Donald Westlake

Kuten monet jo tietävät (vaikka Helsingin Sanomat ei vissiin tänäänkään nekrologia julkaissut - outoa, vähintään), amerikkalainen kirjailija Donald E. Westlake on kuollut - hän sai sydänkohtauksen uudenvuodenaattona. Kyseessä on Suomessakin hyvin, mutta ei nähdäkseni riittävän hyvin tunnettu rikoskirjailija, joka hallitsi monet tyylilajit suvereenisti. Tässä muistokirjoituksena Pulpografian hakusana, postitettuna sivussa aakkosjärjestyksestä. En ole kaikkiin muotoiluihin tässä tyytyväinen ja varmasti Dortmunder-kirjat ovat parempia kuin annan ymmärtää.

Donald E. Westlake (s. 1933) on yksi arvostetuimpia ja tasalaatuisimpia amerikkalaisia rikoskirjailijoita. Westlaken ura alkoi pokkarikirjallisuuden viimeisinä kultaisina vuosina 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa ja jatkuu edelleen vahvana.
Westlake julkaisi ensimmäisen novellinsa 1958 ja ensimmäisen romaaninsa Olen palkattu murhaaja vuonna 1960. Westlakelle leimaa-antava piirre on aina ollut se, että hän ei kirjoita kaavan mukaan, vaan on pyrkinyt tekemään keskenään varsin erilaisia kirjoja. Westlake on käyttänyt useita salanimiä, joista tunnetuin on Richard Stark, millä nimellä hän on kirjoittanut väkivaltaisia Parker-romaaneja. Nimellä Tucker Coe hän kirjoitti vuosina 1967—1972 viisi kirjaa entisestä poliisista Mitch Tobinista, joka masennusta ehkäistäkseen tekee yksityisetsivän hommia ilman lupaa. Salanimiä Curt Clark ja Timothy J. Culver Westlake on käyttänyt vain kerran.
Suomessa Westlake tunnetaan parhaiten humoristisista rikosromaaneistaan, kuten esimerkiksi Ottakaa pankki kiinni! (1972). Ne ovat parhaimmillaan hauskoja ja letkeitä kirjoja, joissa on satiirin poikasta. Westlaken tunnetuin vakiohahmo on humoristisissa romaaneissa esiintyvä Dortmunder. Tämä esiintyi ensimmäisen kerran romaanissa Kuuma kivi (1970). Parhaimmillaan kirjat ovat Dortmunderin ja kumppanien surkeita suunnitelmia eritellessään, sen sijaan loppusekoiluista Westlake ei aina saa riittävästi irti. Dortmunder itse on sympaattinen, vaikkakin ehkä liian älykäs ja komea tyyppi ollakseen todella vakuuttava epäonnistumisista kertovien kirjojen päähenkilönä.
Westlaken uralla kiinnostavampia ovat kuitenkin hänen kovaksikeitetyt kirjansa eli hänen varhaiset teoksensa sekä Stark-nimellä julkaistut Parkerit. Westlaken ensimmäiset kirjat olivat arvovaltaisen Random Housen julkaisemia kovakantisia teoksia eivätkä kioskikirjoja. Parker-kirjat sitä vastoin olivat alun perin kioskipokkareita, ensiksi Pocket Booksin, sitten Fawcettin julkaisemina, kunnes ne päätyivät ensiksi Macmillanin ja sitten Random Housen kaltaisille kustantajille.
Westlaken esikoisteos Olen palkattu murhaaja kertoo Clay-nimellä tunnetusta melko välinpitämättömästä ja kyynisestä mafian palkkatappajasta, joka suhtautuu työhönsä tiukan ammatillisesti. Hän itse joutuu tulilinjalle, kun mafian alimpaan työntekijäkastiin kuuluva Billy-Billy Cantell lavastetaan syylliseksi murhaan. Clay selvittää asiaa kuin paraskin yksityisetsivä ja löytää lopulta murhaajan melko yllättävältä taholta. Yritteliäskään lukija tuskin arvaa murhaajaa — Olen palkattu murhaaja onkin siitä harvinainen toisen maailmansodan jälkeinen kovaksikeitetty dekkari, että lukijaa todella kiinnostaa murhan selvittäminen. Clay muistuttaa välinpitämättömyydessään ja tehokkuudessaan Parkeria, joskaan tämä ei koskaan joudu samanlaisiin ongelmiin kuin Clay kirjan lopussa. Tapio Hiisivaaran suomennos ei ole lyhennelty, mutta huumeiden käyttöön liittyvän sanaston kanssa hänellä on ongelmia.
Nyt on aika kuolla (1961) muistuttaa paljossa Hammettin Lasiavainta: korruptoitunut pikkukaupunki, yksityisetsivä, joka on hyvissä väleissä kaupunkia hallussaan pitävien liikemiesten kanssa, ulkopuolinen uhka, joka pitää eliminoida. Kirja on sympaattinen ja sujuvasti kirjoitettu, mutta jää kuitenkin jälkeen Hammettin vastaavasta teoksesta. Päähenkilö, toimettomuudessa lihonut yksityisetsivä Al Smith on sympaattinen henkilö, mutta ei kovin kiinnostava. Loppukohtauksen taistelu on sekin muistuma Hammettin aikakaudesta, mutta ei oikein sovi 1960-luvun alkuun. [Pulpografian ilmestymisen jälkeen Nyt on aika kuolla eli Killing Time käännettiin uudestaan Sapo-sarjaan ja suosittelen lukemaan sen vaatimattoman kioskipokkarikäännöksen sijasta.]
Hammettin teoksia muistuttaa myös suomentamaton Killy (1963), jossa nuori ammattiliiton virkailija hämmentyy törmätessään alansa korruptioon. Killy on Nyt on aika kuolla -teosta huomattavasti vakavampi, mutta arvata saattaa, että kioskikirjasuomennoksessa sen ammattiliittojaaritukset olisi jätetty pois.
Kohti kuolemaa (1962) on kovaksikeitetty ja melkein tunteeton kostotarina nuoresta miehestä, jonka isä tapetaan. Kirja muistuttaa hyvin paljon samana vuonna ensiesiintymisensä tehnyttä Parkeria ja varsinkin sarjan ensimmäistä kirjaa: kummassakin haetaan kostoa ilman minkäänlaista pyrkimystä pohdiskella sen oikeutusta tai vääryyttä ja kummassakin kostajat päätyvät melkein yhteiskunnan huipulle. Kirjan suomennos on omituinen — joitain kielikuvia on tehty väkisin humoristisiksi, siinä puhutaan Kalle Ankasta ja loppu on muutettu. Alkukielellä kirja päättyy näin: ”Beeworthy grabbed me the minute he saw and stuck me in front of the tape recorder. We stopped for dinner and went back at it and didn’t quit till midnight, I slept in the guest room. The next morning, he drove me into Manhattan to get my suitcase from Johnson. When we got back, Sara was listening to the tape and crying. Arnie told her to cut it out and make us some coffee.” Suomennoksen viimeinen lause kuuluu näin: ”Noudin matkalaukkuni Johnsonilta, ja Beeworthy vei minut linja-autoasemalle, jossa lunastin menolipun Binghamtoniin.”
Parker on todennäköisesti Westlaken pysyvin anti rikoskirjallisuudelle ja varsinkin pokkarikirjallisuudelle. Kirjat ovat tiukkoja, jopa kylmiä, mutta niissä on aina todellinen tuntu siitä, miten yhteiskunta ja sen talous toimii.
Pelkällä sukunimellä esiintyvä ammattirikollinen on tunnettu siitä, että hän ei jää koskaan kiinni. Kirjoja on kutsuttu niin sanotuiksi ”crime procedural” -teoksiksi: niissä kuvataan rikoksen, niin sanotun ison keikan tekemistä samalla yksityiskohtaisuudella kuin poliisiromaaneissa kuvataan rikosten selvittämistä.
Parker esiintyy ensimmäisen kerran romaanissa Pankaa Parker lautoihin (1962), joka on sarjan kovin ja kylmin romaani. Se alkaa kuin tyhjästä, kun vähäiseltä kulkurilta näyttävä Parker saapuu kävellen kaupunkiin ja alkaa kostaa hänet pettäneille rikoskumppaneille. Parkerin vaimo tekee itsemurhan, kun Parker saapuu pelottelemaan häntä. Kirjassa on kovaa, kyynistä väkivaltaa eikä siinä muiden Parker-romaanien tapaan suunnitella isoa keikkaa.
Parker-romaanien keikat eivät juuri koskaan ole pieniä ja ne kohdistuvat usein yhteiskunnan ylärakenteeseen (muihinkin kuin pankkeihin). Kirjoissa onkin sanottu olevan anarkistista viritystä. Varsinkin sarjan ensimmäisessä osassa esitetään hyvin tarkkaan se, miten järjestäytynyt rikollisuus on vain peilikuva yhteiskunnasta ja sen hyväksytystä liiketoiminnasta: mitä korkeammalla ihmiset ovat rikollisjärjestön hierarkiassa, sitä paremmin he ovat pukeutuneita. Yllätyksessä (1967) Parker ja kaverit ryöstävät USA:n ilmavoimien varuskunnasta palkkarahat. 400 000 dollarin perässä on muitakin, ja kirja onkin parhaimmillaan kuvatessaan muuten onnistuneen keikan jälkeisiä selvittelyjä. Sopimuksessa (1967) Parker ryöstää epämääräisine kumppaneineen numismaatikkojen vuotuiset messut — vanhoja rahoja saadaan saaliiksi noin 750 000 dollarin arvosta. Westlake tulee näissä kirjoissa lähelle Lionel Whitea ja tämän synkeitä kirjoja, vaikka on joskus hauskempi — kuten Yllätyksen satiirisissa psykiatrikuvauksissa. Whitesta muistuttaa myös se, miten Parkerin porukoihin eksyy aina joku vinksahtanut tyyppi (esimerkiksi Sopimuksessa pyromaani) aivan kuin Whiten Suuressa kaappauksessa (1955). [Lionel Whitesta on niinikään hakusana Pulpografiassa; postitan sen kun aika tulee. Whiten tunnetuin teos on Clean Break, josta Kubrick teki elokuvan The Killing.]
Westlake herätti Parkerin henkiin 1990-luvun lopulla, muuttuneen lajityypin vaatimuksista pehmeämpänä ja sentimentaalisempana (ja naimisissa!) ja Parker-kirjoja on tulossa lisää. Vuoden 2000 lopulla ilmoitettiin, että monista vanhoista Parker-kirjoista otetaan uudet painokset — onkin omituista, että näin ei ole jo aiemmin tehty. [Nyt joku yliopistokustantaja Yhdysvalloissa on aloittanut uuden sarjan, jossa julkaistaan kaikki Parker-kirjat kronologisessa järjestyksessä uusilla kansilla.]
Parker-kirjoihin liittyvät omana sivupolkunaan Alan Grofieldista kertovat kirjat. Grofield on sympaattinen nuori näyttelijä, joka rahoittaa teatteriaan osallistumalla Parkerin keikkoihin; joissain romaaneissa hän toimii myös yksinään. Erittäin hyvä Grofield-romaani on Sitruunat eivät valehtele (1971). Toinen hupaisa sivujuonne Parker-saagassa on se, että Dortmunder-kirjassa Ihmisryöstön käsikirja (1974) Dortmunder ja kumppanit tapailevat kidnappauksen alkeita olemattomasta Parker-kirjasta, josta siteerataan pitkiä pätkiä.
Ensimmäiset Westlake-suomennokset olivat novelleja. ”Yksin autiolla saarella” on tekijälleen epätavallinen ironinen novelli, mutta ideassa on kutkuttavuutta. Epätyypillinen on myös ”Naisruumiin anatomia”, joka muistuttaa enemmänkin Hitchcockin elokuvia kuin tyypillistä Westlakea: nukkavieru yksineläjänainen huomaa, että joku pudottelee roskauunin kuiluun ihmisruumiin jäseniä. Tarinassa ”Murhaajan syöttinä” rupuinen yksityisetsivä Ed Johnson saa selvitettäväkseen huumeiden salakuljetukseen liittyvän jutun. Novellin alkupuolisko on mainio, mutta lopetus tulee hätäisesti — Westlake ei selvästikään ollut vielä oppinut ammattiaan. [Tai sitten suomennos on lyhennelty.] Melko vaatimaton on myös ”Kuolema kaupan” (1959), jossa eutanasiapalvelu hoitaa hommansa hiukan brutaalilla tavalla. Westlake pyrkii vähän väkinäisen tuntuisesti syvällisyyteen loppuratkaisussa.
”Tällaista oli vapaus” on parempi: se on tyylikäs tarina miehestä, joka pääsee monen vuoden jälkeen vankilasta vain huomatakseen, ettei hän pääse entisiin hommiinsa käsiksi eikä saa edes selville sitä, kehen hänen pitäisi ottaa yhteyttä. Lopulta kaksi amatöörimurtovarasta pelastaa miehen masennukselta. Richard Starkin nimellä julkaistu ”Merkilliset kokemukseni ennen hirsipuuta” on tavanomainen kolmiodraama, joka päättyy murhaan.
Westlakea ja Starkia on filmattu aika tavalla. Kiinnostavin on John Boormanin upea modernistinen Point Blank eli Tappajan jäljet (1967), joka on samalla sekä tiivis ja kovaotteinen rikoselokuva että modernistinen kokeilu aikatasojen rikkomisesta. Lee Marvin on pääosassa ehkä kovempi kuin koskaan, ja monissa yksittäisissä hurjissa kohtauksissa Boorman ylittää kaikki alkuperäistekstin rajoitukset. Ilman Point Blankia rikos- ja toimintaelokuva eivät olisi sitä millaisena me ne nyt tunnemme. [Ja tästähän tuli Mel Gibsonin tähdittämä uusintaversio Payback pari vuotta Pulpografian jälkeen.]
Yhtä onnistunut ei sen sijaan ole Jean-Luc Godardin Made in USA (1966), yksi ohjaajansa varhaistuotannon postmoderneimmista, mutta myös tyhjänpäiväisimmistä elokuvista. Se perustuu Loukkuun (1965), mutta asiasta vallitsi pitkään epäselvyys, koska alkutekstiä ei tunnistettu (eikä sitä kyllä tunnistakaan, ellei tiedä, mitä hakea). Godard ei ollut hankkinut oikeuksia kirjan filmaamiseen, mutta Westlake iski takaisin: hän osti elokuvan Yhdysvaltain esitysoikeudet itselleen eikä elokuvaa ole tänä päivänäkään mahdollista nähdä Yhdysvalloissa valkokankaalla! Godardin elokuvassa on paljon puhdasta sekoilua: Parkerin roolissa on Anna Karina, eräs henkilöistä on kirjailija nimeltä David Goodis ja Jean-Pierre Leaud lukee Horace McCoyn romaania.
Muita Parker-elokuvia ovat Gordon Flemyngin Saalis (1968), joka perustuu teokseen Saalis (1966), John Flynnin Kostaja kiven sisältä (1974), joka perustuu nimellä Maffia suomennettuun teokseen (1963). Terry Bedfordin brittiläinen Kuoleman sirkus (1984) perustuu Panssariautoon (1971). Ranskan uutta aaltoa monesti sivunneen Alain Cavalierin Keskiyön kaappaus (1967) on monia hyviä rikoselokuvia tehneen Claude Sautetin käsikirjoittama.
Westlaken humoristista romaaneista on filmattu mm. Kuuma kivi (1972), jonka ohjasi Peter Yates ja jossa Dortmunderia esittää Robert Redford, ja Pankkikeikka (1974) teoksen Ottakaa pankki kiinni! pohjalta. Maineettoman elokuvan ohjasi Gower Champion. Koomikko Dom DeLuise ohjasi 1979 elokuvan Kuumaa kamaa. William Castlen Ruumis karkuteillä (1967) kuvitti tuoreeltaan teoksen Ruumis kuin ruumis, hauta kuin hauta (1966).
Westlake itse on toiminut käsikir-joittajana vain muutaman kerran, tuloksena mm. hieno Jim Thompson -elokuva, Stephen Frearsin Huijarit (1990) ja Joseph Rubenin ristiriitaisesti vastaanotettu Isäpuoli (1987). Westlake on käsikirjoittanut myös Aram Avakianin Rosvot ja jeparit (1973) ja Gene Quintanon elokuvan Miksi juuri minä? (1990).
Monet Parker-romaaneista julkaistiin suomeksi 80-luvulla jo Westlaken omalla nimellä. Seuraavassa bibliografiassa ne kuitenkin on luokiteltu Richard Starkin mukaan, koska sillä nimellä ne ovat alun perin ilmestyneet.

Rikosromaanit nimellä Donald Westlake:
Kohti kuolemaa. Manhattan 69. Suom. J. V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1969. Alun perin 361. Random House 1962.
Nyt on aika kuolla. Manhattan 76. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1970. Alun perin Killing Time. Random House 1961.
Olen palkattu murhaaja. Ässä 1. Suom. Tapio Hiisivaara. Valpas-Mainos: Alavus 1966. Alun perin The Mercenaries. Random House 1960.

Rikosromaani nimellä Richard Stark:
Päähenkilö kaikissa Parker, lukuun ottamatta teosta Sitruunat eivät valehtele.
Kaappaus. Parker 3. Suom. Heikki Haveri. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1985. Alun perin The Score. Pocket Books 1964.
Kadonnut murhaaja. Suom. Pertti Koskela. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1987. Alun perin Deadly Edge. Random House 1971.
Kostaja. Parker 1. Suom. Heikki Haveri. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1984. Alun perin The Mourner. Pocket Books 1963.
Loukku. Parker 4. Suom. Jukka Soramies. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1985. Alun perin The Jugger. Pocket Books 1965.
Maffia. Parker 2. Suom. J. V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1974. Alun perin The Outfit. Pocket Books 1963.
Minä olen Parker. Parker 1. Suom. J. V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1974. Alun perin The Man with the Getaway Face. Pocket Books 1963.
Pankaa Parker lautoihin. Rautaiset kirjat 11. Suom. Jyrki Lindström. Otava: Helsinki 1973. Alun perin The Hunter. Pocket Books 1962. Julkaistu myös nimellä Point Blank. Coronet 1967.
Panssariauto. Parker 10. Suom. Heikki Rüster. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1986. Alun perin Slayground. Random House 1971.
Parker ottaa riskin. Rautaiset kirjat 15. Suom. Ilkka Terho. Otava: Helsinki 1974. 2. laitos Yllätys. Parker 9. Suom. Jukka Soramies. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1986. Alun perin The Green Eagle Score. Fawcett 1967.
Ryöstö. Parker 5. Suom. Tarmo Haarala. Viihdeviikarit: Loviisa 1985. Alun perin The Handle. Pocket Books 1966.
Saalis. Parker 2. Suom. Jukka Heiskanen. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1985. Alun perin The Seventh. Pocket Books 1966.
Sitruunat eivät valehtele. Suom. Pertti Koskela. Book Studio: Hyvinkää 1990. Alun perin The Lemons Never Lie. World 1971.
Sopimus. Parker 8. Suom. E. Vihtkari. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1985. Alun perin The Rare Coin Score. Fawcett 1967.
Taidekaappaus. Parker 11. Suom. Jukka Soramies. Viihdeviikarit. Hyvinkää 1986. Alun perin Plunder Squad. Random House 1972.
Takaa-ajettu. Parker 7. Suom. Heikki Rüster. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1985. Alun perin The Sour Lemon Score. Fawcett 1969.
Täyskäsi. Parker 6. Suom. Tarmo Haarala. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1985. Alun perin The Black Ice Score. Fawcett 1968.

Rikosnovellit nimellä Donald Westlake:
Kuolema kaupan, Jännityslukemisto — Seikkailukertomuksia 40/1961. Alun perin Death for Sale, Mystery Digest, huhtikuu 1959.
Murhaajan syöttinä, Jännityslukemisto — Seikkailukertomuksia 8—9/1962.
Murhan ääni, teoksessa Kuolema voi olla suloinen. Suom. Mirja Häggman. Mäntän kirjapaino: Mänttä 1973.
Naisruumiin anatomia, Alfred Hitchcock yllättää 10/1960
Olen tappanut parhaan ystäväni teoksessa Hirttäjän tusina. Kurki 27. Suom. Vankka Vankkoja ja Väinö J. Tervaskari. Tammi: Helsinki 1964.
Tällaista oli vapaus, Seikkailujen Maailma 10—11/1962 (kaksoisnumero).
Yksin autiolla saarella, Alfred Hitchcock yllättää 1/1959.

Rikosnovelli nimellä Richard Stark:
Merkilliset kokemukseni ennen hirsipuuta teoksessa Hirttäjän tusina. Kurki 27. Suom. Vankka Vankkoja ja Väinö J. Tervaskari. Tammi: Helsinki 1964.