tiistaina, maaliskuuta 25, 2008

Max Allan Collins

Max Allan Collins on varmasti yksi tuotteliaimpia tällä hetkellä työskentelevistä kirjailijoista, enkä Pulpografian hakusanassa saa siitä oikein otetta. Minulla on hänestä toinenkin teksti, joka julkaistiin Sarjainfossa Road to Perdition -elokuvan ensi-illan aikaan, ja postitan sen myöhemmin - se on toisella koneella. Collins on takuuvarma kirjoittaja, jonka kirjat eivät selvästikään ole aina kovin hohdokkaita - varsinkin tv- ja elokuvatyönsä hän hoitelee rutiinilla alta pois. Hänhän on nyt kirjoittanut loppuun myös Mickey Spillanelta kesken jääneitä käsikirjoituksia ja Hard Case Crimelta ilmestyy kohtapuoliin myös Ms. Tree -romaani (vai tulikohan se jo?). Suomeksi Ms. Tree -sarjakuvaa ei kai ole julkaistu; sen sijaan Collinsin käsikirjoittamia Dick Tracyja on julkaistu, olisiko ollut Agentti X-9 -lehdessä.

Max Allan Collins (s. 1948) on Robert J. Randisin ohella viimeisiä rikoskirjailijoita, joka on oppinut alan kioskikirjoja tekemällä. Kaunokirjallisuuden lisäksi Collins on tehnyt sarjakuvakäsikirjoituksia. Hänen sarjakuvatöistään tärkein on todennäköisesti pitkäikäinen Ms. Tree -sarja, jota hän on tehnyt vuodesta 1981 asti piirtäjä Terry Beattyn kanssa. Yhdessä he ovat tehneet myös Mike Mist -sarjaa. Ms. Tree -sarjan on sanottu tuoneen rikossarjakuvaan uusia elementtejä kuten keskustelua lasten hyväksikäytöstä ja ekologisista ongelmista. Collins on kirjoittanut lisäksi Dick Tracya.
Collins pitää Mickey Spillanea ja Richard Starkia kirjallisina vaikuttajinaan, ja hän on irvaillut: "Raymond Chandler vähätteli Mickey Spillanea sanomalla häntä ’sarjakuvakirjailijaksi’. Chandler ilmeisesti unohti, että Hammett kirjoitti sarjakuvaa Salainen agentti X-9:sta." Collins on yhdessä James L. Traylorin kanssa tehnyt kirjan One Lonely Knight (1984), joka käsittelee juuri Mickey Spillanea. Lisäksi Collins on Ed Gormanin kanssa tehnyt kirjan Jim Thompsonista, The Killers Inside Him (1983).
Collinsin monista sarjahahmoista onnistuneimmaksi on sanottu Nate Helleria, yksityisetsivää, joka seikkailee 1930-luvun gangsterimaailmassa. Kirjat on kuvitettu ajan valokuvilla ja monet ajan todelliset henkilöt esiintyvät kirjojen sivuilla. Heller-kertomuksista on suomennettu yksi, lyhennettynä julkaistussa antologiassa Pimeiden kujien kulkija. Vastaava sarja ovat Eliot Nessistä kertovat kirjat, joissa Collins käsittelee kuuluisan poliisin elämää Al Caponen pidättämisen jälkeen.
Collinsilta on suomennettu kaksi romaania, joista toinen perustuu mielenkiinnottomaan Mel Gibson -lännenelokuvaan Maverick. Toinen, Silmä silmästä (1981), on kiinnostavampi. Siinä Collinsin alkutuotannon vakiohahmo, hyvin parkermainen Nolan, hoitelee itselleen toisessa keikassa hukatut 200 000 dollaria.
Richard Starkin Parker-kirjojen vaikutus näkyy monessa asiassa: hyvin lakonisessa väkivallassa, vähäsanaisessa dialogissa ja moralisointia kaihtavassa rikollisuuden kuvauksessa. Nolan muistuttaa Parkeria siinäkin, että hänelläkään ei ole etunimeä (vaikka Nolan kelpaa kyllä sellaiseksikin, kuten hän huomauttaa kauniille lentoemännälle). Collins kirjoittaa kohtuullisen vetävästi ja hän pystyy käsittelemään väkivallan vaikutuksia melko realistisesti. Yhteiskuntakritiikki on kuitenkin vähäisempää kuin Starkin Parker-kirjoissa ja rinnakkaiset tapahtumajaksot tuntuvat hiukan perustelemattomilta.

Romaani:
Silmä silmästä. Manhattan 14. Suom. Reijo Kalvas. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1984. Alun perin Fly Paper. Pinnacle 1981.

Tässä myös monta vuotta myöhemmin kirjoitettu arvostelu Collinsin kirjoittamista CSI-tv-sarjan tylsistä romaaniversioista (mukana myös toista kirjaa):

Tv-sarjan kuvitusta

Elokuvien ja tv-sarjojen kirjaversiot ovat jääneet suomalaisille jännärien lukijoille vieraaksi lajityypiksi, syystä tai toisesta. Uusi, profiililtaan selvästi kaupallinen pienkustantamo Readme.fi yrittää tutustuttaa kotoiset lukijat CSI- ja 24-sarjojen romaaniversioihin, joista käsillä ovat jo toiset kirjat.
Sarjat ovat suosittuja, mutta jännä nähdä, miten kirjat purevat. Kummatkin kirjat ovat ammattitaitoista työtä, mutta konsepti voi olla edelleen outo. Lisäksi tuntuu erikoiselta, että kirjat on julkaistu kovakantisina - eikö halpa pokkari olisi ollut luontevampi valinta? Pokkareina alkuperäiset kirjatkin ovat ilmestyneet.
Yllättävästi kahdesta romanisoinnista veteraani Max Allan Collinsin CSI-kirja Synnin kaupunki on tylsempi, melkein turhuuteen asti. Suomessa lähinnä mainiosta Road to Perdition -sarjakuvastaan muistettu Collins nakuttaa suhteellisen sujuvaa tekstiä, mutta juoni on niin tavanomainen, että siitä ei innostu. Vika periytyy tietysti jo itse sarjasta, jossa ei panosteta yllätyskäänteisiin riittävästi. Ilmeisesti Collins pudottelee kirjaversioita hihastaan voidakseen keskittyä vakavampiin sarjoihinsa, kuten vaikkapa ensi vuoden puolella ilmestyvään Ms. Tree -dekkarisarjakuvan romaaniversioon.
Kauhukirjailija H. P. Lovecraftin fanina aloittanut Marc Cerasini on ehtinyt hänkin kirjoitella kaikenlaista, mutta veteraaniksi häntä ei voi sanoa. Cerasinin kirjoittama 24-sarjan kirjaversio Troijan hevonen on kuitenkin niin menoisaa kamaa, että Cerasinille voi luvata pitkää ikää tällaisen kirjallisuuden saralla. Lyhyet luvut vievät tarinaa eteenpäin aikamoisella vimmalla, eikä Cerasini kertaakaan huku selvittelemään lukijoille liikaa. Pari deus ex machinaa kirjan lopussa voi melkein antaa anteeksi. Henkilöiden pahvisuutta olisi voinut liennyttää satunnaisilla suvantokohdilla. Sankari Jack Bauer ei vaikuta missään vaiheessa ihmiseltä, vaan enemmänkin robotilta.
Sitä sen sijaan ei voi antaa anteeksi, että kirja - ja tietysti myös alkuperäinen sarja - niin vahvasti puolustelee terrorismin vastaista sotaa, jossa paukkuja ja ihmishenkiä tuhlataan surutta. Kammottavinta kirjassa on, että Bauer - sankari - käyttää kidutusta saadakseen tietoja kuulusteltavilta.

Max Allan Collins: CSI - synnin kaupunki (CSI: Sin City, 2003). Suom. Riitta Santala-Köykkä. Readme.fi 2007. 297 s.
Marc Cerasini: 24 - Troijan hevonen (24 - Trojan Horse, 2006). Suom. Marko Niemi. Readme.fi 2007. 319 s.

Ei kommentteja: