Runoilija Juho Mäkelä

Rihmaston kirjallisuuskeskustelua varten tallennan tänne Unohdetut kirjailijat I -teoksessani (2007) ilmestyneen esseen Juho Mäkelästä.

Juho Mäkelä
1913-1993, synt. Porissa, työskenteli sanomalehtimiehenä mm. Satakunnan Työssä, ja Porin kaupungin raittiussihteerinä, SKDL:n kansanedustaja 1945-1948

Juho Mäkelä on erikoislaatuinen tarina sodanjälkeisen runouden seassa. Kansanedustajana ja vasemmistolaisten lehtien toimittajana toiminut Mäkelä aloitti kirjailijan uransa perinteisellä työväenluokkaisella mitallisella runoudella, sitten hänet torjuttiin liian modernina hyvinkin voimakkaasti, mutta lopulta hänestä tuntui jättävän aika ja hän vetäytyi syrjään.
Juho Mäkelän esikoisteos oli Voittoisa demokratia (1945), vaikka monet arvostelijat olivatkin jälkeenpäin sitä mieltä, että se ei ansaitsisi tulla kutsutuksi esikoiseksi. Kirja on pieni, sivusta nidottu vihkonen, joten se ei ymmärrettävästi herättänyt huomiota. Suosiota sillä on voinut olla, sillä runot oli kirjan alaotsikon mukaisesti tarkoitettu lausuttaviksi - SKDL:n ja eri työväenyhdistysten tilaisuuksissa Mäkelä on voinut olla hyvinkin pidetty runoilija.
Kokoelman runot ovat usein kritiikittömiä Stalinin ja Neuvostoliiton ylistyksiä. Kokoelma alkaa: "Saa juhlaväristyksen veri ruumiin / kun nimen Stalin korva tajuaa". Vankilakuvauksia kirjassa on joitain - Mäkelä oli muiden vasemmistolaisten tavoin jatkosodan aikana vankilassa.
Mitankäyttäjänä Mäkelä on vähintään kohtalainen, mutta tulokset ovat useimmiten tuskallisen koomisia, kuten kalevalaisessa runossa "Hyvästi kirottu tyrmä!":

Kuului käsky Moskovasta,
sana idän ilman alta:
"Portit vaino-vankiloiden
Suomenmaassa aukaiskaatte
rauhan miesten, naisten tulla,
joutuin joutua vapaiksi,
jotta sopu soma, kaunis
kansoillemme rakentuisi
ynnä hyvä ihmis-aate,
aate vankan työläisvallan,
leivän, työn ja rauhan turvais'!"

Sinänsä kalevalalaisen mitan käyttäminen oli vanhemmassa työväenrunoudessa ollut melko tavallistakin – aiemmin sitä olivat käyttäneet muun muassa J.H. Erkko, Aku Päiviö ja Lauri Soini. Kalevalaa pidettiin myös työväenluokan ominaisuutena, kuten toteaa Yrjö Varpio tutkimuksessaan 1987. Mäkelän kirjoittaessa oman kalevalaisen työväenrunonsa aika oli kuitenkin ajanut idean ohi.
Kaisu-Mirjami Rydberg arvosteli Vapaassa Sanassa Mäkelän seuraavaa kokoelmaa, Ihmislaivaa (1946), ja sivusi myös Voittoisaa demokratiaa. Rydberg kirjoitti, että Voittoisan demokratian "runot olivat sellaisia... miten nyt sanoisi... vanhemman työväenrunouden tapaisia." Rydberg ehdotti kirjoituksessaan, että työväenliike hyötyisi enemmän modernista, vapaamittaisesta runoudesta. Kansankulttuurin kirjallinen johtaja Raoul Palmgren vihjaakin antaneensa Mäkelän ymmärtää, että Voittoisan demokratian kaltaista runoutta ei kannattaisi enää kirjoittaa. On vaikea sanoa, mitä todella tapahtui - ohjasiko Palmgren konkreettisesti Mäkelän modernin runouden suuntaan, niin kuin Otto Ville Kuusinen aiemmin Elmer Diktoniuksen? Vai tutustuiko Mäkelä omaehtoisesti joihinkin modernisteihin? Ja keihin? Kysymykset jäävät auki, mutta selvien esikuvien osoittaminen Mäkelän modernille runotuotannolle on vaikeaa.
Mäkelä siirtyi joka tapauksessa seuraavassa kokoelmassa ehdottomaan modernismiin eikä häntä ymmärretty enää senkään vertaa, lukuun ottamatta joitakin vasemmistolaisia kollegoja. Seuraksena oli selvästikin monivuotinen turhautuminen.
Kaisu-Mirjami Rydberg, itsekin runoilija salanimellä Karin Alm, oli harvoja ymmärtäjiä. Hän näki Ihmislaivassa mahdollisuudet, joiden avulla vasemmistolainen runous voisi uudistua. Rydbergin mukaan vasemmistolainen runous oli jo "syntyessään (...) kaavoittunutta" ja fraseologista. Koska työväenrunoudessa on "taipumusta kirjoittaa omien aikaisempien runojensa tapaan", sitä "vaanii samantapaisesta ideologiasta lähtöisin olevien aiheiden ja kuvien yhteispääoma". Mäkelää Rydberg pitää uudenlaisena vasemmistolaisena runoilijana, joka ei turvaudu tähän "yhteispääomaan".
Mäkelän runot eroavatkin tyypillisestä yhteiskunnallisia epäkohtia osoittelevasta vasemmistolaisesta runoudesta. Mäkelä ei aina tunnu edes viittaavan epäkohtien olemassaoloon. Hän lähestyy aihetta monasti fantasian kautta. Rydberg pitää runoa "Kuu" yhtenä parhaista kokoelman runoista. Se onkin erinomainen esimerkki Mäkelän runoudesta:

Kuu kieppuu
ihmismetsän päällä.
Pois karkaa toisten luota
toisten luo
ja katsoo kuin he nai ja nukkuu.
Nauraa.

Se ikityhmä on tuo kuu
tai viisas.
Se on samaa.

Tää taivaan naama
epäoikeata näkee
ja väliin soikeaksi vaihtuu;
taas joskus toinen poski yksin hymyy.
Itke ei.

Naura vain!
Se lääke piruille.

Mäkelä yhdistää tässä ja monissa muissa kokoelman runoissa puheenomaisuutta, naiivilta vaikuttavaa fantasiaa sekä vapaata, melkein rytmitöntä mittaa (joka tosin monissa runoissa on hiukan horjahteleva tai kireä).
Jotkut runot ovat vielä selvemmin karun proosallisia, kuten "Pentti Syrjälä": "Pentti Syrjälä oli ollut hyvin laiha. / Kasvot olivat hänellä terävät / ja korkeat luut nousivat esiin / ja silmät olivat syvällä, / tummat, palavat silmät."
Toisinaan runoissa on yllättävää sanontaa ja tiivistämistä, joskus lukijan ymmärryksen kustannuksella, kuten runossa "Teatterinauru": "Iloinen farssi. / Nauravat pilaa. / Tuli! / - Palavat parrat // Tosi näkyy."
Kokoelman nimirunossa taas on groteskiutta ja hyytävää kuvausta ihmiskunnan pahuudesta, joka maailmansodan jälkeen on varmasti vaikuttanut väistämättömältä.
Rydbergin arvio oli yllättävän myönteinen yleisessä ilmastossa. Ajan arvovaltainen runokriitikko ja suomentaja Kauko Kare kiittelee Mäkelää "aforistisesta ajatustenterävyydestä", mutta on sitä mieltä, että Ihmislaivasta puuttuu runous. Kare kysyy: "[M]iksi Mäkelä ja moni muu proletaarikirjailija ryhtyy runontekoon, kun heiltä kuitenkin puuttuu varsinainen lyyrikon verenkäynti?" Kare sanoo, että jonkun Södergranin tai Katri Valan erottaa Mäkelästä ja muista vastaavista, että heidän mitaton runoutensa on rytmikästä ja siinä on poljentoa. Kare on tyly: "[R]unoilijaksi ei tulla sillä, että käytetään vapaata mittaa väärin. (...) Se, että vapaamittainen runous rehenteleikse kuin rikkaruoho mitä eriskummallisimmissa muodoissa ja epälukuisin senttimetrillisin vaihteluin äärimmäisvasemmistolaisten lehtien palstoilla ja runoteoksissa, johtuu pohjimmaltaan siitä, että ei osata eikä haluta käyttää parempia keinoja sanottavan ilmaisemiseksi. Enimmältä kai ei osata ja lopuissa tapauksissa ei tahdota osata. Vapaa runomitta on näille yhteiskunnan kumoojille kuin pakkomielle."
Kare vaivoin peittelee yhteiskunnallisen närkästyneisyytensä, joka sittemmin puhkesi Tähän on tultu -teoksessa kukkaansa.
Jossain määrin Kare on oikeassa: Mäkelä ei aina ole vapaan mitan käyttäjänä kovin hyvä. Hänen säkeenylityksensä ovat joskus hankalia ja hän turvautuu vanhahtaviin sanamuotoihin, jotka ovat selvästi perua mitallisen runouden kummallisuuksista, kuten runossa "Muutos": "Kauheudet ilman alta kaikki, / povest' vanhan maan ja ihmisien / ankarina kasauneet syömään."
Mäkelä oli kuitenkin tietoisesti mitattoman runouden puolestapuhuja. Hän julkaisi Demokraattisen kansan kalenterissa vuonna 1948 artikkelin "Onko vapaamittainen runous epäonnistunutta muototeeskentelyä?" Lyhyessä kirjoituksessa Mäkelä toteaa: "Useilla ihmisillä on sellainen käsitys, että runon, ollakseen oikea runo, on ehdottomasti oltava loppusointuihin sidottu."
Artikkeli on selvästi vastaus Ihmislaivaan kohdistettuun kritiikkiin ja henkilökohtainen kommentti monille Mäkelän kokoelmaan penseästi suhtautuneille arvostelijoille ja eritoten vasemmistolle, jonka olisi tullut ymmärtää, että työväestö ei tarvitse perinteistä, mitallista runoutta. Mäkelä kirjoittaakin: "Kapitalismin myöhäisvaihe eroaa sen alkumuodoista enemmän kuin usein edellytetään. Yleinen elämänrytmi on tullut äärimmäisen kiihkeäksi, kehitys kulkee eteenpäin nopeasti, vanhat arvot kadottavat merkityksensä (...) ja uudet käsitykset ja aatteet perustuvat suurten ihmisjoukkojen liikuntoihin. Yksilö ja joukko tuntee uusia henkisiä ja aineellisia tarpeita. Uuden on astuttava esiin kirjallisuudessa ja taiteessa. Sellaista uutta on ollut ekspressionismi ja surrealismi, ja sellaista on myös sosialistinen realismi." Mäkelän mukaan mitallinen runous kahlitsee, koska "sitä käytettäessä mitta usein muodostuu suuremmaksi tarkoitukseksi kuin esitettävä asia tai ilmiö". Työväenrunouden pitää kertoa todellisista asioista, tuntuu Mäkelä sanovan, ja siksi sen tulee luopua mittojen käytöstä. (Tämän valossa on täysin mahdollista, että yllä siteerattu kohta Mäkelän runosta onkin mitallisen runouden parodiaa.)
Mäkelän seuraava runokokoelma ilmestyi vuonna 1947. Levottomuus on hyvin pitkälle viety kokeilu ja sellaisenaan varmasti yksi modernistisimpia runokirjoja, joita Suomessa oli ylipäätään ilmestynyt. Jos Mäkelä olisi johdonmukaisesti jatkanut linjallaan, hänestä olisi voinut tulla suomalaisen runouden johtavia uudistajia. Näin ei kuitenkaan käynyt ja osasyy tähän oli varmasti kokoelmaa kohdannut penseys.
"Omien" lehti, Työväen Sivistysliiton julkaisema Työläisopiskelija iski näin pahasti: "[O]nko tämä runoutta, sanan täydellisimmässä merkityksessä? Emme tahtoisi olla kerettiläinen ja kieltää sitä ja kuitenkin tuo eräs, mutta, kohoaa niin väistämättömästi mieleen, että sitä ei saa pois ennen kuin on ottanut siihen oman asenteensa. Meidän asenteemme on kielteinen. Mäkelä ei luo runoa sillä tavalla kuin olisi toivottavaa, ehkäpä hyväksyttävääkin (...). [O]ikukkaan ja mielivaltaisen säerakentelunsa vuoksi [kokoelmaa] on sittenkin pidettävä eräänlaisena kuriositeettina (...)."
Suomentaja ja itsekin runoja yritellyt (mutta ilman omaa kokoelmaa jäänyt) Aarno Peromies pisteli ilman aiettakaan ymmärtää: hänen mukaansa Levottomuus on totinen, "mutta avuttoman yrityksen asteelle" jäänyt. Peromies vihjaa, että kirja olisi pitänyt jättää painamatta. "Jännittävää on nähdä, millaisten dinosaurusten kimppuun tämä lyyrikkojemme Don Quijote ensi kerralla kannustaa kaitaluisen Rosinantensa", Peromies lopettaa.
Mikä Levottomuudessa sitten herätti vastustusta? Se on yhtenäinen runoelma, jonka pyrkimys on kuvata maailman syntyä ja sen kehityskulkua. Mäkelä pyrkii jonkinlaiseen mystissävyiseen uskonnollisuuteen, mutta kuljettaa mukana myös yhteiskuntakriittisiä aineksia.
Levottomuus alkaa: "Alussa oli Suru. // Tummana, / vapaana se liikkui / ikuisen loputtomuuden syvyyttä." Mäkelän näkemyksen mukaan suru on maailman liikkelle paneva voima ja eräänlainen panteistinen jumala. Lopulta maailmaan tulee ihminen: "Vedessä oli alkuperäinen Surun varjo. / Ihminen tuli vedestä. / Ihminen tuli surusta. / Ihminen oli alkuperäisen Surun varjo."
Nämä ovat huomattavan lyyrisiä esimerkkejä kirjasta, jossa on tällainenkin runo:

Autot. Lentokoneet ja junat.
Radio. Posti. Sähkö. Lennätin.
Traktorit. Kylvökoneet. Viljanlajittelijat.
Maan ehtymättömät aarteet.
Kaivokset. Tehtaat.
Tiede. Taide. Kirjallisuus. Musiikki.

Kai Laitinen, joka monista arvostelijoista oli myötämielisimpiä, sanoo tämän runon kohdalla, että monet Mäkelän runoista "joutuvat maaseutulehtien pakinoitsijain hampaisiin". Levottomuuden luonnehtiminen sen yksittäisten runojen perusteella tekisi kirjalle kuitenkin vääryyttä. Ensinnäkään ne eivät ole yksittäisiä runoja temaattisesti, toiseksi Mäkelän käyttämä skaala on hyvin laaja. Ylläolevan kaltaisten listaavien ja toisteisten runojen lisäksi Mäkelä kirjoittaa myös lyyrisiä tuokiopaloja:

Kuoleman
ui vene rantaan. Vedessä
sairas airo parahtaa.

Eläin huutaa.
Harmaat kaislat ilmaan uppoaa.

Joskus näitä tuokiopaloja ja niiden yhteyttä toisiin runoihin on vaikea ymmärtää:

Junat liukuivat kevyesti ja hyvin,
ja tyhjillä penkeillä
ei matkustanut ketään.

Levottomuutta on vaikea luonnehtia. Minkä tahansa yksittäisen runopätkän siteeraaminen tuntuisi johtavan toisen runon siteeraamiseen - ja näin niin kauan, että kokoelma on siteerattu kokonaisuudessaan. Yksi luonteenomaisimpia runoja näyttää luonnon voimat täydessä tehossaan:

Valtamerien vedet kannattelivat laivaa.
Hyvä oli valtamerien veden
ihmeellinen taito.

"Maailma ei ole ruma!" on läpi runoelman toistuva huuto. Levottomuus vaikuttaa paikoitellen synkältä ja ahdistuneeltakin runoelmalta, mutta sen sävy on lopulta tyypillisen vasemmistolainen: tulevaisuuteen luottava. Ihminen voittaa, vaikka siltä ei näyttäisikään.
Elvi Sinervo arvosteli Levottomuuden Vapaaseen Sanaan vuoden 1947 lopussa. Melkein ainoana varauksettoman myönteisesti kokoelmaan suhtautuneena Sinervo ilmoittaa olevansa haltioissaan: "Allekirjoittaneelle Levottomuus on ollut syyskauden teoksista se, joka tuotti ehdottomimman, kirkkaimman ja voimakkaimman elämksen." Sinervo kiistää Mäkelään kohdistuneen kritiikin yleisen väitteen: runoelman muotoa ja ajatusta vallitseva rytmillinen lainmukaisuus tekee arvostelijoiden epäilemän tekstin runoksi. Sinervon mukaan Levottomuudessa "julistus ja muoto [ovat] erottamattomat". Sinervo pitää Mäkelää "puhtaimpana modernistina, mitä meillä on" ja toteaa, että tämä ei ole mikään vallankumouksellinen kokeilija, vaan hän toteuttaa omia lakejaan.
Sinervo esittää kirjoituksensa lopussa sen, mikä Mäkelän kaltaista runoilijaa eniten pelottaa: ymmärtämättä jääminen. Näin todella kävi. Ilmeisesti julkisesta palautteesta masentuneena Mäkelä julkaisi seuraavan, ja viimeisen, runokokoelmansa vasta vuonna 1966.
Häviäminen ilmestyi suomalaisen 60-luvun runouden käydessä kovimpia kierroksiaan. Uusia lupaavia runoilijoita ilmaantui jatkuvasti, Mäkelän aikalaiset, sellaiset kuin Lassi Nummi ja Eeva-Liisa Manner, olivat jo vakiinnuttaneet itsensä ja tyylinsä, ja yleinen ilme oli suuntautumassa kohti pirstaloitunutta näkemystä yhteiskunnasta, kollaasitekniikan, pop-taiteen ja populaarikulttuurin noustessa runoutta määrittäviksi tekijöiksi. Tässä ilmastossa Mäkelä vaikuttaa ajastaan jääneeltä. Häviäminen oli vanhanaikainen kirja ilmestyessään vuonna 1966.
Mutta Häviäminen on myös riipaiseva kirja. Mäkelä lopetti kirjan ilmestymisen aikoihin kaikki yhteiskunnalliset toimensa muun muassa kansanedustajana. Kokoelma alkaa:

Nuorena oli totuus niin helppo löytää
että sitä saattoi vaikka juoda
lämpimänä päivänä.
Enää on ohkainen
arpien ja avoimien haavojen täyttämä reuna
jälellä totuudesta.

Ei ole kovin vaikeaa päätellä, että Mäkelä oli Häviämisen aikaan kyllästynyt politiikkaan, vasemmistolaiseen dogmaattisuuteen ja ihanteiden riittämättömyyteen ja siihen, että ne eivät koskaan toteudu. Kirjan pitkähkössä nimirunossa Mäkelä kirjoittaa muun muassa näin:

Sodat tulivat,
murha julistettiin Jumalan nimeen lailliseksi.

Sodat lakkasivat,
itsekkyys ja väkivalta
vain kääriytyivät uusiin vaippoihin.

Kun oli kulunut kaksikymmentä vuotta sodasta
huomasimme että ihanteet
olivat ensin kadottaneet kirkkautensa
ja sitten hävinneet.

Häviämisestä kirjoitettiin hyvin vähän. Kulttuurilehdet eivät tarttuneet siihen, vasemmistolainen lehdistö Kansan Uutisia ja Suomen Sosialidemokraattia lukuun ottamatta vaikeni siitä. Oliko tunnetun vasemmistolaisen ajattelijan julkinen luopuminen aatteesta ja ihanteista liian kova pala?
Suomen Sosialidemokraatin Mika Suvioja oli hyökkäävän kriittinen. Hänen mukaansa "Mäkelä kirjoittaa ja ajattelee sovinnaisesti; kehnoimmillaan hänen runonsa lepertelevät." Suvioja ei hyväksy Mäkelän poliittisia ratkaisuja: "[P]uolikristillinen alistuminen tuntuu helpolta ja väljähtäneeltä ratkaisulta, asenteelta, joka ei riitä elämään. [Mäkelän runoissa] jopa työntekijänaisetkin ovat ainoastaan surullisia, 'kuin iltatuuli', missään ei ole pontta, ei voimaa, ei sävyjä." Suvioja ei tarkastele Mäkelän luopumista poliittisena kannanottona, vaan ainoastaan tyypillisenä taiteilijan resignaationa.
Kansan Uutisten Niilo Johansson suhtautui Häviämiseen positiivisemmin, mutta vahvoin varauksin. Johanssonin mukaan Mäkelän runot muistuttavat "vanhaa sanomalehden tekstiä", jota nykyajan lehdissä käytetään todistamaan nykyisen ajattelun ja kielen kehittyneisyys. Mäkelän runot ovat kauempana modernismista kuin 40-lukulla, jolloin Mäkelän aiemmat kirjat olivat ilmestyneet, sanoo Johansson. Politiikkaakin Johansson sivuaa: "Olkoon, että Mäkelän runot ovat staattisuudestaan huolimatta kainon punertavia, mutta toisaalta niiden itsekäs subjektivismi hipelöi porvarillisuudessaan onnellisen Suomi-neidon kermanvalkoista polvea." Kriteerit, joilla Mäkelän viimeinen runokokoelma arvosteluissa hylättiin, vaikuttavatkin osittain samoilta kuin ne, joita Neuvostoliitossa käytettiin edistyksellisten taiteilijoiden kohdalla: formalismi ja poliittinen yksilöllisyys, jopa subjektiivisuus. Johansson ilmoittaa, että hän ei voi olla samaa mieltä Mäkelän kanssa: "Häviämiseen ei pidä alistua. Maailma muuttuu!"
Mielenkiintoista on, että porvarillisella puolella ilmestyi yksi ainoita kokoelmaan lämpimästi suhtautuneita arvioita. Arto Kytöhonka, tuolloin aloitteleva runoilija, arvosteli kirjan Uuteen Suomeen. Hän piti Mäkelän runoja "kiteyttävinä lauseina, joita pitkän työn jälkeen herää tavallisen ihmisen mielessä". Kytöhongan mukaan Mäkelä tarkkailee kuluneiden sanontojen takana piilevää ihanteellisuutta: "Mäkelän puheesta ovat intohimot haihtuneet ja niin hänen onnistuu kielenkäytöstä käsin tarkkailla ihanteellisten selviöiden irrationaalisuutta. Kuluneet hokemat saavat uutta, viileää merkitystä." On vaikea sanoa, pyrkikö Mäkelä tähän, vai olivatko muut arvostelijat oikeassa sanoessaan, että Mäkelä oli vain mietiskellyt kliseisesti.
Juho Mäkelän muu tuotanto on satunnaisempaa ja koostuu lähinnä tilaustöistä. Laajahko Porin ja Satakunnan maisemiin sijoittuva romaani Joki laskee Pohjanlahteen (1950) on kiinnostava. Sen lisäksi Mäkelä toimitti vuonna 1947 muistelma- ja artikkeliteoksen Luokkasodan muisto, sekä vuonna 1967 tilausteokselta vaikuttavan matkakirjan Näin naapurimaata, jossa hän kertoi maireasti Neuvostoliiton arkisista oloista.
Porilaisen vasemmistolehden Satakunnan Työn päätoimittajana vuosina 1949-1959 Mäkelä herätti kaupungin hallinnossa ja oikeistolaisissa piireissä närää pakinoillaan, jotka julkaistiin salanimellä Jussi Lisäjuuri. Satakunnan Työ sai pitkäksi aikaa lempinimen "Pommi-Jussin lehti", mikä johtui siitä, että Mäkelä kerran ehdotti, että kaikki Porin porvarit koottaisiin kauppatorille ja heidän päälleen pudotettaisiin atomipommi. Mäkelän päätoimittaja-aikana saatettiin myös kerätä varoja Mannerheimin patsaan kaatamisrahastolle. Mielenkiintoinen on myös tieto, että Satakunnan Työ julkaisi Mäkelän kirjoittaman Mannerheimin kuolinilmoituksen kaksi päivää muita lehtiä aiemmin - liekö Mäkelällä sitten ollut sisäpiirin yhteyksiä.