaa himmetä.
Vasta kun ainakin kerran kaiken mitatun järjestys on summattu
ja erotettu siitä mikä jäi irrationaalisen murtumiin
- vasta sen jälkeen saadaan alullekin luku:
"Olipa kerran..."

Alkuluku on muita lukuja alkuperäisempi vain laskentataitoiselle,
ja ainoastaan sellaiselle numeroiden taitajalle,
jolle alkuluvulla on käyttöä.

Alkuluvusta ei ala mitään.
Tyhjän symbolina se on yhtä kuin nolla.
Alkuluvut ovat pykäliä, jotka siirtävät kulutuslukuja,
muista luvuista monistettuja kerrannaisia,
ortogonaalisen maailmankaikkeuden liukuhihnalla.
Jokainen alkuluku on järjestyksen mukainen pykälä
kulutuslukujen matkalla äärettömyydestä alkuun,
kohti kutsumattoman alkuperän ammottavaa nollakuilua,
kohti interpretanttiketjujen viimeistä lenkkiä.

Nähdessään alkulukujen keskinäisen järjestyksen
ja erottaessaan yhden alkuluvun muista
ihminen luo aidon alkuluvun.
Hän antaa numeroiden marssille uuden merkitsevän alkupisteen.
Alkuluvusta alkaa tällöin partikulaarisen aito historia.
Sen narratiivinen muoto on haastavin kaikista:
"Onpa kerran..."

Kaksikymmentäkolme on alkuluvuista kymmenes.
Se on varma ja täysi uuden alku kuin paraativuosi.
Tulkoon sellainen.


Mikko Lehtonen:
otteita 'luettavan' ja 'kirjoitettavan' eroja käsittelevästä esitelmästä

'Scriptible' puolestaan samastuu Barthesilla tekstiin, josta hän kirjoittaa:
teksti pysyy kielessä.
Äkkipäätä voisi kuvitella, että tekstiä olisi esimerkiksi kieleen nuoltaessa takertunut postimerkki, mutta tästä ei tietenkään, kuten valistuneet kuulijat hyvin tietävät, suinkaan ole kyse, kuten Barthes jatkaa:
teksti on olemassa vain diskurssissa.
Nyt siis saamme johtolangan siitä, mistä lähteä tekstiä hakemaan. Mutta kuten valistuneet kuulijani tietävät, diskursseja on kaikkialla. Mihin niistä etsijän olisi sukellettava? Onneksi Barthes vihjaa heti perään myös siihen, kuinka tekstiä on etsittävä. Hän kirjoittaa:
Teksti koetaan vain työssä, tuotettaessa.
Tämän valossa on selvää, että tekstiä ei - toisin kuin teosta - voi pitää kädessä, koska teksti kädessä olisi hyvin vaikea tehdä työtä ja tuottaa. Mutta millaisesta työstä tässä mahtaisi olla kyse? Barthes antaa tästä osviittaa mainitessaan, että "tekstille [---] on ominaista merkittyjen loputon lykkääminen". Kryptisyydessään Barthes ei kuitenkaan kerro, keitä nämä 'merkityt' ovat, saati sitä millaisessa ajopelissä heitä lykitään. Siksipä joudumme mekin lykkäämään tämän meille jääneen arvoituksen ratkaisua, jossa olisi aineksia graduun ja miksei aina väitöskirjaankin, ja ehdottamaan omaa ratkaisuamme dilemmaan.
Ehdotankin, että tästedes 'luettava' ja 'kirjoitettava' käsitetään lyhyesti ottaen seuraavasti: 'Luettavaa' on kaikki sellainen teksti, josta lukija kuvittelee saavansa jotain selvää. 'Kirjoitettavaa' taas on sellainen teksti, josta ei ota tolkkua kirveelläkään. Tällaisena 'kirjoitettava' teksti vertautuu palimpsestiin, joka, kuten valistuneet kuulijani hyvin tietävät, merkitsee kirjallista teosta, jossa on useampi kerros, mutta myös kirjaimellisesti tekstiä, joka on kirjoitettu sellaiselle pinnalle, josta aiempi teksti on pyyhitty osittain tai kokonaan pois.
Kattava määritelmä esitelmäni otsikon viimeisestä osasta voisikin kuulua seuraavasti: Barthesilaista 'kirjoitettavaa' eli 'scriptible' tekstiä edustaa puhtaimmillaan epävarman, lähinnä arvausperiaatteella etenevän opiskelijan tenttivastaus, josta ei pirukaan ota selvää, kun kirjoittaja on koko ajan kummannut jo kirjoittamaansa ja väsännyt päälle uutta legendaa. Kun siis alkavassa huutokaupassa pidätte teoksia kädessänne niitä arvioiden, katsokaa, ettei kukaan ole kirjoittanut päälle.
Valitettavasti minun täytyy nyt kuitenkin lopettaa esitelmöimiseni, koska en saa enää selvää luntastani, koska joku on kirjoittanut muistiinpanojeni päälle jotain, mistä ei saa mitään selvää.

***

e. e. cummings
23

yö)
ettätämä
nöyr
    tynyt

valitusmurahdus-&-oli
o jähmettää(kes
ken)e
lämän minkä jo
(ei)ka(kihar
taen)ää
        nettömäs
ti ovat(m

yös keskiyössä piile
ksii 2 vään
telyynjoka huo
ne van

gittua aavetta)kuin
itku
virren
      kuinkat
   kiipeävätkirku

v
AT
r
äjähtävät (eiVät

tiistaina, maaliskuuta 01, 2016

Sven Lindqvist: Rasismin vastustajia

Sven Lindqvistin rasismisarja on todella upeaa kirjallisuutta, sellaista narratiivista tietokirjallisuutta, joka harppaa pelkästä journalismista kohti kaunokirjallisuutta ja jopa taidetta. Tässä muistaakseni Satakunnan Työhön tekemäni arvostelu. Olen jonkin verran editoinut juttua alkuperäisestä.

Taistelua rotuvihaa vastaan

Sven Lindqvist: Rasismin vastustajia. Ihmisiä ja argumentteja taistelussa rotuennakkoluuloja vastaan 1750-1900. Suom. Heikki Salojärvi. Pequod 1998.

Sven Lindqvistin teokset Tappakaa ne saatanat ja Aavikkosukeltajat ovat erinomaisia johdatuksia eurooppalaisten suhteeseen toisiin kansoihin. Joseph Conradin maailmoihin johdattavassa Tappakaa ne saatanat -teoksessa Lindqvist maalaa vahvan kuvan siitä inhosta, jota eurooppalainen on väittänyt tunteneensa afrikkalaisia kohtaan. Lindqvist käy läpi perustelut ja toimenpiteet, lopputuloksena on Joseph Conradin Pimeyden sydämestä tuttu lause: "Exterminate all the brutes!"
Aavikkosukeltajat-teoksessaan Lindqvist kirjasi Afrikkaan idealistisesti ja romanttisesti suhtautuneiden eurooppalaisten matkailijoiden ristiriitaisuuksia ja suhteutti ne omaan Afrikan-matkaansa. Tuloksena oli oppinut ja henkilökohtainen essee eurooppalaisten ja afrikkalaisten kohtaamisista edellisten unelmissa ja jälkimmäisten todellisuudessa.

Antirasisteja

Nyt suomennetussa, muutaman vuoden takaisessa teoksessa Lindqvist on jättänyt henkilökohtaisuuden vähemmälle. Rasismin vastustajia esittelee lyhyissä, muutaman sivun mittaisissa artikkeleissa ihmisiä, jotka ovat vastustaneet rotuennakkoluuloja, toisten kansojen hävittämistä taloudellisten tai poliittisten etujen nimissä ja toisten kansojen käsittämistä alempiarvoisiksi. Lindqvist on rehellinen: hän kirjoittaa, että vaikka hänen taistelijansa ovat eurooppalaisia ja pohjoisamerikkalaisia, se ei tarkoita, etteikö heitä olisi myös muissa maanosissa, kyse on ainoastaan hänen omasta tietämättömyydestään.
Henkilöhahmojen skaala ulottuu Benjamin Franklinin ja Alexis de Tocquevillen kaltaisista klassikoista täydellisiin tuntemattomuuksiin, Charles Andersonin ja Langfield Wardin tapaisiin pienivolyymisiin toisinajattelijoihin. Mukana on myös kirjallisuuden pieniä klassikoita, kuten Georg Lichtenberg, Olive Schreiner ja Theodor Mommsen. Vanhalle rakkaudelleen Conradille Lindqvist omistaa yhden luvun, vaikka joutuukin myöntämään, ettei tiedä, onko Narkissoksen neekeri (1898) rotupoliittinen kannanotto vai ei.

Katteetonta optimismia?

Lindqvistin teos on pinnalta katsoen optimistinen, poiketen aiemmista niin sanotun aavikkotrilogian teoksista, joissa päällimmäisenä on kauhu ja vastenmielisyys eurooppalaisten suorittamia rikoksia kohtaan. Rasismin vastustajia kokoaa yksiin kansiin, Lindqvistin mukaan ensimmäistä kertaa, ihmisiä, jotka ovat vastustaneet eurooppalaisen ihmisen pahuutta.
Kiertoteitse Rasismin vastustajia on kuitenkin hyvin synkkä teos. Kun se kuvaa rohkeita ihmisiä, jotka ovat pystyneet kääntämään historian kulkua edes pieneksi hetkeksi (kuten Benjamin Franklin osoittaessaan lynkkausjoukolle, ettei heidän tähtäimenään olevia intiaaneja ole inhimillistä tappaa), se kuvaa myös ihmisiä, joita on jouduttu vastustamaan: ihmisiä, jotka ovat halunneet tuhota kokonaisia kansoja, tai ihmisiä, jotka ovat halunneet ulottaa ennakkoluulonsa koskemaan valtioitten ulkopolitiikkaa.
Rasismin vastustajissa kuvattujen rohkeiden ihmisten vastapainona on ollut usein - liian usein - älymystön tukema rotu- ja ihmisvihamielisyys. Lindqvistin kuvaamat ihmiset ovat jatkumoa, jota tekisi mieli nimittää traagiseksi sankarillisuudeksi: heidän taistelunsa eivät ole tuottaneet voittoa, koska muutoin Lindqvistin ei olisi tarvinnut kirjoittaa kaikista heistä.
Lindqvist osoittaa lisäksi, että muinoiset rotuvihaajien ennakkoluulot muistuttavat liikaa nykyisten rotukiihkoilijoiden argumentteja: milloin veri heikkenee ja rotu tuhoutuu, milloin vieras rotu vie työpaikat, milloin "todistetaan", että esimerkiksi mustat eivät ole kyenneet luomaan kukoistavia sivilisaatioita, ja niin edelleen.

Taloudelliset kytkyt

Juuri tässä tosin on Lindqvistin nopealukuisen teoksen suurin voima: se pystyy osoittamaan vaivattomasti, että esimerkiksi natsismin rotuviha ei ollut mikään ainutlaatuinen tilanne. Elintilasta ja puhdaasta rodusta puhuttiin Englannissakin paljon 1800-luvun loppupuoliskolla.
Monet Lindqvistin siteeraamista rasistisista kirjailijoista ja ajattelijoista voisi sekoittaa natsi-ideologeihin. Näin esimerkiksi englantilainen Edward E. Freeman, joka 1860-luvulta alkaen kirjoitti, että englantilaiset ovat aitoja alkuperäisiä saksalaisia ja että englantilaisten suorittama kelttien kansanmurha on täydentynyt, kun Amerikkaan siirtyneet englantilaiset tuhosivat intiaanit miltei sukupuuttoon.
Tai amerikkalainen John Fiske, joka vuonna 1880 esitti, että "se päivä ei ole kaukana, jolloin neljä viideosaa ihmiskunnasta (...) katsoo polveutuvansa englantilaisista esi-isistä." Parikymmentä vuotta aiemmin amerikkalainen antropologi E. G. Squier oli kirjoittanut, että Yhdysvaltojen menestyksen salaisuus oli väestön rotupuhtaus.
Ei ole vaikea havaita, että näissä argumenteissa on kysymys taloudesta. Koko maailman ympäri levittäytyminen merkitsi myös koko maailman - toisin sanoen globaalin - talouden haltuunottoa ja sille oli annettava jokin oikeutus. Tämä oikeutus oli rotuviha.
Lindqvist joutuu toteamaan, että Amerikan intiaanien puolesta puhunut Alexis de Tocqueville muutti sittemmin Afrikan-matkallaan ajatteluaan. Hänestä oli tullut Ranskan siirtomaaministeri ja virka pakotti hänet luopumaan rotujen välisestä tasa-arvosta. Tocqueville kääntyi kannattamaan Saharan alkuperäisasukkaiden hävittämistä.



sunnuntaina, helmikuuta 21, 2016

Saatana on täällä tänään

Tämä on ilmeisesti Turun Ylioppilaslehteen 90-luvun lopussa tehty juttu. 

Rakkaalla lapsella on monta nimeä: piru, paholainen, Perkele, Lusifer, sielunvihollinen, Beelsebub. Tunnetuin on varmaankin Saatana, suomeksikin hyvin yleinen kirosana. Hän on persoonallinen paha, joka aiheuttaa päänvaivaa niille, jotka horjuvat uskossaan ja kysyvät: "Miksei Jumala tee mitään? Miksi Jumala sallii pahan olla olemassa?" Hän on nyt muotia.

Saatana on muodissa eikä pelkästään mustiin pukeutuvien häiriintyneiden nuorten keskuudessa. Hollywood on jälleen kerran ominut hänet. Hänen monet valkokangasroolinsa muistetaan: Rosemaryn painajainen, Ennustus, Manaaja... Nyt Saatana on hauska kaveri eikä mikään ottovanhempiaan vainoavan lapsen isä. Gabriel Byrne esittää Saatanaa elokuvassa, jossa häntä yrittää saada kiikkiin itse Arnold Schwarzenegger. Koomikko Adam Sandler taas esittää pääpirun poikaa tulevassa elokuvassa Little Nicky. Vajaa vuosi sitten Al Pacino pääsi ylinäyttelemään paholaista elokuvassa Paholaisen asianajaja. Myös toissa vuoden Disney-piirretyn, Herkuleksen, Haades oli selvää paholaiskuvastoa. James Woodsin äänellä puhunut Haades oli "siisti tyyppi", selvä nykyaikainen manalanvaltias.
Kaikki tämä tapahtuu Hollywoodin vetävällä charmilla eikä kenelläkään lie mitään vastaan sanomista.
Samaan aikaan Suomessa saatananpalvonta hätkähdyttää ihmisiä - eikä syyttä: Hyvinkään paloittelusurman tekijöiksi on melkoisella varmuudella saatu muutama saatananpalvontaa harrastanut nuori. Onko kyse todellisesta rituaalimurhasta vai rikolliseen toimintaan liittyvästä "tavallisesta" murhasta, on vielä tietymätöntä. Asialla ei kuitenkaan ole mitään merkitystä, koska kyseessä on kuitenkin ihmishengen menetys.

Mikä ihmisissä vialla?

Onko saatananpalvonta aitoa alakulttuurista kapinointia vallitsevia arvoja vastaan vai suurrikollisten masinoimaa tulevien työntekijöiden rekrytoimista? Voiko saatananpalvonnasta löytää jotain eettisesti ja filosofisesti kiinnostavaa vai onko se harhautuneiden yksilöiden vastuutonta toimintaa?
Noitavainoja paljon tutkinut historioitsija Marko Nenonen kirjoittaa äskettäin ilmestyneen Tiede 2000 -lehden artikkelissa, että saatananpalvonta on hyvin tuore ilmiö. Nenosen mukaan se syntyi vasta toisen maailmansodan jälkeen ja on hyvin amerikkalainen ilmiö - Nenonen viittaa mm. Anton LaVeyhin, jonka kirjat kulunevat Suomessakin monien mustakaapuisten käsissä.
Nenonen ei tee rinnastusta, mutta tekee mieli huomauttaa, että toisen maailmansodan jälkeen syntyivät myös nuorisokulttuuri, suuri mediateollisuus ja rockmusiikki. Ne ovat siis saman ajan lapsia eikä ole mikään sattuma, että varsinkin rock on kulkenut pitkän matkan yhdessä satanismin kanssa. Muistetaan Rolling Stonesien Sympathy for the Devil, Led Zeppelinin monien jäsenien okkultismikiinnostus, Kauko Röyhkän satanismipaljastus, torniolainen Impaled Nazarine ja muut death metal -bändit.
Nuoruutensa 1980-luvulla eläneet muistavat hyvin Venomin, satanismin kuvastolla flirttailleen hölmöläisheavybändin, jonka jäsenet ovat nyttemmin pyytäneet anteeksi ja sanoneet, etteivät he ottaneet vakavasti saatananpalvontaa. Bändin imago jäi kuitenkin elämään ja melkein jokaisen asiaa sivuavan heavybändin levynkannessa on samanlaisia kuvia kuin Venomillakin. Ero on vain se, että Venomin jälkeläiset ottavat asian vakavasti.
Saatananpalvonta kulkee nähtävästi hyvin tiiviissä kytkyssä laajan mediakulttuurin kanssa. Asiaan liittyy hölmöjäkin anekdootteja: 50-luvun povitähti Jayne Mansfieldin tapaturmaisen kuoleman väitetään liittyneen juuri Anton LaVeyn johtamaan Saatanan kirkkoon.
Omaelämäkerrassaan LaVey lisäksi väittää, että monet Hollywoodin kauhuelokuvat on tehty häntä silmällä pitäen. Totuus on, että LaVey esiintyy parissakin underground-ohjaaja Kenneth Angerin elokuvassa (joista yhteen musiikin teki Mick Jagger). Anger sitten taas on nykyisin tunnustettu taiteilija, jonka työn vaikutus näkyy rockvideoissa. Ympyrä on sulkeutunut.

Nurinkurista kristinuskoa

Marko Nenonen korostaa artikkelissaan, että ilman kristinuskoa ei olisi myöskään saatananpalvontaa, koska kummassakin käytetään samoja riittejä ja symboleja. Symbolit saavat alkunsa juutalaisesta uskosta sekä osittain itämaisista uskonnoista, kuten zoroasterlaisuudesta (jonka pinnallinen vaikutus näkyy myös Friedrich Nietzschen Zarathustra-kirjassa - tässä taas yksi sulkeutunut ympyrä). Nenonen sanoo vieläpä, että kristinusko loi persoonallisen pahan omiin tarkoitusperiinsä: ensiksi peitotakseen harhaoppiset lahkot, sitten valvoakseen ihmisten ruumiillisuutta noitavainojen aikaan.
Nenosen mukaan nykyiset saatananpalvojat ottavat kristinuskon synnyttämän kuvan sellaisenaan eivätkä kyseenalaista sitä. He luulevat, Nenonen kirjoittaa, että heidän harjoittamansa saatananpalvonta on paluuta johonkin muinaiseen, noitien harjoittamaan uskontoon, vaikka sellaista ei koskaan ole ollutkaan.
Nenonen luottaa vakaasti valistukseen. Osoittamalla saatananpalvojille, että heidän palvomaansa asiaa ei ole olemassa, heidät saadaan luopumaan typeryyksistään. Strategia ei ole toiminut "oikeidenkaan" uskovaisten kanssa, miksi se tehoaisi saatananpalvojiin, jotka ovat yleensä hyvin tieteenvastaisia?
Saatananpalvonnassa annetaan kaikki valta ruumiille (joka on yleensä miehen) ja kaikki energia palautuu seksuaalisuuteen - kuten Nenonen sanoo, Saatana on machojumala. Saatananpalvonta on kaiken modernin länsimaisen ajattelun vastainen liike ja sellaisena se on tietysti yksi osa postmodernia kulttuuria ja pluralismia. Tässä identiteettipelissä voi kuitenkin käydä niin, että identiteetti häviää tyystin.
Saatananpalvonnassa on sekin ongelma, että sitä vastustaessaan ajautuu herkästi hurskastelun alueelle. Vaikuttaa siltä, että tällaisia asioita saavat vastustaa vain uskovaiset. Lisäksi vaikuttaa siltä, että saatananpalvonnasta pääsee eroon vain toisen jumalan avulla, nimittäin Jeesuksen. Kuten eräs asiaa kokenut Helsingin Sanomain nuorten postissa kirjoitti: "Jeesus antaa Saatanalle turpiin."

Saatananpalvontaa pitäisi kuitenkin voida vastustaa ilman uskonnollisiakin argumentteja. Nenosen asiallinen asenne on sinänsä hyvä, mutta se on varmasti neuvoton Hyvinkään kaltaisten tapausten edessä. Saatananpalvontaan liittyy selvästi kovan rikollisuuden muotoja ja silloin on aivan sama, mitä uskontoa tämän rikollisuuden harjoittajat tunnustavat. Murhat eivät siitä muuksi muutu.

Francis Bacon: Matkustamisesta

Olin sen verran kiinnostunut matkustamisen historiasta 90-luvulla opiskellessani, että rupesin kääntämään jostain antologiasta löytämääni Francis Baconin esseetä "Of Travel". Näin pitkälle pääsin. (Essee löytyy englanniksi mm. täältä.)

Matkailu on nuoremmille osa kasvatusta, vanhemmille osa kokemusta. Sen, joka matkustaa toiseen maahan ennen kuin hän ymmärtää maan kieltä, pitäisi jäädä kouluun eikä lähteä matkalle. Sen sallin mielelläni, että nuoret miehet matkustavat jonkun opettajan tai vakaan palvelijan kanssa, mutta hänen tulee osata maan kieltä ja hän on ollut maassa aiemminkin, jolloin hän voi kertoa nuorukaisille, mitä asioita kannattaa katsella maassa, jonne he menevät, millaisia tuttavuuksia heidän on etsittävä ja millaisia harjoituksia tai (tieteitä) paikka tarjoaa. Sillä muutoin nuoret miehet kulkevat silmät peitettyinä eivätkä juurikaan katsele ympärilleen. On outoa, että merimatkoilla, joilla ei ole muuta nähtävää kuin taivasta ja merta, pidetään päiväkirjaa, mutta kun matkustetaan maalla, missä olisi niin paljon havainnoitavaa, näin ei tehdä, aivan kuin olisi sopivampaa sattumalta huomata kuin tarkkailla. Otettakoon päiväkirjat siis käyttöön. Asioita, joita kannattaa nähdä ja havainnoida, ovat: prinssien hovit, varsinkin silloin kun niissä otetaan lähettiläitä vastaan, hovioikeudet, kun ne kokoontuvat kuulemaan syytteitä, kirkot ja luostarit ja niissä olevat muistomerkit, kaupunkien ja kauppaloiden muurit ja linnoitukset, ja niin myös satamat ja laiturit, vanhat paikat ja rauniot, kirjastot, yliopistot, väitöstilaisuudet ja luennot, jos niitä on, (satamat) ja laivastot, talot, valtiolliset ja huvipuutarhat, jotka ovat lähellä kaupunkeja, ritarihuoneet, asehuoneet, sanomalehdet, pörssit, ylioppilaiden asuntolat, varastot, ratsastustaidon harjoitukset, aidoitus, sotilaiden harjoittelu ja muu vastaava, näytelmät, paikat, joihin paremmanpuoleiset ihmiset menevät lepäämään, jalokivien ja juhlavaatteiden aarrekammiot, kabinetit ja harvinaisuuskokoelmat, ja lopuksi, se, mikä on heidän vierailemissaan paikoissa muistettavinta. Tämän kaiken jälkeen opettajien tai palvelijoiden tulisi tehdä 

lauantaina, tammikuuta 02, 2016

Jaakko Suominen: Sähköaivo sinuiksi, tietokone tutuksi

En enää muista, missä tällainen kirja-arvostelu on ilmestynyt, veikkaisin Peili-lehteä, mutta varma en ole. Disketillä olleessa versiossa ei ollut myöskään jutun otsikkoa enkä sellaista nyt tähän hätäänkään keksi. 

Tietotekniikkaa ei voi tutkia ilman kytkentää muuhun historiaan, väittää Jaakko Suominen kirjassaan Sähköaivo sinuiksi, tietokone tutuksi. Turkulainen tutkija haastaa aiemman tietotekniikan tutkimuksen ja pitää sen lähtökohtia riittämättöminä tai vanhentuneina. Suomisen lähtökohta kirjassaan läheneekin kulttuurintutkimusta ja sen 1980-luvulla asettamaa haastetta edelliselle teoslähtöiselle tutkimustavalle.
Suomiselle tietokonekin nimittäin on teksti: eri ajoissa ja paikoissa erilaisia tulkintoja saava kudos, jonka merkitykset eivät koskaan ole annettuja, vaan aktiivisesti käytössä muokkaantuvia ja muuttuvia. Suomisen mukaan aiemmat tietotekniikan tutkimukset ovat lähestyneet aihettaan eri tavalla, jota tekisi mieli sanoa teoskeskeiseksi. Karrikoidusti sanoen on tutkittu eri toimijoiden, insinöörien, matemaatikkojen tai muiden tutkijoiden, uutteraa ja usein nerokkaaksikin väitettyä työtä yhä täydellisemmän tietokoneen kehittämiseksi. Suominen puhuu näissä yhteyksissä joko insinöörihistoriallisesta tutkimuksesta tai suurmieskuvauksesta. Kumpaakin esiintyy edelleen, mutta Suomisen edustama tutkimusperinne, jossa pyritään ottamaan haltuun ilmiön monet eri puolet ja kysymään, miksi jokin on ollut juuri jollain tavalla, on antoisampi. Toisaalta voi kysyä, mistä Suominen saisi materiaalinsa, jos insinöörihistoriallista tutkimusta ei tehtäisi - sellaisena ne ovat varmasti edelleen tarpeellisia.
Suomisen aineisto on laaja. Hän käsittelee 1950-70-lukujen uutisia, pilakuvia ja populaarikulttuurin tietokoneisiin liittyviä tekstejä, kuten elokuvia. Erikseen Suominen analysoi tietokonelaskentaa vuoden 1966 eduskuntavaaleissa ja vuoden 1968 kunnallisvaaleissa. Lisäksi vuoden 1970 eduskuntavaalit saavat perusteellisen käsittelyn - Suomista kiinnostaa niissä tietokoneen tekemisen ennustusten ja todellisten vaalitulosten välinen suhde. Kone nimittäin ennusti oikein SMP:n kaltaisen puolueen äänivyöryn, johon yksikään johtavista puolueista ei halunnut uskoa. Oikea tulos saatiin selville vasta pitkän ajan jälkeen, mutta tietokoneen “laskutaitoa” ei vielä silloinkaan haluttu hyväksyä. Tietokoneeseen suhtauduttiin epäluuloisesti vielä pitkään 70-luvulla, vaikka 50- ja 60-luvuilla oli tehty paljon työtä sen eteen, että ihmiset oppisivat kunnioittamaan ja ihailemaan tietokoneita.
Niin kuin usein käy, ihmiset eivät ottaneet käskyjä ylhäältä. Tietokoneita käsittelevä uutisointi teki koneista usein jonkinlaisia ihmekoneita, mikä varmasti sai ihmiset ajattelemaan niitä täysin erillään omasta elämästään. Tämä näkyi pilakuvissa, joissa tietokoneita lempeästi pilkattiin.
Suomisen aineistosta puuttuu kuitenkin melkein täysin ihmisten omakohtainen kokemus tietokoneista. Hän ei kerro, miten ihmiset olisivat tietokoneita käyttäneet tai mitkä olivat ihmisten omakohtaisia käsityksiä niistä. Ehkä dokumentteja ei ole - 50-luvulta 70-luvun loppuun tietokoneet olivat massiivisia superlaskentakoneita, mikä sai alan gurutkin ajattelemaan, että niitä ei Suomen kokoisessa maassa monta tarvittaisi. Kukaan ei osannut kuvitella mikrosirua ja henkilökohtaisia tietokoneita.
Tällaisen aineiston puute kuitenkin heikentää Suomisen kirjaa. Yrittäessään hahmottaa, millaisia merkityksiä media ja muu julkisuus antoi tietokoneille, Suominen tulee sittenkin lähelle kritisoimaansa vanhaa tietotekniikan tutkimusta.Kyse on yhteiskunnan ylärakenteesta, valtajulkisuudesta, insinöörien, poliitikkojen, sanomalehtien ja mainostoimistojen käyttämistä diskursseista. Varsinkin vuoden 1970 eduskuntavaalien yhteydessä Suomisen teksti ei paljon eroa samaa asiaa käsittelevästä poliittisen historian tutkimuksesta. Välillä tuntuu kuin lopullinen analyysi tietokoneiden merkityksestä modernisoituvalle kansakunnalle ja yhteiskunnalle jäisi tekemättä. Usein taas tulee mieleen, että kirjallisuudentutkimuksen tekstianalyysimetodit voisivat auttaa Suomista saamaan enemmän irti tutkittavista teksteistä.
Tämä ei sanottavammin heikennä Suomisen kirjan arvoa. Kirjoittaja on tehnyt valtavan työn käydessään läpi sanoma- ja aikakauslehtiä sekä haastatellessaan vielä elossa olevia suomalaisia tietotekniikan uranuurtajia. Kulttuurihistorilliasena dokumenttina Sähköaivo sinuiksi, tietokone tutuksi puolustaa hyvin paikkaansa vielä vuosien jälkeenkin.
Jaakko Suominen: Sähköaivo sinuiksi, tietokone tutuksi. Tietotekniikan kulttuurihistoriaa. Nykykulttuurin tutkimuksen julkaisuja 67. Jyväskylän yliopisto 2000.

sunnuntaina, joulukuuta 20, 2015

Samuudellisuus: essee

Turun Ylioppilaslehteen 1990-luvun lopulla tehty esseen tapainen kolumni, joka aika hyvin sopisi mukaan pieneen Banalologioita-kirjaan. Siinä olevat tekstit olivat lievästi pilke silmäkulmassa tehtyjä enkä ollut niissä täysin tosissani, ja sama pätee tähänkin - tai pätenee, täysin varma en enää voi olla. Muistan kyllä tuon alussa kuvatun kokemuksen, jossa mustan, harmaan ja ruskean eri sävyt sulautuivat toisiinsa oudoksi matoksi. Nythän 2010-luvun puolivälissä samat värit tai värittömyydet ovat muotia, kuljemme 15 vuoden sykleissä. Ensiksi tragedia, sitten farssi vai miten se Marx sanoikaan? 

Suunnaton visuaalinen elämys Stockmannin miesten osastolla: kevään muotivärit ovat värittömiä, epävärejä. Vaatteet sulautuvat toisiinsa ennennäkemättömällä tavalla eikä niitä voi erottaa toisistaan. Jokainen vaate näyttää toiseltaan, koska niiden värittömyys on samaa.
Samaan aikaan tamperelaiset ystäväni ovat mananneet Finnkinon kompleksia: "Vituttaa mennä aina samaan paikkaan, kun menee elokuviin." Eräs muisteli kaiholla lopetettavia teattereita, joissa hän oli pienempänä hankkinut elokuvallisen perustietämyksensä. Osa näistä on ilmeisesti ollut hyvinkin epämääräisiä paikkoja, kuten jo kauan sitten lopetettu Ilves, jossa esitettiin alkuillasta pornoa ja sen jälkeen klassikkoja.
Kun paikat vähenevät, niihin ei enää voi liittyä mitään nostalgiaa. Paikka, jossa tapahtuu kaikki, ei voi olla mikään muistelun kohde, koska sen tuntu on jäsentymätön. Tuskin kukaan tulee muistelemaan kaiholla sitä, että hengaili kavereitten kanssa Hansa-korttelissa tai Tampereella Koskikeskuksessa. Kliinisyys tukahduttaa muistot. Pornoteatterin imelä haju on varmasti jäänyt vahvemmin mieleen kuin joka puolella tuoksuva popcorn.
Nyt kuitenkin näköjään halutaan, että kaikissa paikoissa voi tehdä kaikkia hommia. Uudet elokuvakompleksit ovat osa sumeaa virtaa, jossa voi tehdä ihan mitä tahansa: käydä siiderillä savuttomassa baarissa, tutustua etnografiseen aineistoon museossa, syödä elokuvissa sitä varten tehdyiltä penkeiltä. Elokuva sijoittuu näin luontevaksi osaksi sellaista elämää, jossa asioiden välillä ei ole enää mitään eroja. Elokuvatkaan eivät pian erotu toisistaan. Asiakaskyselyjen perusteella tamperelaisen kompleksin yleisö haluaa katsella vain yhtä elokuvaa, Titanicia.
Trendi on siis samuudellisuus. Haetaan muotoja, jotka sekoittuvat toisiinsa. Elämykset koetaan paikoissa, joissa niiden välille ei voi tehdä eroja. Rakennukset näyttävät kaikki samoilta. Sanomalehtejäkään ei tarvita kuin yksi. Älykkönuoriso hakee Helsingin Sanomien viikkoliitteestä kaiken tarvitsemansa älyllisen sisällön. Pinnallinen hassutusjournalismi kertoo kaikesta kaiken. Pienemmissäkin lehdissä trendi on tämä: Aamulehden Treffi ilmestyy ties monessa sanomalehdessä, Turun Sanomissakin, joka sentään on olevinaan eri konsernia.
Esimerkkejä voi löytää vaikka kuinka paljon. Kaikki pitävät Ultra Brasta, joka kuulostaa aiemmilta sukupolvilta. Apocalyptica tekee hevistä konserttimusiikkia. Nuoret tytöt käyttävät hametta ja housuja samaan aikaan: kahden eri vaatekappaleen välillä ei ole mitään eroa. Puhutaan uusyhteisöistä, joiden jäsenet haluavat erota muista. Markkinatalous kuitenkin imee nämäkin yhteisöt osaksi itseään: live-roolipelit ja sadomasokistien tyyli ovat kohta osaa samaa samuudellisuutta, jossa ei voi tehdä eroja. Alakulttuurit sulautuvat talouden nimissä jatkuvasti yläkulttuuriin - tai pikemminkin niin, että yläkulttuuri on osa alakulttuureja. Ja mitä kertoo se, että jotkut aina välillä haaveilevat verkkominuudesta, joka sekoittuu toisiin minuuksiin kenenkään sitä estämättä? Kaikki voisivat sulautua yhteen suunnattomaksi verkkoMinäksi (netI), jolle jokainen kokemus on yhtä ja samaa kokemusta.

lauantaina, joulukuuta 19, 2015

Sekalaista katastrofien historiaa

Onnettomuus, kriisi, katastrofi -kirjan arvostelu Agricola-tietoverkkoon (eli todennäköisesti on muuallakin netissä vielä luettavana). En ole ihan varma, onko levykkeeltä löytynyt teksti kokonainen vai jääkö se lopussa keskeneräiseksi. Muistan kyllä hyvin, etten ollut ollenkaan kirjasta innostunut, vaikka siinä pari hyvää tekstiä onkin.

Yleinen marmatus seminaareista koostettujen artikkelikokoelmien kohdalla on se, että ne ovat hajanaisia ja että artikkelit antavat perin satunnaisen katsauksen aiheeseensa. Joskus tulee jopa miettineeksi, miksi artikkelikokoelmia ylipäätään julkaistaan. Toisaalta yksittäinenkin artikkeli saattaa oikeuttaa kokoelman olemassaolon.

Turun yliopiston yleinen historia järjesti syyskuussa 1995 seminaarin Onnettomuus, kriisi, katastrofi (tämäntyyppiset kolmiosaiset nimet - "sukupuoli, identiteetti, toiseus" - alkavat olla jo klisee), jossa pohdittiin monipuolisesti ja poikkitieteellsiesti katastrofien historiaa ja niiden henkisiä ja fyysisiä vaikutuksia. Seminaarista koostettiin Lopun alku -kirja seuraavana vuonna ja siinä on monia artikkelikokoelmien huonoja puolia, joskin muutamat artikkelit ovat itsessään jo sen verran mielenkiintoisia, että kirja puoltaa paikkaansa.

Monitieteellisyys on säilynyt kirjassakin ja osat on jaoteltu, ihan järkevästi, katastrofien uutisointiin, niiden henkisiin vaikutuksiin sekä luonnon ja tekniikan riskeihin.

Hannu Salmi kirjoittaa teoksen johdannossa monia järkeviä sanoja. Hän toteaa, että katastrofifiktio on noussut 1800- ja 1900-lukujen teollistumiskehityksen myötä esiin aivan uudella tavalla. "Mitä enemmän länsimainen ihminen on luonut teknisiä uutuuksia", Salmi kirjoittaa, "aistiensa ja raajojensa mekaanisia jatkeita tai tavaratuotantonsa kiihdyttimiä, sitä riippuvaisemmaksi yhteiskunta on tullut tekniikasta." Salmi epäilee, että katastrofifiktio - romaanit, elokuvat, uutiset - on "terapeuttinen välttämättömyys, jolla yhteiskunnan lisääntynyttä kriisipotentiaalia on yritetty hallita." Katastrofit ovatkin tulleet tieteellisen mielenkiinnon kohteeksi nimenomaan saksalaisen sosiologi Ulrich Beckin kriisiyhteiskuntaa koskevien kirjoitusten myötä. Niitä käsittelee Ilmo Massa Lopun alkuun kirjoittamassaan artikkelissa.

Vaikka Beckin käsitteistöä on viime vuosina myös kritisoitu paljon, kriisiyhteiskunnasta puhuminen on jonkin verran selkiyttänyt yhteiskunnallista keskustelua. On tullut selväksi, että länsimainen ja globaali yhteiskunnallinen toiminta aiheuttaa aina sivuvaikutuksia, oli kyse sitten atomivoimalapäätöksistä tai AY-pomojen puhetta naisista "handicappeina". Teoilla on nykyään sellaisia vaikutuksia, joista emme itse välttämättä tiedä mitään. Tämä asettaa haasteen myös perinteiselle subjektikäsitykselle, jossa tekijä on tekojensa herra ja hallitsija - miten näin voisi olla, jos teoilla on sellaisia vaikutuksia, jotka näkyvät vasta vuosien kuluttua?

Lopun alku -kirjassa on turhantuntuisia artikkeleita. Näin on esimerkiksi Kalervo Hovin lyhyt juttu Estonian tuhosta - on vaikea hahmottaa, mikä on Hovin artikkelin funktio. Ehkä se puolustaa paikkaansa tiiviinä kertauksena, mitä tapahtui. Varsinaista analyysia tuhon syistä tai sen seurauksista ei tule. Myöskin Liisa Eräsen artikkeli Traumapsykologian lyhyt historia vaikuttaa turhalta - aihe on tärkeä ja kiinnostavakin, mutta Eränen kirjoittaa aivan liian pitkästi. Hänen artikkelinsa on pisin kirjan teksteistä ja olisi vain hyötynyt karsimisesta. Vaikuttaakin siltä, että kirjan toimitus olisi jäänyt hiukan puolitiehen.

Tämän positiivisena kääntöpuolena on taas muita artikkeleita, jotka esittävät kiinnostavia ajatuksia. Rauno Tenovuon artikkeli Ilmakehän muutokset ihmiskunnan uhkana tarjoilee tiiviisti sellaista tietoa, jota ei tavallisen maallikkolukijan saatavilla paljonkaan ole. Lisäksi Tenovuo kiistää monia kasvihuoneilmiöön liittyviä käsityksiä - paljon ei ole puhuttu siitä, että ilmansaasteet hidastuttavat kasvihuoneilmiötä, koska fossiilisista polttoaineista syntyvä rikkidioksidi heijastaa auringon säteitä takaisin.

Monet kirjan katastrofien mentaalista puolta valottavat artikkelit ovat tutustumisen arvoisia, varsinkin Hannu Salmen teksti onnettomuusuutisointien historiasta valottaa asiaa monipuolisesti. Pirjo-Liisa Niinimäen Hartolan vaimosta jäi vain tuohivirsu käsittelee kiinnostavasti suomalaisten arkkiveisujen (yleensä neljäsivuisten, usein omalla kustannuksella painettujen virsityylisten, murhia yms. käsittelevien laulujen) välittämää kuvaa katastrofeista.

Kirjassa ei puhuta sanallakaan erityisestä katastrofi-, raunio- tai saasteromantiikasta. Jo 1700-luvun puolesta välistä asti varsinkin eurooppalaisessa ajattelussa on esiintynyt ajatuksia siitä, että tuhoutumisessa on jotain ylevää, subliimia. Ihminen on voinut tarkkailla luonnon voittokulkua etäällä ja kokea subliimin elämyksen. Tämä synnytti mm. keinotekoisten raunioiden muodin 1700- ja 1800-luvun puutarhataiteessa. Saasteromantiikka taas näkyy edelleenkin mm. dekadenteissa rockvideoissa ja science fiction -elokuvissa (Blade Runner).