torstaina, kesäkuuta 26, 2008

Francois-Rene de Chateaubriand

Juttu, jonka kirjoitin kaksi vuotta sitten ilmestyneistä kirjoista Ruudinsavun tulevaan numeroon (vasta 1/2008!) - eikö puhuta paljon siitä, että kirjojen elinkaari on liian lyhyt? Tämä on ainoa tapa pitää niitä elossa, kirjoittaa niistä vielä kauan senkin jälkeen kun ne ovat lakanneet olemasta uutisia. No, oli miten oli, Ruudinsavulla on niin pieni levikki, että ajattelin käyttää jutun vielä näin. Editoin tätä taitossa vielä, joten tämä ei ole lehteen päätyvä versio.

Amerikka parantaa haavat

Francois-René de Chateaubriand: René. Suom. Antti Nylen. Faros 2006. Francois-René de Chateaubriand: Muistoja haudan takaa. Kirjat I-VIII (Mémoires de outre-tombe). Suom. Hanna Putsela, Paula Lohi ja työryhmä. Faros 2006.

Muutama vuosi sitten turkulaiselta kulttuurikustantamolta Farokselta ilmestyi suomennoksena kirja, jota voi ansaitusti nimittää "ensimmäiseksi länkkäriksi" - tai ainakin lännenromaaniksi (ks. Ruudinsavu 4/2004). Francois-René de Chateaubriandin Atala (1802) sijoittui Pohjois-Amerikkaan ja kertoi intiaaniaiheisen tarinan, tosin romanttisella ja melankolisella tyylillä, jota ei lännenaiheisiin enää kovin helposti yhdistä. Melkein koko 1800-luvun ja vielä 1900-luvun alun intiaanikertomuksissa Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaisiin tosin suhtauduttiin romanttisina jaloina villeinä. Kreivi de Chateaubriandin kertomus lienee ollut vaikutusvaltainen myös tässä suhteessa - hänen kertomuksissaan Amerikka, vielä villi ja vapaa, on paikka, jossa parantumattomasti sairas eurooppalainen voi parantua.
Vuonna 2006 Farokselta ilmestyi käännöksinä vielä kaksi kreivin kertomusta lisää. René (1802) on Atalan rinnakkaiskertomus, joka kertoo siitä, miksi ja miten nuori mies René päätyy Pohjois-Amerikkaan ja kuulee Atalan tarinan. Muistoja haudan takaa taas sisältää ensimmäiset kahdeksan kirjaa de Chateaubriandin kuuluisista muistelmista, joita ei aiemmin ole käännetty - teos sisältää noin kahdeksankymmenen sivun kertomuksen de Chateaubriandin matkasta Amerikkaan.
René on pienenä kovakantisena kirjanakin lyhyt tarina, vain noin 60 sivua. Kun Atalassa René kuuntelee Atala-nimisen natchez-intiaanin traagista rakkauskertomusta, niin Renéssä tämä kertoo oman tarinansa Atalalle. René on 1800-luvun alun eurooppalaisen romantiikan perushahmoja, kaikkialla sivullinen ja mihinkään tyytymätön, levoton vaeltaja, jonka päällimmäisiä ajatuksia on kaiken turhuus ja itsemurha. Hän kertoo vaeltelustaan Euroopassa ja tunnustaa lopulta löytäneensä rauhan juuri Pohjois-Amerikasta - ja hänestä on tullut juuri sellainen ihminen kuin mitä rajaseututeorian kehittäjä Frederick Jackson Turner liki sata vuotta myöhemmin kuvaili: "Joskus hän vietti erämaissa yksin kokonaisia päiviä ja oli kuin villi itsekin." Renén myöhempi sukulainen on myös Henry David Thoreau, joka vietti kaksi vuotta Walden-järven rannalla asuen.
De Chateaubriand tarkoitti kertomuksensa itsemurhan vastaiseksi pamfletiksi (jos tällaista poliittisesti värittynyttä sanaa voi käyttää tässä yhteydessä) ja teksti ilmestyi alun perin laajassa teoksessa Le Génie du christianisme eli "Kristinuskon henki". Poliittisesti ja filosofisesti konservatiivisen de Chateaubriandin mukaan romantiikka oli vaarallinen ajatussuuntaus, joka - saksalaisen Goethen Wertherin tapaan - innoitti nuoria itsemurhiin. Kreivin tarkoitus ei kuitenkaan toteutunut ja Renéstä tuli muotikirja, jonka esikuvan mukaisesti nuoret ympäri Euroopan masentuivat ja jäivät vaeltelemaan metsiin.
Muistoja haudan takaa -teoksessa de Chateaubriand kertoo omasta vaeltelustaan ja masennuksistaan sekä poliittisesta maanpakolaisuudestaan Ranskan vallankumouksen jälkimainingeissa. De Chateaubriand kannatti aluksi Jean-Jacques Rousseaun valistusfilosofiaa, joka painotti jokaisen ihmisen henkilökohtaista vapautta, mutta pyörsi mielensä nähtyään, mihin Ranskan vallankumous johti. Rauha löytyy René-teoksen tapaan Amerikasta, jossa ihmisen vapaus vielä toteutuu eikä ikävä ja ruma teollistuminen ole vielä pilannut maisemia.
De Chateaubriandin matka tapahtui vuonna 1791, eikä hän luonnollisestikaan käy varsinaisessa "Villissä Lännessä", vaan hänen matkansa Pohjois-Amerikassa rajoittuu Ohio-joelle - hän puhuu itse "Philadelphian autiomaasta". 1700-luvun lopussa monikaan ei ollut vielä pidemmällä käynyt, vaikka kreiviä innoittikin alun perin mahdollisuus löytää niin sanottu koillisreitti: "Niinpä tahdoin kävellä länteen, Kalifornian lahden yläpuolelle siten, että reittini leikkauspiste olisi Kalifornian merenlahden pohjoispuolella sijaitseva lounaisrannikko, josta jatkaisin eteenpäin mannerviivan linjaa seuraten samalla, kun meri oli edelleen näköetäisyydellä." De Chateaubriand halusi löytää Beringin salmen ja tulla takaisin "Yhdysvaltoihin Hudsonin lahden, Labradorin ja Kanadan kautta".
De Chateaubriand muistuttaa optimismissaan ja varojen ja taitojen puutteessaan Jon Krakauerin hienon reportaasiromaanin Erämaan armoilla päähenkilöä, joka vaeltaa Alaskassa ja kuolee lopulta kylmään ja nälkään. Kreivillä on onneksi riittävästi älyä lopettaa tutkimusmatkansa kesken. Hän palaa Eurooppaan ja ilahtuu ikihyviksi nähdessään vanhan mantereen rannan.
Muistoja haudan takaa on mielenkiintoista luettavaa kenelle tahansa Pohjois-Amerikan historiaa harrastavalle. Kreivi pohtii paljon Yhdysvaltojen tulevaisuutta ja suomii amerikkalaisten materialistisuutta, ja hän tuntuu ennustaneen nykyisen kapitalistisen yhteiskunnan: "Rikkaudelle perustuva aristokratia on valmis ilmestymään. Se rakastaa kunniamerkkejä ja suhtautuu intohimoisesti titteleihin."
Samalla hän kuitenkin ihailee Suurten Isien - esimerkiksi George Washingtonin, jonka hän myös tapaa - antiikin ihanteita muistuttavaa idealismia.
Kiinnostavassa kohdassa de Chateaubriand pohtii myös amerikkalaisten kirjallisuutta. Hän mainitsee suomentamattoman Charles Brockden Brownin, kauhuromanttisen Wieland-romaanin kirjoittajan, ja toteaa, että amerikkalaisten kirjailijoiden, kuten James Fenimore Cooperin ja Washington Irvingin, on paettava Eurooppaan löytääkseen kustantajia ja lukijoita. Kuten De Chateaubriand itse sanoo. "Uudella mantereella ei ole klassista kirjallisuutta, ei romanttista kirjallisuutta eikä intiaanikirjallisuutta. Klassiseen amerikkalaisilla ei ole malleja, romanttiseen heillä ei ole keskiaikaa, ja mitä intiaanikirjallisuuteen tulee, amerikkalaiset halveksivat villejä ja kammoavat metsiä kuin ne olisivat heille osoitettu vankila."
Ehkä Villi Länsi lakattuaan oli amerikkalaisten oma keskiaika, johon romantiikkaan taipuvat kirjailijat pystyivät katsomaan samalla tavalla kuin esimerkiksi lordi Tennyson katsoi keskiaikaa Englannissa. Wyatt Earp on amerikkalaisten kuningas Arthur.

Ei kommentteja: