Tässäkin minua harmittaa ylettömän moralistinen asenne Demingin Manny Moon -yksityisetsiväkirjoihin. Miksi kirjoissa pitäisi olla "vakuuttava kuva yhteiskunnallisista suhteista", niin kuin kirjoitan? Totta kyllä, en ole lukenut noita uudestaan, mutta veikkaisin, että todellinen syy nihkeyteeni on se, että suomennokset olivat huonoja. Olen sittemmin kehunut kaikissa mahdollisissa paikoissa Täydellinen nainen - täydellinen rikos -kirjaa ja jopa puffannut sitä uudelleenjulkaisuun, mutta se on jenkeissä ilmeisesti huippuharvinainen. [Ei ole. Sitä löytyy Abebooksista kymmenisen kappaletta ja kaikki halvalla.] Suomeksi ja ruotsiksi se siis löytyy helpommin. Se että sanon kirjan hiukan lässähtävän loppupuolella johtunee sekin suomennoksesta.
Epäilen, että muutkin Pulpografiassa kritisoimani kirjat olisivat toisella lukukerralla parempia. Ehkä joskus kokeilen, ainakin jonkin noista Ellery Queen -kirjoista hankin alkukielellä.
Richard Deming (1915—1983) aloitti uransa vuonna 1944 novellilla The Shadow -lehdessä. Kesti kuitenkin melkein seitsemän vuotta ennen kuin Deming julkaisi mitään muuta, mutta sitten hänen tahtinsa olikin aikamoinen. Sellaisissa lehdissä kuin Manhunt ja Alfred Hitchcock’s Mystery Magazine hän julkaisi kaikkiaan noin 120 novellia. Romaaneja Deming julkaisi lähemmäs 50. Nopeatahtisen Demingin tuotanto on yllättävän tasalaatuista, vaikka sillä ei aina ollut arvoistaan foorumia. Salanimellä Max Franklin Deming julkaisi 70-luvulla mm. Charlien enkeleiden ja Starskyn ja Hutchin seikkailuista kertovien tv-sarjojen kirjaversioita — mikä ei kuulosta kovin innovatiiviselta työltä. Mod Squad -nimistä tv-sarjaa Deming niin ikään vei kirjoihin. Art Scott pitää Demingin Dragnet-poliisisarjan kirjaversioita vuosilta 1958 ja 1959 pätevinä töinä.
Demingin ensimmäinen romaani The Gallows in My Garden ilmestyi 1952 ja siinä esiintyy Demingin yksityisetsiväsankari Manville ”Manny” Moon. Tämä oli esiintynyt jo vuodesta 1948 alkaen eri pulp-lehdissä, mm. Black Maskissa ja Dime Detectivessä. Moon on päähenkilönä kahdessa suomennetussa romaanissa, Kuka on syyllinen? (1953) ja Kuolema kutsuilla (1954); kaikkiaan niitä ilmestyi neljä. Moon on proteesijalkainen mies, joka seurustelee upean ravintoloitsija Fausta Morenin kanssa. Moon-kirjat ovat muutenkin täynnä upeita naisia, joista joku on syyllinen, ja jotka kaikki flirttailevat Moonin kanssa. Art Scott liittää Moon-kirjat Chandlerin traditioon ja ihmettelee, miksi ne eivät olleet kovin suosittuja, mutta Scottin arvio on ylitseampuva. Moon-kirjat ovat lähinnä pikkuhauskoja ja niiden kimalteleva kuva New Yorkin seurapiireistä on ontto, koska sen kääntöpuolena ei ole vakuuttavaa kuvaa yhteiskunnallisista suhteista, kuten esimerkiksi Chandlerilla oli. Kirjoista parempi on Kuka on syyllinen?, jossa Moon joutuu selvittelemään osavaltionlaajuisen politiikan kiemuroita. Kuolema kutsuilla on jahkaileva ja kirjan loppuun asti pääseminen on sen lyhyestä mitasta huolimatta saavutus.
Demingin toinen vakiohahmo on huumeryhmän etsivä Matt Rudd, josta kertovia romaaneja on suomennettu yksi, Ei kukaan sure (1964). Rudd-kirjat ovat kovapintaisia ja realistisia poliisiromaaneja. Esikuvat ovat selviä: Lawrence Treatin ja Ed McBainin poliisikirjat. Deming ei häviä vertailussa paljonkaan. Ei kukaan sure on pätevää työtä, vaikka siitä puuttuukin suureksi osaksi McBainin 87. piiristä kertovien kirjojen huumori. Ruddin seikkailut sijoittuvat fiktiiviseen St. Cecilian kaupunkiin, joka muistuttaa hiukan Chandlerin Bay Cityä. Murhattu, jota suomennoksessa kukaan ei sure, on huumetrokari, joka on väittänyt kaupunginvaltuutetun olevan hänen tukkumyyjänsä.
Demingilla on näiden lisäksi paljon tyypillisiä huijaus-, mustasukkaisuus- ja jännitysromaaneja, jollaisten takia Julian Symons sanoo dekkarihistoriassaan Murha! Murha!, että sodanjälkeisiä kioskikirjailijoita on vaikea erottaa toisistaan. Deming on kuitenkin kirjoittanut kelvollisia lajityypin kirjoja. Ansassa (1959) on melkein arkkityyppinen tarina huijarista, joka saapuu Keskilännen pikkukaupunkiin aikomuksenaan huijata suuret rahat. Huijari James Horton on huijannut menestyneesti pankkeja ja suuria liikeyrityksiä 19 vuoden ajan jäämättä kiinni; Rice City asettaa hänelle kuitenkin uuden haasteen, kun hänen huijausyrityksensä kohde ammutaan. Pääepäilty on tietenkin Horton. Juoneen sotkeutuu kolme toinen toistaan upeampaa naista, joita kaikkia Horton viehättää omalla karskilla tavallaan. Mukana on vielä kaupunkia hallitseva suurgangsteri. Hahmo on selvää perua sotaa edeltävästä rikoskirjallisuudesta ja -elokuvasta, niin kuin kirjan monessa kohdassa huomautetaan. Värikkäät, joskin stereotyyppiset rikollishahmot elävöittävät kirjaa. Deming kuljettaa tarinaa ripeästi eteenpäin ja monet kohtaukset ovat jännittäviä. Lopussa paha saa palkkansa, mutta suurhuijari Horton saa kokea onnen. Demingin kirjassa on pikkuhauskaa moraalittomuutta, joka liittyy päähenkilöiden ammatteihin.
Yhtä hyvä on Täydellinen nainen — täydellinen rikos? (1960), joka kuuluu pahojen ja seksuaalisesti voimakkaiden naisten intohimorikoksia kuvaavaan lajityyppiin. James M. Cain ja monet muut käyvät mielessä, kun Demingin paha nainen huijaa puolirikollisen yksityisetsivän hävittämään aviomiehensä ruumiin. Nainen pitää miestä ammeessa jäissä ja hakee sieltä viilennyksiä grogeihin. Kerronta jahkailee paikka paikoin, mutta naseva lopetus lisäruumiineen pelastaa paljon.
Toinen hyvä esimerkki Demingin lahjoista on Huomenna vihaat minua (1963), jossa suurrikollinen Whitey Cord jahtaa Stella Parsonsia. Murhatun asianajajan sihteeri tietää liikaa ja pakenee kaupungista. Kirjassa on menoa, mutta juoni jakautuu kirjan puolessa välissä kahtaalle, kun Parsons tutustuu yökerhon pitäjään, Clancy Rossiin, joka hoitelee Whitey Cordin ja tätä auttavan mafian pois päiviltä. Tavassa, jolla Ross kostaa kirjan femme fatalelle, on jotain Mickey Spillanea muistuttavaa, joskaan Ross ei ole yhtä väkivaltainen kuin Mike Hammer.
Kaikki Demingin kirjat eivät kuitenkaan ole hyviä. Syyllinen vai syytön? -nimellä julkaistu — nimi voisi sopia melkein mihin tahansa dekkariin — kirja (1964) on suurilta osin pitkäveteinen mustasukkaisuus- ja intohimokertomus, jonka loppuratkaisussa on kuitenkin jotain yllättävää.
Deming julkaisi vuosina 1962—1970 kymmenen kirjaa Ellery Queenin nimellä; kaksi niistä on suomennettu, mutta kumpikaan ei ole erityisen hyvä. Kuolema vaihtaa levyä -kirjassa (1962) toimittaja Jim Layton sekaantuu radio-Dj:n murhaan ja rakastuu tämän leskeen. Hiukan hidastempoista ja ennalta arvattavaa kirjaa raikastaa huomattavasti sen synkeä lopetus. Olette murhaaja! (1963) on perinteinen murhaan päättyvä kolmiodraama ja sellaisena sujuvasti tehty.
Demingiltä on suomennettu vajaa kymmenen novellia. Niistä ehkä parhaat on kirjoitettu 1950-luvulla. ”Valintatilanteessa” kerrotaan siitä, kuinka riippuvainen pikkukaupungin poliitikko voi olla järjestäytyneestä rikollisuudesta. ”Isän poika” on yllätyksetön, mutta riipaiseva tarina siitä, miten pieni poika haluaa palata isänsä luokse.
Demingin 60-luvun tarinat ovat päteviä ja ajalleen tyypillisiä novelleja: ne ovat lyhyitä, ne sijoittuvat tavallisten ihmisten pariin ja kertovat heidän ongelmistaan, ja loppuratkaisuun on aina haettu jokin ironinen käänne. ”Pimennys” ja ”Musta vyö” alkavat samanlaisella tilanteella: mies tulee poliisiasemalle ja haluaa tunnustaa tappaneensa ihmisen. Pariin otteeseen suomennettu ”Pieni sisarenmurha” kertoo miehestä, jota hänen sisarensa tyrannisoi. Mies päättää tappaa sisarensa, mutta epäonnistuu traagisella tavalla. ”Verisukulaisessa” nuoren miehen pelätään murhaavan rikas sukulaisensa. ”Riskitekijässä” nuori aviomies yrittää huolehtia sisarestaan, kun kaupungissa riehuu nuoria naisia listivä murhaaja. Sisaren mies paljastuu tirkistelijä-murhaajaksi, mutta toinenkin murhaaja löytyy. ”Miguelin tapaus” ei ole rikosnovelli (ellei aviorikosta lasketa mukaan), vaan pikemminkin kohtalaisen hauska humoreski. Salanimellä Max Franklin julkaistu ”Nerot” kertoo kahdesta opiskelijamiehestä, jotka murhaavat typerän opiskelutoverinsa täydellisen murhan ajatuksella. Lopetus on groteski, ja Deming-Franklin tavoittelee huikeita jännitystehoja.
Max Franklinin nimellä ja muilla salanimillä julkaistuja Demingin lännen-tarinoita ei ole suomennettu. Hauskaa kyllä, kirja nimeltä Uni — toinen elämämme (Otava 1975) on saman Richard Demingin kirjoittama.
Romaanit:
Ansassa. Puuma 20. Suom. Maire Nopanen. Kustannusosakeyhtiö Viihdekirjat: Helsinki 1963. Alun perin Fall Girl. Zenith 1959.
Ei kukaan sure. Ilves 75. Suom. J. V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1967. Alun perin Death of a Pusher. Pocket Books 1964.
Huomenna vihaat minua. Ilves 62. Suom. J. V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1966. Alun perin She’ll Hate Me Tomorrow. Monarch 1963.
Kuka on syyllinen? Ilves 54. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1965. Alun perin Tweak the Devil’s Nose. Rinehart 1953.
Kuolema kutsuilla. Ilves 68. Suom. J. V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1966. Alun perin Whistle Past the Graveyard. Rinehart 1954.
Syyllinen vai syytön? Ässä 4. Suom. Tapio Hiisivaara. Valpas-Mainos: Alavus 1966. Alun perin This Game of Murder. Monarch 1964.
Täydellinen nainen — täydellinen rikos? Ilves 65. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1966. Alun perin Hit and Run. Pocket Books 1960.
Nimellä Ellery Queen:
Kuolema vaihtaa levyä. Salama 133. Suom. Leif Forsblom. Gummerus: Jyväskylä 1965. Toinen painos 1987. Alun perin Death Spins the Platter. Pocket Books 1962.
Olette murhaaja! Tikari-kirjat 4. Suom. Heikki Suikkanen. Viihdekirjat: Helsinki 1965. Alun perin Wife or Death. Pocket Books 1963.
Rikosnovellit:
Isän poika, Salapoliisilukemisto 4/1958.
Miguelin asia, Mies 14/1960.
Musta vyö, Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 10/1973. Alun perin Black Belt, Alfred Hitchcock’s Mystery Magazine, marraskuu 1972.
Pieni sisarenmurha teoksessa Olipa kerran murha. Suom. Väinö J. Tervaskari. Tammi: Helsinki 1966. Alfred Hitchcock — jännityskertomuksia 7. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1982. Julkaistu myös nimellä Siskonmurhaaja, El Zorro 1/1961.
Pimennys teoksessa Hirttäjän tusina. Alun perin Blackout, Alfred Hitchcock’s Mystery Magazine, March 1961.
Riskitekijä, Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 8/1973. Alun perin An Element of Risk, Alfred Hitchcock’s Mystery Magazine, syyskuu 1972.
Valintatilanne teoksessa Josh Pachter (toim.): Top Crime — jännityksen valioita. Kirjayhtymä: Helsinki 1983. Alun perin The Choice, Manhunt 1954.
Verisukulainen teoksessa Arkun kulma. Eri suomentajia. Mäntän kirjapaino: Mänttä 1972. Alun perin Blood Kin, Alfred Hitchcock’s Mystery Magazine, heinäkuu 1964.
Nimellä Max Franklin:
Nerot, Mies 25—26/1960.
Richard Deming (1915—1983) aloitti uransa vuonna 1944 novellilla The Shadow -lehdessä. Kesti kuitenkin melkein seitsemän vuotta ennen kuin Deming julkaisi mitään muuta, mutta sitten hänen tahtinsa olikin aikamoinen. Sellaisissa lehdissä kuin Manhunt ja Alfred Hitchcock’s Mystery Magazine hän julkaisi kaikkiaan noin 120 novellia. Romaaneja Deming julkaisi lähemmäs 50. Nopeatahtisen Demingin tuotanto on yllättävän tasalaatuista, vaikka sillä ei aina ollut arvoistaan foorumia. Salanimellä Max Franklin Deming julkaisi 70-luvulla mm. Charlien enkeleiden ja Starskyn ja Hutchin seikkailuista kertovien tv-sarjojen kirjaversioita — mikä ei kuulosta kovin innovatiiviselta työltä. Mod Squad -nimistä tv-sarjaa Deming niin ikään vei kirjoihin. Art Scott pitää Demingin Dragnet-poliisisarjan kirjaversioita vuosilta 1958 ja 1959 pätevinä töinä.
Demingin ensimmäinen romaani The Gallows in My Garden ilmestyi 1952 ja siinä esiintyy Demingin yksityisetsiväsankari Manville ”Manny” Moon. Tämä oli esiintynyt jo vuodesta 1948 alkaen eri pulp-lehdissä, mm. Black Maskissa ja Dime Detectivessä. Moon on päähenkilönä kahdessa suomennetussa romaanissa, Kuka on syyllinen? (1953) ja Kuolema kutsuilla (1954); kaikkiaan niitä ilmestyi neljä. Moon on proteesijalkainen mies, joka seurustelee upean ravintoloitsija Fausta Morenin kanssa. Moon-kirjat ovat muutenkin täynnä upeita naisia, joista joku on syyllinen, ja jotka kaikki flirttailevat Moonin kanssa. Art Scott liittää Moon-kirjat Chandlerin traditioon ja ihmettelee, miksi ne eivät olleet kovin suosittuja, mutta Scottin arvio on ylitseampuva. Moon-kirjat ovat lähinnä pikkuhauskoja ja niiden kimalteleva kuva New Yorkin seurapiireistä on ontto, koska sen kääntöpuolena ei ole vakuuttavaa kuvaa yhteiskunnallisista suhteista, kuten esimerkiksi Chandlerilla oli. Kirjoista parempi on Kuka on syyllinen?, jossa Moon joutuu selvittelemään osavaltionlaajuisen politiikan kiemuroita. Kuolema kutsuilla on jahkaileva ja kirjan loppuun asti pääseminen on sen lyhyestä mitasta huolimatta saavutus.
Demingin toinen vakiohahmo on huumeryhmän etsivä Matt Rudd, josta kertovia romaaneja on suomennettu yksi, Ei kukaan sure (1964). Rudd-kirjat ovat kovapintaisia ja realistisia poliisiromaaneja. Esikuvat ovat selviä: Lawrence Treatin ja Ed McBainin poliisikirjat. Deming ei häviä vertailussa paljonkaan. Ei kukaan sure on pätevää työtä, vaikka siitä puuttuukin suureksi osaksi McBainin 87. piiristä kertovien kirjojen huumori. Ruddin seikkailut sijoittuvat fiktiiviseen St. Cecilian kaupunkiin, joka muistuttaa hiukan Chandlerin Bay Cityä. Murhattu, jota suomennoksessa kukaan ei sure, on huumetrokari, joka on väittänyt kaupunginvaltuutetun olevan hänen tukkumyyjänsä.Demingilla on näiden lisäksi paljon tyypillisiä huijaus-, mustasukkaisuus- ja jännitysromaaneja, jollaisten takia Julian Symons sanoo dekkarihistoriassaan Murha! Murha!, että sodanjälkeisiä kioskikirjailijoita on vaikea erottaa toisistaan. Deming on kuitenkin kirjoittanut kelvollisia lajityypin kirjoja. Ansassa (1959) on melkein arkkityyppinen tarina huijarista, joka saapuu Keskilännen pikkukaupunkiin aikomuksenaan huijata suuret rahat. Huijari James Horton on huijannut menestyneesti pankkeja ja suuria liikeyrityksiä 19 vuoden ajan jäämättä kiinni; Rice City asettaa hänelle kuitenkin uuden haasteen, kun hänen huijausyrityksensä kohde ammutaan. Pääepäilty on tietenkin Horton. Juoneen sotkeutuu kolme toinen toistaan upeampaa naista, joita kaikkia Horton viehättää omalla karskilla tavallaan. Mukana on vielä kaupunkia hallitseva suurgangsteri. Hahmo on selvää perua sotaa edeltävästä rikoskirjallisuudesta ja -elokuvasta, niin kuin kirjan monessa kohdassa huomautetaan. Värikkäät, joskin stereotyyppiset rikollishahmot elävöittävät kirjaa. Deming kuljettaa tarinaa ripeästi eteenpäin ja monet kohtaukset ovat jännittäviä. Lopussa paha saa palkkansa, mutta suurhuijari Horton saa kokea onnen. Demingin kirjassa on pikkuhauskaa moraalittomuutta, joka liittyy päähenkilöiden ammatteihin.
Yhtä hyvä on Täydellinen nainen — täydellinen rikos? (1960), joka kuuluu pahojen ja seksuaalisesti voimakkaiden naisten intohimorikoksia kuvaavaan lajityyppiin. James M. Cain ja monet muut käyvät mielessä, kun Demingin paha nainen huijaa puolirikollisen yksityisetsivän hävittämään aviomiehensä ruumiin. Nainen pitää miestä ammeessa jäissä ja hakee sieltä viilennyksiä grogeihin. Kerronta jahkailee paikka paikoin, mutta naseva lopetus lisäruumiineen pelastaa paljon.
Toinen hyvä esimerkki Demingin lahjoista on Huomenna vihaat minua (1963), jossa suurrikollinen Whitey Cord jahtaa Stella Parsonsia. Murhatun asianajajan sihteeri tietää liikaa ja pakenee kaupungista. Kirjassa on menoa, mutta juoni jakautuu kirjan puolessa välissä kahtaalle, kun Parsons tutustuu yökerhon pitäjään, Clancy Rossiin, joka hoitelee Whitey Cordin ja tätä auttavan mafian pois päiviltä. Tavassa, jolla Ross kostaa kirjan femme fatalelle, on jotain Mickey Spillanea muistuttavaa, joskaan Ross ei ole yhtä väkivaltainen kuin Mike Hammer.Kaikki Demingin kirjat eivät kuitenkaan ole hyviä. Syyllinen vai syytön? -nimellä julkaistu — nimi voisi sopia melkein mihin tahansa dekkariin — kirja (1964) on suurilta osin pitkäveteinen mustasukkaisuus- ja intohimokertomus, jonka loppuratkaisussa on kuitenkin jotain yllättävää.
Deming julkaisi vuosina 1962—1970 kymmenen kirjaa Ellery Queenin nimellä; kaksi niistä on suomennettu, mutta kumpikaan ei ole erityisen hyvä. Kuolema vaihtaa levyä -kirjassa (1962) toimittaja Jim Layton sekaantuu radio-Dj:n murhaan ja rakastuu tämän leskeen. Hiukan hidastempoista ja ennalta arvattavaa kirjaa raikastaa huomattavasti sen synkeä lopetus. Olette murhaaja! (1963) on perinteinen murhaan päättyvä kolmiodraama ja sellaisena sujuvasti tehty.
Demingiltä on suomennettu vajaa kymmenen novellia. Niistä ehkä parhaat on kirjoitettu 1950-luvulla. ”Valintatilanteessa” kerrotaan siitä, kuinka riippuvainen pikkukaupungin poliitikko voi olla järjestäytyneestä rikollisuudesta. ”Isän poika” on yllätyksetön, mutta riipaiseva tarina siitä, miten pieni poika haluaa palata isänsä luokse.
Demingin 60-luvun tarinat ovat päteviä ja ajalleen tyypillisiä novelleja: ne ovat lyhyitä, ne sijoittuvat tavallisten ihmisten pariin ja kertovat heidän ongelmistaan, ja loppuratkaisuun on aina haettu jokin ironinen käänne. ”Pimennys” ja ”Musta vyö” alkavat samanlaisella tilanteella: mies tulee poliisiasemalle ja haluaa tunnustaa tappaneensa ihmisen. Pariin otteeseen suomennettu ”Pieni sisarenmurha” kertoo miehestä, jota hänen sisarensa tyrannisoi. Mies päättää tappaa sisarensa, mutta epäonnistuu traagisella tavalla. ”Verisukulaisessa” nuoren miehen pelätään murhaavan rikas sukulaisensa. ”Riskitekijässä” nuori aviomies yrittää huolehtia sisarestaan, kun kaupungissa riehuu nuoria naisia listivä murhaaja. Sisaren mies paljastuu tirkistelijä-murhaajaksi, mutta toinenkin murhaaja löytyy. ”Miguelin tapaus” ei ole rikosnovelli (ellei aviorikosta lasketa mukaan), vaan pikemminkin kohtalaisen hauska humoreski. Salanimellä Max Franklin julkaistu ”Nerot” kertoo kahdesta opiskelijamiehestä, jotka murhaavat typerän opiskelutoverinsa täydellisen murhan ajatuksella. Lopetus on groteski, ja Deming-Franklin tavoittelee huikeita jännitystehoja.
Max Franklinin nimellä ja muilla salanimillä julkaistuja Demingin lännen-tarinoita ei ole suomennettu. Hauskaa kyllä, kirja nimeltä Uni — toinen elämämme (Otava 1975) on saman Richard Demingin kirjoittama.
Romaanit:
Ansassa. Puuma 20. Suom. Maire Nopanen. Kustannusosakeyhtiö Viihdekirjat: Helsinki 1963. Alun perin Fall Girl. Zenith 1959.
Ei kukaan sure. Ilves 75. Suom. J. V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1967. Alun perin Death of a Pusher. Pocket Books 1964.
Huomenna vihaat minua. Ilves 62. Suom. J. V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1966. Alun perin She’ll Hate Me Tomorrow. Monarch 1963.
Kuka on syyllinen? Ilves 54. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1965. Alun perin Tweak the Devil’s Nose. Rinehart 1953.
Kuolema kutsuilla. Ilves 68. Suom. J. V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1966. Alun perin Whistle Past the Graveyard. Rinehart 1954.
Syyllinen vai syytön? Ässä 4. Suom. Tapio Hiisivaara. Valpas-Mainos: Alavus 1966. Alun perin This Game of Murder. Monarch 1964.
Täydellinen nainen — täydellinen rikos? Ilves 65. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1966. Alun perin Hit and Run. Pocket Books 1960.
Nimellä Ellery Queen:
Kuolema vaihtaa levyä. Salama 133. Suom. Leif Forsblom. Gummerus: Jyväskylä 1965. Toinen painos 1987. Alun perin Death Spins the Platter. Pocket Books 1962.
Olette murhaaja! Tikari-kirjat 4. Suom. Heikki Suikkanen. Viihdekirjat: Helsinki 1965. Alun perin Wife or Death. Pocket Books 1963.
Rikosnovellit:
Isän poika, Salapoliisilukemisto 4/1958.
Miguelin asia, Mies 14/1960.
Musta vyö, Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 10/1973. Alun perin Black Belt, Alfred Hitchcock’s Mystery Magazine, marraskuu 1972.
Pieni sisarenmurha teoksessa Olipa kerran murha. Suom. Väinö J. Tervaskari. Tammi: Helsinki 1966. Alfred Hitchcock — jännityskertomuksia 7. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1982. Julkaistu myös nimellä Siskonmurhaaja, El Zorro 1/1961.
Pimennys teoksessa Hirttäjän tusina. Alun perin Blackout, Alfred Hitchcock’s Mystery Magazine, March 1961.
Riskitekijä, Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 8/1973. Alun perin An Element of Risk, Alfred Hitchcock’s Mystery Magazine, syyskuu 1972.
Valintatilanne teoksessa Josh Pachter (toim.): Top Crime — jännityksen valioita. Kirjayhtymä: Helsinki 1983. Alun perin The Choice, Manhunt 1954.
Verisukulainen teoksessa Arkun kulma. Eri suomentajia. Mäntän kirjapaino: Mänttä 1972. Alun perin Blood Kin, Alfred Hitchcock’s Mystery Magazine, heinäkuu 1964.
Nimellä Max Franklin:
Nerot, Mies 25—26/1960.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti