Pulpografian esittelytekstin aloitus on tietysti tässä mielessä ongelmallinen ja ironinenkin, kun kukaan ei Garfieldia tunnu muistavan. Hänen uransa olikin jostain syystä mennyt katkolle 1990-luvulle tultaessa, tämä olisi pitänyt ottaa huomioon tarkemmin tekstiä tehdessä.
Brian Garfield
Brian Garfield (1939-2018) on nykyään yksi suosituimpia ja arvostetuimpia kioskikirjoissa uransa aloittaneista rikoskirjailijoista. Garfieldin mainetta — ainakin Suomessa — tosin haittaa se, että hänet yhdistetään kärkkäästi Michael Winnerin epämiellyttävään vigilanttielokuvaan Väkivallan vihollinen (1974), koska se perustuu hänen romaaniinsa. Garfield on monta kertaa sanonut, ettei pidä elokuvasta, mutta silti hänet tunnetaan parhaiten juuri Väkivallan vihollisesta, samalla tavalla kuin Robert Bloch tunnetaan Psykosta.
Garfield aloitti uransa lännenkirjailijana. Range Justice oli hänen esikoisteoksensa vuonna 1960. Garfield oli kirjoittanut kirjan jo pari vuotta aikaisemmin, vain 18-vuotiaana, saatuaan opetusta vanhemman polven lännenkirjailija Luke Shortilta. Samoihin aikoihin Garfield yritti julkaista erilaisissa lehdissä. Kaikkiaan Garfield on kirjoittanut noin 40 lännenkirjaa, joista suuren osan salanimillä Frank O’Brian, Alex Hawk, Bennett Garland, Frank Wynne ja Brian Wynne. Jälkimmäisillä nimillä on suomennettu yhteensä kolme lännenpokkaria. Garfieldin omalla nimellään julkaisemien lännenkirjojen on kuitenkin sanottu olevan parempia kuin salanimillä julkaistut.
Garfieldin ensimmäinen rikoskirja oli vuonna 1962 Frank O’Brian -nimellä ilmestynyt The Rimfire Murders. Vuonna 1966 hän julkaisi kirjan The Last Bridge, ensimmäisen romaanin omalla nimellään. Garfieldilta on Väkivallan vihollisen lisäksi suomennettu varsin monta jännitys- ja vakoiluromaania. Parhaat näistä ovat Ihmismetsästys (1975) ja Todistaja (1977).
Garfieldin tunnetuin kirja Väkivallan vihollinen (1972) on aivan erilainen kuin Winnerin sen pohjalta ohjaama elokuva. Kirjassa on hyvin vähän toimintaa eikä se ole kovin jännittävä, elokuvassa Charles Bronsonin esittämä Paul Benjamin tappaa ihmisiä kuin laittaisi voita leivälle. Kirja ei puolustele Benjaminin tekoja, elokuvassa hänestä tulee sankari. Elokuvassa hän saa kiinni vaimonsa ja tyttärensä pahoinpidelleet miehet ja teloittaa nämä, kirjassa näin ei käy. Garfield käyttää melko taitavasti hyväkseen jonkinlaista moniäänisyyttä tai kerroksellisuutta: lehtiartikkelissa haastateltu psykiatri analysoi Benjaminin syöksykierteen ja artikkelin lopussa toimittaja sanoo sekä artikkelin että kirjan lukijalle: ”Se [murhaaja] voisi olla kuka tahansa, eikö voisikin. Joku, jonka tunnen, joku, jonka tunnet. Se voisit olla sinä.” Kirja jättää tarkoituksella epämiellyttävän ja hämmentyneen olon: Benjaminin tekoja ei puolustella, mutta silti osoitetaan, että ne ovat johdonmukainen seuraus siitä, mitä hänelle ja hänen perheelleen on tapahtunut. Garfield ei rinnasta Benjaminin kostoretkeä hänen pahoinpidellyn tyttärensä psykoosiin, mutta se käy taajaan lukijan mielessä.
Elokuva sai kolme vielä vastenmielisempää jatko-osaa 1980-luvulla. Garfield itse kirjoitti kirjalle yhden jatko-osan, jolla ei ole mitään tekemistä elokuvien kanssa. Suomeksi pokkarina julkaistu ja nimen Kuoleman pyörteissä saanut kirja Death Sentence (1975) on selvästi vastalause Winnerin elokuvan oman käden oikeuden ylistykselle. Kirjassa Benjamin, joka muuttaa työn perässä Chicagoon ja jatkaa siellä rikollisten tappamista, on selvästi jo muuttunut psykopaatiksi, joka on yhtä vaarallinen ja hullu kuin hänen uhrinsa. Film noir -vaikutteet ovat selviä kohtauksissa, joissa Benjamin kulkee öisessä kaupungissa riistaa etsiessään. Vertailu samana vuonna valmistuneeseen Martin Scorsesen Taksikuskiin on varmasti paikallaan. Garfield kirjoittaa kylmemmin ja etäisemmin kuin Väkivallan vihollisessa, mutta Kuoleman pyörteissä on silti edeltäjäänsä opettavaisempi. Benjamin tekee jopa parannuksen lopussa, mutta se ei auta, koska muut ovat ottaneet hänen työnsä tehdäkseen.
Toinen Garfieldin pokkarisuomennos Kuolema seuraa jälkiä on sujuva ja mukaansatempaava keikkakirja, jossa Garfield vaihtelee taitavasti näkökulmaa intiaanipoliisi Sam Watchmanin ja lentokoneella pakenevien ryöstäjien välillä. Kirja on osoitus Garfieldin monipuolisuudesta ja kyvystä kirjoittaa varsin erityyppisiä tekstejä.
Kuten jo kävi ilmi, on Garfieldin lännenkirjoja suomennettu kolme. Nimellä Brian Wynne on julkaistu kaksi ja nimellä Frank Wynne yksi. 1960-luvulla julkaistuissa Brian Wynne -kirjoissa seikkailee Jeremy Six -niminen sheriffi. Sarjan viimeisessä Sheriffin kostossa (1969) Six painuu Meksikoon Steve Lament -nimisen palkkatappajan perässä. Lament on kesken kapakkatappelun tappanut Sixin rakastaman naisen, joten Six hakee miehen oikeuden eteen. Lamentin on kuitenkin palkannut kapinallisarmeijaa johtava mies: Six joutuu päättämään, osallistuuko hän vallankaappaukseen vai ei. Kirjan juonenkuljetus on välillä vähän holtittoman tuntuista, mutta monet henkilöhahmot ovat sympaattisia eikä lajityypille ominaista sadistista väkivaltaa juurikaan ole ja vallankaappaajien kuvauksessa on empatiaa. Kirjan kyllä onnistuu melkein pilaamaan se, että meksikolaisten kapinallisten johtajan nimi on Carlos Santana.
Garfieldin teoksiin perustuvista elokuvista tunnetuin on jo mainittu Väkivallan vihollinen, toiseksi tunnetuin on todennäköisesti Ronald Neamen Ruutuhypyt (1980), joka on nähty Suomessa myös nimellä Vakoilijan jäljillä. Garfieldin tuottama ja hänen Bryan Forbesin kanssa käsikirjoittamansa elokuva perustuu Ihmismetsästykseen. Kirja ja elokuva ovat keskenään erilaiset, vaikka niissä on sama juoni ja samat henkilöt: kirja on vakava, mutta elokuva on hauska ja satiirinen.
Suomessa on nähty myös Andrew McLaglenin ohjaama lännenelokuva Armoton ajojahti (1976) ja Michael Millerin tv-elokuva Epätoivo ei lue lakia (1988). George Gagen Fleshburn — kosto (1984), jossa on Garfieldin alkuperäiskäsikirjoitus, on lännenelokuvan ja kauhuelokuvan risteytys. Richard Comptonin Wild Times (1980) ja Lee H. Katzinin Relentless (1977) ovat tv-elokuvia; edellistä pidetään hyvänä. Jälkimmäinen perustuu kirjaan Kuolema seuraa jälkiä.
Garfield soitti pianoa rock-bändeissä nimeltä The Casuals (1959) ja The Palisades (1962—63).
Rikosromaanit:
Kuoleman pyörteissä. Manhattan 153. Suom. M. Hossa. Vaasa: Vaasa 1979. Alun perin Death Sentence. Evans 1975.
Kuolema seuraa jälkiä. Manhattan 119. Suom. J. V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1975. Alun perin Relentless. World 1972.
Lännenromaanit nimellä Brian Wynne:
Häikäilemättömät. Sheriffi 43. Suom. R. Rekola. Viihdekirjat: Tapiola 1968. Alun perin The Bravos. Ace 1966.
Sheriffin kosto. Montana 83. Suom. M.-L. Aalto. Viihdekirjat: Tapiola 1972. Alun perin Big Country, Big Men. Ace 1969.
Nimellä Frank Wynne:
Korkein panoksin. Montana 71. Suom. R. Säämänen. Viihdekirjat: Tapiola 1969. Alun perin The Lusty Breed. Ace 1967.
Brian Garfield
Brian Garfield (1939-2018) on nykyään yksi suosituimpia ja arvostetuimpia kioskikirjoissa uransa aloittaneista rikoskirjailijoista. Garfieldin mainetta — ainakin Suomessa — tosin haittaa se, että hänet yhdistetään kärkkäästi Michael Winnerin epämiellyttävään vigilanttielokuvaan Väkivallan vihollinen (1974), koska se perustuu hänen romaaniinsa. Garfield on monta kertaa sanonut, ettei pidä elokuvasta, mutta silti hänet tunnetaan parhaiten juuri Väkivallan vihollisesta, samalla tavalla kuin Robert Bloch tunnetaan Psykosta.
Garfield aloitti uransa lännenkirjailijana. Range Justice oli hänen esikoisteoksensa vuonna 1960. Garfield oli kirjoittanut kirjan jo pari vuotta aikaisemmin, vain 18-vuotiaana, saatuaan opetusta vanhemman polven lännenkirjailija Luke Shortilta. Samoihin aikoihin Garfield yritti julkaista erilaisissa lehdissä. Kaikkiaan Garfield on kirjoittanut noin 40 lännenkirjaa, joista suuren osan salanimillä Frank O’Brian, Alex Hawk, Bennett Garland, Frank Wynne ja Brian Wynne. Jälkimmäisillä nimillä on suomennettu yhteensä kolme lännenpokkaria. Garfieldin omalla nimellään julkaisemien lännenkirjojen on kuitenkin sanottu olevan parempia kuin salanimillä julkaistut.
Garfieldin ensimmäinen rikoskirja oli vuonna 1962 Frank O’Brian -nimellä ilmestynyt The Rimfire Murders. Vuonna 1966 hän julkaisi kirjan The Last Bridge, ensimmäisen romaanin omalla nimellään. Garfieldilta on Väkivallan vihollisen lisäksi suomennettu varsin monta jännitys- ja vakoiluromaania. Parhaat näistä ovat Ihmismetsästys (1975) ja Todistaja (1977).
Garfieldin tunnetuin kirja Väkivallan vihollinen (1972) on aivan erilainen kuin Winnerin sen pohjalta ohjaama elokuva. Kirjassa on hyvin vähän toimintaa eikä se ole kovin jännittävä, elokuvassa Charles Bronsonin esittämä Paul Benjamin tappaa ihmisiä kuin laittaisi voita leivälle. Kirja ei puolustele Benjaminin tekoja, elokuvassa hänestä tulee sankari. Elokuvassa hän saa kiinni vaimonsa ja tyttärensä pahoinpidelleet miehet ja teloittaa nämä, kirjassa näin ei käy. Garfield käyttää melko taitavasti hyväkseen jonkinlaista moniäänisyyttä tai kerroksellisuutta: lehtiartikkelissa haastateltu psykiatri analysoi Benjaminin syöksykierteen ja artikkelin lopussa toimittaja sanoo sekä artikkelin että kirjan lukijalle: ”Se [murhaaja] voisi olla kuka tahansa, eikö voisikin. Joku, jonka tunnen, joku, jonka tunnet. Se voisit olla sinä.” Kirja jättää tarkoituksella epämiellyttävän ja hämmentyneen olon: Benjaminin tekoja ei puolustella, mutta silti osoitetaan, että ne ovat johdonmukainen seuraus siitä, mitä hänelle ja hänen perheelleen on tapahtunut. Garfield ei rinnasta Benjaminin kostoretkeä hänen pahoinpidellyn tyttärensä psykoosiin, mutta se käy taajaan lukijan mielessä.
Elokuva sai kolme vielä vastenmielisempää jatko-osaa 1980-luvulla. Garfield itse kirjoitti kirjalle yhden jatko-osan, jolla ei ole mitään tekemistä elokuvien kanssa. Suomeksi pokkarina julkaistu ja nimen Kuoleman pyörteissä saanut kirja Death Sentence (1975) on selvästi vastalause Winnerin elokuvan oman käden oikeuden ylistykselle. Kirjassa Benjamin, joka muuttaa työn perässä Chicagoon ja jatkaa siellä rikollisten tappamista, on selvästi jo muuttunut psykopaatiksi, joka on yhtä vaarallinen ja hullu kuin hänen uhrinsa. Film noir -vaikutteet ovat selviä kohtauksissa, joissa Benjamin kulkee öisessä kaupungissa riistaa etsiessään. Vertailu samana vuonna valmistuneeseen Martin Scorsesen Taksikuskiin on varmasti paikallaan. Garfield kirjoittaa kylmemmin ja etäisemmin kuin Väkivallan vihollisessa, mutta Kuoleman pyörteissä on silti edeltäjäänsä opettavaisempi. Benjamin tekee jopa parannuksen lopussa, mutta se ei auta, koska muut ovat ottaneet hänen työnsä tehdäkseen.
Toinen Garfieldin pokkarisuomennos Kuolema seuraa jälkiä on sujuva ja mukaansatempaava keikkakirja, jossa Garfield vaihtelee taitavasti näkökulmaa intiaanipoliisi Sam Watchmanin ja lentokoneella pakenevien ryöstäjien välillä. Kirja on osoitus Garfieldin monipuolisuudesta ja kyvystä kirjoittaa varsin erityyppisiä tekstejä.
Kuten jo kävi ilmi, on Garfieldin lännenkirjoja suomennettu kolme. Nimellä Brian Wynne on julkaistu kaksi ja nimellä Frank Wynne yksi. 1960-luvulla julkaistuissa Brian Wynne -kirjoissa seikkailee Jeremy Six -niminen sheriffi. Sarjan viimeisessä Sheriffin kostossa (1969) Six painuu Meksikoon Steve Lament -nimisen palkkatappajan perässä. Lament on kesken kapakkatappelun tappanut Sixin rakastaman naisen, joten Six hakee miehen oikeuden eteen. Lamentin on kuitenkin palkannut kapinallisarmeijaa johtava mies: Six joutuu päättämään, osallistuuko hän vallankaappaukseen vai ei. Kirjan juonenkuljetus on välillä vähän holtittoman tuntuista, mutta monet henkilöhahmot ovat sympaattisia eikä lajityypille ominaista sadistista väkivaltaa juurikaan ole ja vallankaappaajien kuvauksessa on empatiaa. Kirjan kyllä onnistuu melkein pilaamaan se, että meksikolaisten kapinallisten johtajan nimi on Carlos Santana.
Garfieldin teoksiin perustuvista elokuvista tunnetuin on jo mainittu Väkivallan vihollinen, toiseksi tunnetuin on todennäköisesti Ronald Neamen Ruutuhypyt (1980), joka on nähty Suomessa myös nimellä Vakoilijan jäljillä. Garfieldin tuottama ja hänen Bryan Forbesin kanssa käsikirjoittamansa elokuva perustuu Ihmismetsästykseen. Kirja ja elokuva ovat keskenään erilaiset, vaikka niissä on sama juoni ja samat henkilöt: kirja on vakava, mutta elokuva on hauska ja satiirinen.
Suomessa on nähty myös Andrew McLaglenin ohjaama lännenelokuva Armoton ajojahti (1976) ja Michael Millerin tv-elokuva Epätoivo ei lue lakia (1988). George Gagen Fleshburn — kosto (1984), jossa on Garfieldin alkuperäiskäsikirjoitus, on lännenelokuvan ja kauhuelokuvan risteytys. Richard Comptonin Wild Times (1980) ja Lee H. Katzinin Relentless (1977) ovat tv-elokuvia; edellistä pidetään hyvänä. Jälkimmäinen perustuu kirjaan Kuolema seuraa jälkiä.
Garfield soitti pianoa rock-bändeissä nimeltä The Casuals (1959) ja The Palisades (1962—63).
Rikosromaanit:
Kuoleman pyörteissä. Manhattan 153. Suom. M. Hossa. Vaasa: Vaasa 1979. Alun perin Death Sentence. Evans 1975.
Kuolema seuraa jälkiä. Manhattan 119. Suom. J. V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1975. Alun perin Relentless. World 1972.
Lännenromaanit nimellä Brian Wynne:
Häikäilemättömät. Sheriffi 43. Suom. R. Rekola. Viihdekirjat: Tapiola 1968. Alun perin The Bravos. Ace 1966.
Sheriffin kosto. Montana 83. Suom. M.-L. Aalto. Viihdekirjat: Tapiola 1972. Alun perin Big Country, Big Men. Ace 1969.
Nimellä Frank Wynne:
Korkein panoksin. Montana 71. Suom. R. Säämänen. Viihdekirjat: Tapiola 1969. Alun perin The Lusty Breed. Ace 1967.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti