torstaina, marraskuuta 22, 2007

Hugh B. Cave


Hugh B. Cave kuoli vuonna 2005 ja aloin tutkia hänen tuotantoaan enemmän, koska kuulin jatkuvasti ulkomaisilla sähköpostilistoilla ja muilla kovia kehuja hänen tuotannostaan, vaikka Pulpografiaan löytämieni tekstien perusteella paljon kehuttavaa ei ollut. Olin lukenut myös jonkin ison pulp-antologian, johon otettu Caven novelli ei ollut häävi.

Tein Cavesta isomman jutun pienipainoksiseen Pulp-lehteen ja sain Baggen Tapanilta lainaan pari koostetta Caven rikosnovelleista ja tilasin netistä Caven kauhunovelleista kootun Murgunstrumm-kirjan. Tilasin myös Caven muita teoksia, pari vanhempaa romaania ja uudempia kauhujuttuja, ja tajusin vasta siinä vaiheessa, että Caven ura on monipuolisempi ja laadukkaampi kuin Pulpografian hakusanassa väitän.

Laitan jutun loppuun Pulp-lehdessä ilmestyneen laajemman artikkelin, jätän pois sen perässä olleen katsauksen vanhoihin Cave-suomennoksiin, mutta otan mukaan uudemmissa antologioissa olleet Cave-suomennokset. Tein myös Caven sähköpostilla tehty haastattelu, postitan sen ehkä erikseen.

Hugh B. Cave (s. 1910) oli erittäin tuottelias pulp-lehtien kirjoittaja, jonka tarinoita ilmestyi niin ”laadukkaissa” pulp-lehdissä kuten Black Maskissa ja Weird Talesissa ja sellaisissa toisen luokan lehdissä kuin Dime Mystery Book ja Horror Stories. Cave kirjoitti mitä tahansa kauhusta jännäreihin, science fictionista meritarinoihin. Parhaiten hänet muistetaan kauhukirjailijana, mutta myös ”tuhmien” (spicy) lehtien ahkerana avustajana. Häveliääseen pornografiaan keskittyneitä rikosjuttuja Cave kirjoitti hassulla salanimellä Justin Case. Cave palasi unohduksesta 1970-luvulla ja on edelleen aktiivinen kirjailija. Nykyisissä pulp-harrastajien piireissä hänen arvostuksensa on suurta.
Cavea on suomennettu vähän hänen tuotteliaisuuteensa nähden. ”Cordayn alibi” on tyypillinen loppuyllätykseen huipentuva tarina miehestä, joka murhaa vihaamansa pomon. ”Reportteri puuttuu asiaan” kertoo toimittajasta, joka selvittää monimutkaisen murhavyyhden, joka saa alkunsa, kun huippuarkkitehdin suunnitteleman talon ullakkoa ei saisi tutkia, vaikka talosta pitäisi tehdä juttu. ”Myrkkypullon arvoitus” on melko vaatimaton englantilaistyyppinen mysteeri. Jonathan Eldridgen kanssa kirjoitettu ”Haaksirikko” (1937) on kauhunovelli, jossa sähköttäjän haamu pelastaa uppoavan laivan. ”Toivoton Tony” on puolestaan lyhyt romanttinen humoreski. Näiden lisäksi Markku Sadelehto kelpuutti muutaman Caven vanhan novellin 1990-luvun alussa toimittamiinsa antologioihin.
Caven rikosnovelleista ”Ding Dong Belle” on julkaistu antologiassa Hard-boiled Detectives (1992). Black Maskissa ilmestyneistä Caven rikostarinoista ilmestyi vuonna 2000 kokoelma.

Rikosnovellit:
Cordayn alibi, Seikkailujen Maailma 1/1938.
Haaksirikko (yhdessä Jonathan Eldridgen kanssa). Seikkailujen Maailma 2/1938. Alun perin Derelict, Adventure, toukokuu 1937.
Myrkkypullon arvoitus, Seikkailujen Maailma 9/1951.
Reportteri puuttuu asiaan, Seikkailujen Maailma 5/1951.
Muut novellit:
Toivoton Tony, Apu 36/1958. Julkaistu nimellä Hugh A. Cave.

Caven romaaneista ja novelleista
Kauhusta dekkareihin ja Haitille

Hugh B. Cave oli niin monipuolinen kirjailija, että hänen tuotantonsa kokonaisesittely olisi lähestulkoon mahdotonta. Tässä pieni raapaisu.
Caven kauhukirjailijamaineen on niitannut 1977 ilmestynyt valikoima Murgunstrumm and Others. Sen julkaisi vanhan kauhukirjallisuuden keräilijä ja tutkija Karl Edward Wagner (joka Suomessakin tunnetaan yhden romaanin kirjoittajana). Tarina kertoo, että Wagner selaili jotain romanttista naistenlehteä ja huomasi Caven nimen kirjoittajien joukossa. Wagner kirjoitti lehteen ja kysyi, saisiko hän Caven yhteystiedot – hän halusi kysyä, oliko tämä sama kirjoittaja, jonka 30-luvun tarinoita hän ahmi vanhoista pulp-lehdistä. Wagner oli muiden lailla ihmetellyt, minne Cave oli kadonnut.
Cave vastasi olevansa sama kirjoittaja, ja Wagner sai idean julkaista itse valikoimansa koosteen Caven kauhunovelleja. Wagnerin pienkustantamo Carcosa Press julkaisi kirjan ja kirja voitti lukuisia alan palkintoja ja Cavekin palkittiin elämäntyöpalkinnolla.
Kirjan kuvitus ansaitsee erityismaininnan – Weird Tales –lehden legendaarinen Lee Brown Coye teki tarinoihin uuden, upean kuvituksen, jota ei enää kahlinnut 30-luvun häveliäisyys. Häveliäitä eivät olleet alkuperäisetkään kuvitukset, mutta näiden kuvien yksityiskohdissa Coye tulee melkein lähelle joitain japanilaisia kauhukuvituksia. Murgunstrummin julkaisi uudestaan 2004 amerikkalainen kauhu- ja fantasiakirjallisuuteen erikoistunut Wildside Press.
Murgunstrumm on vaikuttava näyttö Caven monipuolisuudesta. Siinä on melkein 500 isokokoista sivua eivätkä novellit ole millään tavalla heikkolaatuisia. Tasavahva kerronta leimaa kaikkia.
Kirjan aloittaa nimitarina, 70-sivuinen pienoisromaani, jonka nimihenkilö on kalannaamainen majatalonpitäjä. Synkeästä majatalosta taannoin paennut nuoripari on pantu mielisairaalaan. Tarinan alussa sulhanen pakenee keskellä yötä ja majoittuu uudestaan Murgunstrummin majataloon saadakseen selville salaisuuden ja todistaakseen, että hän ei ole hullu.
Tarina vaikuttaa paikoitellen hiukan kömpelöltä ja raskaalta, mutta Caven kehittämät kauhukuviot ovat kyllä vaikuttavia.
Erikoista kirjassa on se, että jotkut puolieroottiset (pornografiasta ei voi puhua tässä yhteydessä) spicy-lehtiin kirjoitetut tarinat tuntuvat modernimmeilta kuin ”vakavammat” kauhutarinat. Tästä on hyvä esimerkki Spicy Mystery Stories –lehdessä ilmestynyt ”The Whisperers” (1942), jossa nuori aviopari kunnostaa vanhaa, kirotuksi sanottua taloa. Eroottiset kohtaukset, jotka koostuvat kauniin morsiamen ruumienosien kuvailusta, ovat nolottavia, mutta tässä Cave on luopunut joskus hiukan maneerimaisiksi käyvistä atmosfäärin rakentamisista. Novelli on kevyt ja sellaisena erinomainen pieni kauhupala.
Caven tulevaan erikoisalaan, voodoohon viittaa jo ”The Isle of Dark Magic” (Weird Tales 1934), jossa outo nuori mies saapuu yksinäiselle Länsi-Intian saarelle ja ilmoittaa odottavansa morsiantaan saapuvaksi. Samassa novellissa vilahtaa myös H.P. Lovecraftin kehittämä Cthulhu-mytologia. Tämä oli Caven kahdesta Cthulhu-tarinasta ensimmäinen – toinen oli Weird Talesissa 1939 ilmestynyt ”The Death Watch”, joka sekin löytyy Murgunstrumm-kirjasta.
Kirjassa on myös välähdys Caven seikkailutarinoista. ”Boomerang” (Argosy 1939) on oiva kertomus maailmaa kiertävistä seikkailijoista ja elämää suuremmasta jäynästä.

Uudet kauhut odottavat

Caven uusi kauhuromaanien kausi alkoi jo 1979 romaanilla The Legion of the Dead, mutta enemmän hän tuotti kauhukirjoja 1990-luvulla. Lucifer’s Eye (1991) on hyvä esimerkki Caven ajan tuotannosta. Siinä kirjailija hyödyntää voodoon tuntemusta ja sijoittaa tarinan pienelle Länsi-Intian saarelle, jossa itsellään Luciferilla näyttää olevan kätensä pelissä: saarella tapahtuu järkyttäviä ja järjettömiä veritekoja. Niiden keskipisteeseen joutuu kahviplantaasin hoitaja Peter Sheldon, joka samalla joutuu tekemisiin plantaasin uuden omistajan, omapäisen Edith Craigin kanssa.
Lucifer’s Eye on paikoitellen tehokas kirja ja sen loppupuolen kidutuskohtauksissa on muistumia Caven 30-luvun shudder-kauden tuotannosta. Paikoitellen se on kuitenkin myös epäuskottava – miksi Lucifer aloittaisi maailmanvalloituksensa pieneltä merkityksettömältä saarelta – ja lisäksi pääparin romanssi on kuvattu liian säyseästi ja hiukan poikakirjamaisesti.
The Restless Dead (2003), joka jäi Caven viimeiseksi kokonaiseksi romaaniksi, on sekin voodoo-aiheinen, mutta sijoittuu ”turvallisesti” Amerikan maaperälle. Tässäkin epäuskottavuus vaivaa: ihmiset käyttäytyvät rationaalisesti vielä senkin jälkeen, kun he ovat saaneet tietää, että voodoo-menot ovat nostaneet maan pinnalle myllertämään dinosauruksia ja muita suunnattomia petoja. Dialogi muuttuu toisinaan kiusallisen banaaliksi.
Kummassakin kirjassa Cave käyttää uskonnollisia teemoja. Kristinusko ja Jumala paljastuvat ainoiksi varmoiksi tehokeinoiksi Paholaista ja muinaisia hirmuja vastaan. Sama konsti oli aikoinaan käytössä myös ”Murgunstrumm”-novellissa, jossa päähenkilöt pitävät vampyyrit loitolla ristien avulla. Saarnaamista kirjoissa ei kuitenkaan onneksi esiinny.

Dekkarit iskevät lujaa

Hugh Cave teki paljon myös dekkareita. Romaanikirjailijana hän keskittyi kauhuun ja mainstream-kirjoihin ja rikosjutut jäivät novelleihin. Erinomainen valikoima Long Live the Dead (2000) on hyvä johdatus sekä Caven dekkareihin että koko kovaksikeitettyyn lajityyppiin pulp-lehdissä.
Long Live the Dead koostuu legendaarisessa Black Mask –lehdessä julkaistuista novelleista, joita Cave teki lehteen kymmenen. Cave ei jää useinkaan paljon jälkeen tunnetummista saman lehden kirjoittajista, kuten vaikkapa juuri Raymond Chandlerista, jonka pulp-kauden novellit olivat vielä sormiharjoituksia tuleviin romaaneihin. Cave kehuskeli ansaitusti sillä, että hän oli ainoa kirjoittaja, jolta kaikki Black Maskin legendaariset toimittajat – Joseph Shaw, Fanny Ellsworth ja Ken White – ostivat tekstejä.
Caven valtti näissä novelleissa on tyylikkäästi harkittu lyhyt ja naseva kieli ja vielä nasevampi dialogi – nämä ovat tietysti lajityypin hyveitä laajemminkin.
Hyvä esimerkki asenteesta on jo ensimmäinen novelli, ”Too Many Women” vuodelta 1934, jonka pääosassa on kovapintainen rikosetsivä Bill Evans. Yhtä kovaa otetta on seuraavassakin novellissa ”Dead Dog” (1937), jossa seikkailee koiranystävä poliisi Pooch Hanley.
Muunkinlaisia dekkareita kirjassa on. Niminovelli (1938) on kertomus metsän perukoille vetäytyneestä entisestä taikurista, jonka kädet ovat onnettomuudessa tulleet hyödyttömiksi. ”Shadow” (1937) on pikkupala surkeasta entisestä nyrkkeilijästä, jota pidetään vainoharhaisena.
Caven kehittyessä kirjoittajana novellit tulivat pidemmiksi ja monimutkaisemmiksi. Tästä on hyvä esimerkki ”Lost – and Found” (1940), jossa rikkaan miehen toimeksiannosta toimiva Abel Kimm selvittää kadonneen tyttären arvoituksen. Toiminta on kovaa, kun Kimm suuntaa matkansa kohti Key Westin saaristoa Floridan eteläkärjessä. ”The Missing Mr. Lee” samalta vuodelta on kerrottu eri henkilöiden kertomuksista, jotka ovat keskenään ristiriitaisia. ”Front Page Frame-Up” (1941) on Cavelle harvinaisesti kerrottu yksikön ensimmäisessä. Pääosassa on useissa muissakin Caven novelleissa esiintynyt etsivä Jeff Cardin.
Long Live the Dead ei ole ainoa Cavelta julkaistu dekkarikokoelma. Dime Detectiven novelleja on koottu kirjaan Bottled in Blonde (2003), samoin kirja Death Stalks the Night (1999) kokoaa yhteen Caven rikosjuttuja. Lisäksi useita novelleja on julkaistu pieninä vihkoina, joissa on yhdestä kolmeen novellia. Suomessa tällaisia pieniä kirjasia ei yleensä arvosteta, mutta Yhdysvalloissa niissä on tuotu paljon julkisuuteen vanhoja tekstejä, joita ei muuten olisi ikinä julkaistu uduestaan.

Valtavirtarakkautta

Caven laajahko mainstream-romaanituotanto on yleensä kaukana hänen pulp-kautensa tunnelmista ja lajityypeistä. Kuvitteelliselle Länsi-Intian saarelle St. Josephille sijoittuva The Cross on the Drum (1958) on kuitenkin hyvin kirjoitettu ja mukaansatempaava kertomus nuoresta papista, joka ottaa syrjäisen seurakunnan haltuunsa. Puritaaniselle 50-luvulle kutkuttavasti pappi ihastuu nuoreen paikalliseen naiseen. Soppaa ovat sekoittamassa myös paikallinen voodoo-mestari (eli houngan) sekä plantaasinomistajan niin kyllästynyt kuin kauniskin vaimo.
Cave käyttää hienosti hyväkseen ensikäden tietojaan ja kokemuksiaan voodoosta (tai vodunista, niin kuin hän itse kirjoittaa) ja kuvaukset vaikuttavat täysin uskottavilta. Kirja olisi aivan hyvin voitu suomentaa 50- ja 60-luvun vaihteessa Frank Yerbyn ja vastaavien kirjoittajien vanavedessä.

Caven uudemmista suomennoksista:

Caven kauhutarinoita on yhteensä käännetty neljä. ”Kawalon kirous” (1935) valikoitui Markku Sadelehton 1990-luvulla tekemään valikoimaan Outoja tarinoita 4. Se on kuumeinen shudder-koulukunnan tarina, jossa outo palvelija kiduttaa isäntäpariskuntaansa. Tarina ilmestyikin alun perin shudder-lehdistä tunnetuimmassa, Horror Storiesissa.
Jonathan Eldridgen kanssa kirjoitettu ”Haaksirikko” (1937) on kauhunovelli, jossa sähköttäjän haamu pelastaa uppoavan laivan. Tässä kauhutehot eivät säväytä niin kuin ”Kawalon kirouksessa”, koska tarina ilmestyi alun perin laatulehti Adventuressa, jossa ei ollut tilaa verisille sekopäisyyksille.
Suomeksi on saatu kaksi Caven ”uuden” kauden kauhunovellia. ”Odottavia naisia” (1975) on ihan kelvollinen kummitustarina, jossa on eroottinen pohjaväre. Aviopari tutustuu kauan tyhjänä olleeseen taloon ostoaikeissa ja huomaa, että talolla on salaisuus. ”Syvyyksien alta” (1979) on lyhyt, mutta tehokas juttu, jossa pieni saari jää veden alle. Saarella asuu nuori nainen, jonka yhdeksänvuotias on lapsi aiemmin kadonnut salaperäisesti. Loppuratkaisu on hiukan ennalta-arvattava, mutta säväyttävä.
Suomeksi on saatu kaksi Caven ”uuden” kauden kauhunovellia. ”Odottavia naisia” (1975) on ihan kelvollinen kummitustarina, jossa on eroottinen pohjaväre. Aviopari tutustuu kauan tyhjänä olleeseen taloon ostoaikeissa ja huomaa, että talolla on salaisuus. ”Syvyyksien alta” (1979) on lyhyt, mutta tehokas juttu, jossa pieni saari jää veden alle. Saarella asuu nuori nainen, jonka yhdeksänvuotias on lapsi aiemmin kadonnut salaperäisesti. Loppuratkaisu on hiukan ennalta-arvattava, mutta säväyttävä.

Kawalon kirous, teoksessa Markku Sadelehto (toim.): Outoja tarinoita 4. Jalava. Alun perin Imp of Satan, Horror Stories, lokakuu 1935.
Odottavia naisia, teoksessa Michele Slung: Värisyttävä kosketus. Alun perin Ladies in Waiting, Whispers, kesäkuu 1975 (kirjassa Whispers, Doubleday 1977).
Syvyyksien alta, teoksessa Markku Sadelehto (toim.): Outoja tarinoita 6. Jalava. Alun perin From the Lower Deep, teoksessa Whispers II, Doubleday 1979.

torstaina, marraskuuta 08, 2007

Bruce Cassiday

Bruce Cassiday oli kiinnostava tapaus. Kuten tuossa alempana selitän, kun rupesin tekemään Pulpografiaa, minulla ei ollut mitään tietoa tai käsitystä siitä, mikä hänen suomennetun kirjansa alkuperä oli. Kyselin asiasta parilla ulkomaisella sähköpostilistalla ja sain lopulta jonkun kautta Cassidayn postiosoitteen. Hän oli silloin melkein 80-vuotias.

Vastaus tuli aika nopeasti. Hra Cassiday oli todella otettu, että häntä näin muistettiin. Hän muisti tapauksen ja kävimme pientä kirjeenvaihtoa, joka jatkui kirjan ilmestymisen jälkeenkin - sovimme jopa, että saamme julkaista häneltä länkkärinovellin Ruudinsavu-lehdessä. Valinta ei valitettavasti osunut kovin hyvään novelliin - hakuammunnalla se menikin, kun vain kyselin Cassidayn pulp-novelleja sähköpostilistolla ja julkaisin sen jonka sain. Sain Cassidaylta jossain vaiheessa Gryphon Booksin julkaiseman pikkukirjasen None But the Vengeful, jossa oli hänen pulp-rikosnovellejaan 40-luvulta. Ihan menoisaa kamaa, mutta ei mitään kuolematonta. Joissain kirjeissään Cassiday muisteli pulp-aikojaan ja alan kollegoitaan.

Sitten häneltä ei enää tullut kirjettä enkä halunnut painostaa vanhaa miestä. Sitten kuulin hänen kuolleen.
Tekstissä on myös virhe tai pikemminkin puute. Cassidaylta on käännetty myös Flash Gordon -romaani Aika-ansa (1974). Minun on jo vuosia pitänyt kirjoittaa aiheesta artikkeli, mutta se on lykkääntynyt, koska en ole saanut luettua toista suomennettua Flash Gordon -pokkaria, Ron Goulartin kirjoittamaa Tuhoavaa ääntä (1974). Kirjat ilmestyivät jenkeissä salanimellä Con Steffanson, mutta täällä jostain tekijännimellä Alex Raymond, vaikka eihän alkuperäisellä sarjakuvanpiirtäjällä ollut mitään tekemistä romaanien kanssa!

Gordon-pokkareita ilmestyi jenkeissä yhteensä kuusi (julkaisijana iso pokkaritalo Avon), mutta nämä kaksi olivat ainoat, jotka ilmestyivät suomeksi - sarja oli ilmeisesti Vaasa Oy:n yritys kääntää jo manalle menevät pokkarisarjat uuteen kukoistukseen. Mutta Suomessahan ei pokkari-scifi ole ikinä menestynyt, syystä tai toisesta. Mietin usein, millainen Suomen kirjallinen skene olisi, jos täällä olisi ilmestynyt jo 1950-luvulla jokin pokkarisarja, jossa olisi julkaistu hyvää anglosaksista scifiä, Heinleinia, Clarkea, Asimovia ja muita vastaavia.
Bruce Cassiday (1920-2005) aloitti uransa toimimalla Popular Publicationsin ja Farrellin kustannustoimittajana 1940—50-luvulla. Hän siirtyi Argosy-lehteen, jonka fiktiosta vastaava toimittaja hän oli 1980-luvulle saakka. Cassidayn rikosromaanituotanto on ollut melko laajaa ja usein laadukastakin, vaikka suurin osa hänen teoksistaan on ilmestynyt kioskipokkareina. Vuosina 1956—57 Cassiday kirjoitti yksityisetsivistä Johnny Midas ja Cash Madigan. 1960-luvulla hän kirjoitti sellaisiin lehtiin kuin Intrigue (sarja salaisesta agentista Peter Baronista) ja Shock. Lisäksi hän kirjoitti nimellä Carson Bingham romaaniversion Eugene Lourien Gorgo-elokuvasta (1960) sekä Flash Gordoneita 1970-luvulla.

[Cassiday on kirjoittanut myös paljon yleistajuisia ja populaareja tietokirjoja monesta eri alasta - julkkiselämäkerroista aina ruohonleikkurioppaisiin asti! Hän on myös tehnyt joitain tietokirjoja rikos- ja tieteiskirjallisuudesta, kuten Roots of Detection (1983).]
Cassidaylta on kaksi suomennosta. Toinen on Vain viisi tuntia ja toinen on Nick Carter -kirja Huumeliigan johtaja (1973). Vain viisi tuntia on ongelmallinen tapaus: alkukielistä teosta The Heister ei löydy Allen Hubinin bibliografiasta eikä Simo Sjöblomin bibliografiassa mainita alkuperäistä ilmestymisvuotta.
Minulla oli mahdollisuus tarkistaa asia itseltään Bruce Cassidaylta, joka korkeasta iästään huolimatta muisti asian hyvin. The Heister oli jatko-osa teokselle The Floater (1960), joka oli poliisiromaani James A. Rippermanista. Teoksen julkaisi kovakantisena Abelard-Schuman, mutta se suostui maksamaan The Heisterista vain puolet siitä, mitä se oli maksanut aiemmasta teoksesta. Cassidayn agentti ei saanut myytyä kirjaa muille kustantajille eikä saanut pokkarikustantajiakaan kiinnostumaan teoksesta. Man’s Magazine -nimisessä lehdessä teksti ilmestyi 20 000 sanaan lyhennettynä tammikuussa 1964. Käsikirjoitus lähetettiin lopulta Eurooppaan, jossa se ilmestyi ensiksi Suomessa vuonna 1968. Kirja ilmestyi myös Norjassa Deres Forlagin kustantamana vuonna 1971 nimellä Blindgaten. Näin ollen kirjan varsinainen alkuperäinen kustantaja on suomalainen Viihdekirjat ja sen varsinainen copyright-vuosi on suomennoksen vuosi 1968!
Vain viisi tuntia on vähintäänkin kohtuullinen kertomus miehestä, joka ryöstäessään laittoman pelipaikan julkisivuna toimivan baarin tulee ampuneeksi poliisin. Mies piiloutuu poliisipäällikön vaimoksi osoittautuvan naisen autoon ja on vaaraksi lähiöidyllille. Tosikkomainen kirja ankkuroituu hyvin 1950-luvun lopun lähiökertomusten sarjaan (Lionel Whiten ja Leigh Brackettin romaanit, monet film noir -elokuvat). Ripperman on tyypillinen ajan poliisiromaanin päähenkilö, kiukkuinen ja äreä pomo.
Huumeliigan johtajassa Nick Carter selvittelee todistajaksi lupautuneen huumepomon kuolemaa ja joutuu monimutkaisten salanimien ja naamioitumisten keskelle. Kirja on pitkäveteinen ja dialogi selittelevää, toimintaa on vähän ja seksikin on yllättävän häveliästä. Cassiday kertoo, että hän sai toimeksiannon juuri sen jälkeen, kun hän oli tullut Sierra Nevadan vuoristosta Espanjasta, jossa hän oli ollut PR-matkalla tutustumassa uuteen talvilomakeskukseen. Kirjassa onkin paljon hiihtämistä. Cassiday kertoi lisäksi, että kannen sisäpuolella olevan kartan tekijä oli sekoittanut Kalifornian ja Espanjan Sierra Nevadat. "No wonder it took Nick Carter such a long time to track down the bad guys", Cassiday kirjoitti.
Romaani:
Vain viisi tuntia. Puuma 63. Suom. H. Suikkanen. Viihdekirjat: Tapiola 1968. Alun perin The Heister.
Nimellä Nick Carter:
Huumeliigan johtaja. Nick Carter 62. Suom. M. Ahlgren. Viihdekirjat: Kungsbacka 1977. Alun perin The Spanish Connection. Award 1973.

tiistaina, marraskuuta 06, 2007

Kirja-arvio: European Film Noir

Kirjoitin tällaisen jutun Ruumiin kulttuuriin, mutta jutusta tuli niin pitkä, että pistän sen tänne ennen editoimista ja lyhentämistä. Kirja on todella kiinnostava ja siinä kuvattuja elokuvia tekisi mieli nähdä - jos vain olisi aikaa.

Perusteos eurooppalaisesta film noirista
Synkät sävyt elivät myös Euroopan valkokankailla

Film noir on 1940- ja 1950-lukujen amerikkalaisen elokuvan kiehtovimpia ja vaikutusvaltaisimpia tyylisuuntauksia, joka on synnyttänyt sellaiset ikiklassikot kuin Hustonin Maltan haukka, Aldrichin Kiss Me Deadly ja Wellesin Pahan kosketus. Toinen toistaan jännittävämpiä elokuvia voisi luetella sivumäärin.
Ongelma on ollut alusta alkaen vain se, että film noiria ei pysty määrittelemään niin että määritelmä tyydyttäisi kaikkia. Kun ranskalaiset keksivät toisen maailmansodan jälkeen, että amerikkalaisia rikoselokuvia ja melodraamoja yhdistävät tietyt tunnelmat ja kerrontaratkaisut, asiasta on kiistelty ja jopa riidelty. Ei olla yksimielisiä edes siitä, onko film noir tyylilaji vai lajityyppi.
Asiaa ei auta se, että alkuperäiset ranskalaiset teoreetikot 1950-luvulla eivät periranskalaiseen tapaan juuri kiinnittäneet huomiota luokittelujen johdonmukaisuuteen. Noir elää nykyään myös Yhdysvaltain kustannusmarkkinoilla uutena mainosmaisena luokitteluna: mikä tahansa dekkari, jossa henkilöillä on vähänkin ankeaa ja synkkää, markkinoidaan noirina.
Lisäksi monet alkuperäisistä kommentaattoreista ja lukuisat jälkikäteen asiasta kirjoittaneet ovat todenneet, että film noir on puhtaasti amerikkalaista elokuvaa. Ristiriita syntyy jo siitä, että samaan hengenvetoon on todettu, että tyylilajilla on eurooppalaiset geenit. Film noir syntyi perinteisen näkemyksen mukaan siitä, että saksalaisen elokuvan ekspressionistiset tyyliratkaisut ja ranskalaisen elokuvan synkeät tunnelmat yhdistyivät 1940-luvun Hollywoodissa, jonne lukuisat elokuvantekijät olivat paenneet sotaa ja natseja.

Euroopan perintö

Alkuvuodesta ilmestyi kuitenkin kirja, joka haastaa perinteisen näkemyksen film noirista amerikkalaisena tyylilajina. Asiasta kokonaisen kirjankin (Film Noir, 2002) kirjoittanut Andrew Spicer on toimittanut artikkelikokoelman European Film Noir, jossa esitellään viiden Euroopan merkittävimmän elokuvamaan noir-henkinen tuotanto. Ranskaa, Englantia, Saksaa, Espanjaa ja Italiaa käsittelevä European Film Noir on akateeminen kirja, mutta se ei haittaa lukemista, joskin Saksaa ja Italiaa käsittelevissä luvuissa tiettyjen tutkimustraditioiden tunteminen auttaa.
Kirja keskittyy lähinnä toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan, mutta esimerkiksi Ranskan kohdalla käsitellään pitkälti 1930-luvun elokuvia, kuten Simenon-filmatisointeja (joista erityisen kiehtovalta vaikuttaa Jean Renoirin Suomessa näkemättä jäänyt La Nuit du carrefour, 1932) sekä runollisen realismin alle sijoitettuja elokuvia, kuten Marcel Carnén Varjojen yötä (1939), joka onkin yksi lohduttomimpia elokuvia, mitä koskaan on tehty. Pitkässä artikkelissaan Ginette Vincendeau käsittelee myös Jacques Beckerin ja Jean-Pierre Melvillen gangsterielokuvia, joiden maailma on tarkoin järjestetty ja esteettisesti hallittu.
Ranskalainen uusi noir tai neo-noir, niin kuin yleisesti hyväksytty termi kuuluu, taas sisällyttää itseensä sellaisia Suomessakin nähtyjä rajuja elokuvia kuin Gaspar Noén Yksin kaikkia vastaan ja Virginie Despentesin Pane mua. Näissä näkyy hyvin Vincendeaun painottama käsitys siitä, että ranskalainen elokuva on aina painottunut spektaakkelin puolelle ja vieroksunut suoraa kerrontaa.
Englantilaisen film noirin traditio on sekin pitkä, mutta silti lajityyppiä ei ole juuri tunnustettu. Britti-noirista kirjaan kirjoittaneet Andrew Spicer ja Robert Murphy toteavat, että englantilaiset kriitikot ja tutkijatkin kiinnittävät yleensä huomiota vain amerikkalaiseen film noiriin, eivätkä puhu mitään pitkästä ja laadukkaasta britti-noirin perinteestä, vaikka kenelle tahansa Carol Reedin Kolmannen miehen tai Mike Hodgesin Tappakaa Carterin nähneelle ei luulisi olevan epäselvyyttä siitä, että Englanti on tuottanut omaperäistä noir-elokuvaa jo pitkään.
Robert Murphy perkaa omassa osuudessaan obskuurejakin englantilaisia B-jännäreitä, joista hän kehuu erityisesti Edgar Wallacen nimellä markkinoituja 1950-luvulla tehtyjä puolen tunnin sarjaelokuvia. Myös Ken Hughesin 1950-luvun elokuvat, kuten Kuolemanjärven mysteerio (1954) ja Sinetöity tunnustus (1955), vaikuttavat kiintoisilta
Englannissa uudet noir-elokuvat kärsivät huonosta levityksestä ja esimerkiksi Suomen televisiossa vastikään esitetty Mike Hodgesin hieno Croupier (1997) on kotimaassaan harvojen näkemä. Sama pätee myös Espanjaan, jossa monet uudet noir-elokuvat päätyvät lyhyen teatterikierroksen jälkeen video- ja dvd-markkinoille.

Poliittiset ristiriidat

Monissa Euroopan maissa elokuvateollisuus kärsi pitkään poliittisista ja taloudellisista kriiseistä. Tällainen tapaus on Espanja, jossa Francon fasistinen diktatuuri hillitsi elokuvantekijöitä 1960-luvun alkuun saakka ja rikoselokuvissa nähtiin suureksi osaksi yksioikoisia kertomuksia hyvistä poliiseista, jotka ottavat rikollisia kiinni.
Suomalaisesta näkökulmasta erityisen kiinnostava on Juan Antonio Bardemin Polkupyöräilijän kuolema (1953), lähinnä koska se oli harvoja länsieurooppalaisia taide-elokuvia, joita tuolloin maahan tuotiin. Se oli kerho- ja kriitikkosuosikki vielä 1960-luvullakin. Omassa artikkelissaan Rob Stone analysoi Bardemin elokuvaa noirin viitekehyksessä ja osoittaa, miten elokuva ohitti hienovaraisesti Francon ajan sensuurin ja loi upean tutkielman syyllisyydestä katolisessa maassa. Elokuvaan lisättiin loppu, jossa paha saa palkkansa, mutta se ei vähennä Bardemin vision vaikuttavuutta.
Stone kirjoittaa pitkään myös Carlos Sauran varhaisuran pienibudjettisista ja vähän nähdyistä elokuvista, joista esimerkiksi esikoinen Los golfos (1960) ja Suomessa vain elokuva-arkiston esityksissä nähty La caza (1965) vaikuttavat erityisen kiinnostavilta. Näissä elokuvissa Saura pyrki pois film noirille tyypillisistä synkeistä sävyistä - Los golfosissa ja La cazassa valo on niin kirkasta, että valkoinen palaa puhki.
Espanjan lisäksi noir-elokuvia hylki Saksa. Rikoselokuviakaan ei maassa juuri tehty toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina, ja pääpaino oli kitschisillä Heimat-elokuvilla ja kevyillä komedioilla. Saksassa minkä tahansa rikoksen poliittinen painolasti on tietysti tuntunut erityisen raskaalta eikä ole sinänsä ihme, että näyttelijänä tunnetun Peter Lorren ainoaksi ohjaustyöksi jäänyt Der Verlorene (1951) kohtasi kotimaassaan vain ylenkatsetta ja inhoa. Se nimittäin kertoo Lorren esittämästä entisestä vankileirilääkäristä, joka sarjamurhaa laitapuolen ihmisiä. Suomessa elokuva on nähty vain elokuva-arkiston esityksissä, mutta hyvänä todistuksena elokuvan voimasta ovat Peter von Baghin ylistykset Elokuvan historia -kirjassa.
Muutkin saksalaiset noir-elokuvat, kuten Kurt Hoffmannin Kadonneet kasvot (1948; kirjassa valmistumisvuodeksi sanotaan 1951) tai Helmut Käutnerin Vaarallinen totuus (1950; nähty Suomessa televisiossa vuonna 1962), vaikuttavat todella kiinnostavilta. Noir-elokuvia tekivät myös Saksaan sodan jälkeen palanneet emigranttiohjaajat, kuten Gerd Oswald ja John Brahm.
Saksalaisten elokuvien kautta Rob Stone päätyy myös yleisempiinkin film noiria koskeviin teorioihin. Kaupungithan jouduttiin sodan jälkeen rakentamaan Saksassa käytännössä uudestaan ja niistä tehtiin keskipakoisiksi (centrifugal), ja sama näkyi myös Yhdysvalloissa, jossa kaupunkia ei ollut edes kohdannut samanlainen hävitys kuin Euroopassa. Amerikkalaisissa noir-elokuvissa onkin nähty nostalgiaa, joka kohdistuu nimenomaan vanhempaan, keskihakuiseen (centripetal) kaupunkirakenteeseen. Sijoittuessaan uudenlaiseen suurkaupunkiin noir-elokuvat kuvaavat henkilöiden vieraantuneisuutta ja hämmennystä vieraissa ympäristöissä.

Määrittelyt pakenevat

Kirjassa itsessään ei määritellä, mitä film noir on, vaan noir-elokuvan tyylipiirteet otetaan melkein kuin annettuna. Monella olisi varmasti vaikeuksia hyväksyä kaikkia kirjassa käsiteltäviä elokuvia noir-kaanoniin - näin esimerkiksi Luc Bessonin hyperaktiivinen Nikita (1990). Lisäksi kirjassa käsitellään lukuisia poliittisia jännäreitä. Niitä tehtiin paljon 1970-luvulla Italiassa ja Ranskassa - monille noirin keskeinen tunnetila on synkkyys ja kohtalonomaisuus, johon suoraa poliittisuutta ei pysty helposti liittämään.
Kiinnostava on kuitenkin ajatus, joka näkyy useissa kirjan teksteissä: noir-henkisyys ja noirille tyypilliset kerronta- ja kuvausratkaisut syntyivät toisistaan riippumatta useissa maissa. Hollywood-elokuvia ei juurikaan esitetty esimerkiksi Saksassa, mutta silti useat saksalaiset elokuvat 1940- ja 1950-luvun vaihteessa sopivat noirin tyylipiirteisiin. Samaten italialaisessa elokuvassa monista noir-filmeistä tuttu chiaroscuro-kuvaus on elänyt jo pitkään, ja kuvataiteessa sen historia alkaa jo renessanssista. Voiko kuvaustyyli siis olla amerikkalaista alkuperää? Ehkä noir olikin, syystä tai toisesta, koko maailman läpikäynyt synkkyyden aalto?
Vastaavat artikkelit voisi varmasti tehdä monen muunkin Euroopan maan film noirista. Minkälaista elokuvaa tehtiin vaikkapa 1950-luvun Kreikassa tai Tanskassa? Ingmar Bergmanin varhaistöiden joukossa on monia noir-henkisiä elokuvia, ja vaikkapa Seitsemännestä sinetistä löytää noir-elokuville tyypillisiä kerronta- ja kuvausratkaisuja, Puolassa taas Andzrej Wajdan sota-aikaan sijoittuvat elokuvat ovat ankarinta noiria, mitä on konsanaan tehty - esimerkkinä vaikkapa Kanal - kirottujen tie (1957).
Suomalaisesta film noiristakaan ei ole kirjoitettu omaa tutkimustaan, vaikka tyylilajin vaikutteet näkyvät vahvoina esimerkiksi Matti Kassilan ja Aarne Tarkaksen elokuvissa - mitä muuta kuin film noiria ovat sellaiset elokuvat kuin Radio tekee murron tai Olemme kaikki syyllisiä? Kassilan tuotannossa vaikutteet näkyvät myös Komisario Palmun erehdyksessä ja Tulipunaisessa kyyhkysessä, Tarkaksen elokuvista Hän varasti elämän on kiinnostava groteskissa tyypittelyssään. Myös neo-noirin maailma on Suomessa tuttu Aki Kaurismäen varhaiselokuvista sekä Pauli Pentin ja Veikko Aaltosen 1980-luvun ohjauksista, puhumattakaan joistain Olli Saarelan ja Aleksi Mäkelän elokuvista.

maanantaina, marraskuuta 05, 2007

Costa Carousso

Lyhyt pätkä ennen pidempää. Luulin pitkään Costa Caroussoa joksikin suomalaisen kirjoittajan salanimeksi, sen verran epätodennäköinen se on, mutta tyyppi oli ihan oikea kirjoittaja. Jos oikein muistan, Georges Carousso -niminen kirjoittaja oli hänen veljensä. En olisi varmaan tätäkään kirjoittajaa ottanut mukaan Pulpografiaan, vaan johonkin pienempään niteeseen, mutta onpa nyt kuitenkin kirjan kansissa.

Costa Carousso toimi 1930-luvulla Sinister Stories- ja Startling Mystery -lehtien vastaavana toimittajana ja kirjoitti mm. Detective Tales -lehteen. Häneltä on suomennettu pari novellia. ”Noidan piilossa” -tarinassa poliisit etsivät epätoivoisesti Noitaa, kiinalaista rikollista, joka yrittää murhata kaikki kaupungin opettajat ja tutkijat — syystä, jota ei kerrota. Rasistinen novelli on lyhyt ja vauhdikas. ”Öinen myrsky” on lyhyt merirosvotarina, jossa varsinaista jännitystä ei ole edes tavoiteltu.

Novellit:
Noidan piilo, Seikkailujen Maailma 9/1951.
Öinen myrsky, Seikkailujen Maailma 10/1951.