Michael Collins

Ei siis tämä nykyään kirjoittava monien arvostama jonkinlaisia rikosromaaneja kirjoittava Michael Collins (joka on muistaakseni englantilainen), vaan amerikkalainen pitkän linjan veteraani. Huomatkaa kuolinvuosi, Pulpografiaa tehdessä hän oli vielä aktiivinen. Melkein ehdin haastatella Collinsia, koska tämä oli kuukauden ajan kunniavieras Rara-Avis -sähköpostilistalla, jolla keskustellaan kovaksikeitetystä kirjallisuudesta.

Michael Collins on tunnetuin Dennis Lyndsin (1924-2006) käyttämistä salanimistä. Kirjailija on itse sanonut, että Collins-salanimi on kunnianosoitus irlantilaiselle vapaustaistelijalle. Lynds on kirjoittanut monen lajityypin tekstiä: hän aloitti 1960-luvulla sellaisissa lehdissä kuin Manhunt, Mike Shayne Mystery Magazine ja Shell Scott Mystery Magazine. Lyndsin uralle mahtuu monenlaista: vaikka hän on poliittisesti vasemmalla ja hänen vakavissa kirjoissaan on terävää yhteiskuntakritiikkiä, hän on kirjoittanut mm. Nick Cartereita ja Mack Bolaneita (yhdessä vaimonsa Gayle Lyndsin kanssa!). Hänen käyttämiensä salanimien määrä on huima: William Arden, John Crowe, Carl Dekker, Brett Halliday, Maxwell Grant ja Mark Sadler. Ardenin nimellä Lynds on kirjoittanut sekä vakavia romaaneja Kane Jackson -nimisestä teollisuusvakoilijasta että nuorten rikossarjaa Kolme etsivää. Viimeksi mainittuja, joista osa on suomennettu, on tosin sanottu huonommiksi kuin mitä Robert Arthurin alun perin sarjaan kirjoittamat teokset olivat.
Lyndsin varhaisen tuotannon merkittävin sankari oli yksikätinen yksityisetsivä Slot Machine Kelly, joka toimi mallina Lyndsin tunnetuimmalle sankarille, Dan Fortunelle, niin ikään yksikätiselle yksityisetsivälle. Fortune esiintyi ensi kerran romaanissa Pelon vangit vuonna 1967. Se oli omana aikanaan poikkeuksellinen romaani, sillä vaikka sen juoni on peräisin kovaksikeitetystä romaanista ja sen päähenkilö on yksityisetsivä, se ei ole tyypillisen kovapintainen ja kyyninen teos. Dan Fortune on empaattinen slummialueen, Chelsean, asukki ja hänen tarinansa ovat täynnä huolenpitoa — tosin myös vihaa ja inhoa — muita alueen asukkaita kohtaan. Fortune on marlowelainen ritari, mutta ei suinkaan puhdas: hän on ollut nuorisorikollinen (hän menetti kätensä varastaessaan tavaraa laivasta) ja merimies ja yksityisetsiväksi hän on ruvennut vain, koska ei pysty yksikätisenä tekemään juuri muuta työtä. Pelon vangeissa Fortune saa etsittäväkseen nuoren pojan, joka on kiinnostunut moottoripyöristä ja kilpa-ajoista. Pojan katoaminen näyttää jotenkin liittyvän lähellä tapahtuneeseen passipoliisin mukiloimiseen. Collinsin kehittelemä juonikuvio on monimutkainen ja loppuyllätys on samaan aikaan tehokas ja uskottava. Fortunella on tosin taipumus saarnata, jo-pa enemmän kuin vaikkapa Lew Archer, ja joskus pitkät monologit slummien ihmisistä ja heidän elämäntilanteestaan tuntuvat jaarituksilta, varsinkin, kun niihin ei aina liity mitään oleellista huomiota yhteiskunnallisista syysuhteista. Välillä tuntuu, että kun Fortune on raivoissaan slummien typerille ihmisille, hän samalla vihaa näitä, mikä tuskin on ollut Collinsin tarkoitus. Romaani on omistettu Ross Macdonaldille, jonka vaikutuksen kirjasta huomaa selvästi, mutta suomennoksesta omistus on otettu pois.
Fortunen seikkailut ovat jatkuneet vielä 1980-luvulla. Fortune on esiintynyt myös novelleissa, joista on koottu kokoelma 1999. Pari Fortune-novellia on myös suomennettu. "Kuka?" on vähän liian tiiviisti kerrottu, mutta ratkaisultaan ovela tarina, jossa Fortune selvittää melkein klassiselta vaikuttavan suljetun huoneen mysteerin. Tähänkin tarinaan Collins saa nivottua mukaan huomioita slummien elämästä ja sen tarjoamista mahdollisuuksista hyvään elämään.
Lynds kirjoitti myös modernisoituja Charlie Chan -tarinoita Charlie Chan Mystery Magazinessa 1973—74. Niin ikään hän modernisoi Shadowta 1970—1980-lukujen vaihteessa. Lynds myös kirjoitti monien muiden tavoin The Man from U.N.C.L.E. Magazineen. Hän on toiminut lisäksi kemian alan lehtien toimittajana.
Mike Shayne Mystery Magazineen Lynds kirjoitti Brett Halliday -nimellä novelleja Mike Shaynen seikkailuista. Joitakin näistä hän myöhemmin laajensi kirjoiksi. Tällainen tapaus on Niin ystävällinen, niin kuollut (1963), joka perustuu hänen novelliinsa "The Friendly Corpse". Myös teosta Ruumis, jota ei ollutkaan (1963) on sanottu Lyndsin kirjoittamaksi. [Tätä asiaa pääsin kysymään Collinsilta: romaani on Davis Dresserin (eli alkuperäisen Brett Hallidayn) kirjoittama, mutta se perustuu Collinsin kirjoittamaan Mike Shayne -novelliin, joka ilmestyi alun perin Mike Shayne Mystery Magazinessa.]
Niin ystävällinen, niin kuollut on helppo huomata Collinsin kirjoittamaksi: Mike Shayne selvittää siinä juuri samanlaisen rikoksen kuin mihin Dan Fortune törmää. Maailman ystävällisin ja sympaattisin mies murhataan ilman näkyvää syytä ja hänen sureva vaimonsa jää yksinään kahden lapsen kanssa. Kirja on kuin Pelon vangit ilman Fortunen saarnaamista. Hyvää siinä on se, että Shayne todella selvittää rikoksen eikä vain joudu ongelmiin asiakkaan saadessaan. Useimmissa muissa Shayne-kirjoissa yksityisetsivä nimittäin vain juoksee hankalasta tilanteesta toiseen.
1980-luvulla Lynds kirjoitti muutamia Nick Cartereita. Hänen tekemänsä osat erottaa muista Cartereista helposti: ne ovat huolellisesti ja keskivertoa viitseliäämmin kirjoitettuja ja niissä on vähemmän stereotypioita ja rasistisia painotuksia kuin muissa. Välillä käy jopa niin, että kuvataan tavallisten ihmisten epämukavaa elämää sympaattisessa valossa, aivan kuin Dan Fortune -romaaneissa. Näin esimerkiksi kirjassa Terroristijahti Balkanilla (1985), jossa inhimillistynyt Nick Carter haastattelee nuoren saksalaisen terroristin isää, elämässään huonosti pärjännyttä, mutta ylpeytensä säilyttänyttä lastaajaa.
Nick Carter -kirjoihinsa Lynds tuo myös muistumia kovaksikeitetystä dekkarista — kohtaukset, joissa Carter muilutetaan "kovisten" toimesta johonkin tai joissa hänet kolkataan pimeässä huoneessa, tuovat elävästi mieleen Chandlerin ja monet muut alan kirjailijat. Carter-tarinoiden hiukan tylsät piirteet ovat Lyndsinkin kirjoissa tallella: huippuviritetty ja tietokoneohjattu tappo-Porsche ja piilotetut tappovehkeet Wilhelmina, Pierre ja Hugo. Niiden käyttöön ei liity samanlaista ironiaa kuin esimerkiksi Ian Flemingillä, jolla hohdokaskin teknologia pettää käyttäjänsä. Carter-tarinoissa aseet liittyvät suoraan agentin identiteettiin — esimerkiksi Hugo on kivesten tienoille kiinnitetty kaasupallo.
Simo Sjöblom esittää bibliografiassaan, että nimellä Carl Dekker suomennetut kirjat, joita on julkaistu sekä Ilves-sarjassa että Max Strong -lehdissä, olisivat Lyndsin kirjoittamia. Näin ei kuitenkaan ilmeisesti ole. On totta, että Lynds on julkaissut yhden teoksen Carl Dekkerin nimellä, mutta tämä tapahtui vasta 1970-luvulla. Lisäksi Carl Dekker -salanimeä käytti John Alfred Laffin -niminen, ilmeisesti australialainen kirjailija jo 1950-luvulla. Valitettavaa on, että Allen Hubinin bibliografia ei tunne suomennettuja Dekkerin kirjoja. [Kyseinen Carl Dekker on australialainen senttari, yksi lukuisista 50-60-lukujen aussikirjoittajista. Kysyin tästäkin Collinsilta ja hän sanoi poimineensa divarista yhden aussi-Dekkerin kirjan todeten, ettei ikinä haluaisi tulla sekoitetuksi tähän!]

Rikosromaani nimellä Michael Collins:
Pelon vangit. Suom. Eija Palsbo. Gummerus: Jyväskylä 1970. Alun perin Act of Fear. Dodd 1967.
Nimellä Brett Halliday:
Niin ystävällinen, niin kuollut. Seitti 8. Suom. Renne Nikupaavola. Sarjakustannus: Tampere 1964. 2. painos: Artkon sarja 320. Artko: Tampere 1973. Alun perin Too Friendly, Too Dead. Torquil/Dodd 1963.

Nimellä Nick Carter:
Terroristijahti Balkanilla. Nick Carter 177. Suom. Ilkka Virkkala. Winthers: Helsinki 1988. Alun perin Pursuit of the Eagle. Award 1985.

Rikosnovellit:
Epätoivoinen yritys, Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 6/1973.
Kuka? Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 7/1973.
[Lisäksi tuoreehkossa Trilleri-antologiassa on yksi Collins-Lyndsin novelli vuodelta 1968. Voin poimia tiedot myöhemmin.]