Tämä on ilmeisesti Turun Ylioppilaslehteen 90-luvun lopussa tehty juttu.
Rakkaalla lapsella on monta nimeä: piru, paholainen,
Perkele, Lusifer, sielunvihollinen, Beelsebub. Tunnetuin on varmaankin Saatana,
suomeksikin hyvin yleinen kirosana. Hän on persoonallinen paha, joka aiheuttaa
päänvaivaa niille, jotka horjuvat uskossaan ja kysyvät: "Miksei Jumala tee
mitään? Miksi Jumala sallii pahan olla olemassa?" Hän on nyt muotia.
Saatana on muodissa eikä pelkästään mustiin pukeutuvien
häiriintyneiden nuorten keskuudessa. Hollywood on jälleen kerran ominut hänet.
Hänen monet valkokangasroolinsa muistetaan: Rosemaryn
painajainen, Ennustus, Manaaja... Nyt Saatana on hauska kaveri eikä mikään
ottovanhempiaan vainoavan lapsen isä. Gabriel Byrne esittää Saatanaa
elokuvassa, jossa häntä yrittää saada kiikkiin itse Arnold Schwarzenegger.
Koomikko Adam Sandler taas esittää pääpirun poikaa tulevassa elokuvassa Little Nicky. Vajaa vuosi sitten Al
Pacino pääsi ylinäyttelemään paholaista elokuvassa Paholaisen asianajaja. Myös toissa vuoden Disney-piirretyn, Herkuleksen, Haades oli selvää
paholaiskuvastoa. James Woodsin äänellä puhunut Haades oli "siisti
tyyppi", selvä nykyaikainen manalanvaltias.
Kaikki tämä tapahtuu Hollywoodin vetävällä charmilla eikä
kenelläkään lie mitään vastaan sanomista.
Samaan aikaan Suomessa saatananpalvonta hätkähdyttää ihmisiä
- eikä syyttä: Hyvinkään paloittelusurman tekijöiksi on melkoisella varmuudella
saatu muutama saatananpalvontaa harrastanut nuori. Onko kyse todellisesta
rituaalimurhasta vai rikolliseen toimintaan liittyvästä
"tavallisesta" murhasta, on vielä tietymätöntä. Asialla ei kuitenkaan
ole mitään merkitystä, koska kyseessä on kuitenkin ihmishengen menetys.
Mikä ihmisissä vialla?
Onko saatananpalvonta aitoa alakulttuurista kapinointia
vallitsevia arvoja vastaan vai suurrikollisten masinoimaa tulevien
työntekijöiden rekrytoimista? Voiko saatananpalvonnasta löytää jotain
eettisesti ja filosofisesti kiinnostavaa vai onko se harhautuneiden yksilöiden
vastuutonta toimintaa?
Noitavainoja paljon tutkinut historioitsija Marko Nenonen
kirjoittaa äskettäin ilmestyneen Tiede 2000 -lehden artikkelissa, että
saatananpalvonta on hyvin tuore ilmiö. Nenosen mukaan se syntyi vasta toisen
maailmansodan jälkeen ja on hyvin amerikkalainen ilmiö - Nenonen viittaa mm.
Anton LaVeyhin, jonka kirjat kulunevat Suomessakin monien mustakaapuisten
käsissä.
Nenonen ei tee rinnastusta, mutta tekee mieli huomauttaa,
että toisen maailmansodan jälkeen syntyivät myös nuorisokulttuuri, suuri
mediateollisuus ja rockmusiikki. Ne ovat siis saman ajan lapsia eikä ole mikään
sattuma, että varsinkin rock on kulkenut pitkän matkan yhdessä satanismin
kanssa. Muistetaan Rolling Stonesien Sympathy
for the Devil, Led Zeppelinin monien jäsenien okkultismikiinnostus, Kauko
Röyhkän satanismipaljastus, torniolainen Impaled Nazarine ja muut death metal
-bändit.
Nuoruutensa 1980-luvulla eläneet muistavat hyvin Venomin,
satanismin kuvastolla flirttailleen hölmöläisheavybändin, jonka jäsenet ovat
nyttemmin pyytäneet anteeksi ja sanoneet, etteivät he ottaneet vakavasti
saatananpalvontaa. Bändin imago jäi kuitenkin elämään ja melkein jokaisen asiaa
sivuavan heavybändin levynkannessa on samanlaisia kuvia kuin Venomillakin. Ero
on vain se, että Venomin jälkeläiset ottavat asian vakavasti.
Saatananpalvonta kulkee nähtävästi hyvin tiiviissä kytkyssä
laajan mediakulttuurin kanssa. Asiaan liittyy hölmöjäkin anekdootteja: 50-luvun
povitähti Jayne Mansfieldin tapaturmaisen kuoleman väitetään liittyneen juuri
Anton LaVeyn johtamaan Saatanan kirkkoon.
Omaelämäkerrassaan LaVey lisäksi väittää, että monet
Hollywoodin kauhuelokuvat on tehty häntä silmällä pitäen. Totuus on, että LaVey
esiintyy parissakin underground-ohjaaja Kenneth Angerin elokuvassa (joista
yhteen musiikin teki Mick Jagger). Anger sitten taas on nykyisin tunnustettu
taiteilija, jonka työn vaikutus näkyy rockvideoissa. Ympyrä on sulkeutunut.
Nurinkurista kristinuskoa
Marko Nenonen korostaa artikkelissaan, että ilman
kristinuskoa ei olisi myöskään saatananpalvontaa, koska kummassakin käytetään
samoja riittejä ja symboleja. Symbolit saavat alkunsa juutalaisesta uskosta
sekä osittain itämaisista uskonnoista, kuten zoroasterlaisuudesta (jonka pinnallinen
vaikutus näkyy myös Friedrich Nietzschen Zarathustra-kirjassa - tässä taas yksi
sulkeutunut ympyrä). Nenonen sanoo vieläpä, että kristinusko loi persoonallisen
pahan omiin tarkoitusperiinsä: ensiksi peitotakseen harhaoppiset lahkot, sitten
valvoakseen ihmisten ruumiillisuutta noitavainojen aikaan.
Nenosen mukaan nykyiset saatananpalvojat ottavat
kristinuskon synnyttämän kuvan sellaisenaan eivätkä kyseenalaista sitä. He
luulevat, Nenonen kirjoittaa, että heidän harjoittamansa saatananpalvonta on
paluuta johonkin muinaiseen, noitien harjoittamaan uskontoon, vaikka sellaista
ei koskaan ole ollutkaan.
Nenonen luottaa vakaasti valistukseen. Osoittamalla
saatananpalvojille, että heidän palvomaansa asiaa ei ole olemassa, heidät
saadaan luopumaan typeryyksistään. Strategia ei ole toiminut
"oikeidenkaan" uskovaisten kanssa, miksi se tehoaisi saatananpalvojiin,
jotka ovat yleensä hyvin tieteenvastaisia?
Saatananpalvonnassa annetaan kaikki valta ruumiille (joka on
yleensä miehen) ja kaikki energia palautuu seksuaalisuuteen - kuten Nenonen
sanoo, Saatana on machojumala. Saatananpalvonta on kaiken modernin länsimaisen
ajattelun vastainen liike ja sellaisena se on tietysti yksi osa postmodernia
kulttuuria ja pluralismia. Tässä identiteettipelissä voi kuitenkin käydä niin,
että identiteetti häviää tyystin.
Saatananpalvonnassa on sekin ongelma, että sitä
vastustaessaan ajautuu herkästi hurskastelun alueelle. Vaikuttaa siltä, että
tällaisia asioita saavat vastustaa vain uskovaiset. Lisäksi vaikuttaa siltä,
että saatananpalvonnasta pääsee eroon vain toisen jumalan avulla, nimittäin
Jeesuksen. Kuten eräs asiaa kokenut Helsingin Sanomain nuorten postissa
kirjoitti: "Jeesus antaa Saatanalle turpiin."
Saatananpalvontaa pitäisi kuitenkin voida vastustaa ilman
uskonnollisiakin argumentteja. Nenosen asiallinen asenne on sinänsä hyvä, mutta
se on varmasti neuvoton Hyvinkään kaltaisten tapausten edessä.
Saatananpalvontaan liittyy selvästi kovan rikollisuuden muotoja ja silloin on
aivan sama, mitä uskontoa tämän rikollisuuden harjoittajat tunnustavat. Murhat
eivät siitä muuksi muutu.