Amerikkalaisen pokkaridekkaristin haastattelu muutaman vuoden takaa, joka ilmestyi pienipainoksisessa Pulp-lehdessäni. Liittyy tähän viestiin toisessa blogissa.
Clayton Matthews syntyi liian myöhään
Monen lajityypin luottokirjoittaja
Clayton Matthewsin elämä on ollut tyypillisen amerikkalainen: toimittuaan rautatietyöläisenä, karnevaalin sisäänheittäjänä ja taksikuskina hänestä tuli monen lajityypin pokkari- ja novellikirjoittaja.
”En suoraan sanoen muista, milloin aloin kirjoittaa”, Matthews toteaa.
”Olen kai aina halunnut olla kirjoittaja, mutta kuten useimmat, jouduin tekemään sen eteen kauan töitä. Julkaisin ensimmäisen novellini ’Stone Cold Dead in the Marketplace’ vasta nelikymppisenä.”
Novelli ilmestyi 1958 Mike Shayne Mystery Magazinessa, jossa Matthews julkaisi sittemminkin monia novelleja. Ensimmäisen romaaninsa Matthews julkaisi 1960. A Rage of Desire –nimisen kirjan julkaisi Monarch, joka oli erikoistunut erotiikkaan ja dekkareihin. Matthewsin kirja yhdistää kummatkin lajityypit. Monarch julkaisi kaikkiaan kuusi Matthewsin kirjaa.
”Aloitin urani liian myöhään”, Matthews toteaa. ”Pulp-lehdet olivat jo 50-luvun lopulla kuolleet pois ja jäljellä oli vain kourallinen lehtiä vaikkapa 50-luvun alun tilanteeseen verrattuna.”
Matthews kirjoitti 60-luvulla mm. sellaisiin lehtiin kuin Manhunt, Mike Shayne Mystery Magazine ja Saint Mystery Magazine. Monet näistä lehdistä olivat Leo Margulies –nimisen vaikutusvaltaisen kustantajan ja toimittajan julkaisuja.
”Tietysti voi sanoa, että Marguliesin julkaisemat lehdet, olivat jonkinlaisia pulp-lehtiä, mutta Margulies itse oli sitä mieltä, että ne eivät olleet. Hän hermostui väitteestä jostain syystä, vaikka oli itse todella mukava mies”, Matthews pohdiskelee.
Hiukan myöhemmin Matthews alkoi kirjoittaa Alfred Hitchcock’s Mystery Magazineen ja Ellery Queen’s Mystery Magazineen. Matthewsin kaikki suomennetut novellit ovat juuri Hitchcockin nimeä kantavasta lehdestä, joka päinvastaisista luuloista huolimatta ei ollut ohjaajamestarin itsensä toimittama.
”Hitchcock oli kaikista lehdistä suosikkini”, Matthews sanoo.
Lehdistä ei kuitenkaan ollut paljon iloa aloittelevalle kirjailijalle, koska niitä oli paljon vähemmän kuin vielä 50-luvun alussa. Piti keskittyä pokkareihin.
”Kuusikymmentäluvun alussa originaalipokkarit olivat kaikkein helpointa saalista”, Matthews kertoo.
Kustantajia oli paljon ja monet työnsivät markkinoille kaksikintoista nimikettä kuukaudessa. Kirjoittajille oli siis kysyntää. Monarch-kustantamon lisäksi Matthews julkaisi seksiromaaneja muillakin kustantamoilla.
”Pokkarivillitys sai aikaan ylilyöntejäkin. Jotkut ennustivat kovakantisten kirjojen kuolemaa”, Matthews muistelee. ”He olivat tietysti väärässä, mutta mistä sen silloin olisi tiennyt? Nyt kovakantiset ovat vain entistä kalliimpia eikä alkuperäispokkareita juuri ilmesty.”
Kirjoitettuaan rikosnovelleja ja seksiromaaneja kymmenen vuotta Matthews sai lopulta rikosromaaninkin kustantajalle. Pieni, mutta kiinnostavia kirjoja tehnyt Sherbourne julkaisi 1969 Matthewsin romaanin Dive into Death, joka on myös suomennettu nimellä Houkutteleva saalis (Manhattan-sarja 91). Se on John D. MacDonaldin Travis McGee -kirjoja muistuttava kertomus miehestä, joka elää vapaata elämää veneessään ja joka joutuu avustamaan epämääräistä sakkia aarteen etsinnässä.
Samana vuonna Matthewsilta ilmestyi myös novellikokoelma Hagar’s Castle. Matthews kertoo, että rikoskirjailijana häneen vaikuttivat Raymond Chandler ja John D. MacDonald. ”Eniten olen kuitenkin saanut vaikutteita Donald Hamiltonilta, varsinkin hänen länkkäreistään”, Matthews sanoo.
Myöhemmin 70-luvulla Matthews kirjoitti muutaman rikosromaanin, mutta enemmät yksin tehdyt kirjat väistyivät yhteistyön tieltä. Matthews avioitui vaimonsa Patrician kanssa 1971. Patricia oli nimellä Patty Brisco julkaissut kirjoja ja novelleja jo 60-luvulla, ja tuore pariskunta alkoi kirjoittaa kirjoja yhdessä. Tälläkin hetkellä he kirjoittavat kirjat yhdessä – monet pelkästään Patricia Matthewsin nimellä julkaistut kirjat ovat pariskunnan yhdessä tekemiä.
”Tämä ei ole yleisesti tiedossa”, Clayton Matthews toteaa. ”Kustantaja oli sitä mieltä, että romantiikka ei myy, jos kirjan kannessa on miehen nimi. Ehkä he olivat oikeassa.”
Patricia Matthewsin nimi ainakin on myynyt. Häntä on kutsuttu alansa – historiallinen romantiikka – kuningattareksi.
Seuraavalla vuosikymmenellä Clayton Matthews kokeili länkkäreitä. Hän julkaisi neljä lännenromaania, mutta toteaa, että lajityyppi kyllästyttää häntä nykyään. ”Kaikki uudet länkkärit, joita olen lukenut, ovat olleet tylsiä”, kuuluu tuomio.
”Suosikkini omista kirjoistani on mainstream-romaani The Power Seekers, jonka Pinnacle julkaisi 1978”, Matthews toteaa. ”Rakastan edelleen eniten dekkareita ja haluaisin kirjoittaa niitä enemmän, mutta tällaiselle ns. mid-list –kirjailijalle ei oikein ole markkinoita sillä alalla”, kirjailija lopettaa.
Vanhojen tekstien (kirja-arvostelujen, esipuheiden jne.) tallennuspaikka. Tällä hetkellä menossa säännöllisen epäsäännöllisesti esikoisteokseni Pulpografian (Dekkariseura 2000) hakusanojen postittaminen korjailtuina ja täydennettyinä.
lauantaina, syyskuuta 20, 2008
tiistaina, syyskuuta 16, 2008
Norman A. Daniels
Norman Daniels vaikutti minusta kiinnostavalta alun perin. Löysin häneltä pulp-lehtinovelleja, hän oli kirjoittanut monta sataa kirjaa, ja häneltä oli käännetty useita kirjoja. Mutta jälkikäteen ajatellen kirjoitin hänestä liian pitkän hakusanan. Ei hän ole ihan näin merkittävä, ainakaan suomalaisesta näkökulmasta. Danielsin vanhoja pulp-novelleja on julkaistu uusiksi vain muutamia, vaikka niitä on lukuisia ja osa ilmestyi jopa Black Maskissa! Kuvat, jotka kaivoin netistä, liittyvät kirjoihin, joita en tässä mainitse - Raise the Devil! (Falcon 1952; upea kansi!) on noir-henkinen dekkari, joka ilmestyi salanimellä, ja Startling Stories scifi-pulp-lehti, johon Daniels näyttää kirjoittaneen ainakin yhden tarinan. Huomaa myös löytyneet synnyin- ja kuolinvuodet.
Lopussa menevät hiukan henkilöt sekaisin. Ilmeisesti Norman Daniels on ruvennut kirjoittamaan vaimonsa kanssa yhteistyössä ja he ovat käyttäneet vaimon nimeä yhteisenä taiteilijanimenä. Käsittääkseni kummatkin suomennetut Dorothy Danielsit ovat hänen kirjoittamiaan, eivät Norman Danielsin.
Norman A. Danielsin eli Norman Danbergin (1906-1995) ura on ollut mittava: hän aloitti jo 1930-luvun alussa ja jatkoi uraansa vielä pitkälle 1980-luvulle. Tässä hän onnistui olemalla ilmeisen taitava opportunisti: kun jokin lajityyppi lakkasi myymästä, Daniels hylkäsi sen. Daniels oli maanisen tuottelias ja julkaisi eri supersankareista kertovia novelleja sadoittain.
Danielsin sankarihahmoista kuuluisin lienee The Phantom Detective, joka esiintyi noin neljässäkymmenessä novellissa. The Phantom Detective tunnetaan suomeksi nimellä Naamiomies - hän on upporikas poikamies Richard Curtis Van Loan, joka ryhtyy rikollisjahtiin kyllästyessään joutilaaseen elämäänsä. Hahmon kehitti alun perin D. L. Champion, ja novelleja julkaistiin vartavasten vuonna 1933 perustetussa The Phantom Detective -lehdessä. Lehteä ilmestyi kaikkiaan 159 numeroa, viimeinen 1953. Muun muassa W. T. Ballardin ja Robert Sidney Bowenin sanotaan kirjoittaneen Naamiomies-tarinoita. Phantom Detective esiintyi sarjakuvassa Thrilling Comics -lehdessä vuosina 1946—49. Naamiomies-tarinoita ilmestyi (laittomina) uusintapainoksina vuosina 1965—66 yhteensä 22.
Naamiomiestä julkaistiin suomeksi 1960-luvun loppupuolella omana lehtenään. Niitä ilmestyi kaikkiaan kahdeksan ja yhden niistä, Sirkusmurhat (1943), on Daniels kirjoittanut. Monien Naamiomiesten kirjoittajia ei tiedetä varmasti, tieto Danielsin osuudesta on kuitenkin kohtalaisen luotettava ja perustuu hänen omaan ilmoitukseensa. Daniels kirjoitti The Phantom Detectiveen vähintään 30 osaa, myös vuonna 1953 ilmestyneen viimeisen numeron eli tarinan Murder’s Agent.
Nyt luettuna Naamiomiehet ovat huvittavia, osittain jopa viihdyttäviä. Sirkusmurhissa Naamiomies selvittää kiertävässä sirkuksessa tapahtuvan murhasarjan, jonka juuret ovat menneisyydessä tapahtuneessa rikoksessa. Jännittävässä kohtauksessa Naamiomies joutuu samaan häkkiin hurjan tappajagepardin kanssa. Hauskaa kirjassa on se, että Naamiomies on juuri ennen tarinan alkua opetellut vatsastapuhujaksi — niinpä hän soluttautuu sirkukseen tuon taidon taitajana.
Danielsin muista supersankareista mm. Jerry Wade esiintyy 30:ssa ja Crimson Mask 20 novellissa. Daniels julkaisi 1940-luvun lopulla Black Maskissa muutaman novellin, joiden päähenkilönä on entinen vanki ja entinen yksityisetsivä Rick Trent. Hän kirjoitti myös Black Batista, jolle uhrattiin 1930-luvulla oma lehti; näitä seikkailuja Daniels julkaisi nimellä G. Wayman Jones.
Daniels kirjoitti kaiken tämän lisäksi myös Nick Carter -kuunnelmia ja televisioon jaksoja mm. Ben Caseyyn, Me kostajiin, Alfred Hitchcock esittää -sarjaan sekä Tohtori Kildareen. Kildare-romaaneja hän julkaisi kaksi, jotka on molemmat suomennettu. Ne mainitaan Simo Sjöblomin dekkaribibliografiassa, vaikka niistä kummassakaan ei ole rikosjuonta. Tohtori Kildaren suuressa hetkessä (1964) Blairin piirikunnan sairaalan aloitteleva lääkäri Kildare estää kahta ihmistä, senaattoria ja taiteilijan tytärtä, tekemästä itsemurhia. Tohtori Kildaren romanssissa (1964) sivutaan jonkinlaista mysteeriä, kun aloitteleva sairaanhoitaja selvästikin osaa enemmän kuin mitä hänen koulutuksensa perusteella tulisi osata. Kildare-tarinat eivät ole kirjoina kovin kiinnostavia, alkuperäistä sarjaa katsoneille niissä saattaa olla nostalgiaa.
Daniels siirtyi monien muiden tavoin 1960-luvulla kovaotteisen vakoojafiktion pariin. Hänen vakiosankarinsa oli John Keith, kuvitteellisen American Policy Executiven agentti. APE on huippusalainen järjestö ja sen agenttien pitää toimia ilman yhteyttä toisiin agentteihin ja järjestön johtoon. Daniels kirjoitti yhteensä kahdeksan John Keith -romaania, vuoden 1964 kirjasta The Hunt Club vuoden 1971 Operation S-L -kirjaan. John Keith -kirjoista on suomennettu kaksi.
Tehtävä ’N’ (1969) on yllättävänkin toimiva vakoiluromaani. Keith saalistaa Libanoniin uusnatsien salaiseen päämajaan paennutta tohtori Mengeleä. Mukana on eksotiikkaa, erotiikkaa, väkivaltaa, romantiikkaa ja hitunen huumoria. Kliimaksi — tohtori Mengelen kuolema — on kuvattu oudosti hiukan ohimennen. Naisiin minäkertoja John Keith suhtautuu joko halveksuvasti tai holhoavasti. Kirjassa ei ole sosialistisiin maihin suuntautuvaa vihaa ja vainoharhaisuutta, mutta sitä tarjoilee runsain mitoin toinen John Keith -romaani, Operaatio T (1967). Kirja, jonka suomalaisen laitoksen kansi viittaa omituisesti sotakirjaan, on Tehtävä ’N’:ää huonompi. Kerronta on puisevampaa, ja Keith saa sekoilla liian kauan nuoren pop-laulajattaren kanssa. Ympäristö — Australian aavikot — on kuitenkin omaperäinen, enkä itse muista lukeneeni toista vakoilukirjaa, jossa aboriginaalit olisivat näin merkittävässä osassa.
Danielsilta on suomennettu lisäksi pari novellia. ”Hiililaiva Monte Carlo” on lyhyt ja kompakti kertomus laivasta, jota käytetään uhkapelisalina ja jonka meripartioston luutnantti Coyle paljastaa. Ellery Queenin jännityslukemistoon kirjoitettu novelli ”Isä Keoughin päätös” (1962) on sitten aivan jotain muuta: siinä otsikon katolinen pappi joutuu päättämään, yrittääkö hän suostutella kuvernööriä armahtamaan taposta sähkötuoliin tuomitun miehen. Pulp-ekspertin kirjoittamaksi novelli on oudon moralistinen ja siitä tehtävän elokuvan pääosaan voisi helposti kuvitella Spencer Tracyn. Verrattuna aiempaan novelliin ”Isä Keoughin päätös” on vakava ja ongelmakeskeinen ja ”Hiililaiva Monte Carlo” yksinkertainen, mutta toimiva. Näitä parempi on ”Laura koettaa onneaan”, jossa mies kutsuu toisen miehen luokseen ja hämmästyttää tätä epäilemällä toistuvasti kaapista löytyviä ruokia ja juomia. Paljastuu, että miehen vaimoa on epäilty entisen miehensä myrkyttämisestä. Lopussa on ironinen käänne.
Daniels hylkäsi rikoskirjallisuuden 1980-luvulla ja alkoi julkaista pitkäaikaisen vaimonsa Dorothy Danielsin nimellä historiallisia romaaneja ja naisten gotiikkaa. Dorothy Danielsilta on häneltäkin suomennettu pari kirjaa, joista toinen, Öinen vierailu (1970), on julkaistu lyhytikäisessä Silmä-sarjassa. Naisille tarkoitettua gotiikkaa edustaa Vanhan kappelin kummitukset (1972), joka saattaa olla osaksi Norman Danielsin kirjoittama. Monet pariskunnan kirjoista ovatkin ilmeisesti usein syntyneet yhteistyönä. Norman Danielsin päätös siirtyä kirjoittamaan naisyleisölle heijastaa hyvin sitä, miten kioskikirjallisuuden yleisö on muuttunut.
Rikosromaanit:
Operaatio T. Ässä 16. Suom. Tapio Hiisivaara. Valpas-Mainos: Alavus 1969. Alun perin Operation T. Pyramid 1965.
Tehtävä ’N’. Puuma 72. Suom. Liisa Ranta. Viihdekirjat: Tapiola 1970. Alun perin Operation ”N”. Pyramid 1965.
Nimellä Robert Wallace:
Sirkusmurhat. Naamiomies 8. Suom. H. Orava. Viihdekirjat: Tapiola 1967. Alun perin Murder Under the Big Top. Alun perin The Phantom Detective, joulukuu 1943. Taskukirjalaitos: Regency 1965.
Romanttiset romaanit:
Tohtori Kildaren romanssi. Broadway 7/1965. Suom. Viljo Ensio Kukkonen. Valpas-Mainos: Alavus 1965. Alun perin Dr. Kildare’s Secret Romance. Lancer 1963.
Tohtori Kildaren suuri hetki. Broadway 2/1964. Suom. Viljo Ensio Kukkonen. Valpas-Mainos: Alavus 1964. Alun perin Dr. Kildare’s Finest Hour. Lancer 1963.
Novellit:
Hiililaiva ”Monte Carlo”, Seikkailujen Maailma 1/1949.
Isä Keoughin päätös, Ellery Queenin jännityslukemisto 3/1963. Alun perin Father Keough’s Decision, Ellery Queen’s Mystery Magazine, marraskuu 1962.
Laura koettaa onneaan, Seikkailujen Maailma 5/1958.
Silmät suljettuina, Jännityslukemisto — Seikkailukertomuksia 35/1961. Alun perin With His Eyes Shut, Mystery Digest, maaliskuu 1959.
Lopussa menevät hiukan henkilöt sekaisin. Ilmeisesti Norman Daniels on ruvennut kirjoittamaan vaimonsa kanssa yhteistyössä ja he ovat käyttäneet vaimon nimeä yhteisenä taiteilijanimenä. Käsittääkseni kummatkin suomennetut Dorothy Danielsit ovat hänen kirjoittamiaan, eivät Norman Danielsin.
Norman A. Danielsin eli Norman Danbergin (1906-1995) ura on ollut mittava: hän aloitti jo 1930-luvun alussa ja jatkoi uraansa vielä pitkälle 1980-luvulle. Tässä hän onnistui olemalla ilmeisen taitava opportunisti: kun jokin lajityyppi lakkasi myymästä, Daniels hylkäsi sen. Daniels oli maanisen tuottelias ja julkaisi eri supersankareista kertovia novelleja sadoittain.
Danielsin sankarihahmoista kuuluisin lienee The Phantom Detective, joka esiintyi noin neljässäkymmenessä novellissa. The Phantom Detective tunnetaan suomeksi nimellä Naamiomies - hän on upporikas poikamies Richard Curtis Van Loan, joka ryhtyy rikollisjahtiin kyllästyessään joutilaaseen elämäänsä. Hahmon kehitti alun perin D. L. Champion, ja novelleja julkaistiin vartavasten vuonna 1933 perustetussa The Phantom Detective -lehdessä. Lehteä ilmestyi kaikkiaan 159 numeroa, viimeinen 1953. Muun muassa W. T. Ballardin ja Robert Sidney Bowenin sanotaan kirjoittaneen Naamiomies-tarinoita. Phantom Detective esiintyi sarjakuvassa Thrilling Comics -lehdessä vuosina 1946—49. Naamiomies-tarinoita ilmestyi (laittomina) uusintapainoksina vuosina 1965—66 yhteensä 22.
Naamiomiestä julkaistiin suomeksi 1960-luvun loppupuolella omana lehtenään. Niitä ilmestyi kaikkiaan kahdeksan ja yhden niistä, Sirkusmurhat (1943), on Daniels kirjoittanut. Monien Naamiomiesten kirjoittajia ei tiedetä varmasti, tieto Danielsin osuudesta on kuitenkin kohtalaisen luotettava ja perustuu hänen omaan ilmoitukseensa. Daniels kirjoitti The Phantom Detectiveen vähintään 30 osaa, myös vuonna 1953 ilmestyneen viimeisen numeron eli tarinan Murder’s Agent.
Nyt luettuna Naamiomiehet ovat huvittavia, osittain jopa viihdyttäviä. Sirkusmurhissa Naamiomies selvittää kiertävässä sirkuksessa tapahtuvan murhasarjan, jonka juuret ovat menneisyydessä tapahtuneessa rikoksessa. Jännittävässä kohtauksessa Naamiomies joutuu samaan häkkiin hurjan tappajagepardin kanssa. Hauskaa kirjassa on se, että Naamiomies on juuri ennen tarinan alkua opetellut vatsastapuhujaksi — niinpä hän soluttautuu sirkukseen tuon taidon taitajana.
Danielsin muista supersankareista mm. Jerry Wade esiintyy 30:ssa ja Crimson Mask 20 novellissa. Daniels julkaisi 1940-luvun lopulla Black Maskissa muutaman novellin, joiden päähenkilönä on entinen vanki ja entinen yksityisetsivä Rick Trent. Hän kirjoitti myös Black Batista, jolle uhrattiin 1930-luvulla oma lehti; näitä seikkailuja Daniels julkaisi nimellä G. Wayman Jones.
Daniels kirjoitti kaiken tämän lisäksi myös Nick Carter -kuunnelmia ja televisioon jaksoja mm. Ben Caseyyn, Me kostajiin, Alfred Hitchcock esittää -sarjaan sekä Tohtori Kildareen. Kildare-romaaneja hän julkaisi kaksi, jotka on molemmat suomennettu. Ne mainitaan Simo Sjöblomin dekkaribibliografiassa, vaikka niistä kummassakaan ei ole rikosjuonta. Tohtori Kildaren suuressa hetkessä (1964) Blairin piirikunnan sairaalan aloitteleva lääkäri Kildare estää kahta ihmistä, senaattoria ja taiteilijan tytärtä, tekemästä itsemurhia. Tohtori Kildaren romanssissa (1964) sivutaan jonkinlaista mysteeriä, kun aloitteleva sairaanhoitaja selvästikin osaa enemmän kuin mitä hänen koulutuksensa perusteella tulisi osata. Kildare-tarinat eivät ole kirjoina kovin kiinnostavia, alkuperäistä sarjaa katsoneille niissä saattaa olla nostalgiaa.
Daniels siirtyi monien muiden tavoin 1960-luvulla kovaotteisen vakoojafiktion pariin. Hänen vakiosankarinsa oli John Keith, kuvitteellisen American Policy Executiven agentti. APE on huippusalainen järjestö ja sen agenttien pitää toimia ilman yhteyttä toisiin agentteihin ja järjestön johtoon. Daniels kirjoitti yhteensä kahdeksan John Keith -romaania, vuoden 1964 kirjasta The Hunt Club vuoden 1971 Operation S-L -kirjaan. John Keith -kirjoista on suomennettu kaksi.
Tehtävä ’N’ (1969) on yllättävänkin toimiva vakoiluromaani. Keith saalistaa Libanoniin uusnatsien salaiseen päämajaan paennutta tohtori Mengeleä. Mukana on eksotiikkaa, erotiikkaa, väkivaltaa, romantiikkaa ja hitunen huumoria. Kliimaksi — tohtori Mengelen kuolema — on kuvattu oudosti hiukan ohimennen. Naisiin minäkertoja John Keith suhtautuu joko halveksuvasti tai holhoavasti. Kirjassa ei ole sosialistisiin maihin suuntautuvaa vihaa ja vainoharhaisuutta, mutta sitä tarjoilee runsain mitoin toinen John Keith -romaani, Operaatio T (1967). Kirja, jonka suomalaisen laitoksen kansi viittaa omituisesti sotakirjaan, on Tehtävä ’N’:ää huonompi. Kerronta on puisevampaa, ja Keith saa sekoilla liian kauan nuoren pop-laulajattaren kanssa. Ympäristö — Australian aavikot — on kuitenkin omaperäinen, enkä itse muista lukeneeni toista vakoilukirjaa, jossa aboriginaalit olisivat näin merkittävässä osassa.
Danielsilta on suomennettu lisäksi pari novellia. ”Hiililaiva Monte Carlo” on lyhyt ja kompakti kertomus laivasta, jota käytetään uhkapelisalina ja jonka meripartioston luutnantti Coyle paljastaa. Ellery Queenin jännityslukemistoon kirjoitettu novelli ”Isä Keoughin päätös” (1962) on sitten aivan jotain muuta: siinä otsikon katolinen pappi joutuu päättämään, yrittääkö hän suostutella kuvernööriä armahtamaan taposta sähkötuoliin tuomitun miehen. Pulp-ekspertin kirjoittamaksi novelli on oudon moralistinen ja siitä tehtävän elokuvan pääosaan voisi helposti kuvitella Spencer Tracyn. Verrattuna aiempaan novelliin ”Isä Keoughin päätös” on vakava ja ongelmakeskeinen ja ”Hiililaiva Monte Carlo” yksinkertainen, mutta toimiva. Näitä parempi on ”Laura koettaa onneaan”, jossa mies kutsuu toisen miehen luokseen ja hämmästyttää tätä epäilemällä toistuvasti kaapista löytyviä ruokia ja juomia. Paljastuu, että miehen vaimoa on epäilty entisen miehensä myrkyttämisestä. Lopussa on ironinen käänne.
Daniels hylkäsi rikoskirjallisuuden 1980-luvulla ja alkoi julkaista pitkäaikaisen vaimonsa Dorothy Danielsin nimellä historiallisia romaaneja ja naisten gotiikkaa. Dorothy Danielsilta on häneltäkin suomennettu pari kirjaa, joista toinen, Öinen vierailu (1970), on julkaistu lyhytikäisessä Silmä-sarjassa. Naisille tarkoitettua gotiikkaa edustaa Vanhan kappelin kummitukset (1972), joka saattaa olla osaksi Norman Danielsin kirjoittama. Monet pariskunnan kirjoista ovatkin ilmeisesti usein syntyneet yhteistyönä. Norman Danielsin päätös siirtyä kirjoittamaan naisyleisölle heijastaa hyvin sitä, miten kioskikirjallisuuden yleisö on muuttunut.
Rikosromaanit:
Operaatio T. Ässä 16. Suom. Tapio Hiisivaara. Valpas-Mainos: Alavus 1969. Alun perin Operation T. Pyramid 1965.
Tehtävä ’N’. Puuma 72. Suom. Liisa Ranta. Viihdekirjat: Tapiola 1970. Alun perin Operation ”N”. Pyramid 1965.
Nimellä Robert Wallace:
Sirkusmurhat. Naamiomies 8. Suom. H. Orava. Viihdekirjat: Tapiola 1967. Alun perin Murder Under the Big Top. Alun perin The Phantom Detective, joulukuu 1943. Taskukirjalaitos: Regency 1965.
Romanttiset romaanit:
Tohtori Kildaren romanssi. Broadway 7/1965. Suom. Viljo Ensio Kukkonen. Valpas-Mainos: Alavus 1965. Alun perin Dr. Kildare’s Secret Romance. Lancer 1963.
Tohtori Kildaren suuri hetki. Broadway 2/1964. Suom. Viljo Ensio Kukkonen. Valpas-Mainos: Alavus 1964. Alun perin Dr. Kildare’s Finest Hour. Lancer 1963.
Novellit:
Hiililaiva ”Monte Carlo”, Seikkailujen Maailma 1/1949.
Isä Keoughin päätös, Ellery Queenin jännityslukemisto 3/1963. Alun perin Father Keough’s Decision, Ellery Queen’s Mystery Magazine, marraskuu 1962.
Laura koettaa onneaan, Seikkailujen Maailma 5/1958.
Silmät suljettuina, Jännityslukemisto — Seikkailukertomuksia 35/1961. Alun perin With His Eyes Shut, Mystery Digest, maaliskuu 1959.
tiistaina, syyskuuta 09, 2008
Runoilija Juho Mäkelä
Rihmaston kirjallisuuskeskustelua varten tallennan tänne Unohdetut kirjailijat I -teoksessani (2007) ilmestyneen esseen Juho Mäkelästä.
Juho Mäkelä
1913-1993, synt. Porissa, työskenteli sanomalehtimiehenä mm. Satakunnan Työssä, ja Porin kaupungin raittiussihteerinä, SKDL:n kansanedustaja 1945-1948
Juho Mäkelä on erikoislaatuinen tarina sodanjälkeisen runouden seassa. Kansanedustajana ja vasemmistolaisten lehtien toimittajana toiminut Mäkelä aloitti kirjailijan uransa perinteisellä työväenluokkaisella mitallisella runoudella, sitten hänet torjuttiin liian modernina hyvinkin voimakkaasti, mutta lopulta hänestä tuntui jättävän aika ja hän vetäytyi syrjään.
Juho Mäkelän esikoisteos oli Voittoisa demokratia (1945), vaikka monet arvostelijat olivatkin jälkeenpäin sitä mieltä, että se ei ansaitsisi tulla kutsutuksi esikoiseksi. Kirja on pieni, sivusta nidottu vihkonen, joten se ei ymmärrettävästi herättänyt huomiota. Suosiota sillä on voinut olla, sillä runot oli kirjan alaotsikon mukaisesti tarkoitettu lausuttaviksi - SKDL:n ja eri työväenyhdistysten tilaisuuksissa Mäkelä on voinut olla hyvinkin pidetty runoilija.
Kokoelman runot ovat usein kritiikittömiä Stalinin ja Neuvostoliiton ylistyksiä. Kokoelma alkaa: "Saa juhlaväristyksen veri ruumiin / kun nimen Stalin korva tajuaa". Vankilakuvauksia kirjassa on joitain - Mäkelä oli muiden vasemmistolaisten tavoin jatkosodan aikana vankilassa.
Mitankäyttäjänä Mäkelä on vähintään kohtalainen, mutta tulokset ovat useimmiten tuskallisen koomisia, kuten kalevalaisessa runossa "Hyvästi kirottu tyrmä!":
Kuului käsky Moskovasta,
sana idän ilman alta:
"Portit vaino-vankiloiden
Suomenmaassa aukaiskaatte
rauhan miesten, naisten tulla,
joutuin joutua vapaiksi,
jotta sopu soma, kaunis
kansoillemme rakentuisi
ynnä hyvä ihmis-aate,
aate vankan työläisvallan,
leivän, työn ja rauhan turvais'!"
Sinänsä kalevalalaisen mitan käyttäminen oli vanhemmassa työväenrunoudessa ollut melko tavallistakin – aiemmin sitä olivat käyttäneet muun muassa J.H. Erkko, Aku Päiviö ja Lauri Soini. Kalevalaa pidettiin myös työväenluokan ominaisuutena, kuten toteaa Yrjö Varpio tutkimuksessaan 1987. Mäkelän kirjoittaessa oman kalevalaisen työväenrunonsa aika oli kuitenkin ajanut idean ohi.
Kaisu-Mirjami Rydberg arvosteli Vapaassa Sanassa Mäkelän seuraavaa kokoelmaa, Ihmislaivaa (1946), ja sivusi myös Voittoisaa demokratiaa. Rydberg kirjoitti, että Voittoisan demokratian "runot olivat sellaisia... miten nyt sanoisi... vanhemman työväenrunouden tapaisia." Rydberg ehdotti kirjoituksessaan, että työväenliike hyötyisi enemmän modernista, vapaamittaisesta runoudesta. Kansankulttuurin kirjallinen johtaja Raoul Palmgren vihjaakin antaneensa Mäkelän ymmärtää, että Voittoisan demokratian kaltaista runoutta ei kannattaisi enää kirjoittaa. On vaikea sanoa, mitä todella tapahtui - ohjasiko Palmgren konkreettisesti Mäkelän modernin runouden suuntaan, niin kuin Otto Ville Kuusinen aiemmin Elmer Diktoniuksen? Vai tutustuiko Mäkelä omaehtoisesti joihinkin modernisteihin? Ja keihin? Kysymykset jäävät auki, mutta selvien esikuvien osoittaminen Mäkelän modernille runotuotannolle on vaikeaa.
Mäkelä siirtyi joka tapauksessa seuraavassa kokoelmassa ehdottomaan modernismiin eikä häntä ymmärretty enää senkään vertaa, lukuun ottamatta joitakin vasemmistolaisia kollegoja. Seuraksena oli selvästikin monivuotinen turhautuminen.
Kaisu-Mirjami Rydberg, itsekin runoilija salanimellä Karin Alm, oli harvoja ymmärtäjiä. Hän näki Ihmislaivassa mahdollisuudet, joiden avulla vasemmistolainen runous voisi uudistua. Rydbergin mukaan vasemmistolainen runous oli jo "syntyessään (...) kaavoittunutta" ja fraseologista. Koska työväenrunoudessa on "taipumusta kirjoittaa omien aikaisempien runojensa tapaan", sitä "vaanii samantapaisesta ideologiasta lähtöisin olevien aiheiden ja kuvien yhteispääoma". Mäkelää Rydberg pitää uudenlaisena vasemmistolaisena runoilijana, joka ei turvaudu tähän "yhteispääomaan".
Mäkelän runot eroavatkin tyypillisestä yhteiskunnallisia epäkohtia osoittelevasta vasemmistolaisesta runoudesta. Mäkelä ei aina tunnu edes viittaavan epäkohtien olemassaoloon. Hän lähestyy aihetta monasti fantasian kautta. Rydberg pitää runoa "Kuu" yhtenä parhaista kokoelman runoista. Se onkin erinomainen esimerkki Mäkelän runoudesta:
Kuu kieppuu
ihmismetsän päällä.
Pois karkaa toisten luota
toisten luo
ja katsoo kuin he nai ja nukkuu.
Nauraa.
Se ikityhmä on tuo kuu
tai viisas.
Se on samaa.
Tää taivaan naama
epäoikeata näkee
ja väliin soikeaksi vaihtuu;
taas joskus toinen poski yksin hymyy.
Itke ei.
Naura vain!
Se lääke piruille.
Mäkelä yhdistää tässä ja monissa muissa kokoelman runoissa puheenomaisuutta, naiivilta vaikuttavaa fantasiaa sekä vapaata, melkein rytmitöntä mittaa (joka tosin monissa runoissa on hiukan horjahteleva tai kireä).
Jotkut runot ovat vielä selvemmin karun proosallisia, kuten "Pentti Syrjälä": "Pentti Syrjälä oli ollut hyvin laiha. / Kasvot olivat hänellä terävät / ja korkeat luut nousivat esiin / ja silmät olivat syvällä, / tummat, palavat silmät."
Toisinaan runoissa on yllättävää sanontaa ja tiivistämistä, joskus lukijan ymmärryksen kustannuksella, kuten runossa "Teatterinauru": "Iloinen farssi. / Nauravat pilaa. / Tuli! / - Palavat parrat // Tosi näkyy."
Kokoelman nimirunossa taas on groteskiutta ja hyytävää kuvausta ihmiskunnan pahuudesta, joka maailmansodan jälkeen on varmasti vaikuttanut väistämättömältä.
Rydbergin arvio oli yllättävän myönteinen yleisessä ilmastossa. Ajan arvovaltainen runokriitikko ja suomentaja Kauko Kare kiittelee Mäkelää "aforistisesta ajatustenterävyydestä", mutta on sitä mieltä, että Ihmislaivasta puuttuu runous. Kare kysyy: "[M]iksi Mäkelä ja moni muu proletaarikirjailija ryhtyy runontekoon, kun heiltä kuitenkin puuttuu varsinainen lyyrikon verenkäynti?" Kare sanoo, että jonkun Södergranin tai Katri Valan erottaa Mäkelästä ja muista vastaavista, että heidän mitaton runoutensa on rytmikästä ja siinä on poljentoa. Kare on tyly: "[R]unoilijaksi ei tulla sillä, että käytetään vapaata mittaa väärin. (...) Se, että vapaamittainen runous rehenteleikse kuin rikkaruoho mitä eriskummallisimmissa muodoissa ja epälukuisin senttimetrillisin vaihteluin äärimmäisvasemmistolaisten lehtien palstoilla ja runoteoksissa, johtuu pohjimmaltaan siitä, että ei osata eikä haluta käyttää parempia keinoja sanottavan ilmaisemiseksi. Enimmältä kai ei osata ja lopuissa tapauksissa ei tahdota osata. Vapaa runomitta on näille yhteiskunnan kumoojille kuin pakkomielle."
Kare vaivoin peittelee yhteiskunnallisen närkästyneisyytensä, joka sittemmin puhkesi Tähän on tultu -teoksessa kukkaansa.
Jossain määrin Kare on oikeassa: Mäkelä ei aina ole vapaan mitan käyttäjänä kovin hyvä. Hänen säkeenylityksensä ovat joskus hankalia ja hän turvautuu vanhahtaviin sanamuotoihin, jotka ovat selvästi perua mitallisen runouden kummallisuuksista, kuten runossa "Muutos": "Kauheudet ilman alta kaikki, / povest' vanhan maan ja ihmisien / ankarina kasauneet syömään."
Mäkelä oli kuitenkin tietoisesti mitattoman runouden puolestapuhuja. Hän julkaisi Demokraattisen kansan kalenterissa vuonna 1948 artikkelin "Onko vapaamittainen runous epäonnistunutta muototeeskentelyä?" Lyhyessä kirjoituksessa Mäkelä toteaa: "Useilla ihmisillä on sellainen käsitys, että runon, ollakseen oikea runo, on ehdottomasti oltava loppusointuihin sidottu."
Artikkeli on selvästi vastaus Ihmislaivaan kohdistettuun kritiikkiin ja henkilökohtainen kommentti monille Mäkelän kokoelmaan penseästi suhtautuneille arvostelijoille ja eritoten vasemmistolle, jonka olisi tullut ymmärtää, että työväestö ei tarvitse perinteistä, mitallista runoutta. Mäkelä kirjoittaakin: "Kapitalismin myöhäisvaihe eroaa sen alkumuodoista enemmän kuin usein edellytetään. Yleinen elämänrytmi on tullut äärimmäisen kiihkeäksi, kehitys kulkee eteenpäin nopeasti, vanhat arvot kadottavat merkityksensä (...) ja uudet käsitykset ja aatteet perustuvat suurten ihmisjoukkojen liikuntoihin. Yksilö ja joukko tuntee uusia henkisiä ja aineellisia tarpeita. Uuden on astuttava esiin kirjallisuudessa ja taiteessa. Sellaista uutta on ollut ekspressionismi ja surrealismi, ja sellaista on myös sosialistinen realismi." Mäkelän mukaan mitallinen runous kahlitsee, koska "sitä käytettäessä mitta usein muodostuu suuremmaksi tarkoitukseksi kuin esitettävä asia tai ilmiö". Työväenrunouden pitää kertoa todellisista asioista, tuntuu Mäkelä sanovan, ja siksi sen tulee luopua mittojen käytöstä. (Tämän valossa on täysin mahdollista, että yllä siteerattu kohta Mäkelän runosta onkin mitallisen runouden parodiaa.)
Mäkelän seuraava runokokoelma ilmestyi vuonna 1947. Levottomuus on hyvin pitkälle viety kokeilu ja sellaisenaan varmasti yksi modernistisimpia runokirjoja, joita Suomessa oli ylipäätään ilmestynyt. Jos Mäkelä olisi johdonmukaisesti jatkanut linjallaan, hänestä olisi voinut tulla suomalaisen runouden johtavia uudistajia. Näin ei kuitenkaan käynyt ja osasyy tähän oli varmasti kokoelmaa kohdannut penseys.
"Omien" lehti, Työväen Sivistysliiton julkaisema Työläisopiskelija iski näin pahasti: "[O]nko tämä runoutta, sanan täydellisimmässä merkityksessä? Emme tahtoisi olla kerettiläinen ja kieltää sitä ja kuitenkin tuo eräs, mutta, kohoaa niin väistämättömästi mieleen, että sitä ei saa pois ennen kuin on ottanut siihen oman asenteensa. Meidän asenteemme on kielteinen. Mäkelä ei luo runoa sillä tavalla kuin olisi toivottavaa, ehkäpä hyväksyttävääkin (...). [O]ikukkaan ja mielivaltaisen säerakentelunsa vuoksi [kokoelmaa] on sittenkin pidettävä eräänlaisena kuriositeettina (...)."
Suomentaja ja itsekin runoja yritellyt (mutta ilman omaa kokoelmaa jäänyt) Aarno Peromies pisteli ilman aiettakaan ymmärtää: hänen mukaansa Levottomuus on totinen, "mutta avuttoman yrityksen asteelle" jäänyt. Peromies vihjaa, että kirja olisi pitänyt jättää painamatta. "Jännittävää on nähdä, millaisten dinosaurusten kimppuun tämä lyyrikkojemme Don Quijote ensi kerralla kannustaa kaitaluisen Rosinantensa", Peromies lopettaa.
Mikä Levottomuudessa sitten herätti vastustusta? Se on yhtenäinen runoelma, jonka pyrkimys on kuvata maailman syntyä ja sen kehityskulkua. Mäkelä pyrkii jonkinlaiseen mystissävyiseen uskonnollisuuteen, mutta kuljettaa mukana myös yhteiskuntakriittisiä aineksia.
Levottomuus alkaa: "Alussa oli Suru. // Tummana, / vapaana se liikkui / ikuisen loputtomuuden syvyyttä." Mäkelän näkemyksen mukaan suru on maailman liikkelle paneva voima ja eräänlainen panteistinen jumala. Lopulta maailmaan tulee ihminen: "Vedessä oli alkuperäinen Surun varjo. / Ihminen tuli vedestä. / Ihminen tuli surusta. / Ihminen oli alkuperäisen Surun varjo."
Nämä ovat huomattavan lyyrisiä esimerkkejä kirjasta, jossa on tällainenkin runo:
Autot. Lentokoneet ja junat.
Radio. Posti. Sähkö. Lennätin.
Traktorit. Kylvökoneet. Viljanlajittelijat.
Maan ehtymättömät aarteet.
Kaivokset. Tehtaat.
Tiede. Taide. Kirjallisuus. Musiikki.
Kai Laitinen, joka monista arvostelijoista oli myötämielisimpiä, sanoo tämän runon kohdalla, että monet Mäkelän runoista "joutuvat maaseutulehtien pakinoitsijain hampaisiin". Levottomuuden luonnehtiminen sen yksittäisten runojen perusteella tekisi kirjalle kuitenkin vääryyttä. Ensinnäkään ne eivät ole yksittäisiä runoja temaattisesti, toiseksi Mäkelän käyttämä skaala on hyvin laaja. Ylläolevan kaltaisten listaavien ja toisteisten runojen lisäksi Mäkelä kirjoittaa myös lyyrisiä tuokiopaloja:
Kuoleman
ui vene rantaan. Vedessä
sairas airo parahtaa.
Eläin huutaa.
Harmaat kaislat ilmaan uppoaa.
Joskus näitä tuokiopaloja ja niiden yhteyttä toisiin runoihin on vaikea ymmärtää:
Junat liukuivat kevyesti ja hyvin,
ja tyhjillä penkeillä
ei matkustanut ketään.
Levottomuutta on vaikea luonnehtia. Minkä tahansa yksittäisen runopätkän siteeraaminen tuntuisi johtavan toisen runon siteeraamiseen - ja näin niin kauan, että kokoelma on siteerattu kokonaisuudessaan. Yksi luonteenomaisimpia runoja näyttää luonnon voimat täydessä tehossaan:
Valtamerien vedet kannattelivat laivaa.
Hyvä oli valtamerien veden
ihmeellinen taito.
"Maailma ei ole ruma!" on läpi runoelman toistuva huuto. Levottomuus vaikuttaa paikoitellen synkältä ja ahdistuneeltakin runoelmalta, mutta sen sävy on lopulta tyypillisen vasemmistolainen: tulevaisuuteen luottava. Ihminen voittaa, vaikka siltä ei näyttäisikään.
Elvi Sinervo arvosteli Levottomuuden Vapaaseen Sanaan vuoden 1947 lopussa. Melkein ainoana varauksettoman myönteisesti kokoelmaan suhtautuneena Sinervo ilmoittaa olevansa haltioissaan: "Allekirjoittaneelle Levottomuus on ollut syyskauden teoksista se, joka tuotti ehdottomimman, kirkkaimman ja voimakkaimman elämksen." Sinervo kiistää Mäkelään kohdistuneen kritiikin yleisen väitteen: runoelman muotoa ja ajatusta vallitseva rytmillinen lainmukaisuus tekee arvostelijoiden epäilemän tekstin runoksi. Sinervon mukaan Levottomuudessa "julistus ja muoto [ovat] erottamattomat". Sinervo pitää Mäkelää "puhtaimpana modernistina, mitä meillä on" ja toteaa, että tämä ei ole mikään vallankumouksellinen kokeilija, vaan hän toteuttaa omia lakejaan.
Sinervo esittää kirjoituksensa lopussa sen, mikä Mäkelän kaltaista runoilijaa eniten pelottaa: ymmärtämättä jääminen. Näin todella kävi. Ilmeisesti julkisesta palautteesta masentuneena Mäkelä julkaisi seuraavan, ja viimeisen, runokokoelmansa vasta vuonna 1966.
Häviäminen ilmestyi suomalaisen 60-luvun runouden käydessä kovimpia kierroksiaan. Uusia lupaavia runoilijoita ilmaantui jatkuvasti, Mäkelän aikalaiset, sellaiset kuin Lassi Nummi ja Eeva-Liisa Manner, olivat jo vakiinnuttaneet itsensä ja tyylinsä, ja yleinen ilme oli suuntautumassa kohti pirstaloitunutta näkemystä yhteiskunnasta, kollaasitekniikan, pop-taiteen ja populaarikulttuurin noustessa runoutta määrittäviksi tekijöiksi. Tässä ilmastossa Mäkelä vaikuttaa ajastaan jääneeltä. Häviäminen oli vanhanaikainen kirja ilmestyessään vuonna 1966.
Mutta Häviäminen on myös riipaiseva kirja. Mäkelä lopetti kirjan ilmestymisen aikoihin kaikki yhteiskunnalliset toimensa muun muassa kansanedustajana. Kokoelma alkaa:
Nuorena oli totuus niin helppo löytää
että sitä saattoi vaikka juoda
lämpimänä päivänä.
Enää on ohkainen
arpien ja avoimien haavojen täyttämä reuna
jälellä totuudesta.
Ei ole kovin vaikeaa päätellä, että Mäkelä oli Häviämisen aikaan kyllästynyt politiikkaan, vasemmistolaiseen dogmaattisuuteen ja ihanteiden riittämättömyyteen ja siihen, että ne eivät koskaan toteudu. Kirjan pitkähkössä nimirunossa Mäkelä kirjoittaa muun muassa näin:
Sodat tulivat,
murha julistettiin Jumalan nimeen lailliseksi.
Sodat lakkasivat,
itsekkyys ja väkivalta
vain kääriytyivät uusiin vaippoihin.
Kun oli kulunut kaksikymmentä vuotta sodasta
huomasimme että ihanteet
olivat ensin kadottaneet kirkkautensa
ja sitten hävinneet.
Häviämisestä kirjoitettiin hyvin vähän. Kulttuurilehdet eivät tarttuneet siihen, vasemmistolainen lehdistö Kansan Uutisia ja Suomen Sosialidemokraattia lukuun ottamatta vaikeni siitä. Oliko tunnetun vasemmistolaisen ajattelijan julkinen luopuminen aatteesta ja ihanteista liian kova pala?
Suomen Sosialidemokraatin Mika Suvioja oli hyökkäävän kriittinen. Hänen mukaansa "Mäkelä kirjoittaa ja ajattelee sovinnaisesti; kehnoimmillaan hänen runonsa lepertelevät." Suvioja ei hyväksy Mäkelän poliittisia ratkaisuja: "[P]uolikristillinen alistuminen tuntuu helpolta ja väljähtäneeltä ratkaisulta, asenteelta, joka ei riitä elämään. [Mäkelän runoissa] jopa työntekijänaisetkin ovat ainoastaan surullisia, 'kuin iltatuuli', missään ei ole pontta, ei voimaa, ei sävyjä." Suvioja ei tarkastele Mäkelän luopumista poliittisena kannanottona, vaan ainoastaan tyypillisenä taiteilijan resignaationa.
Kansan Uutisten Niilo Johansson suhtautui Häviämiseen positiivisemmin, mutta vahvoin varauksin. Johanssonin mukaan Mäkelän runot muistuttavat "vanhaa sanomalehden tekstiä", jota nykyajan lehdissä käytetään todistamaan nykyisen ajattelun ja kielen kehittyneisyys. Mäkelän runot ovat kauempana modernismista kuin 40-lukulla, jolloin Mäkelän aiemmat kirjat olivat ilmestyneet, sanoo Johansson. Politiikkaakin Johansson sivuaa: "Olkoon, että Mäkelän runot ovat staattisuudestaan huolimatta kainon punertavia, mutta toisaalta niiden itsekäs subjektivismi hipelöi porvarillisuudessaan onnellisen Suomi-neidon kermanvalkoista polvea." Kriteerit, joilla Mäkelän viimeinen runokokoelma arvosteluissa hylättiin, vaikuttavatkin osittain samoilta kuin ne, joita Neuvostoliitossa käytettiin edistyksellisten taiteilijoiden kohdalla: formalismi ja poliittinen yksilöllisyys, jopa subjektiivisuus. Johansson ilmoittaa, että hän ei voi olla samaa mieltä Mäkelän kanssa: "Häviämiseen ei pidä alistua. Maailma muuttuu!"
Mielenkiintoista on, että porvarillisella puolella ilmestyi yksi ainoita kokoelmaan lämpimästi suhtautuneita arvioita. Arto Kytöhonka, tuolloin aloitteleva runoilija, arvosteli kirjan Uuteen Suomeen. Hän piti Mäkelän runoja "kiteyttävinä lauseina, joita pitkän työn jälkeen herää tavallisen ihmisen mielessä". Kytöhongan mukaan Mäkelä tarkkailee kuluneiden sanontojen takana piilevää ihanteellisuutta: "Mäkelän puheesta ovat intohimot haihtuneet ja niin hänen onnistuu kielenkäytöstä käsin tarkkailla ihanteellisten selviöiden irrationaalisuutta. Kuluneet hokemat saavat uutta, viileää merkitystä." On vaikea sanoa, pyrkikö Mäkelä tähän, vai olivatko muut arvostelijat oikeassa sanoessaan, että Mäkelä oli vain mietiskellyt kliseisesti.
Juho Mäkelän muu tuotanto on satunnaisempaa ja koostuu lähinnä tilaustöistä. Laajahko Porin ja Satakunnan maisemiin sijoittuva romaani Joki laskee Pohjanlahteen (1950) on kiinnostava. Sen lisäksi Mäkelä toimitti vuonna 1947 muistelma- ja artikkeliteoksen Luokkasodan muisto, sekä vuonna 1967 tilausteokselta vaikuttavan matkakirjan Näin naapurimaata, jossa hän kertoi maireasti Neuvostoliiton arkisista oloista.
Porilaisen vasemmistolehden Satakunnan Työn päätoimittajana vuosina 1949-1959 Mäkelä herätti kaupungin hallinnossa ja oikeistolaisissa piireissä närää pakinoillaan, jotka julkaistiin salanimellä Jussi Lisäjuuri. Satakunnan Työ sai pitkäksi aikaa lempinimen "Pommi-Jussin lehti", mikä johtui siitä, että Mäkelä kerran ehdotti, että kaikki Porin porvarit koottaisiin kauppatorille ja heidän päälleen pudotettaisiin atomipommi. Mäkelän päätoimittaja-aikana saatettiin myös kerätä varoja Mannerheimin patsaan kaatamisrahastolle. Mielenkiintoinen on myös tieto, että Satakunnan Työ julkaisi Mäkelän kirjoittaman Mannerheimin kuolinilmoituksen kaksi päivää muita lehtiä aiemmin - liekö Mäkelällä sitten ollut sisäpiirin yhteyksiä.
Juho Mäkelä
1913-1993, synt. Porissa, työskenteli sanomalehtimiehenä mm. Satakunnan Työssä, ja Porin kaupungin raittiussihteerinä, SKDL:n kansanedustaja 1945-1948
Juho Mäkelä on erikoislaatuinen tarina sodanjälkeisen runouden seassa. Kansanedustajana ja vasemmistolaisten lehtien toimittajana toiminut Mäkelä aloitti kirjailijan uransa perinteisellä työväenluokkaisella mitallisella runoudella, sitten hänet torjuttiin liian modernina hyvinkin voimakkaasti, mutta lopulta hänestä tuntui jättävän aika ja hän vetäytyi syrjään.
Juho Mäkelän esikoisteos oli Voittoisa demokratia (1945), vaikka monet arvostelijat olivatkin jälkeenpäin sitä mieltä, että se ei ansaitsisi tulla kutsutuksi esikoiseksi. Kirja on pieni, sivusta nidottu vihkonen, joten se ei ymmärrettävästi herättänyt huomiota. Suosiota sillä on voinut olla, sillä runot oli kirjan alaotsikon mukaisesti tarkoitettu lausuttaviksi - SKDL:n ja eri työväenyhdistysten tilaisuuksissa Mäkelä on voinut olla hyvinkin pidetty runoilija.
Kokoelman runot ovat usein kritiikittömiä Stalinin ja Neuvostoliiton ylistyksiä. Kokoelma alkaa: "Saa juhlaväristyksen veri ruumiin / kun nimen Stalin korva tajuaa". Vankilakuvauksia kirjassa on joitain - Mäkelä oli muiden vasemmistolaisten tavoin jatkosodan aikana vankilassa.
Mitankäyttäjänä Mäkelä on vähintään kohtalainen, mutta tulokset ovat useimmiten tuskallisen koomisia, kuten kalevalaisessa runossa "Hyvästi kirottu tyrmä!":
Kuului käsky Moskovasta,
sana idän ilman alta:
"Portit vaino-vankiloiden
Suomenmaassa aukaiskaatte
rauhan miesten, naisten tulla,
joutuin joutua vapaiksi,
jotta sopu soma, kaunis
kansoillemme rakentuisi
ynnä hyvä ihmis-aate,
aate vankan työläisvallan,
leivän, työn ja rauhan turvais'!"
Sinänsä kalevalalaisen mitan käyttäminen oli vanhemmassa työväenrunoudessa ollut melko tavallistakin – aiemmin sitä olivat käyttäneet muun muassa J.H. Erkko, Aku Päiviö ja Lauri Soini. Kalevalaa pidettiin myös työväenluokan ominaisuutena, kuten toteaa Yrjö Varpio tutkimuksessaan 1987. Mäkelän kirjoittaessa oman kalevalaisen työväenrunonsa aika oli kuitenkin ajanut idean ohi.
Kaisu-Mirjami Rydberg arvosteli Vapaassa Sanassa Mäkelän seuraavaa kokoelmaa, Ihmislaivaa (1946), ja sivusi myös Voittoisaa demokratiaa. Rydberg kirjoitti, että Voittoisan demokratian "runot olivat sellaisia... miten nyt sanoisi... vanhemman työväenrunouden tapaisia." Rydberg ehdotti kirjoituksessaan, että työväenliike hyötyisi enemmän modernista, vapaamittaisesta runoudesta. Kansankulttuurin kirjallinen johtaja Raoul Palmgren vihjaakin antaneensa Mäkelän ymmärtää, että Voittoisan demokratian kaltaista runoutta ei kannattaisi enää kirjoittaa. On vaikea sanoa, mitä todella tapahtui - ohjasiko Palmgren konkreettisesti Mäkelän modernin runouden suuntaan, niin kuin Otto Ville Kuusinen aiemmin Elmer Diktoniuksen? Vai tutustuiko Mäkelä omaehtoisesti joihinkin modernisteihin? Ja keihin? Kysymykset jäävät auki, mutta selvien esikuvien osoittaminen Mäkelän modernille runotuotannolle on vaikeaa.
Mäkelä siirtyi joka tapauksessa seuraavassa kokoelmassa ehdottomaan modernismiin eikä häntä ymmärretty enää senkään vertaa, lukuun ottamatta joitakin vasemmistolaisia kollegoja. Seuraksena oli selvästikin monivuotinen turhautuminen.
Kaisu-Mirjami Rydberg, itsekin runoilija salanimellä Karin Alm, oli harvoja ymmärtäjiä. Hän näki Ihmislaivassa mahdollisuudet, joiden avulla vasemmistolainen runous voisi uudistua. Rydbergin mukaan vasemmistolainen runous oli jo "syntyessään (...) kaavoittunutta" ja fraseologista. Koska työväenrunoudessa on "taipumusta kirjoittaa omien aikaisempien runojensa tapaan", sitä "vaanii samantapaisesta ideologiasta lähtöisin olevien aiheiden ja kuvien yhteispääoma". Mäkelää Rydberg pitää uudenlaisena vasemmistolaisena runoilijana, joka ei turvaudu tähän "yhteispääomaan".
Mäkelän runot eroavatkin tyypillisestä yhteiskunnallisia epäkohtia osoittelevasta vasemmistolaisesta runoudesta. Mäkelä ei aina tunnu edes viittaavan epäkohtien olemassaoloon. Hän lähestyy aihetta monasti fantasian kautta. Rydberg pitää runoa "Kuu" yhtenä parhaista kokoelman runoista. Se onkin erinomainen esimerkki Mäkelän runoudesta:
Kuu kieppuu
ihmismetsän päällä.
Pois karkaa toisten luota
toisten luo
ja katsoo kuin he nai ja nukkuu.
Nauraa.
Se ikityhmä on tuo kuu
tai viisas.
Se on samaa.
Tää taivaan naama
epäoikeata näkee
ja väliin soikeaksi vaihtuu;
taas joskus toinen poski yksin hymyy.
Itke ei.
Naura vain!
Se lääke piruille.
Mäkelä yhdistää tässä ja monissa muissa kokoelman runoissa puheenomaisuutta, naiivilta vaikuttavaa fantasiaa sekä vapaata, melkein rytmitöntä mittaa (joka tosin monissa runoissa on hiukan horjahteleva tai kireä).
Jotkut runot ovat vielä selvemmin karun proosallisia, kuten "Pentti Syrjälä": "Pentti Syrjälä oli ollut hyvin laiha. / Kasvot olivat hänellä terävät / ja korkeat luut nousivat esiin / ja silmät olivat syvällä, / tummat, palavat silmät."
Toisinaan runoissa on yllättävää sanontaa ja tiivistämistä, joskus lukijan ymmärryksen kustannuksella, kuten runossa "Teatterinauru": "Iloinen farssi. / Nauravat pilaa. / Tuli! / - Palavat parrat // Tosi näkyy."
Kokoelman nimirunossa taas on groteskiutta ja hyytävää kuvausta ihmiskunnan pahuudesta, joka maailmansodan jälkeen on varmasti vaikuttanut väistämättömältä.
Rydbergin arvio oli yllättävän myönteinen yleisessä ilmastossa. Ajan arvovaltainen runokriitikko ja suomentaja Kauko Kare kiittelee Mäkelää "aforistisesta ajatustenterävyydestä", mutta on sitä mieltä, että Ihmislaivasta puuttuu runous. Kare kysyy: "[M]iksi Mäkelä ja moni muu proletaarikirjailija ryhtyy runontekoon, kun heiltä kuitenkin puuttuu varsinainen lyyrikon verenkäynti?" Kare sanoo, että jonkun Södergranin tai Katri Valan erottaa Mäkelästä ja muista vastaavista, että heidän mitaton runoutensa on rytmikästä ja siinä on poljentoa. Kare on tyly: "[R]unoilijaksi ei tulla sillä, että käytetään vapaata mittaa väärin. (...) Se, että vapaamittainen runous rehenteleikse kuin rikkaruoho mitä eriskummallisimmissa muodoissa ja epälukuisin senttimetrillisin vaihteluin äärimmäisvasemmistolaisten lehtien palstoilla ja runoteoksissa, johtuu pohjimmaltaan siitä, että ei osata eikä haluta käyttää parempia keinoja sanottavan ilmaisemiseksi. Enimmältä kai ei osata ja lopuissa tapauksissa ei tahdota osata. Vapaa runomitta on näille yhteiskunnan kumoojille kuin pakkomielle."
Kare vaivoin peittelee yhteiskunnallisen närkästyneisyytensä, joka sittemmin puhkesi Tähän on tultu -teoksessa kukkaansa.
Jossain määrin Kare on oikeassa: Mäkelä ei aina ole vapaan mitan käyttäjänä kovin hyvä. Hänen säkeenylityksensä ovat joskus hankalia ja hän turvautuu vanhahtaviin sanamuotoihin, jotka ovat selvästi perua mitallisen runouden kummallisuuksista, kuten runossa "Muutos": "Kauheudet ilman alta kaikki, / povest' vanhan maan ja ihmisien / ankarina kasauneet syömään."
Mäkelä oli kuitenkin tietoisesti mitattoman runouden puolestapuhuja. Hän julkaisi Demokraattisen kansan kalenterissa vuonna 1948 artikkelin "Onko vapaamittainen runous epäonnistunutta muototeeskentelyä?" Lyhyessä kirjoituksessa Mäkelä toteaa: "Useilla ihmisillä on sellainen käsitys, että runon, ollakseen oikea runo, on ehdottomasti oltava loppusointuihin sidottu."
Artikkeli on selvästi vastaus Ihmislaivaan kohdistettuun kritiikkiin ja henkilökohtainen kommentti monille Mäkelän kokoelmaan penseästi suhtautuneille arvostelijoille ja eritoten vasemmistolle, jonka olisi tullut ymmärtää, että työväestö ei tarvitse perinteistä, mitallista runoutta. Mäkelä kirjoittaakin: "Kapitalismin myöhäisvaihe eroaa sen alkumuodoista enemmän kuin usein edellytetään. Yleinen elämänrytmi on tullut äärimmäisen kiihkeäksi, kehitys kulkee eteenpäin nopeasti, vanhat arvot kadottavat merkityksensä (...) ja uudet käsitykset ja aatteet perustuvat suurten ihmisjoukkojen liikuntoihin. Yksilö ja joukko tuntee uusia henkisiä ja aineellisia tarpeita. Uuden on astuttava esiin kirjallisuudessa ja taiteessa. Sellaista uutta on ollut ekspressionismi ja surrealismi, ja sellaista on myös sosialistinen realismi." Mäkelän mukaan mitallinen runous kahlitsee, koska "sitä käytettäessä mitta usein muodostuu suuremmaksi tarkoitukseksi kuin esitettävä asia tai ilmiö". Työväenrunouden pitää kertoa todellisista asioista, tuntuu Mäkelä sanovan, ja siksi sen tulee luopua mittojen käytöstä. (Tämän valossa on täysin mahdollista, että yllä siteerattu kohta Mäkelän runosta onkin mitallisen runouden parodiaa.)
Mäkelän seuraava runokokoelma ilmestyi vuonna 1947. Levottomuus on hyvin pitkälle viety kokeilu ja sellaisenaan varmasti yksi modernistisimpia runokirjoja, joita Suomessa oli ylipäätään ilmestynyt. Jos Mäkelä olisi johdonmukaisesti jatkanut linjallaan, hänestä olisi voinut tulla suomalaisen runouden johtavia uudistajia. Näin ei kuitenkaan käynyt ja osasyy tähän oli varmasti kokoelmaa kohdannut penseys.
"Omien" lehti, Työväen Sivistysliiton julkaisema Työläisopiskelija iski näin pahasti: "[O]nko tämä runoutta, sanan täydellisimmässä merkityksessä? Emme tahtoisi olla kerettiläinen ja kieltää sitä ja kuitenkin tuo eräs, mutta, kohoaa niin väistämättömästi mieleen, että sitä ei saa pois ennen kuin on ottanut siihen oman asenteensa. Meidän asenteemme on kielteinen. Mäkelä ei luo runoa sillä tavalla kuin olisi toivottavaa, ehkäpä hyväksyttävääkin (...). [O]ikukkaan ja mielivaltaisen säerakentelunsa vuoksi [kokoelmaa] on sittenkin pidettävä eräänlaisena kuriositeettina (...)."
Suomentaja ja itsekin runoja yritellyt (mutta ilman omaa kokoelmaa jäänyt) Aarno Peromies pisteli ilman aiettakaan ymmärtää: hänen mukaansa Levottomuus on totinen, "mutta avuttoman yrityksen asteelle" jäänyt. Peromies vihjaa, että kirja olisi pitänyt jättää painamatta. "Jännittävää on nähdä, millaisten dinosaurusten kimppuun tämä lyyrikkojemme Don Quijote ensi kerralla kannustaa kaitaluisen Rosinantensa", Peromies lopettaa.
Mikä Levottomuudessa sitten herätti vastustusta? Se on yhtenäinen runoelma, jonka pyrkimys on kuvata maailman syntyä ja sen kehityskulkua. Mäkelä pyrkii jonkinlaiseen mystissävyiseen uskonnollisuuteen, mutta kuljettaa mukana myös yhteiskuntakriittisiä aineksia.
Levottomuus alkaa: "Alussa oli Suru. // Tummana, / vapaana se liikkui / ikuisen loputtomuuden syvyyttä." Mäkelän näkemyksen mukaan suru on maailman liikkelle paneva voima ja eräänlainen panteistinen jumala. Lopulta maailmaan tulee ihminen: "Vedessä oli alkuperäinen Surun varjo. / Ihminen tuli vedestä. / Ihminen tuli surusta. / Ihminen oli alkuperäisen Surun varjo."
Nämä ovat huomattavan lyyrisiä esimerkkejä kirjasta, jossa on tällainenkin runo:
Autot. Lentokoneet ja junat.
Radio. Posti. Sähkö. Lennätin.
Traktorit. Kylvökoneet. Viljanlajittelijat.
Maan ehtymättömät aarteet.
Kaivokset. Tehtaat.
Tiede. Taide. Kirjallisuus. Musiikki.
Kai Laitinen, joka monista arvostelijoista oli myötämielisimpiä, sanoo tämän runon kohdalla, että monet Mäkelän runoista "joutuvat maaseutulehtien pakinoitsijain hampaisiin". Levottomuuden luonnehtiminen sen yksittäisten runojen perusteella tekisi kirjalle kuitenkin vääryyttä. Ensinnäkään ne eivät ole yksittäisiä runoja temaattisesti, toiseksi Mäkelän käyttämä skaala on hyvin laaja. Ylläolevan kaltaisten listaavien ja toisteisten runojen lisäksi Mäkelä kirjoittaa myös lyyrisiä tuokiopaloja:
Kuoleman
ui vene rantaan. Vedessä
sairas airo parahtaa.
Eläin huutaa.
Harmaat kaislat ilmaan uppoaa.
Joskus näitä tuokiopaloja ja niiden yhteyttä toisiin runoihin on vaikea ymmärtää:
Junat liukuivat kevyesti ja hyvin,
ja tyhjillä penkeillä
ei matkustanut ketään.
Levottomuutta on vaikea luonnehtia. Minkä tahansa yksittäisen runopätkän siteeraaminen tuntuisi johtavan toisen runon siteeraamiseen - ja näin niin kauan, että kokoelma on siteerattu kokonaisuudessaan. Yksi luonteenomaisimpia runoja näyttää luonnon voimat täydessä tehossaan:
Valtamerien vedet kannattelivat laivaa.
Hyvä oli valtamerien veden
ihmeellinen taito.
"Maailma ei ole ruma!" on läpi runoelman toistuva huuto. Levottomuus vaikuttaa paikoitellen synkältä ja ahdistuneeltakin runoelmalta, mutta sen sävy on lopulta tyypillisen vasemmistolainen: tulevaisuuteen luottava. Ihminen voittaa, vaikka siltä ei näyttäisikään.
Elvi Sinervo arvosteli Levottomuuden Vapaaseen Sanaan vuoden 1947 lopussa. Melkein ainoana varauksettoman myönteisesti kokoelmaan suhtautuneena Sinervo ilmoittaa olevansa haltioissaan: "Allekirjoittaneelle Levottomuus on ollut syyskauden teoksista se, joka tuotti ehdottomimman, kirkkaimman ja voimakkaimman elämksen." Sinervo kiistää Mäkelään kohdistuneen kritiikin yleisen väitteen: runoelman muotoa ja ajatusta vallitseva rytmillinen lainmukaisuus tekee arvostelijoiden epäilemän tekstin runoksi. Sinervon mukaan Levottomuudessa "julistus ja muoto [ovat] erottamattomat". Sinervo pitää Mäkelää "puhtaimpana modernistina, mitä meillä on" ja toteaa, että tämä ei ole mikään vallankumouksellinen kokeilija, vaan hän toteuttaa omia lakejaan.
Sinervo esittää kirjoituksensa lopussa sen, mikä Mäkelän kaltaista runoilijaa eniten pelottaa: ymmärtämättä jääminen. Näin todella kävi. Ilmeisesti julkisesta palautteesta masentuneena Mäkelä julkaisi seuraavan, ja viimeisen, runokokoelmansa vasta vuonna 1966.
Häviäminen ilmestyi suomalaisen 60-luvun runouden käydessä kovimpia kierroksiaan. Uusia lupaavia runoilijoita ilmaantui jatkuvasti, Mäkelän aikalaiset, sellaiset kuin Lassi Nummi ja Eeva-Liisa Manner, olivat jo vakiinnuttaneet itsensä ja tyylinsä, ja yleinen ilme oli suuntautumassa kohti pirstaloitunutta näkemystä yhteiskunnasta, kollaasitekniikan, pop-taiteen ja populaarikulttuurin noustessa runoutta määrittäviksi tekijöiksi. Tässä ilmastossa Mäkelä vaikuttaa ajastaan jääneeltä. Häviäminen oli vanhanaikainen kirja ilmestyessään vuonna 1966.
Mutta Häviäminen on myös riipaiseva kirja. Mäkelä lopetti kirjan ilmestymisen aikoihin kaikki yhteiskunnalliset toimensa muun muassa kansanedustajana. Kokoelma alkaa:
Nuorena oli totuus niin helppo löytää
että sitä saattoi vaikka juoda
lämpimänä päivänä.
Enää on ohkainen
arpien ja avoimien haavojen täyttämä reuna
jälellä totuudesta.
Ei ole kovin vaikeaa päätellä, että Mäkelä oli Häviämisen aikaan kyllästynyt politiikkaan, vasemmistolaiseen dogmaattisuuteen ja ihanteiden riittämättömyyteen ja siihen, että ne eivät koskaan toteudu. Kirjan pitkähkössä nimirunossa Mäkelä kirjoittaa muun muassa näin:
Sodat tulivat,
murha julistettiin Jumalan nimeen lailliseksi.
Sodat lakkasivat,
itsekkyys ja väkivalta
vain kääriytyivät uusiin vaippoihin.
Kun oli kulunut kaksikymmentä vuotta sodasta
huomasimme että ihanteet
olivat ensin kadottaneet kirkkautensa
ja sitten hävinneet.
Häviämisestä kirjoitettiin hyvin vähän. Kulttuurilehdet eivät tarttuneet siihen, vasemmistolainen lehdistö Kansan Uutisia ja Suomen Sosialidemokraattia lukuun ottamatta vaikeni siitä. Oliko tunnetun vasemmistolaisen ajattelijan julkinen luopuminen aatteesta ja ihanteista liian kova pala?
Suomen Sosialidemokraatin Mika Suvioja oli hyökkäävän kriittinen. Hänen mukaansa "Mäkelä kirjoittaa ja ajattelee sovinnaisesti; kehnoimmillaan hänen runonsa lepertelevät." Suvioja ei hyväksy Mäkelän poliittisia ratkaisuja: "[P]uolikristillinen alistuminen tuntuu helpolta ja väljähtäneeltä ratkaisulta, asenteelta, joka ei riitä elämään. [Mäkelän runoissa] jopa työntekijänaisetkin ovat ainoastaan surullisia, 'kuin iltatuuli', missään ei ole pontta, ei voimaa, ei sävyjä." Suvioja ei tarkastele Mäkelän luopumista poliittisena kannanottona, vaan ainoastaan tyypillisenä taiteilijan resignaationa.
Kansan Uutisten Niilo Johansson suhtautui Häviämiseen positiivisemmin, mutta vahvoin varauksin. Johanssonin mukaan Mäkelän runot muistuttavat "vanhaa sanomalehden tekstiä", jota nykyajan lehdissä käytetään todistamaan nykyisen ajattelun ja kielen kehittyneisyys. Mäkelän runot ovat kauempana modernismista kuin 40-lukulla, jolloin Mäkelän aiemmat kirjat olivat ilmestyneet, sanoo Johansson. Politiikkaakin Johansson sivuaa: "Olkoon, että Mäkelän runot ovat staattisuudestaan huolimatta kainon punertavia, mutta toisaalta niiden itsekäs subjektivismi hipelöi porvarillisuudessaan onnellisen Suomi-neidon kermanvalkoista polvea." Kriteerit, joilla Mäkelän viimeinen runokokoelma arvosteluissa hylättiin, vaikuttavatkin osittain samoilta kuin ne, joita Neuvostoliitossa käytettiin edistyksellisten taiteilijoiden kohdalla: formalismi ja poliittinen yksilöllisyys, jopa subjektiivisuus. Johansson ilmoittaa, että hän ei voi olla samaa mieltä Mäkelän kanssa: "Häviämiseen ei pidä alistua. Maailma muuttuu!"
Mielenkiintoista on, että porvarillisella puolella ilmestyi yksi ainoita kokoelmaan lämpimästi suhtautuneita arvioita. Arto Kytöhonka, tuolloin aloitteleva runoilija, arvosteli kirjan Uuteen Suomeen. Hän piti Mäkelän runoja "kiteyttävinä lauseina, joita pitkän työn jälkeen herää tavallisen ihmisen mielessä". Kytöhongan mukaan Mäkelä tarkkailee kuluneiden sanontojen takana piilevää ihanteellisuutta: "Mäkelän puheesta ovat intohimot haihtuneet ja niin hänen onnistuu kielenkäytöstä käsin tarkkailla ihanteellisten selviöiden irrationaalisuutta. Kuluneet hokemat saavat uutta, viileää merkitystä." On vaikea sanoa, pyrkikö Mäkelä tähän, vai olivatko muut arvostelijat oikeassa sanoessaan, että Mäkelä oli vain mietiskellyt kliseisesti.
Juho Mäkelän muu tuotanto on satunnaisempaa ja koostuu lähinnä tilaustöistä. Laajahko Porin ja Satakunnan maisemiin sijoittuva romaani Joki laskee Pohjanlahteen (1950) on kiinnostava. Sen lisäksi Mäkelä toimitti vuonna 1947 muistelma- ja artikkeliteoksen Luokkasodan muisto, sekä vuonna 1967 tilausteokselta vaikuttavan matkakirjan Näin naapurimaata, jossa hän kertoi maireasti Neuvostoliiton arkisista oloista.
Porilaisen vasemmistolehden Satakunnan Työn päätoimittajana vuosina 1949-1959 Mäkelä herätti kaupungin hallinnossa ja oikeistolaisissa piireissä närää pakinoillaan, jotka julkaistiin salanimellä Jussi Lisäjuuri. Satakunnan Työ sai pitkäksi aikaa lempinimen "Pommi-Jussin lehti", mikä johtui siitä, että Mäkelä kerran ehdotti, että kaikki Porin porvarit koottaisiin kauppatorille ja heidän päälleen pudotettaisiin atomipommi. Mäkelän päätoimittaja-aikana saatettiin myös kerätä varoja Mannerheimin patsaan kaatamisrahastolle. Mielenkiintoinen on myös tieto, että Satakunnan Työ julkaisi Mäkelän kirjoittaman Mannerheimin kuolinilmoituksen kaksi päivää muita lehtiä aiemmin - liekö Mäkelällä sitten ollut sisäpiirin yhteyksiä.
sunnuntaina, syyskuuta 07, 2008
Harold R. Daniels
Pitkästä aikaa taas Pulpografian hakusanoja - lyhyt pätkä Harold R. Danielsista, josta en tosiaan tiedä tämän enempää. Paitsi että näyttää kuolleen vuonna 1980. Ja sain lisättyä novellin alkuperäisen nimen ja ilmestymisajan.
Harold R. Daniels (s. 1919) on kehuttu 1950-luvun kirjailija, joka julkaisi 1950—60-luvulla muutaman rikosromaanin, joista suurin osa oli pokkareita. Brittiläinen hän ei ole, vaikka Simo Sjöblom niin sanookin, eikä hän ilmeisestikään ole sama mies kuin ajan B-elokuvien ohjaaja Harold Daniels.
Ainoa suomennos ”Kolme tapaa ryöstää pankki” on hidasliikkeinen, mutta oivalliseen lopetukseen päättyvä novelli miehestä, joka huijaa pankkia yrittämällä julkaista pankkisalaisuuksia paljastavia novelleja jännityslukemistossa.
Novelli:
Kolme tapaa ryöstää pankki, Ellery Queen’s Mystery Magazinen valitut jännärit 1. Junior-kustannus 1977. Alun perin Three Ways to Rob a Bank, EQMM, maaliskuu 1972.
Harold R. Daniels (s. 1919) on kehuttu 1950-luvun kirjailija, joka julkaisi 1950—60-luvulla muutaman rikosromaanin, joista suurin osa oli pokkareita. Brittiläinen hän ei ole, vaikka Simo Sjöblom niin sanookin, eikä hän ilmeisestikään ole sama mies kuin ajan B-elokuvien ohjaaja Harold Daniels.
Ainoa suomennos ”Kolme tapaa ryöstää pankki” on hidasliikkeinen, mutta oivalliseen lopetukseen päättyvä novelli miehestä, joka huijaa pankkia yrittämällä julkaista pankkisalaisuuksia paljastavia novelleja jännityslukemistossa.
Novelli:
Kolme tapaa ryöstää pankki, Ellery Queen’s Mystery Magazinen valitut jännärit 1. Junior-kustannus 1977. Alun perin Three Ways to Rob a Bank, EQMM, maaliskuu 1972.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)