Norbert Davis

Norbert Davis on näitä amerikkalaisia kovaksikeitettyjä hardboiled-kirjailijoita, joilla on jenkeissä ja Englannissa ja varmasti Ranskassakin kulttimaine, mutta joita ei silti tunneta Suomessa juuri lainkaan. Davisilta ei ole yhtään kirjamittaista suomennosta ja novellitkin ovat piilossa Seikkailujen Maailman kätköissä.

Mutta erinomainen kirjailija hän on. Jahka tässä perustan oman kustantamon, niin pistän ulos Davisia. (No tuskin sentään.. kukapa häntä täällä ostaisi?)

Pari linkkiä: tässä artikkeli Ludwig Wittgensteinista ja Norbert Davisista ja tässä Thrilling Detectiven artikkeli Davisista. Ja tässä vielä yksi teksti, ja tässä vielä novellibibliografiaa PulpRackista. Ja Ed Gorman aiheesta - hän on yksi lajityyppiä fiksuimmin kommentoivia kirjoittajia. (Olen näköjään Pulpettiin pistänyt jo aiemmin saman tekstini...) Kaiken tämän linkittämisen jälkeen en enää jaksa hakea kuvia netistä ja tallentaa niitä tänne...

Norbert Davis (1903—1949) julkaisi novelleja mm. Ace-High Detective Magazinessa, Black Maskissa, Detective Talesissa ja Pocket Detective Magazinessa. Davis on yksi tärkeimmistä pulp-lehtiin kirjoittaneista kovaksikeitetyistä rikoskirjailijoista, mutta hänen kirjailijanlaatunsa oli humoristinen ja jossain määrin parodinen, vaikkakin usein samalla surullinen. Davis joutuikin hankauksiin Black Maskin tosikkomaisen toimittajan Joseph Shaw’n kanssa, koska tämä ei halunnut julkaista Davisin kirjoittamia hassuja tarinoita, vaan vaati tältä tiukkoja, hammettmaisia novelleja.
Davis pärjäsi paremmin Dime Detectivessä, jossa hyväksyttiin hänen tunteikkuutensa. Lehteen Davis kehitti sellaiset sankarinsa kuin 1940 aloittanut takuumies William "Bail Bond" Dodd ja 1941 aloittanut Max Latin, josta kertovia tarinoita on sittemmin julkaistu omana niteenään. Latin on erinomaista ruokaa tarjoavan, mutta sikamaisen likaisen ravintolan omistaja ja yksityisetsivä, joka hoitaa asioitaan nimikkopöydästään.
Davis julkaisi 1940-luvulla neljä romaania: The Mouse in the Mountain (1943), Sally’s in the Alley (1943), Rendezvous with Fear (1944) ja Oh, Murderer Mine (1946). W. T. Ballard viimeisteli romaanin Murder Picks the Jury (1947) ja se julkaistiin salanimellä Harrison Hunt. Kahdessa ensiksi mainitussa romaanissa esiintyvät Davisin kenties tunnetuimmat sankarit, yksityisetsivä Carstairs ja tämän suunnattoman kokoinen koira Dane; näistä kertovat tarinat ilmestyivät alun perin Argosyssa. Kahta kirjaa pidetään erinomaisina esimerkkeinä siitä, miten absurdi ja nopea huumori voidaan yhdistää kovaksikeitettyyn kerrontaan. Jotkut ovat tosin sanoneet, että valitessaan melkein parodisen huumorin Davis hylkäsi kovaksikeitetyn dekkarin.
Davis siirtyi parempien rahojen toivossa kiiltävälle paperille painettujen ns. slick-lehtien pariin 1943, mutta vähitellen hänen asiansa alkoivat mennä huonoon suuntaan. Vuonna 1948 hän kirjoitti 15 novellia, mutta myi vain yhden — slick-lehtienkään, sellaisten kuin Saturday Evening Post, talous ei sodan jälkeen ollut hyvällä mallilla. Chandler kertoo eräässä kirjeessään, että Davis pyysi häneltä lainaa. Viimeinen isku oli kahden tutun agentin kuolema. Davis tappoi itsensä heinäkuun 28. päivänä 1949.
Davisilta on suomennettu ainoastaan novelleja, mutta ne ovat kaikki taattua laatua. Erikoista kyllä, melkein kaikki suomennokset edustavat Davisin tuotannon totisempaa puolta, ja ne ovatkin ilmeisesti peräisin hänen 1930-luvun tuotannostaan. "Kuoleman laulu" on ankara, melkein elliptinen kertomus ravintolasta, jonka naislaulajan ympärillä käydään kovaa taistelua. Davis saa aikaan mainion film noir -tyyppisen tunnelman, mutta novellin ymmärtämistä haittaa suomennosvirhe: ensimmäinen sana kuuluu ’meitä’, kun selvästikin pitäisi lukea ’heitä’. Samassa Seikkailujen Maailman numerossa julkaistiin myös toinen Davisin novelli, tosin nimellä N. Davies, mutta oletan, että kyseessä on sama mies. "Kuolemaa paossa" on nimittäin sekin erinomainen kovaksikeitetty kertomus, jossa syyttömänä kuolemantuomion saanut mies pääsee vankilasta vain huomatakseen joutuvansa keskelle kosto- ja petoskierrettä. Davisin tyyli vaikuttaa tässäkin novellissa karskilta. Novellin lopetuksen onnellisuus onnistuu kylläkin pilaamaan tunnelman.
Toinen Davisin vankinovelli, "Horjumaton toveruus", on yhtä hyvä. Siinä vankilaan syyttömänä joutunut John Dale kiskaistaan keskelle monimutkaista huijausoperaatiota, jossa eräälle rikkaalle miehelle uskotellaan, että Dale on hänen kauan sitten kadonnut poikansa. Tässäkin novellin lopetus vaikuttaa turhan onnelliselta. "Tohtorin sijaisessa" nuori Richard Terry kostaa hänelle tehdyn vääryyden, jonka ansiosta hänen lääkärinuransa on loppunut. Novellissa on huimia huijauksia ja rajuja käänteitä ja öinen film noir -tunnelma on hyvin tavoitettu, mutta juoni on tarpeettoman monimutkainen. Davis kuitenkin selvästi pyrki tässäkin novellissa kuvaamaan tapahtumia realistiseen sävyyn.
Näitä huonompi on "Lempeäkasvoinen myrkyttäjä", jossa slummissa asuva tohtori Flame, epämuodostuneen näköinen mutta ihmisystävällinen mies selvittää myrkytystapauksen. Novellin juoni on turhan monimutkainen, mutta realistinen kuva slummielämästä on kiinnostava. Erikoista on se, että myrkyttäjä on pettynyt sosiaalityöntekijä. Kovin hyvä ei ole "Mieletön murha", jossa arkeologian professori selvittää kampuksella tapahtuvan murhasarjan. Novelli on selvästi liikaa kiinni vanhassa perinteessä ja sen kliseissä eikä juonikaan ole kovin innostava.
Davisin kohdalla muistetaan aina mainita, että hän oli kielifilosofi Ludwig Wittgensteinin suosikkikirjailija. Wittgenstein kirjoittikin kirjeessä ihastuneensa N. Davis -nimisen kirjailijan novelliin, mutta suomennetunkin kirjeenvaihdon toimittaja Norman Malcolm ilmoittaa teoksessaan Ludwig Wittgenstein — muistelma, ettei ole löytänyt kyseisestä kirjailijasta mitään tietoa.

Novellit:
Horjumaton toveruus, Seikkailujen Maailma 1/1949.
Kuolemaa paossa, Seikkailujen Maailma 6/1950.
Kuoleman laulu, Seikkailujen Maailma 6/1950.
Lempeäkasvoinen myrkyttäjä, Seikkailujen Maailma 9/1953.
Mieletön murha, RikosPalat 3/1988.
Tohtorin sijainen teoksessa Seikkailujen ansoja. Kanerva: Lahti 1948.