Bloch-lisäyksiä

Tein sitten ison duunin ja kävin läpi kaikki tiedetyt Blochin novellisuomennokset ja lisäsin tietoihin alkuperäisen ilmestymispaikan ja -ajan. Tulokset alla. Lisäsin myös suomennetuihin romaaneihin tiedon alkuperäisestä kustantajasta.

Avallone

Olen tehnyt lisäyksiä ja korjauksia Michael Avallone -hakusanaan ja lisännyt siihen pari kansikuvaa.

Lisää Robert Blochista

Toimitin Jukka Halmeen kanssa pari vuotta sitten BTJ:lle hakuteoksen suomennetuista kauhukirjailijoista. Merja Leppälahden tekemästä erinomaisesta hakusanasta Blochin suomennosten melkein täydellinen bibliografia ("melkein" siksi, että novelleja voi aina löytyä lisää). Mukana myös kääntämättömiä.

Hard Case Crime julkaisee jossain vaiheessa - ehkä ensi vuoden puolella eli 2008 - Blochin 50-luvun jännäripokkareita kaksoisniteenä eli samalla hinnalla saa kaksi kirjaa ja kirjat luetaan niin että kun pääsee ensimmäisen loppuun, käännetään kirja kokonaan nurinniskoin. (Tarkistin: kirjat ovat Shooting Star ja Spiderweb.)

Edit: muokkasin listat käännetyistä romaaneista ja novelleista niin että siinä ovat mukana myös alkuperäiset ilmestymistiedot. Joitain virheitä huomasin listassa - merkittävin lienee, että Kauniita unia - parempia painajaisia ei alun perin ollut Sweet Dreams, vaan Pleasant Dreams. Kirjan on alun perin julkaissut Arkham House, jonka August Derleth perusti jo 1940-luvulla pitämään yllä H.P. Lovecraftin perintöä. Pitkään muuten luulin, että pokkarina ilmestyneen Kauhu-7:n takakansiteksti on ensimmäinen kerta, kun Lovecraft Suomessa ja suomeksi mainitaan, mutta olen löytänyt joitain Lovecraft-suomennoksia Ilmarisen lehdistä 50-luvulta.

En ole tästä aivan varma, mutta on mahdollista, että Kolmiokirjan RikosPalat-lehdessä ilmestynyt "Terror in the Night" on ainoa legendaarisesta Manhunt-lehdestä suomeksi tiensä löytänyt novelli. Eniten Blochilta on luonnollisesti käännetty Weird Tales -lehdestä - se onkin varmasti ollut koko 1900-luvun merkittävin kauhukirjallisuuden foorumi. Alla muuten Psychon ensipainos jenkeistä - hinta pyörii jossain 5000 dollarin lähettyvillä.

Suomennettuja kauhuromaaneja

Huivi (The Scarf, Dial Press 1947; muokattu Fawcett Gold Medal 1966). Suom. Anna Paljakka. Gummerus, 1969. (Huom! Suomennos tehty vuoden 1966 muokatusta laitoksesta.)
Konsertto revolverille ja orkesterille (The Dead Beat, Simon & Schuster 1960). Suom. Kirsti Jaantila. Gummerus, 1961.
Psycho (Psycho, Simon & Schuster 1959). Suom. Kirsti Jaantila. Gummerus, 1960.
Psycho II (Psycho II, Warner 1982). Suom. Tauno Peltola. Gummerus, 1984.

Suomennetut kauhunovellikokoelmat

Kauhu7 (Horror-7, Belmont 1963). E. O. Savolaisen kirjapaino, 1964.
Sisältää novellit: Enok (Enoch, Weird Tales, syyskuu 1946), Richard Claytonin kummallinen lento (The Strange Flight of Richard Clayton, Amazing, maaliskuu 1939), Kuolleista paluu (Return to the Sabbath, Weird Tales, heinäkuu 1938), Tien aukaisija (The Opener of the Way, Weird Tales, lokakuu 1936), Mandariinin kanarialinnut (The Mandarin's Canaries, Weird Tales, syyskuu 1938), Teurastaja tähtien takaa (The Shambler from the Stars, Weird Tales, syyskuu 1935), Sebekin salaisuus (The Secret of Sebek, Weird Tales, marraskuu 1937).

Kauniita unia - parempia painajaisia (Pleasant Dreams, Arkham House, 1960). Nykylehdet, 1980.
Sisältää novellit: Karamelleja kullanmurulle (Sweets to the Sweet, Weird Tales, maaliskuu 1947), Unelmien tehtailijat (The Dream Makers, Beyond Fantasy Fiction, syyskuu 1953), Taikurin oppipoika (The Sorcerer's Apprentice, Weird Tales, tammikuu 1949), Suutelen varjoasi (I Kiss Your Shadow, Fantasy & Science Fiction, huhtikuu 1956), Avulias henki (The Proper Spirit, Fantasy & Science Fiction, maaliskuu 1957), Silmälasit (The Cheaters, Weird Tales, marraskuu 1947). Unkarilainen rapsodia (Hungarian Rhapsody, Fantastic, kesäkuu 1958; ilmestynyt alun perin nimellä Wilson Kane), Majakka (The Light-House, Fantastic, tammi-helmikuu 1953). Huom! Suomennoksesta puuttuvat novellit: Catnip, Weird Tales, maaliskuu 1948, The Hungry House, Imagination, huhtikuu 1951, Sleeping Beauty, Swank, maaliskuu 1958, Sweet Sixteen, Fantastic, toukokuu 1958, That Hell-Bound Train, Fantasy & Science Fiction, syyskuu 1958, Enoch, Weird Tales, syyskuu 1946.

Pehmustettu selli ja muita kauhun paikkoja. Toim. Markku Sadelehto, Suom. Jari Niittylä. WSOY, 1994.
Sisältää novellit: Musta lootus (Black Lotus, Unusual Stories, talvi 1935), Ken sutta kutsuu (The Man Who Cried "Wolf!", Weird Tales, toukokuu 1945), Kukkatervehdys (Floral Tribute, Weird Tales, heinäkuu 1949), Valtakunnanpyöveli (The Head Man, 15 Mystery Stories, kesäkuu 1950), Suurkeräilijä (The Man Who Collected Poe, Famous Fantastic Mysteries, lokakuu 1951), Tosi ystävä (The Real Bad Friend, Mike Shayne Mystery Magazine, helmikuu 1957), Maailmanloppu (Daybroke, Star Science Fiction Magazine, tammikuu 1958), Aarteen vartija (Terror in Cut-Throat Cove, Fantastic, kesäkuu 1958), Kirkuvat ihmiset (The Screaming People, Fantastic, tammikuu 1959), Jumalan suppilo (The Funnel of God, Fantastic, tammikuu 1960), Julietten leikkikalu (A Toy for Juliette, teoksessa Dangerous Visions, toim. Harlan Ellison, 1967), Lämpimät jäähyväiset (The Warm Farewell, teoksessa Frights, toim. Kirby McCauley, 1976), Apinajuttu (The Animal Fair, Playboy, toukokuu 1971), Luonnonoikkuja (Freak Show, Fantasy & Science Fiction, toukokuu 1979), Pehmustettu selli (The Rubber Room, teoksessa New Terrors 2, toim. Ramsey Campbell, 1980), Jugoslaavit (The Yougoslaves, Night Cry, kevät 1986).

Muut suomennetut kauhunovellit

Autiosta talosta löytynyt muistikirja (Notebook Found in a Deserted House, Weird Tales, toukokuu 1951), teoksessa Musta kivi. Toim. Markku Sadelehto. Suom. Ulla Selkälä ja Ilkka Äärelä. WSOY, 1995.

Barsacin pedot (The Beasts of Barsac, Weird Tales, heinäkuu 1944), teoksessa Weird Tales. Toim. Peter Haining. Eri suomentajia. Book Studio, 1992.

Ei-kuollut (The Undead, teoksessa The Book Sail 16th Anniversary Catalog, 1987), teoksessa Vampyyrit. Toim. Richard Dalby. Suom. Pertti Koskela. Book Studio, 1993. Myös nimellä Kuolemattomat, teoksessa Eroottisia jännityskertomuksia. Toim. Michael O’Mara. Suom. Tarmo Haarala. Book Studio, 2002.

Elämä meidän ajallamme (Life in Our Time, Ellery Queen's Mystery Magazine, lokakuu 1966), teoksessa Murhan viisi vuosikymmentä. Toim. Eleanor Sullivan. Suom. Annika Eräpuro. Book Studio, 1991. Nimellä Nykyelämää, teoksessa Pahan palkka. Vuosisadan parhaat jännityskertomukset. Toim. Jeffery Deaver. Suom. Aimo Harjula. Book Studio, 2003.

Ennustava vaaka (Tell Your Fortune, Weird Tales, toukokuu 1950), Lukemista Kaikille 11/1958.

Filmiväki (The Movie People, Fantasy & Science Fiction, lokakuu 1969), teoksessa Murhaava Hollywood. Toim. Mystery Scene –lehden toimitus. Suom. Reijo Kalvas. Book Studio, 1994.

Ghoulien luola (The Grinning Ghoul, Weird Tales, kesäkuu 1936), teoksessa Outoja tarinoita 4. Toim. Markku Sadelehto. Suom. Matti Rosvall, Jalava, 1992.

Juhlat luostarissa (The Feast in the Abbey, Weird Tales, tammikuu 1935), teoksessa Kauhupokkari. Toim. Markku Sadelehto. Eri suomentajia. Jalava, 1991. Nimellä Luostarijuhlat teoksessa Murha à la carte. Rikos- ja jännityskirjallisuuden Cordon Bleu –tarinoita. Toim. Peter Haining. Suom. Marja Sinkkonen. Book Studio, 1998.

Jää luokseni, Lucy (Lucy Comes to Stay, Weird Tales, tammikuu 1952), RikosPalat 2/1988.

Kissan minttu (Catnip, Weird Tales, maaliskuu 1948), teoksessa Mystisiä kissatarinoita. Toim. John Richard Stephens ja Kim Smith. Suom. Pasi Junila. Book Studio, 1995. Nimellä Kissako kielesi vei?, teoksessa Suuri noitakirja. Toim. Richard Dalby. Suom. Sirkka-Liisa Sjöblom. Book Studio, 1994. Myös teoksessa Majatalo ja muita kauhutarinoita. Toim. Anne Helttunen ja Tuula Uusi-Hallila. WSOY, 2000.

Kukkatervehdys (Floral Tribute, Weird Tales, heinäkuu 1949), teoksessa Majatalo ja muita kauhutarinoita. Toim. Anne Helttunen ja Tuula Uusi-Hallila. Suom. Jari Niittylä. WSOY, 2000.

Kunnioittaen, Viiltäjä-Jack (Yours Truly, Jack the Ripper, Weird Tales, heinäkuu 1943), teoksessa Outoja tarinoita 1. Toim. Markku Sadelehto. Suom. Ulla Selkälä. Jalava, 1990.

Lizzie Borden otti kirveen (Lizzie Borden Took an Axe..., Weird Tales, marraskuu 1946), teoksessa Outoja tarinoita 5. Toim. Markku Sadelehto. Suom. Ulla Selkälä ja Ilkka Äärelä. Jalava, 1993.

Läksiäisjuhlat (A Home Away From Home, Alfred Hitchcock's Mystery Magazine, kesäkuu 1961), Apu 28/1977.

Mallivaimo (The Model Wife, Swank, marraskuu 1961), teoksessa Pieni kauhukirja. Toim. Sebastian Wolfe. Book Studio, 1992.

Mielikuvitusmurha (The Play’s the Thing, Alfred Hitchcock's Mystery Magazine, toukokuu 1971), Alfred Hitchcockin valitut jännärit 2/1980.

Mies joka oli Napoleon (The Man Who Looked Like Napoleon, Ellery Queen's Mystery Magazine, lokakuu 1961), Ellery Queenin jännityslukemisto 1/1962.

Mies, jolla oli harrastus (Man With a Hobby, Alfred Hitchcock's Mystery Magazine, maaliskuu 1957), teoksessa Olipa kerran murha... Kurki 38. Suom. Väinö J. Tervaskari. Tammi, 1966. Nimellä Mies, jolla oli harraste, Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 4. Viihdeviikarit, 1982. Julkaistu myös teoksessa Murha on sydämen asia. Suom. Kari Lindgren. Viihdeviikarit, 1989.

Pettävää kauneutta (Skin Deep, Bestseller Mystery Magazine, heinäkuu 1960), RikosPalat 2/1987.

Teräksen vanki (The Strange Flight of Richard Clayton, Amazing, maaliskuu 1939), Seura 49/1947. Huom. Suomennos lyhennetty ja henkilöiden nimet on muutettu, lisäksi tarina on julkaistu ilman Blochin nimeä.

Tuhon varjo (The Shadow from the Steeple, Weird Tales, syyskuu 1950), Jännityslukemisto — Seikkailukertomuksia 49/1958.

Yön kauhuja (Terror in the Night, Manhunt, helmikuu 1956), RikosPalat 1/1987.

Valokuvamalli (The Model, Gallery, marraskuu 1975), teoksessa Värisyttävä kosketus 2. Toim. Michele Slung. Suom. Heikki Sarkkila, Marja Sinkkonen ja Arvi Tamminen. Book Studio, 1995.

Suomentamattomia kauhu- ja jännitysromaaneja (näihin en enää jaksanut etsiä alkuperäistä kustantajaa - jn)

The Kidnapper, 1954
Spiderweb, 1954
The Will to Kill, 1954
The Shooting Star, 1958
Firebug, 1961
The Couch, 1962
Terror, 1962
The Star Stalker, 1968
The Todd Dossier (nimellä Collier Young), 1969
It's All In Your Mind, 1971 (julkaistu aiemmin lehtitarinana nimellä The Big Binge, 1955)
Night-World, 1972
American Gothic, 1974
Strange Eons, 1978
There Is a Serpent in Eden, 1979 (julkaistu myös nimellä The Cunning, 1981)
The Night of the Ripper, 1984
Lori, 1989
Psycho House, 1990
The Jekyll Legacy (yhdessä Andre Nortonin kanssa), 1991

Suomentamattomia muita romaaneja

Ladies' Day; This Crowded Earth, 1968 (This Crowded Earth alun perin lehtitarina vuodelta 1958)
Sneak Preview, 1971

Suomentamattomia muita teoksia

The Eighth Stage of Fandom, 1962 (artikkeleita scifi- ja kauhufandomista)
Once Around the Bloch: An Unauthorized Biography, 1993 (omaelämäkerta)

Robert Bloch

Tähän tekstiin minun pitää hakea lisäyksiä isolta koneelta, jahka pääsen sille. Postitan ne eri viestissä tai sitten teen vain uuden postauksen. Ehkä jo tänään illemmalla. Sen verran pitää nyt korjata, että Dial Pressin julkaisema Huivin ensipainos ei ollut pokkari, vaan kovakantinen. Psyko II sen sijaan oli pokkari, kuten tässä sanonkin. Vieressä oleva kuva on Huivin Avon-pokkaripainos vuodelta 1949; sillä on eri nimi ja se vaikuttaa enemmänkin julkaistu naistenkirjana, mitä se ei suinkaan ole.

Hiukan harmittaa, etten käsitellyt tässä muitakin Blochin suomennettuja romaaneja, hakusana on vähän satunnainen, mutta idea olikin kirjoittaa niistä Blochin kirjoista, jotka olisivat olleen alun perinkin pokkareita.

Robert Bloch

Robert Bloch (1917—1994) on kauhu- ja jännityskirjallisuuden klassikkokirjailijoita, jota Psyko-kirjan varjo seurasi melkein koko uran. Bloch kirjoitti sen vuonna 1959, mutta hän oli siihen mennessä kirjoittanut jo yli 20 vuotta erilaisia jännitysnovelleja ja -romaaneja; Bloch kirjoitti kuolemaansa saakka ja hänen uransa oli tasalaatuinen loppuun asti. Jotkut pitävät toista jatko-osaa Psykoon eli suomentamatonta Psycho Housea (1990) yhtenä hänen parhaista kirjoistaan.
Bloch aloitti uransa 18-vuotiaana julkaisemalla Weird Talesissa novellin "Juhlat luostarissa", joka on suomennettu Markku Sadelehdon toimittamassa Kauhupokkari 1:ssä. Bloch kävi H. P. Lovecraftin kanssa kirjeenvaihtoa vuodesta 1933 alkaen, ja Blochin varhaisissa novelleissa onkin havaittavissa Lovecraftin vaikutusta. Lovecraftin kehittelemää Cthulhu-mytologiaa Bloch on käyttänyt monissa tarinoissaan.
Blochilla on ollut suuri vaikutus kauhukirjallisuuden historiaan: löydettyään oman äänensä 1940—50-luvulla hän vaikutti hyvin paljon mm. EC Comicsin julkaisemiin kauhusarjakuviin sekä Hämärän rajamailla -televisiosarjaan. Tätä kautta Bloch on vaikuttanut mm. Richard Mathesoniin ja Stephen Kingiin, jonka kirjoissa on Blochia muistuttavaa mustaa huumoria.
Blochin ensimmäinen romaani Huivi ilmestyi alun perin 1947 pienen Dial Pressin pehmeäkantisena kirjana. [Huom. ks. yllä korjaus.] Fawcett otti kirjasta toisen painoksen 1966. Bloch muutti lopun tätä painosta varten ja suomennos on tehty sen pohjalta. Huivi kertoo aloittelevasta ja lopulta Hollywoodiin päätyvästä kirjailijasta, jolla on pakkomielle murhata rakastajattariaan punaisella huivilla. Huivin on hänelle antanut hänen opettajansa, joka samalla yritti tappaa itsensä ja nuoren miehen. Huivissa on kirjallisiin piireihin ja Hollywoodiin kohdistuvaa satiiria, misogynismiä (joka on päähenkilön, ei välttämättä Blochin ominaisuus) ja vulgääripsykologiaa. Huivi on kuitenkin huima noir-teos, ja siinä on monia kohtauksia, jotka voisi sellaisenaan siirtää johonkin saman ajan elokuvaan (neonvalot vilkkuvat, kun päähenkilö juo viskiä hotellihuoneessaan) ja irvailua elokuvista, joiden nimissä on sana ’dark’. Jännitysromaanina Huivi on edelleen toimiva eivätkä Blochin tekemät muodistukset haittaa lukemista.
Psyko II, joka ilmestyi alun perin Warnerin julkaisemana pokkarina, on jatko-osamainettaan parempi kirja; Richard Franklinin samanniminen elokuva (1979) ei perustu kirjaan. Norman Bates pakenee mielisairaalasta nunnaksi pukeutuneena, kun taas samaan aikaan Hollywoodissa suunnitellaan elokuvaa Batesin tapauksesta. Parasta kirjassa on epätietoisuus siitä, onko Bates todella elossa. Oli miten oli, Bloch keskittyy kuvaamaan yhteisöä, jonka keskinäiset vihanpidot ja sisäiset väkivaltaisuudet purkautuvat Batesin vaikutuksesta. Hollywood-kuvaus lähentää kirjaa kiinnostavasti Huiviin. Loppu on hivenen tökerö.
Blochilta on suomennettu pokkareina kaksi novellikokoelmaa. Kauhu-7 (1963), joka on jo keräilyharvinaisuus, on epätasainen kokoelma Blochin tarinoita vuosien varrelta. Rikoskirjallisuuden historian kannalta kiinnostavin on "Enok", jossa psykopaatti murhaaja hukuttaa uhriensa ruumiit suohon. Epäselvässä lopetuksessa Bloch antaa ymmärtää, että murhaaja ei sittenkään ole psykopaatti. Toisessa kokoelmassa Kauniita unia — parempia painajaisia (1960) rikoskirjallisuutta sivuaa "Unkarilainen rapsodia", jossa ammattirikollinen himoitsee naapuritalonsa kauniin naisen kultarahoja, joissa tämä kierii alastomana. Tarina päättyy epäonniseen keikkayritykseen. Kiinnostava on myös "Unelmien tehtailijat" (1953), koska siinä näkyvät samat Hollywoodin turhautumat kuin Blochin romaaneissa Huivi ja Psyko II. Kokoelman viimeinen novelli "Majakka" (1953) on ainakin historiallisesti kiinnostava, koska se perustuu Edgar Allan Poen keskenjääneeseen tarinaan. Kauniita unia — parempia painajaisia on alkuperäiskokoelmaa suppeampi — pois on jätetty mm. jo kertaalleen suomennettu "Enok" sekä Hugo-palkinnon voittanut tieteistarina "The Hell Bound Train" (1958). Kirjasta on myös jäänyt pois omistuskirjoitus Fritz Leiberille, Ray Bradburylle ja lännenkirjailija Samuel Peeplesille, jonka kanssa Bloch kirjoitti yhdessä Star Trek -sarjaa.
Blochilta on suomennettu lehdissä jokunen novelli. "Tuhon varjo" (1950) kuuluu Cthulhu-mytologian tarinoihin; novellin päähenkilö on Robert Blake -nimisen kauhukirjailijan ystävä ja novellissa esiintyvän Lovecraftin piirin jäsen. Jäntevän novellin lopetus on yritys siirtää Cthulhu-mytologia atomipommien kaudelle — idea on vähintään kiinnostava. Novellissa on sisäpiirin vitsejä: Robert Blake esiintyi Lovecraftin novellissa "Vainooja pimeydestä", johon Blochin kertoja tässä viittaa. Bloch oli Kauhu-7:ssä suomennetussa novellissaan "Teurastaja tähtien takaa" tappanut Lovecraftia muistuttavan hahmon verisesti erään Cthulhu-jumalan kynsissä.
"Yön kauhuissa" on tehokas paranoidi tunnelma, mutta lopetus on yllätyksetön — tämä on tosin seurausta Blochin tyylistä ja maneereista eikä hänen heikkoudestaan kirjailijana. "Pettävää kauneutta" on ilkeään loppuun päättyvä tarina pikkukaupungin rumasta tytöstä, joka on käynyt kauneusleikkauksessa saadakseen kiikkiin kaupunkiin palaavan komean poikamiehen. "Jää luokseni, Lucy" (1952) kertoo mielisairaalaan pannusta naisesta, jota Lucy-niminen ystävä houkuttelee lähtemään pois. Lopetus on Blochille tyypillisesti pirullinen.
Bloch on kirjoittanut paljon käsikirjoituksia sekä valkokankaalle että televisioon, lähinnä kauhu- ja jännityssarjoja, kuten Star Trek. Psykon menestyksen jälkeen Blochista tuli psykopaattijännärien kysytty kirjoittaja: hänen kynästään ovat lähtöisin sellaiset elokuvat kuin Cabinet of Dr Caligari (1962), joka perustui löyhästi Robert Wienen vuodelta 1919 olevaan klassikkoon, William Castlen Suomessa kielletty Strait-Jacket (1964) ja Yöllistä kauhua (1964) sekä Freddie Francisin ohjaamat The Psychopath (1965) ja The Deadly Bees (1966). Niin ikään Freddie Francisin ohjaama on myös Blochin omien novelleidensa pohjalta käsikirjoittama Torture Garden (1967), joka kuvittaa mm. novellit "Enok" ja "Mies, joka keräsi Poeta".

Romaanit:

Huivi. Suom. Anna Paljakka. Gummerus: Jyväskylä 1969. Alun perin The Scarf. Dial Press 1947, uudistettu painos Fawcett 1966. Suomennos tehty vuoden 1966 painoksesta.
Psyko II. Suom. Tauno Peltola. Gummerus: Jyväskylä 1984. Alun perin Psycho II. Warner 1982.

Novellikokoelmat:
Kauhu-7. E. O. Savolaisen kirjapaino: Helsinki 1964. Alun perin Horror-7. Belmont 1963. Sisältää novellit Enok, Richard Claytonin kummallinen lento, Kuolleista paluu, Mandariinin kanarianlinnut, Tien aukaisija, Sebekin salaisuus ja Teurastaja tähtien takaa.
Kauniita unia — parempia painajaisia. Science fiction -sarja 4. Nykylehdet: Helsinki 1980. Alun perin Pleasant Dreams — Nightmares. Arkham House 1960. Sisältää novellit: Karamelleja kullanmurulle, Unelmien tehtailijat, Taikurin oppipoika, Suutelen varjoasi, Avulias henki, Silmälasit, Unkarilainen rapsodia ja Majakka.
Novellit:
Ennustava vaaka, Lukemista Kaikille 11/1958.
Jää luokseni, Lucy, RikosPalat 2/1988. Alun perin Lucy Comes to Stay, Weird Tales, tammikuu 1952.
Läksiäisjuhlat, Apu 28/1977.
Mielikuvitusmurha, Alfred Hitchcockin valitut jännärit 2/1980.
Mies, joka oli Napoleon, Ellery Queenin jännityslukemisto 1/1962.
Mies, jolla oli harrastus teoksessa Olipa kerran murha... Kurki 38. Suom. Väinö J. Tervaskari. Tammi: Helsinki 1966. Julkaistu myös nimellä Mies, jolla oli harraste, Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 4. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1982. Julkaistu myös teoksessa Murha on sydämen asia. Suom. Kari Lindgren. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1989.
Pettävää kauneutta, RikosPalat 2/1987.
Teräksen vanki, Seura 49/1947.
Tuhon varjo, Jännityslukemisto — Seikkailukertomuksia 49/1958. Alun perin The Shadow from the Steeple, Weird Tales, syyskuu 1950.
Yön kauhuja, RikosPalat 1/1987.

Korjauksia ja lisäyksiä

Olin unohtanut tarkistaa Pulpografian fyysisen kappaleen, jonka reunoille olen tehnyt muistiinpanoja. Olen lisännyt tietoja H. Bedford-Jonesia koskevaan hakusanaan, lähinnä kirjan ilmestymisen jälkeen löytyneitä käännöksiä.

Lisäksi pitää mainita, että James Reasoner on blogissaan kirjoittanut selvittäneensä ainakin osittain joidenkin Stuart Jason -nimellä ilmestyneiden Bucher-kirjojen oikean tekijän. Se on James Dockery -niminen kirjoittaja, jolta ei oudosti ole julkaistu omalla nimellään mitään. Pat Hawkin salanimiluettelon mukaan Dockery on kirjoittanut Raymond Doyle -nimellä pornokirjoja. Löydän niistä yhden Abebooksista: Seed Bull -niminen kirja ilmestyi Pendulum-kustantamon julkaisemana vuonna 1969.

Sebastian Blayne

Lyhyt naiskirjailijan esittely; en ole edelleenkään varma, mikä teos on kyseessä eli onko se sittenkin Blaynen toinen teos, Terror in the Night (1951). Lopullista vahvistusta en voi antaa, koska en löydä kirjan kantta netistä. Kirja voisi olla parempi alkukielisenä, sillä Fawcett Gold Medal harvoin julkaisi mitään niin huonoa kuin tässä annan kirjan ymmärtää olevan. Kirja ei kuitenkaan edusta sitä nais-noiria, josta olen viime aikoina ollut kiinnostunut ja jonka edustajia ovat vaikkapa Elizabeth Sanxay Holding, Margaret Millar ja Dorothy Salisbury Davis.

Sebastian Blayne

Sebastian Blayne on Janet Huckinsin salanimi, jolla ilmestyi kaksi kirjaa vuosina 1951 ja 1953. Näistä toinen, Kuristaja, on suomennettu. Blayne on sekä kirjan tekijä että sen päähenkilö, yksityisetsivänä toimiva kuuluisa kirjailija. Kirjan sävy on yhtä keinotekoinen kuin Dorothy Sayersilla pahimmillaan ja sen maailma on yhtä kaukana todellisuudesta. Blayne on sekä epäuskottava että ärsyttävä päähenkilö. Juoni miehestä, joka pakkomielteen vallassa haluaa kuristaa vaimonsa, on typerä.

Romaani:
Kuristaja. Kultamitalikirja 5. Suom. Seppo Lahti. Pi-Ko: Helsinki 1961. Alun perin ilmeisesti Gay Ghastly Holiday. Fawcett 1953.

Pari lyhyttä taas

Pari lyhyttä hakusanaa Pulpografiasta.

Wyatt Blassingame on ilmeisesti tämä tyyppi, joka on kirjoittanut pulp-uransa jälkeen paljon lasten ja nuorten tietokirjoja. Tuollaisella nimellä varustettuja tyyppejä ei voi monta olla. Huomaa myös löytynyt kuolinvuosi (1985). Myöhemmin olen oppinut tietämään, että yksi legendaarisimpia pulp-agentteja (siis kirjailijoiden agentteja, ei fiktiivistä sankaria!) oli Lurton Blassingame, jonka sukulaisuudesta Wyattiin minulla ei ole kuitenkaan sen kummempaa tietoa. Tässä vielä (epätäydellistä) listaa Blassingamen pulp-novelleista.

Thomas B. Black

Thomas B. Black (1910—?) julkaisi neljä Al Delaneysta kertovaa kirjaa: Four Dead Mice, The Pinball Murders, The 3—13 Murders ja The Whitebird Murders. The 3—13 Murders ilmestyi aluksi Detective Book Magazinessa. Delaney-romaaneissa on sanottu olevan Spillanea ennakoivaa toimintaa, vaikka Delaney ei olekaan Mike Hammerin kaltainen kostaja.
Blackilta on suomennettu yksi novelli, "Kestämätön alibi", jossa poliisietsivä selvittää murhan, vaikka hänen pomonsa pitää kuolemaa itsemurhana. Novelli on valitettavasti kaavamainen ja tylsä.

Novelli:
Kestämätön alibi, Seikkailujen Maailma 12/1954.

Wyatt Blassingame
Wyatt Blassingame (1909—1985) oli yksi tuotteliaimmista pulp-lehtien avustajista. Hän kirjoitti Ace G-Man Stories -lehteen Ghostista, entisestä taikurista, joka oli FBI:n salainen agentti; Ghost sai sittemmin oman lehtensä, joka ilmestyi vuosina 1939—43. Blassingame kirjoitti lisäksi Ace High Detective Magazineen, Detective Talesiin, Dime Mystery Bookiin, Private Detective Stories -lehteen, Public Enemyyn, Spicy Detectiveen ja Spicy Mystery Stories -lehteen, Strange Detective Mysteries -lehteen, jossa seikkaili sirkusesiintyjä Thin Man, Horror Stories -lehteen ja Thrilling Mysteryyn. Black Maskiin Blassingame kirjoitti sarjaa Bishop-nimisestä lehtimiehestä.
Joe Gee -niminen sankari oli erityisen kiinnostava, sillä hän ei pystynyt nukkumaan! Samaa ideaa käytti myöhemmin Lawrence Block parodisissa Evan Tanner -kirjoissaan, joissa Tanner käytti hyväkseen buddhalaisia rentoutumiskeinoja.
Blassingamella on myös yksi rikosromaani, John Smith Hears Death Walking (1944). John Smith on neworleanslainen yksityisetsivä, joka seikkailee myös suomennetussa novellissa "Murha ruumishuoneessa". Smith törmää tässä novellissa rikollisiin, jotka irrottavat kuolleelta mieheltä tämän ruumiinosia hotellihuoneessa. Joku rikollisista valittaa, ettei löydä miehen sormia lattialta! Novelli on tyypillistä, joskin ihan hauskaa pulp-pyöritystä, josta on turha hakea johdonmukaista juonta. Smith on kuitenkin siitä poikkeuksellinen yksityisetsivä, että hän seurustelee vakinaisesti ja menee tässä novellissa jopa naimisiin!
"Kadonneitten ihmisten tiessä" agentti John Allen selvittää eräällä hylätyllä tienpätkällä katoavien ihmisten arvoituksen. Siinä sivussa selviää myös pari muutakin asiaa, ja novellin rakenne hajoaa. "Täpärä pelastus" on parempi, tiivis novelli toimittajasta, jonka kaksi vankikarkuria nappaa pakomatkallaan mukaansa kostaakseen toimittajan tekemät paljastusjutut.
Blassingamelta on suomennettu myös kauhunovelleja. "Kauhujen vuode" kertoo miehestä, joka todisti lapsena äitinsä ja isänsä salaperäisen ja kammottavan kuoleman ja joka joutuu kohtaamaan pelkonsa aikuisiällä. Loppuratkaisu on rasistinen ja lajityypin tuntien myös ennalta arvattavissa. Huomattavasti parempi on "Kirottu rakkaus", jossa taiteilijan rakastaja tekee itsemurhan, mutta nouseekin vielä ruumishuoneella pystyyn vannomaan, että taiteilija tuhoaa kaiken, mitä hän oppii rakastamaan. Novelli on yksinkertainen, mutta tehokas — ehkä juuri yksinkertaisuus tekee tavanomaisista kauhutehoista mieleenpainuvia.
Seikkailujen Maailman numerossa 1/1950 on nimellä W. Blassingame julkaistu novelli "Leikittelyn hinta", jonka henkilöt ovat supisuomalaisia!

Novellit:
Kadonneitten ihmisten tie, Seikkailujen Maailma 9/1949.
Kauhujen vuode, Seikkailujen Maailma 3/1943.
Kirottu rakkaus, Seikkailujen Maailma 12/1951.
Kuolemaa tuottava rakkaus, Isku 49/1936.
Murha ruumishuoneessa, teoksessa Seikkailujen sankareita. Kanervan seikkailunovelleja 1. Kanerva: Lahti 1946.
Nuori todistaja, Viikon Kertojat 2/1958.
Täpärä pelastus, Seikkailujen Maailma 6/1952.

Ben Benson

Tähän ei mitään lisättävää, paitsi että Benson on yksi aliarvostetuimpia amerikkalaisia rikoskirjailijoita.

Ben Benson

Ben Benson (1915—1959) kirjoitti poliisiromaaneja, mutta muista vastaavista ne erottaa yksi ominaisuus: suurkaupungin sijasta ne sijoittuvat maaseudulle tai pikkukaupunkeihin ja niiden päähenkilöinä toimivat poliisit joutuvat usein hämmennyksiin kaupunkien hyörinän keskellä. Benson julkaisi 18 romaania, mutta työ jäi valitettavasti kesken hänen varhaisen kuolemansa vuoksi. Novelleja Benson julkaisi yhden postuumin kokoelman (The Frightened Ladies, 1960) lisäksi vain muutaman.
Bensonin ensimmäinen romaani oli Kiinalainen hevonen (1951), jossa esiintyi hänen sankarinsa Wade Paris. Paris on isokokoinen ja hiukan juro valtionpoliisi, jolla on maine erikoisten rikosten selvittelijänä. Häntä pidetään erehtymättömänä, mutta itse hän on eri mieltä.
Bensonilla on taito kehittää kiinnostavia juonia melko epätavallisista ja joskus jopa tylsän tuntuisista aiheista. Kiinalainen hevonen kuvaa antiikki- ja romukaupan maailmaa, jossa keräilijät ja kauppiaat murhaavat toisiaan yli tuhat vuotta vanhan hevospatsaan vuoksi. Suomennos on lyhennetty, ja siitä huomaa vain paikoitellen Bensonille tyypillisen taidokkaan eleettömyyden. Toisaalta siitä näkyy myös se, etteivät Bensonin tyyli ja ammattitaito olleet vielä täysin hioutuneet. [Mikä voi johtua myös käännöksestä. - jn]
Postimerkkikauppiaan kalamajassa (1952) murhataan kirjan nimen mukaisesti postimerkkikauppias. Asiasta kehkeytyy monimutkainen vyyhti, johon liittyvät niin pikkuhuijarit, postimerkkikauppiaat kuin katteettomat sekit ja vilpilliset sihteerit. Wade Parisin sinnikkäistä tutkimuksista koostuu vähäeleisesti kuva yhteisöstä, jonka tarkkaa hierarkiaa yritetään murtaa huijauksilla ja petoksilla. Benson kirjoittaa dialogia, joka paljastaa nopeasti kunkin ihmisen aseman yhteisössä. Valitettavasti kirjan ratkaisu tuntuu epäuskottavalta ja suomennos vaikuttaa paikoitellen lyhennetyltä.
Bensonin viimeinen kirja, postuumina ilmestynyt Yksi todistaja liikaa (1960) ei ole parhaita Bensoneita, mutta siinäkin hän pystyy luomaan yksinkertaisin keinoin kiinnostavan kuvan sekä poliisin toiminnasta että pienen yhteisön elämästä. Benson osasi olla paisuttelematta ja luoda jännitystä ilman ilmeisiä tehokeinoja. Yksi todistaja liikaa -kirjassa Wade Paris, joka on monista kohtauksista syrjässä, saapuu keskelle erikoista murhamysteeriä: paikallinen rikollispomo ja sairaalan puolalainen hoitaja ovat kuolleet ja sairaalan lääkäriä on ammuttu. Loppuratkaisu tuntuu valitettavasti vähän kaukaa haetulta.
Bensonin toinen vakiohahmo oli Ralph Lindsay, nuori valtionpoliisi, joka toimii minäkertojana. Lindsay-romaanit ovat Paris-kirjoja selkeämmin poliisiromaaneja ja niissä kuvauksen keskipisteenä on minämuotoisesta kerronnasta huolimatta koko poliisikunta. Lindsayssä on kiinnostavaa se, että hänen työpaikkansa vaihtuu kirjasta toiseen. Hän on myös haavoittuva henkilö — jokaisessa sarjan kirjassa hän joutuu kohtaamaan omat heikkoutensa. Lindsay ei varsinaisesti pääse niistä eroon, mutta kohtaamalla ne hän huomaa kasvavansa sekä ihmisenä että poliisina. Hän myös usein tappaa melkein vahingossa epäiltyjä, jotka oli tarkoitus saada kiinni elävinä. Tämä ei hänen kollegojensa mielestä heikennä hänen mahdollisuuksiaan tulla hyväksi poliisiksi.
Venus on kuollut -kirjassa (1953) Lindsay on juuri astunut palvelukseen ja joutuu heti suuren huijauksen kohteeksi. Nuori, kaunis nainen tutustuu häneen, kihloissa olevaan mieheen, ja kyselee tältä työasioita. Lindsay ei aavista mitään ja rakastuu naiseen. Kun tämä murhataan, Lindsay on vaikeuksissa. Benson kuvaa miellyttävästi Lindsaytä ristiriitojen keskellä: samalla kun hänen tehtävänään on ratkaista murha hänen täytyy pitää henkilökohtaiset tunteensa erossa siitä.
Tyttö ahdingossa -kirjassa (1954) Lindsay valitaan selvittämään pikkukaupungin liepeillä riehuvaa autovarkauksien sarjaa. Lindsayn ajatellaan olevan niin nuori, että hän sulautuu hyvin kaupungin lättähattunuorien sekaan. Hän joutuu jälleen kerran kohtaamaan omat tunteensa, kun hänelle selviää, että pääepäilty pitää kaunista nuorta naista vallassaan. Naisesta on kaikki elämänhalu jo kadonnut, mutta Lindsay ihastuu tähän tulevista häistään välittämättä. Miellyttävää kirjaa häiritsee suunnattomasti suomentajan käyttämä kakkosluokan stadin slangi. Kirjasta on tehty elokuva, Abner Bibermanin Yöllistä terroria (1955), jossa Lindsaytä esittää Michael Connell ja ”tyttöä ahdingossa” Mamie Van Doren.
Kirjassa Murha klo 22.03 (1955) Lindsay joutuu henkilökohtaisen ongelman eteen: hänen parinsa murhataan, kun he ovat vaihtaneet vuoroja. Lindsaytä ahdistaa niin hänen omatuntonsa kuin koko poliisiyhteisö. Benson kuvaa Lindsayn ristiriitaisia ajatuksia miellyttävän vähäeleisesti, toimintaan ja dialogiin keskittyen. Samalla murhaajan etsintää kuvataan tehokkaasti, asiassa pitäytyen. Benson ei luo jännitystä, vaan pikemminkin tehokkaan kuvan jännityksessä elävistä miehistä. Kirjassa — kuten muissakin Bensonin teoksissa — on poliisieetosta, mutta se ei ole häiritsevää. Moralisointiakin on yllättävän vähän — Bensonia voisi jopa väittää moniääniseksi, polyfoniseksi kirjailijaksi.
Väkivallan lopussa (1959) Lindsay ja hänen äreä, vastenmielinen partiokumppaninsa Sewell yritetään lavastaa epäiltyjen pahoinpitelijöiksi. Benson kuvaa kiinnostavasti yhteisön pyrkimystä pysyä yhtenäisenä. Riitasointuinen Sewell on niin ikään kiinnostava hahmo, ja Benson luo yhdessä kohtauksessa (Lindsay keskustelee miehen vaimon kanssa) tästä ”elävän” henkilön.
Bensonin harvoista novelleista yksi on suomennettu. ”Kaikkien aikojen kaappauksessa” nuori nainen, joka on osallistunut suureen huijaukseen, pakoilee lakia erämaamökissä, mutta joutuu ohiajavan miehen pauloihin.

Romaanit:
Kiinalainen hevonen. Lukki 6. Lounais-Suomen kirjapaino: Turku 1959. Alun perin Beware the Pale Horse. Mill 1951. (Wade Paris)
Murha klo 22.03. Manhattan 118. Suom. J. V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1975. Alun perin Broken Shield. Mill 1955. (Ralph Lindsay)
Postimerkkikauppiaan kalamaja. Tiikeri 18. Kotkan kustannus: Helsinki 1957. Alun perin Stamped for Murder. Mill 1957. (Wade Paris)
Strykniiniä stadionin rotille. Tiikeri 15. Kotkan Kustannus: Helsinki 1957. Alun perin Lily in Her Coffin. Mill 1952. (Wade Paris)
Tyttö ahdingossa. Otavan taskuromaanit 10. Suom. Tapio Hiisivaara. Otava: Helsinki 1961. Alun perin Girl in the Cage. Mill 1954. (Ralph Lindsay)
Venus on kuollut. Otavan taskuromaanit 18. Suom. Aarne T. K. Lahtinen. Otava: Helsinki 1961. Alun perin The Venus Death. Mill 1953. (Ralph Lindsay)
Väkivallan loppu. Otavan taskuromaanit 37. Suom. Matti Hossa. Otava: Helsinki 1962. Alun perin End of Violence. Mill 1959. (Ralph Lindsay)
Yksi todistaja liikaa. Manhattan 120. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1975. Alun perin The Huntress is Dead. Mill 1960. (Wade Paris)

Novellit:
Kaikkien aikojen kaappaus, Apu 10/1958. Alun perin ilmeisesti the Big Kiss-Off teoksessa Rex Stout (ed.): Eat, Drink, and Be Buried. Viking Press 1956.

H. Bedford-Jones

Henry Bedford-Jones ei ehkä tarkalla tutkimisella kuuluisi Pulpografiaan lainkaan, koska hän ei ollut rikos-, vaan seikkailukirjailija. Oli miten oli, kiinnostava kirjailija hän kuitenkin on, ja yksi maailman tuotteliaimpia kirjoittajia, johon nyt suhtautuisin vähemmän kriittisesti. Pulpografiaa tehdessä tiesin aika vähän pulp-lehtien seikkailukirjallisuudesta, ja se on ruvennut kiinnostamaan minua vasta myöhemmin.

Tässä on Bedford-Jonesista hyvä artikkeli ja tässä hänen haastattelunsa vuodelta 1926. Artikkelin kirjoittaja Peter Ruber on myös tehnyt Bedford-Jonesin elämäkerran, King of the Pulps, ja kirjailijalta on julkaistu paljon pelkästään pulp-lehdissä ilmestyneitä tekstejä uusina kirjoina. Vieressä oleva kirja on kiinnostava, koska siinä Cyrano de Bergerac ottaa mittaa d'Artagnanista! Olisipa tämmöinen suomennettu!

H. Bedford-Jones

Henry James O’Brien Bedford-Jones eli H. Bedford-Jones (1887—1949) oli kanadalainen, Amerikkaan siirtynyt pulp-senttari, joka kirjoitti lähinnä seikkailutarinoita, mutta jonkin verran myös rikoskirjallisuutta. Bedford-Jones oli monien pulp-lehtien vakioavustaja ja kirjoitti mm. sellaisiin lehtiin kuin All Detective Magazine, Clues, Detective Fiction Weekly, jossa seikkaili hänen sarjasankarinsa timanttivaras Riley Dillon, ja Mystery Magazine, jossa seikkaili John Cabot, Kuminaamainen mies. Bedford-Jones kuuluu Arthur J. Burksin ja Max Brandin kanssa tuotteliaimpiin ja nopeimpiin pulp-kirjoittajiin: hänellä oli eri kirjoituskoneissa valmisteilla usein kaksi tai kolme tarinaa samaan aikaan. Bedford-Jones oli myös oman aikansa menestynein novellikirjailija.
Rikosromaaneja Bedford-Jones julkaisi vain kolme, vuosina 1921, 1924 ja 1930. Nimellä Donald F. Bedford hän kirjoitti tarinoita yhdessä Donald Frieden ja Kenneth Fearingin kanssa; Fearing on tunnetumpi Dagger of the Mindin (1941) ja The Big Clockin (1946) kirjoittajana. [Tämä tarkoittanee sitä, että Donald F. Bedford oli kolmen kirjoittajan käyttämä yhteinen salanimi - kohta saa luulemaan, että he tekivät yhteistyötä. Sitä en kuitenkaan usko. - jn]
Bedford-Jonesilta on suomennettu muutama novelli, joista useimmat sijoittuvat eksoottisiin ympäristöihin. "Skorpionin arvoituksessa" kiinalainen meripihkaskorpioni surmaa laivan miehistöä. Tarina on kerrottu miellyttävän taloudellisesti, mutta loppuratkaisu on arvattavissa ennalta. "Kostajassa" syyttömänä salakuljetuksesta tuomittu mies palaa Malaijille ja kostaa huijaajilleen. Tarina on melko tavanomainen, eikä Bedford-Jones saa siitä mitään kovin kiinnostavaa irti, pientä jännitettä lukuun ottamatta. Malaijille sijoittuu myös "Paholainen on kuollut", jossa Bedford-Jones yrittää laajempaa ja ehkä jopa Kiplingin tyyppistä otetta. Tähän hänen kykynsä eivät kuitenkaan riitä eivätkä tarinan eri osaset tunnu liittyvän toisiinsa mitenkään luontevasti. Kiinnostavampi on "Parhain kauppa", jossa yritetään selvittää, kuka ensimmäisenä keksi tehdä laivoja raudasta. Älyllisemmällä otteella tästä vaihtoehtohistoriaa läheltä liippaavasta jutusta olisi voinut saada melkein Jorge Luis Borgesia muistuttavan esseenovellin.
Kohtalainen on pitkähkö "Tarkkasilmä Gunn" (1951), jossa amerikkalainen lentäjä haaksirikkoutuu autiolle saarelle toisen maailmansodan aikaan ja tutustuu sekä muumioituneeseen että äänenä kummittelevaan merirosvoon. Rationaalinen loppuselvitys latistaa novellin tunnelmaa. Todennäköisesti paras Bedford-Jonesin suomennetuista seikkailunovelleista on "Aavekultaa", jossa kaksi Etelämeren seikkailijaa saa vihiä erikoisesta kulta-aarteesta. Novellin lopussa toinen miehistä, kyyninen ja pelottava Brent, tulee hempeämieliseksi eikä raaskikaan ottaa aarretta itselleen. Bedford-Jones luo tässä novellissa mainion jän-nitteen.
Poikkeavan aiheensa vuoksi hauska on "Espanjalaiset hansikkaat", jossa skotlantilainen aatelinen Thomas McNally pelastaa Ranskan kuninkaan Henrik IV:n salamurhaajien käsistä. Historialliset seikkailutarinat muodostivat pulp-lehdissä pienen, mutta selvästi erotettavan lajityypin. Bedford-Jonesin lisäksi joitain muitakin novelleja on suomennettu — esimerkiksi Max Brandin "Aarrelaiva" (Seikkailujen Maailma 10/1953).

Novellit:
Aavekultaa, Seikkailujen Maailma 11/1950.
Espanjalaiset hansikkaat, Seikkailujen Maailma 4-5/1949.
Kostaja, Seikkailujen Maailma 1/1937.
Paholainen on kuollut, Seikkailujen Maailma 2/1937.
Parhain kauppa, Seikkailujen Maailma 9/1949.
Skorpionin arvoitus, Seikkailujen Maailma 4/1950.
Taistellen voittoon, Lukemista Kaikille X/1953—5/1954. [tästä näköjään puuttuu numero, josta jatkokertomus alkaa; en tiedä sitä tällä hetkellä - jn]
Tarkkasilmä Gunn, Jännityslukemisto — Seikkailukertomuksia 41—44/1961. Alun perin Gimlet Eye Gunn, Weird Tales, syyskuu 1951. [Tarina ilmestyi tätä ennen jo Short Stories -lehdessä vuonna 1945. Weird Talesin julkaisu oli siis uudelleenjulkaisu. - jn]
Täysin kostettu teoksessa Seikkailujen vaaroja. Kanerva: Lahti 1947.
Vieraan lipun alla, Seikkailujen Maailma 9/1952.

Lännennovelli:
Seikkailu hiljaisella joella, Jännityslukemisto 20-22/1955.

Pulpografia Erotican johdantoa

Olen kirjoittanut viime päivinä johdantoa joskus ilmestyvään kirjaani Pulpografia Erotica, joka esittelee ainakin kaikki suomennetut amerikkalaislähtöiset seksipokkarit. Niitä ilmestyi täällä 1970-luvulla parissa kolmessa sarjassa, joista tärkein oli varmasti Cocktail, mutta jota parempi laadullisesti oli Domino, jossa on mahdollisesti jopa Lawrence Blockin ja Donald Westlaken kirjoittamat kirjat!

Tässä siis johdantoa, vielä sekavaa ja jäsentymätöntä ja melkein täysin editoimatonta materiaalia:

Eroottista fiktiota ja kirjallisuutta on ollut aina antiikin ajoista saakka ja kauemminkin ja monta aikakautta on lupa pitää eroottisen ja jopa pornografisen kirjallisuuden kultakautena. Esimerkiksi viktoriaaninen aika - 1800-luvun loppu ja 1900-luvun alku - oli Englannissa vireän eroottisen kirjallisuuden aikakausi, joka synnytti lukuisia klassikoita, kuten Herra Jackin ihmeellisen huoneen ja Oscar Wilden kirjoittamaksi väitetyn Teleny-romaanin (sekä lukemattomia muita, joista suurinta osaa ei ole suomennettu). Myös myöhäiskeskiaika Rabelaisineen ja Aretinoineen voisi olla erotiikan kulta-aikaa.
Omanlaisensa erotiikan ja pornografian kulta-aika olivat 1950-1970-lukujen Yhdysvallat ja maata villinnyt halpojen seksipokkarien buumi. Pokkarit eli pehmeäkantiset taskuun mahtuvat kioskeissa ja muualla kirjakauppojen ulkopuolella myydyt kirjat olivat 1940-luvun keskeisiä innovaatioita, joka aikoinaan mullisti kirjakaupan ja kustantamisen totutut puitteet. Halpoina pokkareina ilmestyi kaikenlaista kirjallisuutta aina klassikkojen uusintapainoksista kovapintaisiin rikosromaaneihin ja kaukana avaruudessa liitäviin tieteiskirjoihin. Seksi oli yksi pokkarien keskeisiä lajityyppejä - se oli niin suosittua, että seksikirjojen kustantajat ansaitsivat sillä miljoonaomaisuuksia ja pystyivät ostamaan huviloita. Seksipokkarit katosivat melkein yhtä nopeasti kuin olivat ilmestyneetkin, suureksi osaksi siitä syystä, että seksi valtasi 1970-luvun alussa myös valkokankaat. Avoimesti kuvatun seksin aikakautena ei ollut tarvetta luetulle sanalle. Lisäksi valtavirtakirjallisuus otti rohkeita askelia kohti avoimempaa eroottisuutta - todistuksena muun muassa Nabokovin Lolita (1959) sekä Henry Millerin teokset. Seksipokkareita ilmestyi kuitenkin vielä 1980-luvulla, mutta niiden suosion päivät olivat jo takana. Nyt ne ovat
On vaikea sanoa, mikä oli ensimmäinen varsinainen seksipokkari. 1920-1930-luvuilla, niin sanottujen pulp-lehtien aikakaudella, nähtiin paljon halpoja lukemistolehtiä, joissa julkaistiin paljon aikakaudelle tyypillistä häveliästä erotiikkaa. Tällaisia lehtiä olivat muun muassa Spicy Western Magazine, jossa seksiä yhdistettiin lännenaiheisiin, sekä Snappy Stories, joka keskittyi lähinnä tarinoihin, joita nykyään kutsuttaisiin romanttisiksi. Samaan aikaan julkaistiin myös niin sanottuja Tijuana Bibleja, pieniä lehtisiä, joissa tunnetut sarjakuva- ja animaatiohahmot pantiin tekemään seksuaalisesti eksplisiittisiä asioita. 1940-luvulla kukoistivat myös nimettömästi julkaistut eroottiset lehdet, ja seuraavalla vuosikymmenellä taas nähtiin paljon pin up -lehtiä, joiden kuvissa nähtiin hohdokkaasti piirrettyjä naisia. Samaan aikaan nähtiin myös niin sanottuja bondage-lehtiä, joiden mallit, kuten Betty Page, ovat myöhemmin tulleet kulttihahmoiksi. Bondage-lehdissä naiset olivat usein sidottuja erilaisiin asentoihin ja heihin kohdistettiin jonkinlaista väkivaltaa. Bondage-lehtiin piirsivät sellaiset alan tunnetut nimet kuin Eric Stanton ja Bill Ward. Stanton ja Ward jatkoivat 60-luvulla seksipokkarien kansien piirtämistä, ja samantyyppisiä aiheita kuvittivat myös Gene Bilbrew (joka oli harvoja afroamerikkalaisia alan toimijoita) ja Bill Alexander.
Seksipokkareita julkaistiin jo 1950-luvulla, vaikka Yhdysvalloissa ilmapiiri oli tuolloin melko vanhoillinen. Tapaus, jonka on nähty mahdollistavan seksipokkarien mittavan esiinmarssin, oli Grove Pressin tekemä D. H. Lawrencen Lady Chatterleyn rakastajan sensuroimattoman painoksen julkaisu. Kirja ja kustantaja asetettiin oikeuteen, mutta Grove Press voitti ja julkaisi myöhemmin vielä rohkeamman teoksen, Henry Millerin Kravun kääntöpiirin. Grove Press voitti tämänkin oikeudenkäynnin ja samalla oikeudenkäynnin voittivat myös kirjakauppiaat, joita aiemmin oli uhannut oikeudenkäynti. Samalla oikeus asetti ennakkotapauksen, jonka avulla myöhemmin muut kustantajat pystyivät perustelemaan, miksi ne pystyivät julkaisemaan sellaista kirjallisuutta kuin julkaisivat. Kustantajat pystyivät vetoamaan, että heidän julkaisemansa kirjat eivät ollet vailla kirjallisia, taiteellisia, poliittisia tai yhteiskunnallisia arvoja - aivan kuten oikeus oli todennut Lawrencen ja Millerin romaaneista.
Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut, että seksipokkarien julkaiseminen olisi ollut kaikkien viranomaisten mieleen. Esimerkiksi New Yorkissa kustantajia ja jälleenmyyjiä vainottiin kovalla kädellä, ja varsinkin ennen vuoden 1963 [tsekkaa vuosi] maailmannäyttelyä kaupunkia ja varsinkin pornokauppiaiden pesäpaikaksi leimattua Times Squarea siivottiin rankasti. Tosin kun erään pokkarilevittäjän varastot takavarikoitiin, levittäjä nosti New Yorkin poliisilaitosta vastaan oikeussyytteen ja vieläpä voitti.
Toinen seksipokkarien esiinmarssin mahdollistanut asia oli 1950-luvuilla kukoistanut pokkarien myyntisysteemi. Pokkareita levitettiin samalla tavalla kuin lehtiä aiemmin kioskeihin ja myyntikojuihin: nimikkeet vaihtuivat joka kuukausi, ja varsinkin niin sanottu mass market -levitys oli koko maan kattavaa. Isoimmat ja nimekkäimmät seksipokkarikustantajat pystyivät käyttämään tätä arvokkaampien pokkarikustantajien, kuten Fawcettin, käyttämää levityssysteemiä, jossa kirjoja myytiin tavarataloissa, drug storeissa, kirjakaupoissa ja lahjakaupoissa. Fawcettin lisäksi muita isoja pokkarikustantamoita olivat Dell ja MacFadden, Signet, Pocket Books, Berkley ja jo mainittu Grove Press, joka klassikoiden lisäksi julkaisi myös paljon pornografisia klassikoita, varsinkin viktoriaaniselta ajalta.
Mass market -levityksen rinnalla pienemmät kustantajat ja muut alalla toimineet käyttivät suppeampaa levitystä, josta on käytetty nimitystä "secondary". Tässä systeemissä kirjat myytiin lähinnä alan kaupoista. Tässä systeemissä kustantajat toimivat itse usein välittäjinä. Rajana mass market- ja secondary-kustantajien välillä on pidetty nimikkeiden painosmääriä: mass market -pokkareita painettiin jopa sata tuhatta kappaletta, kun taas secondary-pokkareita painettiin 10 000 ja 30 000 kappaleen välillä.
Monet kirjojen levittäjät olivat isoja tekijöitä alallaan ja usein myös värikkäitä hahmoja. Esimerkiksi Reuben Sturman piti Eros Gold Stripe- ja Consolidated-levitysfirmojensa lisäksi peep-showpaikkoja sekä valmisti ja myi seksileluja sekä -elokuvia. Sturmaniin liittyy kiinnostava ratsia-anekdootti: Saber Booksin julkaisema, salanimi Oscar Peckin kirjoittamaksi merkitty Sex Life of a Cop (1959) on harvinainen, koska FBI takavarikoi Sturmanin Clevelandin varastosta 590 kappaletta kyseistä kirjaa. Sturmanin on kuitenkin lopulta sanottu olevan maailman suurin pornokauppias, joka levitti tuotteita - elokuvia, lehtiä, kirjoja, laitteita - ympäri maailmaa. Hän loi suhteita tanskalaiseen pornoteollisuuteen ja toi tanskalaisia seksielokuvia Yhdysvaltoihin. Sturman panosti videoon jo varhain - hän julkaisi ensimmäiset pornovideot niinkin aikaisin kuin vuonna 1974. Sturmanin mafiakytkökset olivat huomattavat, ja hän joutui useita kertoja vankilaan. Sturmanin poika David on perinyt isänsä firman ja omaisuuden.
Toinen tärkeä levittäjä oli Herman Womack, joka oli erikoistunut homoerotiikkaan; vuonna 1970 hänet tuomittiinkin homokirjallisuuden ja muun aineiston levittämisestä. Kolmannen tärkeän levittäjän Mike Thevisin loppu oli ehkä surkein: hän kuoli vankilassa jouduttuaan sinne murha-, kiristys- ja tuhopolttosyytteistä. Hänen tiedetään murhanneen kilpailijoitaan.
Seksikirjoja myytiin 1960-luvulla paljon myös postimyyntinä. Kirjojen takasivuilla oli mainoksia ja tilauskuponkeja ja kirjoja toimitettiin etäisiinkin paikkoihin pienellä vaivalla.
Jotkut levittäjät toimivat myös kustantajina. On epäilty, että esimerkiksi Liberty Gift Shop, joka toimi New Yorkin Times Squarella, oli vastuussa sellaisista kustantamoista ja niiden alanimikkeistä (imprints) kuin Unique, After Hours, Nitey Nite ja First Niter. Liberty Gift Shopin omistaja oli Stanley Malkin, joka oli levittänyt myös Irving Klawin Nutrix-firman teettämiä bondage-lehtiä. Klaw oli hänkin joutunut antiamerikkalaista toimintaa tutkivan komission kuultavaksi vuonna 1955 - epäiltiin, että bondage-lehdet villitsisivät nuorisoa väkivaltaan ja rikollisuuteen.
Osa 1960-luvuilla julkaistuista seksipokkareista oli fly-by-night -tyyppisiä, mikä tarkoittaa sitä, että niillä ei ollut varsinaista kustantajaa. Kirjan kannessa saattoi lukea esimerkiksi "An Original Arrow Reader", mutta kirjan takana ei kuitenkaan ollut lain vaatimaa firmaa (jolla olisi esimerkiksi osoite verotusta varten). Tällaiset kirjat olivat usein laittomia uusintapainoksia aiemmin ilmestyneistä kirjoista. Useat fly-by-night -kirjat oli tehty niin, että joku oli saanut käsiinsä myymättä jääneitä kirjoja, joita ei ollut toimitettu takaisin kustantajalle, ja vaihtanut niiden kannet uuteen ja laittanut kirjalle uuden nimen.
Mass market- ja secondary-pokkarien välillä oli myös sisällöllisiä eroja. Mass market -pokkarit olivat usein asiallisempia ja niissä oli vähemmän seksiä ja erotiikkaa kuin secondary-kirjoissa, joissa korostettiin eksoottisia aiheita, kuten homo- tai lesboseksuaalisuutta, fetisismiä ja sadomasokismia. Esimerkiksi Eric Stanton ja Bill Ward kuvittivat juuri secondary-pokkareita, eikä heillä ollut asiaa vakavampien mass market -pokkarien pariin. Mass market -pokkareissakin käsiteltiin usein eksoottisia aiheita, kuten lesbosuhteita, mutta hienovaraisemmin ja henkilökohtaisemmin. Henkilöt olivat ongelmallisia ulkopuolisia, kun secondary-pokkareissa he olivat kaksiulotteisia pervertikkoja. Selvää lienee varmasti myös se, että secondary-pokkarit olivat useasti huonommin tehtyjä ja painettuja ja niissä käytetty paperi oli huonompaa.
1960-luvun puolivälissä markkinat vapautuivat vieläkerran. Yhtenä tärkeänä käännekohtana on nähty oikeudenkäyntiä vuonna 1965, jossa newyorkilaista lehtimyyjää syytettiin siveettömän aineiston myymisestä (valeoston tehneelle poliisille). Oikeudessa päätettiin jättää kaikki siveettömyyssyytteet huomiotta. Erotiikan historioitsija Jay Gertzman toteaa, että vuoteen 1969 mennessä seksipokkarit olivat korvautuneet kokonaan "fuck bookeilla", toisin sanoen kirjoilla, joissa seksi oli ottanut käytännössä pääosan juonelta ja henkilöhahmoilta.
Vuonna 1969 ilmestyi myös ison kustantamon kovakantisena julkaisema seksikirja, joka aiemmin olisi ilmestynyt pieneltä pokkaripajalta. Toimittaja Mike McGrady, joka työskenteli Newsdayssa, oli kerännyt kasaan joukon kollegoitaan, jotka kirjoittivat yhteistuumin romaanin Naked Came the Stranger. Kirja julkaistiin salanimellä Penelope Ashe kovakantisena kekseliään ja vihjailevan kannen kanssa, ja siitä tuli valtavan suosittu. Kirjan kustantaja Lyle Stuart jatkoi seksiaiheella rahastamista: salanimellä J ilmestynyt teos The Sensuous Woman (1970) oli sekin suosittu ja pääsi tietokirjojen listalla kolmanneksi.
Naked Came the Stranger ilmestyi myös suomeksi nimellä Tulit luokseni alasti (Jarkko Laineen suomentamana!). The Sensuous Woman ilmestyi täällä nimellä Haluttu nainen. Kirjojen on nähty poistaneen lopullisesti rajat valtavirtakirjallisuuden ja seksipokkarien väliltä - ainoastaan selkeämmin pornografiset "fuck bookit" jäivät edelleen marginaaliin. Tähän liittyi olennaisesti se, että kannessa ei nähty aiemman kaltaisia suorasukaisia ja väkivaltaa sisältäviä kuvia. Halutun naisen kannen haluttiin muistuttavan tyyliä, jolla naisille markkinoitiin tavarataloissa saippuaa ja tuoksuja.
Kirjakauppias, vanhoihin pokkareihin erikoistunut Stephen J. Gertz taas on listannut muita tekijöitä seksipokkarien mailleenmenossa: ala kärsi myyntikadosta 1960-luvun lopussa, kun kirjoja ei asukasyhdistysten kampanjoiden takia saanut enää myydä kirjakaupoissa, vaan niitä myytiin enää vain pornokaupoissa ja elokuvat korvasivat painetun sanan seksinkuluttajien keskuudessa. Lisäksi mafia ja muu järjestäytynyt rikollisuus otti vallan pornobisneksessä. Earl Kemp sanoi haastattelussa, että vuoteen 1973 mennessä mafia omisti 99 prosenttia kaikesta pornobisneksestä. Kirjat myös huononivat Gertzin mielestä: 1960-luvun seksipokkarit olivat usein olleet humoristisia, mutta 1970-luvun alussa pornoala muuttui vakavammaksi. Kirjoja tehtiin enää vain masturbaatio mielessä, ei lukemisen nautinto.

Seksikustantajia

Seksipokkarikustantajia oli 1950- ja 1960-luvuilla monenlaisia. Osa oli alalla selvästi ilman omaa syytään, ajautuneena, mutta osa oli selkeästi omalla alallaan.
Ajautuneista merkittävin oli varmasti Milton Luros, jonka juutalainen tausta näkyi siinä, että hän siteerasi Talmudia jatkuvasti. Luros oli aloittanut uransa science fiction -lehtien kuvittajana, joka teki kansia muun muassa Science Fiction Quarterly- ja Future Science Fiction -lehtiin. Kun scifi-markkinat kuivuivat kasaan 1950-luvulla, Luros alkoi kuvittaa miestenlehtiä, kuten Adamia ja Knightia. 60-luvun alussa hän perusti firman nimeltä American Art Agency ja alkoi julkaista laadukkaalle, kiiltävälle paperille painettuja pin up -lehtiä, kun aiemmin ne oli painettu huonolle sellupitoiselle paperille. Tätä on pidetty yhtenä osana seksilehtien vallankumousta. Vähitellen Luros siirtyi myös kirjankustantamiseen - yksi hänen nimikkeistään oli Barclay House, joka julkaisi seksiaiheisia tietokirjoja. Suuri osa kirjoista oli kuitenkin kaikkea muuta kuin ei-fiktiota, vaan enemmänkin keksittyä faktaa. Myöhemmin 1960-luvulla Luros perusti Brandon House -alanimikkeen, jolla ilmestyi laadukasta erotiikkaa ja pornografiaa. Sarja syntyi, kun nuori Brian Kirby toi Euroopasta Terry Southernin ja Mason Hoffenbergin Candyn, joka oli ilmestynyt Pariisissa salanimellä Maxwell Kenton. Luros antoi Kirbylle vapaat kädet toteuttaa Brandon House -sarjaa. Brian Kirby sai jatkaa hyväksi havaitulla uralla ja Luros antoi tämän perustaa uuden sarjan, Essex Housen, jonka ansiosta Kirbya on verrattu legendaariseen eroottisten kirjan kustantajaan Maurice Girodiasiin. Essex Houselle kirjoitti muun muassa scifi-klassikko Theodore Sturgeon (romaani Godbody jäi tosin julkaisematta ja se ilmestyi postuumisti vuonna 1986). Kirbylla oli lisäksi neuvottelut kesken Jim Morrisonin kanssa, mutta Doorsin laulaja kuoli ennen kuin sai käsikirjoituksen valmiiksi.
60-luvun lopulla seksipokkarien myynti heikkeni niin, että Luros lakkautti Essex Housen ja Brandon House -sarjassa julkaistiin enää vain uusintapainoksia. Seuraavan vuosikymmenen alussa Luros myi firmansa Paul Wisnerille ja Reuben Sturmanille.
Luroksella aloitti uransa Milton Van Sickle, joka siirtyi 1960-luvun lopulla Monte Carloon toimittamaan kirjoja Jim Stevens -nimisen miehen Liverpool Library Pressille. Stevens oli siirtänyt firmansa Monacoon veroja pakoillakseen. Kirjat menestyivät, koska niitä levitettiin Euroopassa hyvin: tavallisesti pornokirjat myivät noin 30 000 - 40 000 kappaletta, mutta Liverpool Libraryn kirjoja meni yleensä 80 000 per painos. Kirjat myivät niin hyvin, että Stevens pystyi maksamaan käsikirjoituksesta jopa 1200 dollaria - lisäksi kirjoittajien vuokra Monte Carlossa maksettiin.
Liverpool Library Pressille kirjoja kirjoitti muun muassa kovaksikeitettyjen dekkarien kirjoittajana tunnettu Bill Pronzini, joka kertoi myöhemmin kirjoittaneensa Stevensin kustantamolle 25 pokkaria vuosina 1969-1972. Osan näistä hän kirjoitti yhdessä Jeffrey Wallmannin kanssa. Pronzini on kertonut hauskoja anekdootteja työstään pornokirjoittajana: fuck-sanaa sai käyttää, varsinkin dialogissa, mutta muita kirosanoja, kuten cocksuckeria, ei. Pronzini ja Wallmann saivat kustantajalta aiheen (esimerkiksi insesti) ja ohjeen sijoittaa jokaiseen noin 20 liuskan lukuun yhden pitkän ja graafisesti kuvaillun seksikohtauksen. Kirjojen alkuun piti kirjoittaa esipuhe, jossa kirjan kuvaamat tapahtumat tuomittaisiin ja asetettaisiin sosiaalisiin yhteksiin. Pronzini ja Wallmann pitivät hauskaa kustantajien vaatimusten kustannuksella, ja Pronzini kertoo, että Wallmann keksi fraasin "neoteric concepts for succor in interpersonal relationships", jota viljeltiin esipuheissa useasti.
Selkeämmin omasta halustaan seksipokkarialalla toimi Marvin Miller. Hän oli entinen nuorisorikollinen, joka huonosta koulukotitaustastaan oli älykäs ja hyvä matematiikassa. Alumiinibisneksessä rahansa tehnyt Miller perusti omat kirjakustantamonsa 1960-luvun alussa, päästyään vankilasta. Miller teki kirjansa halvalla ja käytti esimerkiksi halvinta mahdollista paperia ja teki tällä tietysti omaisuuden. Yhdessätoista kuukaudessa hän oli julkaissut jo 170 kirjaa Collector's Publications -nimellä. Kirjoihin kuului lähinnä klassikkojen uusintapainoksia, kuten ranskalaista Pierre Louÿsia. Osa kirjoista oli ilmeisesti laittomia uusintapainoksia Miller oli tyytyväinen siitä, että hänen julkaisemiaan kirjoja mainittiin eniten Citizens For Decent Literature -yhdistyksen listalla kirjoista, joista tulisi tehdä valitus. Milleriin liittyy kiinnostava anekdootti: hän julkaisi ensimmäisen John F. Kennedyn murhaa käsittelevän kirjan, nopeasti kasatun Four Dark Days -opuksen, jota Warrenin komissio käytti jopa todistusaineistona.
Yhtä lailla epämääräinen tyyppi oli Dave Zentner, jota monet alalla 1960-luvulla toimineet pitivät epämiellyttävänä huijarina. Zentner keskittyi julkaisemaan tietokirjoiksi naamioituja seksikirjoja, joita kaikenlaiset senttarit hänelle väsäsivät. Tyypillinen kirja oli esimerkiksi Dr. Sadie Cousinsin kirjoittamaksi väitetty Coital Therapy (1968) - Sadie Cousins oli Hugh A. Jones -niminen kirjoittaja, joka väsäsi Zentnerille peräti 49 vastaavaa kirjaa, alkaen vuoden 1967 teoksesta Spanking: Sex or Sadism, jossa luvattiin muun muassa katsaus läimäyttelyn tulevaisuuteen. Jones eteni urallaan tyttölehtiin ja pääsi television keskusteluohjelmaankin puhumaan pornografiasta ja erotiikasta. (Kerrotaan, että haastattelija solvattuaan Jonesia ensimmäisen vartin antoi tälle lapun ja sanoi: "Ota yhteyttä tähän kundiin, hän maksaa paremmin.") Zentnerin kustantamoita tai sarjanimikkeitä olivat muun muassa Venice Books ja Century Books.
Aiempia asiallisempi kustantaja oli entinen sarjakuvakäsikirjoittaja Harry Shorten, joka oli syntyisin New Yorkin Midwoodista. Shorten sijoitti sarjakuvista saamansa rahat pokkareihin ja hän perusti oman kustantamonsa vuonna 1957. Vuonna 1958 hänen Midwood Booksinsa saivat järjestysnumerot. Shorten ei itse ymmärtänyt kirjojen päälle, mutta hänellä oli laadukkaita tekijöitä, kuten kustannustoimittaja Elaine Williams, joka itse kirjoitti lesbopokkareita salanimellä Sloane Britain, sekä taiteellinen johtaja Marshall Dugger. Dugger tilasi kansikuvia Balcourt Art Servicen kautta ja useissa Midwoodin kirjoissa onkin upeat kansikuvat ja tekijöinä oli sellaisia tunnettuja pokkarikuvittajia kuin Paul Rader, Rudy Nappi ja Robert Maguire. Rader yksinään teki kolmisensataa kansikuvaa Midwoodille.
Ensimmäiset noin 40 Midwood-pokkaria kirjoitti lukuisa joukko samaan aikaan Nightstand-sarjaan kirjoittavia scifi- ja dekkarimiehiä, kuten Robert Silverberg ja Lawrence Block. Myös jo aiemmin 1950-luvulla aloittanut Orrie Hitt kirjoitti lukuisia Midwood-kirjoja. Myöhemmin Midwood sai omia vakiokirjoittajiaan, kuten March Hastings (oikea nimi Sally Singer), Gilbert Fox (joka kirjoitti mm. salanimillä Kimberly Kemp ja Dallas Mayo), Joan Ellis ja Jason Hytes (joka oli oikeasti Midwoodin kustannustoimittaja John Plunkett). Elaine Williamsinkin Sloane Britain -kirjat ilmestyivät useimmiten Midwoodin sarjassa.
Alalla toimi myös useita homoaktivisteja. Yksi tällainen oli Sanford E. Aday, jonka kustantamoja ja nimikkeitä olivat Fabian, Vega ja Saber. Aday juuri julkaisi aiemmin mainitun Sex Life of a Cop -romaanin. Kirja aiheutti lukuisia oikeudenkäyntejä ja Aday jopa tuomittiin - peräti 25 vuodeksi! Aday oli aiemmin ottanut osaa homoliikkeeseen ja julkaissut ensimmäiset kirjansa niinkin aikaisin kuin 1953. Hän kirjoitti itsekin joitain romaaneja (Amber Dust, 1952; Satan's Harvest, 1953). Uudelleen julkaisun Adayn kustantamista kirjoista on nähnyt Lou Randin The Gay Detective (1961), joka sekoittaa nimensä mukaisesti kovaksikeitettyä toimintaa ja homon yksityisetsivän. Edelleen lukukelpoisena pidetyn kirjan kirjoitti salanimen turvin Gourmet-lehden kolumnisti Lou Hogan.
Yksi legendaarisimpia kustantajia on kuitenkin ollut Earl Kemp. Kempin kustantama ja toimittama Greenleaf Classics oli 1960-1970-luvuilla keskeinen seksipokkarisarja, joka yhdisti ajan poliittista ja underground-liikehdintää. Kempin takana oli William L. Hamling, joka oli perustanut 1950-luvulla Phenix Publications -nimisen firman, joka julkaisi Imagination-nimistä science fiction -lehteä. Hamling oli kova tieteiskirjallisuuden ystävä ja hän oli aiemmin toiminut chicagolaisen kustantamon Ziff-Davisin kustannustoimittajana. Hän oli myös kirjoittanut scifi-lehtiin - hänen tarinansa "Shadow of the Sphinx" (Fantastic Adventures -lehdessä vuonna 1944) on kauhutarina egyptiläisestä noidasta. Miestenlehtialalle Hamling lähti vuonna 1955 perustaessaan Rogue-lehden, jonka toimittajana toimi pitkään scifi-klassikko Harlan Ellison. Hamling testasi lain rajoja Roguella ja laittoi lehden tilattavaksi, vaikka tuolloin Playboy ja muut miestenlehdet oli tuomittu ainoastaan kioskimyyntiin. Hamling voitti oikeudenkäynnin, mikä avasi tien myös Playboyn menestykselle.
Myöhemmin vuonna 1959 hän perusti Nightstand Books -alanimikkeen, jolle kirjoittivat kirjoja Ellison sekä toinen scifi-kirjailija Robert Silverberg. Hamling ja Ellison onnistuivat haalimaan kustantamolle kirjoittajiksi monia myöhemmin rikoskirjallisuuden klassikoiksi nousevia nimiä, kuten Lawrence Block, Evan Hunter ja Donald Westlake. Muita kirjoittajia olivat muun muassa sisällissotasaagoillaan bestseller-kastiin myöhemmin noussut John Jakes, pokkaristi Day Keenen poika Al James, Hal Dresner, Thomas Ramirez ja William Knoles, joka paremmin muistetaan agenttiparodia 0008:n kirjoittajana. Monet kirjoittajat ovat pysyneet omista pornosalanimistään hiljaa, mutta ne on melko pitävästi onnistuttu selvittämään. Kirjoittajakunnan laadun takia Hamlingin Nightstand-kirjoja on pidetty yhtenä parhaista seksipokkarisarjoista - varsinkin kun kirjojen kannet olivat laadukasta kuvitusta ja kuvittajina oli sellaisia merkkitekijöitä kuin Harold W. McCauley ja Robert Bonfils. Joitain Nightstand-kirjoja on julkaistu uudestaankin viime vuosina, varsinkin Lawrence Blockin rikosaiheisia romaaneja. Nightstand Booksin lisäksi Hamling julkaisi Ellisonin toimittamaa Regency-pokkarisarjaa, jossa julkaistiin rikos-, science fiction- ja kauhukirjoja muun muassa Robert Blochilta, Philip José Farmerilta, Jack Webbiltä ja Jim Thompsonilta sekä salaperäiseltä B. Travenilta (Stories by the Man Nobody Knows, 1961).
Nightstandin laadukas kirjoittajajoukko kerättiin käytännössä newyorkilaiselta kirjallisuusagentilta Scott Meredithiltä, jonka asiakkaita ja työntekijöitä Hamlingin käyttämät kirjoittajat olivat. Meredith tunnetaan laadukkaan kovaksikeitetyn ja muun lajityyppikirjallisuuden tarmokkaana agenttina, mutta kirjailijoille itselleen sopimukset Meredithin kanssa eivät olleet kovin kannattavia: 2000 dollarin palkkiosta, jonka Hamling maksoi, yli tuhat meni Meredithille ja loput kirjoittajalle.
Viranomaisten ahdistelu sai Hamlingin kuitenkin lopulta 1960-luvun puolivälissä muuttamaan Chicagosta San Diegoon. Uuden kustantamon nimeksi tuli Phenix Publishers ja Hamling perusti myös oman välittäjäfirman. Vuoden 1966 vapauttavien siveettömyyspäätösten jälkeen seksikustantajan arjen olisi pitänyt tulla helpommaksi, mutta viranomaiset eivät edelleenkään päästäneet Hamlingia ja Kempiä helpolla. Poliisi kuunteli kustantamon puheluita ja postitoimistossa kustantamon postia tarkkailtiin.
Tästä huolimatta Hamlingin nimikkeet julkaisivat 500 kirjaa vuodessa ja Hamling oli moninkertainen miljonääri. Hänellä oli kaksi asuntoa, Palm Springsissä ja La Jollassa, ja lisäksi hänellä oli kattoasunto Phenix Publishersin toimistossa.
Osa Hamlingin julkaisemista kirjoista oli alkuperäisiä seksipokkareita, osa oli Olympia Press -nimikkeen alla julkaistuja eroottisia klassikoita. Nightstandin lisäksi Hamlingin kustantamon alanimikkeistä oli Greenleaf Classics, joka 1970-luvun alussa oli Yhdysvaltain viidenneksi tuotteliain pokkarikustantamo, heti ison Bantamin jälkeen.
Greenleaf oli hippihenkinen kustantamo. Earl Kemp piti päämajaansa Meksikon Jaliscossa ja monet Greenleafin kirjoittajat pitivät siellä majaansa - kokaiinia ja tequilaa riitti. Greenleafille kirjoittivat monet vapaamieliset senttarit, kuten William Knoles, joka kirjoitti jo mainittua Agentti 0008 -sarjaa, Jerome Murray, Donald Gilmore (joka kirjoitti lukuisia seksiaiheisia "tieto"-teoksia). Myös jo 1940-luvulla länkkäreitä kirjoittanut Lee Floren asusteli seudulla ja kirjoitti seksikirjoja. Yksi tuotteliaimpia naisia oli Linda DuBreuil, joka kirjoitti yli 300 seksikirjaa - kiinnostavaa on, että myös hänen poikansa, John Eric Poling, kirjoitti lukuisia seksipokkareita salanimellä Eric Jay. Myös maailman surkeimpana elokuvaohjaajana tunnettu Ed Wood kirjoitti useita pornokirjoja Greenleafille - kiinnostavin näistä on varmasti oman Orgy of the Dead -elokuvan romaaniversio (1966), jonka upean kannen piirsi Robert Bonfils.
Greenleafin ja Hamlingin kustannusuran loppu tuli vuonna 1971, kun Greenleaf julkaisi rajusti kuvitetun laitoksen Yhdysvaltain hallituksen teettämästä selvityksestä Report of the President's Commission on Obscenity and Pornography. FBI kävi kirjan ja julkaisijoiden kimppuun, ja vaikka siveettömyyssyyte kumottiin, Hamling ja Kemp sekä muita kustantamon pomoja tuomittiin parittamisesta postin avulla. Hamling ja Kemp joutuivat vankilaan, ja Greenleafin kirjojen taso laski huomattavasti.
Hamlingin palveluksesta lähti myyntimies Don Patrick, joka perusti oman kustantamonsa PEC:n eli Publisher's Export Companyn. PEC:llä oli lukuisia alanimikkeitä, kuten Rapture Novels, PEC Giants, Girls Together, Colorful Novels (jotka oli tarkoitettu mustille lukijoille), Narcissus Series (joka käsitti lähinnä homokirjallisuutta) ja Pompeii Press, jossa julkaistiin sadomasokisista kirjallisuutta. PEC oli monia muita seksikustantajia rohkeampi ja se julkaisi useita kokeellisiksi luonnehdittavia pornoromaaneja, jotka eivät olisi menneet muilta kustantajilta läpi. Yksi kiinnostavimpia PEC:n kirjoittajista oli Ron Haydock, joka kirjoitti salanimellä Vin Saxon. Hän oli 1950-1960-lukujen vaihteessa ollut villi rokkari, joka esiintyi Ron Haydock and the Boppers -yhtyeensä kanssa, ja hänen seksikirjoistaan monet ovatkin rock-aiheisia. PEC:n kirjoista suomeksi ei kuitenkaan ole ilmestynyt kuin yksi Hal Stewardin julkaisema jännäri Sadistin piruetti.
PEC:n kirjailijoista Haydock kirjoitti myös Lou Kimzeyn kustantamaan France Books -sarjaan. Kimzey oli aloittanut kustantajan uransa julkaisemalla rock- ja teinilehtiä, kuten Hop Up ja Dig, ja hän julkaisi myös Forrest Ackermanin legendaarista Famous Monsters -lehteä, jonka toimittajaksi Ron Haydock valittiin.
Kimzeylläkään ei ollut kovin hyvä maine kirjoittajien keskuudessa. 1990-luvulla lukuisia tosirikoskirjoja muun muassa Mustan dahlian tapauksesta kirjoittanut John Gilmore tekaisi 60-luvulla useita seksipokkareita France Booksille, ja hänen appiukkonsa (!) varoitti, että Kimzey on huijari: "Et saa rahaa, ellet mene toimistoon ja huuda ja uhkaile heitä. Jos soitat puhelimella, he eivät ikinä maksa."

***

Musta feministi- ja lesboaktivisti Donna Allegra on kirjoittanut, että 60-luvun pornografia muovasi hänen seksuaalista identiteettiään monin tavoin. Allegran oman kertoman mukaan hän käytti kovaa heteroseksuaalista pornoa masturbaatiokirjallisuutena ja pehmopornoa, jossa oli useita lesbokuvauksia, fantasioiden lähteenä. Jo teini-ikäisenä hän kolusi kioskien ja kirjakauppojen epämääräisimpiä nurkkia, ja jos hän vain olisi kehdannut, hän olisi tilannut kirjoja suoraan kustantajilta – mutta silloin vanhemmat olisivat saaneet tietää.
Allegran ensimmäinen kosketus pornopokkareihin oli Joan Ellisin (oikealta nimeltään Julie Ellis) Summer Camp. Kirja oli osunut Allegran silmiin high schoolin alaluokilla. Myöhemmin Allegra kertoo lukeneensa mm. March Hastingsia, Sloan Brittainia, Randy Salemia, Dallas Mayoa ja Sheldon Lordia – viimeksimainittu oli monen kirjoittajan yhteissalanimi ja sitä käytti muun muassa Lawrence Block. Ann Aldrichin eli Vin Packerin lesbokirjojen päähenkilöitä hän on kavahtanut, sillä tämä kuvasi lesboja ilkeämmin kuin heterokirjailijat, vaikka oli itse lesbo. Allegran mukaan hän oppi tunnistamaan oikeanlaiset kirjat siitä, että niiden nimissä tai kansikuvauksissa käytettiin sellaisia sanoja kuin "unnatural", "strange" tai "perverted". Saman ovat kertoneet monet muutkin lukijat.
Allegran kertomus on kiinnostava esimerkki siitä, että 50- ja 60-lukujen porno, pehmo tai kova, on ollut tärkeätä kirjallisuutta. Vain sen avulla monet amerikkalaiset ja englantilaiset lukijat ovat voineet muodostaa itselleen käsityksen siitä, mitä on olla homo tai lesbo. Allegra kertoo, että hän tajusi, että kirjojen tarjoama kuva ei ole kokonainen, mutta että hän löysi aina välillä osia itsestään kirjojen sivuilta. Vasta 70-luvulla alkoi ilmestyä lesbojen itsensä kirjoittamaa ja kustantamaa, "oikeata" lesbokirjallisuutta. Siihen asti oli tyytyminen heteroseksuaalimiehille tarkoitettuihin kirjoihin.

Pari lyhyttä: Beam ja Beckman

Pari lyhyttä senttariesittelyä. Nyt tekisin Pulpografian eri tavalla: pelkillä novellikäännöksillä edustetut kirjailijat olisivat omassa pienemmässä hakuteoksessaan eivätkä rasittaisi kirjaa tässä. (Näinhän tein sittemmin Kuudesti- ja Viidestilaukeavat -dilogiassa.)

En ole onnistunut löytämään mitään perusteluja sen puolesta, että Beam olisi Bellem - en myöskään todisteita päinvastaisesta. Beamin yhdistäminen Bellemiin voi olla virhe tai sitten jossain pulp-lehdessä on julkaistu novelli, joka on kannessa, sisällysluettelossa tai varsinaisen tekstin kohdalla pantu ensiksi Beamin, sitten Bellemin nimiin (tai toisinpäin).

Nopea Abebooks-haku paljastaa, että Beckman, Jr. kirjoitti myös Sir-nimiseen miestenlehteen 50-luvulla sekä Toronto Star Weekly -nimiseen sanomalehteen, johon monet muutkin pulpsterit kirjoittivat. Lehti maksoi sentin neljänneksen sanalta. Muita Beckmanin lehtiä, joita en tässä mainitse, olivat muun muassa Murder! ja Trapped sekä länkkärilehti Action Packed Western. Satunnaisesti hän näyttää kirjoittaneen scifiäkin, ainakin Orbit-lehteen vuonna 1954 (samassa numerossa mm. August Derlethin ja Philip K. Dickin kanssa).

Maurice Beam
Maurice Beam saattaa olla sekopäisistä Dan Turner -novelleistaan kuuluisan Robert Leslie Bellemin (1902—1968) pseudonyymi — näin ainakin epäilee Black Mask -indeksin tehnyt E. R. Hagemann. Yhdessä Sumner Brittonin (joka sekin voi olla pseudonyymi) kanssa Maurice Beam julkaisi vuonna 1939 romaanin Murder in a Shell. Beam kirjoitti Black Maskiin 1930—1940-luvulla kymmenisen novellia. Black Maskin lisäksi Beamin novelleja ilmestyi ainakin Detective Actionissa.
Beamilta on suomennettu pari novellia. ”Paossa” (1939?) rangaistussiirtolan vanginvartija yrittää sälyttää tekemänsä murhan erään vangin harteille. Tämä karkaa ja alkaa takaa-ajo, jossa petetään monta kertaa. ”Sanomalehtikuninkaan kassakaapissa” pikkurikollinen todistaa kassakaappikeikalla murhan ja joutuu kovien gangsterien pyöriteltäväksi.

Novellit:
Pako, Seikkailujen Maailma 12/1949. Alun perin mahdollisesti Reprieve, Black Mask, marraskuu 1939.
Sanomalehtikuninkaan kassakaappi teoksessa Seikkailujen vaaroja. Kanerva: Lahti 1947.

Charles Beckman, Jr.
Charles Beckman, Jr. kirjoitti 1930—40-luvulla mm. Detective Talesiin, Famous Detectiveen, Mystery Book Magazineen, New Detectiveen ja Thrilling Detectiveen. Sittemmin 1950—1960-luvulla hän kirjoitti mm. Homicide Detective Story Magazineen, Keyhole Mystery Magazineen ja Justiceen.
Beckmanin tuotteliaisuuteen nähden häntä on suomennettu yllättävän vähän. Olen löytänyt vain yhden novellin, ”Tanssivan kuoleman”, jossa pakkoliikkeistä kärsivä Kippy joutuu kahnauksiin paikallisten rikollisten kanssa. Alle kymmensivuisessa novellissa on lohduton tunnelma.

Novelli:
Tanssiva kuolema, Seikkailujen Maailma 2/1955.

E. Howard Hunt eli John Baxter

Äskettäin kuollut E. Howard Hunt oli vakoojataustansa lisäksi myös kirjailija. Hauskaa on - mitä en tässä mainitse -, että Gore Vidal kirjoitti 40-luvulla, aika pian sodan jälkeen, artikkelin, jossa hän piti tuolloin vielä muutaman mainstream-romaanin kirjoittanutta Huntia yhtenä tärkeimmistä amerikkalaisista kirjailijoista. Ed Gorman on tästä kirjoittanut blogissaan. En ole tällä välin lukenut yhtään Huntin kirjaa, en uutta enkä uudestaan, mutta mielipiteeni niistä saattaisi olla muuttunut.

John Baxter

John Baxterin oikea nimi on E. Howard Hunt. Hunt (1918-2007) on ristiriitaisia ajatuksia ja tunteita herättävä hahmo: toimittajan ja diplomaatin urien jälkeen hän toimi USA:n puolustusministeriön palveluksessa, osallistui CIA-agenttina ollessaan Sikojen lahden maihinnousuun ja päätyi lopulta Richard Nixonin avustajana vankilaan Watergate-skandaalin tähden. Hunt oli yksi niistä, jotka murtautuivat demokraattien puoluetoimistoon. Paradoksaalista on se, että vaikka Hunt oli vuodesta 1942 alkaen julkaissut romaaneja ja vuodesta 1948 alkaen rikosromaaneja, hänen kirjojaan alettiin lukea vasta, kun niistä otettiin uusintapainoksia Watergate-skandaalin jälkeen. Miehestä, joka oli joka päivä uutisotsikoissa, tuli kertaheitolla suosittu kirjailija.
Huntin ensimmäinen rikosromaani oli Maelstrom (1948). Omalla nimellään Hunt on julkaissut vielä 1990-luvullakin — 1980-luvulla hänen vakiohahmonsa oli Jack Novak. Tunnetumpia ovat kuitenkin Huntin salanimillä kirjoittamat kirjat. David St. Johnin nimellä hän julkaisi 1950—60-luvulla kymmenen kirjaa salaisesta agentista nimeltä Peter Ward. Gordon Davisin nimellä Hunt kirjoitti viisi kirjaa samoina vuosikymmeninä. Robert Dietrichin nimellä julkaistut kirjat ovat kuitenkin tunnetuimpia ja suosituimpia. Useimmissa seikkailee Steve Bentley -niminen sankari, jonka ammatti on lajityypin erikoisimpia: hän on veroneuvoja. Hän vain joutuu tekemisiin rikosten ja rikollisten kanssa ja ryhtyy toimintaan — varsinaista syytä sille, että Bentley on veroneuvoja, ei kirjoista löydy.
Vain Dietrichin nimellä julkaistuja kirjoja on suomennettu. Omituista suomennoksissa (ja myös ruotsinnoksissa) on se, että ne on julkaistu John Baxterin nimellä. Simo Sjöblom väittää bibliografiassaan, ettei Baxter-nimeä esiinny luetteloissa, mikä on virhe, sillä Hunt julkaisi Baxterin nimellä kolme mainstream-romaania vuosina 1954—1962. Syytä siihen, miksi Dietrich-kirjat sitten on julkaistu Suomessa Baxterin nimellä, en ole saanut selville. [Enkä tiedä sitä vieläkään. - jn]
Murhaaja erehtyy -kirjassa (1957) Bentley selvittää pienen eteläamerikkalaisen valtion suurlähettilään kassakaapista kadonneen mittaamattoman arvokkaan jalokiven katoamisen. Hunt rakentaa kirjassa juonen kaarta pitkällisesti ja hartaasti, mutta välillä vähän sekavasti. Sillä selvä -kirjassa (1960) Bentley kohtaa juuri hevosen selästä pudonneen nuoren naisen, joka tajutonta teeskennellessään laittaa Bentleyn taskuun avunpyynnön. Bentley ei ritarillisena miehenä voi kieltäytyä. Bentley-kirjoissa on vakavat sävynsä eikä niissä ole juurikaan muiden ajan kirjailijoiden — Richard S. Prather ja Henry Kane — suosimaa parodiaa ja itseironiaa, vaan Bentley todella on ritarillinen sankari. Hän ei juurikaan juopottele ja hänen sihteerinsä on vakava-mielinen rouvashenkilö. Lopullinen vakavuus kirjoista jää kuitenkin puuttumaan ja päällimmäisenä mieleen jää lajityypille ominainen naisviha. Murhaaja erehtyy -kirjassa Bentley rakastuu naiseen, jota hän on epäillyt murhaajaksi, mutta ei toisenlaisen totuuden tultua ilmi anna itselleen sittenkään periksi.
CIA-agentti Huntilta odottaisi äärioikeistolaisia kommentteja Spillanen tapaan, mutta ilmeisesti Hunt on kuitenkin kirjailijana sen verran tyylitietoinen, että hän on päättänyt jättää purskahdukset pois. Tilalla on kuitenkin nostalgista ja pinnallista haikailua vanhan maailman ja sen arvojen perään. Sillä selvä -kirjassa Bentley muistelee aikaa, jolloin maailmaa ei hallinnut raha. Murhaaja erehtyy -kirjassa tällaiset pohdinnat ovat painokkaampia, kun Bentleyn tähtäimessä ovat rikkaat joutilaat. Bentley itse sanoo kirjassa, ettei hän pidä ihmisistä, joiden ei tarvitse elääkseen tehdä työtä.
Paras Bentley-kirja on todennäköisesti Muitta mutkitta (1960), jossa Hunt on saavuttanut viihdyttävän tasapainon Bentleyn raskasmielisyyden ja tarinankerronnan välillä. Tarina alkaa ripeästi: Bentley todistaa strippariklubilla epämääräisen yksityisetsivän kolkkauksen heti sen jälkeen, kun yksityisetsivä on sujauttanut jotain hänen taskuunsa. Yksityisetsivä löytyy myöhemmin kammottavalla tavalla kuolleena. Tapaukseen ovat sekaantuneet niin kongressiedustaja Lansdale kuin kova gangsteri Francolini, jonka tyttöystävä strippaa klubilla.

Romaanit:
Luvallista riistaa. Manhattan 3. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1964. Alun perin Steve Bentley’s Calypso Caper. Dell 1961.
Muitta mutkitta. Manhattan 55. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1968. Alun perin End of a Stripper. Dell 1960.
Murha, rakkaani. Manhattan 82. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1971. Alun perin Curtains for a Lover. Lancer 1961.
Murhaaja erehtyy. Manhattan 22. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1965. Alun perin Murder on the Rocks. Dell 1957.
Pysy kylmänä. Manhattan 42. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1967. Alun perin Murder on Her Mind. Dell 1960.
Sievä tyttö. Manhattan 5. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1964. Alun perin Angel Eyes. Dell 1961.
Sillä selvä. Manhattan 46. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1967. Alun perin Mistress to Murder. Dell 1960.
Varmuuden vuoksi. Manhattan 18. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1965. Alun perin Be My Victim. Dell 1956.
Välttämätön paha. Manhattan 58. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1968. Alun perin The House on Q Street. Dell 1959.

Mike Barry/Barry Malzberg

Barry Malzberg oli hiukan käärmeissään nähdessään, että hän on Pulpografiassa ainoastaan salanimellään, mutta häneltä ei ole omalla nimellä oikein käännetty mitään, ja ajattelin että kirja olisi helppokäyttöisempi, jos se olisi koottu näin. Tästä tosin puuttuu kaksi Bill Pronzinin kanssa kirjoitettua novellia, jotka laitan tänne myöhemmin - ne ilmestyivät jossain Alfred Hitchcock's Mystery Magazinen suomalaisessa versiossa. Malzbergin esikois-scifi-romaani oli muuten sekin osittain erotiikkaa: sen julkaisi Olympia Press pienipainoksisena asiantuntijalaitoksena, ja Olympiahan oli tunnettu juuri erotiikastaan.

Mike Barry

Mike Barryn oikea nimi on Barry N. Malzberg (s. 1939), jolla nimellä hän on tunnettu ja arvostettu science fiction -kirjailija. Alalla häntä pidetään rohkeana ja uudistusmielisenä tekijänä, joka 1970-luvun alussa tosin karkotti useat lukijansa synkillä ja pessimistisillä teoksillaan, jotka eivät totelleet lajityypin sääntöjä. Sittemmin Malzberg on toiminut enemmänkin antologioiden kokoajana sekä alan historioitsijana — hän on tehnyt kirjan science fictionin kehityksestä 1980-luvulla.
Malzbergin ura kirjallisuuden alalla alkoi vanhan ja sairaan Cornell Woolrichin agenttina; Malzberg on kirjoittanut Woolrichistä muistokirjoituksen The Big Book of Noiriin. Novellien kirjoittamisen Malzberg aloitti 1967 The Man from U.N.C.L.E. -lehdessä. Malzbergin ensimmäinen tieteisromaani oli Oracle of the Thousand Hands (1968). Hänen varsinainen esikoisteoksensa oli kuitenkin nimellä Mel Johnson julkaistu Love Doll. Tällä salanimellä Malzberg julkaisi yhteensä 12 seksipokkaria vuosina 1967—1969: niillä on sellaisia nimiä kuin Nympho Nurse ja The Sadist. Vastaavia kirjoja hän julkaisi myös Gerrold Watkinsin nimellä.
Malzberin ensimmäiset rikosromaanit olivat vuosina 1973—75 Mike Barryn nimellä ilmestyneet pokkarit Burt Wulffista. Burt Wulff kuuluu muun muassa Mack Bolanin jalanjäljissä syntyneeseen lajityyppiin: Wulff yrittää tappaa kaikki mafian jäsenet yksitellen, koska hänen tyttöystävänsä on kuollut huumekaupan uhrina. Malzberg kirjoitti kaikki 12 Wulff-kirjaa reilun vuoden sisällä. Saman vuoden aikana hän kirjoitti lisäksi 11 tieteisromaania!
Kehutun The Running of Beasts -romaanin Malzberg julkaisi vuonna 1976 yhdessä Bill Pronzinin kanssa. Pronzinin kanssa hän julkaisi lisäksi kaksi muuta romaania, Acts of Mercy (1977) ja Night Screams (1979). Kirjat ovat trillereitä; The Running of Beasts kertoo öisin riehuvasta sarjamurhaajasta, joka ei päivisin tiedä murhanneensa monia ihmisiä. Yhdessä Pronzini ja Malzberg ovat kirjoittaneet myös novelleja, joita on suomennettu kaksi.
Burt Wulff -kirjoista on suomennettu ensimmäinen, Nopea kuolema (1973). Se on varmasti parhaita lajityypin kirjoja, koska se on kirjoitettu paremmin ja juoni on jäntevämpi kuin Don Pendletonilla ja kumppaneilla ja myös siksi, että lopulta sarja muuttui lajityyppinsä kritiikiksi. Malzberg itse sanoo, että hän luki vain yhden Mack Bolanin ennen Wulff-kirjojen kirjoittamista. Mack Bolanin matkijoista Malzberg ei lukenut yhtäkään.
Malzbergin mukaan hän yritti kirjoissa käsitellä kostajatyyppisten henkilöiden tekojen todellisia seurauksia. Wulff nimittäin tulee vähitellen hulluksi, tehtävästä tulee hänelle pakkomielle, joka ajaa hänet mielipuolisuuteen. Nopeassa kuolemassa tästä ei vielä ole juurikaan merkkejä joitain hätkähdyttäviä kohtauksia lukuun ottamatta (Wulff näkee omat kasvonsa polttamastaan talosta nousevissa lieskoissa). Jeffrey M. Wallmann vertaa Wulff-kirjoja Chandleriin ja Hammettiin, mutta hänen mukaansa Wulff vertautuu sarjassa kuvattuihin rikollisiin. Wulff on yhtä epäinhimillinen, kylmä ja tunteeton kuin nämäkin. Wulff pitää itseään jo Nopeassa kuolemassa kuolleena eikä välitä ollenkaan siitä, mitä hänelle tapahtuu. Hänestä puuttuvat kokonaan esimerkiksi Mack Bolanin kiihkeys ja moralismi. Erikoista on vielä se, että ainakin sarjan ensimmäisessä osassa jää epäselväksi se, kuka todella on Wulffin tyttöystävän kuoleman takana, järjestäytynyt huumekauppa vai joku muu.
Mitä pidemmälle sarja eteni, sitä kylmemmäksi niiden kuvaama maailma Wallmannin mukaan tuli. Wallmann jopa nimittää sarjan viimeisiä osia postmoderneiksi: niiden mukaan ihmisten on mahdoton enää tuntea itseään ja jäljellä on vain silmitön tappaminen. Sarjan viimeisessä kirjassa Wulff kuolee.
Nopea kuolema on viimeinen alkuperäisessä Manhattan-sarjassa julkaistu teos. Markkinoiden romahtamisesta kertoo jotakin se, että 175-sivuinen Nopea kuolema maksoi kahdeksan markkaa, vaikka aiemmin samana vuonna julkaistu Don Pendletonin 190-sivuinen Mafian ansa maksoi kolmekymmentä penniä vähemmän!

Rikosromaani:
Nopea kuolema. Manhattan 160. Suom. Matti Hossa. Vaasa: Vaasa 1980. Alun perin Night Raider. Berkley 1973.

William E. Barrett

Pulpografiasta puuttuivat kuolinvuosi sekä yhden novellin alkuperäinen ilmestymistieto - muita en vielä ole löytänytkään.

William E. Barrett (1900—1986) oli 1930-luvun pulp-lehtien vakituinen avustaja, joka erikoistui kovaksikeitettyyn rikostarinointiin, mutta joka myöhemmin hylkäsi pulp-kirjallisuuden ja ryhtyi uskonnollisten kirjojen tekijäksi. Näistä tunnetuin on varmaankin The Left Hand of God, josta Edward Dmytryk teki elokuvan vuonna 1955. Humphrey Bogart esittää pääosassa miestä, joka esiintyy sodanjälkeisessä Kiinassa pappina. Barrett kirjoitti lisäksi mm. paavi Paavali IV:n elämäkerran. Ansioluetteloissaan hän ei maininnut toimineensa pulp-lehtien avustajana.
Barrett julkaisi mm. Ace High Detective Magazine-, All Fiction Detective Stories- ja Spy Novels Magazine -lehdissä. Lisäksi hän julkaisi muun muassa Carroll John Dalyn kanssa kirjoitetun novellin "The Tongueless Men" Dime Detective -lehdessä vuonna 1936.
Barrettin vakiohahmo oli Dime Detectivessä esiintynyt Kenneth McNally, miljonäärin poika, joka esiintyy Neula-Mikena ja pitää rähjäiseksi naamioituneena tatuointipaikkaa. Sieltä käsin hän ratkaisee rikoksia, jotka enemmän tai vähemmän ilmaantuvat hänen eteensä. Idea on järjetön, mutta parhaimmillaan McNally-novelleissa on jotain kiehtovaa. "Tatuoitu kortti" -novellin ajatus työväenyhdis-tyksestä, jonka jäsenten käsiin on tatuoitu pelikortit, on omituinen; Barrettin katoliset tuntemukset tietäen on melkein itsestään selvää, että hänen tarinoissaan työväestöön ei voi luottaa. "Tatuoidun ympyrän" aloitus on jännittävä: nainen tulee McNallyn luokse ja haluaa selkäänsä erikoisen tatuoinnin, koska hänen miehelläänkin on sellainen. McNallyn epäilykset heräävät, ja hän joutuu jälleen kerran selvittämään monimutkaisen rikoksen, johon liittyvät osaltaan myös kaupungin gangsterit.
"Tatuoitu kello" taas on 1930-luvun pulpille tyypillisesti melkein käsittämättömän epäuskottava tarina — se on niin sekava, että riittänee, kun sanoo, että siinä murhataan mies, jonka rintaan on tatuoitu kello (jossa on teksti: "On myöhempi kuin luuletkaan") ja jonka kaksoisolento — jonka rinnassa on sama tatuointi — ilmestyy jahtaamaan Kenneth McNallya, vaikka tämä ei ole lähelläkään mysteerin ratkaisua. Vähän samanlaista tunnelmaa on "Ta-tuoidussa kynnessä", jossa McNally selvittää oudon aurinkoa palvovan lahkon salaisuuden. "Tatuoidussa ruumiissa" McNally selvittelee vauhdikkaasti rikollisliigan touhuja — hän on kiipelissä epäilevän poliisin ja väkivaltaisten rikollisten välissä, mutta selviää.
Barrettilta on suomennettu myös muita kuin McNally-tarinoita. "Onnen ristiaallokossa" kertoo uhkapelurista, joka tempaistaan mukaan pikkukaupungin maanomistajien keskinäiseen öljykiistaan. Mies pestataan ajamaan rekkaa toisen maanomistajan maiden läpi. Novellin perustilanne ja sen ryydittäminen räjähdysaineilla muistuttaa hiukan Henri-Georges Clouzotin elokuvaa Pelon palkka (1943) ja sen hollywoodilaista B-muunnelmaa, Hugo Fregonesen ohjaamaa Mustaa kultaa (1953). Barrettin novelli on robusti, joskin se on liian lyhyt, jotta varsinaista jännitystä syntyisi.
Paras suomennetuista Barretteista on "Vedonlyönti kuoleman kanssa". Novelli kertoo Dean Culverista, joka tekee pahojaan ammattiurheilusta julkaisemillaan paljastuskolumneilla. Culver on kuitenkin naamioitunut peliluolan krupieeriksi. Novellin alussa murhataan rehellisenä pysynyt nyrkkeilijä ja Culver päättää selvittää asian. Culverin hahmo muistuttaa yksityisetsivää, ja novellissa on paikoitellen hammettmaista tunnelmaa, kun Culver usuttaa kilpailevat rikollisjengit toisiaan vastaan. Novelli on julkaistu Weinbergin, Dziemianowiczin ja Greenbergin toimittamassa Dime Detective -antologiassa Hard-Boiled Detectives (1992).
"Uskomaton tarina" on tieteistarina, jossa tutkija huomaa laboratorionsa roskakorin muuttuvan orgaaniseksi olennoksi. Hupaisa juttu, jossa on hiukan Ray Bradburya muistuttavaa otetta, mutta ei tämän lyyristä kieltä ja tunnelmaa.

Novellit:
Onnen ristiaallokossa, Seikkailujen Maailma 1/1949.
Tatuoitu kello, Isku 31—34/1937 ja Seikkailujen Maailma 5/1944.
Tatuoitu kortti, Seikkailujen Maailma 3/1938.
Tatuoitu kynsi, Seikkailujen Maailma 11/1949.
Tatuoitu ruumis, Seikkailujen Maailma 1/1951.
Tatuoitu ympyrä, Seikkailujen Maailma 7/1949.
Uskomaton tarina, Ellery Queenin jännityslukemisto 2/1963.
Vedonlyönti kuoleman kanssa, Seikkailujen Maailma 3/1955. Alun perin Man’s Last Hours, Dime Detective, lokakuu 1936.

Bill S. Ballinger

Bill S. Ballinger (1912—1980) eli William Sanborn Ballinger aloitti uransa parilla kovaksikeitetyllä yksityisetsiväkirjalla, joissa seikkaili kovaotteinen Barr Breed. Breed on Sam Spadea muistuttava, tyypillinen sodanjälkeisen rikoskirjallisuuden sankari. Breed-kirjoista on suomennettu ensimmäinen, Puinen enkeli (1948, suomennos 1970). Toiminta alkaa huimaavalla vauhdilla keskeltä tapahtumia ja loppuratkaisu löytyy toisen maailmansodan melskeiden keskeltä. Keskipisteenä on Maltan haukkaa muistuttavasti pieni puinen patsas, jolla tosin ei ole yhtä vaikuttavaa historiaa takanaan kuin Hammettin kuvaamalla linnulla. Puinen enkeli on viihdyttävä kirja, josta puuttuu ns. vakavamman lajityyppikirjallisuuden yhteiskuntakriittisyys. Ballinger kuvaa tapahtumia kuitenkin vauhdikkaasti eikä hän säästele väkivaltaa ja seksiä. Toista Breed-kirjaa, The Body Beautiful (1949), ei valitettavasti ole käännetty.
Aiemmin oli jo suomennettu Ballingerin kenties tunnetuin teos, Kynsi ja hammas (1955), jonka rakenne on mahdollisesti vaikuttanut James Ellroyn Los Angeles -kvartetin kunnianhimoisesti konstruoituihin juoniin. Ballinger, joka on käyttänyt vastaavaa kerrontatapaa muissakin kirjoissaan, kuvaa kahta toisistaan täysin erillistä tapahtumaketjua, jotka lopulta yhtyvät yllättävällä tavalla. Toisaalta kun tämän tietää etukäteen, ratkaisu ei enää yllätä niin kuin sen olisi tarkoitus. Sitä paitsi Ballingerin tapa kuvata yksityiskohtaisesti toisen tapahtumaketjun oikeussalidraamaa puuduttaa lukijan.
Tätä kirjaa Mauri Sariola plagioi salanimellä Esko Laukko julkaisemassaan kirjassa Sen yli käy vain tuuli viheltäin (1969). Sariola kiisti aluksi syyllisyytensä, mutta kun asiantuntijalausunnot (mm. Kai Laitinen) totesivat Sariolan olevan syypää, niin hän lupautui ilman oikeudenkäyntiä maksamaan 5 400 mk Ballingerille. Tämä taas lupautui luovuttamaan rahat Suomen Kirjailijaliitolle, joka ei niitä kuitenkaan koskaan saanut. Timo Kukkola väittää, että toinenkin Laukko-kirja, Keltainen kummitus (1967), on plagiaatti Kynnestä ja hampaasta.
Kolmas Ballinger-suomennos Tappava haave (1950) yhdistää minämuotoisessa kerronnassa kulkevan yksityisetsivän tarinan sekä niin ikään minämuodossa kerrotun naisen tarinan köyhyydestä rikkauteen ja edelleen turmioon. Yksityisetsiväjaksot, joissa päähenkilö etsii tuntematonta naista hetken mielijohteesta, ovat jännittäviä ja mukaansatempaavia, mutta kohdat, joissa nainen kertoo elämästään, ovat piinallisen yksityiskohtaisia.
Ballingerin parhaana teoksena pidetään suomentamatonta The Wife of the Red-Haired Man -teosta (1957). Ballinger kirjoitti myös käsikirjoituksia televisioon, mm. sarjoihin Cannon, Mike Hammer ja Alfred Hitchcock esittää. Ballinger käsikirjoitti myös pienen budjetin jännityselokuvat The Strangler (1964) ja Operation C.I.A. (1966), joka on ensimmäisiä elokuvia Vietnamin sodasta ja jonka pääosassa on nuori Burt Reynolds.
Ballingerin toinen sankari valitettavan lyhytaikaisen Barr Breedin lisäksi oli Joaquin Hawks, CIA:n agentti, joka esiintyi vuosina 1965—66 julkaistuissa viidessä romaanissa. Näistä kolme on suomennettu kioskikirjasarjoissa. Hawks on puoliksi intiaani, puoliksi espanjalainen ja lajityypin perinteiden mukaan sietämättömän komea, neuvokas ja voimakas. Psykokaasuterroristit (1965) sijoittuu Kiinaan, jonne Hawks oudon helposti soluttautuu. Kirjassa on kummallisuuksia: tiedemiehet pystyvät esittämään sirkusnumeroita paetessaan halki Kiinan, kiinalaista arkipäivää kuvataan yllättävän pitkään, ikään kuin Ballinger haluaisi suorittaa jonkinlaista valistustyötä, ja Hawks näkee reilun kolmen sivun ajan unta intiaaniesi-isistään. Tappajia Bangkokissa ja Tappojahti Jaavanmerellä (molemmat 1965) ovat muut Hawks-suomennokset. Niissä on samaa vikaa kuin Psykokaasuterroristeissa: toiminta on hidasta ja epäuskottavaa. Seksiä kirjoissa ei ole, vaikka ainakin suomalaisten kirjojen kannet antavat niin olettaa.

Romaanit:

Kynsi ja hammas. Suom. Panu Pekkanen. Lepakko 4. Tammi: Helsinki 1960. Alun perin The Tooth and the Nail. Harper 1955.
Psykokaasuterroristit. Lepohetki 24. Suom. E. Korvala. Sarjakustannus: Helsinki 1967. Alun perin The Chinese Mask. New American Library 1965.
Puinen enkeli. Suom. Juhani Pietiläinen. Tammi: 1970. Alun perin The Body in the Bed. Harper 1948.
Tappajia Bangkokissa. Lepohetki 23. Suom. Päivi Haukinen. Sarjakustannus: Helsinki 1967. Alun perin The Spy in Bangkok. New American Library 1965.
Tappava haave. Suom. Juhani Pietiläinen. Tammi: Helsinki 1970. Alun perin Portrait in Smoke. Harper 1950.
Tappojahti Jaavan merellä. Lepohetki 25. Suom. Tarja Lehto. Sarjakustannus: Tampere 1968. Alun perin The Spy in the Java Sea. New American Library 1966.