Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirja-arvostelu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste kirja-arvostelu. Näytä kaikki tekstit

tiistaina, maaliskuuta 01, 2016

Sven Lindqvist: Rasismin vastustajia

Sven Lindqvistin rasismisarja on todella upeaa kirjallisuutta, sellaista narratiivista tietokirjallisuutta, joka harppaa pelkästä journalismista kohti kaunokirjallisuutta ja jopa taidetta. Tässä muistaakseni Satakunnan Työhön tekemäni arvostelu. Olen jonkin verran editoinut juttua alkuperäisestä.

Taistelua rotuvihaa vastaan

Sven Lindqvist: Rasismin vastustajia. Ihmisiä ja argumentteja taistelussa rotuennakkoluuloja vastaan 1750-1900. Suom. Heikki Salojärvi. Pequod 1998.

Sven Lindqvistin teokset Tappakaa ne saatanat ja Aavikkosukeltajat ovat erinomaisia johdatuksia eurooppalaisten suhteeseen toisiin kansoihin. Joseph Conradin maailmoihin johdattavassa Tappakaa ne saatanat -teoksessa Lindqvist maalaa vahvan kuvan siitä inhosta, jota eurooppalainen on väittänyt tunteneensa afrikkalaisia kohtaan. Lindqvist käy läpi perustelut ja toimenpiteet, lopputuloksena on Joseph Conradin Pimeyden sydämestä tuttu lause: "Exterminate all the brutes!"
Aavikkosukeltajat-teoksessaan Lindqvist kirjasi Afrikkaan idealistisesti ja romanttisesti suhtautuneiden eurooppalaisten matkailijoiden ristiriitaisuuksia ja suhteutti ne omaan Afrikan-matkaansa. Tuloksena oli oppinut ja henkilökohtainen essee eurooppalaisten ja afrikkalaisten kohtaamisista edellisten unelmissa ja jälkimmäisten todellisuudessa.

Antirasisteja

Nyt suomennetussa, muutaman vuoden takaisessa teoksessa Lindqvist on jättänyt henkilökohtaisuuden vähemmälle. Rasismin vastustajia esittelee lyhyissä, muutaman sivun mittaisissa artikkeleissa ihmisiä, jotka ovat vastustaneet rotuennakkoluuloja, toisten kansojen hävittämistä taloudellisten tai poliittisten etujen nimissä ja toisten kansojen käsittämistä alempiarvoisiksi. Lindqvist on rehellinen: hän kirjoittaa, että vaikka hänen taistelijansa ovat eurooppalaisia ja pohjoisamerikkalaisia, se ei tarkoita, etteikö heitä olisi myös muissa maanosissa, kyse on ainoastaan hänen omasta tietämättömyydestään.
Henkilöhahmojen skaala ulottuu Benjamin Franklinin ja Alexis de Tocquevillen kaltaisista klassikoista täydellisiin tuntemattomuuksiin, Charles Andersonin ja Langfield Wardin tapaisiin pienivolyymisiin toisinajattelijoihin. Mukana on myös kirjallisuuden pieniä klassikoita, kuten Georg Lichtenberg, Olive Schreiner ja Theodor Mommsen. Vanhalle rakkaudelleen Conradille Lindqvist omistaa yhden luvun, vaikka joutuukin myöntämään, ettei tiedä, onko Narkissoksen neekeri (1898) rotupoliittinen kannanotto vai ei.

Katteetonta optimismia?

Lindqvistin teos on pinnalta katsoen optimistinen, poiketen aiemmista niin sanotun aavikkotrilogian teoksista, joissa päällimmäisenä on kauhu ja vastenmielisyys eurooppalaisten suorittamia rikoksia kohtaan. Rasismin vastustajia kokoaa yksiin kansiin, Lindqvistin mukaan ensimmäistä kertaa, ihmisiä, jotka ovat vastustaneet eurooppalaisen ihmisen pahuutta.
Kiertoteitse Rasismin vastustajia on kuitenkin hyvin synkkä teos. Kun se kuvaa rohkeita ihmisiä, jotka ovat pystyneet kääntämään historian kulkua edes pieneksi hetkeksi (kuten Benjamin Franklin osoittaessaan lynkkausjoukolle, ettei heidän tähtäimenään olevia intiaaneja ole inhimillistä tappaa), se kuvaa myös ihmisiä, joita on jouduttu vastustamaan: ihmisiä, jotka ovat halunneet tuhota kokonaisia kansoja, tai ihmisiä, jotka ovat halunneet ulottaa ennakkoluulonsa koskemaan valtioitten ulkopolitiikkaa.
Rasismin vastustajissa kuvattujen rohkeiden ihmisten vastapainona on ollut usein - liian usein - älymystön tukema rotu- ja ihmisvihamielisyys. Lindqvistin kuvaamat ihmiset ovat jatkumoa, jota tekisi mieli nimittää traagiseksi sankarillisuudeksi: heidän taistelunsa eivät ole tuottaneet voittoa, koska muutoin Lindqvistin ei olisi tarvinnut kirjoittaa kaikista heistä.
Lindqvist osoittaa lisäksi, että muinoiset rotuvihaajien ennakkoluulot muistuttavat liikaa nykyisten rotukiihkoilijoiden argumentteja: milloin veri heikkenee ja rotu tuhoutuu, milloin vieras rotu vie työpaikat, milloin "todistetaan", että esimerkiksi mustat eivät ole kyenneet luomaan kukoistavia sivilisaatioita, ja niin edelleen.

Taloudelliset kytkyt

Juuri tässä tosin on Lindqvistin nopealukuisen teoksen suurin voima: se pystyy osoittamaan vaivattomasti, että esimerkiksi natsismin rotuviha ei ollut mikään ainutlaatuinen tilanne. Elintilasta ja puhdaasta rodusta puhuttiin Englannissakin paljon 1800-luvun loppupuoliskolla.
Monet Lindqvistin siteeraamista rasistisista kirjailijoista ja ajattelijoista voisi sekoittaa natsi-ideologeihin. Näin esimerkiksi englantilainen Edward E. Freeman, joka 1860-luvulta alkaen kirjoitti, että englantilaiset ovat aitoja alkuperäisiä saksalaisia ja että englantilaisten suorittama kelttien kansanmurha on täydentynyt, kun Amerikkaan siirtyneet englantilaiset tuhosivat intiaanit miltei sukupuuttoon.
Tai amerikkalainen John Fiske, joka vuonna 1880 esitti, että "se päivä ei ole kaukana, jolloin neljä viideosaa ihmiskunnasta (...) katsoo polveutuvansa englantilaisista esi-isistä." Parikymmentä vuotta aiemmin amerikkalainen antropologi E. G. Squier oli kirjoittanut, että Yhdysvaltojen menestyksen salaisuus oli väestön rotupuhtaus.
Ei ole vaikea havaita, että näissä argumenteissa on kysymys taloudesta. Koko maailman ympäri levittäytyminen merkitsi myös koko maailman - toisin sanoen globaalin - talouden haltuunottoa ja sille oli annettava jokin oikeutus. Tämä oikeutus oli rotuviha.
Lindqvist joutuu toteamaan, että Amerikan intiaanien puolesta puhunut Alexis de Tocqueville muutti sittemmin Afrikan-matkallaan ajatteluaan. Hänestä oli tullut Ranskan siirtomaaministeri ja virka pakotti hänet luopumaan rotujen välisestä tasa-arvosta. Tocqueville kääntyi kannattamaan Saharan alkuperäisasukkaiden hävittämistä.



lauantaina, tammikuuta 02, 2016

Jaakko Suominen: Sähköaivo sinuiksi, tietokone tutuksi

En enää muista, missä tällainen kirja-arvostelu on ilmestynyt, veikkaisin Peili-lehteä, mutta varma en ole. Disketillä olleessa versiossa ei ollut myöskään jutun otsikkoa enkä sellaista nyt tähän hätäänkään keksi. 

Tietotekniikkaa ei voi tutkia ilman kytkentää muuhun historiaan, väittää Jaakko Suominen kirjassaan Sähköaivo sinuiksi, tietokone tutuksi. Turkulainen tutkija haastaa aiemman tietotekniikan tutkimuksen ja pitää sen lähtökohtia riittämättöminä tai vanhentuneina. Suomisen lähtökohta kirjassaan läheneekin kulttuurintutkimusta ja sen 1980-luvulla asettamaa haastetta edelliselle teoslähtöiselle tutkimustavalle.
Suomiselle tietokonekin nimittäin on teksti: eri ajoissa ja paikoissa erilaisia tulkintoja saava kudos, jonka merkitykset eivät koskaan ole annettuja, vaan aktiivisesti käytössä muokkaantuvia ja muuttuvia. Suomisen mukaan aiemmat tietotekniikan tutkimukset ovat lähestyneet aihettaan eri tavalla, jota tekisi mieli sanoa teoskeskeiseksi. Karrikoidusti sanoen on tutkittu eri toimijoiden, insinöörien, matemaatikkojen tai muiden tutkijoiden, uutteraa ja usein nerokkaaksikin väitettyä työtä yhä täydellisemmän tietokoneen kehittämiseksi. Suominen puhuu näissä yhteyksissä joko insinöörihistoriallisesta tutkimuksesta tai suurmieskuvauksesta. Kumpaakin esiintyy edelleen, mutta Suomisen edustama tutkimusperinne, jossa pyritään ottamaan haltuun ilmiön monet eri puolet ja kysymään, miksi jokin on ollut juuri jollain tavalla, on antoisampi. Toisaalta voi kysyä, mistä Suominen saisi materiaalinsa, jos insinöörihistoriallista tutkimusta ei tehtäisi - sellaisena ne ovat varmasti edelleen tarpeellisia.
Suomisen aineisto on laaja. Hän käsittelee 1950-70-lukujen uutisia, pilakuvia ja populaarikulttuurin tietokoneisiin liittyviä tekstejä, kuten elokuvia. Erikseen Suominen analysoi tietokonelaskentaa vuoden 1966 eduskuntavaaleissa ja vuoden 1968 kunnallisvaaleissa. Lisäksi vuoden 1970 eduskuntavaalit saavat perusteellisen käsittelyn - Suomista kiinnostaa niissä tietokoneen tekemisen ennustusten ja todellisten vaalitulosten välinen suhde. Kone nimittäin ennusti oikein SMP:n kaltaisen puolueen äänivyöryn, johon yksikään johtavista puolueista ei halunnut uskoa. Oikea tulos saatiin selville vasta pitkän ajan jälkeen, mutta tietokoneen “laskutaitoa” ei vielä silloinkaan haluttu hyväksyä. Tietokoneeseen suhtauduttiin epäluuloisesti vielä pitkään 70-luvulla, vaikka 50- ja 60-luvuilla oli tehty paljon työtä sen eteen, että ihmiset oppisivat kunnioittamaan ja ihailemaan tietokoneita.
Niin kuin usein käy, ihmiset eivät ottaneet käskyjä ylhäältä. Tietokoneita käsittelevä uutisointi teki koneista usein jonkinlaisia ihmekoneita, mikä varmasti sai ihmiset ajattelemaan niitä täysin erillään omasta elämästään. Tämä näkyi pilakuvissa, joissa tietokoneita lempeästi pilkattiin.
Suomisen aineistosta puuttuu kuitenkin melkein täysin ihmisten omakohtainen kokemus tietokoneista. Hän ei kerro, miten ihmiset olisivat tietokoneita käyttäneet tai mitkä olivat ihmisten omakohtaisia käsityksiä niistä. Ehkä dokumentteja ei ole - 50-luvulta 70-luvun loppuun tietokoneet olivat massiivisia superlaskentakoneita, mikä sai alan gurutkin ajattelemaan, että niitä ei Suomen kokoisessa maassa monta tarvittaisi. Kukaan ei osannut kuvitella mikrosirua ja henkilökohtaisia tietokoneita.
Tällaisen aineiston puute kuitenkin heikentää Suomisen kirjaa. Yrittäessään hahmottaa, millaisia merkityksiä media ja muu julkisuus antoi tietokoneille, Suominen tulee sittenkin lähelle kritisoimaansa vanhaa tietotekniikan tutkimusta.Kyse on yhteiskunnan ylärakenteesta, valtajulkisuudesta, insinöörien, poliitikkojen, sanomalehtien ja mainostoimistojen käyttämistä diskursseista. Varsinkin vuoden 1970 eduskuntavaalien yhteydessä Suomisen teksti ei paljon eroa samaa asiaa käsittelevästä poliittisen historian tutkimuksesta. Välillä tuntuu kuin lopullinen analyysi tietokoneiden merkityksestä modernisoituvalle kansakunnalle ja yhteiskunnalle jäisi tekemättä. Usein taas tulee mieleen, että kirjallisuudentutkimuksen tekstianalyysimetodit voisivat auttaa Suomista saamaan enemmän irti tutkittavista teksteistä.
Tämä ei sanottavammin heikennä Suomisen kirjan arvoa. Kirjoittaja on tehnyt valtavan työn käydessään läpi sanoma- ja aikakauslehtiä sekä haastatellessaan vielä elossa olevia suomalaisia tietotekniikan uranuurtajia. Kulttuurihistorilliasena dokumenttina Sähköaivo sinuiksi, tietokone tutuksi puolustaa hyvin paikkaansa vielä vuosien jälkeenkin.
Jaakko Suominen: Sähköaivo sinuiksi, tietokone tutuksi. Tietotekniikan kulttuurihistoriaa. Nykykulttuurin tutkimuksen julkaisuja 67. Jyväskylän yliopisto 2000.

lauantaina, joulukuuta 19, 2015

Sekalaista katastrofien historiaa

Onnettomuus, kriisi, katastrofi -kirjan arvostelu Agricola-tietoverkkoon (eli todennäköisesti on muuallakin netissä vielä luettavana). En ole ihan varma, onko levykkeeltä löytynyt teksti kokonainen vai jääkö se lopussa keskeneräiseksi. Muistan kyllä hyvin, etten ollut ollenkaan kirjasta innostunut, vaikka siinä pari hyvää tekstiä onkin.

Yleinen marmatus seminaareista koostettujen artikkelikokoelmien kohdalla on se, että ne ovat hajanaisia ja että artikkelit antavat perin satunnaisen katsauksen aiheeseensa. Joskus tulee jopa miettineeksi, miksi artikkelikokoelmia ylipäätään julkaistaan. Toisaalta yksittäinenkin artikkeli saattaa oikeuttaa kokoelman olemassaolon.

Turun yliopiston yleinen historia järjesti syyskuussa 1995 seminaarin Onnettomuus, kriisi, katastrofi (tämäntyyppiset kolmiosaiset nimet - "sukupuoli, identiteetti, toiseus" - alkavat olla jo klisee), jossa pohdittiin monipuolisesti ja poikkitieteellsiesti katastrofien historiaa ja niiden henkisiä ja fyysisiä vaikutuksia. Seminaarista koostettiin Lopun alku -kirja seuraavana vuonna ja siinä on monia artikkelikokoelmien huonoja puolia, joskin muutamat artikkelit ovat itsessään jo sen verran mielenkiintoisia, että kirja puoltaa paikkaansa.

Monitieteellisyys on säilynyt kirjassakin ja osat on jaoteltu, ihan järkevästi, katastrofien uutisointiin, niiden henkisiin vaikutuksiin sekä luonnon ja tekniikan riskeihin.

Hannu Salmi kirjoittaa teoksen johdannossa monia järkeviä sanoja. Hän toteaa, että katastrofifiktio on noussut 1800- ja 1900-lukujen teollistumiskehityksen myötä esiin aivan uudella tavalla. "Mitä enemmän länsimainen ihminen on luonut teknisiä uutuuksia", Salmi kirjoittaa, "aistiensa ja raajojensa mekaanisia jatkeita tai tavaratuotantonsa kiihdyttimiä, sitä riippuvaisemmaksi yhteiskunta on tullut tekniikasta." Salmi epäilee, että katastrofifiktio - romaanit, elokuvat, uutiset - on "terapeuttinen välttämättömyys, jolla yhteiskunnan lisääntynyttä kriisipotentiaalia on yritetty hallita." Katastrofit ovatkin tulleet tieteellisen mielenkiinnon kohteeksi nimenomaan saksalaisen sosiologi Ulrich Beckin kriisiyhteiskuntaa koskevien kirjoitusten myötä. Niitä käsittelee Ilmo Massa Lopun alkuun kirjoittamassaan artikkelissa.

Vaikka Beckin käsitteistöä on viime vuosina myös kritisoitu paljon, kriisiyhteiskunnasta puhuminen on jonkin verran selkiyttänyt yhteiskunnallista keskustelua. On tullut selväksi, että länsimainen ja globaali yhteiskunnallinen toiminta aiheuttaa aina sivuvaikutuksia, oli kyse sitten atomivoimalapäätöksistä tai AY-pomojen puhetta naisista "handicappeina". Teoilla on nykyään sellaisia vaikutuksia, joista emme itse välttämättä tiedä mitään. Tämä asettaa haasteen myös perinteiselle subjektikäsitykselle, jossa tekijä on tekojensa herra ja hallitsija - miten näin voisi olla, jos teoilla on sellaisia vaikutuksia, jotka näkyvät vasta vuosien kuluttua?

Lopun alku -kirjassa on turhantuntuisia artikkeleita. Näin on esimerkiksi Kalervo Hovin lyhyt juttu Estonian tuhosta - on vaikea hahmottaa, mikä on Hovin artikkelin funktio. Ehkä se puolustaa paikkaansa tiiviinä kertauksena, mitä tapahtui. Varsinaista analyysia tuhon syistä tai sen seurauksista ei tule. Myöskin Liisa Eräsen artikkeli Traumapsykologian lyhyt historia vaikuttaa turhalta - aihe on tärkeä ja kiinnostavakin, mutta Eränen kirjoittaa aivan liian pitkästi. Hänen artikkelinsa on pisin kirjan teksteistä ja olisi vain hyötynyt karsimisesta. Vaikuttaakin siltä, että kirjan toimitus olisi jäänyt hiukan puolitiehen.

Tämän positiivisena kääntöpuolena on taas muita artikkeleita, jotka esittävät kiinnostavia ajatuksia. Rauno Tenovuon artikkeli Ilmakehän muutokset ihmiskunnan uhkana tarjoilee tiiviisti sellaista tietoa, jota ei tavallisen maallikkolukijan saatavilla paljonkaan ole. Lisäksi Tenovuo kiistää monia kasvihuoneilmiöön liittyviä käsityksiä - paljon ei ole puhuttu siitä, että ilmansaasteet hidastuttavat kasvihuoneilmiötä, koska fossiilisista polttoaineista syntyvä rikkidioksidi heijastaa auringon säteitä takaisin.

Monet kirjan katastrofien mentaalista puolta valottavat artikkelit ovat tutustumisen arvoisia, varsinkin Hannu Salmen teksti onnettomuusuutisointien historiasta valottaa asiaa monipuolisesti. Pirjo-Liisa Niinimäen Hartolan vaimosta jäi vain tuohivirsu käsittelee kiinnostavasti suomalaisten arkkiveisujen (yleensä neljäsivuisten, usein omalla kustannuksella painettujen virsityylisten, murhia yms. käsittelevien laulujen) välittämää kuvaa katastrofeista.

Kirjassa ei puhuta sanallakaan erityisestä katastrofi-, raunio- tai saasteromantiikasta. Jo 1700-luvun puolesta välistä asti varsinkin eurooppalaisessa ajattelussa on esiintynyt ajatuksia siitä, että tuhoutumisessa on jotain ylevää, subliimia. Ihminen on voinut tarkkailla luonnon voittokulkua etäällä ja kokea subliimin elämyksen. Tämä synnytti mm. keinotekoisten raunioiden muodin 1700- ja 1800-luvun puutarhataiteessa. Saasteromantiikka taas näkyy edelleenkin mm. dekadenteissa rockvideoissa ja science fiction -elokuvissa (Blade Runner).


perjantaina, joulukuuta 18, 2015

V. S. Naipaul: Elämän kuva

Turun Sanomiin 15 vuotta sitten tehty kirja-arvostelu.

Puolikkaat ihmiset huijaavat itseään

V.S. Naipaul: Elämän kuva (Half a Life, 2001). Suom. Juhani Lindholm. Otava.

Tuoreen Nobelin kirjallisuudenpalkinnon saanut V.S. Naipaul käsittelee tuotannossaan etnisyyden ja väärän identiteetin ongelmia. Juuri ennen Nobelin palkintoa suomeksi tulleen Elämän kuvan alkuperäinen nimi onkin "puolikas elämää", joka on teokselle parempi nimi kuin nykyinen. Kirjan kaikki henkilöt elävätkin toisten elämää, toisten kautta, toisten ihanteita.
Kirja alkaa nimettömän miehen kertomuksella siitä, kuinka hänestä tuli olosuhteiden pakosta tai jopa sattumalta arvostettu mietiskelijä maailmansotien välisessä Intiassa. Hän haluaisi seurata mahatman jälkiä ja aiheuttaa mellakoita käytöksellään, mutta hän ei uskalla. Hänen tempauksensa - brittiromaanien polttaminen koulun pihalla - jäävät tyystin huomaamatta.
Kirjan varsinainen päähenkilö on kuitenkin nimettömän miehen poika, Willie Somerset Chandran. Hän kantaa toisessa etunimessään englantilaisen kulttuurin painolastia eikä pääse siitä ikinä irti: hän ei kirjan aikana opi tuntemaan itseään. Eikä oikein muitakaan. Willien seikkailut 50-luvun Lontoossa ja 60-luvun Afrikassa ovat täynnä väärinymmärryksiä.
Naipaul kuvaa melkein pelkästään niitä, jotka elävät puolinaista elämää. Myös siirtomaaisännät elävät Naipaulin mukaan puolikasta elämää. Naipaul sanoo, että ihmiset huijaavat itseään. Elämän kuvan toistetuimpia lauseita on: "Negroidinen geeni on resessivinen." Sen toistelijat himoavat sulautumista valtaväestöön.

torstaina, joulukuuta 17, 2015

A. W. Yrjänän ensimmäinen runokirja

Kirjoitin tällaisen arvostelun A. W. Yrjänän ensimmäisestä runokokoelmasta vajaa kymmenen vuotta sitten Turun Ylioppilaslehteen. 

Älykkörockkarjun runous yllättää

A.W. Yrjänä: Arcana. LIKE: Helsinki 1997. 99 s.

On aluksi vaikea suhtautua A.W. Yrjänän kaltaiseen hahmoon, kun tämä julkaisee esikoisrunokokoelmansa. Pinnalla ovat ensinnäkin ironia, kyynisyys ja epäusko. Voiko älykkörockin karju, josta postmodernit runotytöt näkevät märkiä unia, olla myös vakavasti otettava runoilija? CMX:n sanoitukset, niin mielenkiintoisia kuin ne useasti ovatkin, eivät välttämättä toimi luettuina (mikä on tietysti melkein kaiken rocklyriikan ongelma), vaan ne vaativat tuekseen yhtyeen hardcoretangon.

Kun kuitenkin lukee Arcanaa, tunteet väistyvät. Asenne muuttuu kyynisestä ja epäuskoisesta hämmästyneeksi ja yllättyneeksi. Yrjänä on yllättävän vanhanaikainen runoilija ja hän kääntää tämän vanhanaikaisuuden hyveekseen. Tässä vaiheessa on vielä vaikea sanoa, millainen on Yrjänän tulevaisuus julkaisevana runoilijana. Tuli & Savu -lehden tuoreessa numerossa julkaistu sikermä "Jokivartisen runoja", jonka joissain runoissa on osin samoja aineksia kuin Arcanassakin, ei ole yhtä hyvä. Yrjänä sortuu esimerkiksi "Pääkaupunki"-nimisessä runossa tieteellistä kieltä ja murretta sekoittaessaan liian helppoihin ratkaisuihin. 

Helsingin Ylioppilaslehden haastattelussa Yrjänä sanoo, että hänen runojensa välistä putoilee hyllymetreittäin kirjoja. Runot on siis ladattu täyteen intertekstuaalisia viitteitä, minkä ilmeisesti pitäisi tehdä runojen lukemisen vaikeaksi nk. tavalliselle lukijalle. Yrjänä hiukan valehtelee: vaikka hänen runonsa ovat oppineita, ne eivät ole samalla tavalla (teko)vaikeita ja (teko)syvällisiä kuin monien hänen aikalaistensa runot. Yrjänän vanhanaikaisuus runoilijana on siinä, että hän käyttää suurimmaksi osaksi sanoja, jotka me kaikki tunnemme. Ja kun hän käyttää uskonnon tai uskonnollisen mystiikan oppisanoja, hän käyttää niitä sen verran harvoin, että ne yleensä pysäyttävät lukijan (elleivät sitten paljasta runoa ontoksi). Mielenkiintoisempi kuitenkin on tapa, jolla runot näyttävät olevan ristiriidassa nimiensä kanssa. Näin esimerkiksi runossa "Krotona", jonka mahdolliset mystiset sisällöt aukenevat vain vähitellen: "Sinä et kuvittele muuta kuin / mitä Näet / sekin sattuu / niinkuin kaikki mitä ei itse hallitse // Rapsutan kissaa / se on nukkuvinaan / muistelee Egyptin aikoja // Laitan pihassa kiviä peräkkäin / sanoja / en sano mitään / teen aitaa".

Vaikutelma, jonka Yrjänän runoista saa, on itse asiassa pyhien kirjoitusten vaikutelma. Aivan kuin lauluteksteissään, Yrjänä manaa. Nyt sävy on vain rauhallisempi, sisäänpäinkääntyneempi, enemmän keskeislyyrinen. Kerrottavina eivät ole irvokkaat tarinat maailman pahuudesta, vaan paljon lukevan minän epävarmuus tiedosta ja sen keinoista. "Kartta on alue / minuus solmu johon / miekka ei pysty", sanoo kokoelman aloittavan "Keter"-runoelman viides säkeistö. Yrjänä luottaa hiljaisiin paradokseihin, joiden ristiriitaista luonnetta ei aina tajua kovin nopeasti.

Aivan täysin onnistunut Arcana ei kuitenkaan ole. Helsingin Sanomain Jukka Petäjä ehätti jo kiittelemään sellaistakin runoa kuin "Isättömät". Runossa ei kuitenkaan ole mitään uutta: se on nopein vedoin piirretty kuvaus kolmen pojan elämästä, joka päättyy toisen pojan itsemurhaan ja toisen juoppouteen (vain runon muisteleva minä on säästynyt, vaikka hänestä ei sen enempää kerrotakaan). Petäjä kiitteli nimenomaan kuvaa suomalaisesta miehestä: eikö tämä ole aivan samaa, jo hiukan kliseistä tarinaa suomalaisen miehen kurjuudesta? Saman osaston muutkin runot lähentyvät arkipäivää tavalla, joka ei tee oikeutta muulle kirjalle. "Löin rikki" -niminen, jonkinlaisesta vieraantumisesta kertova runo on jo hiukan tavanomainen ja turha. Myös "mystisemmässä" ilmapiirissä liikkuva "Maa" päättyy antikliimaksiin: "Alan olla vanha oppimaan / nuori opettamaan / en jaksa väitellä / uskon totuuksien / syövyttävään voimaan".

On kuitenkin suomalaisessa nykyrunoudessa harvinaista, että runoilija pystyy pysäyttämään lukijan niinkin hienovaraisilla tavoilla kuin Yrjänä tekee. Silloin, kun hän onnistuu, hän on ehdoitta runoutemme kärkeä. Silloin, kun hän epäonnistuu, tuloksena on harmillista keskinkertaisuutta.

keskiviikkona, joulukuuta 16, 2015

Nathanael West: Balso Snellin unielämä

Helsingin Sanomiin vuonna 2003 tehty arvio kirjasta, joka varmasti jäi hyvin vähälle huomiolle. En tiedä, oliko tässä varsinaista otsikkoa, nyt tuo otsikkona oleva lihavoitu teksti oli Hesarissa käytetty ingressi. 

Amerikkalaisen merkkikirjailijan rivo esikoinen vihdoin suomeksi

Nathanael West: Balso Snellin unielämä (The Dream Life of Balso Snell). Suom. Asmo Koste. Nastamuumio. 92 s.

Runoilija Balso Snell käyskentelee Troijan lähistöllä ja löytää kreikkalaisten kuuluisan puisen hevosen. Balso Snelliä kiinnostaisi nähdä, mitä hevosen sisällä on, mutta ainoa aukko, josta hän pääsee sisään, on hevosen peräreikä.
”Oi Anus Mirabilis!” huudahtaa runoilija. Amerikkalaisen Nathanael Westin esikoisteos Balso Snellin unielämä on alkanut.
Nathanael West, jonka nykylukija muistanee parhaiten Miss Lonelyheartsin kirjoittajana, aloitti kirjailijan uransa 30-luvun amerikkalaisille kirjailijoille tyypillisesti. Balso Snellin unielämä ilmestyi Pariisissa 1931 500 kappaleen painoksena. Kustantaja oli ajalle ominainen avantgarde-kustantamo, joka ei onnistunut markkinoimaan kirjaa millään tavalla. Kirja on viimeinkin ilmestynyt suomeksi – kulttuuriteosta hatunnosto pienelle Nastamuumiolle.

Balso Snellin unielämä on Westin kaikista neljästä romaanista selvimmin velkaa eurooppalaiselle dadaismille ja surrealismille. Kirja liikkuu koko ajan vikkelässä groteskissa tyylilajissa – hevosen peräreiästä sisään tunkeutuminen on vasta alkua – eikä West piittaa kerronnan logiikasta tuon taivaallista. Runoilija Balso Snell liikkuu hevosen sisällä ja törmää vähintäänkin swiftiläisiin henkilöhahmoihin, joilla kaikilla on oma omituinen tarina kerrottavanaan.
Itse tarinan päähenkilö, runoilija Balso Snell, on mahdollisimman epätodellinen hahmo. Häntä voi halutessaan pitää Westin omakuvana, mutta ei sekään tunnu uskottavalta, koska Snell pitää hevosen sisällä asuville ihmisille järjettömiä palopuheita. Yhdessä hän vaahtoaa hevosen sisämaailman oppaalle, joka on juuri mainostanut ”doorilaista eturauhasta, joka on turvonnut ilosta ja hyvän tuulen yltäkylläisyydestä”, että kyse on pikemminkin baptistisesta peräpukamasta. Lisäksi Snell on sitä mieltä, että hevosen sisukset ovat huomattavasti vaatimattomampi näkymä kuin esimerkiksi Keskusasema ja Yale-areena. Mutta kun opas kertoo tarinan käärmeestä, joka tunkeutuu sisään filosofi Apolloniuksen alapäähän, Snell antaa kaiken anteeksi.

Tyylilaji ei kuitenkaan valitettavasti pidä koko kirjan ajan. Kertomus pyhästä kirpusta, joka asui Jeesus Kristuksen kainalokuopassa, on erittäin hyvä, mutta tarina naisvihamielisestä runoilijasta ja tämän nuorelle naiselle kirjoittamista kirjeistä on pitkäpiimäinen. Tässä episodissa West ilmeisesti parodioi ajalle tyypillistä romantiikkaa, mutta vanhentuneiden tyylilajien pilkkaaminen ei välttämättä avaudu myöhempien aikojen lukijalle.
Sama vaivaa yhtä Westin romaaneista, lama-aikaan kirjoitettua Iisiä miljoonaa (1934), joka pilkkaa varsin avokätisesti 1800- ja 1900-lukujen vaihteen suosittuja Horatio Alger –lukemistoja. Algerin ja muiden naiivin optimististen sankarien ajoista on edetty niin pitkälle, että lukija ei saa Westinkään tekstistä pitävää otetta.
Vaikka se ei selvästi ole tarkoituskaan. West haluaa dekonstruoida tai ainakin dadaistisesti tuhota kaiken aiemmin lukemansa länsimaisen kirjallisuuden. Nimenomaan tässä kirjassa hän on kiinnostava esikuva vaikkapa William S. Burroughsin tuleville manikealais-skatologisille fantasioille. Pääsi West lopputulokseensa tai ei, niin Balso Snellin unielämä kaipaisi kuitenkin hiukan tiivistämistä, vaikka se onkin Westille tyypillisesti hyvin lyhyt kirja.

Kirjan teema nousee kuitenkin vahvasti esiin. Kaikki kertomukset, joita sivilisaatio meille tarjoilee, ovat naurettavia ja todistavat vain ihmistä itseään vastaan kohdistetusta vihamielisyydestä. Snell päättää, että tästä lähin hän itse kirjoittaa omat tarinansa. Westin myöhemmät kolme romaania, varsinkin viimeiseksi jäänyt Heinäsirkan aika (1939), olivatkin nimenomaan pyrkimyksiä kirjoittaa ilman kompromisseja.
Kustantajalle miinusta rumasta kannesta. Myös pieni esi- tai jälkipuhe olisi ollut sekä paikallaan että helppo tehdä. Balso Snellin pariin ummikkona tuleva on helposti ymmällään.

Tietokulma

Nathanael West (1903-1940) kuoli täydellisen tuntemattomana auto-onnettomuudessa.
Oikea nimi: Nathan Weinstein.
Julkaistut romaanit:
Balso Snellin unielämä (1931), Vastaathan kirjeeseeni, Miss Lonelyhearts (1933), Iisi miljoona eli Lemuel Pitkinin monet menetykset (1935), Heinäsirkkojen aika (1939).
West toimi käsikirjoittajana Hollywoodissa kirjoittaen lähinnä unohdettuja B-luokan musikaaleja.
Löydettiin uudelleen 50-luvulla, jolloin Westiä alettiin pitää yhtenä tärkeimpänä 30-luvun amerikkalaisena kirjailijana.

Ernesti Hentunen

Tämä teksti varmaan löytyy netistä muualta, se on Agricola-verkkoon tehty arvostelu Ernesti Hentusen elämäkerrasta. Ostin muuten kirjan melko vastikään divarista, kun olin alkanut katua, että olin antanut saamani arvostelukappaleen pois.

Mikko Uola: Ernesti Hentunen - tasavallan hovinarri. Suomalaisen populismin juurilla. Turun Yliopiston Poliittisen historian tutkimuksia 7. Turku 1997. 172 s.

Ernesti Hentunen (1855-1951) oli ilmiö suomalaisessa politiikassa ja kulttuurielämässä: isotteleva, häijysuinen ja poliittisilta mielipiteiltään vähintäänkin omituinen julkisuuden henkilö.

Hentunen oli lakimies, joka oli ainakin omien sanojensa mukaan väitellyt Sorbonnen yliopistossa. Lakimiehen taustaansa hän saattoi käyttää hyväksi, kun hän kävi monia oikeustaisteluja häntä vastaan nostetuista kunnianoikeudenloukkauksista. Hentunen julkaisi vuodesta 1928 vuoteen 1951, aina kuolemaansa saakka, monia lehtiä, joista tunnetuin oli epäilemättä Totuuden Torvi. Lehden nimestä on tullut lentävä lause - vähemmälle huomiolle ovat jääneet Hentusen muut, kenties lennokkaamminkin nimetyt lehdet Kovaääninen, Minä Ulvon ja joululehti Orjan Joulukellot. Totuuden Torvessa, jonka nimiösivulla ilmoitettiin sen ilmestyvän "tarpeen vaatiessa", Hentunen kävi lähes kaikkien ihmisten kimppuun, varsinkin poliitikkojen ja virkamiesten, joiden hän väitti olevan sivistymättömiä.

Hentusesta tuli kuuluisuus varsinkin välirauhan jälkeen, kun hän kritisoi, kenties ainoana julkisuudessa, YYA-sopimusta ja Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita. Monet vanhan kansan ihmiset muistavat Hentusen maakuntakiertueiltaan, joilla hän ilmeisesti keräsi varsin suuria kuulijajoukkoja. Hentusella oli oma puoluekin, Radikaalinen Kansanpuolue, jolla ei kuitenkaan riittänyt koskaan kannatusta Helsingin kaupunginvaltuustoa pidemmälle. Hentusella oli, ainakin osin perusteltu, hullun maine ja Totuuden Torvella huumorilehden maine. Hentusen poliittista uraa tuskin auttoi se, että hän ennen sotaa ilmoitti kannattavansa vasemmistolaista liikettä ja sodan jälkeen ilmoitti vastustavansa kommunismia ja Neuvostoliittoa.

Hentusesta ei ole ollut saatavilla juuri minkäänlaista perusteellista selvitystä lukuun ottamatta Esko Salmisen teosta Aselevosta kaappaushankkeeseen. Sensuuri ja itsesensuuri Suomen lehdistössä 1944-48. Turun yliopiston poliittisen historian tutkija Mikko Uola on nyt julkaissut Hentusesta suppeahkon elämäkerran, joka tietystä kuivuudestaan huolimatta on mielenkiintoista luettavaa. On itse asiassa ihme, että poliittisessa historiassa Hentusta on pidetty jotenkin mitättömänä tutkimuskohteena - hänhän on kuitenkin ollut oppositiomies sellaisina aikoina, jolloin oppositiota ei juurikaan ollut. Jotain Hentusesta kertonee se, että hänen lehtiään keräilevät enimmin nk. potkurihattukirjallisuuteen keskittyvät bibliofiilit. Totuuden Torven huolittelematon tyyli ja Hentusen tapa puhua itsestään yksikön ensimmäisen persoonan sijasta omalla etunimellään ("Ernestiä pidetään hulluna" jne.) takaa edelleen tietyn hupiasteen.

Hentusesta on vaikea saada otetta ja Uolakin joutuu hiukan hankalanoloisesti väittämään, että Hentusen poliittisissa takinkäännöksissä olisi ollut tiettyä logiikkaa, kun hän ensiksi - sihteerinsä kertomuksen (Nyrkki 9/1963) mukaan - ilmoitti kannattavansa kansallistamista ja sen jälkeen vastustavansa sitä. Selitys: "Poliitikon on saatava kannattajia sekä kansallistamisen kannattajista että vastustajista. Kun on selittänyt saman asian kymmenellä eri tavalla, voi jälkeenpäin aina todistaa olleensa oikeassa." (s. 156) Tämän lausunnon perusteella Hentunen vaikuttaa oikeastaan opportunistilta, jolla ei lopultakaan ollut kykyjä oman uransa nostamiseen.

Uolan tutkimus on lyhyydestään huolimatta varsin perusteellinen. Hän pohtii alkuluvussa poliittisen populismin ongelmaa ja kysyy, sopiiko Hentusen edustama rääväsuisuus siihen. Hentusen edustama vaatimus poliittikojen sivistystasosta on kuitenkin poikkeuksellinen populistinen ajatus, kuten Uola itsekin huomauttaa, koska yleensähän populistiset liikkeet nimenomaan vaativat intellektuellisen eliitin poistamista vallan kahvoista. Lyhyen alkuluvun jälkeen Uola selvittää Hentusen elämän eri vaiheita, opettajuudesta Kristiinan kaupungissa 1910-luvulla ja siirtymisen Helsinkiin vähäosaisten oikeusasiamieheksi ja lopulta siirtymisen erään oikeussyytteen kautta politiikan päätoimiseksi vastustajaksi ja lehden päätoimittajaksi.

Uola tekee kyllä hyvin selkoa Hentusen toimista, mutta varoo jostain syystä tekemästä melko ilmeistä johtopäätöstä: että Hentunen oli vähintäänkin paranoidi ja suuruudenhullu. Uola siteeraa pitkään Hentusen omatoimista ansioluetteloa, jota tämä käytti kirjelomakkeissaan ja lehti-ilmoituksissaan. Pienehkö pätkä riittäköön:

"Vert. siviil. oik. prod. I.d.N. Pariisin yliop. lakit.toht. Lakit. toht. tutk. Geneven yliop. Tutk. Kansainväl. korkeitten tieteitten korkeakoulussa, Tutkinto Clermont-Ferradin yliop. hist.kielitiet. tiedek. Dijonin, Grenoblen, Bruxellin yliopistossa. Italian, Espanjan, Kiinan korkeitten tieteitten korkeakoulun oppilas. Vert. siviil. oik. yhd. jäsen, Baltian ja Skandinavian maitten lainsäädännön osaston esittelijäsiht." (s. 59)

Lista jatkuu vielä toistakymmentä riviä ja loppuu mahtipontisesti: "Belgian kuningashuoneen kunniaksi "La Tragenie la Couronne" ja Englannin kuninkaan kruunajaisjuhlaan kirjoitetun "La Couronne du Roi Georges VI" 32 sivuinen runomittainen juhlajulkaisu Nevarois nimisenä runoilijana. Ranskan runoilijaliiton jäsen."

Hentusen valmistumista Sorbonnesta ei ole voitu varmentaa. Hentunen asui ennen toista maailmansotaa Ranskassa, josta hän palasi tohtorina - se, että Sorbonnen tuon ajan paperit tuhoutuivat sodassa, häntä tuskin haittasi. Hentusen väitöskirjakseen väittämänsä teoksen L'Immixtion, étude de droit international Uola toteaa ylimalkaiseksi ja mainitsee, ettei väitöstä otettu tarkastettavaksi Helsingin yliopistoon.

Hentunen oli sodan aikaan ja varsinkin sen jälkeen Valpon tarkkailema. Häntä syytettiin monta kertaa Suomen ja ulkovaltojen suhteen vaarantamisesta - presidentti Paasikivikin ehdotti erään Hentusen kirjoituksen johdosta lainmuutosta, jotta Hentunen olisi voitu tuomita. Kommunistit pitivät Hentusta hulluna, joka ei välttämättä ollut edes vaaraton, niin kuin porvarit ajattelivat. Jossain vaiheessa, kun Hentusen puolueen rivit hajosivat sisäisiin erimielisyyksiin, hänen kannatuksensa laski ja Valpon tilalle perustettu Sapo lakkasi tarkkailemasta häntä. Kun Hentunen kuoli 1951, hänen perikuntansa jatkoi Totuuden Torven julkaisemista, kuitenkin keskittyen lähinnä halpahintaiseen poliittiseen pilaan. Lehden ilmestyminen lakkasi kokonaan 1958.

Mitä Hentusesta on sanottava? Uola tuntuu pitävän häntä jotenkin varteenotettavana vastavoimana monille suomalaisen politiikan vinoutumille. Ehkä tästä johtuu, ettei Uola pidä Hentusta vainoharhaisena - kyseessä on mahdollisesti jonkinlainen vastentahtoinen ihailu. Oliko Hentusessa jotain ihailtavaa? Ainakin hän näyttää ensimmäisenä keksineen sanaleikin "Kekko-Slovakia" ja hänen puolueensa - ts. hänen itsensä - vaaliohjelmissa on toisinaan järkeviäkin sosiaalisia uudistuksia osan jäädessä omituisiksi: "[Helsingin] Kaupungintalo korotettava 3 kerroksella ja koristettava pilaririvistöllä. Korkea huipputorni, jossa kellolaite, joka soittaa klo 12 hymnin. Huipussa valaistu leijona." (vuoden 1947 kunnallisvaaliohjelmasta; s. 112) Ehkä on niin kuin Uolakin sanoo, että Hentusen rooli oli narrin rooli. Se ei muuttanut yhteiskunnassa mitään - Hentusen kaupunginvaltuutetun aika kului torailussa - eikä nostanut minkäänlaista kapinaliikettä epäkohtia vastaan. Kuten Uola toteaa, Hentusen toiminta, joka tieten tai tahtomattaan, kokeili jatkuvasti sen rajoja, mitä Suomessa on saanut sanoa ja mitä ei. Se on jo arvo sinänsä.

sunnuntaina, joulukuuta 06, 2015

Alvar Aalto ja Helsinki -kirjan arvostelu ja sen huomautus

Tämä juttu ilmestyi Agricola-verkossa (ja on sieltä ehkä edelleen luettavissa). Kirjoitin Agricola-verkkoon 1990-luuvn lopulla, kun olin muuttanut Tampereelta Turkuun ja ajattelin, että saisin sitä kautta myös palkallisia työtehtäviä - näin ei käynyt, ja lopetin Agricolaan kirjoittamisen. Tämänkin jutun saatoin tehdä vain, jotta saisin kirjan (ja se on edelleen hyllyssä). 

Kaikki Alvar Aallosta ja Helsingistä

Eija Kämäräinen ja Arja Lehtonen: Alvar Aalto ja Helsinki. WSOY. 176 s.

Alvar Aalto oli niin monipuolinen arkkitehti ja suunnittelija, että hänen suhteestaan maantieteellisesti pieniinkin alueisiin saa kokonaisesityksiä aikaan. Ilmestynyt on ainakin tutkimuksia Aalto ja Kotka, Aalto Satakunnassa, Aalto Turussa; kirjaksi on koottu joukko artikkeleita, joissa pohditaan Aallon vaikutusta Helsinkiin, sen kaupunkirakenteeseen ja -kuvaan.

Kiistelty Aallon Helsinki

Aallon monet helsinkiläiset työt ovat olleet usein ristiriitaisten kiistojen kohteena. Monet ovat sitä edelleenkin. Enso-Gutzeitin päärakennusta varsinkin inhoavat monet helsinkiläiset ja ei-paikkakuntalaiset. Asiaan vakavammin suhtautuvat sanovat, kuten Johannes Salminen, että rakennus on kaunis, mutta paikka on väärä. Vain harvat uskaltavat sanoa, että rakennus on onnistunut ja paikka on oikea.
Finlandia-talokin on toinen kiistojen kohde. Joku ehdotti vain ihan vähän aikaa sitten, että se purettaisiin, jotta Töölönlahden ongelmat saataisiin ratkaistua. Monet eivät ymmärrä, mitä ihmeellistä on suuressa pömpelissä; lisäksi monet ammattilaiset pitävät taloa huonona konserttikäyttöön sen akustiikan vuoksi. Ongelmia ja naurua aiheuttavat myös surullisenkuuluisat marmorilevyt, jotka on taas kerran päätetty laittaa paikoilleen.
Asiaan otetaan Helsinki-kirjassa moneen kertaan kantaa. Finlandia-talon rakennustoimikunnan tuolloinen päällikkö Veikko O. Hannukkala kirjoittaa kirjassa, että marmori oli Aallon henkilökohtainen valinta eikä ulkopuolisten vaatima ja että ketään ei voi asettaa tapahtuneista virheistä vastuuseen, koska kukaan ei yksinkertaisesti tiennyt, miten marmori käyttäytyy Suomen ilmastossa. Toisaalla kirjassa kirjoittava Aallon työtoveri Jaakko Kontio tosin vihjaa, että ylipormestari Lauri Aho ei olisi halunnut taloa päällystettävän hiotulla mustalla graniitilla, niin kuin Aalto alunperin halusi, ja siksi taloon valittiin Carraran marmori.
Missään vaiheessa kukaan kirjoittajista ei ota kantaa siihen, että Enso-Gutzeitin talossa ja Tammisaaren Säästöpankin talossa Carraran marmori on pysynyt hyvässä kunnossa. Ilmeisesti kyse on siitä, että Finlandia-talon isoissa marmorilevyissä niihin kohdistuu liian suuri vääntömomentti, kun taas pienimuotoisemmissa Enson ja Tammisaaren rakennuksissa näin ei käy. Kenen suunnitteluvirhe tämä sitten on, jää ainakin nyt ratkaisemattomaksi.

Aalto Helsingin suunnittelijana

Aaltoa vastustettiin muistakin syistä. Hän oli jo maailmankuulu ja arvostettu arkkitehti ennen kuin hän teki ensimmäisen julkisen rakennuksensa Helsinkiin: Erottajan Suojan vuonna 1951 (josta kirjassa on Jouni Lompolon viehättävä suojelua ja ennen kaikkea kunnioitusta esittävä kirjoitus). Aalto katkeroitui ja tästä hänen veneensä kuuluisa nimi: Nemo propheta in patria.
Kun Aalto viimein piirsi Kulttuuritalon, häntä kavahdettiin vielä enemmän: monet olivat sitä mieltä, että Aallon ei olisi pitänyt tehdä töitä kommunisteille. Tuloksena oli kuitenkin upea talo, josta Marja-Riitta Norri kirjoittaa kirjassa suppean, mutta hyvän artikkelin.
Ilmeisesti tästä syystä Aallon kaukonäköinen Helsinki-suunnitelma ei lähtenyt koskaan kunnolla käyntiin. Toisaalla olivat vanhoilliset kulttuuripääoman haltijat, toisaalla sitten taas jo radikalismin nimiin vannovat nuoret, joille Aalto edusti kerskailevaa ja elitististä arkkitehtuuria. Finlandia-taloa on vastustettu juuri näistä syistä ja talo on ehkä juuri siksi jäänyt yksinäiseksi esimerkiksi Aallon Helsinki-suunnitelmista. Pekka Suhonen piirtää kirjassa moninaisen kuvan Aallon Helsingistä: pääkaupunki oli arkkitehdille haaste ja se voidaan ja pitääkin nähdä "rakentamattomana kaupunkina". Helsingin kaupunkirakenteen tutkiminen voidaan aloittaa uudestaan jatkamalla Aallon keskenjäänyttä työtä, tuntuu Suhonen sanovan.
Apulaisprofessori Renja Suominen-Kokkonen kirjoittaa Helsinkiin varsinaisesti liittymättömästä aiheesta, Aino Marsio-Aallon väheksytystä roolista monien Alvar Aallon nimiin pantujen tuotteiden suunnittelijana. Suominen-Kokkosen pääargumentti on, että Alvar Aallon nimiin liittyy niin paljon kulttuurista pääomaa, että niiden arvon sanottaisiin laskevan, jos niiden todellinen suunnittelija, Aino Marsio-Aalto, tunnustettaisiin.

Alvar Aalto ja Helsinki on hyvää ja pätevää työtä, vaikka monet kirjoitukset ovatkin lähinnä anekdoottikokoelmia. M-L Muukan ulkoasu ja taitto ovat erinomaiset ja kirjasintyypin valinta oivallinen, mutta kirjassa esiintyy toistuvasti omituinen lyöntivirhe: sanojen välissä ei aina näytä olevan välilyöntiä. Kirjan myötä voi esittää toiveen, että Aallon tuotannosta, edes hänen arkkitehtuuristaan, koottaisiin taskukokoinen opas. Sellaisille olisi käyttöä varsinkin kotimaan ja turistimatkailussa.

PS. Oikaisu:
Tuli oltua liian innokas: Agricolasta löytyvässä arvostelussani kirjasta Alvar Aalto ja Helsinki saattoi saada sen käsityksen, ettei minkäänlaista kätevää opasta Aallon suunnittelemaan arkkitehtuuriin ole ollenkaan. Minua oikaistiin ja sain tietää, että Rakennustaiteen museo on julkaissut jo kymmenisen vuotta sitten pienen vihkon, jossa esitellään "kaikki" Aallon suunnitelemat rakennukset.
"Kaikki" lainausmerkeissä sen vuoksi, että vihko ei todellakaan sisällä kaikkia Aallon suunnittelemia julkisia rakennuksia eikä niitä, joiden sisustuksen hän on suunnitellut. Näin esimerkiksi Anttolan puukirkko, jonka sisustuksen Aalto uusi 1920-luvun alkupuoliskolla ja jota on esitelty Pariisin Pompidou-keskuksessa (!), on jäänyt pois. Samoin Porin Kartanossa sijaitsevaa tyyppitaloryhmittymää (1942) ei mainita ollenkaan.
Lisäksi vihko on muutenkin suppea. Siinä on sinänsä riittävät tiedot - rakennuksista on tarkka osoite, kaikista mainitaan suunnitteluvuosi -, mutta jotain jää kaipaamaan. Ehkä se olisi lyhyt luonnehdinta kustakin rakennuksesta tai rakennusryhmästä (mietin tässä lähinnä Jouni Kaipian ekspressiivisiä esittelyjä Suomen arkkitehtuurioppaassa), ehkä se olisi edes kuva. Ne ovat vihkossa sinänsä oikein hyviä, mutta niitä saisi olla enemmän. Voisi olla jopa kuva jokaisesta rakennuksesta - toive on vähän mahdoton toteuttaa, sillä julkaisusta voisi tulla melko kallis.
Informatiivisuudestaan ja miellyttävästä ulkoasustaan huolimatta vihko ei kuitenkaan ole mielestäni lopullinen Aallon Suomessa sijaitsevan arkkitehtuurin opas.

sunnuntaina, marraskuuta 29, 2015

Olli-Matti Ronimuksen runot: vanha arvostelu

En tiedä, missä tämä juttu on ilmestynyt, mutta tiedän sen kyllä julkaistun. Olisiko Turun Ylioppilaslehti, mahdollisesti Turun Sanomat, joskaan en sinne montakaan runoarvostelua ole kirjoittanut. Turun Sanomiin olisin todennäköisesti koettanut myös kirjoittaa paremman jutun. 

Olli-Matti Ronimusta uusiksi

Olli-Matti Ronimus on tärkeä vaikuttaja suomalaisessa kirjallisuudessa, vaikka häntä ei paljon tunnetakaan. Yhdessä Pentti Holapan kanssa Ronimus käänsi paljon ranskalaista kirjallisuutta, Claude Simonia, Xavier de Maistrea, Samuel Beckettia ja Eugene Ionescoa. Lisäksi Ronimus julkaisi neljä runokokoelmaa ja piti Holapan kanssa divaria Helsingin keskustassa.

Like on nyt julkaissut Ronimuksen runot uudestaan. Ronimus vaikuttaa olleen jotenkin aikaansa edellä samalla kun hän melkein täysin väisti oman aikansa ilmeisimmät vaikutteet.

Esikoinen Siipien alla merta (1958) on runokirjoista perinteisin, jonkinlaista pehmeää suomalaista surrealismia. Näin menee "Ilta": "sydän / silmät yksin hirvi lähinnä / kaikissa etäisyys/ ja kaunis ja turha valtakunta // mikä rajaton maa ei nöyränä uppoaisi mereen". Yhdeksäs elämä (1959) on Ronimuksen runokirjoista paras. Surrealistiset vaikutteet on onnistuttu nivomaan kirjailijan satiirisesti sivaltavaan aineistoon. Yhteiskunnallinen aines ei vaikuta turhalta, vaan se täydentää Ronimuksen pilailulta vaikuttavaa sanailua. Ote runosta "liekistä": "on lihapullia jotka ajattelevat / ja demokraattisia kastikkeita / jotka peittävät lihan ja kalan / nälän lisäksi on rakkautta ruokaan".

Rautavuoteella (1961) on sitten taas jo hiukan kylmä ja pessimistinen. Lukija ei aina pysy kärryillä siitä, miksi näin on: kirja väistää kaikkia lähestymisyrityksiä. "liberté fraternité égalité / suvaita sietää kestää". Hän tarvitaan (1967) on jo silkkaa pop-runoutta: kollaaseja, toteavia proosarunoja jonkinlaisesta arkipäivän typeryydestä, surrealismia, silkkaa pelleilyä. "(veljeni)" kuuluu näin: "veljeni elämä on pitkä lyhyt kahlittu / karvas sulamatonta jäätä / sen alla toinen valtakunta toinen / varjo ui luo valtakunta / korkki ja lyijy öljyyn kuollut kala / lentää silmän alla kohti / ristikot tuulentupa pesä".


Olli-Matti Ronimus: Runot 1958-1967. Esipuheen kirjoittanut Pentti Holappa. 245 s. Like 1999.

maanantaina, marraskuuta 23, 2015

Gini Sikes: 8 Ball Chicks

Muistaakseni Turun Sanomissa ilmestynyt kirja-arvio: 

Uhma ja alistuminen

Gini Sikes: 8 Ball Chicks. Vuosi tyttöjengien väkivaltaisessa maailmassa. Suom. Yasir Gaily. 287 s. Desura.

Amerikkalaisten jengien maailma on Suomesta katsottuna samaan aikaan vähän naurettavaa ja arvoituksellisella tavalla ihailtavaa. Miten on mahdollista, että joukko nuoria perustaa tiiviin yhteisön, joka on valmis tappamiseenkin vain puolustaakseen omaa aluettaan?
Amerikkalainen journalisti Gini Sikes vietti vuoden jengien parissa ja etsi niiden joukosta ihmisiä, joita ei virallisen käsityksen mukaan paljon edes ollut eikä ainakaan omasta tahdostaan: Sikes etsi tyttöjengiläisiä. Haastatteluista ja kokemuksista alueilla syntyi kirja 8 Ball Chicks, joka nyt on suomalaistenkin lukijoiden ulottuvilla.
Tyttöjen ja naisten väkivaltaisuutta on pyritty häivyttämään ja torjumaan se - amerikkalaiset poliisitkin ovat sitä mieltä, että koska tytöt ovat vaistomaisesti moraalisesti korkeammalla kuin pojat, he eivät ole väkivaltaisia. Sikesin kirja todistaa päinvastaista: monet tyttöjengiläiset ovat olleet mukana drive-by -ampumisissa, joukkohakkauksissa ja ryöstöissä. Osa on ollut mukana jopa omasta tahdostaan, kuten milwaukeelainen jengipomo Mama Sheik, jonka hautajaisia muut jengiläiset vertasivat Elviksen tai Kennedyn hautajaisiin.
Suuri osa tyttöjengiläisistä on mukana kuitenkin yleisten olosuhteiden pakosta. Kuten monet haastateltavat kirjassa toteavat, heillä ei ole muuta. Yhteisön tarve on slummeissakin kova. Jengiläisten kertomukset ovat usein kammottavia: hyväksymisriitit poikien jengeihin ovat väkivaltaisia ja niihin liittyy joukkoraiskauksia tai hakkaamisia. Tyttöjengit ovat omituinen sekoitus uhmaa ja alistumista.
Lukukokemuksena Sikesin kirja on monotoninen, koska jengiytymisen syyt ja seuraukset ovat ympäri USA:a melko lailla samat ja näin jututkin ovat samoja. Selväksi tulee se, että amerikkalainen yhteiskunta every-man-for-himself -ideologioineen ei voi mitenkään estää jengien syntymistä.

torstaina, kesäkuuta 26, 2008

Francois-Rene de Chateaubriand

Juttu, jonka kirjoitin kaksi vuotta sitten ilmestyneistä kirjoista Ruudinsavun tulevaan numeroon (vasta 1/2008!) - eikö puhuta paljon siitä, että kirjojen elinkaari on liian lyhyt? Tämä on ainoa tapa pitää niitä elossa, kirjoittaa niistä vielä kauan senkin jälkeen kun ne ovat lakanneet olemasta uutisia. No, oli miten oli, Ruudinsavulla on niin pieni levikki, että ajattelin käyttää jutun vielä näin. Editoin tätä taitossa vielä, joten tämä ei ole lehteen päätyvä versio.

Amerikka parantaa haavat

Francois-René de Chateaubriand: René. Suom. Antti Nylen. Faros 2006. Francois-René de Chateaubriand: Muistoja haudan takaa. Kirjat I-VIII (Mémoires de outre-tombe). Suom. Hanna Putsela, Paula Lohi ja työryhmä. Faros 2006.

Muutama vuosi sitten turkulaiselta kulttuurikustantamolta Farokselta ilmestyi suomennoksena kirja, jota voi ansaitusti nimittää "ensimmäiseksi länkkäriksi" - tai ainakin lännenromaaniksi (ks. Ruudinsavu 4/2004). Francois-René de Chateaubriandin Atala (1802) sijoittui Pohjois-Amerikkaan ja kertoi intiaaniaiheisen tarinan, tosin romanttisella ja melankolisella tyylillä, jota ei lännenaiheisiin enää kovin helposti yhdistä. Melkein koko 1800-luvun ja vielä 1900-luvun alun intiaanikertomuksissa Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaisiin tosin suhtauduttiin romanttisina jaloina villeinä. Kreivi de Chateaubriandin kertomus lienee ollut vaikutusvaltainen myös tässä suhteessa - hänen kertomuksissaan Amerikka, vielä villi ja vapaa, on paikka, jossa parantumattomasti sairas eurooppalainen voi parantua.
Vuonna 2006 Farokselta ilmestyi käännöksinä vielä kaksi kreivin kertomusta lisää. René (1802) on Atalan rinnakkaiskertomus, joka kertoo siitä, miksi ja miten nuori mies René päätyy Pohjois-Amerikkaan ja kuulee Atalan tarinan. Muistoja haudan takaa taas sisältää ensimmäiset kahdeksan kirjaa de Chateaubriandin kuuluisista muistelmista, joita ei aiemmin ole käännetty - teos sisältää noin kahdeksankymmenen sivun kertomuksen de Chateaubriandin matkasta Amerikkaan.
René on pienenä kovakantisena kirjanakin lyhyt tarina, vain noin 60 sivua. Kun Atalassa René kuuntelee Atala-nimisen natchez-intiaanin traagista rakkauskertomusta, niin Renéssä tämä kertoo oman tarinansa Atalalle. René on 1800-luvun alun eurooppalaisen romantiikan perushahmoja, kaikkialla sivullinen ja mihinkään tyytymätön, levoton vaeltaja, jonka päällimmäisiä ajatuksia on kaiken turhuus ja itsemurha. Hän kertoo vaeltelustaan Euroopassa ja tunnustaa lopulta löytäneensä rauhan juuri Pohjois-Amerikasta - ja hänestä on tullut juuri sellainen ihminen kuin mitä rajaseututeorian kehittäjä Frederick Jackson Turner liki sata vuotta myöhemmin kuvaili: "Joskus hän vietti erämaissa yksin kokonaisia päiviä ja oli kuin villi itsekin." Renén myöhempi sukulainen on myös Henry David Thoreau, joka vietti kaksi vuotta Walden-järven rannalla asuen.
De Chateaubriand tarkoitti kertomuksensa itsemurhan vastaiseksi pamfletiksi (jos tällaista poliittisesti värittynyttä sanaa voi käyttää tässä yhteydessä) ja teksti ilmestyi alun perin laajassa teoksessa Le Génie du christianisme eli "Kristinuskon henki". Poliittisesti ja filosofisesti konservatiivisen de Chateaubriandin mukaan romantiikka oli vaarallinen ajatussuuntaus, joka - saksalaisen Goethen Wertherin tapaan - innoitti nuoria itsemurhiin. Kreivin tarkoitus ei kuitenkaan toteutunut ja Renéstä tuli muotikirja, jonka esikuvan mukaisesti nuoret ympäri Euroopan masentuivat ja jäivät vaeltelemaan metsiin.
Muistoja haudan takaa -teoksessa de Chateaubriand kertoo omasta vaeltelustaan ja masennuksistaan sekä poliittisesta maanpakolaisuudestaan Ranskan vallankumouksen jälkimainingeissa. De Chateaubriand kannatti aluksi Jean-Jacques Rousseaun valistusfilosofiaa, joka painotti jokaisen ihmisen henkilökohtaista vapautta, mutta pyörsi mielensä nähtyään, mihin Ranskan vallankumous johti. Rauha löytyy René-teoksen tapaan Amerikasta, jossa ihmisen vapaus vielä toteutuu eikä ikävä ja ruma teollistuminen ole vielä pilannut maisemia.
De Chateaubriandin matka tapahtui vuonna 1791, eikä hän luonnollisestikaan käy varsinaisessa "Villissä Lännessä", vaan hänen matkansa Pohjois-Amerikassa rajoittuu Ohio-joelle - hän puhuu itse "Philadelphian autiomaasta". 1700-luvun lopussa monikaan ei ollut vielä pidemmällä käynyt, vaikka kreiviä innoittikin alun perin mahdollisuus löytää niin sanottu koillisreitti: "Niinpä tahdoin kävellä länteen, Kalifornian lahden yläpuolelle siten, että reittini leikkauspiste olisi Kalifornian merenlahden pohjoispuolella sijaitseva lounaisrannikko, josta jatkaisin eteenpäin mannerviivan linjaa seuraten samalla, kun meri oli edelleen näköetäisyydellä." De Chateaubriand halusi löytää Beringin salmen ja tulla takaisin "Yhdysvaltoihin Hudsonin lahden, Labradorin ja Kanadan kautta".
De Chateaubriand muistuttaa optimismissaan ja varojen ja taitojen puutteessaan Jon Krakauerin hienon reportaasiromaanin Erämaan armoilla päähenkilöä, joka vaeltaa Alaskassa ja kuolee lopulta kylmään ja nälkään. Kreivillä on onneksi riittävästi älyä lopettaa tutkimusmatkansa kesken. Hän palaa Eurooppaan ja ilahtuu ikihyviksi nähdessään vanhan mantereen rannan.
Muistoja haudan takaa on mielenkiintoista luettavaa kenelle tahansa Pohjois-Amerikan historiaa harrastavalle. Kreivi pohtii paljon Yhdysvaltojen tulevaisuutta ja suomii amerikkalaisten materialistisuutta, ja hän tuntuu ennustaneen nykyisen kapitalistisen yhteiskunnan: "Rikkaudelle perustuva aristokratia on valmis ilmestymään. Se rakastaa kunniamerkkejä ja suhtautuu intohimoisesti titteleihin."
Samalla hän kuitenkin ihailee Suurten Isien - esimerkiksi George Washingtonin, jonka hän myös tapaa - antiikin ihanteita muistuttavaa idealismia.
Kiinnostavassa kohdassa de Chateaubriand pohtii myös amerikkalaisten kirjallisuutta. Hän mainitsee suomentamattoman Charles Brockden Brownin, kauhuromanttisen Wieland-romaanin kirjoittajan, ja toteaa, että amerikkalaisten kirjailijoiden, kuten James Fenimore Cooperin ja Washington Irvingin, on paettava Eurooppaan löytääkseen kustantajia ja lukijoita. Kuten De Chateaubriand itse sanoo. "Uudella mantereella ei ole klassista kirjallisuutta, ei romanttista kirjallisuutta eikä intiaanikirjallisuutta. Klassiseen amerikkalaisilla ei ole malleja, romanttiseen heillä ei ole keskiaikaa, ja mitä intiaanikirjallisuuteen tulee, amerikkalaiset halveksivat villejä ja kammoavat metsiä kuin ne olisivat heille osoitettu vankila."
Ehkä Villi Länsi lakattuaan oli amerikkalaisten oma keskiaika, johon romantiikkaan taipuvat kirjailijat pystyivät katsomaan samalla tavalla kuin esimerkiksi lordi Tennyson katsoi keskiaikaa Englannissa. Wyatt Earp on amerikkalaisten kuningas Arthur.

tiistaina, maaliskuuta 18, 2008

Edgar Allan Poen romaani

Arvostelu Edgar Allan Poen romaanista Arthur Gordon Pymin selonteko, joka ilmestyi Teokselta pari viikkoa sitten. Hieno teko, vaikka romaani onkin aika vaihtelevantasoinen.

Tämä juttu tulee joskus aikanaan Kulttuurivihkoihin, mutta postitan sen nyt jo blogiin, jotta sillä olisi edes vähän lukijoitakin. (Minun piti kirjoittaa tästä isohkoon sanomalehteen, mutta kirja annettiinkin toiselle kirjoittajalle, ja siinä vaiheessa oli enää todella vaikea löytää mediaa, joka ottaisi jutun vastaan ja vielä maksaisi kunnolla.)

Puhdasta valkoisuutta Etelänavalla

Edgar Allan Poe: Arthur Gordon Pymin selonteko (The Narrative of Arthur Gordon Pym of Nantucket, 1838). Suom. Jaana Kapari-Jatta. 262 s. Teos.

Bruce Chatwin kirjoittaa kirjassaan Patagonia, Patagonia (1987) siitä, miten länsimainen mielikuvitus on aina pyrkinyt kaukaisuuteen. Patagonian karut rannikot Etelä-Amerikan kauimmaisilla reunoilla ovat tarjonneet monille seikkailijoille ja kirjailijoille tilaisuuden kuvitella mitä monenlaisimpia asioita. Yksi esimerkki Patagoniaan liittyvästä kaipuusta tai pelosta on Edgar Allan Poen romaani Arthur Gordon Pymin selonteko (1838), jonka suomennos ilmestyi maaliskuussa ensimmäistä kertaa liki sataan vuoteen.
Aiempi suomennos on ollut antikvariaattien haluttuja harvinaisuuksia, ja Teoksen suomennosprojektia on syytä tervehtiä ilolla. Meriseikkailuaiheinen Arthur Gordon Pymin selonteko jatkaa hienosti Teoksen pari vuotta sitten ilmestynyttä aiempaa Poe-kirjaa, koottujen novellien tuhatsivuista laitosta, jossa olleista tarinoista suurta osaa ei ollut koskaan aikaisemmin julkaistu suomeksi.
Arthur Gordon Pymin selonteko oli kirjoittajansa ainoa romaani eikä se ole täysin ongelmaton. Poe-kaanonissa se onkin ollut marginaalinen teos. Tunnetuimpien kauhunovellien rinnalla se onkin löysempi teos, jossa Poe jaarittelee ja jahkailee. Kirjan alkuosa juuttuu pitkäksi aikaa sankarin salamatkustajuuteen, vaikka kuvaus miehestä vangittuna piilopaikkaansa onkin Poen keskeisiä aiheita.
Poe myös lisäilee selontekon keskelle sanakirjamaisia selostuksia esimerkiksi uusista Etelämeren saarista, joita henkilöt matkoillaan löytävät, sekä niiden eläimistöstä. Kannattaa muistaa, että tämä oli tavallinen tapa 1800-luvun romaaneissa, ja esimerkiksi Herman Melvillen Moby Dickissä on samantyyppisiä aineksia. Nykylukijaa tällaiset luvut kuitenkin tuppaavat kyllästyttämään.

Kirjan osilla ei tunnu myöskään olevan yhteyttä toisiinsa. Puolivälissä saadaan hyytävä kertomus haaksirikkoutuneesta laivasta, jonka miehistö vajoaa hulluuden partaalle ja turvautuu ihmissyöntiin, mutta seikkailu tuntuu pelastumisen jälkeen jatkuvan oudosti ilman temaattista yhteyttä alkuosaan.
Loppuosa, jossa Arthur Gordon Pym joukkoineen rantautuu Patagoniaan, tuntuu jäävän kesken, ja lopetusta on pidetty osoituksena siitä, että Poe ei ole ollut riittävän kiinnostunut omasta työstään. Todennäköisesti on oltu myös sitä mieltä, että kirjailijan alkoholismi olisi vaikuttanut asiaan.
Poe oli kuitenkin huolellinen kirjailija, jolla oli kärsivällisyyttä tehdä kirjoistaan ja novelleistaan monimutkaisia leikkejä. Arthur Gordon Pymin selontekoakin saattelee Pymin itsensä kirjoittamaksi väitetty esipuhe, jossa hän ottaa kantaa Edgar Allan Poen kirjoittamaan ja aiemmin ilmestyneeseen jatkokertomukseen, jonka "virheitä" hän on halunnut korjata ja siksi kirjoittanut kokonaiset selontekonsa. Kun kirjassa on näin viitseliäästi koottu kehys, tuntuisi oudolta, että lopetuksen aukijättäminen olisi silkka vahinko.
Oli miten oli, lopetus on erityisen voimakas. Pym kohtaa Patagonian asukkaat, jotka ovat kauttaaltaan mustia ja puhuvat outoa kieltä. Alkuasukkaat huijaavat Pymiä ja hänen seuruettaan ja tuhoavat tämän laivan ja Pym joutuu pakenemaan. Näissä kohdissa Poe kiihdyttää toiminnan äärimmilleen.
Paetessaan lopulta mustia patagonialaisia Pym ajautuu laivallaan lähemmäs Antarktista - ja kirja päättyy kuin kesken sivun kohtaukseen, jossa hän näkee rannalla suuren, täysin valkoisen hahmon. Lukijan päähän jää soimaan mustien patagonialaisten valkoista tarkoittava kauhunhuuto "Tekeli-li!" (Lukija olettaisi, että Pym kuolee tai vähintäänkin katoaa, mutta kuten huomattiin, hän on palannut retkiltään ja kirjoittanut julkaistavaksi oman kuvauksensa.)

Poen erikoisella kuvauksella on historiallinen taustansa. Hän oli innostunut amerikkalaisen upseeri J. C. Symmesin vuonna 1818 esittämästä teoriasta, että Maapallon navat ovat onttoja ja niillä vallitsee leuto ilmasto. Sykäyksen Pymin Patagonia-seikkailuille olivat antaneet lukuisat 1800-luvun alkupuolella ilmestyneet matkakirjat, joissa oli kerrottu tulimaalaisista - Charles Darwinin matkakumppani Robert FitzRoy oli tulkinnut, että nämä olivat Raamatun mainitseman tummaihoisen Haamin jälkeläisiä, joiden kulttuurin raaka ilmasto oli tuhonnut.
Bruce Chatwin mainitsee, että Poen valkoinen ihmisotus esiintyy myös Arthur Rimbaudin salaperäisessä runossa "Being Beauteous": "Kookas Kauneuden olemus lumen edessä. Kuoleman vihellykset ja vaimean musiikin ympyrät saavat tuon palvotun ruumiin kohoamaan, laajenemaan ja vapisemaan kuin haamu", Rimbaud kirjoittaa. Puhdas valkoisuus yhdistettynä suunnattomaan kokoon on samaan aikaan pelottava ja kaunis ilmestys.

Suomentaja Jaana Kapari-Jatta osoitti jo novelleissa olevansa ihanteellinen Poen kääntäjä - hienovarainen, tyylitietoinen ja perusteellinen -, mutta Arthur Gordon Pymin selontekoon liitetyissä jälkisanoissa hän tuntuu menevän ylitulkinnan puolelle, kun hän heittää idean, että romaania voisi lukea omaelämäkerrallisesti. Totta kyllä, kirjailijan ja päähenkilön nimet ovat hämmästyttävän samankaltaiset, mutta se lienee enemmänkin Poen huumoria - monissa hänen teksteissään henkilöillä on oudot ja koomiset nimet.
Teoksen Poe-projekti on ollut todella hieno kulttuuriteko, vaikka en varauksetta innostunutkaan kaikista koottujen novellien teksteistä, varsinkaan Poen kankeasta ja vanhentuneesta huumorista. Arthur Gordon Pymin selonteossakin on omat ongelmansa, mutta olisi sääli, jos Poen kääntäminen jäisi tähän. Varsinaista proosaa häneltä ei enää löydy, mutta ehkä kirjailijalta voisi kääntää hänen esseitään ja runojaan - jälkimmäisiäkin on käännetty vain yksi nide, Rakkauden ja kuoleman lauluja, ja siitäkin on yli 60 vuotta.
Juri Nummelin

tiistaina, marraskuuta 06, 2007

Kirja-arvio: European Film Noir

Kirjoitin tällaisen jutun Ruumiin kulttuuriin, mutta jutusta tuli niin pitkä, että pistän sen tänne ennen editoimista ja lyhentämistä. Kirja on todella kiinnostava ja siinä kuvattuja elokuvia tekisi mieli nähdä - jos vain olisi aikaa.

Perusteos eurooppalaisesta film noirista
Synkät sävyt elivät myös Euroopan valkokankailla

Film noir on 1940- ja 1950-lukujen amerikkalaisen elokuvan kiehtovimpia ja vaikutusvaltaisimpia tyylisuuntauksia, joka on synnyttänyt sellaiset ikiklassikot kuin Hustonin Maltan haukka, Aldrichin Kiss Me Deadly ja Wellesin Pahan kosketus. Toinen toistaan jännittävämpiä elokuvia voisi luetella sivumäärin.
Ongelma on ollut alusta alkaen vain se, että film noiria ei pysty määrittelemään niin että määritelmä tyydyttäisi kaikkia. Kun ranskalaiset keksivät toisen maailmansodan jälkeen, että amerikkalaisia rikoselokuvia ja melodraamoja yhdistävät tietyt tunnelmat ja kerrontaratkaisut, asiasta on kiistelty ja jopa riidelty. Ei olla yksimielisiä edes siitä, onko film noir tyylilaji vai lajityyppi.
Asiaa ei auta se, että alkuperäiset ranskalaiset teoreetikot 1950-luvulla eivät periranskalaiseen tapaan juuri kiinnittäneet huomiota luokittelujen johdonmukaisuuteen. Noir elää nykyään myös Yhdysvaltain kustannusmarkkinoilla uutena mainosmaisena luokitteluna: mikä tahansa dekkari, jossa henkilöillä on vähänkin ankeaa ja synkkää, markkinoidaan noirina.
Lisäksi monet alkuperäisistä kommentaattoreista ja lukuisat jälkikäteen asiasta kirjoittaneet ovat todenneet, että film noir on puhtaasti amerikkalaista elokuvaa. Ristiriita syntyy jo siitä, että samaan hengenvetoon on todettu, että tyylilajilla on eurooppalaiset geenit. Film noir syntyi perinteisen näkemyksen mukaan siitä, että saksalaisen elokuvan ekspressionistiset tyyliratkaisut ja ranskalaisen elokuvan synkeät tunnelmat yhdistyivät 1940-luvun Hollywoodissa, jonne lukuisat elokuvantekijät olivat paenneet sotaa ja natseja.

Euroopan perintö

Alkuvuodesta ilmestyi kuitenkin kirja, joka haastaa perinteisen näkemyksen film noirista amerikkalaisena tyylilajina. Asiasta kokonaisen kirjankin (Film Noir, 2002) kirjoittanut Andrew Spicer on toimittanut artikkelikokoelman European Film Noir, jossa esitellään viiden Euroopan merkittävimmän elokuvamaan noir-henkinen tuotanto. Ranskaa, Englantia, Saksaa, Espanjaa ja Italiaa käsittelevä European Film Noir on akateeminen kirja, mutta se ei haittaa lukemista, joskin Saksaa ja Italiaa käsittelevissä luvuissa tiettyjen tutkimustraditioiden tunteminen auttaa.
Kirja keskittyy lähinnä toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, mutta esimerkiksi Ranskan kohdalla käsitellään pitkälti 1930-luvun elokuvia, kuten Simenon-filmatisointeja (joista erityisen kiehtovalta vaikuttaa Jean Renoirin Suomessa näkemättä jäänyt La Nuit du carrefour, 1932) sekä runollisen realismin alle sijoitettuja elokuvia, kuten Marcel Carnén Varjojen yötä (1939), joka onkin yksi lohduttomimpia elokuvia, mitä koskaan on tehty. Pitkässä artikkelissaan Ginette Vincendeau käsittelee myös Jacques Beckerin ja Jean-Pierre Melvillen gangsterielokuvia, joiden maailma on tarkoin järjestetty ja esteettisesti hallittu.
Ranskalainen uusi noir tai neo-noir, niin kuin yleisesti hyväksytty termi kuuluu, taas sisällyttää itseensä sellaisia Suomessakin nähtyjä rajuja elokuvia kuin Gaspar Noén Yksin kaikkia vastaan ja Virginie Despentesin Pane mua. Näissä näkyy hyvin Vincendeaun painottama käsitys siitä, että ranskalainen elokuva on aina painottunut spektaakkelin puolelle ja vieroksunut suoraa kerrontaa.
Englantilaisen film noirin traditio on sekin pitkä, mutta silti lajityyppiä ei ole juuri tunnustettu. Britti-noirista kirjaan kirjoittaneet Andrew Spicer ja Robert Murphy toteavat, että englantilaiset kriitikot ja tutkijatkin kiinnittävät yleensä huomiota vain amerikkalaiseen film noiriin, eivätkä puhu mitään pitkästä ja laadukkaasta britti-noirin perinteestä, vaikka kenelle tahansa Carol Reedin Kolmannen miehen tai Mike Hodgesin Tappakaa Carterin nähneelle ei luulisi olevan epäselvyyttä siitä, että Englanti on tuottanut omaperäistä noir-elokuvaa jo pitkään.
Robert Murphy perkaa omassa osuudessaan obskuurejakin englantilaisia B-jännäreitä, joista hän kehuu erityisesti Edgar Wallacen nimellä markkinoituja 1950-luvulla tehtyjä puolen tunnin sarjaelokuvia. Myös Ken Hughesin 1950-luvun elokuvat, kuten Kuolemanjärven mysteerio (1954) ja Sinetöity tunnustus (1955), vaikuttavat kiintoisilta
Englannissa uudet noir-elokuvat kärsivät huonosta levityksestä ja esimerkiksi Suomen televisiossa vastikään esitetty Mike Hodgesin hieno Croupier (1997) on kotimaassaan harvojen näkemä. Sama pätee myös Espanjaan, jossa monet uudet noir-elokuvat päätyvät lyhyen teatterikierroksen jälkeen video- ja dvd-markkinoille.

Poliittiset ristiriidat

Monissa Euroopan maissa elokuvateollisuus kärsi pitkään poliittisista ja taloudellisista kriiseistä. Tällainen tapaus on Espanja, jossa Francon fasistinen diktatuuri hillitsi elokuvantekijöitä 1960-luvun alkuun saakka ja rikoselokuvissa nähtiin suureksi osaksi yksioikoisia kertomuksia hyvistä poliiseista, jotka ottavat rikollisia kiinni.
Suomalaisesta näkökulmasta erityisen kiinnostava on Juan Antonio Bardemin Polkupyöräilijän kuolema (1953), lähinnä koska se oli harvoja länsieurooppalaisia taide-elokuvia, joita tuolloin maahan tuotiin. Se oli kerho- ja kriitikkosuosikki vielä 1960-luvullakin. Omassa artikkelissaan Rob Stone analysoi Bardemin elokuvaa noirin viitekehyksessä ja osoittaa, miten elokuva ohitti hienovaraisesti Francon ajan sensuurin ja loi upean tutkielman syyllisyydestä katolisessa maassa. Elokuvaan lisättiin loppu, jossa paha saa palkkansa, mutta se ei vähennä Bardemin vision vaikuttavuutta.
Stone kirjoittaa pitkään myös Carlos Sauran varhaisuran pienibudjettisista ja vähän nähdyistä elokuvista, joista esimerkiksi esikoinen Los golfos (1960) ja Suomessa vain elokuva-arkiston esityksissä nähty La caza (1965) vaikuttavat erityisen kiinnostavilta. Näissä elokuvissa Saura pyrki pois film noirille tyypillisistä synkeistä sävyistä - Los golfosissa ja La cazassa valo on niin kirkasta, että valkoinen palaa puhki.
Espanjan lisäksi noir-elokuvia hylki Saksa. Rikoselokuviakaan ei maassa juuri tehty toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina, ja pääpaino oli kitschisillä Heimat-elokuvilla ja kevyillä komedioilla. Saksassa minkä tahansa rikoksen poliittinen painolasti on tietysti tuntunut erityisen raskaalta eikä ole sinänsä ihme, että näyttelijänä tunnetun Peter Lorren ainoaksi ohjaustyöksi jäänyt Der Verlorene (1951) kohtasi kotimaassaan vain ylenkatsetta ja inhoa. Se nimittäin kertoo Lorren esittämästä entisestä vankileirilääkäristä, joka sarjamurhaa laitapuolen ihmisiä. Suomessa elokuva on nähty vain elokuva-arkiston esityksissä, mutta hyvänä todistuksena elokuvan voimasta ovat Peter von Baghin ylistykset Elokuvan historia -kirjassa.
Muutkin saksalaiset noir-elokuvat, kuten Kurt Hoffmannin Kadonneet kasvot (1948; kirjassa valmistumisvuodeksi sanotaan 1951) tai Helmut Käutnerin Vaarallinen totuus (1950; nähty Suomessa televisiossa vuonna 1962), vaikuttavat todella kiinnostavilta. Noir-elokuvia tekivät myös Saksaan sodan jälkeen palanneet emigranttiohjaajat, kuten Gerd Oswald ja John Brahm.
Saksalaisten elokuvien kautta Rob Stone päätyy myös yleisempiinkin film noiria koskeviin teorioihin. Kaupungithan jouduttiin sodan jälkeen rakentamaan Saksassa käytännössä uudestaan ja niistä tehtiin keskipakoisiksi (centrifugal), ja sama näkyi myös Yhdysvalloissa, jossa kaupunkia ei ollut edes kohdannut samanlainen hävitys kuin Euroopassa. Amerikkalaisissa noir-elokuvissa onkin nähty nostalgiaa, joka kohdistuu nimenomaan vanhempaan, keskihakuiseen (centripetal) kaupunkirakenteeseen. Sijoittuessaan uudenlaiseen suurkaupunkiin noir-elokuvat kuvaavat henkilöiden vieraantuneisuutta ja hämmennystä vieraissa ympäristöissä.

Määrittelyt pakenevat

Kirjassa itsessään ei määritellä, mitä film noir on, vaan noir-elokuvan tyylipiirteet otetaan melkein kuin annettuna. Monella olisi varmasti vaikeuksia hyväksyä kaikkia kirjassa käsiteltäviä elokuvia noir-kaanoniin - näin esimerkiksi Luc Bessonin hyperaktiivinen Nikita (1990). Lisäksi kirjassa käsitellään lukuisia poliittisia jännäreitä. Niitä tehtiin paljon 1970-luvulla Italiassa ja Ranskassa - monille noirin keskeinen tunnetila on synkkyys ja kohtalonomaisuus, johon suoraa poliittisuutta ei pysty helposti liittämään.
Kiinnostava on kuitenkin ajatus, joka näkyy useissa kirjan teksteissä: noir-henkisyys ja noirille tyypilliset kerronta- ja kuvausratkaisut syntyivät toisistaan riippumatta useissa maissa. Hollywood-elokuvia ei juurikaan esitetty esimerkiksi Saksassa, mutta silti useat saksalaiset elokuvat 1940- ja 1950-luvun vaihteessa sopivat noirin tyylipiirteisiin. Samaten italialaisessa elokuvassa monista noir-filmeistä tuttu chiaroscuro-kuvaus on elänyt jo pitkään, ja kuvataiteessa sen historia alkaa jo renessanssista. Voiko kuvaustyyli siis olla amerikkalaista alkuperää? Ehkä noir olikin, syystä tai toisesta, koko maailman läpikäynyt synkkyyden aalto?
Vastaavat artikkelit voisi varmasti tehdä monen muunkin Euroopan maan film noirista. Minkälaista elokuvaa tehtiin vaikkapa 1950-luvun Kreikassa tai Tanskassa? Ingmar Bergmanin varhaistöiden joukossa on monia noir-henkisiä elokuvia, ja vaikkapa Seitsemännestä sinetistä löytää noir-elokuville tyypillisiä kerronta- ja kuvausratkaisuja, Puolassa taas Andzrej Wajdan sota-aikaan sijoittuvat elokuvat ovat ankarinta noiria, mitä on konsanaan tehty - esimerkkinä vaikkapa Kanal - kirottujen tie (1957).
Suomalaisesta film noiristakaan ei ole kirjoitettu omaa tutkimustaan, vaikka tyylilajin vaikutteet näkyvät vahvoina esimerkiksi Matti Kassilan ja Aarne Tarkaksen elokuvissa - mitä muuta kuin film noiria ovat sellaiset elokuvat kuin Radio tekee murron tai Olemme kaikki syyllisiä? Kassilan tuotannossa vaikutteet näkyvät myös Komisario Palmun erehdyksessä ja Tulipunaisessa kyyhkysessä, Tarkaksen elokuvista Hän varasti elämän on kiinnostava groteskissa tyypittelyssään. Myös neo-noirin maailma on Suomessa tuttu Aki Kaurismäen varhaiselokuvista sekä Pauli Pentin ja Veikko Aaltosen 1980-luvun ohjauksista, puhumattakaan joistain Olli Saarelan ja Aleksi Mäkelän elokuvista.