H. A. DeRosso

Olen sittemmin kirjoittanut DeRossosta pidemmän pätkän Pulpetti-blogiin, täällä. Lisäksi olen kirjoittanut hänestä laajemmin noir-länkkäreitä käsittelessä artikkelissa, joka ilmestyi vuosi pari sitten Pulp-lehdessä, mutta sen sisältämät tiedot ja näkemykset ovat jo tuossa Pulpetin kirjoituksessa.

H. A. DeRosso (1917—1967?) oli lännenkirjailija, mutta kirjoitti myös rikostarinoita mm. Homicide-lehteen 1950-luvulla. Hänen novellinsa ”The Old Pro” on Bill Pronzinin ja Jack Adrianin toimittamassa kirjassa Hard-Boiled (1995).
DeRosson lännenkirjoja luonnehtii se, että ne ovat synkempiä kuin lajityypin kirjat yleensä. Niissä näkyy 1940- ja 50-lukujen noir-vaikutteisuus. DeRosson parhaana romaanina pidetään esikoista, vuonna 1953 ilmestynyttä teosta .44. Vuosina 1942—59 DeRosso kirjoitti lännentarinoita eri pulp-lehtiin.
DeRossolta on suomennettu kolme rikosnovellia. ”Aseiden aika” on hidasliikkeinen, mutta kohtalaisen tehokas kolmiodraama, jonka loppuselvittely tapahtuu metsästysretkellä. ”Ilmiantaja” on selittelevä ja pitkäveteinen tarina eteläamerikkalaisista vallankumouksellisista, jotka epäilevät keskuudessaan olevan poliisin vasikan.
Lisäksi DeRossolta on suomennettu muutama lännenmaisemaan sijoittuva novelli, jotka ovat oikeastaan kaikki rikosaiheisia. Näissä DeRosso pääsee vaikuttavampaan synkeyteen kuin nykyaikaan sijoittuvissa rikostarinoissaan. ”Kolmikossa” kultaa kaivavat kolme miestä ja yksi nainen selvittävät välejään. Novellissa on hyvin lohduton tunnelma. Samanlainen neuroottinen tunnelma vallitsee myös ”Sinisten vuorten erakossa”, jossa yksinään elelevä maailmaan pettynyt mies joutuu tekemisiin kahden toisiaan jahtaavan rikollisjoukon kanssa. Loppu on turhan onnellinen, mutta julmassa taistelussa erakon ja rikollisten kanssa on hyvä ote. ”Nainen, jonka vuoksi murhattiin” on hyvin suorasukainen rikostarina, jossa paha ja miehiä viettelevä nainen saa aikaan monen miehen kuoleman. Kaiken takana on 100 000 dollaria. Aloitus on tehokas: minäkertoja havahtuu auringonpaisteeseen ja huomaa olevansa sidottuna keskellä aavikkoa.

Rikosnovellit:
Aseiden aika teoksessa Arkun kulma. Suom. Ritva Heinonen, Pirkko Hynninen ja Mirja Häggman. Mäntän Kirjapaino: Mänttä 1972.
Ilmiantaja, Alfred Hitchcock yllättää 4/1960.
Riddle — kaksoisagentti teoksessa Kuolema voi olla suloinen. Suom. Mirja Häggman. Mäntän kirjapaino: Mänttä 1973.

Lännennovellit:
Kolmikko, Seikkailujen Maailma 1/1959.
Nainen, jonka vuoksi murhattiin, Jännityslukemisto — Seikkailukertomuksia 1/1960.
Sinisten vuorten erakko, Seikkailujen Maailma 7/1956.

Richard Dermody

Richard Dermody kirjoitti 1940-luvulla Black Maskiin ja Dime Detectiveen. Häntä on Suomessa kohdeltu kaltoin: hänen nimensä on suomennoksissa muutettu Dermonyksi.
Kahdessa suomennetussa Tohtori-novellissa seikkailevat tohtoriksi itseään nimittävä Pierce ja tämän apuri Pony Boy Allan. Novelleja yhdistää se, että ne on kerrottu preesensissä, mikä antaa niille modernin ilmeen ja saa ne muistuttamaan puhuttua esitystä. ”Tohtorin kaappaus” on huijaustarina, joka tapahtuu melkein kokonaisuudessaan junassa. ”Tohtorin epäonnistuneessa kaappauksessa” on hauskempi juoni ja sen loppuratkaisu on mukavalla tavalla moniselitteinen. Dermody antaa henkilöilleen outoja nimiä hiukan Groucho Marxin ja W. C. Fieldsin henkilöhahmojen tyyliin: J. Harless Moosher, Daisy Boomershine, Prudence Putz, Jefferson Jurkburg. Novellien huumori on selvästi sukua Mark Twainin kaltaisille kirjailijoille.

Novellit:
Tohtorin epäonnistunut kaappaus, Seikkailujen Maailma 1/1955.
Tohtorin kaappaus, Seikkailujen Maailma 11/1951.

Robert C. Dennis

Ostin monta vuotta Pulpografian ilmestymisen jälkeen toisen Dennisin 70-luvun romaaneista, Conversation with a Corpse, mutta en ole lukenut sitä. Vieressä toinen romaaneista - kannesta ja nettidivarin kuvauksista päätellen kirjat ovat jossain määrin kauhu- tai fantasiahenkisiä ja niissä esiintyy ennaltanäkemistä tai vastaavia elementtejä.

Robert C. Dennis julkaisi 1970-luvulla kaksi romaania, mutta kirjoitti rikosnovelleja jo aiemmin. Dennis julkaisi novelleja mm. Black Maskissa (Carmody-niminen vakiohahmo oli Dennisin debyytti alalla 1940—1950-lukujen vaihteessa) ja Crime and Justice Detective Story Magazinessa. Dennisillä on hieman kyseenalainen kunnia olla kirjailija, jonka tarina on viimeinen Black Maskissa julkaistu alkuperäisnovelli — tämä tapahtui vuonna 1951.
Dennis toimi myös skenaristina kirjoittaen 1950-luvulla muutaman B-elokuvan. Hän kirjoitti kaksi Harold Danielsin (joka ilmeisesti on eri henkilö kuin saman ajan pokkarikirjailija Harold R. Daniels) ohjaamaa elokuvaa, My World Dies Screaming (1958, tunnetaan myös nimellä Terror in the Haunted House) ja A Date with Death (1959). Vuonna 1970 Dennis kirjoitti tv-elokuvan Double Jeopardy, jonka pääosassa Burt Reynolds esitti Dan August -nimistä poliisia ja joka toimi pilottina samannimiselle tv-sarjalle, jota tehtiin 1970—1971. Yhdessä Robert Blochin kanssa Dennis kirjoitti Jules Verne -filmatisoinnin Kapteeni Nemon uudet seikkailut (1978) — Bloch ja Dennis ovat ilmeisesti olleet ystäviä ja Bloch on tarjonnut ystävälleen töitä. Elokuvaa vain valitettavasti pidetään huonona. Lisäksi Dennis kirjoitti 70-luvulla monia television rikossarjoja, mm. Charlien enkeleitä.
Dennisiltä on suomennettu lyhyt novelli ”Syyllisyyden varjo”, jossa toimittaja muistelee kohtaamisiaan kohtalokkaan laulajattaren kanssa. Kuka murhasi naisen rikkaan miehen? Tunnelma on lohduton ja hyvin film noir -henkinen eikä rikosta ikinä ratkaista.

Novelli:
Syyllisyyden varjo, Seikkailujen Maailma 9/1954.

Richard Deming

Tässäkin minua harmittaa ylettömän moralistinen asenne Demingin Manny Moon -yksityisetsiväkirjoihin. Miksi kirjoissa pitäisi olla "vakuuttava kuva yhteiskunnallisista suhteista", niin kuin kirjoitan? Totta kyllä, en ole lukenut noita uudestaan, mutta veikkaisin, että todellinen syy nihkeyteeni on se, että suomennokset olivat huonoja.

Olen sittemmin kehunut kaikissa mahdollisissa paikoissa Täydellinen nainen - täydellinen rikos -kirjaa ja jopa puffannut sitä uudelleenjulkaisuun, mutta se on jenkeissä ilmeisesti huippuharvinainen. [Ei ole. Sitä löytyy Abebooksista kymmenisen kappaletta ja kaikki halvalla.] Suomeksi ja ruotsiksi se siis löytyy helpommin. Se että sanon kirjan hiukan lässähtävän loppupuolella johtunee sekin suomennoksesta.

Epäilen, että muutkin Pulpografiassa kritisoimani kirjat olisivat toisella lukukerralla parempia. Ehkä joskus kokeilen, ainakin jonkin noista Ellery Queen -kirjoista hankin alkukielellä.

Richard Deming (1915—1983) aloitti uransa vuonna 1944 novellilla The Shadow -lehdessä. Kesti kuitenkin melkein seitsemän vuotta ennen kuin Deming julkaisi mitään muuta, mutta sitten hänen tahtinsa olikin aikamoinen. Sellaisissa lehdissä kuin Manhunt ja Alfred Hitchcock’s Mystery Magazine hän julkaisi kaikkiaan noin 120 novellia. Romaaneja Deming julkaisi lähemmäs 50. Nopeatahtisen Demingin tuotanto on yllättävän tasalaatuista, vaikka sillä ei aina ollut arvoistaan foorumia. Salanimellä Max Franklin Deming julkaisi 70-luvulla mm. Charlien enkeleiden ja Starskyn ja Hutchin seikkailuista kertovien tv-sarjojen kirjaversioita — mikä ei kuulosta kovin innovatiiviselta työltä. Mod Squad -nimistä tv-sarjaa Deming niin ikään vei kirjoihin. Art Scott pitää Demingin Dragnet-poliisisarjan kirjaversioita vuosilta 1958 ja 1959 pätevinä töinä.
Demingin ensimmäinen romaani The Gallows in My Garden ilmestyi 1952 ja siinä esiintyy Demingin yksityisetsiväsankari Manville ”Manny” Moon. Tämä oli esiintynyt jo vuodesta 1948 alkaen eri pulp-lehdissä, mm. Black Maskissa ja Dime Detectivessä. Moon on päähenkilönä kahdessa suomennetussa romaanissa, Kuka on syyllinen? (1953) ja Kuolema kutsuilla (1954); kaikkiaan niitä ilmestyi neljä. Moon on proteesijalkainen mies, joka seurustelee upean ravintoloitsija Fausta Morenin kanssa. Moon-kirjat ovat muutenkin täynnä upeita naisia, joista joku on syyllinen, ja jotka kaikki flirttailevat Moonin kanssa. Art Scott liittää Moon-kirjat Chandlerin traditioon ja ihmettelee, miksi ne eivät olleet kovin suosittuja, mutta Scottin arvio on ylitseampuva. Moon-kirjat ovat lähinnä pikkuhauskoja ja niiden kimalteleva kuva New Yorkin seurapiireistä on ontto, koska sen kääntöpuolena ei ole vakuuttavaa kuvaa yhteiskunnallisista suhteista, kuten esimerkiksi Chandlerilla oli. Kirjoista parempi on Kuka on syyllinen?, jossa Moon joutuu selvittelemään osavaltionlaajuisen politiikan kiemuroita. Kuolema kutsuilla on jahkaileva ja kirjan loppuun asti pääseminen on sen lyhyestä mitasta huolimatta saavutus.
Demingin toinen vakiohahmo on huumeryhmän etsivä Matt Rudd, josta kertovia romaaneja on suomennettu yksi, Ei kukaan sure (1964). Rudd-kirjat ovat kovapintaisia ja realistisia poliisiromaaneja. Esikuvat ovat selviä: Lawrence Treatin ja Ed McBainin poliisikirjat. Deming ei häviä vertailussa paljonkaan. Ei kukaan sure on pätevää työtä, vaikka siitä puuttuukin suureksi osaksi McBainin 87. piiristä kertovien kirjojen huumori. Ruddin seikkailut sijoittuvat fiktiiviseen St. Cecilian kaupunkiin, joka muistuttaa hiukan Chandlerin Bay Cityä. Murhattu, jota suomennoksessa kukaan ei sure, on huumetrokari, joka on väittänyt kaupunginvaltuutetun olevan hänen tukkumyyjänsä.
Demingilla on näiden lisäksi paljon tyypillisiä huijaus-, mustasukkaisuus- ja jännitysromaaneja, jollaisten takia Julian Symons sanoo dekkarihistoriassaan Murha! Murha!, että sodanjälkeisiä kioskikirjailijoita on vaikea erottaa toisistaan. Deming on kuitenkin kirjoittanut kelvollisia lajityypin kirjoja. Ansassa (1959) on melkein arkkityyppinen tarina huijarista, joka saapuu Keskilännen pikkukaupunkiin aikomuksenaan huijata suuret rahat. Huijari James Horton on huijannut menestyneesti pankkeja ja suuria liikeyrityksiä 19 vuoden ajan jäämättä kiinni; Rice City asettaa hänelle kuitenkin uuden haasteen, kun hänen huijausyrityksensä kohde ammutaan. Pääepäilty on tietenkin Horton. Juoneen sotkeutuu kolme toinen toistaan upeampaa naista, joita kaikkia Horton viehättää omalla karskilla tavallaan. Mukana on vielä kaupunkia hallitseva suurgangsteri. Hahmo on selvää perua sotaa edeltävästä rikoskirjallisuudesta ja -elokuvasta, niin kuin kirjan monessa kohdassa huomautetaan. Värikkäät, joskin stereotyyppiset rikollishahmot elävöittävät kirjaa. Deming kuljettaa tarinaa ripeästi eteenpäin ja monet kohtaukset ovat jännittäviä. Lopussa paha saa palkkansa, mutta suurhuijari Horton saa kokea onnen. Demingin kirjassa on pikkuhauskaa moraalittomuutta, joka liittyy päähenkilöiden ammatteihin.
Yhtä hyvä on Täydellinen nainen — täydellinen rikos? (1960), joka kuuluu pahojen ja seksuaalisesti voimakkaiden naisten intohimorikoksia kuvaavaan lajityyppiin. James M. Cain ja monet muut käyvät mielessä, kun Demingin paha nainen huijaa puolirikollisen yksityisetsivän hävittämään aviomiehensä ruumiin. Nainen pitää miestä ammeessa jäissä ja hakee sieltä viilennyksiä grogeihin. Kerronta jahkailee paikka paikoin, mutta naseva lopetus lisäruumiineen pelastaa paljon.
Toinen hyvä esimerkki Demingin lahjoista on Huomenna vihaat minua (1963), jossa suurrikollinen Whitey Cord jahtaa Stella Parsonsia. Murhatun asianajajan sihteeri tietää liikaa ja pakenee kaupungista. Kirjassa on menoa, mutta juoni jakautuu kirjan puolessa välissä kahtaalle, kun Parsons tutustuu yökerhon pitäjään, Clancy Rossiin, joka hoitelee Whitey Cordin ja tätä auttavan mafian pois päiviltä. Tavassa, jolla Ross kostaa kirjan femme fatalelle, on jotain Mickey Spillanea muistuttavaa, joskaan Ross ei ole yhtä väkivaltainen kuin Mike Hammer.
Kaikki Demingin kirjat eivät kuitenkaan ole hyviä. Syyllinen vai syytön? -nimellä julkaistu — nimi voisi sopia melkein mihin tahansa dekkariin — kirja (1964) on suurilta osin pitkäveteinen mustasukkaisuus- ja intohimokertomus, jonka loppuratkaisussa on kuitenkin jotain yllättävää.
Deming julkaisi vuosina 1962—1970 kymmenen kirjaa Ellery Queenin nimellä; kaksi niistä on suomennettu, mutta kumpikaan ei ole erityisen hyvä. Kuolema vaihtaa levyä -kirjassa (1962) toimittaja Jim Layton sekaantuu radio-Dj:n murhaan ja rakastuu tämän leskeen. Hiukan hidastempoista ja ennalta arvattavaa kirjaa raikastaa huomattavasti sen synkeä lopetus. Olette murhaaja! (1963) on perinteinen murhaan päättyvä kolmiodraama ja sellaisena sujuvasti tehty.
Demingiltä on suomennettu vajaa kymmenen novellia. Niistä ehkä parhaat on kirjoitettu 1950-luvulla. ”Valintatilanteessa” kerrotaan siitä, kuinka riippuvainen pikkukaupungin poliitikko voi olla järjestäytyneestä rikollisuudesta. ”Isän poika” on yllätyksetön, mutta riipaiseva tarina siitä, miten pieni poika haluaa palata isänsä luokse.
Demingin 60-luvun tarinat ovat päteviä ja ajalleen tyypillisiä novelleja: ne ovat lyhyitä, ne sijoittuvat tavallisten ihmisten pariin ja kertovat heidän ongelmistaan, ja loppuratkaisuun on aina haettu jokin ironinen käänne. ”Pimennys” ja ”Musta vyö” alkavat samanlaisella tilanteella: mies tulee poliisiasemalle ja haluaa tunnustaa tappaneensa ihmisen. Pariin otteeseen suomennettu ”Pieni sisarenmurha” kertoo miehestä, jota hänen sisarensa tyrannisoi. Mies päättää tappaa sisarensa, mutta epäonnistuu traagisella tavalla. ”Verisukulaisessa” nuoren miehen pelätään murhaavan rikas sukulaisensa. ”Riskitekijässä” nuori aviomies yrittää huolehtia sisarestaan, kun kaupungissa riehuu nuoria naisia listivä murhaaja. Sisaren mies paljastuu tirkistelijä-murhaajaksi, mutta toinenkin murhaaja löytyy. ”Miguelin tapaus” ei ole rikosnovelli (ellei aviorikosta lasketa mukaan), vaan pikemminkin kohtalaisen hauska humoreski. Salanimellä Max Franklin julkaistu ”Nerot” kertoo kahdesta opiskelijamiehestä, jotka murhaavat typerän opiskelutoverinsa täydellisen murhan ajatuksella. Lopetus on groteski, ja Deming-Franklin tavoittelee huikeita jännitystehoja.
Max Franklinin nimellä ja muilla salanimillä julkaistuja Demingin lännen-tarinoita ei ole suomennettu. Hauskaa kyllä, kirja nimeltä Uni — toinen elämämme (Otava 1975) on saman Richard Demingin kirjoittama.

Romaanit:
Ansassa. Puuma 20. Suom. Maire Nopanen. Kustannusosakeyhtiö Viihdekirjat: Helsinki 1963. Alun perin Fall Girl. Zenith 1959.
Ei kukaan sure. Ilves 75. Suom. J. V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1967. Alun perin Death of a Pusher. Pocket Books 1964.
Huomenna vihaat minua. Ilves 62. Suom. J. V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1966. Alun perin She’ll Hate Me Tomorrow. Monarch 1963.
Kuka on syyllinen? Ilves 54. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1965. Alun perin Tweak the Devil’s Nose. Rinehart 1953.
Kuolema kutsuilla. Ilves 68. Suom. J. V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1966. Alun perin Whistle Past the Graveyard. Rinehart 1954.
Syyllinen vai syytön? Ässä 4. Suom. Tapio Hiisivaara. Valpas-Mainos: Alavus 1966. Alun perin This Game of Murder. Monarch 1964.
Täydellinen nainen — täydellinen rikos? Ilves 65. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1966. Alun perin Hit and Run. Pocket Books 1960.
Nimellä Ellery Queen:
Kuolema vaihtaa levyä. Salama 133. Suom. Leif Forsblom. Gummerus: Jyväskylä 1965. Toinen painos 1987. Alun perin Death Spins the Platter. Pocket Books 1962.
Olette murhaaja! Tikari-kirjat 4. Suom. Heikki Suikkanen. Viihdekirjat: Helsinki 1965. Alun perin Wife or Death. Pocket Books 1963.

Rikosnovellit:
Isän poika, Salapoliisilukemisto 4/1958.
Miguelin asia, Mies 14/1960.
Musta vyö, Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 10/1973. Alun perin Black Belt, Alfred Hitchcock’s Mystery Magazine, marraskuu 1972.
Pieni sisarenmurha teoksessa Olipa kerran murha. Suom. Väinö J. Tervaskari. Tammi: Helsinki 1966. Alfred Hitchcock — jännityskertomuksia 7. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1982. Julkaistu myös nimellä Siskonmurhaaja, El Zorro 1/1961.
Pimennys teoksessa Hirttäjän tusina. Alun perin Blackout, Alfred Hitchcock’s Mystery Magazine, March 1961.
Riskitekijä, Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 8/1973. Alun perin An Element of Risk, Alfred Hitchcock’s Mystery Magazine, syyskuu 1972.
Valintatilanne teoksessa Josh Pachter (toim.): Top Crime — jännityksen valioita. Kirjayhtymä: Helsinki 1983. Alun perin The Choice, Manhunt 1954.
Verisukulainen teoksessa Arkun kulma. Eri suomentajia. Mäntän kirjapaino: Mänttä 1972. Alun perin Blood Kin, Alfred Hitchcock’s Mystery Magazine, heinäkuu 1964.
Nimellä Max Franklin:
Nerot, Mies 25—26/1960.

Ovid Demaris

Ovid Demarisin (1919—1998) oikea nimi oli Ovide E. Desmarais ja hän kuului 1950-luvulla aloittaneisiin kovaksikeitettyihin pokkarikirjailijoihin. Hänestä ei koskaan tullut kovin kuuluisaa, ja Demaris luopuikin fiktiosta 1970-luvulla ja omistautui rikosaiheiselle reportaasille [joista ks. linkki]. Hän toimi ennen kirjailijanuraansa sanomalehtialalla. Kaikkiaan Demaris julkaisi 14 romaania 1950-luvulta aina 1970-luvulle.
Demarisilta on suomennettu yksi romaani. Kiristäjien verkossa (1960) kuvaa huippurikasta liikemiestä, jota aletaan kirjan nimen mukaisesti kiristää. Homman aloittaa pikkutekijä, joka ehdottaa eräälle suurrikolliselle, että liikemieheltä saisi mahdollisesti ostettua halvalla osakkeita. Osakkeet ovat kuitenkin jo menneet, mutta suurrikollinen ei luovuta helpolla. Kirjassa on hyviä ja voimakkaita kohtauksia, joissa on synkkä tunnelma tai yllättävää väkivaltaa, mutta juonenkuljetus on paikoitellen vaatimatonta. Kerronnallisia katkoksia on niin ikään runsaasti, kun Demaris siirtyy yhtäkkiä ajassa parikin päivää eteenpäin. Kirjassa on myös perustavanlaatuista epäuskottavuutta, kun etsitty suurrikollinen alkaa kiinnijäämisen uhalla kiristää poliisien kanssa hyvissä väleissä olevaa liikemiestä.
Gene Fowler Jr:n elokuva Gang War (1958) perustuu Demarisin esikoisteokseen The Hoods Take Over (1957). Fowlerin suurin meriitti elokuvan historiassa oli toimia Fritz Langin leikkaajana tämän Hollywood-ajan töissä. Mielenkiintoisilla nimillä varustettuja elokuvia I Was a Teenage Werewolf (1957; elokuva kiellettiin Suomessa, maahantuojan nimiehdotus oli ”Nuori ja uhmaava”!) ja I Married a Monster from Outer Space (1958) pidetään kuitenkin hyvin ohjattuina ja jälkimmäistä jopa näkemyksellisenä elokuvana. Gang Waria, jonka pääosassa on nuori Charles Bronson, sen sijaan pidetään tylsänä ja rutiinimaisena. Demarisin kuuluisimmasta kirjasta Candylegistä (1961) tehtiin italialaisvoimin elokuva Konepistooli-McCain (1970 ohjaajana Giuliano Montaldo), jonka pääosassa vankilasta vapautuvana rikollisena on John Cassavetes. Cassavetesin tukena elokuvassa nähdään Britt Ekland, Peter Falk ja Gena Rowlands; ideana on ryöstää mafian johtama kasino Las Vegasissa.

Romaani:
Kiristäjien verkossa. Puuma 18. Suom. R. Lindström. Viihdekirjat: Helsinki 1962. Alun perin The Extortioners. Fawcett 1960.

Dudley Dean

Deanista olen kirjoittanut paremman ja perusteellisemman hakusanan myös Kuudestilaukeaviin, mutta postitan sen myöhemmin. Ehkä silloin jo jaksan kaivaa myös kansikuvia. Tässä erinomainen artikkeli ja bibliografia Deanista - lopussa mainitaan myös Kuuma linja, jota olen postittanut pari kappaletta amerikkalaisille keräilijöille. Ja tässä on James Reasonerin arvio eräästä Deanin länkkäristä. Kannattaa lukea vielä tämä (oma tekstini) aiheesta amerikkalaiset pokkarit, jotka on julkaistu vain Suomessa.

Dudley Deanin (?—1986) oikea nimi oli Dudley MacGaughy. Hänet tunnetaan parhaiten lännenkirjailijana; hän oli yksi 1940-luvun lopulla aloittaneista pokkarikirjailijoista. Dean julkaisi myös viimeisissä pulp-lehdissä kuten Masked Riderissa, johon hän kirjoitti pari juttua vuosina 1952—1953. Dean käytti useita salanimiä, kuten nimiä Dean Owen ja Owen Dudley.
Neljän lännenkirjan lisäksi Dudley Deanilta on suomennettu yksi rikosromaani. Niitä hän kirjoitti kourallisen, yhden teoksen nimellä Dudley Dean, yhden nimellä Dean Owen ja kolme nimellä Owen Dudley. Suomennettu Kuuma linja (1969?) on siitä erikoinen tapaus, että Hot Line -nimistä teosta ei mainita Allen Hubinin bibliografiassa. Amerikkalaiset asianharrastajat eivät ole sähköpostissa antamieni kuvailujen perusteella tunnistaneet teosta. Todennäköisin tilanne on kuitenkin sama kuin Bruce Cassidayn Vain viisi tuntia -teoksen kohdalla: kirjaa ei ole koskaan julkaistu Yhdysvalloissa, vaan syystä tai toisesta ainoastaan Skandinaviassa tai mahdollisesti vain Suomessa.
Joka tapauksessa Kuuma linja on vähintäänkin kelvollinen toimintaromaani, jossa lehtimies saapuu huumekaupasta ja korruptoituneista poliiseistaan tunnettuun kaupunkiin ja tapaa entisen kihlattunsa heroiinin orjana ja prostituoituna. Asiaan ovat sekaantuneet myös miehen sisar, jota poliisit ja kaupungin vaikutusvaltainen liikemies epäilevät ison huume-erän pimittämisestä, sekä sisaren suojattityttö. Dean ohjailee juonta ja toimintaa mukiinmenevästi, mutta loppu tulee liian yllättäen.

Rikosromaani:
Kuuma linja. Puuma 71. Suom. L. Ranta. Viihdekirjat: Tapiola 1970. Alun perin Hot Line. 1969.

Lännenromaanit nimellä Dudley Dean:
Hirtetyt eivät puhu. Montana 53. Suom. S. Laherma. Viihdekirjat: Tapiola 1964. Alun perin Six-Gun Vengeance. Fawcett 1956.
Nimellä Dean Owen:
Kultakuljetus. Sheriffi 77. Suom. M. Hossa. Viihdekirjat: Tapiola 1976. Alun perin The Outlaws. Award 1973.
Nuori sheriffi. Sheriffi 5. Suom. E. Hyvönen. Viihdekirjat: Tapiola 1963. Alun perin Guns to the Sunset. Phoenix Press 1948.
Tie tuhoon. Montana 64. Suom. H. Orava. Viihdekirjat: Tapiola 1968. Alun perin ilmeisesti Dudley Deanin nimellä julkaistu Ambush at Rincon. Fawcett 1953. Teoksen mukaan alun perin Rincon Trap, mutta tämä lienee Ambush at Rincon -teoksen toinen laitos.

Norbert Davis

Norbert Davis on näitä amerikkalaisia kovaksikeitettyjä hardboiled-kirjailijoita, joilla on jenkeissä ja Englannissa ja varmasti Ranskassakin kulttimaine, mutta joita ei silti tunneta Suomessa juuri lainkaan. Davisilta ei ole yhtään kirjamittaista suomennosta ja novellitkin ovat piilossa Seikkailujen Maailman kätköissä.

Mutta erinomainen kirjailija hän on. Jahka tässä perustan oman kustantamon, niin pistän ulos Davisia. (No tuskin sentään.. kukapa häntä täällä ostaisi?)

Pari linkkiä: tässä artikkeli Ludwig Wittgensteinista ja Norbert Davisista ja tässä Thrilling Detectiven artikkeli Davisista. Ja tässä vielä yksi teksti, ja tässä vielä novellibibliografiaa PulpRackista. Ja Ed Gorman aiheesta - hän on yksi lajityyppiä fiksuimmin kommentoivia kirjoittajia. (Olen näköjään Pulpettiin pistänyt jo aiemmin saman tekstini...) Kaiken tämän linkittämisen jälkeen en enää jaksa hakea kuvia netistä ja tallentaa niitä tänne...

Norbert Davis (1903—1949) julkaisi novelleja mm. Ace-High Detective Magazinessa, Black Maskissa, Detective Talesissa ja Pocket Detective Magazinessa. Davis on yksi tärkeimmistä pulp-lehtiin kirjoittaneista kovaksikeitetyistä rikoskirjailijoista, mutta hänen kirjailijanlaatunsa oli humoristinen ja jossain määrin parodinen, vaikkakin usein samalla surullinen. Davis joutuikin hankauksiin Black Maskin tosikkomaisen toimittajan Joseph Shaw’n kanssa, koska tämä ei halunnut julkaista Davisin kirjoittamia hassuja tarinoita, vaan vaati tältä tiukkoja, hammettmaisia novelleja.
Davis pärjäsi paremmin Dime Detectivessä, jossa hyväksyttiin hänen tunteikkuutensa. Lehteen Davis kehitti sellaiset sankarinsa kuin 1940 aloittanut takuumies William "Bail Bond" Dodd ja 1941 aloittanut Max Latin, josta kertovia tarinoita on sittemmin julkaistu omana niteenään. Latin on erinomaista ruokaa tarjoavan, mutta sikamaisen likaisen ravintolan omistaja ja yksityisetsivä, joka hoitaa asioitaan nimikkopöydästään.
Davis julkaisi 1940-luvulla neljä romaania: The Mouse in the Mountain (1943), Sally’s in the Alley (1943), Rendezvous with Fear (1944) ja Oh, Murderer Mine (1946). W. T. Ballard viimeisteli romaanin Murder Picks the Jury (1947) ja se julkaistiin salanimellä Harrison Hunt. Kahdessa ensiksi mainitussa romaanissa esiintyvät Davisin kenties tunnetuimmat sankarit, yksityisetsivä Carstairs ja tämän suunnattoman kokoinen koira Dane; näistä kertovat tarinat ilmestyivät alun perin Argosyssa. Kahta kirjaa pidetään erinomaisina esimerkkeinä siitä, miten absurdi ja nopea huumori voidaan yhdistää kovaksikeitettyyn kerrontaan. Jotkut ovat tosin sanoneet, että valitessaan melkein parodisen huumorin Davis hylkäsi kovaksikeitetyn dekkarin.
Davis siirtyi parempien rahojen toivossa kiiltävälle paperille painettujen ns. slick-lehtien pariin 1943, mutta vähitellen hänen asiansa alkoivat mennä huonoon suuntaan. Vuonna 1948 hän kirjoitti 15 novellia, mutta myi vain yhden — slick-lehtienkään, sellaisten kuin Saturday Evening Post, talous ei sodan jälkeen ollut hyvällä mallilla. Chandler kertoo eräässä kirjeessään, että Davis pyysi häneltä lainaa. Viimeinen isku oli kahden tutun agentin kuolema. Davis tappoi itsensä heinäkuun 28. päivänä 1949.
Davisilta on suomennettu ainoastaan novelleja, mutta ne ovat kaikki taattua laatua. Erikoista kyllä, melkein kaikki suomennokset edustavat Davisin tuotannon totisempaa puolta, ja ne ovatkin ilmeisesti peräisin hänen 1930-luvun tuotannostaan. "Kuoleman laulu" on ankara, melkein elliptinen kertomus ravintolasta, jonka naislaulajan ympärillä käydään kovaa taistelua. Davis saa aikaan mainion film noir -tyyppisen tunnelman, mutta novellin ymmärtämistä haittaa suomennosvirhe: ensimmäinen sana kuuluu ’meitä’, kun selvästikin pitäisi lukea ’heitä’. Samassa Seikkailujen Maailman numerossa julkaistiin myös toinen Davisin novelli, tosin nimellä N. Davies, mutta oletan, että kyseessä on sama mies. "Kuolemaa paossa" on nimittäin sekin erinomainen kovaksikeitetty kertomus, jossa syyttömänä kuolemantuomion saanut mies pääsee vankilasta vain huomatakseen joutuvansa keskelle kosto- ja petoskierrettä. Davisin tyyli vaikuttaa tässäkin novellissa karskilta. Novellin lopetuksen onnellisuus onnistuu kylläkin pilaamaan tunnelman.
Toinen Davisin vankinovelli, "Horjumaton toveruus", on yhtä hyvä. Siinä vankilaan syyttömänä joutunut John Dale kiskaistaan keskelle monimutkaista huijausoperaatiota, jossa eräälle rikkaalle miehelle uskotellaan, että Dale on hänen kauan sitten kadonnut poikansa. Tässäkin novellin lopetus vaikuttaa turhan onnelliselta. "Tohtorin sijaisessa" nuori Richard Terry kostaa hänelle tehdyn vääryyden, jonka ansiosta hänen lääkärinuransa on loppunut. Novellissa on huimia huijauksia ja rajuja käänteitä ja öinen film noir -tunnelma on hyvin tavoitettu, mutta juoni on tarpeettoman monimutkainen. Davis kuitenkin selvästi pyrki tässäkin novellissa kuvaamaan tapahtumia realistiseen sävyyn.
Näitä huonompi on "Lempeäkasvoinen myrkyttäjä", jossa slummissa asuva tohtori Flame, epämuodostuneen näköinen mutta ihmisystävällinen mies selvittää myrkytystapauksen. Novellin juoni on turhan monimutkainen, mutta realistinen kuva slummielämästä on kiinnostava. Erikoista on se, että myrkyttäjä on pettynyt sosiaalityöntekijä. Kovin hyvä ei ole "Mieletön murha", jossa arkeologian professori selvittää kampuksella tapahtuvan murhasarjan. Novelli on selvästi liikaa kiinni vanhassa perinteessä ja sen kliseissä eikä juonikaan ole kovin innostava.
Davisin kohdalla muistetaan aina mainita, että hän oli kielifilosofi Ludwig Wittgensteinin suosikkikirjailija. Wittgenstein kirjoittikin kirjeessä ihastuneensa N. Davis -nimisen kirjailijan novelliin, mutta suomennetunkin kirjeenvaihdon toimittaja Norman Malcolm ilmoittaa teoksessaan Ludwig Wittgenstein — muistelma, ettei ole löytänyt kyseisestä kirjailijasta mitään tietoa.

Novellit:
Horjumaton toveruus, Seikkailujen Maailma 1/1949.
Kuolemaa paossa, Seikkailujen Maailma 6/1950.
Kuoleman laulu, Seikkailujen Maailma 6/1950.
Lempeäkasvoinen myrkyttäjä, Seikkailujen Maailma 9/1953.
Mieletön murha, RikosPalat 3/1988.
Tohtorin sijainen teoksessa Seikkailujen ansoja. Kanerva: Lahti 1948.

Taas palataan Pulpografiaan

Frederick C. Davisin (1902—1977) sanotaan julkaisseen yli tuhat novellia ja romaanejakin hän kirjoitti toista sataa. Pulp-julkaisuja, joissa Davisin novelleja julkaistiin, ovat mm. Dime Detective, Black Mask, johon hän kirjoitti jo 1920-luvulla, Detective Tales ja Terror Tales. Bill Pronzini arvostaa psykiatri Carter Colesta kertovia novelleja, jotka ilmestyivät alun perin Dime Detectivessa ja joita on suomennettukin, Seikkailujen Maailmassa.
Carter Cole -tarina ”Salaperäiset kaksoset” (1937) on järjettömyyteen ja epäuskottavuuteen asti melodramaattinen, mutta siinä on joitain omaperäisiä ideoita. Carter Cole ei sankarina ole kovinkaan kovaksikeitetty, vaan hän käyttää hyväkseen enemmänkin älyllistä päättelyä. Toinen Davisin vähemmän kovaksikeitetyistä sankareista oli Xenophon Cox, josta kertovia novelleja on suomennettu. Ilman tekijän nimeä suomennetussa novellissa ”Tapaus 102” (1935?) perintöä havitteleva mies murhaa ihmisiä aineella, joka sytyttää suoliston ja ruokatorven tuleen.
Davisin jotkut novellit ovat jonkinlaisia linkkejä kovaksikeitetyn yksityisetsiväperinteen ja kauhutyyppisten tarinoiden välillä. Toisessa suomennetussa Carter Cole -tarinassa ”Valekuningattaren salaisuus” joku murhaa ihmisiä mestaamalla ja tekee kuolleiden ihmisten päistä vahanukkeja ja lähettää niitä erinäisille ihmisille. Samanlaista uskottavuuden rajoilla hortoilemista on Cox-novellissa ”Kolmannettoista aivot” (1937). Siinä psykiatri laitetaan järjestämään rikas perijä hulluksi: tämä pannaan mm. huoneeseen, jonka huonekalut on naulattu kattoon.

Carter Cole seikkailee myös tarinassa ”Mykän jättiläisen arvoitus”, jossa hän törmää erilaisia fobioita potevaan huippututkijaan, jonka vaimo on kadonnut salaperäisissä olosuhteissa ja joka piilottelee kotonaan lapsen tasolle jäänyttä epämuodostunutta tytärtään. Novellissa ”Tohtori Graggin tapaus” (pitäisi olla ”Craggin”) kaivetaan esiin mies, joka vaati tulla haudattavaksi sementtiin valettuna. Miehen tyttärellä on pakkomielle tuoda vieraille ihmisiä outoja esineitä — Carter Cole saa novellin alussa veitsen ja myöhemmin pullon, jossa tytär luulee olevan myrkkyä.
Bill Pronzinin arvio siitä, että Davisin pulp-novellit olivat monia aikalaisiaan parempia, on hiukan outo. Sinänsä novellit ovat kyllä sujuvia ja mukaansatempaavia, vaikka tekojen motiivien selitystä ei paljoakaan ole ja jutut jäävät yleensä epäuskottaviksi. Tämä oli tietysti 1930-luvun pulp-novellien yleinen ominaisuus eikä siitä voi pelkästään yksittäistä kirjailijaa syyttää.
Davis tapaili myös selkeämpiä kauhuaiheita. ”Paholaisen kello” kertoo kylästä, jota paholaismainen kello pitää kauhun vallassa: aina sen lyödessä kuolleet nousevat haudoistaan. Loppuratkaisu muuttaa novellin melko tavanomaiseksi rikostarinaksi. Kovaksikeitetympää tuotantoa edustaa ”Syntinen enkeli”, jossa poliisivoimista erotettu Peter Blade pistää aisoihin hänen ystävänsä lapsen kidnapanneet rikolliset. Tyyli on tiivistä ja kerronta nopeaa, välillä liiankin nopeaa, eikä henkilökuvauksesta voi puhua. ”Teräsnyrkki” kertoo herrasmiesyksityisetsivä Deventer Van Winklestä (!), joka mieluummin selvittää rikoksia kentällä kuin ottaa maksavia asiakkaita vastaan toimistossaan. Novelli on ilmeisesti peräisin jo 1920-luvulta, jolloin Davis oli aloittanut uransa.
Näitä parempi on huimapäisestä reportterista Keyhole Kerrystä (suomeksi Ketterä Kerry) kertova ”Eetteriaaltojen kuningas”. Reportteri päättää lavastaa itsemurhan murhaksi ja väittää radiossa tehneensä sen — ideana on raportoida sähkötuolirangaistuksesta niin pitkälle kuin se vain mahdollista, kunnes toimittajan huolella järjestämä alibi todennettaisiin. Ongelmia aiheuttaa se, että itsemurha onkin oikeasti murha. Novellin juoni on monimutkainen, mutta Davis pitää langat käsissään hyvin. Valitettavasti loppu on epäuskottava.
”Salaperäinen hyökkääjä” on Davisin novellituotantoa 1940-luvulta. Se muistuttaa hengeltään hiukan Dashiell Hammettin Nick ja Nora -tarinoita. Lähtökohta ainakin on hauska: jonkinlainen juorutoimisto joutuu selvittämään myös rikoksia.
Davis alkoi 1930-luvulla julkaista romaaneja salanimellä Stephen Ransome. Luovuttuaan 1950-luvulla oman nimensä käytöstä kirjallisissa töissään hän jatkoi Ransome-kirjojen kirjoittamista. Näistä on suomennettu yksi, Sinivalkoinen urheiluvaunu (1959), joka muistuttaa arkisen painajaisen kuvauksessaan Cornell Woolrichia ja rauhallisessa kertojanotteessaan Patricia Highsmithia. Ransome-kirjoja pidetään muutenkin hyvinä, ja ne todistavat Davisin melkein yllättävää kypsymistä taiteilijana. Poissa ovat pulp-tarinoiden maneerit ja metelöinti ja tilalla on selkeä kuvaus ihmisistä häilyvien identiteettien kurimuksessa. Sinivalkoisessa urheiluvaunussa taiteilija Burton Fisher tapaa tuntemattoman tytön, joka väittää seurustelleensa hänen kanssaan jo monta viikkoa. Kun tyttö murhataan Fisherin huvilalla, on painajainen hyvässä vauhdissa. Davis/Ransome pitää lukijan taitavasti otteessaan ja lopussa on katkeruutta elämän mahdollisuuksien hupenemisesta ja ihmisen toiveista vaikuttaa omaan kohtaloonsa. Vastaavaa temppua — siirtymistä pulpista ”vakavaan” kirjallisuuteen — ei moni alan kirjailija Chandlerin lisäksi ole tehnyt ja tämän vuoksi Davis kannattaakin pitää mielessä. On sääli, ettei Stephen Ransome -kirjoja ole käännetty useampia.
Salanimeä Curtis Steele Davis käytti James Christopher -tarinoissaan, joita ilmestyi 20—30 liki romaaninmittaisena Operator No. 5 -nimisessä lehdessä. Tulevaisuuteen sijoittuvissa Christopher-tarinoissa sankari taistelee Amerikan valloittanutta Keskikeisarikuntaa vastaan. Pari näistä on suomennettu. ”Kuoleman armeijassa” Jimmy Christopher, Sähköttäjä 5, tuhoaa valloittajan käyttämän vihreän kaasun salaisuuden. Vaikka miehittäjäarmeija on kiinalainen, valloittajien nimet ovat saksalaisia — heidän keisarinsa on Maximilian ja hänen sadistinen poikansa Rudolf. Keskikeisarivaltakunnan tunnus on verinen pää, jonka alla on kaksi miekkaa ristissä. Ei tarvita kummoistakaan historioitsijaa kertomaan, että Steelen pienoisromaanissa kuvataan nousevan natsi-Saksan uhkaa. Sellaisenaan Steelen Operator-kertomukset ovat kelvollista seikkailuviihdettä.
Simo Sjöblom väittää dekkaribibliografiassaan, että kokoomateoksen Savupaholainen (Minerva 1924) niminovelli olisi samaisen Frederick C. Davisin kirjoittama. Tämä on epäselvää ja sellaiseksi jäänee. Davis kirjoitti novelleja jo 1920-luvun alussa, mutta ”Savupaholaisen” nimistä novellia en ole bibliografioista löytänyt. Sjöblom tekee kuitenkin virheen väittäessään Davisia englantilaiseksi. [Ks. alla.]

Rikosromaani nimellä Stephen Ransome:
Sinivalkoinen urheiluvaunu. Salama 86. Suom. Pauli A. Kopperi. Gummerus: Jyväskylä 1960. Alun perin I’ll Die For You. Doubleday 1959.

Rikosnovellit:
Eetteriaaltojen kuningas, Seikkailujen Maailma 4/1938. Julkaistu uudelleen nimellä Reportterikuningas, Seikkailujen Maailma 7—8/1945.
Kolmannettoista aivot, Seikkailujen Maailma 3/1937.
Mykän jättiläisen arvoitus, Seikkailujen Maailma 11/1953. (Carter Cole)
Paholaisen kello, Seikkailujen Maailma 10/1942.
Salaperäinen hyökkääjä, Seikkailujen Maailma 11/1951.
Salaperäiset kaksoset, Seikkailujen Maailma 3/1937. Alun perin The Case of the Terrified Twins, Dime Detective, maaliskuu 1937. (Carter Cole)
Syntinen enkeli, Isku 44/1936.
Tapaus n:o 101, Seikkailujen Maailma 11/1943. Alun perin The Trail of the Thirteenth Brain, Detective Tales, huhtikuu 1937. (Xenophon Cox; novellissa on Monroe Eisenbergin kuvitus)
Tapaus 102, Seikkailujen Maailma 10/1942. Julkaistu ilman kirjoittajan nimeä. Alun perin mahdollisesti Death’s Flaming Hour, Detective Tales, syyskuu 1935. (Xenophon Cox)
Teräsnyrkki, Seikkailujen Maailma 4/1943.
Tohtori Graggin tapaus, Seikkailujen Maailma 1/1955. (Carter Cole; nimen pitäisi olla ”Craggin”.) Valekuningattaren salaisuus, Seikkailujen Maailma 8/1949.

Jatkokertomukset nimellä Curtis Steele:
Kuoleman armeija, Isku 7—16/1937. Alun perin The Army of the Dead, Operator #5, maaliskuu 1935.
Vihreä kaasu, Seikkailujen Maailma 1—3/1943. Alun perin mahdollisesti The Green Death Mists, Operator #5, marraskuu 1934.

Tässä juttu, jonka kirjoitin pari vuotta Pulpografian ilmestymisen jälkeen Ruumiin kulttuuriin ja jossa selvitin, että Savupaholainen-kirjan sisältämä Frederick C. Davisin novelli on kuin olikin saman pulp-miehen kirjoittama, vaikka alun perin, novellin tyylilajin perusteella, oletinkin, että kyse on jostakusta muusta.

Savupaholaisen arvoitus ratkeaa

Kirjoitin kaksi vuotta sitten amerikkalaista pulp-kirjailijaa Frederick C. Davisia käsitellessäni, että novelli ”Savupaholainen” ei voi olla saman amerikkalaisen Davisin kirjoittama, koska tietojeni mukaan hän ei olisi kirjoittanut niin aikaisin kuin Minervan julkaisema novellikokoelma Savupaholainen on suomennettu. Kirjoitin myös, että arvoitus ei ilmeisesti koskaan ratkea.
Ratkesi kuitenkin. Olin olettanut, että Davis on enemmän 30-luvun ja kovaksikeitetyn koulukunnan ja Black Maskin kasvatti enkä ollut voinut uskoa, että hän olisi jo 20-luvulla kirjoittanut ”Savupaholaisen” kaltaista hienostelevaa rikoskirjallisuutta. Totuus on toisenlainen: Davisin ensimmäiset novellit ilmestyivät jo kun hän oli vähän päälle kaksikymppinen ja hän kirjoitti seikkailu- ja rikosnovelleja sellaisiin pulp-lehtiin kuin Argosy ja Short Stories. Hän kyllä siirtyi 30-luvulla kovaksikeitetymmän tarinoinnin pariin, mutta ”Savupaholaisen” kaltaisia juttuja hän teki melkein koko 20-luvun.
Koko Minervan julkaisema novellikokoelma näyttää olevan englantilaisen Detective Magazinen sivuilta koottu. Detective Magazine oli sikäläinen vastine amerikkalaisille pulp-lehdille ja se ilmestyi vuosina 1922-1925. Lehdessä julkaistiin uusintapainoksina amerikkalaisia novelleja ja joitain alkuperäisiä. Davisin ”The Smoke Devil” ilmestyi lehdessä vuonna 1923 – tarkkaan ottaen lokakuun kolmas päivä.
Muutkin Savupaholaisen kirjoittajat ovat Detective Magazinen vakionimiä. Amerikkalainen Ellis Barker Butler eli vuosina 1869-1937 ja kirjoitti kymmeniä, ellei satoja novelleja ajan eri lehtiin. John Joy Bell (1871-1934) taas oli englantilainen, mutta yhtä lailla tuottelias novellikirjailija. Buckley Watersin novelleissa vakiohenkilönä oli seikkailija Beaver Busant. Nimimerkiltä kuulostava A. Sadler kirjoitti Detective Magazineen sarjaa Slim Bradleysta, joka on myös suomennetun ”Öisen retken” päähenkilö. Valentine Goldsmithistä taas ei tietoja löydy eikä paljoa edes E. eli Elinor Maxwellista.
Frederick C. Davis oli porukan ainoa, joka tietojeni mukaan julkaisi romaaneja. Davisin urahan oli pitkä ja se kesti aina 1960-luvun loppuun. Edelleen suositeltava on Stephen Ransome –nimellä suomennettu romaani Sinivalkoinen urheiluvaunu (1959).
Mistä novellit ovat sitten Suomeen kulkeutuneet? Sitä on vaikea sanoa. Savupaholainen voi olla pantu täällä kirjan kansiin suoraan Detective Magazinen sivuilta – ei ole tyystin mahdotonta, että täällä olisi luettu englantilaista jännärilehteä. Mahdollista on myös, että kirja on käännetty vaikkapa ruotsalaisesta tai saksalaisesta vastineesta. Kustantaja Minervalla oli kuitenkin yhteyksiä ulkomaisiin kustantajiin, mistä kertoo se, että he julkaisivat mm. Stewart Edward Whiten ja William MacLeod Rainen kaltaisia amerikkalaisia lännenkirjailijoita ja amerikkalaisen A. Hyatt Verrillin Radiosalapoliisit-kirjoja.
Ehkä tämäkin arvoitus joskus ratkeaa.

Savupaholainen. Suom. H. Vaaja. (Simo Sjöblomin bibliografian mukaan suomentaja on Helmi Nykänen.) Minerva: Tampere 1924.
Sisältää novellit (kaikki peräisin The Detective Magazine -lehdestä):
Frederick C. Davis: Savupaholainen. Alun perin The Smoke Devil. The Detective Magazine, 3.10.1923. Valentine Goldsmith: Teletacter kertoo. Alun perin The Teletacter Tells, 3.10.1923. Buckley Waters: Syrakusalainen kultaraha. Alun perin The Syracusan Tetradrachum, 3.10.1923. Ellis Barker Butler: Petos. Alun perin ilmeisesti The Throw Down, 18.1.1923. E(linor). Maxwell: Kolmisormi-Joe. Alun perin Three-Fingered Joe, 5.1.1923. E(linor). Maxwell: Erakkomaja. Alun perin The House on the Hill, 31.10.1923.J(ohn). J(oy). Bell: Herra John Dewin ainoa yritys. Alun perin The Sole Effort of Mr. John Dew, 5.1.1923. A. Sadler: Öinen retki. alun perin Nightwork, 3.10.1923.

Clayton Matthewsin haastattelu

Amerikkalaisen pokkaridekkaristin haastattelu muutaman vuoden takaa, joka ilmestyi pienipainoksisessa Pulp-lehdessäni. Liittyy tähän viestiin toisessa blogissa.

Clayton Matthews syntyi liian myöhään
Monen lajityypin luottokirjoittaja

Clayton Matthewsin elämä on ollut tyypillisen amerikkalainen: toimittuaan rautatietyöläisenä, karnevaalin sisäänheittäjänä ja taksikuskina hänestä tuli monen lajityypin pokkari- ja novellikirjoittaja.
”En suoraan sanoen muista, milloin aloin kirjoittaa”, Matthews toteaa.
”Olen kai aina halunnut olla kirjoittaja, mutta kuten useimmat, jouduin tekemään sen eteen kauan töitä. Julkaisin ensimmäisen novellini ’Stone Cold Dead in the Marketplace’ vasta nelikymppisenä.”
Novelli ilmestyi 1958 Mike Shayne Mystery Magazinessa, jossa Matthews julkaisi sittemminkin monia novelleja. Ensimmäisen romaaninsa Matthews julkaisi 1960. A Rage of Desire –nimisen kirjan julkaisi Monarch, joka oli erikoistunut erotiikkaan ja dekkareihin. Matthewsin kirja yhdistää kummatkin lajityypit. Monarch julkaisi kaikkiaan kuusi Matthewsin kirjaa.
”Aloitin urani liian myöhään”, Matthews toteaa. ”Pulp-lehdet olivat jo 50-luvun lopulla kuolleet pois ja jäljellä oli vain kourallinen lehtiä vaikkapa 50-luvun alun tilanteeseen verrattuna.”
Matthews kirjoitti 60-luvulla mm. sellaisiin lehtiin kuin Manhunt, Mike Shayne Mystery Magazine ja Saint Mystery Magazine. Monet näistä lehdistä olivat Leo Margulies –nimisen vaikutusvaltaisen kustantajan ja toimittajan julkaisuja.
”Tietysti voi sanoa, että Marguliesin julkaisemat lehdet, olivat jonkinlaisia pulp-lehtiä, mutta Margulies itse oli sitä mieltä, että ne eivät olleet. Hän hermostui väitteestä jostain syystä, vaikka oli itse todella mukava mies”, Matthews pohdiskelee.
Hiukan myöhemmin Matthews alkoi kirjoittaa Alfred Hitchcock’s Mystery Magazineen ja Ellery Queen’s Mystery Magazineen. Matthewsin kaikki suomennetut novellit ovat juuri Hitchcockin nimeä kantavasta lehdestä, joka päinvastaisista luuloista huolimatta ei ollut ohjaajamestarin itsensä toimittama.
”Hitchcock oli kaikista lehdistä suosikkini”, Matthews sanoo.
Lehdistä ei kuitenkaan ollut paljon iloa aloittelevalle kirjailijalle, koska niitä oli paljon vähemmän kuin vielä 50-luvun alussa. Piti keskittyä pokkareihin.
”Kuusikymmentäluvun alussa originaalipokkarit olivat kaikkein helpointa saalista”, Matthews kertoo.
Kustantajia oli paljon ja monet työnsivät markkinoille kaksikintoista nimikettä kuukaudessa. Kirjoittajille oli siis kysyntää. Monarch-kustantamon lisäksi Matthews julkaisi seksiromaaneja muillakin kustantamoilla.
”Pokkarivillitys sai aikaan ylilyöntejäkin. Jotkut ennustivat kovakantisten kirjojen kuolemaa”, Matthews muistelee. ”He olivat tietysti väärässä, mutta mistä sen silloin olisi tiennyt? Nyt kovakantiset ovat vain entistä kalliimpia eikä alkuperäispokkareita juuri ilmesty.”

Kirjoitettuaan rikosnovelleja ja seksiromaaneja kymmenen vuotta Matthews sai lopulta rikosromaaninkin kustantajalle. Pieni, mutta kiinnostavia kirjoja tehnyt Sherbourne julkaisi 1969 Matthewsin romaanin Dive into Death, joka on myös suomennettu nimellä Houkutteleva saalis (Manhattan-sarja 91). Se on John D. MacDonaldin Travis McGee -kirjoja muistuttava kertomus miehestä, joka elää vapaata elämää veneessään ja joka joutuu avustamaan epämääräistä sakkia aarteen etsinnässä.
Samana vuonna Matthewsilta ilmestyi myös novellikokoelma Hagar’s Castle. Matthews kertoo, että rikoskirjailijana häneen vaikuttivat Raymond Chandler ja John D. MacDonald. ”Eniten olen kuitenkin saanut vaikutteita Donald Hamiltonilta, varsinkin hänen länkkäreistään”, Matthews sanoo.
Myöhemmin 70-luvulla Matthews kirjoitti muutaman rikosromaanin, mutta enemmät yksin tehdyt kirjat väistyivät yhteistyön tieltä. Matthews avioitui vaimonsa Patrician kanssa 1971. Patricia oli nimellä Patty Brisco julkaissut kirjoja ja novelleja jo 60-luvulla, ja tuore pariskunta alkoi kirjoittaa kirjoja yhdessä. Tälläkin hetkellä he kirjoittavat kirjat yhdessä – monet pelkästään Patricia Matthewsin nimellä julkaistut kirjat ovat pariskunnan yhdessä tekemiä.
”Tämä ei ole yleisesti tiedossa”, Clayton Matthews toteaa. ”Kustantaja oli sitä mieltä, että romantiikka ei myy, jos kirjan kannessa on miehen nimi. Ehkä he olivat oikeassa.”
Patricia Matthewsin nimi ainakin on myynyt. Häntä on kutsuttu alansa – historiallinen romantiikka – kuningattareksi.
Seuraavalla vuosikymmenellä Clayton Matthews kokeili länkkäreitä. Hän julkaisi neljä lännenromaania, mutta toteaa, että lajityyppi kyllästyttää häntä nykyään. ”Kaikki uudet länkkärit, joita olen lukenut, ovat olleet tylsiä”, kuuluu tuomio.
”Suosikkini omista kirjoistani on mainstream-romaani The Power Seekers, jonka Pinnacle julkaisi 1978”, Matthews toteaa. ”Rakastan edelleen eniten dekkareita ja haluaisin kirjoittaa niitä enemmän, mutta tällaiselle ns. mid-list –kirjailijalle ei oikein ole markkinoita sillä alalla”, kirjailija lopettaa.

Norman A. Daniels

Norman Daniels vaikutti minusta kiinnostavalta alun perin. Löysin häneltä pulp-lehtinovelleja, hän oli kirjoittanut monta sataa kirjaa, ja häneltä oli käännetty useita kirjoja. Mutta jälkikäteen ajatellen kirjoitin hänestä liian pitkän hakusanan. Ei hän ole ihan näin merkittävä, ainakaan suomalaisesta näkökulmasta. Danielsin vanhoja pulp-novelleja on julkaistu uusiksi vain muutamia, vaikka niitä on lukuisia ja osa ilmestyi jopa Black Maskissa! Kuvat, jotka kaivoin netistä, liittyvät kirjoihin, joita en tässä mainitse - Raise the Devil! (Falcon 1952; upea kansi!) on noir-henkinen dekkari, joka ilmestyi salanimellä, ja Startling Stories scifi-pulp-lehti, johon Daniels näyttää kirjoittaneen ainakin yhden tarinan. Huomaa myös löytyneet synnyin- ja kuolinvuodet.

Lopussa menevät hiukan henkilöt sekaisin. Ilmeisesti Norman Daniels on ruvennut kirjoittamaan vaimonsa kanssa yhteistyössä ja he ovat käyttäneet vaimon nimeä yhteisenä taiteilijanimenä. Käsittääkseni kummatkin suomennetut Dorothy Danielsit ovat hänen kirjoittamiaan, eivät Norman Danielsin.

Norman A. Danielsin eli Norman Danbergin (1906-1995) ura on ollut mittava: hän aloitti jo 1930-luvun alussa ja jatkoi uraansa vielä pitkälle 1980-luvulle. Tässä hän onnistui olemalla ilmeisen taitava opportunisti: kun jokin lajityyppi lakkasi myymästä, Daniels hylkäsi sen. Daniels oli maanisen tuottelias ja julkaisi eri supersankareista kertovia novelleja sadoittain.
Danielsin sankarihahmoista kuuluisin lienee The Phantom Detective, joka esiintyi noin neljässäkymmenessä novellissa. The Phantom Detective tunnetaan suomeksi nimellä Naamiomies - hän on upporikas poikamies Richard Curtis Van Loan, joka ryhtyy rikollisjahtiin kyllästyessään joutilaaseen elämäänsä. Hahmon kehitti alun perin D. L. Champion, ja novelleja julkaistiin vartavasten vuonna 1933 perustetussa The Phantom Detective -lehdessä. Lehteä ilmestyi kaikkiaan 159 numeroa, viimeinen 1953. Muun muassa W. T. Ballardin ja Robert Sidney Bowenin sanotaan kirjoittaneen Naamiomies-tarinoita. Phantom Detective esiintyi sarjakuvassa Thrilling Comics -lehdessä vuosina 1946—49. Naamiomies-tarinoita ilmestyi (laittomina) uusintapainoksina vuosina 1965—66 yhteensä 22.
Naamiomiestä julkaistiin suomeksi 1960-luvun loppupuolella omana lehtenään. Niitä ilmestyi kaikkiaan kahdeksan ja yhden niistä, Sirkusmurhat (1943), on Daniels kirjoittanut. Monien Naamiomiesten kirjoittajia ei tiedetä varmasti, tieto Danielsin osuudesta on kuitenkin kohtalaisen luotettava ja perustuu hänen omaan ilmoitukseensa. Daniels kirjoitti The Phantom Detectiveen vähintään 30 osaa, myös vuonna 1953 ilmestyneen viimeisen numeron eli tarinan Murder’s Agent.
Nyt luettuna Naamiomiehet ovat huvittavia, osittain jopa viihdyttäviä. Sirkusmurhissa Naamiomies selvittää kiertävässä sirkuksessa tapahtuvan murhasarjan, jonka juuret ovat menneisyydessä tapahtuneessa rikoksessa. Jännittävässä kohtauksessa Naamiomies joutuu samaan häkkiin hurjan tappajagepardin kanssa. Hauskaa kirjassa on se, että Naamiomies on juuri ennen tarinan alkua opetellut vatsastapuhujaksi — niinpä hän soluttautuu sirkukseen tuon taidon taitajana.
Danielsin muista supersankareista mm. Jerry Wade esiintyy 30:ssa ja Crimson Mask 20 novellissa. Daniels julkaisi 1940-luvun lopulla Black Maskissa muutaman novellin, joiden päähenkilönä on entinen vanki ja entinen yksityisetsivä Rick Trent. Hän kirjoitti myös Black Batista, jolle uhrattiin 1930-luvulla oma lehti; näitä seikkailuja Daniels julkaisi nimellä G. Wayman Jones.
Daniels kirjoitti kaiken tämän lisäksi myös Nick Carter -kuunnelmia ja televisioon jaksoja mm. Ben Caseyyn, Me kostajiin, Alfred Hitchcock esittää -sarjaan sekä Tohtori Kildareen. Kildare-romaaneja hän julkaisi kaksi, jotka on molemmat suomennettu. Ne mainitaan Simo Sjöblomin dekkaribibliografiassa, vaikka niistä kummassakaan ei ole rikosjuonta. Tohtori Kildaren suuressa hetkessä (1964) Blairin piirikunnan sairaalan aloitteleva lääkäri Kildare estää kahta ihmistä, senaattoria ja taiteilijan tytärtä, tekemästä itsemurhia. Tohtori Kildaren romanssissa (1964) sivutaan jonkinlaista mysteeriä, kun aloitteleva sairaanhoitaja selvästikin osaa enemmän kuin mitä hänen koulutuksensa perusteella tulisi osata. Kildare-tarinat eivät ole kirjoina kovin kiinnostavia, alkuperäistä sarjaa katsoneille niissä saattaa olla nostalgiaa.
Daniels siirtyi monien muiden tavoin 1960-luvulla kovaotteisen vakoojafiktion pariin. Hänen vakiosankarinsa oli John Keith, kuvitteellisen American Policy Executiven agentti. APE on huippusalainen järjestö ja sen agenttien pitää toimia ilman yhteyttä toisiin agentteihin ja järjestön johtoon. Daniels kirjoitti yhteensä kahdeksan John Keith -romaania, vuoden 1964 kirjasta The Hunt Club vuoden 1971 Operation S-L -kirjaan. John Keith -kirjoista on suomennettu kaksi.
Tehtävä ’N’ (1969) on yllättävänkin toimiva vakoiluromaani. Keith saalistaa Libanoniin uusnatsien salaiseen päämajaan paennutta tohtori Mengeleä. Mukana on eksotiikkaa, erotiikkaa, väkivaltaa, romantiikkaa ja hitunen huumoria. Kliimaksi — tohtori Mengelen kuolema — on kuvattu oudosti hiukan ohimennen. Naisiin minäkertoja John Keith suhtautuu joko halveksuvasti tai holhoavasti. Kirjassa ei ole sosialistisiin maihin suuntautuvaa vihaa ja vainoharhaisuutta, mutta sitä tarjoilee runsain mitoin toinen John Keith -romaani, Operaatio T (1967). Kirja, jonka suomalaisen laitoksen kansi viittaa omituisesti sotakirjaan, on Tehtävä ’N’:ää huonompi. Kerronta on puisevampaa, ja Keith saa sekoilla liian kauan nuoren pop-laulajattaren kanssa. Ympäristö — Australian aavikot — on kuitenkin omaperäinen, enkä itse muista lukeneeni toista vakoilukirjaa, jossa aboriginaalit olisivat näin merkittävässä osassa.
Danielsilta on suomennettu lisäksi pari novellia. ”Hiililaiva Monte Carlo” on lyhyt ja kompakti kertomus laivasta, jota käytetään uhkapelisalina ja jonka meripartioston luutnantti Coyle paljastaa. Ellery Queenin jännityslukemistoon kirjoitettu novelli ”Isä Keoughin päätös” (1962) on sitten aivan jotain muuta: siinä otsikon katolinen pappi joutuu päättämään, yrittääkö hän suostutella kuvernööriä armahtamaan taposta sähkötuoliin tuomitun miehen. Pulp-ekspertin kirjoittamaksi novelli on oudon moralistinen ja siitä tehtävän elokuvan pääosaan voisi helposti kuvitella Spencer Tracyn. Verrattuna aiempaan novelliin ”Isä Keoughin päätös” on vakava ja ongelmakeskeinen ja ”Hiililaiva Monte Carlo” yksinkertainen, mutta toimiva. Näitä parempi on ”Laura koettaa onneaan”, jossa mies kutsuu toisen miehen luokseen ja hämmästyttää tätä epäilemällä toistuvasti kaapista löytyviä ruokia ja juomia. Paljastuu, että miehen vaimoa on epäilty entisen miehensä myrkyttämisestä. Lopussa on ironinen käänne.
Daniels hylkäsi rikoskirjallisuuden 1980-luvulla ja alkoi julkaista pitkäaikaisen vaimonsa Dorothy Danielsin nimellä historiallisia romaaneja ja naisten gotiikkaa. Dorothy Danielsilta on häneltäkin suomennettu pari kirjaa, joista toinen, Öinen vierailu (1970), on julkaistu lyhytikäisessä Silmä-sarjassa. Naisille tarkoitettua gotiikkaa edustaa Vanhan kappelin kummitukset (1972), joka saattaa olla osaksi Norman Danielsin kirjoittama. Monet pariskunnan kirjoista ovatkin ilmeisesti usein syntyneet yhteistyönä. Norman Danielsin päätös siirtyä kirjoittamaan naisyleisölle heijastaa hyvin sitä, miten kioskikirjallisuuden yleisö on muuttunut.

Rikosromaanit:
Operaatio T. Ässä 16. Suom. Tapio Hiisivaara. Valpas-Mainos: Alavus 1969. Alun perin Operation T. Pyramid 1965.
Tehtävä ’N’. Puuma 72. Suom. Liisa Ranta. Viihdekirjat: Tapiola 1970. Alun perin Operation ”N”. Pyramid 1965.
Nimellä Robert Wallace:
Sirkusmurhat. Naamiomies 8. Suom. H. Orava. Viihdekirjat: Tapiola 1967. Alun perin Murder Under the Big Top. Alun perin The Phantom Detective, joulukuu 1943. Taskukirjalaitos: Regency 1965.

Romanttiset romaanit:
Tohtori Kildaren romanssi. Broadway 7/1965. Suom. Viljo Ensio Kukkonen. Valpas-Mainos: Alavus 1965. Alun perin Dr. Kildare’s Secret Romance. Lancer 1963.
Tohtori Kildaren suuri hetki. Broadway 2/1964. Suom. Viljo Ensio Kukkonen. Valpas-Mainos: Alavus 1964. Alun perin Dr. Kildare’s Finest Hour. Lancer 1963.

Novellit:
Hiililaiva ”Monte Carlo”, Seikkailujen Maailma 1/1949.
Isä Keoughin päätös, Ellery Queenin jännityslukemisto 3/1963. Alun perin Father Keough’s Decision, Ellery Queen’s Mystery Magazine, marraskuu 1962.
Laura koettaa onneaan, Seikkailujen Maailma 5/1958.
Silmät suljettuina, Jännityslukemisto — Seikkailukertomuksia 35/1961. Alun perin With His Eyes Shut, Mystery Digest, maaliskuu 1959.

Runoilija Juho Mäkelä

Rihmaston kirjallisuuskeskustelua varten tallennan tänne Unohdetut kirjailijat I -teoksessani (2007) ilmestyneen esseen Juho Mäkelästä.

Juho Mäkelä
1913-1993, synt. Porissa, työskenteli sanomalehtimiehenä mm. Satakunnan Työssä, ja Porin kaupungin raittiussihteerinä, SKDL:n kansanedustaja 1945-1948

Juho Mäkelä on erikoislaatuinen tarina sodanjälkeisen runouden seassa. Kansanedustajana ja vasemmistolaisten lehtien toimittajana toiminut Mäkelä aloitti kirjailijan uransa perinteisellä työväenluokkaisella mitallisella runoudella, sitten hänet torjuttiin liian modernina hyvinkin voimakkaasti, mutta lopulta hänestä tuntui jättävän aika ja hän vetäytyi syrjään.
Juho Mäkelän esikoisteos oli Voittoisa demokratia (1945), vaikka monet arvostelijat olivatkin jälkeenpäin sitä mieltä, että se ei ansaitsisi tulla kutsutuksi esikoiseksi. Kirja on pieni, sivusta nidottu vihkonen, joten se ei ymmärrettävästi herättänyt huomiota. Suosiota sillä on voinut olla, sillä runot oli kirjan alaotsikon mukaisesti tarkoitettu lausuttaviksi - SKDL:n ja eri työväenyhdistysten tilaisuuksissa Mäkelä on voinut olla hyvinkin pidetty runoilija.
Kokoelman runot ovat usein kritiikittömiä Stalinin ja Neuvostoliiton ylistyksiä. Kokoelma alkaa: "Saa juhlaväristyksen veri ruumiin / kun nimen Stalin korva tajuaa". Vankilakuvauksia kirjassa on joitain - Mäkelä oli muiden vasemmistolaisten tavoin jatkosodan aikana vankilassa.
Mitankäyttäjänä Mäkelä on vähintään kohtalainen, mutta tulokset ovat useimmiten tuskallisen koomisia, kuten kalevalaisessa runossa "Hyvästi kirottu tyrmä!":

Kuului käsky Moskovasta,
sana idän ilman alta:
"Portit vaino-vankiloiden
Suomenmaassa aukaiskaatte
rauhan miesten, naisten tulla,
joutuin joutua vapaiksi,
jotta sopu soma, kaunis
kansoillemme rakentuisi
ynnä hyvä ihmis-aate,
aate vankan työläisvallan,
leivän, työn ja rauhan turvais'!"

Sinänsä kalevalalaisen mitan käyttäminen oli vanhemmassa työväenrunoudessa ollut melko tavallistakin – aiemmin sitä olivat käyttäneet muun muassa J.H. Erkko, Aku Päiviö ja Lauri Soini. Kalevalaa pidettiin myös työväenluokan ominaisuutena, kuten toteaa Yrjö Varpio tutkimuksessaan 1987. Mäkelän kirjoittaessa oman kalevalaisen työväenrunonsa aika oli kuitenkin ajanut idean ohi.
Kaisu-Mirjami Rydberg arvosteli Vapaassa Sanassa Mäkelän seuraavaa kokoelmaa, Ihmislaivaa (1946), ja sivusi myös Voittoisaa demokratiaa. Rydberg kirjoitti, että Voittoisan demokratian "runot olivat sellaisia... miten nyt sanoisi... vanhemman työväenrunouden tapaisia." Rydberg ehdotti kirjoituksessaan, että työväenliike hyötyisi enemmän modernista, vapaamittaisesta runoudesta. Kansankulttuurin kirjallinen johtaja Raoul Palmgren vihjaakin antaneensa Mäkelän ymmärtää, että Voittoisan demokratian kaltaista runoutta ei kannattaisi enää kirjoittaa. On vaikea sanoa, mitä todella tapahtui - ohjasiko Palmgren konkreettisesti Mäkelän modernin runouden suuntaan, niin kuin Otto Ville Kuusinen aiemmin Elmer Diktoniuksen? Vai tutustuiko Mäkelä omaehtoisesti joihinkin modernisteihin? Ja keihin? Kysymykset jäävät auki, mutta selvien esikuvien osoittaminen Mäkelän modernille runotuotannolle on vaikeaa.
Mäkelä siirtyi joka tapauksessa seuraavassa kokoelmassa ehdottomaan modernismiin eikä häntä ymmärretty enää senkään vertaa, lukuun ottamatta joitakin vasemmistolaisia kollegoja. Seuraksena oli selvästikin monivuotinen turhautuminen.
Kaisu-Mirjami Rydberg, itsekin runoilija salanimellä Karin Alm, oli harvoja ymmärtäjiä. Hän näki Ihmislaivassa mahdollisuudet, joiden avulla vasemmistolainen runous voisi uudistua. Rydbergin mukaan vasemmistolainen runous oli jo "syntyessään (...) kaavoittunutta" ja fraseologista. Koska työväenrunoudessa on "taipumusta kirjoittaa omien aikaisempien runojensa tapaan", sitä "vaanii samantapaisesta ideologiasta lähtöisin olevien aiheiden ja kuvien yhteispääoma". Mäkelää Rydberg pitää uudenlaisena vasemmistolaisena runoilijana, joka ei turvaudu tähän "yhteispääomaan".
Mäkelän runot eroavatkin tyypillisestä yhteiskunnallisia epäkohtia osoittelevasta vasemmistolaisesta runoudesta. Mäkelä ei aina tunnu edes viittaavan epäkohtien olemassaoloon. Hän lähestyy aihetta monasti fantasian kautta. Rydberg pitää runoa "Kuu" yhtenä parhaista kokoelman runoista. Se onkin erinomainen esimerkki Mäkelän runoudesta:

Kuu kieppuu
ihmismetsän päällä.
Pois karkaa toisten luota
toisten luo
ja katsoo kuin he nai ja nukkuu.
Nauraa.

Se ikityhmä on tuo kuu
tai viisas.
Se on samaa.

Tää taivaan naama
epäoikeata näkee
ja väliin soikeaksi vaihtuu;
taas joskus toinen poski yksin hymyy.
Itke ei.

Naura vain!
Se lääke piruille.

Mäkelä yhdistää tässä ja monissa muissa kokoelman runoissa puheenomaisuutta, naiivilta vaikuttavaa fantasiaa sekä vapaata, melkein rytmitöntä mittaa (joka tosin monissa runoissa on hiukan horjahteleva tai kireä).
Jotkut runot ovat vielä selvemmin karun proosallisia, kuten "Pentti Syrjälä": "Pentti Syrjälä oli ollut hyvin laiha. / Kasvot olivat hänellä terävät / ja korkeat luut nousivat esiin / ja silmät olivat syvällä, / tummat, palavat silmät."
Toisinaan runoissa on yllättävää sanontaa ja tiivistämistä, joskus lukijan ymmärryksen kustannuksella, kuten runossa "Teatterinauru": "Iloinen farssi. / Nauravat pilaa. / Tuli! / - Palavat parrat // Tosi näkyy."
Kokoelman nimirunossa taas on groteskiutta ja hyytävää kuvausta ihmiskunnan pahuudesta, joka maailmansodan jälkeen on varmasti vaikuttanut väistämättömältä.
Rydbergin arvio oli yllättävän myönteinen yleisessä ilmastossa. Ajan arvovaltainen runokriitikko ja suomentaja Kauko Kare kiittelee Mäkelää "aforistisesta ajatustenterävyydestä", mutta on sitä mieltä, että Ihmislaivasta puuttuu runous. Kare kysyy: "[M]iksi Mäkelä ja moni muu proletaarikirjailija ryhtyy runontekoon, kun heiltä kuitenkin puuttuu varsinainen lyyrikon verenkäynti?" Kare sanoo, että jonkun Södergranin tai Katri Valan erottaa Mäkelästä ja muista vastaavista, että heidän mitaton runoutensa on rytmikästä ja siinä on poljentoa. Kare on tyly: "[R]unoilijaksi ei tulla sillä, että käytetään vapaata mittaa väärin. (...) Se, että vapaamittainen runous rehenteleikse kuin rikkaruoho mitä eriskummallisimmissa muodoissa ja epälukuisin senttimetrillisin vaihteluin äärimmäisvasemmistolaisten lehtien palstoilla ja runoteoksissa, johtuu pohjimmaltaan siitä, että ei osata eikä haluta käyttää parempia keinoja sanottavan ilmaisemiseksi. Enimmältä kai ei osata ja lopuissa tapauksissa ei tahdota osata. Vapaa runomitta on näille yhteiskunnan kumoojille kuin pakkomielle."
Kare vaivoin peittelee yhteiskunnallisen närkästyneisyytensä, joka sittemmin puhkesi Tähän on tultu -teoksessa kukkaansa.
Jossain määrin Kare on oikeassa: Mäkelä ei aina ole vapaan mitan käyttäjänä kovin hyvä. Hänen säkeenylityksensä ovat joskus hankalia ja hän turvautuu vanhahtaviin sanamuotoihin, jotka ovat selvästi perua mitallisen runouden kummallisuuksista, kuten runossa "Muutos": "Kauheudet ilman alta kaikki, / povest' vanhan maan ja ihmisien / ankarina kasauneet syömään."
Mäkelä oli kuitenkin tietoisesti mitattoman runouden puolestapuhuja. Hän julkaisi Demokraattisen kansan kalenterissa vuonna 1948 artikkelin "Onko vapaamittainen runous epäonnistunutta muototeeskentelyä?" Lyhyessä kirjoituksessa Mäkelä toteaa: "Useilla ihmisillä on sellainen käsitys, että runon, ollakseen oikea runo, on ehdottomasti oltava loppusointuihin sidottu."
Artikkeli on selvästi vastaus Ihmislaivaan kohdistettuun kritiikkiin ja henkilökohtainen kommentti monille Mäkelän kokoelmaan penseästi suhtautuneille arvostelijoille ja eritoten vasemmistolle, jonka olisi tullut ymmärtää, että työväestö ei tarvitse perinteistä, mitallista runoutta. Mäkelä kirjoittaakin: "Kapitalismin myöhäisvaihe eroaa sen alkumuodoista enemmän kuin usein edellytetään. Yleinen elämänrytmi on tullut äärimmäisen kiihkeäksi, kehitys kulkee eteenpäin nopeasti, vanhat arvot kadottavat merkityksensä (...) ja uudet käsitykset ja aatteet perustuvat suurten ihmisjoukkojen liikuntoihin. Yksilö ja joukko tuntee uusia henkisiä ja aineellisia tarpeita. Uuden on astuttava esiin kirjallisuudessa ja taiteessa. Sellaista uutta on ollut ekspressionismi ja surrealismi, ja sellaista on myös sosialistinen realismi." Mäkelän mukaan mitallinen runous kahlitsee, koska "sitä käytettäessä mitta usein muodostuu suuremmaksi tarkoitukseksi kuin esitettävä asia tai ilmiö". Työväenrunouden pitää kertoa todellisista asioista, tuntuu Mäkelä sanovan, ja siksi sen tulee luopua mittojen käytöstä. (Tämän valossa on täysin mahdollista, että yllä siteerattu kohta Mäkelän runosta onkin mitallisen runouden parodiaa.)
Mäkelän seuraava runokokoelma ilmestyi vuonna 1947. Levottomuus on hyvin pitkälle viety kokeilu ja sellaisenaan varmasti yksi modernistisimpia runokirjoja, joita Suomessa oli ylipäätään ilmestynyt. Jos Mäkelä olisi johdonmukaisesti jatkanut linjallaan, hänestä olisi voinut tulla suomalaisen runouden johtavia uudistajia. Näin ei kuitenkaan käynyt ja osasyy tähän oli varmasti kokoelmaa kohdannut penseys.
"Omien" lehti, Työväen Sivistysliiton julkaisema Työläisopiskelija iski näin pahasti: "[O]nko tämä runoutta, sanan täydellisimmässä merkityksessä? Emme tahtoisi olla kerettiläinen ja kieltää sitä ja kuitenkin tuo eräs, mutta, kohoaa niin väistämättömästi mieleen, että sitä ei saa pois ennen kuin on ottanut siihen oman asenteensa. Meidän asenteemme on kielteinen. Mäkelä ei luo runoa sillä tavalla kuin olisi toivottavaa, ehkäpä hyväksyttävääkin (...). [O]ikukkaan ja mielivaltaisen säerakentelunsa vuoksi [kokoelmaa] on sittenkin pidettävä eräänlaisena kuriositeettina (...)."
Suomentaja ja itsekin runoja yritellyt (mutta ilman omaa kokoelmaa jäänyt) Aarno Peromies pisteli ilman aiettakaan ymmärtää: hänen mukaansa Levottomuus on totinen, "mutta avuttoman yrityksen asteelle" jäänyt. Peromies vihjaa, että kirja olisi pitänyt jättää painamatta. "Jännittävää on nähdä, millaisten dinosaurusten kimppuun tämä lyyrikkojemme Don Quijote ensi kerralla kannustaa kaitaluisen Rosinantensa", Peromies lopettaa.
Mikä Levottomuudessa sitten herätti vastustusta? Se on yhtenäinen runoelma, jonka pyrkimys on kuvata maailman syntyä ja sen kehityskulkua. Mäkelä pyrkii jonkinlaiseen mystissävyiseen uskonnollisuuteen, mutta kuljettaa mukana myös yhteiskuntakriittisiä aineksia.
Levottomuus alkaa: "Alussa oli Suru. // Tummana, / vapaana se liikkui / ikuisen loputtomuuden syvyyttä." Mäkelän näkemyksen mukaan suru on maailman liikkelle paneva voima ja eräänlainen panteistinen jumala. Lopulta maailmaan tulee ihminen: "Vedessä oli alkuperäinen Surun varjo. / Ihminen tuli vedestä. / Ihminen tuli surusta. / Ihminen oli alkuperäisen Surun varjo."
Nämä ovat huomattavan lyyrisiä esimerkkejä kirjasta, jossa on tällainenkin runo:

Autot. Lentokoneet ja junat.
Radio. Posti. Sähkö. Lennätin.
Traktorit. Kylvökoneet. Viljanlajittelijat.
Maan ehtymättömät aarteet.
Kaivokset. Tehtaat.
Tiede. Taide. Kirjallisuus. Musiikki.

Kai Laitinen, joka monista arvostelijoista oli myötämielisimpiä, sanoo tämän runon kohdalla, että monet Mäkelän runoista "joutuvat maaseutulehtien pakinoitsijain hampaisiin". Levottomuuden luonnehtiminen sen yksittäisten runojen perusteella tekisi kirjalle kuitenkin vääryyttä. Ensinnäkään ne eivät ole yksittäisiä runoja temaattisesti, toiseksi Mäkelän käyttämä skaala on hyvin laaja. Ylläolevan kaltaisten listaavien ja toisteisten runojen lisäksi Mäkelä kirjoittaa myös lyyrisiä tuokiopaloja:

Kuoleman
ui vene rantaan. Vedessä
sairas airo parahtaa.

Eläin huutaa.
Harmaat kaislat ilmaan uppoaa.

Joskus näitä tuokiopaloja ja niiden yhteyttä toisiin runoihin on vaikea ymmärtää:

Junat liukuivat kevyesti ja hyvin,
ja tyhjillä penkeillä
ei matkustanut ketään.

Levottomuutta on vaikea luonnehtia. Minkä tahansa yksittäisen runopätkän siteeraaminen tuntuisi johtavan toisen runon siteeraamiseen - ja näin niin kauan, että kokoelma on siteerattu kokonaisuudessaan. Yksi luonteenomaisimpia runoja näyttää luonnon voimat täydessä tehossaan:

Valtamerien vedet kannattelivat laivaa.
Hyvä oli valtamerien veden
ihmeellinen taito.

"Maailma ei ole ruma!" on läpi runoelman toistuva huuto. Levottomuus vaikuttaa paikoitellen synkältä ja ahdistuneeltakin runoelmalta, mutta sen sävy on lopulta tyypillisen vasemmistolainen: tulevaisuuteen luottava. Ihminen voittaa, vaikka siltä ei näyttäisikään.
Elvi Sinervo arvosteli Levottomuuden Vapaaseen Sanaan vuoden 1947 lopussa. Melkein ainoana varauksettoman myönteisesti kokoelmaan suhtautuneena Sinervo ilmoittaa olevansa haltioissaan: "Allekirjoittaneelle Levottomuus on ollut syyskauden teoksista se, joka tuotti ehdottomimman, kirkkaimman ja voimakkaimman elämksen." Sinervo kiistää Mäkelään kohdistuneen kritiikin yleisen väitteen: runoelman muotoa ja ajatusta vallitseva rytmillinen lainmukaisuus tekee arvostelijoiden epäilemän tekstin runoksi. Sinervon mukaan Levottomuudessa "julistus ja muoto [ovat] erottamattomat". Sinervo pitää Mäkelää "puhtaimpana modernistina, mitä meillä on" ja toteaa, että tämä ei ole mikään vallankumouksellinen kokeilija, vaan hän toteuttaa omia lakejaan.
Sinervo esittää kirjoituksensa lopussa sen, mikä Mäkelän kaltaista runoilijaa eniten pelottaa: ymmärtämättä jääminen. Näin todella kävi. Ilmeisesti julkisesta palautteesta masentuneena Mäkelä julkaisi seuraavan, ja viimeisen, runokokoelmansa vasta vuonna 1966.
Häviäminen ilmestyi suomalaisen 60-luvun runouden käydessä kovimpia kierroksiaan. Uusia lupaavia runoilijoita ilmaantui jatkuvasti, Mäkelän aikalaiset, sellaiset kuin Lassi Nummi ja Eeva-Liisa Manner, olivat jo vakiinnuttaneet itsensä ja tyylinsä, ja yleinen ilme oli suuntautumassa kohti pirstaloitunutta näkemystä yhteiskunnasta, kollaasitekniikan, pop-taiteen ja populaarikulttuurin noustessa runoutta määrittäviksi tekijöiksi. Tässä ilmastossa Mäkelä vaikuttaa ajastaan jääneeltä. Häviäminen oli vanhanaikainen kirja ilmestyessään vuonna 1966.
Mutta Häviäminen on myös riipaiseva kirja. Mäkelä lopetti kirjan ilmestymisen aikoihin kaikki yhteiskunnalliset toimensa muun muassa kansanedustajana. Kokoelma alkaa:

Nuorena oli totuus niin helppo löytää
että sitä saattoi vaikka juoda
lämpimänä päivänä.
Enää on ohkainen
arpien ja avoimien haavojen täyttämä reuna
jälellä totuudesta.

Ei ole kovin vaikeaa päätellä, että Mäkelä oli Häviämisen aikaan kyllästynyt politiikkaan, vasemmistolaiseen dogmaattisuuteen ja ihanteiden riittämättömyyteen ja siihen, että ne eivät koskaan toteudu. Kirjan pitkähkössä nimirunossa Mäkelä kirjoittaa muun muassa näin:

Sodat tulivat,
murha julistettiin Jumalan nimeen lailliseksi.

Sodat lakkasivat,
itsekkyys ja väkivalta
vain kääriytyivät uusiin vaippoihin.

Kun oli kulunut kaksikymmentä vuotta sodasta
huomasimme että ihanteet
olivat ensin kadottaneet kirkkautensa
ja sitten hävinneet.

Häviämisestä kirjoitettiin hyvin vähän. Kulttuurilehdet eivät tarttuneet siihen, vasemmistolainen lehdistö Kansan Uutisia ja Suomen Sosialidemokraattia lukuun ottamatta vaikeni siitä. Oliko tunnetun vasemmistolaisen ajattelijan julkinen luopuminen aatteesta ja ihanteista liian kova pala?
Suomen Sosialidemokraatin Mika Suvioja oli hyökkäävän kriittinen. Hänen mukaansa "Mäkelä kirjoittaa ja ajattelee sovinnaisesti; kehnoimmillaan hänen runonsa lepertelevät." Suvioja ei hyväksy Mäkelän poliittisia ratkaisuja: "[P]uolikristillinen alistuminen tuntuu helpolta ja väljähtäneeltä ratkaisulta, asenteelta, joka ei riitä elämään. [Mäkelän runoissa] jopa työntekijänaisetkin ovat ainoastaan surullisia, 'kuin iltatuuli', missään ei ole pontta, ei voimaa, ei sävyjä." Suvioja ei tarkastele Mäkelän luopumista poliittisena kannanottona, vaan ainoastaan tyypillisenä taiteilijan resignaationa.
Kansan Uutisten Niilo Johansson suhtautui Häviämiseen positiivisemmin, mutta vahvoin varauksin. Johanssonin mukaan Mäkelän runot muistuttavat "vanhaa sanomalehden tekstiä", jota nykyajan lehdissä käytetään todistamaan nykyisen ajattelun ja kielen kehittyneisyys. Mäkelän runot ovat kauempana modernismista kuin 40-lukulla, jolloin Mäkelän aiemmat kirjat olivat ilmestyneet, sanoo Johansson. Politiikkaakin Johansson sivuaa: "Olkoon, että Mäkelän runot ovat staattisuudestaan huolimatta kainon punertavia, mutta toisaalta niiden itsekäs subjektivismi hipelöi porvarillisuudessaan onnellisen Suomi-neidon kermanvalkoista polvea." Kriteerit, joilla Mäkelän viimeinen runokokoelma arvosteluissa hylättiin, vaikuttavatkin osittain samoilta kuin ne, joita Neuvostoliitossa käytettiin edistyksellisten taiteilijoiden kohdalla: formalismi ja poliittinen yksilöllisyys, jopa subjektiivisuus. Johansson ilmoittaa, että hän ei voi olla samaa mieltä Mäkelän kanssa: "Häviämiseen ei pidä alistua. Maailma muuttuu!"
Mielenkiintoista on, että porvarillisella puolella ilmestyi yksi ainoita kokoelmaan lämpimästi suhtautuneita arvioita. Arto Kytöhonka, tuolloin aloitteleva runoilija, arvosteli kirjan Uuteen Suomeen. Hän piti Mäkelän runoja "kiteyttävinä lauseina, joita pitkän työn jälkeen herää tavallisen ihmisen mielessä". Kytöhongan mukaan Mäkelä tarkkailee kuluneiden sanontojen takana piilevää ihanteellisuutta: "Mäkelän puheesta ovat intohimot haihtuneet ja niin hänen onnistuu kielenkäytöstä käsin tarkkailla ihanteellisten selviöiden irrationaalisuutta. Kuluneet hokemat saavat uutta, viileää merkitystä." On vaikea sanoa, pyrkikö Mäkelä tähän, vai olivatko muut arvostelijat oikeassa sanoessaan, että Mäkelä oli vain mietiskellyt kliseisesti.
Juho Mäkelän muu tuotanto on satunnaisempaa ja koostuu lähinnä tilaustöistä. Laajahko Porin ja Satakunnan maisemiin sijoittuva romaani Joki laskee Pohjanlahteen (1950) on kiinnostava. Sen lisäksi Mäkelä toimitti vuonna 1947 muistelma- ja artikkeliteoksen Luokkasodan muisto, sekä vuonna 1967 tilausteokselta vaikuttavan matkakirjan Näin naapurimaata, jossa hän kertoi maireasti Neuvostoliiton arkisista oloista.
Porilaisen vasemmistolehden Satakunnan Työn päätoimittajana vuosina 1949-1959 Mäkelä herätti kaupungin hallinnossa ja oikeistolaisissa piireissä närää pakinoillaan, jotka julkaistiin salanimellä Jussi Lisäjuuri. Satakunnan Työ sai pitkäksi aikaa lempinimen "Pommi-Jussin lehti", mikä johtui siitä, että Mäkelä kerran ehdotti, että kaikki Porin porvarit koottaisiin kauppatorille ja heidän päälleen pudotettaisiin atomipommi. Mäkelän päätoimittaja-aikana saatettiin myös kerätä varoja Mannerheimin patsaan kaatamisrahastolle. Mielenkiintoinen on myös tieto, että Satakunnan Työ julkaisi Mäkelän kirjoittaman Mannerheimin kuolinilmoituksen kaksi päivää muita lehtiä aiemmin - liekö Mäkelällä sitten ollut sisäpiirin yhteyksiä.

Harold R. Daniels

Pitkästä aikaa taas Pulpografian hakusanoja - lyhyt pätkä Harold R. Danielsista, josta en tosiaan tiedä tämän enempää. Paitsi että näyttää kuolleen vuonna 1980. Ja sain lisättyä novellin alkuperäisen nimen ja ilmestymisajan.

Harold R. Daniels (s. 1919) on kehuttu 1950-luvun kirjailija, joka julkaisi 1950—60-luvulla muutaman rikosromaanin, joista suurin osa oli pokkareita. Brittiläinen hän ei ole, vaikka Simo Sjöblom niin sanookin, eikä hän ilmeisestikään ole sama mies kuin ajan B-elokuvien ohjaaja Harold Daniels.
Ainoa suomennos ”Kolme tapaa ryöstää pankki” on hidasliikkeinen, mutta oivalliseen lopetukseen päättyvä novelli miehestä, joka huijaa pankkia yrittämällä julkaista pankkisalaisuuksia paljastavia novelleja jännityslukemistossa.

Novelli:
Kolme tapaa ryöstää pankki, Ellery Queen’s Mystery Magazinen valitut jännärit 1. Junior-kustannus 1977. Alun perin Three Ways to Rob a Bank, EQMM, maaliskuu 1972.

Mika Waltarin ja Armas J. Pullan Kapteeni Leo Rainio -kirjat

Teen kirjaa Mika Waltarin unohdetuista tai vähälle huomiolle jääneistä kirjoista. Näihin kuuluvat mielestäni myös Kapteeni Leo Rainion nimellä ilmestyneet kolme seikkailuromaania, jotka Waltari kirjoitti toisen nuoren kirjailijan, Armas J. Pullan kanssa 1930-luvun alussa. Kahdesta otettiin vuonna 1961 uusintapainokset, Punaisesta madonnasta ei - ilmeisesti poliittisista syistä. Nyt sen voisi hyvin julkaista uudestaan, kun kaikki mitä Waltari ja Pulla Neuvostoliitosta kirjoittivat on osoittautunut todeksi tai ainakin melkein todeksi! (Minun ei vasemmistolaisperheen vesana ole aina kauhean helppo myöntää näitä asioita...)

Olen kirjoittanut kirjoista kuitenkin niin pitkän luvun, että en usko sitä voitavan käyttää sellaisenaan. Pistän tekstin siis tänne kaikkien luettavaksi. Kuvia en jaksa etsiä, eikä niitä netissä varmaan olisikaan.

Keisarin tekohampaat; Punainen madonna; Älkää ampuko pianistia!

Mika Waltarin varhaistuotantoon kuuluvat myös yhdessä viipurilassyntyisen kirjailijan Armas J. Pullan (1904-1981) kanssa kirjoitetut kolme seikkailuromaania. Teokset Keisarin tekohampaat, Punainen madonna ja Älkää ampuko pianistia ilmestyivät salanimellä Kapteeni Leo Rainio. Pulla, hänkin tuolloin vielä nuori kirjailija, oli kirjoittanut salanimellä jo romaanit Huimapää (1929) ja Aseveikot (1931) ja ehdottanut Waltarille yhteistyötä. Waltari on kertonut, että Pulla keksi juonet - Waltari piti häntä parempana juonen rakentajana - ja Waltari kirjoitti tekstin Pullan tekemän lyhyen raakileen pohjalta.
Pulla käytti salanimeä vielä yksin kirjoittamissaan kirjoissa Lempeä korvanleikkaaja (1933) ja Gangsterit ja seitsemän kääpiötä (1945).
Waltari kirjoittaa muistelmissaan tavanneensa Pullan Nuoren Voiman Liiton piirissä, ja he olivat jonkin aikaa hyviä ystäviä. Kirjailijat pohtivat, että lähtisivät Afrikkaan tekemään taustatyötä, mutta rahoittajaa ei löytynyt. Toverukset laittoivat lehteen ilmoituksen, jossa he etsivät muita osallistujia, mutta kukaan ei vastannut ilmoitukseen.
Waltari myös epäilee, että Pullan oma humoristinen tyyli sai vaikutteita yhteistyöstä hänen kanssaan: "hänen tyylinsä oli alussa kuivahkoa, mutta myöhemmin hän on kehittänyt itsenäisen, omaperäisen ja humoristisen tyylin", Waltari kirjoittaa muistelmissaan. Pullan suosituissa Ryhmy ja Romppais -kirjoissa onkin samantyyppistä henkeä kuin Leo Rainio -kirjoissa.
Leo Rainion nimellä ilmestyneet romaanit kertovat suomalaisparivaljakosta, Onni Piukkasesta ja Jussi Kihosta, jotka joutuvat maailmalla monenlaisiin selkkauksiin ja selviävät niistä yleensä suomalaisen sisun ja huumorintajunsa ansiosta. Ei ole kaukaa haettua olettaa, että Piukkanen ja Kiho ovat vaikuttaneet esimerkiksi Outsiderin eli Aarne Haapakosken tarinoihin Pekka Lipposesta ja Kalle-Kustaa Korkista.
Kihon ja Piukkasen myös usein osoitetaan olevan älyllisestikin ylivertaisempia muihin tarinan henkilöihin nähden - tämä on erityisesti totta muiden kansallisuuksien ja rotujen kohdalla. 2000-luvun lukijasta kirjojen rasismi tuntuu kiusalliselta, vaikka toisaalta Pulla ja Waltari osasivat myös tehdä toisten rotujen edustajista neuvokkaita ja älykkäitä.
Näin on laita esimerkiksi Keisarin tekohampaitten juutalaisen Mandelbaumin kohdalla. Tämä on ajalle tyypillinen juutalaishahmo, hiukan luihu ja pitkänenäinen huijari, mutta lopulta myös yksi parhaista sotureista epämääräisessä armeijassa, jota Piukkanen ja Kiho huomaavat johtavansa. Lopulta Mandelbaum myös tekee vallankumouksen sankarien nenän alla. Mandelbaum onkin lopulta kirjan kiehtovin hahmo.

Tekohammaskauppiaat

Keisarin tekohampaat kertoo juuri siitä, mistä otsikko antaa ymmärtääkin - tekohampaista. Teos alkaa uutisella, jonka otsikko kuuluu "TEKOHAMPAITA AMERIKASTA AFRIKAAN":

Amerikan hallitus on antanut suostumuksensa suunnitelmalle, joka tarkoittaa uusien markkinain avaamista tekohampaille. Amerikka tarvitseekin suuresti harrastamalleen tekohammasteollisuudelle uusia vientipaikkoja. Tällöin on ajateltu etenkin eurooppalaisia siirtomaita Afrikassa, jossa uudenaikainen hampaiden hoito ei ole vielä pitkälle kehittynyt. Olisi varustettava laiva, missä olisi ajanmukainen hammasklinikka ja mikä matkoillaan poikkeaisi Afrikan pienempiinkin satamiin. Lastina on, lukuunottamatta puhdistusaineita ja hammaslääkärien työkaluja, pääasiallisesti tekohampaita. Amerikan konsuleja on määrätty ryhtymään valmistaviin toimenpiteisiin kaikissa paikoissa, joihin laiva saapuu.

Piukkanen ja Kiho joutuvatkin tekemisiin nimenomaan tekohampaiden kanssa, kun he kirjan alussa ovat rahattomina Pariisissa. He ovat työskennelleet konkurssiin menneessä A. B. Viena Wood O. Y:ssä, eivätkä tiedä mitä tekisivät. He tutustuvat amerikkalaiseen Jim Phersoniin, joka esittäytyy: "Ohiosta. Tekohammastehtailija. Amerikan suurin tekohammastehdas." Miehet lyöttäytyvät yhteen ja rikas Pherson kustantaa kaikille juotavaa. Samalla he tutustuvat myös mustaihoiseen Salomoniin, joka ilmoittaa olevansa Abessinian keisarin Menelikin poika. Pherson näkee mahdollisuuden laajentaa bisneksiään ja lupautuu tekemään perimysriitojen huolestuttamasta Salomonista keisarin, jos hän vain saa monopoliaseman Abessinian tekohammasmarkkinoilla. Pherson päättää tehdä Abessiniassa vallankumouksen ja värvää Piukkasen - entisen luutnantin - ja Kihon - entisen kersantin - vallankumousarmeijan päälliköiksi.
Keisarin tekohampaat on hauska ja vauhdikas kirja, joka sisältää monia satiirisia piikkejä useaan eri suuntaan. Kyytiä saa eritoten amerikkalainen raharikkaus. Pherson esittelee omaa elämänfilosofiaansa näin valloittavasti:

Kaipaan toimintaa! Täällä [Pariisissa - JN] ei yksinkertaisesti tapahdu mitään. Voi, hitto vieköön. Museot, jotka haisevat pölyltä! Taulukokoelmat! Alkaa kaivata meidän puimakoneittemme iloisia ja kauniita värejä. Versailles! Näkisittepä Chicagon sianteurastamot, ne ovat jotakin. Ja Nôtre-Dame, minä nimittäisin sitä vanhaksi, homeiseksi raunioksi. Ajatelkaa, mikä loistava tavaratalon paikka siinä on heitetty hukkaan! Casino de Paris ja Folies-Bergères! No, niissä voisi viihtyä kyllä, mutta niitä varten on tietysti matkasuunnitelmaani merkitty yhteisesti vain yksi ilta, josta pitää jälkeenpäin mainita, että se teki moraalisesti arveluttavan vaikutuksen. Sensijaan piti minun ihastuksesta mykistyneenä tuijottaa Mona-Lisaa kaksi tuntia, kymmenen minuuttia. (...) Sivumennen, lyönpä vetoa sata dollaria vanhoja kalosseja vastaan, ettei sen näköinen nainen saisi Hollywoodissa edes siivoojattaren paikkaa. Tämä eurooppalainen maku turmelee minun hermoni.

Piukkanen ja Kiho kehivät kokoon epämääräisen armeijan, joka koostuu lähinnä merellä kaapatuista kreikkalaisista sotilaista, ja lähtevät Abessiniaan. Yllätyksekseen he tapaavat myös Taavetti Pulliaisen, vanhan kansakoulun opettajansa, josta on tullut ministeri ja joka on saapunut Abessiniaan luodakseen maan ja Suomen välille ystävyys- ja kauppasuhteet. Pulliaisen hahmon avulla Pulla ja Waltari piruilevat Suomen poliittiselle kulttuurille, joka näyttäytyy vätysmäisenä. Kirjailijat tuntuvat myös naureskelevan pasifismille, kun Pulliainen kieltäytyy tarttumasta aseeseen siinäkään vaiheessa, kun Abessinian keisarin armeija on heidän perässään.
Teoksessa Waltari tuntuu piruilevan myös omille tulenkantajahenkisille intoiluilleen: "Oli yö. Oli Pariisi ja oli Selectin baari. Mutta koska tämä teos ei ole mikään moderni matkakuvaus, emme ryhdy esittämään mitään lyyrillisiä luonnontunnelmia."
Kirjaa ei voi olla pitämättä rasistisena, joskin rasismi on todennäköisesti tyystin tahatonta ja ajan vaikutteiden mukana imettyä. Stereotypiasta ainakin on kyse kohtauksessa, jossa sankarit kohtaavat Abessinian keisarin:

Hänen majesteettinsa oli lihavahko, turpea ja tummakasvoinen, eikä hänen käytöksestään puuttunut jonkinlaista alkeellista arvokkuutta, joka teki vaikutuksensa läsnäolijoihin. Hän oli puettu jonkinlaiseen meriupseerin valkeaan pukuun, jonka kaulukselle laskeutui musta, silkinhieno parta. Jaloissa oli hänellä komeat, punaiset tohvelit. Hänen viisi seuralaistaan olivat erilailla puetut. Yhdellä oli jonkunverran rypistynyt frakkipuvun takki ja sen rintapielessä kunnialegioonan kapea, punainen nauha, mutta hänen mustakeltaraitaiset housunsa kuuluivat ilmeisesti pyjamas-pukuun.

Neuvostoliitosta Espanjaan

Seuraavassa kirjassa, vuonna 1932 ilmestyneessä Punaisessa madonnassa, Pulla ja Waltari ovat päässeet piruilemaan ajan vasemmistolaisille virtauksille. Kirjaa on helppo pitää Neuvostoliiton ja muun ajan kommunistiliikehdinnän vastaisena, mutta toisaalta siinä piruillaan myös Italian Mussolinille ja fasisteille. Saksan natsit mainitaan vain kerran tai kaksi - on vaikea sanoa, mistä tämä johtuu, mahdollisesti poliittisesta varovaisuudesta.
Pulla itsekin sanoi haastattelussa, että "teos on kirjoitettu harkitun ilkeästi, varsinkin, mitä ryssiin tulee". Suomalaisten Neuvostoliittoa kohtaan osoittamasta sinisilmäisyydestä huolestunut Pulla jatkoi, että "molempain veijarien monissa Venäjän näkemyksissä on aika paljon totta takana". Vasemmistolaisissa piireissä tätä ei tietenkään katsottu hyvällä ja esimerkiksi Suomen Sosialidemokraatti teilasi kirjan otsikolla "Moskaa".
Punainen madonna on edeltäjäänsä juonettomampi, pikareskiromaanin tyyppinen kertomus, jossa päähenkilöille sattuu ja tapahtuu lähinnä erilaisten sattumusten ja yhteenottamusten vuoksi. Tapahtumien jana on varsin suoraviivainen: Piukkanen ja Kiho viettävät aikaa turkulaisessa hotellissa, kun poliisi tulee pidättämään heitä epäiltynä kommunistipropagandan levittämisestä. Paljastuu, että edellisestä kirjasta tuttu Mandelbaum on piilottanut heidän laukkuihinsa lentolehtisiä. Miehet vangitaan, mutta vapautetaan kohta, kun heidät tunteva upseeri ilmoittaa, että miehistä ei vallankumouksellisiksi ole. Tätä eivät usko maan oikeistovoimat, vaan muiluttavat sankarit itärajan taakse. Siellä he kohtaavat neuvostosotilaita ja esittävät suomalaisia kommunisteja. Valeasu paljastuu ja miehet vangitaan. Vankilasta heidät vapauttaa joukko venäläisiä rojalisteja, Nikolai III:n alaisuudessa toimivia sotilaita. Näiden vankilasta miehet taas vapauttaa epämääräinen sakki vuorirosvoja - ja niin edelleen. Miehet päätyvät Neuvostoliitosta Espanjaan, keskelle alkavaa sisällissotaa, ja kaiken päätteeksi he joutuvat paikalliseen mielisairaalaan, jossa he saavat todistaa eurooppalaisten suurmiesten välistä sotaa. Sairaalan asukeista yksi luulee olevansa Napoleon, toinen Marx, kolmas Lenin, neljäs Tolstoi, viides Victor Hugo ja niin edelleen.
Eila Pennanen on Punaisesta madonnasta kirjoittaessaan todennut, että se on Leo Rainio -sarjan heikoin teos. Varsinkin loppupuolta Pennanen moittii, mutta moitteen takana lienee ajatus, että viihderomaanin tulee olla sisällöllisesti ja tarinallisesti ehyt. Kohtaus espanjalaisessa mielisairaalassa astuukin hyvän maun sääntöjen ja kerronnan lakien ylitse, mutta toisaalta kirja kannattaa ennemmin nähdä satiirina eikä niinkään juoneen perustuvana seikkailuromaanina. Tässä mielessä se eroaa hyvin paljon Keisarin tekohampaista, jossa juoniaines oli satiiria tärkeämpi.
Punaisessa madonnassa satiiri keskeyttää kerronnan useita kertoja, kuten kohtauksessa, jossa Piukkanen ja Kiho tutustuvat neuvostosotilaiden ruokavalioon:

"Padassa on vielä Lunatsharskinkeittoa."
"Mitä se on?" kysyi Kiho epäluuloisesti.
"Kirotut porvarikulakit sanovat sitä lihakeitoksi. Mutta meille luokkatietoisille kommunisteille eivät kelpaa sellaiset nimet."
"Mutta kun tämä toveri on kasvissyöjä", sanoi huolestunut opas.
"Äsh, kyllä hän tätä keittoa voi syödä. Eihän siinä ole tippaakaan lihaa, - eilisestä on jo kolme viikkoa, kun viimeksi sain haistaa lihaa."

Paljastuu, että ylemmältä taholta on määrätty, että "pellavansiemenkakuista keitetty liemi on oleva liha- elikkä luokkatietoisti Lunatsharskinkeittoa". Kirja sisältää paljon myös kertomuksia siitä, miten Neuvostoliitossa on päätetty teollistaa koko maa ja tehty absurdeja päätöksiä, kuten padota joki, jossa ei ole vettä virrannut vuosiin. Pulla ja Waltari lienevät poimineet nämä 1920- ja 1930-luvuilla yleisistä Neuvostoliittoa koskevista paljastuskirjoista. Tasapuolisesti he kuvaavat myös tsaarinvaltaa haikailevat rojalistit saamattomiksi typeryksiksi.
Vasemmistoa ruoskiva satiiri ei pysähdy Neuvostoliittoon. Myöhemmin, Espanjaan päätyessään, Kiho ja Piukkanen kohtaavat ranskalaisia kommunisteja, jotka riitelevät enemmän siitä, kenen tulkinta marxilaisuudesta on oikea, Guesden, Broussen vai Blanquin. Pullan ja Waltarin tiedot Ranskan vasemmiston tilanteesta ovat olleet vähintäänkin kohtuulliset.
Myös kohtaus, jossa Marx, Tolstoi ja kumppanit esiintyvät espanjalaisessa mielisairaalassa, todistaa, että Pulla ja Waltari eivät ole kirjoitelleet ihan mitä tahansa, vaikka muutoin onkin helppo kuvitella, että kohtaus on kirjoitettu riemukkaan innon vallitessa. Koomiset iskut ovat taitavia:

"Hyvät herrat! Euroopan katse on tähtäytynyt meihin..." aloitti Napoleon kiihkeästi ja intohimoisesti.
"Vastustan!" kiljahti Lenin nousten puoleksi ja huitoen käsiään.
"Yhdyn edelliseen puhujaan!" sanoi toinen valkopartainen tarmokkaasti ja kiivastuneena. Kiho päätteli, että hän oli siis Karl Marx. "Tuollainen puhuttelu on häpeällinen!" (...)
"Olet vallankumouksen pettäjä, toveri Napoleon!" karjui Lenin. "Minä ja toveri Marx emme hyväksy puhuttelua hyvät herrat!"

Kohta tämän jälkeen Lenin tölväisee Marxille: "Hitto vieköön sinun paksut kirjasi, joissa ei ole päätä eikä häntää. Minä en ole jaksanut lukea niistä ainotakaan loppuun. Ainoa järkevä sana, mitä sinä olet sanonut, on tuo, että 'pääoma on varkautta'. Mutta sekin pätee vain niin kauan kuin itse on köyhä."
Waltari liittää tähänkin teokseensa pistoja Tulenkantajia - sekä itseään - kohtaan. Kun Piukkanen ja Kiho kohtaavat Espanjaan matkalla olevia kommunisteja, Kiho huudahtaa: "Nämä ovat sitä lajia aateveljiä ja maailmanparantajia, että sain heikäläisistä kyllikseni istuttuani kerran puolisen tuntia Tulenkantajien kahvilassa". Itsensä Waltari mainitsee suoraan kohdassa, jossa Piukkanen ja Kiho saapuvat Istanbuliin: "'Jassoo, ja tämä on nyt sitten se Istanbul, josta Waltari piti niin riivatunmoista melua siinä Yksinäisen miehen junassaan', tuumi Kiho ja sylkäisi laidan yli." Toverukset tuumivat yhdessä, että kirjailijan ei olisi kannattanut.
Teosta ja sen satiiria heikentää tavattomasti sen rasistisuus, joka on päällekäyvämpää kuin Keisarin tekohampaissa. Punaisessa madonnassa rasismi kohdistuu tasapuolisesti kaikkiin Euroopan kansoihin - paitsi ehkä englantilaisiin, joiden kansanluonteesta ei sanota juuri mitään. Teoksen ainoa englantilainen henkilö, espanjalaisen laivan kapteeni päästelee:

Ensimmäinen perämieskin on italialainen ja niin täynnä Mussolinin henkeä, että haisee. Ei silti, ei minulla ole mitään hampaankolossa Mussolinin takia, mutta italialaiset ovat niitä kansojen rikkaruohoja, vesiheiniä, jos sanoisin ryssiä nokkosiksi. Perhan, tulkoon nyt saman tien sanotuksi, että kaikki näiden eteläisten niemimaiden asukkaat ovat ihan samaa rojua, kaatopaikkojen rehoittavia rikkaruohoja.

Tämä on tietysti henkilön kommentti, mutta toisaalta Piukkanen ja Kiho ottavat asiakseen laittaa laivan laiskottelevat italialaiset kuriin ja tekevät sen väkivalloin. He myös puhuvat samalla tavalla vaikkapa venäläisistä. Neuvostosotilaiden vangeiksi jouduttuaan Piukkanen ja Kiho joutuvat varomaan kielenkäyttöään:

"Ryssää! Älä käytä karkeaa kieltä, toveri Kiho. Ilmaisen sinulle proletaarisen kummastukseni. Kaikki tähän asti puhuneet toverit ovat olleet venäläisiä."
"Venäläisiä? Onko niillä semmoinenkin nimi?" Kiho kysyi viattomasti. "No, olkoon... Tuntuu se haju sinuunkin tarttuneen, vaikka siellä Leningradin kapakassa päissäsi puhuit toista..."

Toisessa kohdassa Kiho rallattelee: "Ja Jussi sano Jaskalle: / iske ryssää puukolla, / iske ryssää puukolla, / ei sillä ole sielua!" Sama rallattelu esiintyy Helsinki-romaanissa Palava nuoruus (1935), jossa nuori päähenkilö Juhani - Waltarin omakuva - juttelee valkoisen sotilaan kanssa. Ilmeisesti Waltari on itse nuorena kuullut saman laulun sisällissodan aikaan.
Suomalaiset itsekin saavat kyytiä, kun englantilainen kapteeni kysyy Piukkaselta ja Kiholta, onko koko kansa samanlaisia kuin hekin. Toisaalta Kihon selityksessä ei puututa suomalaisten kansanluonteeseen, vaan enemmänkin historiaan ja nykypolitiikkaan:

Sitten meillä ollaan valkoisia tai vaaleanpunaisia tai tulipunaisia, sinimustia ja ihan mustia, punakeltaisia ja maalaisliittolaisia, voi olla vihreitäkin, en nyt muista. Ja nämä kaikki tapella nujuuttavat keskenään ihan tasapuolisesti. Ja sitten vielä osa kansasta haluaisi rynnätä suoraa päätä ryssäin niskaan, ja eräs toinen osa taas haluaisi ryssäin avulla käydä niiden edellisten kimppuun.

Teoksen punainen madonna on espanjalaissyntyinen kommunisti Carmen, johon Piukkanen ja Kiho törmäävät useaan eri otteeseen. Kiho ihastuu naiseen ja lopulta vastusteltuaan Carmen alkaa vastata rakkauteen, Kihon suureksi kauhuksi. Carmen kuuluu waltarilaisten naisten sarjaan yhdessä Fine Van Brooklynin ja Neferneferneferin kanssa, vaikka ei olekaan yhtä pelottava kuin nämä.

Atlantin ylitse gangstereiden pariin

Vuonna 1932 ilmestyi myös teos Älkää ampuko pianistia! Sen tekijyydestä on ollut jonkin verran epäselvyyttä. Sekä Waltari että Pulla ovat kummatkin ilmoittaneet, että teos kirjoitettiin kuten edeltäjänsäkin, mutta hakuteoksessa Suomen kirjailijat 1917-1944 sitä ei ole merkitty Waltarin kohdalle. Tämä lienee silkkaa huolimattomuutta, sillä muissa hakuteoksissa, kuten Sirkka Musikan kokoamassa Waltari-bibliografiassa, joka löytyy vuonna 1958 ilmestyneestä Waltarin juhlakirjasta, teos on mainittu kummankin tekemäksi. Myös Simo Sjöblomin kokoamassa suomalaisen rikoskirjallisuuden bibliografiassa Älkää ampuko pianistia! on merkitty Waltarin ja Pullan yhdessä kirjoittamaksi.
Älkää ampuko pianistia! sijoittuu aikaan Punaisen madonnan jälkeen, koska kirja sijoittuu suurelta osin Yhdysvaltoihin - Punaisen madonnan lopussa sankarit päättävät lähteä Amerikkaan. Vaikuttaa siltä, että kirjaa on kirjoitettu löysällä kädellä: alussa laivamatkaa kuvataan yllättävän pitkään ja Kiho joutuu sanaharkkaan ruotsalaisen kielitieteilijän kanssa siitä, onko Juhani Aho kirjoittanut teoksensa suomeksi vai ruotsiksi ja onko suomi suuri sivistyskieli vai ei. Kohtauksella ei ole minkäänlaisia yhtymäkohtia muuhun juoneen ja lienee vain kirjoittajien piruilua ajankohtaisista keskustelunaiheista. Laivalla Kiho ja Piukkanen huijataan ottamaan huostaansa pieni lapsi Ville, joka osoittautuu varsinaiseksi rasavilliksi ja riesankappaleeksi. Myöhemmin Ville tosin pelastaa sankarit useaan otteeseen.
Teoksen varsinainen juoni on löyhä, aivan kuin muissakin sarjan kirjoissa. Kiho ja Piukkanen huomaavat New Yorkiin tultuaan ajautuneensa rahattomiksi ja muistavat aiemmissa teoksissa tavatun toimittaja Petersin lupauksen ottaa heidät töihin. Kiho ja Piukkanen marssivat New York Heraldin toimitukseen (nolosti Peters tervehtii heitä muka-amerikkalaisittain: "Halloh, boys!") ja Peters pestaa heidät kirjoittamaan Chicagon gangsterisodista. Peters kuvailee amerikkalaisia journalismin ihanteita: "Well, minulla ei ole toistaiseksi varmaa suunnitelmaa siitä, mitä teemme ja mitä emme tee. Minusta on mieluisinta heittäytyä seikkailuun ummessa silmin ja toimia tilanteen mukaisesti, mutta silloin toimiakin niin riivatusti."
Teoksessa irvaillaan amerikkalaiselle tehokkuuden ja nopeuden ihanteille, kun Peters ilmoittaa, että he eivät todellakaan matkusta Chicagoon junalla:

"Sellaiset kivikautiset kulkuneuvot voivat kelvata teikäläisille sanomalehtimiehille, kun he ovat menossa hautaamaan jotakuta pitkäpartaista äijää, joka on kirjoittanut pari tusinaa tuhatsivuista maailmankirjallisuuden merkkiteosta ja josta ja jonka teoksista ja jolle pidetyistä hautapuheista he saavat kolme sivua tekstiä, jota ei lue enempää kuin noita teoksiakaan. Mutta nyt olemme Amerikassa ja matkalla seuraamaan Bugs Moranin ja Al Caponen välien selvittelyä, ja näin ollen matkustamme lentokoneella kiroillen senkin hitautta. - Jos rakettilentokuljetus olisi..."

Petersin monologin katkaisee auton kylkeen osuva luotisarja.
Kirjassa on muitakin kohtauksia, joissa kirjoittajat virnuilevat amerikkalaiselle elämäntavalle, mutta missään vaiheessa satiiri ei ole niin kitkerää kuin esimerkiksi vasemmistolaisuuteen kohdistuva iva Punaisessa madonnassa. Amerikkalaisten tietämättömyydelle ja bisnesmaailmallekin irvaillaan vähemmän kuin Keisarin tekohampaissa, ja päällimmäiseksi jää mielikuva, että kirjoittajat ovat amerikkalaisen vauhdin ja teknisyyden lumoissa.
Loppupuolella, kun Kiho karkaa Chicagosta rakastamansa naisen, kynänterätehtailija van Eindhovenin tyttären Isbelin kanssa, kuvaan tosin astuu satiiri amerikkalaista uskonnollisuutta ja retuperäisyyttä kohtaan. Ajaessaan vauhdilla Amerikan halki Kiho pysäytetään jossain Keskilännessä ja poliisit luennoivat hänelle kunnollisista amerikkalaisista:

"Chicagossa hallitsevat rosvot ja siellä teihin ei uskalleta koskea (...). Mutta täällä maaseudulla olosuhteet ovat terveemmät. Tarpeen vaatiessa otamme oikeudenkäytön omiin käsiimme ja hirtämme murhaajat ja ateistit. Meidän kouluissamme ei suvaita darwinismia ja muuta jumalankieltämistä eikä kerrota juttuja maan pallonmuotoisuudesta. Meillä on Raamattu ojennusnuoranamme ja nainen, joka kävelee käsikoukkua miehen kanssa, joutuu helposti kasvatuslaitokseen, puhumattakaan miehestä, joka viheltää sunnuntaina."

Ongelmia aiheuttaa se, että Kihoa luullaan gangsterien käyttämäksi palkkatappajaksi, Tuonelan-Thompsoniksi. Bugs Moran oli palkannut hänet rikollisiin puuhiin, mutta Kiho oli tehnyt ison jalokivikeikan tyhjäksi ja lähtenyt karkuun Isbel van Eindhovenin kanssa.
Isbel haluaa heidän saavuttuaan Los Angelesiin päästä näyttelijäksi Hollywoodiin. Kirjan lopussa on villi kohtaus, jossa Kiho päätyy orgioihin. Yksi osanottajista on itse Charles Chaplin:

"Naiset ovat minun elämäni tuho!" sanoi mr. Charlie Chaplin synkästi ja maistoi soodavesilasistaan. "Ei, ei, en halua juoda, älkää kaatako minulle samppanjaa, olen kyllästynyt kaikkeen. Minulla on vielä eilisillasta niin hitonmoinen krapula... (...) Katsokaa noita kirottuja vampyyreja! (...) He ovat juoppoja, kokainisteja, porttoja, ja kuitenkin he ovat tuhonneet minun elämänhaluni, työtarmoni, suuren tulevaisuuteni! Sanokaa, onko maailmassa koskaan ollut minua suurempaa taiteilijaa, sanokaa vilpittömästi. Miljoonat, ei, sadat miljoonat ihmiset olen saanut itkemään ja nauramaan. Ja kuitenkin tässä salissa istuu kaksi minun entistä rouvaani, jotka ovat tuhlanneet ja riistäneet omaisuuteni, raastaneet nimeni lokaan, levittäneet minusta mitä katalimpia parjauksia. Olen yrittänyt lyödä heitä ja myrkyttää heidät, mutta kun pääsee yhdestä eroon, on toinen jälleen esillä."

Chaplin myös pohtii omaa rooliaan mykkäelokuvan viimeisenä jäänteenä Hollywoodissa: "Ja mikä tulevaisuus minulla olisikaan äänielokuvan kehittämisessä (...). Ensin hylkäsin sen kokonaan, mutta muistattehan sen kohtaukset Kaupungin valoissa, jossa syön makaroonia. Ne ihmeelliset äänet, onko kukaan saanut aikaan niiden veroista?" Myöhemmin kertoja toteaa, että vaikka Chaplinin läsnäolo juhlissa on kunnia, mutta kukaan ei halua keskustella hänen kanssaan, "koska häntä pidettiin hieman tyhmänä".
Orgioitten kuvaus on rohkea ja osoittaa, että Waltari ja Pulla tunsivat 1930-luvun alun keskustelun Hollywoodin riettaasta maineesta (joka osaltaan johti Hollywoodin tiukkoihin sensuurisääntöihin). "Kiho silmäili aistejaan uskomatta naisia, jotka kokaiinihumalassa kieriskelivät lattialla repien vaatteita yltään ja pareja, jotka kaikkien nähden antautuivat mielettömiin hyväilyihin", kertoja toteaa, mutta jatkaa: "Hän ei mielestään ollut erikoisen ahdasmielinen, mutta tällaista menoa katsellessaan hänen koko luontonsa nousi kapinaan." Olisi kiinnostava tietää, onko lisäys Armas J. Pullan käsialaa vai kenties kustantajan pienoinen sensuuritoimenpide.
Älkää ampuko pianistia! on edeltäjiensä tavoin hauska ja viihdyttävä teos, mutta oikeastaan kolmikon huonoin. Eila Pennanen pitää sitä parempana kuin loppupuolellaan hajoavaa Punaista madonnaa, mutta kommunisminvastaisen teoksen tuomitseminen on voinut olla vuonna 1980 poliittisesti välttämätöntä. Älkää ampuko pianistia! ei ole kuitenkaan yhtä kriittinen amerikkalaista bisnesihannetta kohtaan kuin Keisarin tekohampaat eikä sen rakenteen väljyys palvele satiirisia tarkoitusperiä yhtä hyvin kuin Punaisessa madonnassa.

Salanimen takana

Kirjailijanimen takana olevat tekijät paljastuivat ilmeisesti aika nopeasti, varsinkin kun Pullaa pyydettiin kirjoittamaan Keisarin tekohampaista arvostelu Suomen Sotilas -lehteen, jonka avustajiin hän kuului. Myöhemmin, kun Pulla yksinään kirjoitti teoksen Lempeä korvanleikkaaja (1933), eräät arvostelijat luulivat edelleen, että Waltari oli ollut mukana sitä kirjoittamassa.
Teoksista Keisarin tekohampaat ja Älkää ampuko pianistia! ilmestyivät uusina laitoksina vuonna 1961, mutta Punainen madonna ei. Sitä onkin pidetty yhtenä harvinaisimmista Waltarin kirjoista. Nykylukija saattaisi luulla, että Keisarin tekohampaiden rasismia olisi siivottu uudessa painoksessa. Näin ei kuitenkaan ole tehty, mutta tällaisia lauseita tuskin enää päästettäisiin läpi: "Veneen laidalle ilmestyivät kaikki sen rodun tunnusmerkit, jolle Abrahamin aikoina annettiin lupaus meren hiekan lailla lisääntyä ja täyttää maa. Kihara, rasvainen tukka, kiiltävä juutalaisnaama, säikähtyneet ruskeat silmät ja nenä, joka mittasuhteistaan päättäen saattoi vainuta pienimmätkin ansiomahdollisuudet sadan kilometrin säteellä."