Veikko Hannuniemen Suuri jano

Ensi tiistaina ilmestyy Turbatorin m-sarjassa kokoomani teos Veikko Hannuniemen meritarinoista nimellä Suuri jano. Kirjan julkistus tapahtuu Raision kirjaston Raisio-huoneessa. Samalla julkistetaan myös toimittamani Parhaita Isku-jännityskertomuksia, jonka kymmenen novellia ovat peräisin omasta Isku-fanzinestani.

Tässä esipuheeni Hannuniemi-kirjaan. On aika pitkä.

Veikko Hannuniemen pitkä ura

Suomen johtava merirosvokirjailija on varmasti ollut nuortenkirjailija Tauno Karilas, mutta tärkein aikuisten merirosvokirjoja tehnyt on Veikko Hannuniemi. Hänen kolme romaaniaan ilmestyivät 1940-luvun puolivälissä ja ovat nyt harvinaisuuksia. Romaanien lisäksi Hannuniemi käsikirjoitti sarjakuvia sekä teki lukuisia meriaiheisia novelleja, joista on nyt ensimmäistä kertaa koottu valikoima kansien väliin.
Veikko Kullervo Hannuniemi syntyi Sortavalassa 29.6.1920, osuuskaupan johtaja Eino Johan Hannuniemen poikana. Hän kävi Kuusankosken yhteiskoulua, mutta opinnot eivät maittaneet ja hän lähti kolmeksi vuodeksi merille. Hannuniemi palasi Suomeen vuonna 1939 ja osallistui vapaaehtoisena talvisotaan. Jatkosotaan hän osallistui Topografipataljoonassa. Sodan aikana hän kävi upseerikoulun ja valmistui vuonna 1943.
Hannuniemen kirjailijan ura oli kuitenkin alkanut jo ennen sotaa: hän oli innostunut kirjoittamaan matkoiltaan Etelä-Amerikkaan ja Afrikkaan matkakirjetyyppisiä tekstejä ja lähetti niitä muun muassa Kuluttajain Lehteen, joka tuolloin julkaisi paljon novelleja ja runoja. Hannuniemen ensimmäinen julkaistu teksti "Kävimme Kap Verdellä" ilmestyi Kuluttajain Lehden numerossa 3/1939.
Kuluttajain Lehden lisäksi Hannuniemi kirjoitti myös Helsingin Sanomien lyhytikäiseen Viikkoliitteeseen sekä Seuraan. Novellien lisäksi hän julkaisi runoja - "Kuollut Olivebank" -niminen runo ilmestyi vuonna 1939 ja kertoi ensimmäisestä suomalaisesta laivasta, joka tuhoutui talvisodan alettua.
Sodan päätyttyä Hannuniemi yritti päästä laajemmin läpi kirjallisella rintamalla. Ajanvietelehtiin kirjoittaminen ei riittänyt kunnianhimoiselle nuorelle miehelle eikä niillä taannut minkäänlaista mainetta 1930- ja 1940-lukujen vakavassa kirjallisessa maisemassa. Hannuniemi lähetti vuonna 1945 käsikirjoitusnipun tuolloin tunnetulle ja selvästi arvostamalleen kirjailijalle Olavi Siippaiselle. Hannuniemen leikekokoelmissa on säilynyt Siippaisen pitkä vastaus, ja se kuvastaa oivallisesti nuoren merenkävijän varhaisten novellien ja tarinoiden tyylilajia. Siippainen kiittelee Hannuniemen mielikuvitusta ja tarinoiden kiehtovuutta, mutta kritisoi sitä, että novelleissa ei ole dialogia. Sen puuttuessa novellit jäävät hämäriksi - Siippainen kiinnittää huomiota muun muassa tarinaan "Suuri jano", joka löytyy tästäkin kirjasta. Se olisi muuten "kaikinpuolin kaunis ja ehjästi hallittu, suorastaan poikkeuksellisesti", mutta kun henkilöt eivät itse pääse ääneen, tarinasta jää uupumaan voimaa. Siippainen vetoaa Hannuniemeen: "Ei Teillä ole oikeutta panna [henkilöille] kapulaa suuhun. Antakaa heidän liikkua vapaina ihmisinä, kiroilla ja syytellä, antakaa heidän ottaa omalla tavallaan naukku tai savuke."
Siippainen toteaa myös, että Hannuniemen kirjailijanuraa voivat rajoittaa myös hänen aiheenvalintansa ja että meriympäristö tekee novelleista liian romanttisia. Siippainen epäilee, ettei hänen vaikutusvaltansa riitä kirjan saattamiseksi painoon, mutta hän lupaa kirjeessään kuitenkin vievänsä käsikirjoitusnivaskan kustantajalleen WSOY:lle. Siellä kirjaan ei tartuttu, ja Hannuniemi jatkoi novellien myymistä eri lehtiin.
Sodan jälkeen Hannuniemi pyrki aktiivisesti luomaan itselleen töitä. Hän muutti Helsinkiin ja perusti rintamatoveriensa Eka Karppasen ja Ari Ajannon kanssa mainostoimisto Piirtopainon. Se toimi vuosina 1945-1946. Piirtopaino julkaisi yhtä ensimmäisistä suomalaisista sarjakuvalehdistä eli Piirtopalat-lehteä, jossa oli Hannuniemen ja muiden kirjoittamia novelleja sekä Erkki Tantun pitämä palsta, johon amatöörit saivat lähettää kuviaan ja sarjakuviaan arvosteltavaksi. Hannuniemi käsikirjoitti lehteen kolmea sarjakuvaa, Ari Ajannon piirtämää Noita Suomalaista sekä Kalle Patoluodon kuvittamia Humu-Heikkiä ja Kultaista Totemia. Näiden lisäksi lehdessä ilmestyi harvinainen näyte varhaista suomalaista science fictionia eli Egon Meurosen Tohtori X. Tieteis- ja fantasia-aineksia oli myös Hannuniemen Noita Suomalaisessa ja Kultaisessa Totemissa.
Suomalaisten merimiesten kommelluksista kertova Humu-Heikki ilmestyi vuonna 1945 sarjakuva-albuminakin, joka on nykyään satumaisen harvinainen. Humu-Heikki kertoo kahden nuoren suomalaisen merimiehen seikkailuista ympäri maailmaa; myöhemmin Maalaisliiton Maakansa-sanomalehden pilapiirtäjänä tunnetuksi tullut Patoluoto kuvitti tarinan kulmikkaalla, ekspressionistisella tyylillä. Sarjakuvassa on paljon omakohtaisia elementtejä, kun siinä kaksi suomalaista merimiestä karkaa laivasta Etelä-Amerikassa. Vuonna 1937 Hannuniemen laiva s/s Wisa nimittäin kulki La Plata -jokea pitkin Uruguayn ja Argentiinan rajalla. Samoihin maisemiin Hannuniemi sijoitti myöhemminkin lukuisia tarinoitaan.
Aseiden salakuljetusta, ristiinpukeutumista ja vakoiluseikkailuja sisältävä Humu-Heikki sietäisi tulla julkaistuksi uudelleen, koska se on selvästi yksi aikakautensa parhaista kotimaisista sarjakuvista. Tarina ilmestyi ensiksi jatkokertomuksina Piirtopalat-lehdessä, mutta kaikki jaksot eivät ehtineet ilmestyä lyhytikäiseksi jääneessä lehdessä. Lehden lakkautti käytännössä sodan jälkeen Suomessa vallinnut paperipula.
Hannuniemi oli pysytellyt ahkerana muutenkin. Vuonna 1946 ilmestyivät Hannuniemen ensimmäiset romaanit, Karibianmeren Bill ja Kolmen kapteenin laiva. Ensin mainittu tuli Karistolta, jälkimmäinen Mantereelta. Kolmas ja viimeinen romaani, Kapteeni Wigan armahdetaan, ilmestyi Kansankirjalta kaksi vuotta myöhemmin; sitä Hannuniemi piti parhaana romaaninaan.
Karibianmeren Billistä huomaa, että se oli Hannuniemen ensimmäinen kirja: se on paikoitellen karkeaa tekoa, dialogia on useasti liian vähän ja Hannuniemi joutuu selostamaan tapahtumia ja tunnetiloja liikaa. Lisäksi Hannuniemi kehittelee tilanteita hitusen liian pitkään, varsinkin kerratessaan takautumana Billin uraa merirosvona. Lopulta Hannuniemi saa kuitenkin aikaan hauskan huijaustarinan, jossa kukaan ei ole sitä miltä näyttää. Karibianmeren Bill on kuuluisa merirosvo, joka operoi 1600-luvun alussa Karibianmerellä. Hänen vastustajansa on toinen merirosvo, Punamyssy. Kummatkin saavat omalla tahollaan tietää upeassa lastissa kulkevasta laivasta, mutta yksi Billin miehistä on petollinen ja myy hänet Punamyssylle. Laivalla on muun lastin lisäksi vielä laivurin tytär, johon Bill enemmän tai vähemmän ihastuu.
Kirja loppuu hurjaan kliimaksiin, jossa Bill saa vastaansa koko laivansa miehistön. Vielä yhden huijauksen hän jää laivansa ruoriin kiinnittyneenä kellumaan Karibianmerelle. Kirjan lopetus on ollut Hannuniemeltä hurja ja kyyninen veto. Hänen novellinsakin päättyvät usein epäonnistumiseen tai jopa kuolemaan. Ehkä vuodet merellä ja sodassa olivat osoittaneet, että ihmisen osa maailmassa ei ole helppo. Hannuniemi pehmentää synkeää vaikutelmaa mustalla huumorilla, jossa on ronskejakin sävyjä.
Kapteeni Wigan armahdetaan taas on huolellisemmin kirjoitettu kirja, mutta sen juoni ei ole yhtä tiukasti sommiteltu kuin Karibianmeren Billissä. Wigan-romaani on rakenteeltaan samanlainen kuin Rafael Sabatinin ikiklassikko Kapteeni Bloodin vaiheet: kummassakin nuori mies ajautuu pakomatkalle, kun häntä syytetään rikoksesta, jota hän ei ole tehnyt, ja sekaantuu merirosvoukseen. Tässä Paul Wigan on opiskelija, joka vastustaa Englannin kuninkaan veljeilyä katolisen Espanjan kanssa.
Hannuniemi ankkuroi kirjan tiettyyn historialliseen tilanteeseen, mikä antaa sille tukevuutta. Wigan ryhtyy pakomatkallaan merirosvolaivan päälliköksi osallistuttuaan espanjalaislaivan räjäytykseen pirullisella Sargassomerellä. Hän innostuu uudestaan ammatistaan niin että Englannin kuningas määrää hänet hirtettäväksi. Kirjan otsikko kuitenkin paljastaa, mitä lopulta tapahtuu − onneksi Hannuniemi laittaa vielä kerran verenhimoiset espanjalaiset asialle.
Kirja on kohtuullisen varmaa tekoa, mutta alkupuoli on parempi ja tiukempi kuin loppupuoli, johon päästään vaivaannuttavan kerronnallisen katkoksen kautta, kun Wigan on jo vakiinnuttanut asemansa merirosvokapteenina. Kirjan viimeisellä sivulla alkaa epäillä, että kustantaja tai latoja on laittanut pelin poikki kesken kaiken.
Kolmen kapteenin laiva taas ei ole merirosvoromaani, vaan nykyaikaan sijoittuva synkkä ja monipolvinen kertomus satamassa aikaansa viettävistä ja toisinaan laivaan töihin pääsevistä hampuuseista ja juopoista. Kirjassa on jossain määrin fantastinen aines, kun päähenkilö Hullu Kustaa sekoaa aina Daisy-nimisen laivan nähdessään - hän pystyy myös ennustamaan laivojen haaksirikkoja ja muita havereita. Kirja liittyy Hannuniemen muista romaaneista poiketen enemmän hänen novelliensa maisemiin, vaikka hän kyllä teki puhtaita merirosvotarinoitakin, kuten novellin "Kuutamohulluus".
Merenkulkua Hannuniemi ei hylännyt sodankaan jälkeen. Hannuniemen ura oli komea: komentotoimiston päälliköstä hän eteni Rannikkotykistörykmentin Esikuntapatterin päälliköksi ja lopulta Turun varuskunnan komendantiksi. Raisioon hän muutti perheineen vuonna 1954. Matkat ulkomailla olivat jättäneet jälkensä: Hannuniemi oli kiinnostunut kaikesta eksoottisesta ja muun perheen kauhuksi ruoalla saatettiin tarjota kiinalaisia uppomunia tai paahdettuja heinäsirkkoja.
Hannuniemi kävi edelleen aktiivisesti merellä ja osallistui muun muassa Suomen Joutsenen viimeiselle matkalle Itämerellä vuonna 1949. Samaan aikaan hän kuitenkin kirjoitti jatkuvasti, lähinnä iltaisin päivätyön jälkeen. Romaaneihin hän ei enää palannut; hänen jäämistöstään tosin löytyy julkaisematon romaanin käsikirjoitus, joka kertoo nuoren pojan kasvamista merenrantakaupungissa. Uusia julkaisukanaviakin löytyi, varsinkin Seura, joka 1950- ja 1960-luvuilla julkaisi paljon novelleja. Seuran lisäksi Hannuniemen novellit täyttivät Koti-Posti -lehden, jonka toimitussihteeri Risto Karlsson tuki kotimaisia kirjoittajia.
Koti-Postiin Hannuniemi kirjoitti parhaat novellinsa ja hän oli oppinut tasapainottamaan kuvailevia jaksoja dialogilla. Samalla hän läheni klassisia novellisteja, joilta hän oli oppinut paljon, ja Hannuniemeä voikin pitää yhtenä tärkeimmistä suomalaisista seikkailukirjailijoista. Hj. Nortamon, Eino Koivistoisen ja muutaman muun rinnalla hänen tuotantonsa on keskeistä suomalaista merikirjallisuutta. Tietty karkeus ja rakenteen kankeus Hannuniemen myöhäisimpiinkin novelleihin jäi - parhaimmillaan hän oli kirjoittaessaan tutuista ja itsekoetuista aiheista.
Pisin yhtenäinen sarja, joka Hannuniemen kynästä lähti, kertoi varsinaissuomalaisesta Ararat-laivasta ja sen surkeasta miehistöstä, jota johtaa ilmiömäisen ruma kapteeni Aaretti. Jo 1940-luvulla alkanut Aaretti-novellien sarja ulottui moniin eri lehtiin, aina Seurasta Turun Sanomiin, jossa ilmestyi novelleja vielä 1960-luvun alussakin. Humoristiset Aaretti-tarinat ovat vielä monen vanhemman polven lukijan mielessä ja niistä saisi helposti oman kokoelmansa.
Kaikki Hannuniemen novellit eivät kuitenkaan sijoittuneet merelle. Merkittävä osa hänen tuotannostaan edustaa Aaretti-tarinoiden tapaan huumoria. Hannuniemi vitsaili lukuisissa Välimeren ympäristön maihin sekä Etelä-Amerikkaan sijoittuvissa tarinoissa alueen kansojen ominaispiirteille - tavalla, jota nykyään pidettäisiin poliittisesti epäkorrektina.
Hannuniemi kokeili myös jännitystä ja rikosnovelleja. Muutamassa tarinassa on jopa science fiction -henkisiä sävyjä; tähän kirjaan on otettu näytteeksi kauhuakin lähentelevä sukellusvenetarina "Sukellusvene Estafette". Samasta novellista Hannuniemi muokkasi myöhemmin myös radiokuunnelman.
Novellien lisäksi Hannuniemi kirjoitti paljon artikkeleita sanoma- ja aikakauslehtiin. Seurassa ja Koti-Postissa hän oli epävirallinen Turun alueen kirjeenvaihtaja, joka raportoi muun muassa Turun kummitustaloista ja Naantalin valtakunnanjohtaja Pekka Siitoimen harrastuksista.
Hannuniemi teki myös tv-ohjelmien käsikirjoituksia. Niissäkin hän keskittyi merenkäyntiin ja laivoihin, ja ohjelmissa käsiteltiin muun muassa Rymättylä-yhtiöiden Saukko-alusten sillinpyyntiä ja Utön haaksirikkoja. Aiheet olivat tuttuja myös Hannuniemen novelleista.
Hannuniemi tunnetaan myös parin laulun sanoittajana. Pentti Viherluoto sävelsi vuonna 1974 levytetyn kappaleen ”Boren laulu”, jonka lauloi Monica Aspelund Silja Linen julkaisemalla kokelmalla. ”Kustavin merimies” –niminen kappale - jonka Viherluoto niinikään sävelsi - taas on levytetty ainakin kolme kertaa.
Eläkkeelle Hannuniemi jäi vuonna 1970. Hän ei tuolloinkaan hylännyt kirjoittamista, vaan aloitti vielä uuden urankin: hän kirjoitti pakinoita vuonna 1969 perustettuun Aamuset-lehteen salanimellä V. Veikkonen. Lisäksi hän masinoi artikkeleillaan ja yleisönosastokirjoituksillaan Suomen Joutsenen pelastamisen.
Hannuniemi kuoli Raisiossa 19.6.1998.