Deanista olen kirjoittanut paremman ja perusteellisemman hakusanan myös Kuudestilaukeaviin, mutta postitan sen myöhemmin. Ehkä silloin jo jaksan kaivaa myös kansikuvia. Tässä erinomainen artikkeli ja bibliografia Deanista - lopussa mainitaan myös Kuuma linja, jota olen postittanut pari kappaletta amerikkalaisille keräilijöille. Ja tässä on James Reasonerin arvio eräästä Deanin länkkäristä. Kannattaa lukea vielä tämä (oma tekstini) aiheesta amerikkalaiset pokkarit, jotka on julkaistu vain Suomessa.
Dudley Deanin (?—1986) oikea nimi oli Dudley MacGaughy. Hänet tunnetaan parhaiten lännenkirjailijana; hän oli yksi 1940-luvun lopulla aloittaneista pokkarikirjailijoista. Dean julkaisi myös viimeisissä pulp-lehdissä kuten Masked Riderissa, johon hän kirjoitti pari juttua vuosina 1952—1953. Dean käytti useita salanimiä, kuten nimiä Dean Owen ja Owen Dudley.
Neljän lännenkirjan lisäksi Dudley Deanilta on suomennettu yksi rikosromaani. Niitä hän kirjoitti kourallisen, yhden teoksen nimellä Dudley Dean, yhden nimellä Dean Owen ja kolme nimellä Owen Dudley. Suomennettu Kuuma linja (1969?) on siitä erikoinen tapaus, että Hot Line -nimistä teosta ei mainita Allen Hubinin bibliografiassa. Amerikkalaiset asianharrastajat eivät ole sähköpostissa antamieni kuvailujen perusteella tunnistaneet teosta. Todennäköisin tilanne on kuitenkin sama kuin Bruce Cassidayn Vain viisi tuntia -teoksen kohdalla: kirjaa ei ole koskaan julkaistu Yhdysvalloissa, vaan syystä tai toisesta ainoastaan Skandinaviassa tai mahdollisesti vain Suomessa.
Joka tapauksessa Kuuma linja on vähintäänkin kelvollinen toimintaromaani, jossa lehtimies saapuu huumekaupasta ja korruptoituneista poliiseistaan tunnettuun kaupunkiin ja tapaa entisen kihlattunsa heroiinin orjana ja prostituoituna. Asiaan ovat sekaantuneet myös miehen sisar, jota poliisit ja kaupungin vaikutusvaltainen liikemies epäilevät ison huume-erän pimittämisestä, sekä sisaren suojattityttö. Dean ohjailee juonta ja toimintaa mukiinmenevästi, mutta loppu tulee liian yllättäen.
Rikosromaani:
Kuuma linja. Puuma 71. Suom. L. Ranta. Viihdekirjat: Tapiola 1970. Alun perin Hot Line. 1969.
Lännenromaanit nimellä Dudley Dean:
Hirtetyt eivät puhu. Montana 53. Suom. S. Laherma. Viihdekirjat: Tapiola 1964. Alun perin Six-Gun Vengeance. Fawcett 1956.
Nimellä Dean Owen:
Kultakuljetus. Sheriffi 77. Suom. M. Hossa. Viihdekirjat: Tapiola 1976. Alun perin The Outlaws. Award 1973.
Nuori sheriffi. Sheriffi 5. Suom. E. Hyvönen. Viihdekirjat: Tapiola 1963. Alun perin Guns to the Sunset. Phoenix Press 1948.
Tie tuhoon. Montana 64. Suom. H. Orava. Viihdekirjat: Tapiola 1968. Alun perin ilmeisesti Dudley Deanin nimellä julkaistu Ambush at Rincon. Fawcett 1953. Teoksen mukaan alun perin Rincon Trap, mutta tämä lienee Ambush at Rincon -teoksen toinen laitos.
Vanhojen tekstien (kirja-arvostelujen, esipuheiden jne.) tallennuspaikka. Tällä hetkellä menossa säännöllisen epäsäännöllisesti esikoisteokseni Pulpografian (Dekkariseura 2000) hakusanojen postittaminen korjailtuina ja täydennettyinä.
torstaina, lokakuuta 16, 2008
sunnuntaina, lokakuuta 12, 2008
Norbert Davis
Norbert Davis on näitä amerikkalaisia kovaksikeitettyjä hardboiled-kirjailijoita, joilla on jenkeissä ja Englannissa ja varmasti Ranskassakin kulttimaine, mutta joita ei silti tunneta Suomessa juuri lainkaan. Davisilta ei ole yhtään kirjamittaista suomennosta ja novellitkin ovat piilossa Seikkailujen Maailman kätköissä.
Mutta erinomainen kirjailija hän on. Jahka tässä perustan oman kustantamon, niin pistän ulos Davisia. (No tuskin sentään.. kukapa häntä täällä ostaisi?)
Pari linkkiä: tässä artikkeli Ludwig Wittgensteinista ja Norbert Davisista ja tässä Thrilling Detectiven artikkeli Davisista. Ja tässä vielä yksi teksti, ja tässä vielä novellibibliografiaa PulpRackista. Ja Ed Gorman aiheesta - hän on yksi lajityyppiä fiksuimmin kommentoivia kirjoittajia. (Olen näköjään Pulpettiin pistänyt jo aiemmin saman tekstini...) Kaiken tämän linkittämisen jälkeen en enää jaksa hakea kuvia netistä ja tallentaa niitä tänne...
Norbert Davis (1903—1949) julkaisi novelleja mm. Ace-High Detective Magazinessa, Black Maskissa, Detective Talesissa ja Pocket Detective Magazinessa. Davis on yksi tärkeimmistä pulp-lehtiin kirjoittaneista kovaksikeitetyistä rikoskirjailijoista, mutta hänen kirjailijanlaatunsa oli humoristinen ja jossain määrin parodinen, vaikkakin usein samalla surullinen. Davis joutuikin hankauksiin Black Maskin tosikkomaisen toimittajan Joseph Shaw’n kanssa, koska tämä ei halunnut julkaista Davisin kirjoittamia hassuja tarinoita, vaan vaati tältä tiukkoja, hammettmaisia novelleja.
Davis pärjäsi paremmin Dime Detectivessä, jossa hyväksyttiin hänen tunteikkuutensa. Lehteen Davis kehitti sellaiset sankarinsa kuin 1940 aloittanut takuumies William "Bail Bond" Dodd ja 1941 aloittanut Max Latin, josta kertovia tarinoita on sittemmin julkaistu omana niteenään. Latin on erinomaista ruokaa tarjoavan, mutta sikamaisen likaisen ravintolan omistaja ja yksityisetsivä, joka hoitaa asioitaan nimikkopöydästään.
Davis julkaisi 1940-luvulla neljä romaania: The Mouse in the Mountain (1943), Sally’s in the Alley (1943), Rendezvous with Fear (1944) ja Oh, Murderer Mine (1946). W. T. Ballard viimeisteli romaanin Murder Picks the Jury (1947) ja se julkaistiin salanimellä Harrison Hunt. Kahdessa ensiksi mainitussa romaanissa esiintyvät Davisin kenties tunnetuimmat sankarit, yksityisetsivä Carstairs ja tämän suunnattoman kokoinen koira Dane; näistä kertovat tarinat ilmestyivät alun perin Argosyssa. Kahta kirjaa pidetään erinomaisina esimerkkeinä siitä, miten absurdi ja nopea huumori voidaan yhdistää kovaksikeitettyyn kerrontaan. Jotkut ovat tosin sanoneet, että valitessaan melkein parodisen huumorin Davis hylkäsi kovaksikeitetyn dekkarin.
Davis siirtyi parempien rahojen toivossa kiiltävälle paperille painettujen ns. slick-lehtien pariin 1943, mutta vähitellen hänen asiansa alkoivat mennä huonoon suuntaan. Vuonna 1948 hän kirjoitti 15 novellia, mutta myi vain yhden — slick-lehtienkään, sellaisten kuin Saturday Evening Post, talous ei sodan jälkeen ollut hyvällä mallilla. Chandler kertoo eräässä kirjeessään, että Davis pyysi häneltä lainaa. Viimeinen isku oli kahden tutun agentin kuolema. Davis tappoi itsensä heinäkuun 28. päivänä 1949.
Davisilta on suomennettu ainoastaan novelleja, mutta ne ovat kaikki taattua laatua. Erikoista kyllä, melkein kaikki suomennokset edustavat Davisin tuotannon totisempaa puolta, ja ne ovatkin ilmeisesti peräisin hänen 1930-luvun tuotannostaan. "Kuoleman laulu" on ankara, melkein elliptinen kertomus ravintolasta, jonka naislaulajan ympärillä käydään kovaa taistelua. Davis saa aikaan mainion film noir -tyyppisen tunnelman, mutta novellin ymmärtämistä haittaa suomennosvirhe: ensimmäinen sana kuuluu ’meitä’, kun selvästikin pitäisi lukea ’heitä’. Samassa Seikkailujen Maailman numerossa julkaistiin myös toinen Davisin novelli, tosin nimellä N. Davies, mutta oletan, että kyseessä on sama mies. "Kuolemaa paossa" on nimittäin sekin erinomainen kovaksikeitetty kertomus, jossa syyttömänä kuolemantuomion saanut mies pääsee vankilasta vain huomatakseen joutuvansa keskelle kosto- ja petoskierrettä. Davisin tyyli vaikuttaa tässäkin novellissa karskilta. Novellin lopetuksen onnellisuus onnistuu kylläkin pilaamaan tunnelman.
Toinen Davisin vankinovelli, "Horjumaton toveruus", on yhtä hyvä. Siinä vankilaan syyttömänä joutunut John Dale kiskaistaan keskelle monimutkaista huijausoperaatiota, jossa eräälle rikkaalle miehelle uskotellaan, että Dale on hänen kauan sitten kadonnut poikansa. Tässäkin novellin lopetus vaikuttaa turhan onnelliselta. "Tohtorin sijaisessa" nuori Richard Terry kostaa hänelle tehdyn vääryyden, jonka ansiosta hänen lääkärinuransa on loppunut. Novellissa on huimia huijauksia ja rajuja käänteitä ja öinen film noir -tunnelma on hyvin tavoitettu, mutta juoni on tarpeettoman monimutkainen. Davis kuitenkin selvästi pyrki tässäkin novellissa kuvaamaan tapahtumia realistiseen sävyyn.
Näitä huonompi on "Lempeäkasvoinen myrkyttäjä", jossa slummissa asuva tohtori Flame, epämuodostuneen näköinen mutta ihmisystävällinen mies selvittää myrkytystapauksen. Novellin juoni on turhan monimutkainen, mutta realistinen kuva slummielämästä on kiinnostava. Erikoista on se, että myrkyttäjä on pettynyt sosiaalityöntekijä. Kovin hyvä ei ole "Mieletön murha", jossa arkeologian professori selvittää kampuksella tapahtuvan murhasarjan. Novelli on selvästi liikaa kiinni vanhassa perinteessä ja sen kliseissä eikä juonikaan ole kovin innostava.
Davisin kohdalla muistetaan aina mainita, että hän oli kielifilosofi Ludwig Wittgensteinin suosikkikirjailija. Wittgenstein kirjoittikin kirjeessä ihastuneensa N. Davis -nimisen kirjailijan novelliin, mutta suomennetunkin kirjeenvaihdon toimittaja Norman Malcolm ilmoittaa teoksessaan Ludwig Wittgenstein — muistelma, ettei ole löytänyt kyseisestä kirjailijasta mitään tietoa.
Novellit:
Horjumaton toveruus, Seikkailujen Maailma 1/1949.
Kuolemaa paossa, Seikkailujen Maailma 6/1950.
Kuoleman laulu, Seikkailujen Maailma 6/1950.
Lempeäkasvoinen myrkyttäjä, Seikkailujen Maailma 9/1953.
Mieletön murha, RikosPalat 3/1988.
Tohtorin sijainen teoksessa Seikkailujen ansoja. Kanerva: Lahti 1948.
Mutta erinomainen kirjailija hän on. Jahka tässä perustan oman kustantamon, niin pistän ulos Davisia. (No tuskin sentään.. kukapa häntä täällä ostaisi?)
Pari linkkiä: tässä artikkeli Ludwig Wittgensteinista ja Norbert Davisista ja tässä Thrilling Detectiven artikkeli Davisista. Ja tässä vielä yksi teksti, ja tässä vielä novellibibliografiaa PulpRackista. Ja Ed Gorman aiheesta - hän on yksi lajityyppiä fiksuimmin kommentoivia kirjoittajia. (Olen näköjään Pulpettiin pistänyt jo aiemmin saman tekstini...) Kaiken tämän linkittämisen jälkeen en enää jaksa hakea kuvia netistä ja tallentaa niitä tänne...
Norbert Davis (1903—1949) julkaisi novelleja mm. Ace-High Detective Magazinessa, Black Maskissa, Detective Talesissa ja Pocket Detective Magazinessa. Davis on yksi tärkeimmistä pulp-lehtiin kirjoittaneista kovaksikeitetyistä rikoskirjailijoista, mutta hänen kirjailijanlaatunsa oli humoristinen ja jossain määrin parodinen, vaikkakin usein samalla surullinen. Davis joutuikin hankauksiin Black Maskin tosikkomaisen toimittajan Joseph Shaw’n kanssa, koska tämä ei halunnut julkaista Davisin kirjoittamia hassuja tarinoita, vaan vaati tältä tiukkoja, hammettmaisia novelleja.
Davis pärjäsi paremmin Dime Detectivessä, jossa hyväksyttiin hänen tunteikkuutensa. Lehteen Davis kehitti sellaiset sankarinsa kuin 1940 aloittanut takuumies William "Bail Bond" Dodd ja 1941 aloittanut Max Latin, josta kertovia tarinoita on sittemmin julkaistu omana niteenään. Latin on erinomaista ruokaa tarjoavan, mutta sikamaisen likaisen ravintolan omistaja ja yksityisetsivä, joka hoitaa asioitaan nimikkopöydästään.
Davis julkaisi 1940-luvulla neljä romaania: The Mouse in the Mountain (1943), Sally’s in the Alley (1943), Rendezvous with Fear (1944) ja Oh, Murderer Mine (1946). W. T. Ballard viimeisteli romaanin Murder Picks the Jury (1947) ja se julkaistiin salanimellä Harrison Hunt. Kahdessa ensiksi mainitussa romaanissa esiintyvät Davisin kenties tunnetuimmat sankarit, yksityisetsivä Carstairs ja tämän suunnattoman kokoinen koira Dane; näistä kertovat tarinat ilmestyivät alun perin Argosyssa. Kahta kirjaa pidetään erinomaisina esimerkkeinä siitä, miten absurdi ja nopea huumori voidaan yhdistää kovaksikeitettyyn kerrontaan. Jotkut ovat tosin sanoneet, että valitessaan melkein parodisen huumorin Davis hylkäsi kovaksikeitetyn dekkarin.
Davis siirtyi parempien rahojen toivossa kiiltävälle paperille painettujen ns. slick-lehtien pariin 1943, mutta vähitellen hänen asiansa alkoivat mennä huonoon suuntaan. Vuonna 1948 hän kirjoitti 15 novellia, mutta myi vain yhden — slick-lehtienkään, sellaisten kuin Saturday Evening Post, talous ei sodan jälkeen ollut hyvällä mallilla. Chandler kertoo eräässä kirjeessään, että Davis pyysi häneltä lainaa. Viimeinen isku oli kahden tutun agentin kuolema. Davis tappoi itsensä heinäkuun 28. päivänä 1949.
Davisilta on suomennettu ainoastaan novelleja, mutta ne ovat kaikki taattua laatua. Erikoista kyllä, melkein kaikki suomennokset edustavat Davisin tuotannon totisempaa puolta, ja ne ovatkin ilmeisesti peräisin hänen 1930-luvun tuotannostaan. "Kuoleman laulu" on ankara, melkein elliptinen kertomus ravintolasta, jonka naislaulajan ympärillä käydään kovaa taistelua. Davis saa aikaan mainion film noir -tyyppisen tunnelman, mutta novellin ymmärtämistä haittaa suomennosvirhe: ensimmäinen sana kuuluu ’meitä’, kun selvästikin pitäisi lukea ’heitä’. Samassa Seikkailujen Maailman numerossa julkaistiin myös toinen Davisin novelli, tosin nimellä N. Davies, mutta oletan, että kyseessä on sama mies. "Kuolemaa paossa" on nimittäin sekin erinomainen kovaksikeitetty kertomus, jossa syyttömänä kuolemantuomion saanut mies pääsee vankilasta vain huomatakseen joutuvansa keskelle kosto- ja petoskierrettä. Davisin tyyli vaikuttaa tässäkin novellissa karskilta. Novellin lopetuksen onnellisuus onnistuu kylläkin pilaamaan tunnelman.
Toinen Davisin vankinovelli, "Horjumaton toveruus", on yhtä hyvä. Siinä vankilaan syyttömänä joutunut John Dale kiskaistaan keskelle monimutkaista huijausoperaatiota, jossa eräälle rikkaalle miehelle uskotellaan, että Dale on hänen kauan sitten kadonnut poikansa. Tässäkin novellin lopetus vaikuttaa turhan onnelliselta. "Tohtorin sijaisessa" nuori Richard Terry kostaa hänelle tehdyn vääryyden, jonka ansiosta hänen lääkärinuransa on loppunut. Novellissa on huimia huijauksia ja rajuja käänteitä ja öinen film noir -tunnelma on hyvin tavoitettu, mutta juoni on tarpeettoman monimutkainen. Davis kuitenkin selvästi pyrki tässäkin novellissa kuvaamaan tapahtumia realistiseen sävyyn.
Näitä huonompi on "Lempeäkasvoinen myrkyttäjä", jossa slummissa asuva tohtori Flame, epämuodostuneen näköinen mutta ihmisystävällinen mies selvittää myrkytystapauksen. Novellin juoni on turhan monimutkainen, mutta realistinen kuva slummielämästä on kiinnostava. Erikoista on se, että myrkyttäjä on pettynyt sosiaalityöntekijä. Kovin hyvä ei ole "Mieletön murha", jossa arkeologian professori selvittää kampuksella tapahtuvan murhasarjan. Novelli on selvästi liikaa kiinni vanhassa perinteessä ja sen kliseissä eikä juonikaan ole kovin innostava.
Davisin kohdalla muistetaan aina mainita, että hän oli kielifilosofi Ludwig Wittgensteinin suosikkikirjailija. Wittgenstein kirjoittikin kirjeessä ihastuneensa N. Davis -nimisen kirjailijan novelliin, mutta suomennetunkin kirjeenvaihdon toimittaja Norman Malcolm ilmoittaa teoksessaan Ludwig Wittgenstein — muistelma, ettei ole löytänyt kyseisestä kirjailijasta mitään tietoa.
Novellit:
Horjumaton toveruus, Seikkailujen Maailma 1/1949.
Kuolemaa paossa, Seikkailujen Maailma 6/1950.
Kuoleman laulu, Seikkailujen Maailma 6/1950.
Lempeäkasvoinen myrkyttäjä, Seikkailujen Maailma 9/1953.
Mieletön murha, RikosPalat 3/1988.
Tohtorin sijainen teoksessa Seikkailujen ansoja. Kanerva: Lahti 1948.
sunnuntaina, lokakuuta 05, 2008
Taas palataan Pulpografiaan
Frederick C. Davisin (1902—1977) sanotaan julkaisseen yli tuhat novellia ja romaanejakin hän kirjoitti toista sataa. Pulp-julkaisuja, joissa Davisin novelleja julkaistiin, ovat mm. Dime Detective, Black Mask, johon hän kirjoitti jo 1920-luvulla, Detective Tales ja Terror Tales. Bill Pronzini arvostaa psykiatri Carter Colesta kertovia novelleja, jotka ilmestyivät alun perin Dime Detectivessa ja joita on suomennettukin, Seikkailujen Maailmassa.
Carter Cole -tarina ”Salaperäiset kaksoset” (1937) on järjettömyyteen ja epäuskottavuuteen asti melodramaattinen, mutta siinä on joitain omaperäisiä ideoita. Carter Cole ei sankarina ole kovinkaan kovaksikeitetty, vaan hän käyttää hyväkseen enemmänkin älyllistä päättelyä. Toinen Davisin vähemmän kovaksikeitetyistä sankareista oli Xenophon Cox, josta kertovia novelleja on suomennettu. Ilman tekijän nimeä suomennetussa novellissa ”Tapaus 102” (1935?) perintöä havitteleva mies murhaa ihmisiä aineella, joka sytyttää suoliston ja ruokatorven tuleen.
Davisin jotkut novellit ovat jonkinlaisia linkkejä kovaksikeitetyn yksityisetsiväperinteen ja kauhutyyppisten tarinoiden välillä. Toisessa suomennetussa Carter Cole -tarinassa ”Valekuningattaren salaisuus” joku murhaa ihmisiä mestaamalla ja tekee kuolleiden ihmisten päistä vahanukkeja ja lähettää niitä erinäisille ihmisille. Samanlaista uskottavuuden rajoilla hortoilemista on Cox-novellissa ”Kolmannettoista aivot” (1937). Siinä psykiatri laitetaan järjestämään rikas perijä hulluksi: tämä pannaan mm. huoneeseen, jonka huonekalut on naulattu kattoon.
Carter Cole -tarina ”Salaperäiset kaksoset” (1937) on järjettömyyteen ja epäuskottavuuteen asti melodramaattinen, mutta siinä on joitain omaperäisiä ideoita. Carter Cole ei sankarina ole kovinkaan kovaksikeitetty, vaan hän käyttää hyväkseen enemmänkin älyllistä päättelyä. Toinen Davisin vähemmän kovaksikeitetyistä sankareista oli Xenophon Cox, josta kertovia novelleja on suomennettu. Ilman tekijän nimeä suomennetussa novellissa ”Tapaus 102” (1935?) perintöä havitteleva mies murhaa ihmisiä aineella, joka sytyttää suoliston ja ruokatorven tuleen.
Davisin jotkut novellit ovat jonkinlaisia linkkejä kovaksikeitetyn yksityisetsiväperinteen ja kauhutyyppisten tarinoiden välillä. Toisessa suomennetussa Carter Cole -tarinassa ”Valekuningattaren salaisuus” joku murhaa ihmisiä mestaamalla ja tekee kuolleiden ihmisten päistä vahanukkeja ja lähettää niitä erinäisille ihmisille. Samanlaista uskottavuuden rajoilla hortoilemista on Cox-novellissa ”Kolmannettoista aivot” (1937). Siinä psykiatri laitetaan järjestämään rikas perijä hulluksi: tämä pannaan mm. huoneeseen, jonka huonekalut on naulattu kattoon.
Carter Cole seikkailee myös tarinassa ”Mykän jättiläisen arvoitus”, jossa hän törmää erilaisia fobioita potevaan huippututkijaan, jonka vaimo on kadonnut salaperäisissä olosuhteissa ja joka piilottelee kotonaan lapsen tasolle jäänyttä epämuodostunutta tytärtään. Novellissa ”Tohtori Graggin tapaus” (pitäisi olla ”Craggin”) kaivetaan esiin mies, joka vaati tulla haudattavaksi sementtiin valettuna. Miehen tyttärellä on pakkomielle tuoda vieraille ihmisiä outoja esineitä — Carter Cole saa novellin alussa veitsen ja myöhemmin pullon, jossa tytär luulee olevan myrkkyä.
Bill Pronzinin arvio siitä, että Davisin pulp-novellit olivat monia aikalaisiaan parempia, on hiukan outo. Sinänsä novellit ovat kyllä sujuvia ja mukaansatempaavia, vaikka tekojen motiivien selitystä ei paljoakaan ole ja jutut jäävät yleensä epäuskottaviksi. Tämä oli tietysti 1930-luvun pulp-novellien yleinen ominaisuus eikä siitä voi pelkästään yksittäistä kirjailijaa syyttää.
Davis tapaili myös selkeämpiä kauhuaiheita. ”Paholaisen kello” kertoo kylästä, jota paholaismainen kello pitää kauhun vallassa: aina sen lyödessä kuolleet nousevat haudoistaan. Loppuratkaisu muuttaa novellin melko tavanomaiseksi rikostarinaksi. Kovaksikeitetympää tuotantoa edustaa ”Syntinen enkeli”, jossa poliisivoimista erotettu Peter Blade pistää aisoihin hänen ystävänsä lapsen kidnapanneet rikolliset. Tyyli on tiivistä ja kerronta nopeaa, välillä liiankin nopeaa, eikä henkilökuvauksesta voi puhua. ”Teräsnyrkki” kertoo herrasmiesyksityisetsivä Deventer Van Winklestä (!), joka mieluummin selvittää rikoksia kentällä kuin ottaa maksavia asiakkaita vastaan toimistossaan. Novelli on ilmeisesti peräisin jo 1920-luvulta, jolloin Davis oli aloittanut uransa.
Näitä parempi on huimapäisestä reportterista Keyhole Kerrystä (suomeksi Ketterä Kerry) kertova ”Eetteriaaltojen kuningas”. Reportteri päättää lavastaa itsemurhan murhaksi ja väittää radiossa tehneensä sen — ideana on raportoida sähkötuolirangaistuksesta niin pitkälle kuin se vain mahdollista, kunnes toimittajan huolella järjestämä alibi todennettaisiin. Ongelmia aiheuttaa se, että itsemurha onkin oikeasti murha. Novellin juoni on monimutkainen, mutta Davis pitää langat käsissään hyvin. Valitettavasti loppu on epäuskottava.
”Salaperäinen hyökkääjä” on Davisin novellituotantoa 1940-luvulta. Se muistuttaa hengeltään hiukan Dashiell Hammettin Nick ja Nora -tarinoita. Lähtökohta ainakin on hauska: jonkinlainen juorutoimisto joutuu selvittämään myös rikoksia.
Davis alkoi 1930-luvulla julkaista romaaneja salanimellä Stephen Ransome. Luovuttuaan 1950-luvulla oman nimensä käytöstä kirjallisissa töissään hän jatkoi Ransome-kirjojen kirjoittamista. Näistä on suomennettu yksi, Sinivalkoinen urheiluvaunu (1959), joka muistuttaa arkisen painajaisen kuvauksessaan Cornell Woolrichia ja rauhallisessa kertojanotteessaan Patricia Highsmithia. Ransome-kirjoja pidetään muutenkin hyvinä, ja ne todistavat Davisin melkein yllättävää kypsymistä taiteilijana. Poissa ovat pulp-tarinoiden maneerit ja metelöinti ja tilalla on selkeä kuvaus ihmisistä häilyvien identiteettien kurimuksessa. Sinivalkoisessa urheiluvaunussa taiteilija Burton Fisher tapaa tuntemattoman tytön, joka väittää seurustelleensa hänen kanssaan jo monta viikkoa. Kun tyttö murhataan Fisherin huvilalla, on painajainen hyvässä vauhdissa. Davis/Ransome pitää lukijan taitavasti otteessaan ja lopussa on katkeruutta elämän mahdollisuuksien hupenemisesta ja ihmisen toiveista vaikuttaa omaan kohtaloonsa. Vastaavaa temppua — siirtymistä pulpista ”vakavaan” kirjallisuuteen — ei moni alan kirjailija Chandlerin lisäksi ole tehnyt ja tämän vuoksi Davis kannattaakin pitää mielessä. On sääli, ettei Stephen Ransome -kirjoja ole käännetty useampia.
Salanimeä Curtis Steele Davis käytti James Christopher -tarinoissaan, joita ilmestyi 20—30 liki romaaninmittaisena Operator No. 5 -nimisessä lehdessä. Tulevaisuuteen sijoittuvissa Christopher-tarinoissa sankari taistelee Amerikan valloittanutta Keskikeisarikuntaa vastaan. Pari näistä on suomennettu. ”Kuoleman armeijassa” Jimmy Christopher, Sähköttäjä 5, tuhoaa valloittajan käyttämän vihreän kaasun salaisuuden. Vaikka miehittäjäarmeija on kiinalainen, valloittajien nimet ovat saksalaisia — heidän keisarinsa on Maximilian ja hänen sadistinen poikansa Rudolf. Keskikeisarivaltakunnan tunnus on verinen pää, jonka alla on kaksi miekkaa ristissä. Ei tarvita kummoistakaan historioitsijaa kertomaan, että Steelen pienoisromaanissa kuvataan nousevan natsi-Saksan uhkaa. Sellaisenaan Steelen Operator-kertomukset ovat kelvollista seikkailuviihdettä.
Simo Sjöblom väittää dekkaribibliografiassaan, että kokoomateoksen Savupaholainen (Minerva 1924) niminovelli olisi samaisen Frederick C. Davisin kirjoittama. Tämä on epäselvää ja sellaiseksi jäänee. Davis kirjoitti novelleja jo 1920-luvun alussa, mutta ”Savupaholaisen” nimistä novellia en ole bibliografioista löytänyt. Sjöblom tekee kuitenkin virheen väittäessään Davisia englantilaiseksi. [Ks. alla.]
Rikosromaani nimellä Stephen Ransome:
Sinivalkoinen urheiluvaunu. Salama 86. Suom. Pauli A. Kopperi. Gummerus: Jyväskylä 1960. Alun perin I’ll Die For You. Doubleday 1959.
Bill Pronzinin arvio siitä, että Davisin pulp-novellit olivat monia aikalaisiaan parempia, on hiukan outo. Sinänsä novellit ovat kyllä sujuvia ja mukaansatempaavia, vaikka tekojen motiivien selitystä ei paljoakaan ole ja jutut jäävät yleensä epäuskottaviksi. Tämä oli tietysti 1930-luvun pulp-novellien yleinen ominaisuus eikä siitä voi pelkästään yksittäistä kirjailijaa syyttää.
Davis tapaili myös selkeämpiä kauhuaiheita. ”Paholaisen kello” kertoo kylästä, jota paholaismainen kello pitää kauhun vallassa: aina sen lyödessä kuolleet nousevat haudoistaan. Loppuratkaisu muuttaa novellin melko tavanomaiseksi rikostarinaksi. Kovaksikeitetympää tuotantoa edustaa ”Syntinen enkeli”, jossa poliisivoimista erotettu Peter Blade pistää aisoihin hänen ystävänsä lapsen kidnapanneet rikolliset. Tyyli on tiivistä ja kerronta nopeaa, välillä liiankin nopeaa, eikä henkilökuvauksesta voi puhua. ”Teräsnyrkki” kertoo herrasmiesyksityisetsivä Deventer Van Winklestä (!), joka mieluummin selvittää rikoksia kentällä kuin ottaa maksavia asiakkaita vastaan toimistossaan. Novelli on ilmeisesti peräisin jo 1920-luvulta, jolloin Davis oli aloittanut uransa.
Näitä parempi on huimapäisestä reportterista Keyhole Kerrystä (suomeksi Ketterä Kerry) kertova ”Eetteriaaltojen kuningas”. Reportteri päättää lavastaa itsemurhan murhaksi ja väittää radiossa tehneensä sen — ideana on raportoida sähkötuolirangaistuksesta niin pitkälle kuin se vain mahdollista, kunnes toimittajan huolella järjestämä alibi todennettaisiin. Ongelmia aiheuttaa se, että itsemurha onkin oikeasti murha. Novellin juoni on monimutkainen, mutta Davis pitää langat käsissään hyvin. Valitettavasti loppu on epäuskottava.
”Salaperäinen hyökkääjä” on Davisin novellituotantoa 1940-luvulta. Se muistuttaa hengeltään hiukan Dashiell Hammettin Nick ja Nora -tarinoita. Lähtökohta ainakin on hauska: jonkinlainen juorutoimisto joutuu selvittämään myös rikoksia.
Davis alkoi 1930-luvulla julkaista romaaneja salanimellä Stephen Ransome. Luovuttuaan 1950-luvulla oman nimensä käytöstä kirjallisissa töissään hän jatkoi Ransome-kirjojen kirjoittamista. Näistä on suomennettu yksi, Sinivalkoinen urheiluvaunu (1959), joka muistuttaa arkisen painajaisen kuvauksessaan Cornell Woolrichia ja rauhallisessa kertojanotteessaan Patricia Highsmithia. Ransome-kirjoja pidetään muutenkin hyvinä, ja ne todistavat Davisin melkein yllättävää kypsymistä taiteilijana. Poissa ovat pulp-tarinoiden maneerit ja metelöinti ja tilalla on selkeä kuvaus ihmisistä häilyvien identiteettien kurimuksessa. Sinivalkoisessa urheiluvaunussa taiteilija Burton Fisher tapaa tuntemattoman tytön, joka väittää seurustelleensa hänen kanssaan jo monta viikkoa. Kun tyttö murhataan Fisherin huvilalla, on painajainen hyvässä vauhdissa. Davis/Ransome pitää lukijan taitavasti otteessaan ja lopussa on katkeruutta elämän mahdollisuuksien hupenemisesta ja ihmisen toiveista vaikuttaa omaan kohtaloonsa. Vastaavaa temppua — siirtymistä pulpista ”vakavaan” kirjallisuuteen — ei moni alan kirjailija Chandlerin lisäksi ole tehnyt ja tämän vuoksi Davis kannattaakin pitää mielessä. On sääli, ettei Stephen Ransome -kirjoja ole käännetty useampia.
Salanimeä Curtis Steele Davis käytti James Christopher -tarinoissaan, joita ilmestyi 20—30 liki romaaninmittaisena Operator No. 5 -nimisessä lehdessä. Tulevaisuuteen sijoittuvissa Christopher-tarinoissa sankari taistelee Amerikan valloittanutta Keskikeisarikuntaa vastaan. Pari näistä on suomennettu. ”Kuoleman armeijassa” Jimmy Christopher, Sähköttäjä 5, tuhoaa valloittajan käyttämän vihreän kaasun salaisuuden. Vaikka miehittäjäarmeija on kiinalainen, valloittajien nimet ovat saksalaisia — heidän keisarinsa on Maximilian ja hänen sadistinen poikansa Rudolf. Keskikeisarivaltakunnan tunnus on verinen pää, jonka alla on kaksi miekkaa ristissä. Ei tarvita kummoistakaan historioitsijaa kertomaan, että Steelen pienoisromaanissa kuvataan nousevan natsi-Saksan uhkaa. Sellaisenaan Steelen Operator-kertomukset ovat kelvollista seikkailuviihdettä.
Simo Sjöblom väittää dekkaribibliografiassaan, että kokoomateoksen Savupaholainen (Minerva 1924) niminovelli olisi samaisen Frederick C. Davisin kirjoittama. Tämä on epäselvää ja sellaiseksi jäänee. Davis kirjoitti novelleja jo 1920-luvun alussa, mutta ”Savupaholaisen” nimistä novellia en ole bibliografioista löytänyt. Sjöblom tekee kuitenkin virheen väittäessään Davisia englantilaiseksi. [Ks. alla.]
Rikosromaani nimellä Stephen Ransome:
Sinivalkoinen urheiluvaunu. Salama 86. Suom. Pauli A. Kopperi. Gummerus: Jyväskylä 1960. Alun perin I’ll Die For You. Doubleday 1959.
Rikosnovellit:
Eetteriaaltojen kuningas, Seikkailujen Maailma 4/1938. Julkaistu uudelleen nimellä Reportterikuningas, Seikkailujen Maailma 7—8/1945.
Kolmannettoista aivot, Seikkailujen Maailma 3/1937.
Mykän jättiläisen arvoitus, Seikkailujen Maailma 11/1953. (Carter Cole)
Paholaisen kello, Seikkailujen Maailma 10/1942.
Salaperäinen hyökkääjä, Seikkailujen Maailma 11/1951.
Salaperäiset kaksoset, Seikkailujen Maailma 3/1937. Alun perin The Case of the Terrified Twins, Dime Detective, maaliskuu 1937. (Carter Cole)
Syntinen enkeli, Isku 44/1936.
Tapaus n:o 101, Seikkailujen Maailma 11/1943. Alun perin The Trail of the Thirteenth Brain, Detective Tales, huhtikuu 1937. (Xenophon Cox; novellissa on Monroe Eisenbergin kuvitus)
Tapaus 102, Seikkailujen Maailma 10/1942. Julkaistu ilman kirjoittajan nimeä. Alun perin mahdollisesti Death’s Flaming Hour, Detective Tales, syyskuu 1935. (Xenophon Cox)
Teräsnyrkki, Seikkailujen Maailma 4/1943.
Tohtori Graggin tapaus, Seikkailujen Maailma 1/1955. (Carter Cole; nimen pitäisi olla ”Craggin”.) Valekuningattaren salaisuus, Seikkailujen Maailma 8/1949.
Eetteriaaltojen kuningas, Seikkailujen Maailma 4/1938. Julkaistu uudelleen nimellä Reportterikuningas, Seikkailujen Maailma 7—8/1945.
Kolmannettoista aivot, Seikkailujen Maailma 3/1937.
Mykän jättiläisen arvoitus, Seikkailujen Maailma 11/1953. (Carter Cole)
Paholaisen kello, Seikkailujen Maailma 10/1942.
Salaperäinen hyökkääjä, Seikkailujen Maailma 11/1951.
Salaperäiset kaksoset, Seikkailujen Maailma 3/1937. Alun perin The Case of the Terrified Twins, Dime Detective, maaliskuu 1937. (Carter Cole)
Syntinen enkeli, Isku 44/1936.
Tapaus n:o 101, Seikkailujen Maailma 11/1943. Alun perin The Trail of the Thirteenth Brain, Detective Tales, huhtikuu 1937. (Xenophon Cox; novellissa on Monroe Eisenbergin kuvitus)
Tapaus 102, Seikkailujen Maailma 10/1942. Julkaistu ilman kirjoittajan nimeä. Alun perin mahdollisesti Death’s Flaming Hour, Detective Tales, syyskuu 1935. (Xenophon Cox)
Teräsnyrkki, Seikkailujen Maailma 4/1943.
Tohtori Graggin tapaus, Seikkailujen Maailma 1/1955. (Carter Cole; nimen pitäisi olla ”Craggin”.) Valekuningattaren salaisuus, Seikkailujen Maailma 8/1949.
Jatkokertomukset nimellä Curtis Steele:
Kuoleman armeija, Isku 7—16/1937. Alun perin The Army of the Dead, Operator #5, maaliskuu 1935.
Vihreä kaasu, Seikkailujen Maailma 1—3/1943. Alun perin mahdollisesti The Green Death Mists, Operator #5, marraskuu 1934.
Tässä juttu, jonka kirjoitin pari vuotta Pulpografian ilmestymisen jälkeen Ruumiin kulttuuriin ja jossa selvitin, että Savupaholainen-kirjan sisältämä Frederick C. Davisin novelli on kuin olikin saman pulp-miehen kirjoittama, vaikka alun perin, novellin tyylilajin perusteella, oletinkin, että kyse on jostakusta muusta.
Savupaholaisen arvoitus ratkeaa
Kirjoitin kaksi vuotta sitten amerikkalaista pulp-kirjailijaa Frederick C. Davisia käsitellessäni, että novelli ”Savupaholainen” ei voi olla saman amerikkalaisen Davisin kirjoittama, koska tietojeni mukaan hän ei olisi kirjoittanut niin aikaisin kuin Minervan julkaisema novellikokoelma Savupaholainen on suomennettu. Kirjoitin myös, että arvoitus ei ilmeisesti koskaan ratkea.
Ratkesi kuitenkin. Olin olettanut, että Davis on enemmän 30-luvun ja kovaksikeitetyn koulukunnan ja Black Maskin kasvatti enkä ollut voinut uskoa, että hän olisi jo 20-luvulla kirjoittanut ”Savupaholaisen” kaltaista hienostelevaa rikoskirjallisuutta. Totuus on toisenlainen: Davisin ensimmäiset novellit ilmestyivät jo kun hän oli vähän päälle kaksikymppinen ja hän kirjoitti seikkailu- ja rikosnovelleja sellaisiin pulp-lehtiin kuin Argosy ja Short Stories. Hän kyllä siirtyi 30-luvulla kovaksikeitetymmän tarinoinnin pariin, mutta ”Savupaholaisen” kaltaisia juttuja hän teki melkein koko 20-luvun.
Koko Minervan julkaisema novellikokoelma näyttää olevan englantilaisen Detective Magazinen sivuilta koottu. Detective Magazine oli sikäläinen vastine amerikkalaisille pulp-lehdille ja se ilmestyi vuosina 1922-1925. Lehdessä julkaistiin uusintapainoksina amerikkalaisia novelleja ja joitain alkuperäisiä. Davisin ”The Smoke Devil” ilmestyi lehdessä vuonna 1923 – tarkkaan ottaen lokakuun kolmas päivä.
Muutkin Savupaholaisen kirjoittajat ovat Detective Magazinen vakionimiä. Amerikkalainen Ellis Barker Butler eli vuosina 1869-1937 ja kirjoitti kymmeniä, ellei satoja novelleja ajan eri lehtiin. John Joy Bell (1871-1934) taas oli englantilainen, mutta yhtä lailla tuottelias novellikirjailija. Buckley Watersin novelleissa vakiohenkilönä oli seikkailija Beaver Busant. Nimimerkiltä kuulostava A. Sadler kirjoitti Detective Magazineen sarjaa Slim Bradleysta, joka on myös suomennetun ”Öisen retken” päähenkilö. Valentine Goldsmithistä taas ei tietoja löydy eikä paljoa edes E. eli Elinor Maxwellista.
Frederick C. Davis oli porukan ainoa, joka tietojeni mukaan julkaisi romaaneja. Davisin urahan oli pitkä ja se kesti aina 1960-luvun loppuun. Edelleen suositeltava on Stephen Ransome –nimellä suomennettu romaani Sinivalkoinen urheiluvaunu (1959).
Mistä novellit ovat sitten Suomeen kulkeutuneet? Sitä on vaikea sanoa. Savupaholainen voi olla pantu täällä kirjan kansiin suoraan Detective Magazinen sivuilta – ei ole tyystin mahdotonta, että täällä olisi luettu englantilaista jännärilehteä. Mahdollista on myös, että kirja on käännetty vaikkapa ruotsalaisesta tai saksalaisesta vastineesta. Kustantaja Minervalla oli kuitenkin yhteyksiä ulkomaisiin kustantajiin, mistä kertoo se, että he julkaisivat mm. Stewart Edward Whiten ja William MacLeod Rainen kaltaisia amerikkalaisia lännenkirjailijoita ja amerikkalaisen A. Hyatt Verrillin Radiosalapoliisit-kirjoja.
Ehkä tämäkin arvoitus joskus ratkeaa.
Savupaholainen. Suom. H. Vaaja. (Simo Sjöblomin bibliografian mukaan suomentaja on Helmi Nykänen.) Minerva: Tampere 1924.
Sisältää novellit (kaikki peräisin The Detective Magazine -lehdestä):
Frederick C. Davis: Savupaholainen. Alun perin The Smoke Devil. The Detective Magazine, 3.10.1923. Valentine Goldsmith: Teletacter kertoo. Alun perin The Teletacter Tells, 3.10.1923. Buckley Waters: Syrakusalainen kultaraha. Alun perin The Syracusan Tetradrachum, 3.10.1923. Ellis Barker Butler: Petos. Alun perin ilmeisesti The Throw Down, 18.1.1923. E(linor). Maxwell: Kolmisormi-Joe. Alun perin Three-Fingered Joe, 5.1.1923. E(linor). Maxwell: Erakkomaja. Alun perin The House on the Hill, 31.10.1923.J(ohn). J(oy). Bell: Herra John Dewin ainoa yritys. Alun perin The Sole Effort of Mr. John Dew, 5.1.1923. A. Sadler: Öinen retki. alun perin Nightwork, 3.10.1923.
Kirjoitin kaksi vuotta sitten amerikkalaista pulp-kirjailijaa Frederick C. Davisia käsitellessäni, että novelli ”Savupaholainen” ei voi olla saman amerikkalaisen Davisin kirjoittama, koska tietojeni mukaan hän ei olisi kirjoittanut niin aikaisin kuin Minervan julkaisema novellikokoelma Savupaholainen on suomennettu. Kirjoitin myös, että arvoitus ei ilmeisesti koskaan ratkea.
Ratkesi kuitenkin. Olin olettanut, että Davis on enemmän 30-luvun ja kovaksikeitetyn koulukunnan ja Black Maskin kasvatti enkä ollut voinut uskoa, että hän olisi jo 20-luvulla kirjoittanut ”Savupaholaisen” kaltaista hienostelevaa rikoskirjallisuutta. Totuus on toisenlainen: Davisin ensimmäiset novellit ilmestyivät jo kun hän oli vähän päälle kaksikymppinen ja hän kirjoitti seikkailu- ja rikosnovelleja sellaisiin pulp-lehtiin kuin Argosy ja Short Stories. Hän kyllä siirtyi 30-luvulla kovaksikeitetymmän tarinoinnin pariin, mutta ”Savupaholaisen” kaltaisia juttuja hän teki melkein koko 20-luvun.
Koko Minervan julkaisema novellikokoelma näyttää olevan englantilaisen Detective Magazinen sivuilta koottu. Detective Magazine oli sikäläinen vastine amerikkalaisille pulp-lehdille ja se ilmestyi vuosina 1922-1925. Lehdessä julkaistiin uusintapainoksina amerikkalaisia novelleja ja joitain alkuperäisiä. Davisin ”The Smoke Devil” ilmestyi lehdessä vuonna 1923 – tarkkaan ottaen lokakuun kolmas päivä.
Muutkin Savupaholaisen kirjoittajat ovat Detective Magazinen vakionimiä. Amerikkalainen Ellis Barker Butler eli vuosina 1869-1937 ja kirjoitti kymmeniä, ellei satoja novelleja ajan eri lehtiin. John Joy Bell (1871-1934) taas oli englantilainen, mutta yhtä lailla tuottelias novellikirjailija. Buckley Watersin novelleissa vakiohenkilönä oli seikkailija Beaver Busant. Nimimerkiltä kuulostava A. Sadler kirjoitti Detective Magazineen sarjaa Slim Bradleysta, joka on myös suomennetun ”Öisen retken” päähenkilö. Valentine Goldsmithistä taas ei tietoja löydy eikä paljoa edes E. eli Elinor Maxwellista.
Frederick C. Davis oli porukan ainoa, joka tietojeni mukaan julkaisi romaaneja. Davisin urahan oli pitkä ja se kesti aina 1960-luvun loppuun. Edelleen suositeltava on Stephen Ransome –nimellä suomennettu romaani Sinivalkoinen urheiluvaunu (1959).
Mistä novellit ovat sitten Suomeen kulkeutuneet? Sitä on vaikea sanoa. Savupaholainen voi olla pantu täällä kirjan kansiin suoraan Detective Magazinen sivuilta – ei ole tyystin mahdotonta, että täällä olisi luettu englantilaista jännärilehteä. Mahdollista on myös, että kirja on käännetty vaikkapa ruotsalaisesta tai saksalaisesta vastineesta. Kustantaja Minervalla oli kuitenkin yhteyksiä ulkomaisiin kustantajiin, mistä kertoo se, että he julkaisivat mm. Stewart Edward Whiten ja William MacLeod Rainen kaltaisia amerikkalaisia lännenkirjailijoita ja amerikkalaisen A. Hyatt Verrillin Radiosalapoliisit-kirjoja.
Ehkä tämäkin arvoitus joskus ratkeaa.
Savupaholainen. Suom. H. Vaaja. (Simo Sjöblomin bibliografian mukaan suomentaja on Helmi Nykänen.) Minerva: Tampere 1924.
Sisältää novellit (kaikki peräisin The Detective Magazine -lehdestä):
Frederick C. Davis: Savupaholainen. Alun perin The Smoke Devil. The Detective Magazine, 3.10.1923. Valentine Goldsmith: Teletacter kertoo. Alun perin The Teletacter Tells, 3.10.1923. Buckley Waters: Syrakusalainen kultaraha. Alun perin The Syracusan Tetradrachum, 3.10.1923. Ellis Barker Butler: Petos. Alun perin ilmeisesti The Throw Down, 18.1.1923. E(linor). Maxwell: Kolmisormi-Joe. Alun perin Three-Fingered Joe, 5.1.1923. E(linor). Maxwell: Erakkomaja. Alun perin The House on the Hill, 31.10.1923.J(ohn). J(oy). Bell: Herra John Dewin ainoa yritys. Alun perin The Sole Effort of Mr. John Dew, 5.1.1923. A. Sadler: Öinen retki. alun perin Nightwork, 3.10.1923.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)