Kaarlo Uskela: Vainovuosilta

Turbator - jolle olen tehnyt enemmän kirjoja kuin millekään muulle kustantamolle - julkaisi juuri, zombiantologian lisäksi, myös vallankumousrunoilija Kaarlo Uskelan postuumin novellikokoelman Vainovuosilta uusintalaitoksena. Alkuperäinen ilmestyi vuonna 1923, vuosi kirjailijan kuoleman jälkeen. Kirjassa on kymmenisen lyhyttä novellia ja sivuja uusintalaitoksessa on reilut 80.

Toimitin tekstit, mikä tarkoittaa että lähinnä kirjoitin ne puhtaaksi ja oioin muutamia lyönti- ja kielioppivirheitä, ja kirjoitin teokseen esipuheen. Se on tässä; temaattisestihan tämä teksti on täysin jatkoa aiemmin ilmestyneen Pillastunut runohepo -teoksen uusintapainoksen esipuheeseen. [Ohessa teoksen alkuperäinen kansikuva - sitä käytettiin uusintapainoksenkin kannessa, mutta kuva on pantu kehyksiin.]

Kaarlo Uskela, aikansa Veikko Ennala

Kaarlo Uskela tunnetaan parhaiten runoilijana. Hänen teoksensa Pillastunut runohepo kohtasi aikanaan voimakkaita sensuuritoimenpiteitä, kun sen jäljelle jäänyt painos takavarikoitiin ja tuhottiin kymmenen vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen. Runoteosta lausuttiin Pohjanmaalla työväentalolla ja kun joku kielinyt asiasta poliisille, Uskela tuomittiin jälkikäteen valtiopetoksellisesta toiminnasta ja kirjan loppupainos tuhottiin. Ilmeisesti mukana meni myös kirjan jo myytyjä kappaleita, koska se on nyky-Suomessa todella harvinainen.
Mutta Kaarlo Uskela oli myös paljon muuta. Hän työskenteli latojana ja julkaisi joitain omia pilalehtiäkin, kuten Huvittajaa vuosina 1912-1913, joita hän myi vaimonsa kanssa suoraan lukijoille. Uskela oli ahkera lehtikirjoittaja ja hän täytti vasemmistolaisia lehtiä pakinoilla, runoilla ja novelleilla - näitä ilmestyi muun muassa Paukku-, Työläisnuoriso- ja Rynnäkköön -lehdissä. Uskela oli Suomessa harvinainen satiirikko, joka pilkkasi vallassa olijoita ja valtaan pyrkijöitä, uskontoa, naisasialiikettä, työväenliikettä ja tyhmiä ihmisiä, joiden hän sanoi pitävän valtaa.
Uskela oli monella tapaa oman aikansa Veikko Ennala: joskus halpahintaiseen sensaatiomaisuuteen syyllistyvä humoristi, jolle mikään ei ole pyhää ja joka ansaitsi elantonsa käytännössä pelkillä tilapäiskirjoituksilla, ja joka usein kirjoitti myös omasta, usein surkeasta elämästään ja käytti toisten elämäntarinoita hyväkseen kuvatakseen yleisempiä ilmiöitä. Uskela oli kuitenkin poliittisempi kuin Ennala: Uskela halusi vallankumousta.
Uskelan ura sijoittuukin aikaan, jolloin politiikalla oli vielä merkitystä ja asioiden vaatiminen oli ensisijaista. Uskela asui Venäjän vallan aikana monta vuotta Ruotsissa ja omaksui siellä suomalaisittain harvinaisen sosialismin muodon, anarkismin. Suomessa hän kohtasi itsenäistymisen ja sitä seuranneen sisällissodan. Uskela ei osallistunut taisteluihin rintamalla, mutta yhtäkaikki hänetkin nakattiin Tammisaaren vankileirille moneksi kuukaudeksi. Pillastunut runohepo -kirjassa on voimakas sarja Tammisaaressa syntyneitä runoja, joista monessa Uskela kuvaa perhettään kohtaan tuntemaansa ikävää.
Vankileirikokemus antoi Uskelalle kimmokkeen myös moniin novelleihin, joita ilmestyi nyt uudestaan julkaistavassa teoksessa Vainovuosilta. Vainovuosilta ilmestyi vuonna 1923, vuosi Uskelan tragikoomisen kuoleman jälkeen. Hän oli saanut reiän hampaaseensa, mutta ei suostunut menemään hammaslääkärille, joko ylpeydestä tai varattomuudesta (tai kummastakin), ja yritti itse operoida hammasta. Väitetään Uskelan sanoneen: "Saan tehdä mitä tahdon." Tuloksena oli verenmyrkytys ja kuolema.
Vainovuosilta julkaisi Ville Harinen ja kustannuspaikaksi on merkitty Helsinki. Tiedossa ei ole, kuka Ville Harinen oli, mutta muuta tällä nimellä ei koskaan julkaistu. Todennäköisesti Harinen oli Uskelan ystävä, jolle kirjailija mahdollisesti testamenttasi kirjallisen jäämistönsä. Mahdollista on myös, että kyse on peitenimestä, kun 1920-luvun Suomessa ei ole uskallettu julkaista näin rajua teosta oikealla nimellä.
Tiedossa ei myöskään ole, onko Vainovuosilta kokonaan alkuperäistä materiaalia (ja aikoiko Uskela kenties julkaista kirjansa sellaisenaan) vai onko se koottu vanhemmista teksteistä, joita Uskela oli julkaissut eri lehdissä jo aiempina vuosina. Tekstien temaattinen yhtenäisyys kuitenkin antaisi ymmärtää, että Uskela oli kirjoittanut novellit varta vasten.
Uskela ei ole mikään hienovarainen tyyliniekka ja hän on runoilijana parempi kuin novellistina. Hänen proosansa on joskus jähmeää ja Uskela äityy selittelemään henkilöidensä enemmän kuin olisi tarpeen. Novellin rakenteet eivät Uskelalla ole aina hallussa, mistä on osoituksena "Mestarivarkaan" kömpelö lopetus.
Vainovuosilta-teokseen ei myöskään sisälly Uskelan tuttua satiiria, jota esiintyy hänen muissa proosateoksissaan, eritoten omakustanteena ilmestyneessä Villiomenoita-teoksessa (1912), jossa on paljon uskonnonvastaista huumoria. Vainovuosilta-teoksessa satiirin tilalla on vihaa ja syytöksiä. Uskelan näkemys sisällissodan synnystä ei jää epäilyksen alaiseksi: kyse oli eliitin ja talonpoikien aloittama taistelu omasta vallassa pysymisestä. Toisaalta hän ujuttaa teksteihin oivaa ironiaa. Tarinan "Kunniallinen hautaus" alussa Uskela sanoo, että on kauniimpaa puhua kaikista sankareina, jolloin sodan hävisivät "punaiset sankarit". Ironiaa on myös mainitussa "Mestarivarkaassa", jossa Uskela esittelee eräänlaisen sisällissodan selviäjän:

Suomen kansa on nimittäin aina pitänyt sankareita suuressa arvossa, ja varsinkin ovelia varkaita on miltei pyhimyksinä palvellut. Kun nyt siis esittelen Suomen kansalle Tupalan Matin, niin teen sen sillä tarkoituksella, että Suomen kansa
osoittaisi hänelle ihailuaan ja kertoisi hänestä lapsilleen ja lastensakin lapsille.
Kerrotaanhan sitä paljon joutavampaakin.

Vihaisimmillaan Uskela on kertoessaan valkoisten voittajien harrastamasta punaisten kohtelusta. Ajoittain Uskelan tarinat lähenevät absurdismia ("Punainen tomuriepu"), ja hän on taitava kuvaamaan myös hämmennystä, joka syntyy, kun vankilasta karannut mies pääsee lopulta kotiin löytääkseen vieraan miehen makoilemasta olkipatjalla. Vaimo on heltyvinään, mutta totuus on karvas. Uskelalla oli omakohtaisia kokemuksia vankilasta palaamisesta, ja kerrotaan, että vaimo, jonka kanssa hän oli tehnyt vapaan avioliiton, jätti Uskelan tämän vankeuden aikana ja otti "valkoisen sankarin". Valkoinen sankari Uskelan kuvaamana on hyödytön typerys, joka vain makoilee eikä tee mitään.
Rajua ironiaa on myös tarinassa "Valtio-oikeusrikos", jossa Uskela pohtii, millä motiivein joku voisi murhata Helsingin Sanomien päätoimittajan ja vielä selvitä siitä. Murhasuunnitelma vertautuu valkoisten toimintaan sisällissodan jälkeen.
Uskela mainitsee joitain sisällissotaan ja sen jälkiselvittelyihin osallistuneita ihmisiä nimeltä ja suorasukaisesti sanoo näiden tehneen murhia ja muita veritekoja. Tällainen olisi ollut mahdotonta maassa, jossa ei 1920-luvulla käytännössä ollut minkäänlaista lehdistöä koskevaa yksityisyydensuojaa - taas linkki Veikko Ennalaan, jonka toiminta aiheutti Lex Hymyn säätämisen vuonna 1975.
Vainovuosilta julkaistaan nyt uudestaan alkuperäisen kansikuvan saattelemana. Kannen tekijää ei tiedetä, vaikka "Vo"-signeeraus melko selvästi kannessa näkyykin. Tekstejä on muutettu vain vähän ja muutokset koskevat enemmänkin kielioppia ja nykyisiä oikeinkirjoitussääntöjä. Monissa tapauksissa Uskelan arkaaisempi vaihtoehto on kuitenkin pyritty säilyttämään.

***

Kiitos hankkeen toteutumisesta kuuluu Ville Hytöselle, joka Savukeidas-kustantamon kapteenina herätti kiinnostukseni Kaarlo Uskelaan tilaamalla esipuheen Pillastunut runohepo -kirjan uudelleenjulkaisuun. Kirja ilmestyi vuonna 2008.
Suurin kiitos kuuluu kuitenkin Tapani Baggelle, joka hankki kirjan nettidivarista ja innostui siitä sekä lainasi sen ystävällisesti toimitustyötä varten - ilman häntä tätä kirjaa ei olisi ehkä ikinä julkaistu uudestaan. Kiitos myös Simo Kuusiselle sekä Turun yliopiston kirjaston henkilökunnalle. Kiitokseni Raoul Palmgrenille, joka lähes ainoana on tutkinut Kaarlo Uskelan tuotantoa tarkasti Joukkosydän-teoksessaan, ei häntä tavoita.

Turussa 12.6.2009
Juri Nummelin

Tuhansien zombien maa

Painosta tuli alkuviikosta toimittamani Tuhansien zombien maa, joka on Turbatorin julkaisema noin 150-sivuinen pokkari. Kirjassa on kymmenen novellia, joista suurin osa on aiemmin julkaisemattomia. Kirjoittajina on mm. Mike Pohjola, Harri Erkki, Miina Supinen, Tuomas Saloranta ja Jussi Katajala sekä muutamia muita. En tiedä, onko kirja vielä kirjakaupoissa, mutta se tullee kohta myyntiin.

Tässä kirjan johdanto, joka on yritys zombiviihteen historiaksi:

Elävien kuolleiden lyhyt historia
Verta pakkiin, päitä reppuun

Monille suomalaisille ensimmäinen kosketus zombeihin eli niin sanottuun eläviin kuolleisiin tapahtui Carl Barksin klassisen Aku Ankka -tarinan kautta. Aku kohtasi epäkuolleen tarinassa "Aku Ankka ja zombi" (1949), jossa afrikkalainen poppamies langettaa Roope Ankan päälle kirouksen ja lähettää suunnattoman kokoisen ja tahdottoman Bombin etsimään Roopea. Bombi tuijottaa eteensä eikä sano mitään - se on vain lähetetty suorittamaan yhtä tehtävää, ja kun se on selvä, se ei tiedä mitä tehdä.
Barks onnistui luomaan epäkuolleesta sympaattisen, sääliä herättävän hahmon, mutta yleensä zombit ovat kaikkea muuta - nykyzombeista yleisimmät kun haluavat vain ihmislihaa tai, jos ne oikein pahalle päälle sattuvat, ihmisaivoja.
Zombit ovat alun perin todellinen ilmiö - tai ainakin sellaiseksi useasti väitettyjä. Englanniksi käytetään yleisimmin sanaa 'zombie', mutta suomen kieleen on vakiintunut muoto 'zombi'. Sanan etymologiasta on keskusteltu. Yksi mahdollinen lähde on Länsi-Intian saaristossa tunnettu sana "jumbie", joka tarkoittaa aavetta. Kongon alueella taas tunnetaan sana "nzambi", joka tarkoittaa kuolleen henkilön henkeä. Oli miten oli, Haitin kreolikieleen sana pesiytyi muodossa "zonbi", joka tarkoittaa henkiin herätettyä; englannin kieleen termin väitetään tulleen 1870-luvulla.
Länsi-Intian saaristo on muutenkin keskeinen zombitiedon pesäpaikka. Voodoo-taiat ovat haitilaisten poppamiesten henkistä pääomaa, jota on populaarikulttuurista viljelty laajalti pitkin 1900-lukua. Amerikkalainen kirjailija Zora Neale Hurston taltioi 1920-luvulla Haitilla oleskellessaan tarinoita kuolleista, mutta edelleen elävien seassa liikkuvista ihmisistä, löytämättä asialle selitystä. 1980-luvulla amerikkalainen kasvitieteilijä Wade Paris väitti löytäneensä lääketieteellisen selityksen - Parisin mukaan eräät Haitilta löytyvät kasvit sisältävät aineita, jotka voivat pitää ihmistä jonkinlaisessa elämän kaltaisessa, hypnoottisessa olotilassa useita vuosia. Parisin kirjasta The Serpent and the Rainbow tehtiin myös elokuva, jossa zombeille tarjottiin tutkijan näkemysten mukaista luonnollista selitystä.
Todennäköisemmin törmää kuitenkin fiktiivisiin kuin todellisiin zombeihin. Zombit ovat tuttuja niin kirjallisuudesta ja elokuvista kuin sarjakuvista ja tietokonepeleistäkin. Henkiin herätettyjä kuolleita on esiintynyt tietysti kirjallisuudessa jo aiemminkin - muistetaan esimerkiksi Raamatun Lasarus, jonka Jeesus herätti henkiin (ja nousihan Jeesus itsekin haudasta). Eläviä kuolleita ovat tietysti myös haamut, mutta zombeista haamut eroavat siinä että zombit ovat aina ruumiillisia. Kirjallisuudessa varhainen ruumiillinen epäkuollut oli Halpin Frayser -raukka amerikkalaisen Ambrose Biercen novellissa "Halpin Frayserin kuolema"(1893; suomeksi kokoelmassa Vanhempainmurhaajien klubi, 1986). Myös monissa Edgar Allan Poen tarinoissa kuolleet heräävät henkiin varsin fyysisinä. Ajatus siitä, että henkiin herätetty kuollut olisi väkivaltaisempi kuin elävät ihmiset, tulee jo Mary Shelleyn Frankenstein-romaanista (1811).
Zombit murtautuivat laajamittaisemmin yleisön tietoisuuteen kuitenkin vasta vuonna 1929, jolloin amerikkalainen W. B. Seabrook julkaisi voodoo-aiheisen matkakirjan Haitilta nimellä The Magic Island. Samoihin aikoihin kauhuklassikko H. P. Lovecraft kirjoitti monia zombiaiheisia tarinoita, joista tärkein lienee "Herbert West - elvyttäjä" vuodelta 1921.
Seuraavalla vuosikymmenellä nähtiin ensimmäinen zombielokuvan klassikko, Victor Halperinin ohjaama, Haitille sijoittuva Valkoinen zombi (1932), jossa niin ikään tarjoillaan ilmiölle luonnollinen selitys. 1940-luvulla RKO-studion B-osaston tuottaja Val Lewton teki sarjan vaikutusvaltaisia ja tunnelmallisia kauhuelokuvia, joista Yö voodoosaarella eli I Walked With a Zombie (1947) on tunnetuin - ja siinä mielessä vaikutusvaltainen, että kauhuaiheita rockiin tuonut texasilainen Roky Erickson levytti samannimisen kappaleen vuonna 1980.
Mainituista elokuvista on kuitenkin vielä pitkä matka nykyisiin ihmisaivoja aivottomasti jahtaaviin epäkuolleisiin. Usein amerikkalaista itsenäistä elokuvaohjaaja George A. Romeroa pidetään tärkeimpänä nykyisen zombikulttuurin luojana. Vuonna 1968 valkokankaille päässyt karu ja tehokas Elävien kuolleiden yö eli Night of the Living Dead synnytti lähes kertaiskulla kädet ojossa vaeltavat ja ihmisten kimppuun summamutikassa hyökkäävät zombit. Näillä haudasta nousseilla ei ollut mitään tekemistä minkään voodoo-tempun kanssa - Romeron niukka elokuva tarjoaa vain ohimenevän selityksen siitä, että maahan pudonnut satelliitti olisi saattanut aiheuttaa kuolleiden ylösnousemuksen.
Romero sanoi saaneensa elokuvaansa innoituksen Richard Mathesonin romaanista Olen legenda (1954, suom. 2008), joka kertoo Los Angelesia kohdanneesta taudista, joka on jättänyt eloon vain päähenkilön. Tämä kamppailee öisin liikkuvia epäkuolleita vastaan ja surmaa otuksia kuin vampyyreita iskemällä näitä puukepillä sydämeen. Mathesonin romaani (ja siitä vuonna 1964 tehty osittain italialainen tuotanto) ja Romeron elokuva loivatkin yhdessä lajityypin, joka kertoo kokonaisen sivilisaation romahtamisesta zombien hyökätessä kaiken liikkuvan kimppuun. Tämä alalajityyppi tunnetaan yleensä nimellä "zombie apocalypse", ja sitä on viljelty taajaan muun muassa Italiassa, jossa kauhuelokuvien tuotanto on ollut laajaa. Vaikutusvaltainen oli esimerkiksi Lucio Fulcin Zombi 2 (myös nimellä Zombie Flesh Eaters, 1979), joka oli epävirallinen jatko-osa Romeron omalle jatko-osalle Dawn of the Dead (1978). Sitä levitettiin Italiassa nimellä Zombi.
Romero itse on tehnyt Elävien kuolleiden yölle jo kolme jatko-osaa Dawn of the Deadin lisäksi; tätä kirjoitettaessa viides on tekeillä. Monet ovat nähneet Romeron zombihahmoissa yrityksen käsitellä yhdysvaltalaisen yhteiskunnan ongelmia: hillitöntä konsumerismia, syrjintää, rasismia.
1980- ja 1990-luvuilla zombit pysyivät haudoissaan joitain poikkeuksia lukuun ottamatta. Mainittavimpia lienevät Book of the Dead -niminen zombitarinoista koostuva antologia sekä Wes Cravenin vuonna 1988 ilmestynyt tulkinta Wade Parisin tieteellisestä teoksesta The Serpent and the Rainbow. 2000-luvulla zombit ovat nousseet varsinaiseksi muoti-ilmiöksi. Sellaiset elokuvat kuin Danny Boylen 28 päivää myöhemmin (2002), Edgar Wrightin Shaun of the Dead (2004) ja Mathesonin Olen legenda -romaanin uudelleenfilmatisointi (2007) toivat elävät kuolleet takaisin valkokankaille.
Kirjallisuudessakin zombit jylläävät. Max Brooksin romaani World War Z (2006) oli temaattista jatkoa hänen suomeksikin käännetylle humoristisille pseudotietokirjalleen Zombi: taistelijan opas (2003). Jonathan Maberry on muun muassa romaanissaan Patient Zero (2009) tuonut zombitematiikan lähelle kansainvälistä terrorismia ja bioaseiden kehittelyä ja käyttöä. Samalla Maberry on tehnyt zombeista hovikelpoisia teknotrillerien lajityyppiin. Brooksin ja Maberryn lisäksi uusista kalmokirjailijoista voi mainita ainakin Brian Keenen ja David Wellingtonin.
Zombien uudessa esiinmarssissa (tai ylösnousussa) vaikutusvaltainen on ollut tietokonepeli Resident Evil, jonka ensimmäinen osa julkaistiin vuonna 1996. Siinä pieneen amerikkalaiseen kaupunkiin lähetetään armeijan erikoisjoukko, kun seudulta tulee raportteja kannibaalimurhista. Pitkästä ja suositusta pelisarjasta on tehty myös kolme elokuvaa (neljäs on tekeillä tätä kirjoitettaessa).
Kaikkia mainittuja teoksia yhdistää ajatus zombeista lihaa himoitsevana, tahdottomana petona sekä lähes aina jonkinlainen tieteellinen selitys. Suosittuja ovat olleet ajatukset zombeista epidemian uhreina.

***

Suomalainen zombikirjallisuus on vähälukuista. Ensimmäinen eläviä kuolleita käsitellyt kirjailija lienee ollut turkulainen Harry Etelä eli Aimo Viherluoto, joka iskelmäsanoitustensa lisäksi kynäili lukuisia kauhunovelleja 1930-1940-luvuilla; niitä on koottu teokseen Kauhujen salakammio (2007). Siitä löytyy novelli "Kauhun kahleissa" (alun perin Seikkailujen Maailma -lehden numerossa 4/1939), jossa pesulan työntekijät ovat oudon ilmeetöntä porukkaa. Vuosikymmeniä myöhemmin Johanna Sinisalo kirjoitti Lasarus-aiheisen novellin "Yhdeksän ruukkua" (Tähtivaeltaja 4/2004; myös kirjassa Kädettömät kuninkaat, 2005), jota voi hyvällä syyllä pitää zombitarinana. Oma novellini "Jumalten tuho" (Tähtivaeltaja 4/1988) on vain vaatimaton alaviite zombiviihteeseen.
Muilla kulttuurin aloilla lihanhimoisia kalmoja on kuitenkin Suomessakin näkynyt. Esimerkiksi Juho Juntusen pitkä fotoromaani Paholaisen morsian (2007) tarjoilee mehevän kattauksen zombien ruokatapoja. Euroviisuvoittaja Lordin groteskit hahmot ovat hyvin lähellä nykyistä näkemystä zombin peruslookista, vaikka hahmot ovatkin yliluonnollisia. Harrastajavoimin tehty elokuva Kuolleiden talvi (2005) sijoittaa zombit Itä-Suomen lumisiin maisemiin.
Suomesta on kuitenkin oma zombiantologia puuttunut, ja tätä aukkoa paikkaa nyt ilmestyvä Tuhansien zombien maa. Uusien novellien myötä kirjan ideaksi tuli, että kaikki tarinat sijoittuvat Suomeen. Siksi esimerkiksi Harry Etelän mainittu, Amerikassa tapahtuva novelli jätettiin pois, samoin kuin Johanna Sinisalon "Yhdeksän ruukkua". Muutama kirjaan sisältyvistä novelleista on ilmestynyt jo aiemmin; sisällysluettelossa on niiden kohdalla maininta.
Mutta ilmankin Etelää ja Sinisaloa kirjassa riittää tappavaa luettavaa. Tarjolla on niin elokuvista tuttua "zombie apocalypsea" kuin surullisia, yksinäisiä zombeja, jotka eivät sopeudu yhteiskunnan normeihin - ehkä tässä näkyy Carl Barksin vaikutus. Perinteisiä suomalaisen kirjallisuuden kipupisteitä näissäkin novelleissa käsitellään - sisällissotaa, armeijaa, maaseudun ja kaupungin vastakkainasettelua, parisuhdeväkivaltaa, syrjäytymistä. Mistään ruikuttamisesta ei ole kyse, vaan pikemminkin terävistä viilloista suomalaisen yhteiskunnan aivoihin.
Kiitos kuuluu - kaikkien kirjoittajien ohella luonnollisesti - kustantaja Harri Kumpulaiselle, joka innostui hankkeesta välittömästi, kansikuvan tehneelle Mika Myyrylle ja ennen kaikkea yhteyksiä luoneelle Anne Leinoselle.
Verenhurmeista lukunautintoa!

Sisältö:

Miina Supinen: Miten se ihmisen tappaa, Usva 2/2006
Mike Pohjola: Limaisenvihreä viiva
Harri Erkki: Olisi edes sinappia, Järkyttäviä tieteistarinoita N:o 1 (2006)
Petri Salin: Elävien kuolleiden aamupäivä
Johannes Syhlman: Lenkki
Petri Laine: Rakkauden jälkeen
Heikki Nevala: Muodonmuutos
Rimma Erkko: Puhtaus on puoli ruokaa
Jussi Katajala: Lemminkäisen kuolema
Jesse Kartes: Liian kuumaa kuoleville, Jännityslukemisto Nro. 2 (2008)
Tuomas Saloranta: Äidin talossa

Reino Helismaan länkkäreitä

Suomen Länkkäriseura julkaisi vastikään Reino Helismaan vanhoja lännennovelleja nimellä Henkipattojen kylä. Söpö kirja on kevyt pokkari, 127 sivua eli kaikkein klassisinta pokkaripituutta, ja siinä on Timo Ronkaisen tyyli- ja historiatietoinen kansikuva. Kirjassa on seitsemän novellia ja yksi jatkokertomus, ja sen hinta on viisi euroa + postikulut. Kirjaa voi tilata vaikka kommenttiloorassa tai pistämällä minulle sähköpostia.

Tässä hiukan lisämatskua kirjasta ja tässä kirjan lyhyt esipuhe:

Lukijalle

Suomalaisen lännenkirjallisuuden laaja historia odottaa kirjoittajaansa. Kuten muissakin Euroopan maissa, Suomessa on kirjoitettu paljon omaa lännenkirjallisuutta. Suuri osa suomalaisesta länkkäristä on tarkoitettu nuorille, mutta paljon on tehty myös aikuisten tarinoita.
Näin varsinkin lukemistolehdissä 1930–1940-luvuilla ja myöhemmin pokkareissa. Lukemistolehdet, sellaiset kuin Yllätyslukemisto, Seikkailujen Maailma ja Lukemista Kaikille, julkaisivat paljon länkkäreitä. Sellaiset kirjoittajat kuin Outsider ja Matti Hälli – myöhemmin tärkeä oululaiskirjailija – tekivät muun ohella myös lännentarinoita.
Heidän rinnallaan yksi tuotteliaimpia oli Reino Helismaa. Myöhemmin koko kansan tuntemaksi iskelmäsanoittajaksi, kuunnelmakirjoittajaksi ja elokuvien käsikirjoittajaksi tullut Helismaa sai kovan kirjoittajankoulun, kun hän sai yhdessä Olavi Kanervan kanssa päätoimittaakseen lahtelaisen Kanervan kirjapainon julkaiseman Iskun. August Kanerva, Olavin isä, oli julkaissut Iskua jo aiemmin, vuosina 1936–1937, mutta lakkauttanut sen ja perustanut tilalle Seikkailujen Maailman, amerikkalaisten pulp-lehtien tarkan kopion. Helismaa ja Olavi Kanerva suostuttelivat Augustin perustamaan Iskun uudestaan – pojat lupautuivat kirjoittamaan lehden tarinat ja hankkimaan muitakin tekstejä.
Homma oli kova: Isku ilmestyi vuosina 1940 ja 1941 joka viikko ja siinä oli lukuisia novelleja. Osa oli nimettömiä, osa oli muiden kirjoittamia, mutta joka viikko Helismaa ja Kanerva tekivät kaksi tai kolmekin omaa tarinaa ja jatkokertomuksia. Helismaa kirjoitti salanimillä Masa Palo ja Rudi Halla myös lukuisia lännentarinoita, ja niitä on nyt koottu käsillä olevaan kirjaan.
Helismaan länkkärit edustavat turvallista perinteisiin nojaavaa pyssynpaukuttelua ja syyttömien lehmipoikien hirttoyrityksiä, mutta tarinointi on sujuvaa ja replikointi hauskaa. Hakeutuessaan tällaisten kertomusten periin lukija ei odotakaan uusia juonenkäänteitä tai syvällisiä henkilökuvia. Tarinoissa on kuitenkin helismaamaista huumoria.
Isku lakkasi ilmestymästä jatkosodan puhjetessa vuonna 1941, mutta Helismaa palasi länkkärimiljööseen ainakin Laiska-Lassi-kuunnelmissaan 1950-luvulla.

***

Kirjassa on käytännössä kaikki Helismaan Iskuun kirjoittamat lännentarinat. Niitä on editoitu kevyesti, lähinnä kielioppi- ja lyöntivirheitä korjaten. Mukana teoksessa ei ole niitä Helismaan Villiin Länteen sijoittuvia tarinoita, jotka löytyvät jo vuonna 2001 ilmestyneestä valikoimasta ..ja Reikärauta-Brown (Book Studio).
Mukana on myös yksi novelli Ilmarisen julkaisemasta Yllätyslukemisto-lehdestä, johon Helismaa kirjoitti paljon.
Kiitos kuuluu ennen kaikkea Markku Helismaalle, joka mahdollisti projektin. Kirja on tehty talkoovoimin ja allekirjoittaneen lisäksi tarinoita kirjoittivat puhtaaksi Sami Myllymäki ja Veikko Virtanen. Kiitos!
Ruudinsavuisia lukuhetkiä!

Turussa 12.6.2009
Juri Nummelin

I.G. Edmonds

Pitkästä aikaa Pulpografiaa: unohdettu, mutta ilmeisesti elossa oleva senttari Ivy Gordon Edmonds. Sain jokin aika sitten hänen osoitteensa ja kirjoitin hänelle kirjeen, mutta en saanut minkäänlaista vastausta. Olen kirjoittanut Edmondsista myös Pulpetti-blogissa täällä ja postannut toisen ihmisen kirjoittaman tekstin Edmondsin Kaukoitä-aiheisista lastenkirjoista tänne.

I. G. Edmonds

I. G. eli Ivy Gordon Edmonds (1917—?) kirjoitti nimellä Robert Hart Davis 1960-luvulla sekä The Man From U.N.C.L.E. Magazineen että The Girl From U.N.C.L.E. Magazineen. Lisäksi hän kirjoitti ainakin Mike Shayne Mystery Magazineen. Ed-monds kirjoitti myös Lassie-kirjoja, joista yksi on suomennettu (Lassie: seikkailu vuoristossa, 1966), nuortenkirjasarjaa Rat Patrolista [tässä on virhe: Rat Patrol oli sotasarja eikä todellakaan nuorille tarkoitettu] sekä populaareja historia- ja elokuvateoksia.
Edmondsilta on suomennettu neljä kirjaa, jotka kaikki kertovat miehestä nimeltä Greg Graves. Hän omistaa Seven Seas -nimisen yksityisetsivätoimiston ja kuten hän itse sanoo, hänelle pyhiä asioita ovat vain ”raha, skottilainen viski ja kauniit naiset”. Gravesia kutsutaan Big Eyeksi (yhdessä suomennoksessa Isosilmä, toisessa Teräväsilmä), mutta Graves ei ole itse tähän toimittajan antamaan lempinimeen tyytyväinen. Graves on kovan luokan naistenvihaaja: hän sanoo Villikissan alussa: ”Naisia vihaavat erakot ovat ainoita todellisia viisaita miehiä tässä mielettömässä maailmassa.” Hän on kuitenkin koko ajan valmis iskemään kurvikkaita naisia, joita hänen eteensä kirjoissa tepastelee. Kirjoissa on kuitenkin niin paljon muualta napattuja piirteitä (Graves on esimerkiksi huikean pitkä, mistä tulee mieleen Shell Scott), että on houkuttelevaa pitää Big Eye -kirjoja parodioina. Sellaisinakaan ne eivät ole kovin hauskoja, vaikka leukoja louskutetaan ja nyrkillä lyödään kasvoihin minkä ehditään. Kirjan Etsi sinä — minä tapan (1969) alussa Graves saa puhelun typerältä stripparilta, joka väittää tietävänsä, että Graves aiotaan tappaa. Tulenarassa bikinissä Graves löytää asunnostaan bikiniasuisen tytön, jonka housuihin on palanut reikä.
Edmondsin Big Eye -kirjat eivät ole ilmeisesti koskaan ilmestyneet Yhdysvalloissa. Kirjailijan agentilta Scott Meredith Literary Agencysta olen saanut kuulla, että Edmonds oli yksi niistä heidän edustamistaan kirjailijoista, jotka eivät 1960-luvun lopulla onnistuneet myymään teoksiaan Yhdysvaltain markkinoille, joten kirjat myytiin Skandinaviaan. Mikäli bibliografioihin ja Kungliga Bibliotekin kokoelmiin on luottaminen, Edmondsin Big Eye -kirjoja ei ole ilmestynyt edes Ruotsissa. Ainoa ruotsiksi käännetty Edmonds on sotakirja Pirullinen tehtävä. Siinä kolme vetelehtivää sotilasta määrätään etsimään pudonnut Zero-hävittäjä Filippiinien saaristosta, jotta Yhdysvaltain ilmavoimat voisivat tutkia sen salaisuuksia. Tämänkään teoksen alkuperäisiä julkaisutietoja ei ole saatavilla.

Rikosromaanit:
Etsi sinä — minä tapan. Puuma 69. Suom. Aila Virtanen. Viihdekirjat: Tapiola 1970. Alun perin Big Eye and the Torrid Target. 1969.
Kuumaa tavaraa. Puuma 62. Suom. Ritva Rekola. Viihdekirjat: Tapiola 1968. Alun perin Big Eye in Kiss or Kill.
Tulenarka bikini. Puuma 60. Suom. H. Suikkanen. Viihdekirjat: Tapiola 1968. Alun perin Big Eye and the Scorched Bikini.
Villikissa. Puuma 58. Suom. H. Suikkanen. Viihdekirjat: Tapiola 1967. Alun perin Big Eye and the Naughty Nudes.

Sotaromaani:
Pirullinen tehtävä. Voitto 45. Suom. H. Suikkanen. Viihdekirjat: Tapiola 1967. Alun perin The Devil Cheaters.

Suomalainen seksipokkari: Halut heräävät

(Julkaistu aiemmin Facebookissa.)

Halut heräävät (1979) oli numero kaksi Nykylehdet-kustantajan seksipokkarisarjassa Aikuisten lukemisto; sarja jatkoi aiemmin ilmestynyttä Lollo-sarjaa. Kirjoissa ei mainita kirjoittajien nimiä eikä alan kirjallisuutta ole tutkittu niin paljon, että spekulaatioita voisi esitellä. Jotkut suomeksi ilmestyneet seksipokkarit huomaa käännösromaaneiksi, joissa henkilöiden nimet on vain suomalaistettu - Halut heräävät on selvästi alun perinkin kotimainen.

Kirja kertoo Tomista ja Hannesta, nuoresta avioparista, joka on ajautunut ongelmiin: seksi maistuisi, mutta Hanne ei saa orgasmia, koska Tomille riittää muutaman minuutin vetäisy. Käteenvetoahan ei 1970-luvun maailmassa voi ajatella - ainakin yhdessä kohtauksessa Hanne ajattelee, että siihen ei hän missään nimessä halua turvautua, kun hänellä kerran on mies.

Halut heräävät kertoo myös siitä maailmasta, jossa nainen ei vielä ole taloudellisesti itsenäinen. Hannelle selviää, että hän tapaisi uusia ihmisiä, jos hän menisi töihin, mutta tätä Tomi ei hyväksy, koska jos nainen tuo rahaa taloon, hän kokee oman turvallisuutensa katoavan. Hanne pitää päänsä ja menee töihin miehen pahoittaessan mielensä.

Kirjassa on kuitenkin onnellinen loppu. Esipuheessa hehkutetaan: "[Hanne] kaipaa jotakin sellaista, mikä pystyy palauttamaan hänen elämänhalunsa ennen kuin hän alkaa tuntea itsensä eläväksi ruumiiksi. Hänen tekemänsä ratkaisu on rohkea. Hän antautuu täysin rinnoin uuden ja jännittävän elämän pyörteisiin. Hänestä tulee irstailija."

Ja irstailua kirjassa totta vie on. Ei mitään nykymittapuilla kovin erikoista: seksiä kahden miehen kanssa, seksiä tuntemattoman miehen kanssa parkkipaikalla, seksiä miehen ja naisen kanssa, parinvaihtoa... Viimeksimainittuun hän jo antautuu Tomin kanssa. Naapurin vapaamielinen pariskunta johdattaa Hannen ja Tomin uuteen, jännittävään aikakauteen ja kirja päättyy, kun Hanne ja Tomi lähtevät Mallorcalle ja näkevät ravintolassa niin jännittävän seksiesityksen, että vetävät kuivat kummaltakin. Lopulta he päätyvät sänkyyn ravintolan eksoottisen tanssijan kanssa. Tässä vaiheessa normaalitilanne on palautunut siinäkin mielessä, että Hanne on lopettanut tarjoilijan työnsä ja palannut kotirouvaksi. Jännittävää on, että pariskunta löytää avio-onnensa alistamisen kautta - Tomi, joka on itsekin jo heittäytynyt sänkyyn tuntemattoman kanssa, päättää rankaista vaimoaan ja pyllyn läimäyttely muuttuukin villiksi seksiksi, jonka aikana Hanne saa ensimmäisen orgasminsa aviomiehen kanssa.

Kirja on kiinnostava myös bibliografisesti: parikin lukua siitä oli ilmestynyt aiemmin Jallun ja Raton lukijakirjeissä, ja varsinkin viimeiset luvut ovat toistoa sanasta sanaan. Ilmeisesti asialla oli joku lehden ahkerista avustajista - jälleen kerran nimettömäksi jäävä. Kyse on ammattikirjoittajasta, koska teksti ei missään vaiheessa lipsahda kömpelön puolelle. Perinteiset pornografian kompastuskivet, kuten hassut termit sukuelimille ("pillupihvi", "haarukka"), ovat luonnollisesti mukana, samoin kuin oudon muodollinen dialogi rakastelun aikana: "- Minäkin nautin tästä! Nautin pillusi mausta. Ja nautin siitä, että minulla on Pepen kalu peräaukossani. Jatka vaan, Pepe, jatka!"

Paikoitellen tuntuu kuin kirjalla olisi ollut kaksi eri kirjoittajaa. On houkuttelevaa kuvitella, että kaksi senttaria on istunut ja juonut viskiä ja pelannut korttia ja käynyt aina välillä kirjoituskoneella vetäisemässä (sic) uuden luvun. Näinhän toimivat monet keskipolven amerikkalaiset rikoskirjailijat, kuten Lawrence Block ja Donald Westlake, tehtaillessaan 1960-luvun alussa vastaavia seksipokkareita.

Kevin Wignall Suomeen perjantaina

Kevin Wignall, erinomaisen Kuka on Conrad Hirst? -romaanin kirjoittaja, saapuu Suomeen ja esiintyy mm. Kouvolan dekkaripäivillä lauantaina 6.6. klo 10.00. Ks. lisää täältä.

Lisätietoja Kevin Wignallista

Wignall, 42, tuntee kansainvälisen politiikan kiemurat. Hän on työskennellyt kansainvälisten suhteiden parissa ja hän on kansainväliseen politiikkaan keskittyvän Chatham House -tutkimuslaitoksen jäsen ja luennoinut fiktiivisen ja todellisen terrorismin eroista ja yhteneväisyyksistä. Wignallin omien sanojen mukaan hän on onnistunut hyvin ennustajana. Hänen novellistaan "Hal Checks Out" (2005) oltiin nimittäin tekemässä elokuvaa, mutta projekti piti keskeyttää, kun pakistanilaiset terroristit varastivat novellin juonen vuonna 2008 Intian Mumbaissa tekemissään iskuissa.

Kuka on Conrad Hirst? on Belgiassa sotilasperheeseen syntyneen ja nykyään englantilaisessa pikkukaupungissa asuvan Wignallin neljäs teos. Wignall kirjoittaa iskeviä ja toiminnallisia jännäreitä, mutta niiden tematiikka on vakavaa. Lisäksi kirjailijalle tyypillistä on jättää asioita auki kirjan lopussa. "Life is like that", Wignall itse sanoo itse. Epävarmuus jää olemaan ja vaikuttamaan senkin jälkeen, kun tarina on jo päättynyt.

Wignallin päähenkilöt ovat usein palkkatappajia, pelottavia hahmoja, jotka eivät aina ole kuitenkaan itse valinneet ammattiaan, vaan ovat enemmänkin ajautuneet siihen. Kuka on Conrad Hirst? -teoksen päähenkilö lähti Jugoslavian sisällissotaan saadakseen "kiksejä", voidakseen tuntea elävänsä. Valokuvia ottaessaan hän kuvitteli olevansa uusi Robert Capa, mutta Jugoslavian sisällissota ei ollut Espanjan sisällissota, jossa puolen valitseminen oli helppoa.

"Olen kiinnostunut ristiriidasta, joka syntyy sen välille, keitä itse ajattelemme olevamme ja miten muut näkevät meidät. Yksi teosteni keskeisiä ajatuksia on, että elämme joustavan moraalin maailmassa, ajassa, jossa ihmiset vetävät itse omat rajansa. Minusta on kiinnostavaa tutkia ihmisten käytöstä tässä maailmassa, varsinkin sellaisten ihmisten, jotka elävät yhteiskunnan reunalla", Wignall on sanonut haastattelijalle.

Kevin Wignallin esikoisromaani People Die ilmestyi vuonna 2001. Siinä ammattitappaja joutuu vaikeuksiin, kun alan firmat eivät enää tilaa häneltä töitä taloudellisen tilanteen takia. Samalla hänet itsensä halutaan hengiltä.

Wignallin seuraava romaani, Among the Dead (2002), kertoo opiskelijoista, jotka remuillan jälkeen ajavat tuntemattoman naisen päälle ja päättävät, etteivät kerro asiasta poliisille. Kirja lähenee jopa kauhua, kun jokainen päälleajoon osallistunut joutuu omantuntonsa kanssa kasvotusten. Wignall piirtää uskottavan kuvan sukupolven sisäisestä tyhjyydestä. Romaanin pohjalta ta on norjalainen bändi Deleted Waveform Gatherings tehnyt biisin, jonka voi kuulla Wignallin nettisivuilla.

For the Dogs (2004) kertoo kostosta, mutta hyvin eri tavalla kuin monet tavanomaiset jännitysromaanit. Kirjassa seurataan palkkatappajan ja nuoren tytön välistä epämääräistä suhdetta. Wignall on sanonut, että kirjan tärkeimmät innoituksen lähteet olivat Nibelungein laulu sekä Jane Austenin romaani Viisasteleva sydän.

Wignallin seuraava romaani Dark Flag sijoittuu niin sanottujen 9/11 -salaliittoteorioiden pariin. Tapahtumapaikkana on Kööpenhamina, jonne päähenkilö, entinen MI6:n agentti, saapuu auttamaan vanhaa työtoveriaan.

Kevin Wignall on aloittanut maailmanvalloituksensa: Kuka on Conrad Hirst? ja tuleva Dark Flag on myyty Saksaan ja Kuka on Conrad Hirst? on myyty myös Japaniin. Kuka on Conrad Hirst? oli ehdolla arvostettujen Edgar- ja Barry-palkintojen saajaksi Yhdysvalloissa. Wignall oli romaanista ehdolla myös Spinetingler-kilpailussa.

Kevin Wignall bloggaa yhdessä arvostetun trillerikirjoittajan Olen Steinhauserin kanssa Contemporary Nomadissa. Yhdysvaltalainen Steinhauser jakaa Wignallin kiinnostuksen Euroopan poliittiseen historiaan ja hänkin on sijoittanut romaanejaan Itä-Eurooppaan kylmän sodan viime vaiheisiin.

Wignallin omat nettisivut ovat osoitteessa www.kevinwignall.com.

Kuka on Conrad Hirst? -kirjasta sanottua:

Kuka on Conrad Hirst? palautti mieleeni, miksi alun perin innostuin vakoilujännäreistä.
- Joseph Finder, Paranoian kirjoittaja

Kuka on Conrad Hirst? on synkkä, älykäs kirja ja sen tekijä on seuraamisen arvoinen lahjakkuus.
- The Economist

Omaperäinen ja kunnianhimoinen.
- The Economist

Jos etsii tarttuvaa ja aikuista jännäriä, ei tarvitse mennä kauemmaksi.
- Mark Billingham, Vailla elämää -teoksen kirjoittaja

Sekalaisia pikkupätkiä Pulpografiasta

Nämä ovat lyhyitä hakusanoja, jollaisia en enää ottaisi mukaan Pulpografiaan, jos tekisin sitä nyt. (Tekisin tämän tyyppisistä todennäköisesti oman kirjansa, à la länkkärinovelleja käsittelevä Viidestilaukeavat.) Niputan ne tässä yhteen, koska kirjoittajista ei ole paljon sanottavaa.

Peggy ja Loring Dowst

Loring Dowst toimi 1930—40-luvulla Horror Stories-, Detective Tales- ja Dime Mystery Book -lehtien vastaavana toimittajana. [Lisäksi hän oli sekopäisen The Spider -sankari-pulp-lehden toimittaja.] Dowst osallistui 30- ja 40-lukujen vaihteessa raivonneeseen outojen ja jopa vammaisten etsivien (defective detective) maniaan — hänen sankarinsa tällä alalla oli Pendexter Riddle. Aviopuolisonsa Peggyn kanssa Loring Dowst kirjoitti novelleja, joista on suomennettu ainakin yksi. ”Paholaisen hullut lääkärit” on tyypillinen kauhunsekainen ns. shudder-novelli, jossa mustiin pukeutuneet miehet kaappaavat laitapuolen kulkijoita tehdäkseen näille hirvittäviä kokeita ja myydäkseen ruumiinosia rikkaille.

Novelli:

Paholaisen hullut lääkärit, Isku 41/1936.

James Duncan

James Duncan julkaisi 1930-luvun puolessa välissä Black Maskissa kymmenisen novellia, joista usean pääosissa olivat joko yksityisetsivä Ivor Small tai The Parson. Edellinen seikkailee novellissa ”Isoisän kuolema”, jälkimmäinen novellissa ”Viivästynyt kaappaus” (1937), joka sijoittuu Karibian saarille. ”Isoisän kuolemassa” Ivor Small, yläluokan parissa liikkuva yksityisetsivä, selvittää otsikon isoisän kuoleman. Novelli on pinnallinen ja melko perinteinen eikä juurikaan kovaksikeitetty.

Novellit:

Isoisän kuolema, Salapoliisilukemisto 11/1958.
Viivästynyt kaappaus, Seikkailujen Maailma 7/1953. Alun perin Delayed Snatch, Black Mask, lokakuu 1937.

Thomas W. Duncan [hänestä löytyy matskua netistä täältä, paljon uutta tietoa]

Thomas W. Duncan julkaisi Black Maskissa novellin ”The Cat and the Mouses” (1938) Dan Macey -nimisestä kovapintaisesta päätoimittajasta. Novelli on suomennettu nimellä ”Kuolema ajaa autoa”. Macey törmää sattumalta erikoiseen murhaan — kissayliherkkyydestä kärsivän miehen autoon pannaan kissa ja mies ajaa sen seurauksena toista autoa päin. Macey panee kovan kovaa vastaan ja selvittää tämän ja toisenkin murhan. Novelli on kelvollinen perusjuttu, mutta siinä ei ole juuri mitään mieleenpainuvaa, epäuskottavaa murhatapaa lukuun ottamatta.

Novelli:

Kuolema ajaa autoa, Seikkailujen Maailma 6/1952.

Dorothy Dunn

Dorothy Dunn julkaisi vuonna 1950 ainoan rikosromaaninsa Murder’s Web. Lisäksi Dunn kirjoitti 50-luvulla Justice- ja Mystery Stories -nimisiin lehtiin. ”Kun kissa on poissa” on hurjien huijausten kautta etenevä lyhyt novelli kahdesta miehestä, jotka odottavat toisen vaimon kotiinpaluuta. Nainen on kuitenkin ilmeisesti kuollut ja makaa ikkunan alla arkussa. Loppuratkaisu on yllättävä, mutta liian monimutkainen.

Novelli:

Kun kissa on poissa, Seikkailujen Maailma 8/1954.

J. Allan Dunn

J. Allan Dunn (1872—1941) [koko nimi Joseph Allan Elphinstone Dunn] julkaisi 12 rikosromaania vuosina 1921—47 ja kirjoitti mm. Excitementiin, Dime Detectiveen, Cluesiin ja Great Detectiveen. Lisäksi hän kirjoitti jonkin verran scifiä ja fantasiaa [sekä länkkäreitä]. Vuonna 1970 julkaistiin pokkarina hänen jo vuonna 1916 ilmestynyt tarinansa The Treasure of Atlantis. [Häneltä on aika paljonkin julkaistu uudestaan pod-tekniikalla viime aikoina - tässä google-haku, toivottavasti linkki säilyy.]
Dunnilta on suomennettu yksi novelli. Tarinassa ”Murha Manhattanilla” kaupustelijan kärryistä löydetään raa’asti murhattu nainen. Novelli on ilmeisesti kirjoitettu 1930-luvulla. [Ja on mahdollista, että kyse on sittenkin eri kirjoittajasta, vaikea sanoa.]

Novelli:
Murha Manhattanilla, Seikkailujen Maailma 7/1960. Nimellä A. Dunn.

Laurence Donovan

Laurence Donovan oli kiinnostava kirjoittaja, josta ei ole paljon tiedetty ja hänen käyttämiensä salanimien määrä on jäänyt epäselväksi monille alan historioitsijoille. Will Murray on häntä viime aikoina tutkinut ja selvittänyt muun muassa, että hänellä oli reportterin tausta ja että hän hääri 1920-luvulla Hollywoodissa (on mahdollista, että hänen piti tehdä käsikirjoitus Fred Niblon ohjaamaan Ben Hur -elokuvaan [1924], mutta hän tyhmyyksissään torjui tarjouksen eikä Hollywood ollut enää kiinnostunut hänestä). Parhaiten Donovan tiedetään yhtenä Doc Savagen haamukirjoittajista, minkä takia Murraykin on hänestä kiinnostunut. Amerikassa on juuri julkaistu uusintapainoksina Donovanin kirjoittamia Whisperer-tarinoita - Whisperer oli naamioitu sankari, mutta tarinat olivat kovaksikeitetympiä kuin esimerkiksi Doc Savaget, joissa on aimo annos poikakirjamaisuutta. Donovan kuoli mahdollisesti vuonna 1950; hänen kuolinvuottaan ei ole selvitetty.

Laurence Donovan oli pulp-lehtien ahkerimpia avustajia, joka julkaisi Crime Bustersissa, Spicy Detectivessä, Exciting Detectivessä, G-Men Detectivessä, Mystery Storiesissa ja Romantic Detectivessä. Hän osallistui myös The Phantom Detectiven eli Richard Curtis Van Loanin seikkailujen kirjoittamiseen; 1930-luvun puolessa välissä julkaistuja novelleja julkaistiin sittemmin Suomessakin kirjasina. Näistä kaksi osaa on melko varmasti Donovanin kirjoittamia. Näin ainakin Simo Sjöblom väittää bibliografiassaan; osa Kiristäjän kynsissä ilmestyi alun perin 1938 ja Kultalaiva 1941. John DeWaltin pulp-aiheinen bibliografia tukee Sjöblomin väitettä. Kiristäjän kynsissä kertoo murhista, jotka tehdään ovelasti jännittävän Broadway-esityksen aikana. Kultalaivassa, jossa on yksi sarjan monimutkaisimpia juonia, Van Loan selvittää ranskalaisen miljardin (suomennoksessa biljoonan) dollarin arvoista kultalastia kuljettaneen laivan arvoituksen.
Myös kaksi muuta Naamiomies-sarjan kirjaa ovat ilmeisesti Donovanin kirjoittamia. Sjöblom väittää, että Vampyyrin kuolema (1940) olisi W. T. Ballardin kirjoittama, DeWalt taas että se olisi Donovanin kirjoittama, Allen Hubinin bibliografiassa osalle ei ilmoiteta kirjoittajaa. Naamiomies joka tapauksessa selvittää kirjassa maaseudulla riehuvan vampyyrin arvoituksen. Tarinassa on kauhunovellien piirteitä: uhrien raadellut kurkut, Naamiomiehen kimppuun käyvä ilves ja niin edelleen. Kaikella on kuitenkin rationaalinen selitys. Kovaksikeitettyä ilmapiiriä tuo mukaan Otto Rudolf -niminen gangsteri, joka havittelee vampyyrin aarretta.
Sama koskee osaa Vihreä jumala (1940). Sjöblomin mukaan se on Ballardin kirjoittama, DeWaltin mukaan puolestaan Donovanin kirjoittama. Hubin vaikenee. Kirjassa joka tapauksessa amerikkalaisvastaista toimintaa käsittelevän komitean puheenjohtajaa uhkaillaan. Uhkausten takana on Vihreäksi Jumalaksi itseään nimittävä olento. Epäilykset kohdistuvat kiinalaisiin, mutta lopulta paljastuu, että kaiken takana on raadollista jaden salakuljetusta.
Donovan kirjoitti myös Lester Dentin kehittämää Doc Savagea. Melkein kaikki Doc Savage -tarinat on sittemmin julkaistu kirjoina. Donovanin muita salanimiä olivat mm. Austin Gridley, Wallace Brooker ja Clifford Goodrich.
Donovanilta on Naamiomiesten lisäksi suomennettu yksi novelli. ”O’Haran paluu” on täytenovelli, jonka toimintakohtaukset ovat iskeviä, mutta jonka varsinainen juoni on mitätön.

Romaanit nimellä Robert Wallace:
Kiristäjän kynsissä. Naamiomies 6. Suom. H. Orava. Viihdekirjat: Tapiola 1968. Alun perin The Broadway Murders, The Phantom Detective, lokakuu 1938. Taskukirjalaitos: Regency 1965.
Kultalaiva. Naamiomies 5. Suom. H. Orava. Viihdekirjat: Tapiola 1968. Alun perin Murder Stalks a Billion, The Phantom Detective, joulukuu 1941. Taskukirjalaitos: Regency 1966.
Vampyyrin kuolema. Naamiomies 1. Suom. H. Orava. Viihdekirjat: Tapiola 1967. Alun perin The Vampire Murders, The Phantom Detective, heinäkuu 1940. Taskukirjalaitos: Regency 1965. (Mahdollisesti W. T. Ballardin kirjoittama.)
Vihreä jumala. Naamiomies 4. Suom. H. Orava. Viihdekirjat:Tapiola 1968. Alun perin The Phantom and the Green Glare Murders. The Phantom Detective, marraskuu 1940. Taskukirjalaitos: The Green Glare Murders. Regency 1966.

Novelli:
O’Haran paluu, Seikkailujen Maailma 1/1951.

Facebook-kirjan esipuhe

Julkaisin äskettäin omakustanteena vuoden todennäköisesti omituisimman - jonkun mielestä turhimman - kirjan: kokosin yhteen Facebook-päivitykseni. Kirja koostuu siis noin 50 sivusta yksittäisiä lauseita tai parhaimmillaan parista kolmesta lauseesta. Kirjasta on olemassa 50 kappaleen painos; täällä siitä enemmän englanniksi. Alla on kirjan esipuhe. Jos nyt kirjaa haluaa tilata, niin parhaiten se onnistuu laittamalla kommentti kommenttiboksiin. On mahdollista, että tästä tulee ainoa kirjallinen dokumentti, joka Facebookin käytetyimmästä palvelusta jää jälkipolville.

Lukijalle

Päivitysten kirja on koottu netin Facebookiin vuosina 2008-2009 laittamistani status-päivityksistä, toisin sanoen lyhyistä tekstinpätkistä, joiden tarkoitus on kertoa, mitä kulloinkin puuhaa tai ajattelee. Kyseessä on mahdollisesti maailman ensimmäinen kirja, joka koostuu näistä päivityksistä; hanke vertautuu tietysti muistelmien ja kirjeiden julkaisuun, mutta on niitä pienimuotoisempi.
Olen tehnyt monenlaisia päivityksiä. Osa käsittelee omaa arkipäivää, osa omaa työtä – esimerkiksi kuvaukset suomennettavasta romaanista (joka tässä tapauksessa on ollut Duane Swierczynskin Keikkakuski) tai ilmoitukset ilmestyneistä kirjoista. Osa päivityksistä kommentoi ajankohtaisia tapahtumia. Osa taas on käsittämättömiä päähän pälkähtäneitä heittoja, osa on kommentteja Facebookin suosittuihin kyselyihin ja visoihin (ks. päivitykset 5.6. ja 9.12.).
Joissain päivityksissä näkyy yrityksiä käsitetaiteellisuuteen, kuten päivitys 18.11.2008, joka on sattumanvaraisesti kopsattu tekstinpätkä eräästä sähköpostikeskustelusta, jota seurasin. Aikomukseni oli tehdä näin useammin, mutta idea unohtui saman tien.
Monethan ovat suhtautuneet päivityksiin kunnianhimoisemmin osana kirjallista tuotantoaan. Suomessa näin ovat tehneet muun muassa runoilijat Ville-Juhani Sutinen ja Jukka-Pekka Kervinen. Varsinkin Kervinen on tehnyt päivityksiä kehittämänsä sattumanvaraisia sanoja arpovan tietokoneohjelman avulla.
Tästä ei kuitenkaan ole kyse tämän kirjan kohdalla. Päivitysten kirja on yksinkertaisesti vain kokoelma sekalaisia päivityksiä. Tällä tavalla se ehkä antaa paremman kuvan kirjoittajansa elämästä.
Hankkeessa on lukuisia käsitteellisiä ongelmia. Ensinnäkin päivitykset jäävät ulkopuoliselle lukijalle käsittämättömiksi ja moni ne alun perinkin lukenut on todennäköisesti unohtanut, mistä on kyse ja mihin ne liittyvät. Toiseksi päivitykset eivät ole pelkästään päivityksiä. Varsinkin loppuvuodesta 2008, jolloin Facebookissa tuli mahdolliseksi suoraan kommentoida päivityksiä, tapahtui suuri muutos: yksi päivitys saattoi muuttua salamannopeasti rönsyileväksi keskusteluksi, joka irtautui alkuperäisestä aiheesta. Tällöin päivityksen lisäksi pitäisi julkaista myös sitä koskevat kommentit, jolloin teos saattaisi laajeta kohtalokkaasti. Lisäksi mukaan kuvaan tulisivat tekijänoikeuskysymykset – voiko nopeasti heitettyä nettikommenttia käyttää sellaisenaan kirjassa kysymättä lupaa kommentoijalta? Tässä kirjassa on päädytty ratkaisuun julkaista pelkät päivitykset. Lukija voi sitten kuvitella niitä seuraavat kommentit.
Kirja on myös kaksikielinen, suureksi osaksi siitä syystä, että minulla on Facebookissa myös ulkomaisia ystäviä, joille suomenkielisistä päivityksistä ei ole paljon iloa. On mahdollista, että tästä kirjasta tulee vielä englanninkielinen versio, jossa suomenkieliset päivitykset on käännetty englanninkielisiksi, samoin kuin tämä esipuhe.
Vielä pitää vastata yhteen kysymykseen: miksi yksitoista kuukautta? Alkuperäinen ajatukseni oli koota päivityksiä vuoden ajan, mutta kun niiden tallentaminen unohtui tai jäi muusta syystä (joista kohta lisää), vanhojen päivitysten löytäminen Facebookin uumenista osoittautui liian hankalaksi. Joissain tapauksissa päivitykset ovat kokonaan kadonneet (elleivät ne sitten ole tallentuneet Facebookin palvelimille). Kadonneita ovat myös ne päivitykset, jotka tein ennen kuin keksin ruveta niitä säästämään tätä projektia varten.
Lisäksi luulin jo, että olin todella tallentanut päivitykset ajalta 15.1.–15.2.2009, mutta kun lopulta aloin kasata kirjaa lopulliseen muotoon, huomasin, että näin ei ollutkaan. Kun yritin löytää vanhoja päivityksiä omasta niin sanotusta profiilistani, kone jumittui sen verran pahoin, että annoin asian olla.
Ehkä ajatuksessa yhdestätoista kuukaudesta on jonkinlaista runollisuutta – ainakin se kertoo nettiin liittyvien asioiden sattumanvaraisuudesta ja nettiin kasautuvan muisti- ja muun tiedon katoavaisuudesta.
Päivitysten tallentamisen luulisi nimittäin olevan helppoa. Niiden siirtäminen tekstinkäsittelyohjelmaa on kuitenkin osoittautunut yllättävän hankalaksi. Useassa tapauksessa tekstinkäsittelyohjelma tulkitsi ne hyperlinkeiksi – ja pari päivitystä uhkasi tämän takia kadota lopullisesti. Odottelen, että Facebookin ohjelmoitsijat luovat mahdollisuuden tallentaa päivitykset saman tien tekstinkäsittelyohjelmaan – nythän Facebook-päivitykset on mahdollista siirtää sellaisenaan toiseen yhteisöpalveluun, kuten Twitteriin.

Turussa 25.3.2009
Juri Nummelin

Isku-lehden parhaita novelleja piskuisena kirjana

Olen toimittanut kohta jo viiden vuoden ajan Isku-nimistä rikoslehteä, jolla on oma bloginsa täällä. Lehden kymmenennen numeron (ilmestyy myöhemmin keväällä) kunniaksi on koottu pikkuinen kirja, jossa on kymmenen kotimaista alkuperäisnovellia lehden sivuilta. Tässä enemmän tietoa ja tässä kirjan lyhykäinen esipuhe:

Isku on ollut minulle tuttu lehti jo pitkään. Olen selannut vuosina 1937-1941 ilmestyneen lehden vuosikertoja lukuisaan otteeseen, ensiksi etsiessäni amerikkalaisia käännösnovelleja, sitten kootessani kokoelmaa Reino Helismaan varhaisista jännitys- ja seikkailunovelleista.
Iskun nimi on nakuttanut mielessäni muutenkin. Olin vuonna 2001 alkanut toimittaa Suomen Länkkäriseuran lehteä, Ruudinsavua, ja sen innoittamana alkanut tehdä myös omakustanteista Pulp-lehteä, jossa käsitellään kaikenlaista kioski- ja muuta vähempiarvoista kirjallisuutta. Mieleen pulpahti ajatus: eikö tällaista kirjallisuutta voisi kirjoittaa ja julkaista itsekin? Olin muutamia vuosia aikaisemmin kirjoittanut huvikseni novelleja yksityisetsivä Joe Novakista. Mitä niille tekisin? Julkaisisin ne tietenkin omassa lehdessä.
Pienen pähkäilyn jälkeen lehden nimeksi tuli juuri Isku, ja jotain vaatimatonta logon tyyppistä kokeiltuani päätin käyttää Kanervan kirjapainon Iskun nimiötä - ideasta kiitos Alasen Askolle!
Nopeasti sain muutaman muunkin ihmisen innostumaan asiasta. Tapani Bagge sanoi, että hänen vanhaa novelliaan saa käyttää, Sami Myllymäki ja Petri Hirvonen kirjoittivat uusia novelleja, ja lisäksi sähköpostituttava James Reasoner, jo legendaarinen pokkarikirjailija, lähetti pari vanhaa novelliaan. Taittovaiheessa piti väsätä no-peasti typerä Mack Bolan -parodia, mutta ajattelin, että mitäs väliä sillä on mitä
mustavalkoisessa A5-kokoisessa lehdessä on.
Julkaisijaksi tuli yhdistys nimeltä Kioskikirjallisuusyhdistys. Isku ykkönen sai hyvän vastaanoton. Levikki jäi 80-100 pintaan eikä ole siitä juuri noussut, mikä johtuu osittain markkinointikoneiston vaatimattomuudesta.
Jo ensimmäinen numero iski lehden eetoksen paikoilleen. Joka numerossa on julkaistu sekä käännösnovelli että vanha kotimainen novelli. Vanhoista kotimaisista jutuista kannattaa mainita ainakin Seppo Jokisen ensimmäinen rikostarina (1980) sekä Reino Helismaan ja Seppo Tuiskun, FinnWestin ja Jerry Cottonin toimittajan, novellit.
Monet ulkomaiset - varsinkin amerikkalaiset - kirjailijat ovat olleet ylitsevuotavan anteliaita käännösoikeuksia jakaessaan. Voi vain haaveilla, kuinka upea kirja tulisi Iskun käännösnovellien antologiasta: Jason Starr, Vicki Hendricks, Ed Gorman, Bill Crider, James Reasoner. Kyse on rikkaasta kovaksikeitetyn dekkarin perinteestä, joka on Suomessa usein jäänyt kartanodekkarien ja teknotrillerien katveeseen ja joka suuressa maailmassa elää myös nettilehdissä sekä Iskun kaltaisissa pikkujulkaisuissa.
Lehden kannet on aina myös kuvitettu vanhaan pulp-tyyliin. Suuri kiitos Jukka Murtosaarelle, kuvittajaveteraanille, jota ilman Iskua ei ehkä olisi. Muita kuvittajia ovat olleet muun muassa Henri Joela ja Heikki Sihvonen sekä Mika Lietzen.
Iskun parhaat sisältää Iskun kymmenennen numeron kunniaksi lehden yhdeksän ensimmäisen numeron parhaita kotimaisia alkuperäistarinoita. Valinta-avusta kiitos Tapani Baggelle!
Kymmenennessä numerossa onkin sitten erikoinen namupala: Peter Paigen pulp-novelli vuodelta 1947, "Miljoonan dollarin apaja".
Älä väistä Iskua, sanoo lehden mainosteksti. Älä väistä sitä nytkään.

Veikko Hannuniemen Suuri jano

Ensi tiistaina ilmestyy Turbatorin m-sarjassa kokoomani teos Veikko Hannuniemen meritarinoista nimellä Suuri jano. Kirjan julkistus tapahtuu Raision kirjaston Raisio-huoneessa. Samalla julkistetaan myös toimittamani Parhaita Isku-jännityskertomuksia, jonka kymmenen novellia ovat peräisin omasta Isku-fanzinestani.

Tässä esipuheeni Hannuniemi-kirjaan. On aika pitkä.

Veikko Hannuniemen pitkä ura

Suomen johtava merirosvokirjailija on varmasti ollut nuortenkirjailija Tauno Karilas, mutta tärkein aikuisten merirosvokirjoja tehnyt on Veikko Hannuniemi. Hänen kolme romaaniaan ilmestyivät 1940-luvun puolivälissä ja ovat nyt harvinaisuuksia. Romaanien lisäksi Hannuniemi käsikirjoitti sarjakuvia sekä teki lukuisia meriaiheisia novelleja, joista on nyt ensimmäistä kertaa koottu valikoima kansien väliin.
Veikko Kullervo Hannuniemi syntyi Sortavalassa 29.6.1920, osuuskaupan johtaja Eino Johan Hannuniemen poikana. Hän kävi Kuusankosken yhteiskoulua, mutta opinnot eivät maittaneet ja hän lähti kolmeksi vuodeksi merille. Hannuniemi palasi Suomeen vuonna 1939 ja osallistui vapaaehtoisena talvisotaan. Jatkosotaan hän osallistui Topografipataljoonassa. Sodan aikana hän kävi upseerikoulun ja valmistui vuonna 1943.
Hannuniemen kirjailijan ura oli kuitenkin alkanut jo ennen sotaa: hän oli innostunut kirjoittamaan matkoiltaan Etelä-Amerikkaan ja Afrikkaan matkakirjetyyppisiä tekstejä ja lähetti niitä muun muassa Kuluttajain Lehteen, joka tuolloin julkaisi paljon novelleja ja runoja. Hannuniemen ensimmäinen julkaistu teksti "Kävimme Kap Verdellä" ilmestyi Kuluttajain Lehden numerossa 3/1939.
Kuluttajain Lehden lisäksi Hannuniemi kirjoitti myös Helsingin Sanomien lyhytikäiseen Viikkoliitteeseen sekä Seuraan. Novellien lisäksi hän julkaisi runoja - "Kuollut Olivebank" -niminen runo ilmestyi vuonna 1939 ja kertoi ensimmäisestä suomalaisesta laivasta, joka tuhoutui talvisodan alettua.
Sodan päätyttyä Hannuniemi yritti päästä laajemmin läpi kirjallisella rintamalla. Ajanvietelehtiin kirjoittaminen ei riittänyt kunnianhimoiselle nuorelle miehelle eikä niillä taannut minkäänlaista mainetta 1930- ja 1940-lukujen vakavassa kirjallisessa maisemassa. Hannuniemi lähetti vuonna 1945 käsikirjoitusnipun tuolloin tunnetulle ja selvästi arvostamalleen kirjailijalle Olavi Siippaiselle. Hannuniemen leikekokoelmissa on säilynyt Siippaisen pitkä vastaus, ja se kuvastaa oivallisesti nuoren merenkävijän varhaisten novellien ja tarinoiden tyylilajia. Siippainen kiittelee Hannuniemen mielikuvitusta ja tarinoiden kiehtovuutta, mutta kritisoi sitä, että novelleissa ei ole dialogia. Sen puuttuessa novellit jäävät hämäriksi - Siippainen kiinnittää huomiota muun muassa tarinaan "Suuri jano", joka löytyy tästäkin kirjasta. Se olisi muuten "kaikinpuolin kaunis ja ehjästi hallittu, suorastaan poikkeuksellisesti", mutta kun henkilöt eivät itse pääse ääneen, tarinasta jää uupumaan voimaa. Siippainen vetoaa Hannuniemeen: "Ei Teillä ole oikeutta panna [henkilöille] kapulaa suuhun. Antakaa heidän liikkua vapaina ihmisinä, kiroilla ja syytellä, antakaa heidän ottaa omalla tavallaan naukku tai savuke."
Siippainen toteaa myös, että Hannuniemen kirjailijanuraa voivat rajoittaa myös hänen aiheenvalintansa ja että meriympäristö tekee novelleista liian romanttisia. Siippainen epäilee, ettei hänen vaikutusvaltansa riitä kirjan saattamiseksi painoon, mutta hän lupaa kirjeessään kuitenkin vievänsä käsikirjoitusnivaskan kustantajalleen WSOY:lle. Siellä kirjaan ei tartuttu, ja Hannuniemi jatkoi novellien myymistä eri lehtiin.
Sodan jälkeen Hannuniemi pyrki aktiivisesti luomaan itselleen töitä. Hän muutti Helsinkiin ja perusti rintamatoveriensa Eka Karppasen ja Ari Ajannon kanssa mainostoimisto Piirtopainon. Se toimi vuosina 1945-1946. Piirtopaino julkaisi yhtä ensimmäisistä suomalaisista sarjakuvalehdistä eli Piirtopalat-lehteä, jossa oli Hannuniemen ja muiden kirjoittamia novelleja sekä Erkki Tantun pitämä palsta, johon amatöörit saivat lähettää kuviaan ja sarjakuviaan arvosteltavaksi. Hannuniemi käsikirjoitti lehteen kolmea sarjakuvaa, Ari Ajannon piirtämää Noita Suomalaista sekä Kalle Patoluodon kuvittamia Humu-Heikkiä ja Kultaista Totemia. Näiden lisäksi lehdessä ilmestyi harvinainen näyte varhaista suomalaista science fictionia eli Egon Meurosen Tohtori X. Tieteis- ja fantasia-aineksia oli myös Hannuniemen Noita Suomalaisessa ja Kultaisessa Totemissa.
Suomalaisten merimiesten kommelluksista kertova Humu-Heikki ilmestyi vuonna 1945 sarjakuva-albuminakin, joka on nykyään satumaisen harvinainen. Humu-Heikki kertoo kahden nuoren suomalaisen merimiehen seikkailuista ympäri maailmaa; myöhemmin Maalaisliiton Maakansa-sanomalehden pilapiirtäjänä tunnetuksi tullut Patoluoto kuvitti tarinan kulmikkaalla, ekspressionistisella tyylillä. Sarjakuvassa on paljon omakohtaisia elementtejä, kun siinä kaksi suomalaista merimiestä karkaa laivasta Etelä-Amerikassa. Vuonna 1937 Hannuniemen laiva s/s Wisa nimittäin kulki La Plata -jokea pitkin Uruguayn ja Argentiinan rajalla. Samoihin maisemiin Hannuniemi sijoitti myöhemminkin lukuisia tarinoitaan.
Aseiden salakuljetusta, ristiinpukeutumista ja vakoiluseikkailuja sisältävä Humu-Heikki sietäisi tulla julkaistuksi uudelleen, koska se on selvästi yksi aikakautensa parhaista kotimaisista sarjakuvista. Tarina ilmestyi ensiksi jatkokertomuksina Piirtopalat-lehdessä, mutta kaikki jaksot eivät ehtineet ilmestyä lyhytikäiseksi jääneessä lehdessä. Lehden lakkautti käytännössä sodan jälkeen Suomessa vallinnut paperipula.
Hannuniemi oli pysytellyt ahkerana muutenkin. Vuonna 1946 ilmestyivät Hannuniemen ensimmäiset romaanit, Karibianmeren Bill ja Kolmen kapteenin laiva. Ensin mainittu tuli Karistolta, jälkimmäinen Mantereelta. Kolmas ja viimeinen romaani, Kapteeni Wigan armahdetaan, ilmestyi Kansankirjalta kaksi vuotta myöhemmin; sitä Hannuniemi piti parhaana romaaninaan.
Karibianmeren Billistä huomaa, että se oli Hannuniemen ensimmäinen kirja: se on paikoitellen karkeaa tekoa, dialogia on useasti liian vähän ja Hannuniemi joutuu selostamaan tapahtumia ja tunnetiloja liikaa. Lisäksi Hannuniemi kehittelee tilanteita hitusen liian pitkään, varsinkin kerratessaan takautumana Billin uraa merirosvona. Lopulta Hannuniemi saa kuitenkin aikaan hauskan huijaustarinan, jossa kukaan ei ole sitä miltä näyttää. Karibianmeren Bill on kuuluisa merirosvo, joka operoi 1600-luvun alussa Karibianmerellä. Hänen vastustajansa on toinen merirosvo, Punamyssy. Kummatkin saavat omalla tahollaan tietää upeassa lastissa kulkevasta laivasta, mutta yksi Billin miehistä on petollinen ja myy hänet Punamyssylle. Laivalla on muun lastin lisäksi vielä laivurin tytär, johon Bill enemmän tai vähemmän ihastuu.
Kirja loppuu hurjaan kliimaksiin, jossa Bill saa vastaansa koko laivansa miehistön. Vielä yhden huijauksen hän jää laivansa ruoriin kiinnittyneenä kellumaan Karibianmerelle. Kirjan lopetus on ollut Hannuniemeltä hurja ja kyyninen veto. Hänen novellinsakin päättyvät usein epäonnistumiseen tai jopa kuolemaan. Ehkä vuodet merellä ja sodassa olivat osoittaneet, että ihmisen osa maailmassa ei ole helppo. Hannuniemi pehmentää synkeää vaikutelmaa mustalla huumorilla, jossa on ronskejakin sävyjä.
Kapteeni Wigan armahdetaan taas on huolellisemmin kirjoitettu kirja, mutta sen juoni ei ole yhtä tiukasti sommiteltu kuin Karibianmeren Billissä. Wigan-romaani on rakenteeltaan samanlainen kuin Rafael Sabatinin ikiklassikko Kapteeni Bloodin vaiheet: kummassakin nuori mies ajautuu pakomatkalle, kun häntä syytetään rikoksesta, jota hän ei ole tehnyt, ja sekaantuu merirosvoukseen. Tässä Paul Wigan on opiskelija, joka vastustaa Englannin kuninkaan veljeilyä katolisen Espanjan kanssa.
Hannuniemi ankkuroi kirjan tiettyyn historialliseen tilanteeseen, mikä antaa sille tukevuutta. Wigan ryhtyy pakomatkallaan merirosvolaivan päälliköksi osallistuttuaan espanjalaislaivan räjäytykseen pirullisella Sargassomerellä. Hän innostuu uudestaan ammatistaan niin että Englannin kuningas määrää hänet hirtettäväksi. Kirjan otsikko kuitenkin paljastaa, mitä lopulta tapahtuu − onneksi Hannuniemi laittaa vielä kerran verenhimoiset espanjalaiset asialle.
Kirja on kohtuullisen varmaa tekoa, mutta alkupuoli on parempi ja tiukempi kuin loppupuoli, johon päästään vaivaannuttavan kerronnallisen katkoksen kautta, kun Wigan on jo vakiinnuttanut asemansa merirosvokapteenina. Kirjan viimeisellä sivulla alkaa epäillä, että kustantaja tai latoja on laittanut pelin poikki kesken kaiken.
Kolmen kapteenin laiva taas ei ole merirosvoromaani, vaan nykyaikaan sijoittuva synkkä ja monipolvinen kertomus satamassa aikaansa viettävistä ja toisinaan laivaan töihin pääsevistä hampuuseista ja juopoista. Kirjassa on jossain määrin fantastinen aines, kun päähenkilö Hullu Kustaa sekoaa aina Daisy-nimisen laivan nähdessään - hän pystyy myös ennustamaan laivojen haaksirikkoja ja muita havereita. Kirja liittyy Hannuniemen muista romaaneista poiketen enemmän hänen novelliensa maisemiin, vaikka hän kyllä teki puhtaita merirosvotarinoitakin, kuten novellin "Kuutamohulluus".
Merenkulkua Hannuniemi ei hylännyt sodankaan jälkeen. Hannuniemen ura oli komea: komentotoimiston päälliköstä hän eteni Rannikkotykistörykmentin Esikuntapatterin päälliköksi ja lopulta Turun varuskunnan komendantiksi. Raisioon hän muutti perheineen vuonna 1954. Matkat ulkomailla olivat jättäneet jälkensä: Hannuniemi oli kiinnostunut kaikesta eksoottisesta ja muun perheen kauhuksi ruoalla saatettiin tarjota kiinalaisia uppomunia tai paahdettuja heinäsirkkoja.
Hannuniemi kävi edelleen aktiivisesti merellä ja osallistui muun muassa Suomen Joutsenen viimeiselle matkalle Itämerellä vuonna 1949. Samaan aikaan hän kuitenkin kirjoitti jatkuvasti, lähinnä iltaisin päivätyön jälkeen. Romaaneihin hän ei enää palannut; hänen jäämistöstään tosin löytyy julkaisematon romaanin käsikirjoitus, joka kertoo nuoren pojan kasvamista merenrantakaupungissa. Uusia julkaisukanaviakin löytyi, varsinkin Seura, joka 1950- ja 1960-luvuilla julkaisi paljon novelleja. Seuran lisäksi Hannuniemen novellit täyttivät Koti-Posti -lehden, jonka toimitussihteeri Risto Karlsson tuki kotimaisia kirjoittajia.
Koti-Postiin Hannuniemi kirjoitti parhaat novellinsa ja hän oli oppinut tasapainottamaan kuvailevia jaksoja dialogilla. Samalla hän läheni klassisia novellisteja, joilta hän oli oppinut paljon, ja Hannuniemeä voikin pitää yhtenä tärkeimmistä suomalaisista seikkailukirjailijoista. Hj. Nortamon, Eino Koivistoisen ja muutaman muun rinnalla hänen tuotantonsa on keskeistä suomalaista merikirjallisuutta. Tietty karkeus ja rakenteen kankeus Hannuniemen myöhäisimpiinkin novelleihin jäi - parhaimmillaan hän oli kirjoittaessaan tutuista ja itsekoetuista aiheista.
Pisin yhtenäinen sarja, joka Hannuniemen kynästä lähti, kertoi varsinaissuomalaisesta Ararat-laivasta ja sen surkeasta miehistöstä, jota johtaa ilmiömäisen ruma kapteeni Aaretti. Jo 1940-luvulla alkanut Aaretti-novellien sarja ulottui moniin eri lehtiin, aina Seurasta Turun Sanomiin, jossa ilmestyi novelleja vielä 1960-luvun alussakin. Humoristiset Aaretti-tarinat ovat vielä monen vanhemman polven lukijan mielessä ja niistä saisi helposti oman kokoelmansa.
Kaikki Hannuniemen novellit eivät kuitenkaan sijoittuneet merelle. Merkittävä osa hänen tuotannostaan edustaa Aaretti-tarinoiden tapaan huumoria. Hannuniemi vitsaili lukuisissa Välimeren ympäristön maihin sekä Etelä-Amerikkaan sijoittuvissa tarinoissa alueen kansojen ominaispiirteille - tavalla, jota nykyään pidettäisiin poliittisesti epäkorrektina.
Hannuniemi kokeili myös jännitystä ja rikosnovelleja. Muutamassa tarinassa on jopa science fiction -henkisiä sävyjä; tähän kirjaan on otettu näytteeksi kauhuakin lähentelevä sukellusvenetarina "Sukellusvene Estafette". Samasta novellista Hannuniemi muokkasi myöhemmin myös radiokuunnelman.
Novellien lisäksi Hannuniemi kirjoitti paljon artikkeleita sanoma- ja aikakauslehtiin. Seurassa ja Koti-Postissa hän oli epävirallinen Turun alueen kirjeenvaihtaja, joka raportoi muun muassa Turun kummitustaloista ja Naantalin valtakunnanjohtaja Pekka Siitoimen harrastuksista.
Hannuniemi teki myös tv-ohjelmien käsikirjoituksia. Niissäkin hän keskittyi merenkäyntiin ja laivoihin, ja ohjelmissa käsiteltiin muun muassa Rymättylä-yhtiöiden Saukko-alusten sillinpyyntiä ja Utön haaksirikkoja. Aiheet olivat tuttuja myös Hannuniemen novelleista.
Hannuniemi tunnetaan myös parin laulun sanoittajana. Pentti Viherluoto sävelsi vuonna 1974 levytetyn kappaleen ”Boren laulu”, jonka lauloi Monica Aspelund Silja Linen julkaisemalla kokelmalla. ”Kustavin merimies” –niminen kappale - jonka Viherluoto niinikään sävelsi - taas on levytetty ainakin kolme kertaa.
Eläkkeelle Hannuniemi jäi vuonna 1970. Hän ei tuolloinkaan hylännyt kirjoittamista, vaan aloitti vielä uuden urankin: hän kirjoitti pakinoita vuonna 1969 perustettuun Aamuset-lehteen salanimellä V. Veikkonen. Lisäksi hän masinoi artikkeleillaan ja yleisönosastokirjoituksillaan Suomen Joutsenen pelastamisen.
Hannuniemi kuoli Raisiossa 19.6.1998.

David Dodge

Huomaa taas löytynyt kuolinvuosi. Hard Case Crime julkaisi muutama vuosi sitten Dodgelta teoksen Plunder of the Sun (1949), josta tuli myös hauska Glenn Ford -elokuva, sekä aiemmin julkaisemattoman romaanin The Last Match; se tuli 2006. Ilmeisesti kirjailijan perikunta pitää erittäin hyvännäköistä nettisivua täällä.

David Dodge (1910—1974) aloitti kirjailijanuransa vuonna 1941 teoksella Death and Taxes, joka on suomennettu nimellä Toisen kuolema. Jo siinä esiintyi hänen vakiohahmonsa, asianajaja Whit Whitney. Kirja edustaa kovaksikeitettyä rikoskomediaa, jossa huulenheiton ja tappelun välissä kitataan martineja ja muita cocktaileja kiivaaseen tahtiin. Dodgen tunnetuin teos on kuitenkin oudosti suomentamatta jäänyt To Catch a Thief (1952), josta Alfred Hitchcock teki elokuvan Varkaitten paratiisi (1955). Kirja on monilta osiltaan sympaattinen seikkailutarina. Dodge julkaisi Whitney-kirjoja koko 1940-luvun, kunnes alkoi 1948 julkaista kirjoja kovaksikeitetystä meksikolaisesta etsivästä Al Colbysta. Vuonna 1947 Dodge julkaisi ensimmäisen matkakirjansa — niitä hän teki sittemmin monia ja ne sijoittuvat usein Etelä-Amerikkaan.
Dodgen Whitney-kirjoja on suomennettu kolme. Suomentamatta kaikkiaan neljästä kirjasta on vuoden 1942 Shear the Black Sheep. Whitney-kirjat ovat hyviä komediallisen lajin edustajia. Niissä ei ole samanlaista tylsähköä itseparodista otetta kuin esimerkiksi Henry Kanella eikä huulenheitto ole niissä pääosassa. Lisäksi Dodge kehittelee juonensa hyvin. Toisen kuolemassa Whitney selvittelee liikekumppaninsa kuolemaa — tämä on tapettu juuri, kun hänen ja Whitneyn liike on ollut pääsemässä isoihin rahoihin käsiksi eräässä verohuijaus- ja takaisinperintäjutussa. Toisinaan liian puheliaassa kirjassa on omat oivat hetkensä, joista hohdokkaimpia ovat Whitneyn ja tätä suojelevan Larson-nimisen poliisin ryyppäysretki ja sen jälkeinen aamu sekä erään epäillyn väkivaltainen kuulustelu poliisiasemalla.

Öisen vieraan (1944) alussa Whitney menee keskellä yötä Renossa naimisiin edellisessä kirjassa kuolleen kumppaninsa nuoren lesken kanssa, mutta joutuu heti vaikeuksiin. Tutun rauhantuomarin luona majaileekin epäilyttävää hämäräporukkaa ja samalla Whitney huomaa kaupungissa tuttujaan, jotka välttelevät häntä. Kirja on vauhdikas ja menevä vakoilutarina, jossa vihollisina ovat natsi-Saksa ja Japani.
Teoksessa Hämärää puuhaa (1946) Whit Whitney suuttuu pahan kerran, kun marihuanakauppojen yhteydessä mainittu Barney Steele haluaa hänen laativan veroilmoituksensa. Steele sanoo suoraan, että hän aikoo huijata. Kun Whitney kieltäytyy viskilaatikon (”Olisin lähettänyt sen takaisin, mutta en löytänyt osoitetta”, Whit sanoo ja jatkaa: ”Pelkään, että suurin osa on juotu”) ja muiden lahjusten jälkeen, Steele laittaa pari gangsteria asialle. Whitney aloittaa ajojahdin ja tekee selvää Steelen liikeasioista. Kirjassa on jälleen kerran rento meno, alkoholia juodaan runsain mitoin ja leukaillaan tiheään.

Romaanit:
Hämärää puuhaa. Manhattan 35. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1966. Alun perin It Ain’t Hay. Simon and Schuster 1946.
Toisen kuolema. Manhattan 28. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1966. Alun perin Death and Taxes. Macmillan 1941.
Öinen vieras. Manhattan 31. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1966. Alun perin Bullets for the Bridegroom. Macmillan 1944.

Thomas B. Dewey

Tämän niminen poliitikko on vaikuttanut Yhdysvalloissa, mutta kyse on eri ihmisestä. Huomaa löytynyt kuolinvuosi (tuntuu oudolta, ettei sitä löytynyt kun tein Pulpografiaa, kun siitä on kuitenkin kulunut jo kohta 30 vuotta).

Thomas B. Dewey (1915—1981) on Suomessa vähän tunnettu kovaksikeitettyjen dekkarien tekijä, joka julkaisi parhaat teoksensa 1950-luvulla. Deweyn erottaa monista saman ajan kirjoittajista se, että hän suhtautui lajityyppiin vakavasti ja pyrki sen avulla tuomaan esille yhteiskunnallisia epäkohtia.
Deweyn tunnetuin kirja The Mean Streets (1955) esittelee Deweyn tunnetuimman vakiohahmon, yksityisetsivän, joka tunnetaan yksinkertaisesti nimellä Mac. Kirjan nimi on peräisin Chandlerin maksiimista, jonka mukaan pahoille (’mean’) kaduille menevän miehen täytyy olla kunnian mies, joka ei itse ole paha. Mac on juuri tällainen, ja hänet erottaa monista muista yksityisetsivistä se, että hän pitää matalaa profiilia eikä leukaile turhia. Kirjassa on kiinnostavaa se, että Mac yrittää ymmärtää nuorisorikollisuuden sosiaalisia lähtökohtia. Sitä voi verrata vaikka suurin piirtein samoihin aikoihin ilmestyneeseen Gil Brewerin Nyt sinun on kuoltava -teokseen, jos haluaa todisteen siitä, että 1950-luvulla nuorisorikollisuutta ei juuri yritetty analysoida. [En enää muista, mitä tämä tarkoittaa.]
The Mean Streets julkaistiin Söderströms & Con toimesta ruotsiksi vuonna 1956 nimellä De onda kvarteren; kirjan ruotsinsi Lars Jansson. Suomeksi Deweylta on valitettavasti julkaistu vain kaksi vähäisempää kirjaa. The Mean Streets ja muita parhaita Mac-kirjoja pitäisi ehdottomasti saada myös suomeksi.
Dewey kirjoitti aluksi Popular Librarylle ja sitten Dellille sarjaa losangeleslaisesta yksityisetsivästä Pete Schofieldistä. Schofield on naimisissa hemaisevan Jeannie-nimisen punapään kanssa, ja tästä ilmeisesti ainoa Schofield-suomennos on saanut oudon nimensä Puuhakas punatukka (1959). Jeannie-vaimolla ei kuitenkaan ole kirjoissa juuri muuta roolia kuin kisailla ja kinailla miehensä kanssa. Puuhakkaassa punatukassa hän tosin yrittää auttaa Schofieldiä, mutta sen seurauksena asiat vain hankaloituvat.
Puuhakkaassa punatukassa Schofieldien asunnon oven eteen tuodaan kuollut nainen ja uhkasoitosta käy ilmi, että asialla on jotain tekemistä Schofieldin tutkiman perintöjutun kanssa. Juoni on välillä turhan monimutkainen ja avioparin kisailu on paitsi ärsyttävää myös melkein aina turhaa, mutta muuten kirja on sympaattinen lajinsa edustaja. Juonessa on vaatimattomia kaikuja Ross Macdonaldin vakavista kirjoista. Väkivaltaa on vähän eikä Schofield ole mikään epäiltyjen hakkaaja.
Toinen Dewey-suomennos Raju rakkauteni (1956) on kolmiodraama, jonka suomennoksessa voi olla jotain vikaa, koska se on usein melkein järjettömän sekava. Toinen mahdollisuus on se, että Dewey käyttää hallitsemattomasti takautumia.

Romaanit:
Puuhakas punatukka. Lepohetki 13. Suom. L. Salminen. Sarjakustannus: Tampere 1965. Alun perin Go to Sleep, Jeannie. Dell 1959.
Raju rakkauteni. Lepohetki 12. Suom. P. Haukinen. Sarjakustannus: Tampere 1965. Alun perin My Love Is Violent. Popular Library 1956.

Donald Westlake

Kuten monet jo tietävät (vaikka Helsingin Sanomat ei vissiin tänäänkään nekrologia julkaissut - outoa, vähintään), amerikkalainen kirjailija Donald E. Westlake on kuollut - hän sai sydänkohtauksen uudenvuodenaattona. Kyseessä on Suomessakin hyvin, mutta ei nähdäkseni riittävän hyvin tunnettu rikoskirjailija, joka hallitsi monet tyylilajit suvereenisti. Tässä muistokirjoituksena Pulpografian hakusana, postitettuna sivussa aakkosjärjestyksestä. En ole kaikkiin muotoiluihin tässä tyytyväinen ja varmasti Dortmunder-kirjat ovat parempia kuin annan ymmärtää.

Donald E. Westlake (s. 1933) on yksi arvostetuimpia ja tasalaatuisimpia amerikkalaisia rikoskirjailijoita. Westlaken ura alkoi pokkarikirjallisuuden viimeisinä kultaisina vuosina 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa ja jatkuu edelleen vahvana.
Westlake julkaisi ensimmäisen novellinsa 1958 ja ensimmäisen romaaninsa Olen palkattu murhaaja vuonna 1960. Westlakelle leimaa-antava piirre on aina ollut se, että hän ei kirjoita kaavan mukaan, vaan on pyrkinyt tekemään keskenään varsin erilaisia kirjoja. Westlake on käyttänyt useita salanimiä, joista tunnetuin on Richard Stark, millä nimellä hän on kirjoittanut väkivaltaisia Parker-romaaneja. Nimellä Tucker Coe hän kirjoitti vuosina 1967—1972 viisi kirjaa entisestä poliisista Mitch Tobinista, joka masennusta ehkäistäkseen tekee yksityisetsivän hommia ilman lupaa. Salanimiä Curt Clark ja Timothy J. Culver Westlake on käyttänyt vain kerran.
Suomessa Westlake tunnetaan parhaiten humoristisista rikosromaaneistaan, kuten esimerkiksi Ottakaa pankki kiinni! (1972). Ne ovat parhaimmillaan hauskoja ja letkeitä kirjoja, joissa on satiirin poikasta. Westlaken tunnetuin vakiohahmo on humoristisissa romaaneissa esiintyvä Dortmunder. Tämä esiintyi ensimmäisen kerran romaanissa Kuuma kivi (1970). Parhaimmillaan kirjat ovat Dortmunderin ja kumppanien surkeita suunnitelmia eritellessään, sen sijaan loppusekoiluista Westlake ei aina saa riittävästi irti. Dortmunder itse on sympaattinen, vaikkakin ehkä liian älykäs ja komea tyyppi ollakseen todella vakuuttava epäonnistumisista kertovien kirjojen päähenkilönä.
Westlaken uralla kiinnostavampia ovat kuitenkin hänen kovaksikeitetyt kirjansa eli hänen varhaiset teoksensa sekä Stark-nimellä julkaistut Parkerit. Westlaken ensimmäiset kirjat olivat arvovaltaisen Random Housen julkaisemia kovakantisia teoksia eivätkä kioskikirjoja. Parker-kirjat sitä vastoin olivat alun perin kioskipokkareita, ensiksi Pocket Booksin, sitten Fawcettin julkaisemina, kunnes ne päätyivät ensiksi Macmillanin ja sitten Random Housen kaltaisille kustantajille.
Westlaken esikoisteos Olen palkattu murhaaja kertoo Clay-nimellä tunnetusta melko välinpitämättömästä ja kyynisestä mafian palkkatappajasta, joka suhtautuu työhönsä tiukan ammatillisesti. Hän itse joutuu tulilinjalle, kun mafian alimpaan työntekijäkastiin kuuluva Billy-Billy Cantell lavastetaan syylliseksi murhaan. Clay selvittää asiaa kuin paraskin yksityisetsivä ja löytää lopulta murhaajan melko yllättävältä taholta. Yritteliäskään lukija tuskin arvaa murhaajaa — Olen palkattu murhaaja onkin siitä harvinainen toisen maailmansodan jälkeinen kovaksikeitetty dekkari, että lukijaa todella kiinnostaa murhan selvittäminen. Clay muistuttaa välinpitämättömyydessään ja tehokkuudessaan Parkeria, joskaan tämä ei koskaan joudu samanlaisiin ongelmiin kuin Clay kirjan lopussa. Tapio Hiisivaaran suomennos ei ole lyhennelty, mutta huumeiden käyttöön liittyvän sanaston kanssa hänellä on ongelmia.
Nyt on aika kuolla (1961) muistuttaa paljossa Hammettin Lasiavainta: korruptoitunut pikkukaupunki, yksityisetsivä, joka on hyvissä väleissä kaupunkia hallussaan pitävien liikemiesten kanssa, ulkopuolinen uhka, joka pitää eliminoida. Kirja on sympaattinen ja sujuvasti kirjoitettu, mutta jää kuitenkin jälkeen Hammettin vastaavasta teoksesta. Päähenkilö, toimettomuudessa lihonut yksityisetsivä Al Smith on sympaattinen henkilö, mutta ei kovin kiinnostava. Loppukohtauksen taistelu on sekin muistuma Hammettin aikakaudesta, mutta ei oikein sovi 1960-luvun alkuun. [Pulpografian ilmestymisen jälkeen Nyt on aika kuolla eli Killing Time käännettiin uudestaan Sapo-sarjaan ja suosittelen lukemaan sen vaatimattoman kioskipokkarikäännöksen sijasta.]
Hammettin teoksia muistuttaa myös suomentamaton Killy (1963), jossa nuori ammattiliiton virkailija hämmentyy törmätessään alansa korruptioon. Killy on Nyt on aika kuolla -teosta huomattavasti vakavampi, mutta arvata saattaa, että kioskikirjasuomennoksessa sen ammattiliittojaaritukset olisi jätetty pois.
Kohti kuolemaa (1962) on kovaksikeitetty ja melkein tunteeton kostotarina nuoresta miehestä, jonka isä tapetaan. Kirja muistuttaa hyvin paljon samana vuonna ensiesiintymisensä tehnyttä Parkeria ja varsinkin sarjan ensimmäistä kirjaa: kummassakin haetaan kostoa ilman minkäänlaista pyrkimystä pohdiskella sen oikeutusta tai vääryyttä ja kummassakin kostajat päätyvät melkein yhteiskunnan huipulle. Kirjan suomennos on omituinen — joitain kielikuvia on tehty väkisin humoristisiksi, siinä puhutaan Kalle Ankasta ja loppu on muutettu. Alkukielellä kirja päättyy näin: ”Beeworthy grabbed me the minute he saw and stuck me in front of the tape recorder. We stopped for dinner and went back at it and didn’t quit till midnight, I slept in the guest room. The next morning, he drove me into Manhattan to get my suitcase from Johnson. When we got back, Sara was listening to the tape and crying. Arnie told her to cut it out and make us some coffee.” Suomennoksen viimeinen lause kuuluu näin: ”Noudin matkalaukkuni Johnsonilta, ja Beeworthy vei minut linja-autoasemalle, jossa lunastin menolipun Binghamtoniin.”
Parker on todennäköisesti Westlaken pysyvin anti rikoskirjallisuudelle ja varsinkin pokkarikirjallisuudelle. Kirjat ovat tiukkoja, jopa kylmiä, mutta niissä on aina todellinen tuntu siitä, miten yhteiskunta ja sen talous toimii.
Pelkällä sukunimellä esiintyvä ammattirikollinen on tunnettu siitä, että hän ei jää koskaan kiinni. Kirjoja on kutsuttu niin sanotuiksi ”crime procedural” -teoksiksi: niissä kuvataan rikoksen, niin sanotun ison keikan tekemistä samalla yksityiskohtaisuudella kuin poliisiromaaneissa kuvataan rikosten selvittämistä.
Parker esiintyy ensimmäisen kerran romaanissa Pankaa Parker lautoihin (1962), joka on sarjan kovin ja kylmin romaani. Se alkaa kuin tyhjästä, kun vähäiseltä kulkurilta näyttävä Parker saapuu kävellen kaupunkiin ja alkaa kostaa hänet pettäneille rikoskumppaneille. Parkerin vaimo tekee itsemurhan, kun Parker saapuu pelottelemaan häntä. Kirjassa on kovaa, kyynistä väkivaltaa eikä siinä muiden Parker-romaanien tapaan suunnitella isoa keikkaa.
Parker-romaanien keikat eivät juuri koskaan ole pieniä ja ne kohdistuvat usein yhteiskunnan ylärakenteeseen (muihinkin kuin pankkeihin). Kirjoissa onkin sanottu olevan anarkistista viritystä. Varsinkin sarjan ensimmäisessä osassa esitetään hyvin tarkkaan se, miten järjestäytynyt rikollisuus on vain peilikuva yhteiskunnasta ja sen hyväksytystä liiketoiminnasta: mitä korkeammalla ihmiset ovat rikollisjärjestön hierarkiassa, sitä paremmin he ovat pukeutuneita. Yllätyksessä (1967) Parker ja kaverit ryöstävät USA:n ilmavoimien varuskunnasta palkkarahat. 400 000 dollarin perässä on muitakin, ja kirja onkin parhaimmillaan kuvatessaan muuten onnistuneen keikan jälkeisiä selvittelyjä. Sopimuksessa (1967) Parker ryöstää epämääräisine kumppaneineen numismaatikkojen vuotuiset messut — vanhoja rahoja saadaan saaliiksi noin 750 000 dollarin arvosta. Westlake tulee näissä kirjoissa lähelle Lionel Whitea ja tämän synkeitä kirjoja, vaikka on joskus hauskempi — kuten Yllätyksen satiirisissa psykiatrikuvauksissa. Whitesta muistuttaa myös se, miten Parkerin porukoihin eksyy aina joku vinksahtanut tyyppi (esimerkiksi Sopimuksessa pyromaani) aivan kuin Whiten Suuressa kaappauksessa (1955). [Lionel Whitesta on niinikään hakusana Pulpografiassa; postitan sen kun aika tulee. Whiten tunnetuin teos on Clean Break, josta Kubrick teki elokuvan The Killing.]
Westlake herätti Parkerin henkiin 1990-luvun lopulla, muuttuneen lajityypin vaatimuksista pehmeämpänä ja sentimentaalisempana (ja naimisissa!) ja Parker-kirjoja on tulossa lisää. Vuoden 2000 lopulla ilmoitettiin, että monista vanhoista Parker-kirjoista otetaan uudet painokset — onkin omituista, että näin ei ole jo aiemmin tehty. [Nyt joku yliopistokustantaja Yhdysvalloissa on aloittanut uuden sarjan, jossa julkaistaan kaikki Parker-kirjat kronologisessa järjestyksessä uusilla kansilla.]
Parker-kirjoihin liittyvät omana sivupolkunaan Alan Grofieldista kertovat kirjat. Grofield on sympaattinen nuori näyttelijä, joka rahoittaa teatteriaan osallistumalla Parkerin keikkoihin; joissain romaaneissa hän toimii myös yksinään. Erittäin hyvä Grofield-romaani on Sitruunat eivät valehtele (1971). Toinen hupaisa sivujuonne Parker-saagassa on se, että Dortmunder-kirjassa Ihmisryöstön käsikirja (1974) Dortmunder ja kumppanit tapailevat kidnappauksen alkeita olemattomasta Parker-kirjasta, josta siteerataan pitkiä pätkiä.
Ensimmäiset Westlake-suomennokset olivat novelleja. ”Yksin autiolla saarella” on tekijälleen epätavallinen ironinen novelli, mutta ideassa on kutkuttavuutta. Epätyypillinen on myös ”Naisruumiin anatomia”, joka muistuttaa enemmänkin Hitchcockin elokuvia kuin tyypillistä Westlakea: nukkavieru yksineläjänainen huomaa, että joku pudottelee roskauunin kuiluun ihmisruumiin jäseniä. Tarinassa ”Murhaajan syöttinä” rupuinen yksityisetsivä Ed Johnson saa selvitettäväkseen huumeiden salakuljetukseen liittyvän jutun. Novellin alkupuolisko on mainio, mutta lopetus tulee hätäisesti — Westlake ei selvästikään ollut vielä oppinut ammattiaan. [Tai sitten suomennos on lyhennelty.] Melko vaatimaton on myös ”Kuolema kaupan” (1959), jossa eutanasiapalvelu hoitaa hommansa hiukan brutaalilla tavalla. Westlake pyrkii vähän väkinäisen tuntuisesti syvällisyyteen loppuratkaisussa.
”Tällaista oli vapaus” on parempi: se on tyylikäs tarina miehestä, joka pääsee monen vuoden jälkeen vankilasta vain huomatakseen, ettei hän pääse entisiin hommiinsa käsiksi eikä saa edes selville sitä, kehen hänen pitäisi ottaa yhteyttä. Lopulta kaksi amatöörimurtovarasta pelastaa miehen masennukselta. Richard Starkin nimellä julkaistu ”Merkilliset kokemukseni ennen hirsipuuta” on tavanomainen kolmiodraama, joka päättyy murhaan.
Westlakea ja Starkia on filmattu aika tavalla. Kiinnostavin on John Boormanin upea modernistinen Point Blank eli Tappajan jäljet (1967), joka on samalla sekä tiivis ja kovaotteinen rikoselokuva että modernistinen kokeilu aikatasojen rikkomisesta. Lee Marvin on pääosassa ehkä kovempi kuin koskaan, ja monissa yksittäisissä hurjissa kohtauksissa Boorman ylittää kaikki alkuperäistekstin rajoitukset. Ilman Point Blankia rikos- ja toimintaelokuva eivät olisi sitä millaisena me ne nyt tunnemme. [Ja tästähän tuli Mel Gibsonin tähdittämä uusintaversio Payback pari vuotta Pulpografian jälkeen.]
Yhtä onnistunut ei sen sijaan ole Jean-Luc Godardin Made in USA (1966), yksi ohjaajansa varhaistuotannon postmoderneimmista, mutta myös tyhjänpäiväisimmistä elokuvista. Se perustuu Loukkuun (1965), mutta asiasta vallitsi pitkään epäselvyys, koska alkutekstiä ei tunnistettu (eikä sitä kyllä tunnistakaan, ellei tiedä, mitä hakea). Godard ei ollut hankkinut oikeuksia kirjan filmaamiseen, mutta Westlake iski takaisin: hän osti elokuvan Yhdysvaltain esitysoikeudet itselleen eikä elokuvaa ole tänä päivänäkään mahdollista nähdä Yhdysvalloissa valkokankaalla! Godardin elokuvassa on paljon puhdasta sekoilua: Parkerin roolissa on Anna Karina, eräs henkilöistä on kirjailija nimeltä David Goodis ja Jean-Pierre Leaud lukee Horace McCoyn romaania.
Muita Parker-elokuvia ovat Gordon Flemyngin Saalis (1968), joka perustuu teokseen Saalis (1966), John Flynnin Kostaja kiven sisältä (1974), joka perustuu nimellä Maffia suomennettuun teokseen (1963). Terry Bedfordin brittiläinen Kuoleman sirkus (1984) perustuu Panssariautoon (1971). Ranskan uutta aaltoa monesti sivunneen Alain Cavalierin Keskiyön kaappaus (1967) on monia hyviä rikoselokuvia tehneen Claude Sautetin käsikirjoittama.
Westlaken humoristista romaaneista on filmattu mm. Kuuma kivi (1972), jonka ohjasi Peter Yates ja jossa Dortmunderia esittää Robert Redford, ja Pankkikeikka (1974) teoksen Ottakaa pankki kiinni! pohjalta. Maineettoman elokuvan ohjasi Gower Champion. Koomikko Dom DeLuise ohjasi 1979 elokuvan Kuumaa kamaa. William Castlen Ruumis karkuteillä (1967) kuvitti tuoreeltaan teoksen Ruumis kuin ruumis, hauta kuin hauta (1966).
Westlake itse on toiminut käsikir-joittajana vain muutaman kerran, tuloksena mm. hieno Jim Thompson -elokuva, Stephen Frearsin Huijarit (1990) ja Joseph Rubenin ristiriitaisesti vastaanotettu Isäpuoli (1987). Westlake on käsikirjoittanut myös Aram Avakianin Rosvot ja jeparit (1973) ja Gene Quintanon elokuvan Miksi juuri minä? (1990).
Monet Parker-romaaneista julkaistiin suomeksi 80-luvulla jo Westlaken omalla nimellä. Seuraavassa bibliografiassa ne kuitenkin on luokiteltu Richard Starkin mukaan, koska sillä nimellä ne ovat alun perin ilmestyneet.

Rikosromaanit nimellä Donald Westlake:
Kohti kuolemaa. Manhattan 69. Suom. J. V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1969. Alun perin 361. Random House 1962.
Nyt on aika kuolla. Manhattan 76. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1970. Alun perin Killing Time. Random House 1961.
Olen palkattu murhaaja. Ässä 1. Suom. Tapio Hiisivaara. Valpas-Mainos: Alavus 1966. Alun perin The Mercenaries. Random House 1960.

Rikosromaani nimellä Richard Stark:
Päähenkilö kaikissa Parker, lukuun ottamatta teosta Sitruunat eivät valehtele.
Kaappaus. Parker 3. Suom. Heikki Haveri. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1985. Alun perin The Score. Pocket Books 1964.
Kadonnut murhaaja. Suom. Pertti Koskela. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1987. Alun perin Deadly Edge. Random House 1971.
Kostaja. Parker 1. Suom. Heikki Haveri. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1984. Alun perin The Mourner. Pocket Books 1963.
Loukku. Parker 4. Suom. Jukka Soramies. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1985. Alun perin The Jugger. Pocket Books 1965.
Maffia. Parker 2. Suom. J. V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1974. Alun perin The Outfit. Pocket Books 1963.
Minä olen Parker. Parker 1. Suom. J. V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1974. Alun perin The Man with the Getaway Face. Pocket Books 1963.
Pankaa Parker lautoihin. Rautaiset kirjat 11. Suom. Jyrki Lindström. Otava: Helsinki 1973. Alun perin The Hunter. Pocket Books 1962. Julkaistu myös nimellä Point Blank. Coronet 1967.
Panssariauto. Parker 10. Suom. Heikki Rüster. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1986. Alun perin Slayground. Random House 1971.
Parker ottaa riskin. Rautaiset kirjat 15. Suom. Ilkka Terho. Otava: Helsinki 1974. 2. laitos Yllätys. Parker 9. Suom. Jukka Soramies. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1986. Alun perin The Green Eagle Score. Fawcett 1967.
Ryöstö. Parker 5. Suom. Tarmo Haarala. Viihdeviikarit: Loviisa 1985. Alun perin The Handle. Pocket Books 1966.
Saalis. Parker 2. Suom. Jukka Heiskanen. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1985. Alun perin The Seventh. Pocket Books 1966.
Sitruunat eivät valehtele. Suom. Pertti Koskela. Book Studio: Hyvinkää 1990. Alun perin The Lemons Never Lie. World 1971.
Sopimus. Parker 8. Suom. E. Vihtkari. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1985. Alun perin The Rare Coin Score. Fawcett 1967.
Taidekaappaus. Parker 11. Suom. Jukka Soramies. Viihdeviikarit. Hyvinkää 1986. Alun perin Plunder Squad. Random House 1972.
Takaa-ajettu. Parker 7. Suom. Heikki Rüster. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1985. Alun perin The Sour Lemon Score. Fawcett 1969.
Täyskäsi. Parker 6. Suom. Tarmo Haarala. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1985. Alun perin The Black Ice Score. Fawcett 1968.

Rikosnovellit nimellä Donald Westlake:
Kuolema kaupan, Jännityslukemisto — Seikkailukertomuksia 40/1961. Alun perin Death for Sale, Mystery Digest, huhtikuu 1959.
Murhaajan syöttinä, Jännityslukemisto — Seikkailukertomuksia 8—9/1962.
Murhan ääni, teoksessa Kuolema voi olla suloinen. Suom. Mirja Häggman. Mäntän kirjapaino: Mänttä 1973.
Naisruumiin anatomia, Alfred Hitchcock yllättää 10/1960
Olen tappanut parhaan ystäväni teoksessa Hirttäjän tusina. Kurki 27. Suom. Vankka Vankkoja ja Väinö J. Tervaskari. Tammi: Helsinki 1964.
Tällaista oli vapaus, Seikkailujen Maailma 10—11/1962 (kaksoisnumero).
Yksin autiolla saarella, Alfred Hitchcock yllättää 1/1959.

Rikosnovelli nimellä Richard Stark:
Merkilliset kokemukseni ennen hirsipuuta teoksessa Hirttäjän tusina. Kurki 27. Suom. Vankka Vankkoja ja Väinö J. Tervaskari. Tammi: Helsinki 1964.