Törmäsin koneella elokuvan historiaa käsittelevän kirjani Valkoisen hehkun tiedotteeseen, jonka muistan itse tehneeni Vastapainon Teijo Makkosen pyynnöstä. Postaan sen tähän ja toivon, että joku bongaa kirjan ja lainaa sen kirjastosta ja minulle heruu senttejä lainauskorvauksina.
Tietokirjailija Juri Nummelinin Valkoinen hehku on elokuvan historian oppikirja, jossa on otettu huomioon uusinta elokuvatutkimusta.
Perinteinen elokuvan historiankirjoitus on nostanut esiin tärkeitä elokuvantekijöitä, yleensä ohjaajia tai näyttelijöitä, mitä on 1980- ja 1990-luvuilta alkaen kritisoitu epähistorialliseksi. Vaikka tällainenkin tutkimus on omalta osaltaan tärkeää, niin Valkoinen hehku ei ole yksittäisten elokuvien historiaa, vaan enemmänkin tarkoitus on käsitellä kokonaista elokuvakulttuuria ja sen taustalla olevia historiallisia, taloudellisia ja sosiaalisia tekijöitä, jotka ovat osaltaan vaikuttaneet esteettisiin ja teknologisiin ratkaisuihin.
Elokuvan historia on tulkitsijasta riippuen joko reilun sadan vuoden ikäinen tai ainakin neljäsataa vuotta vanha. Valkoinen hehku alkaa niinsanotusta elävän kuvan arkeologiasta, jossa tutkitaan 1500—1800-luvuilla vaikuttanutta visuaalista – ja jopa audiovisuaalista – kulttuuria. Tämä osuus on pitkään ollut elokuvan historioissa syrjittyä tai kokonaan unohdettua ja sitä on pidetty vain varsinaisen elokuvan esiasteena.
1900-luvun alun elokuva on viime aikoina ollut vilkkaan tutkimuksen kohteena, mikä heijastuu myös Valkoiseen hehkuun. Vuosisadan vaihteen ns. attraktioelokuvat ja niiden suhde yleiseen audiovisuaaliseen kulttuuriin käydään läpi ennen siirtymistä klassiseen mykkäelokuvaan – joka ei ikinä ollut mykkää, koska elokuvia säestettiin elävällä musiikilla tai puheella. Mykkäelokuvan aikakaudesta nostetaan esille useita kansallisia elokuvia, samoin kuin niihin vaikuttaneita yhteiskunnallisia asioita.
Moderniin elokuvaan siirrytään kahta kautta: kokeellisen elokuvan ja Hollywood-klassismin tarkastelulla. Hollywoodin studiokauden tapa tehdä elokuvia on vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen ympäri maailmaa, muun muassa Suomessa, ja sen historian tarkastelu on aina ajankohtaista. Kokeellisesta elokuvasta ei tätä ennen ole ollut saatavilla kattavaa kokonaiskatsausta suomen kielellä.
Hollywood-klassismin valtakauden 1930—1950-lukujen rinnalla nähtiin useissa maissa – Italiassa, Yhdysvalloissa, Neuvostoliitossa — myös realistista elokuvaa, joka usein oli vastavirrassa Hollywoodin ja muihin perinteisiin elokuvantekotapoihin nähden.
Vasta kuitenkin niinsanottu modernistinen eli uuden aallon elokuva todella haastoi 1960-luvulla kaupallisena nähdyn Hollywood- ja muun studioelokuvan. Kirjassa käydään läpi eurooppalaisen uuden aallon elokuvaan vaikuttaneita tekijöitä. Modernistinen elokuva vaikutti 1980-luvulla syntyneeseen postmoderniin elokuvaan, johon liitettyä ohjaajakulttia voi hyvin verrata uuden aallon vastaavaan.
1980-luvulta eteenpäin perinteinen elokuva on saanut monia haastajia, joista tärkeimpiä ovat olleet Kaukoidän maat, kuten Japani ja Hong Kong. Näissä maissa elokuvan historia on ollut useallakin tavalla erilainen kuin länsimaissa. 1980-luvulla myös Hollywood kävi läpi monia muutoksia. Valkoisessa hehkussa selvitetään muun muassa action-elokuvan syntyyn vaikuttaneita yhteiskunnallisia tekijöitä. Lisäksi käsitellään 1990-luvulla esiin noussutta independent-elokuvaa.
Perinteisen näytelmäelokuvien lisäksi kirjassa käydään läpi myös dokumenttielokuvan ja animaatioelokuvan historiaa, joista kummastakaan ei ole ollut suomen kielellä saatavana nykyaikaista yleisesitystä. Suomalainen elokuva on omalla tavallaan heijastanut elokuvan historian yleistä kehitystä ja luku suomalaisesta elokuvatuotannosta tukee hyvin toisaalla kirjassa esiteltyjä kehityskulkuja.
Juri Nummelinin Valkoinen hehku on kirjoitettu monenlaisia lukijoita silmälläpitäen: kirja kelpaa opetuksen tueksi niin lukion äidinkielen tunneilla kuin yliopiston elokuvatieteen tai mediatutkimuksen kursseilla. Valkoinen hehku tarjoaa kuitenkin luettavaa kenelle tahansa elokuvasta tai sen pitkästä historiasta kiinnostuneille.
Vanhojen tekstien (kirja-arvostelujen, esipuheiden jne.) tallennuspaikka. Tällä hetkellä menossa säännöllisen epäsäännöllisesti esikoisteokseni Pulpografian (Dekkariseura 2000) hakusanojen postittaminen korjailtuina ja täydennettyinä.
torstaina, lokakuuta 23, 2014
keskiviikkona, tammikuuta 22, 2014
Parodiapakinat: Valentin, Martti Huuhaa Innanen ja muita
Tein tällaisen pienen jutun joskus Kirjain-lehden Kellastuneita lehtiä -palstalle.
Pakinan ja romaanin muinaisia yhtymäkohtia
Valentin, Seppälä, Innanen
Parodia on monille tuttu laji elokuvista ja tv-sarjoista, mutta ennen vanhaan se oli pakinoitsijoiden leipälaji.
Kirjallisia parodioita on ollut olemassa jo antiikin ajoista saakka, mutta lyhyeen pakinamuotoon se vakiintui 1900-luvun alussa. Romaanien parodioista tuli osa viihdekirjallisuutta.
Muodinluojana oli kanadalainen Stephen Leacock, jonka edelleen hauskoja tarinoita käännettiin melko tuoreeltaan kaksi kokoelmaa 1920-luvulla. Pakinoissaan ja novelleissaan Leacock naureskeli varsinkin viihteen lajityypeille: dekkareille, kauhutarinoille, seikkailulle, romanttiselle viihteelle. Samat lajityypit näkyivät myös suomalaisten pakinoitsijen repertuaarissa.
Yksi ensimmäisiä parodioitsijoita oli Valentin eli Ensio Rislakki, jonka ensimmäisiä teoksia oli ivamukaelmista - kuten kirjan alaotsikko ilmoitti - koostunut Fiikuksen varjossa (1928). Valentin ihaili Leacockia niin paljon, että käännätti yhden teksteistään englanniksi ja lähetti sen Leacockin luettavaksi.
Valentin on ollut yksi suosituimmista ja tuotteliaimmista suomalaisista pakinoitsijoista, mutta hän ei enää juurikaan naurata. Yksi syy on se, että Valentin ei syystä tai toisesta ivaillut dekkareille tai kauhukirjallisuudelle, vaan enemmänkin sellaisille kirjallisuudenlajeille, jotka on suunnattu naislukijoille, kuten romanttista viihdettä. Jotain terävääkin Valentinin sanailussa joskus oli, kuten metafiktiivisessä tarinassa "Rakastan sinuakin":
- Mitä se oli? sanoi Fritz verhotulla äänellä.
- Huonosti tehty, poikani! Minähän sanoin, että tuo on lausuttava verhotulla ja samalla kiihtyneellä äänellä. Sinun äänesi oli yksinomaan verhottu. Ei kävele. Juttu on piloilla. (...)
- Älä ole vihainen, isäni, sanoi Fritz masentuneena. - Olen ensi kerran mukana tällaisessa.
Valentinin rinnalla toinen Stephen Leacockin mallia soveltanut kotimainen kirjailija oli Heikki Seppälä. Nyttemmin tyystin unohtunut, mutta aikoinaan suosittu ja tuottelias lehtinovelleja ja nuorten jännäreitä rustannut Seppälä oli ammattitaitoinen senttari, jonka ensimmäisiä teoksia oli romaaniparodioista koostuva Vaarallista peliä (1928). Seppälä naureskelee Valentinista poiketen nimenomaan seikkailuromaanien ja ylivertaisista salapoliiseista kertovien dekkarien kliseille.
Vaarallista peliä -teoksen parhaita hetkiä on salaperäistä psykologista kauhua henkivä "Valkopartainen mies", jossa veltostunut klubilainen kertoo niin omituista kuin vainoharhaistakin tarinaa junamatkasta, jolla häntä tuijottaa valkopartainen mies.
Sodan jälkeen pakinamuodossa romaanien ja elokuvien parodioita tarjoili monista sanoituksistaan tunnettu Martti Huuhaa Innanen. Innasen seikkailija Joe Smithista kertovat tarinat kuultiin aluksi radiokuunnelmina - niissä keskeisenä pointtina oli Innasen itsensä monotoninen ääni, joka jätti sinnikkäästi kaikki d:t lausumatta. Innasen parodiapakinoita koottiin kirjaksikin: Seikkailu viitakossa ilmestyi vuonna 1967. Siinä on kaksi Joe Smith -tarinaa, joista toinen sijoittuu
Egyptiin, toinen on melkein kuin Indiana Jonesia: "Vihtoinkin seikkailia sai polttolasimonokkelin sitottujen sormiensa väliin ja tuossa tuokiossa auringon kuuma prisma ja polttolasimonokkelin musta liekki polttivat liianiköyten tuhkaksi. Voimakkaat, teräsjänteiset kätensä olivat jälleen vapaat, eikä sekunttiakaan liian aikaisin!"
Innanen ivaa kirjassaan myös länkkäreitä, jotka 1960-luvulla olivat suosittuja vielä niin valkokankailla kuin televisiossakin. Tarinassa "Kostajan käsi ei vapise" salaperäinen Jim Harrison saapuu pikkukaupunkiin kostamaan jonkin menneen vääryyden. Lopussa, kun sankari on teilannut kuudestilaukeavillaan joukon toinen toistaan verisempiä roistoja, häneltä kysytään, miksi hän ampui rikolliset. "Se on liian karua kerrottavaksi", sanoo Jim Harrison ja karkaa taivaanrantaan - aivan kuin klassisten lännenelokuvien sankarit.
Innasen huumori ei kuitenkaan enää toimi edes niin hyvin kuin Valentinin ja Heikki Seppälän. Innasen huumoriin kuuluvat toteavan sävyn lisäksi typerät nimet, kuten Tangentti-Thompson tai Alatoopi-Allan, joita Innanen lataa lukijan eteen jatkuvalla syötöllä.
Innasen naurun kohteet ovat kuitenkin lähempänä nykylukijoita kuin Valentinin ja Heikki Seppälän muinaiset ivamukaelmat. 2000-luvulla lukijan ei enää voi olettaa tietävän, millaista soopaa ovat olleet 1900-luvun alun aatelisympäristöön sijoittuvat romanssit. Seppälää lukiessaan naurahtaa lähinnä henkilöiden nimille, kuten paroonitar Juno Hjördis Möbelcrantzille.
Parhaat parodiat paljastavat jotain oleellista pilkan kohteesta. Innasen kirjassa tällainen on riipaiseva lukijan tunnustuskertomus "Mieheni olikin nainen", joka lähestyy myös Innasen toista leipälajia, pornonovellia.
Pakinan ja romaanin muinaisia yhtymäkohtia
Valentin, Seppälä, Innanen
Parodia on monille tuttu laji elokuvista ja tv-sarjoista, mutta ennen vanhaan se oli pakinoitsijoiden leipälaji.
Kirjallisia parodioita on ollut olemassa jo antiikin ajoista saakka, mutta lyhyeen pakinamuotoon se vakiintui 1900-luvun alussa. Romaanien parodioista tuli osa viihdekirjallisuutta.
Muodinluojana oli kanadalainen Stephen Leacock, jonka edelleen hauskoja tarinoita käännettiin melko tuoreeltaan kaksi kokoelmaa 1920-luvulla. Pakinoissaan ja novelleissaan Leacock naureskeli varsinkin viihteen lajityypeille: dekkareille, kauhutarinoille, seikkailulle, romanttiselle viihteelle. Samat lajityypit näkyivät myös suomalaisten pakinoitsijen repertuaarissa.
Yksi ensimmäisiä parodioitsijoita oli Valentin eli Ensio Rislakki, jonka ensimmäisiä teoksia oli ivamukaelmista - kuten kirjan alaotsikko ilmoitti - koostunut Fiikuksen varjossa (1928). Valentin ihaili Leacockia niin paljon, että käännätti yhden teksteistään englanniksi ja lähetti sen Leacockin luettavaksi.
Valentin on ollut yksi suosituimmista ja tuotteliaimmista suomalaisista pakinoitsijoista, mutta hän ei enää juurikaan naurata. Yksi syy on se, että Valentin ei syystä tai toisesta ivaillut dekkareille tai kauhukirjallisuudelle, vaan enemmänkin sellaisille kirjallisuudenlajeille, jotka on suunnattu naislukijoille, kuten romanttista viihdettä. Jotain terävääkin Valentinin sanailussa joskus oli, kuten metafiktiivisessä tarinassa "Rakastan sinuakin":
- Mitä se oli? sanoi Fritz verhotulla äänellä.
- Huonosti tehty, poikani! Minähän sanoin, että tuo on lausuttava verhotulla ja samalla kiihtyneellä äänellä. Sinun äänesi oli yksinomaan verhottu. Ei kävele. Juttu on piloilla. (...)
- Älä ole vihainen, isäni, sanoi Fritz masentuneena. - Olen ensi kerran mukana tällaisessa.
Valentinin rinnalla toinen Stephen Leacockin mallia soveltanut kotimainen kirjailija oli Heikki Seppälä. Nyttemmin tyystin unohtunut, mutta aikoinaan suosittu ja tuottelias lehtinovelleja ja nuorten jännäreitä rustannut Seppälä oli ammattitaitoinen senttari, jonka ensimmäisiä teoksia oli romaaniparodioista koostuva Vaarallista peliä (1928). Seppälä naureskelee Valentinista poiketen nimenomaan seikkailuromaanien ja ylivertaisista salapoliiseista kertovien dekkarien kliseille.
Vaarallista peliä -teoksen parhaita hetkiä on salaperäistä psykologista kauhua henkivä "Valkopartainen mies", jossa veltostunut klubilainen kertoo niin omituista kuin vainoharhaistakin tarinaa junamatkasta, jolla häntä tuijottaa valkopartainen mies.
Sodan jälkeen pakinamuodossa romaanien ja elokuvien parodioita tarjoili monista sanoituksistaan tunnettu Martti Huuhaa Innanen. Innasen seikkailija Joe Smithista kertovat tarinat kuultiin aluksi radiokuunnelmina - niissä keskeisenä pointtina oli Innasen itsensä monotoninen ääni, joka jätti sinnikkäästi kaikki d:t lausumatta. Innasen parodiapakinoita koottiin kirjaksikin: Seikkailu viitakossa ilmestyi vuonna 1967. Siinä on kaksi Joe Smith -tarinaa, joista toinen sijoittuu
Egyptiin, toinen on melkein kuin Indiana Jonesia: "Vihtoinkin seikkailia sai polttolasimonokkelin sitottujen sormiensa väliin ja tuossa tuokiossa auringon kuuma prisma ja polttolasimonokkelin musta liekki polttivat liianiköyten tuhkaksi. Voimakkaat, teräsjänteiset kätensä olivat jälleen vapaat, eikä sekunttiakaan liian aikaisin!"
Innanen ivaa kirjassaan myös länkkäreitä, jotka 1960-luvulla olivat suosittuja vielä niin valkokankailla kuin televisiossakin. Tarinassa "Kostajan käsi ei vapise" salaperäinen Jim Harrison saapuu pikkukaupunkiin kostamaan jonkin menneen vääryyden. Lopussa, kun sankari on teilannut kuudestilaukeavillaan joukon toinen toistaan verisempiä roistoja, häneltä kysytään, miksi hän ampui rikolliset. "Se on liian karua kerrottavaksi", sanoo Jim Harrison ja karkaa taivaanrantaan - aivan kuin klassisten lännenelokuvien sankarit.
Innasen huumori ei kuitenkaan enää toimi edes niin hyvin kuin Valentinin ja Heikki Seppälän. Innasen huumoriin kuuluvat toteavan sävyn lisäksi typerät nimet, kuten Tangentti-Thompson tai Alatoopi-Allan, joita Innanen lataa lukijan eteen jatkuvalla syötöllä.
Innasen naurun kohteet ovat kuitenkin lähempänä nykylukijoita kuin Valentinin ja Heikki Seppälän muinaiset ivamukaelmat. 2000-luvulla lukijan ei enää voi olettaa tietävän, millaista soopaa ovat olleet 1900-luvun alun aatelisympäristöön sijoittuvat romanssit. Seppälää lukiessaan naurahtaa lähinnä henkilöiden nimille, kuten paroonitar Juno Hjördis Möbelcrantzille.
Parhaat parodiat paljastavat jotain oleellista pilkan kohteesta. Innasen kirjassa tällainen on riipaiseva lukijan tunnustuskertomus "Mieheni olikin nainen", joka lähestyy myös Innasen toista leipälajia, pornonovellia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)