C. B. Gilford

Tuntematon kirjailija, jolle tätä postausta tehdessä löytyivät etunimet ja elinvuodet. Lisäksi löytyy tieto, että hän toimi opettajana. Novelleja on niin paljon, etten jaksa etsiä niille alkuperäistä nimeä ja julkaisupaikkaa, jokainen voi itse etsiskellä niitä Fictionmags Indexistä täältä. Mainitaan lisäksi myös, että Gilford julkaisi kaksi scifi-romaania: The Liquid Man (lehdessä 1941, kirjana 1969) ja The Crooked Shamrock (1969), joista jälkimmäinen kuuluu niin sanottuun Ruritania-genreen kuvitelluista pikkuvaltioista, joiden kuninkaallisista perimyksistä tarinassa on kyse. 

C. B. eli Charles Bernard Gilfordista (1920-2010) ei ole saatavilla juuri mitään tietoja, mutta hän oli kuitenkin yksi ahkerimpia Alfred Hithcock’s Mystery Magazinen ja Ellery Queen’s Mystery Magazinen avustajia 1950-1960-luvulla. Gilfordilta on suomennettu joukko novelleja, jotka ovat ajalleen tyypillisiä ironiseen yllätykseen päättyviä tarinoita.
”Et saa surmata häntä” kertoo yksinkertaisesta maalaispariskunnasta, jonka riitoja yhtä yksinkertaiselta tuntuva apumies seurailee lautamajastaan käsin. Novellin lopussa haulikko kajahtaa useastikin, mutta lukija jää miettimään, kenen oli tarkoitus murhata kenet. ”Murhaajan matkassa” on Hitchcock-tyyppinen kertomus nuoresta naisesta, joka tutustuu junassa kahteen toisiaan vahtivaan mieheen. Toinen on asianajaja ja toinen hänen asiakkaansa murhaoikeudenkäynnissä, jossa mies on vapautettu. Asianajaja kuitenkin uskoo, että mies on syyllinen. Asetelma on hiukan teoreettinen. ”Pelossa” on kutkuttava tilanne: mies ajaa kolarin ja seuraa vahingoittuneena ja auton alle jääneenä, kuinka typerän tuntuiset ja kiinnijäämistä pelkäävät nuoret keskustelevat hänen kohtalostaan. Novellin lopetus töksähtää. ”Elävässä ruumiissa” koulupojat näkevät — tai luulevat näkevänsä —, kun heidän opettajansa murhaa naisopettajan ja upottaa ruumiin järveen. ”Kuoleman työnantaja” on tunnelmallinen kertomus miehestä, joka käyttää palkkatappajan palveluja yrittäessään saada tyttärensä onnelliseksi. Lopulta hän huomaa, että palveluille ei ole kuin yksi looginen loppu. Lopetus tekee novellista erikoisen fantasian. ”Kumpi on kuoleva?” esittää pirullisen ongelman: mitä tekee ammattitappaja, kun huoneessa, jossa hänen kohteensa pitäisi olla yksin, onkin kaksi naista, eikä hänellä ole kuin epäselvä käsitys siitä, minkä näköinen hänen kohteensa on. Lopetus on erityisen pirullinen.
Novellit:
Elävä ruumis, Apu 5/1960.
Et saa surmata häntä, Salapoliisilukemisto 4/1958.
Kiittämättömät perilliset, Apu 20/1960.
Kumpi on kuoleva? Apu 9/1959.
Kuoleman työnantaja, Apu 28/1960.
Käärmetalo, Apu 14/1959.
Lincolnin kuolinilta, Alfred Hitchcock yllättää 1/1960.
Mies korttipöydän ääressä teoksessa Olipa kerran murha.
Murha ei tule kello kaulassa, Apu 40/1959.
Murha Mars-tähden merkeissä, Alfred Hitchcock yllättää 1/1959.
Murha matkalla, Alfred Hitchcock yllättää 4/1960.
Murhaajan matkassa, Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 9. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1982. Ilmestynyt myös teoksissa Kuolema voi olla suloinen ja Murha on sydämen asia.
Nukke, joka vuoti verta, Apu 38/1959.
Pelko teoksessa Hitchcock esittää. Omnibus 11. Eri suomentajia. Tammi: Helsinki 1964.
Pelokas rouva, Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 6/1973. Ilmestynyt myös: Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 4. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1981.
Sopuisa kummitus teoksessa Hirttäjän tusina. Kurki 27. Suom. Väinö Tervaskari ja Vankka Vankkoja. Tammi: Helsinki 1963. Alun perin Alfred Hitchcock presents: A Hangman’s Dozen.
Tilastot eivät ole terveellisiä, Alfred Hitchcock yllättää 3/1959.
Varokaa vaarallista miestä! Apu 26/1959.

Brian Garfield

Kun Brian Garfield kuoli kolmisen vuotta sitten, asiasta ei ollut suomalaisessa mediassa yhtään kirjoitusta. (Toimittamassani Ruudinsavussa toki oli, ja varmasti myös Dekkariseuran Ruumiin kulttuurissa.) Suomalaisessa Wikipediassa ei näköjään ole edes hänen kuolinvuottaan, aivan kuin hän olisi vielä elossa! Kyseessä on kuitenkin tärkeä ja aikoinaan ja, mikä tärkeintä, parhaimmillaan erinomainen kirjailija, jonka yhdestä teoksesta on tehty yksi 1970-luvun tunnetuimpia elokuvia (joskin Väkivallan vihollinen on Garfieldin ideoiden travestia, minkä Garfield itsekin pani merkille). Garfieldin vanhoja länkkäreitä on nyttemmin julkaistu uudestaan sähkökirjoina englantilaisen Piccadilly Publishing -kustantamon toimesta. 

Pulpografian esittelytekstin aloitus on tietysti tässä mielessä ongelmallinen ja ironinenkin, kun kukaan ei Garfieldia tunnu muistavan. Hänen uransa olikin jostain syystä mennyt katkolle 1990-luvulle tultaessa, tämä olisi pitänyt ottaa huomioon tarkemmin tekstiä tehdessä. 

Brian Garfield
Brian Garfield (1939-2018) on nykyään yksi suosituimpia ja arvostetuimpia kioskikirjoissa uransa aloittaneista rikoskirjailijoista. Garfieldin mainetta — ainakin Suomessa — tosin haittaa se, että hänet yhdistetään kärkkäästi Michael Winnerin epämiellyttävään vigilanttielokuvaan Väkivallan vihollinen (1974), koska se perustuu hänen romaaniinsa. Garfield on monta kertaa sanonut, ettei pidä elokuvasta, mutta silti hänet tunnetaan parhaiten juuri Väkivallan vihollisesta, samalla tavalla kuin Robert Bloch tunnetaan Psykosta.
Garfield aloitti uransa lännenkirjailijana. Range Justice oli hänen esikoisteoksensa vuonna 1960. Garfield oli kirjoittanut kirjan jo pari vuotta aikaisemmin, vain 18-vuotiaana, saatuaan opetusta vanhemman polven lännenkirjailija Luke Shortilta. Samoihin aikoihin Garfield yritti julkaista erilaisissa lehdissä. Kaikkiaan Garfield on kirjoittanut noin 40 lännenkirjaa, joista suuren osan salanimillä Frank O’Brian, Alex Hawk, Bennett Garland, Frank Wynne ja Brian Wynne. Jälkimmäisillä nimillä on suomennettu yhteensä kolme lännenpokkaria. Garfieldin omalla nimellään julkaisemien lännenkirjojen on kuitenkin sanottu olevan parempia kuin salanimillä julkaistut.
Garfieldin ensimmäinen rikoskirja oli vuonna 1962 Frank O’Brian -nimellä ilmestynyt The Rimfire Murders. Vuonna 1966 hän julkaisi kirjan The Last Bridge, ensimmäisen romaanin omalla nimellään. Garfieldilta on Väkivallan vihollisen lisäksi suomennettu varsin monta jännitys- ja vakoiluromaania. Parhaat näistä ovat Ihmismetsästys (1975) ja Todistaja (1977).
Garfieldin tunnetuin kirja Väkivallan vihollinen (1972) on aivan erilainen kuin Winnerin sen pohjalta ohjaama elokuva. Kirjassa on hyvin vähän toimintaa eikä se ole kovin jännittävä, elokuvassa Charles Bronsonin esittämä Paul Benjamin tappaa ihmisiä kuin laittaisi voita leivälle. Kirja ei puolustele Benjaminin tekoja, elokuvassa hänestä tulee sankari. Elokuvassa hän saa kiinni vaimonsa ja tyttärensä pahoinpidelleet miehet ja teloittaa nämä, kirjassa näin ei käy. Garfield käyttää melko taitavasti hyväkseen jonkinlaista moniäänisyyttä tai kerroksellisuutta: lehtiartikkelissa haastateltu psykiatri analysoi Benjaminin syöksykierteen ja artikkelin lopussa toimittaja sanoo sekä artikkelin että kirjan lukijalle: ”Se [murhaaja] voisi olla kuka tahansa, eikö voisikin. Joku, jonka tunnen, joku, jonka tunnet. Se voisit olla sinä.” Kirja jättää tarkoituksella epämiellyttävän ja hämmentyneen olon: Benjaminin tekoja ei puolustella, mutta silti osoitetaan, että ne ovat johdonmukainen seuraus siitä, mitä hänelle ja hänen perheelleen on tapahtunut. Garfield ei rinnasta Benjaminin kostoretkeä hänen pahoinpidellyn tyttärensä psykoosiin, mutta se käy taajaan lukijan mielessä.
Elokuva sai kolme vielä vastenmielisempää jatko-osaa 1980-luvulla. Garfield itse kirjoitti kirjalle yhden jatko-osan, jolla ei ole mitään tekemistä elokuvien kanssa. Suomeksi pokkarina julkaistu ja nimen Kuoleman pyörteissä saanut kirja Death Sentence (1975) on selvästi vastalause Winnerin elokuvan oman käden oikeuden ylistykselle. Kirjassa Benjamin, joka muuttaa työn perässä Chicagoon ja jatkaa siellä rikollisten tappamista, on selvästi jo muuttunut psykopaatiksi, joka on yhtä vaarallinen ja hullu kuin hänen uhrinsa. Film noir -vaikutteet ovat selviä kohtauksissa, joissa Benjamin kulkee öisessä kaupungissa riistaa etsiessään. Vertailu samana vuonna valmistuneeseen Martin Scorsesen Taksikuskiin on varmasti paikallaan. Garfield kirjoittaa kylmemmin ja etäisemmin kuin Väkivallan vihollisessa, mutta Kuoleman pyörteissä on silti edeltäjäänsä opettavaisempi. Benjamin tekee jopa parannuksen lopussa, mutta se ei auta, koska muut ovat ottaneet hänen työnsä tehdäkseen.
Toinen Garfieldin pokkarisuomennos Kuolema seuraa jälkiä on sujuva ja mukaansatempaava keikkakirja, jossa Garfield vaihtelee taitavasti näkökulmaa intiaanipoliisi Sam Watchmanin ja lentokoneella pakenevien ryöstäjien välillä. Kirja on osoitus Garfieldin monipuolisuudesta ja kyvystä kirjoittaa varsin erityyppisiä tekstejä.
Kuten jo kävi ilmi, on Garfieldin lännenkirjoja suomennettu kolme. Nimellä Brian Wynne on julkaistu kaksi ja nimellä Frank Wynne yksi. 1960-luvulla julkaistuissa Brian Wynne -kirjoissa seikkailee Jeremy Six -niminen sheriffi. Sarjan viimeisessä Sheriffin kostossa (1969) Six painuu Meksikoon Steve Lament -nimisen palkkatappajan perässä. Lament on kesken kapakkatappelun tappanut Sixin rakastaman naisen, joten Six hakee miehen oikeuden eteen. Lamentin on kuitenkin palkannut kapinallisarmeijaa johtava mies: Six joutuu päättämään, osallistuuko hän vallankaappaukseen vai ei. Kirjan juonenkuljetus on välillä vähän holtittoman tuntuista, mutta monet henkilöhahmot ovat sympaattisia eikä lajityypille ominaista sadistista väkivaltaa juurikaan ole ja vallankaappaajien kuvauksessa on empatiaa. Kirjan kyllä onnistuu melkein pilaamaan se, että meksikolaisten kapinallisten johtajan nimi on Carlos Santana.
Garfieldin teoksiin perustuvista elokuvista tunnetuin on jo mainittu Väkivallan vihollinen, toiseksi tunnetuin on todennäköisesti Ronald Neamen Ruutuhypyt (1980), joka on nähty Suomessa myös nimellä Vakoilijan jäljillä. Garfieldin tuottama ja hänen Bryan Forbesin kanssa käsikirjoittamansa elokuva perustuu Ihmismetsästykseen. Kirja ja elokuva ovat keskenään erilaiset, vaikka niissä on sama juoni ja samat henkilöt: kirja on vakava, mutta elokuva on hauska ja satiirinen.
Suomessa on nähty myös Andrew McLaglenin ohjaama lännenelokuva Armoton ajojahti (1976) ja Michael Millerin tv-elokuva Epätoivo ei lue lakia (1988). George Gagen Fleshburn — kosto (1984), jossa on Garfieldin alkuperäiskäsikirjoitus, on lännenelokuvan ja kauhuelokuvan risteytys. Richard Comptonin Wild Times (1980) ja Lee H. Katzinin Relentless (1977) ovat tv-elokuvia; edellistä pidetään hyvänä. Jälkimmäinen perustuu kirjaan Kuolema seuraa jälkiä.
Garfield soitti pianoa rock-bändeissä nimeltä The Casuals (1959) ja The Palisades (1962—63).

Rikosromaanit:
Kuoleman pyörteissä. Manhattan 153. Suom. M. Hossa. Vaasa: Vaasa 1979. Alun perin Death Sentence. Evans 1975.
Kuolema seuraa jälkiä. Manhattan 119. Suom. J. V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1975. Alun perin Relentless. World 1972.
Lännenromaanit nimellä Brian Wynne:
Häikäilemättömät. Sheriffi 43. Suom. R. Rekola. Viihdekirjat: Tapiola 1968. Alun perin The Bravos. Ace 1966.
Sheriffin kosto. Montana 83. Suom. M.-L. Aalto. Viihdekirjat: Tapiola 1972. Alun perin Big Country, Big Men. Ace 1969.
Nimellä Frank Wynne:
Korkein panoksin. Montana 71. Suom. R. Säämänen. Viihdekirjat: Tapiola 1969. Alun perin The Lusty Breed. Ace 1967.

William Campbell Gault

Pitkästä, pitkästä aikaa näitäkin. En onnistunut löytämään Gaultin novellien alkuperäisiä nimiä, mutta "Seinät ovat kestävät ja korkeat" -novellin alkuperäisen nimen korjasin. En kauheasti välitä tässä pätkässä olevasta kuvailusta ("Gaultin yksityisetsiväkirjoja luonnehtii jne."), mutta en rupea kuitenkaan tekstiä sen kummemmin korjailemaan. 

William Campbell Gault (1910—1995) on yksi parhaita lajityypin kirjailijoita, mutta häntä ei Suomessa kuitenkaan juuri tunneta. Gaultin huippukausi sijoittuu 1950—60-luvulle, mutta hän kirjoitti vielä 1980-luvulla. Gault toimi hotellinomistajana, mutta aloitti kirjailijan uransa 1930-luvulla. Gaultin oli nopeasti siirryttävä kioskikirjojen pariin, sillä pulp-lehdet kuolivat juuri samoihin aikoihin, kun hän pyrki pinnalle. Hän sai kuitenkin novelleja julkaistuksi aika paljonkin vuosina 1940—61 sellaisissa lehdissä kuin Ten Story Detective, 10 Detective Aces, Detective Story, Dime Mystery, Manhunt ja Saint.
Gaultin kaksi vakiohahmoa olivat kalifornialaiset yksityisetsivät Brock Callahan ja Joe Puma. Edellinen esiintyi ensimmäisen kerran kirjassa Ring Around Rosa (1955), jälkimmäinen taas kirjassa Shakedown (1953). Callahan, entinen jalkapalloilija, heräsi henkiin 1980-luvun alussa aloitetussa sarjassa, jonka ensimmäinen kirja oli The CANA Diversion (1980). Tässä teoksessa Callahan selvittää kollegansa Joe Puman katoamista. Gaultin yksityisetsiväkirjoja luonnehtii muun muassa se, että varsinkin Callahan on kärkäs havaitsemaan ja tuomitsemaan tekopyhyyden ja valehtelun, ja se, että sankarit ovat Chandlerin tuotannon ystäviä. Monissa kirjoissa henkilöt viittaavat Chandlerin tuotantoon. Muuten Callahan- ja Puma-kirjat ovat tavanomaisia, hyvin tehtyjä ja tunnelmallisia yksityisetsiväkirjoja.
Gault kirjoitti rikoskirjojen lisäksi myös paljon urheilutarinoita nuorille, ja monet hänen dekkareistaankin sijoittuvat urheilun maailmaan. Ross Macdonaldin Sininen syke (1976) on omistettu Gaultille, mutta suomennoksesta omistus on otettu pois.
Gaultilta on suomennettu valitettavasti vain kourallinen novelleja. Typerällä nimellä julkaistu ”Hurmuri-Joe menee ansaan” kertoo klarinettia mestarillisesti soittavasta naistensankarista, joka menee vipuun pelehtiessään kuuluisan orkesterinjohtajan vaimon kanssa. Kun orkesterinjohtaja murhataan, epäillään tietysti klarinetistia — Joeta. Joen veli, tarinan minä eli uhkapeluri Paul Cornell selvittää rikoksen. Nopea ja menevä novelli, jonka loppuratkaisu tulee liian nopeasti. ”Seinät ovat kestävät ja korkeat” (1947) on tummasävyinen ja kohtalonomainen noir-novelli miehestä, joka vapautuu vankilasta ja ryhtyy selvittämään rikosta, jonka vuoksi hänet on tuomittu syyttömänä. Novellin nimen seinät tarkoittavat vankilan muureja, jotka eivät häviä, vaikka vankilasta pääseekin pois. Tarinan onnellinen lopetus vaikuttaa kompromissilta.
Karski yksityisetsivä Red Barry esiintyy novellissa ”Vaihdettu kuolema”, jossa hän joutuu selvittelemään rikkaan lesken ongelmia. Barry törmää entiseen linnakundiin, joka ammutaan saman tien. Vaikuttaa siltä, että kuolleeksi luultu rikas aviomies onkin elossa. Novelli on karski ja äärimmäisen kovaksikeitetty, loppuratkaisu on kuitenkin selittelevä.
”Kuolema laskee kymmeneen” on realistinen nyrkkeilytarina, jossa toinen ottelijoista kuolee tyrmäykseen. Tapon aiheuttanut nyrkkeilijä törmää asiaa selvitellessään ahneuteen ja petturuuteen. Tässäkin novellissa Gault kuvaa tarttuvasti ihmisten ilkeyttä ja pahansuopuutta ja tulee hyvin lähelle noir-elokuvien tunnelmaa.
Uudemmissa Book Studion julkaisemissa antologioissa on pari Gaultin tarinaa.

Novellit:
Hurmuri-Joe menee ansaan, Seikkailujen Maailma 4/1954.
Kuolema laskee kymmeneen, Seikkailujen Maailma 9/1954.
Seinät ovat kestävät ja korkeat, Seikkailujen Maailma 8/1949. Alun perin The Walls Are Hard and High, Detective Tales, toukokuu 1947.
Vaihdettu kuolema, Seikkailujen Maailma 1/1954.

Erle Stanley Gardner

Jatketaan taas tauon jälkeen Pulpografian hakusanojen postittamista. Erle Stanley Gardnerista olisi perustellusti voinut kirjoittaa paljon pidempäänkin, mutta kirjaa tehdessäni halusin keskittyä vain kioski- tai lukemistosuomennoksiin, kaikki muut Gardnerit ovat käytännössä isojen kustantajien tekemiä pehmeäkantisia kirjoja, ei varsinaisia kioskikirjoja. Toki tässä olisi pitänyt käsitellä myös Tikari-sarjassa ilmestyneitä kirjoja, jotka ilmestyivät salanimellä A. A. Fair, joiden pääosassa seikkailevat yksityisetsivät Donald Lam ja Bertha Cool. Ne ovat joka tapauksessa ehkä parasta Gardneria.

Harmittaa myös, etten ole suonut sanaakaan Perry Mason -novelleille, joita kuitenkin on muutamia julkaistu. En ole koskaan ollut kovin innostunut mistään Gardnerin kirjoittamasta, mikä saattoi myös olla syynä siihen, etten ollut viitseliäs tämän suhteen. 

Erle Stanley Gardner (1889—1970) on yksi tunnetuimpia ja luetuimpia amerikkalaisia rikoskirjailijoita, jonka suosio ylittää lajityypit. Häntä lukevat niin kovaksikeitetyn kuin klassisen dekkarin ystävätkin. Raymond Chandler kertoi opetelleensa novellin kirjoittamista jaottelemalla erään Gardnerin novellin tapahtumat osiin ja kirjoittamalla tarinan niiden pohjalta uudestaan.
Gardnerin tunnetuin sankari on asianajaja Perry Mason, josta kertovia romaaneja ilmestyi yhteensä huikeat 82. Sarjan alkupään teokset (mm. Murhaajan ääni, 1933; Unissakävelijän tapaus, 1936) olivat kovaksikeitettyjä, mutta kun tarinat alkoivat ilmestyä Saturday Evening Postissa, tarinoiden vauhti hidastui ja väkivalta väheni ja romantiikka nousi enemmän pinnalle. Perry Masonin rinnalle ja ohikin monet nostavat salanimellä A. A. Fair ilmestyneet Donald Coolista ja Bertha Lamista kertovat yksityisetsiväromaanit. Niitä ilmestyi kaikkiaan 29 vuosina 1939—70.
Gardnerin ura oli kuitenkin ollut huima jo ennen näitä romaanisankareita: hän oli kirjoittanut 1920-luvulta alkaen uskomattoman määrän niin rikos- kuin lännenjuttujakin eri pulp-lehtiin. Gardnerin sanotaan keksineen ainakin 30 vakiohahmoa pulp-lehtiin sekä joitain myöhemmin ns. slick-lehtiin kuten Saturday Evening Postiin ja Cosmopolitaniin.
Gardnerin kehittelemiä pulp-lehtien vakiohahmoja olivat muiden muassa seuraavat (suluissa lehti, jossa hahmo seikkaili): Bob Larkin, Speed Dash eli Human Fly, Black Barr, Paul Pry, Fish Mouth McGinnis, Ed Migrane eli Headache, sheriffi Billy Bales (Clues), Jerry Bane (Argosy), Dave Barker, Dred Bart, Dudley Bell (All Detective), Dick Bentley (Dime Detective), Jax Bowman (Argosy), Major Brane (Argosy), Perry Burke (Clues), Ken Corning (Black Mask), Bob Crowder (All Detective), Double Decker (Detective Story), Go Get ’Em Garver (Dime Detective), Rex Kane (Detective Action Stories), Jax Keen (Double Detective), Barney Killigen (Clues), Win Layton (This Week), Señor Lobo (Detective Fiction Weekly), The Man in the Silver Mask (Detective Fiction Weekly), The Man Who Couldn’t Forget, Mr. Manse (Detective Action Stories), Sam Moraine (julkaistu nimellä Charles Kenny), Old Walrus (esiintyi lännenlehdissä), The Patent Leather Kid (Detective Fiction Weekly), El Paisano (Argosy), Steve Raney (Clues), Buck Riley, Dane Skarle (Dime Detective), ”Small, Weston, and Burke” (Dime Detective), Pete Wennick (Black Mask), Yee Dooey Wah ja Sidney Zoom (Detective Fiction Weekly). Melkoinen lista siis!

Kansikuva: Kari T. Leppänen.

Suomeksi on saatavilla Ed Jenkins -novellien kokoelma Kuolleen miehen kirjeet (1991), jonka novellit ilmestyivät alun perin legendaarisessa Black Mask -lehdessä. Jenkins on toisia rikollisia jahtaava rikollinen. Gardnerilta on suomennettu myös yksi Lester Leith -novelli. Leithistä kertovat seikkailut ilmestyivät Detective Fiction Weeklyssä 1930-luvun alussa. Toisinaan poliisiakin auttavan, mutta yleensä omaan pussiinsa pelaavan Leithin on laskettu ansainneen kaikissa seikkailuissaan yhteensä yli seitsemän miljoonaa dollaria rahaa, josta Leithin omien laskujen mukaan 25 prosenttia meni kulujen kattamiseen. Leith-novelleista on koottu kirja, The Amazing Adventures of Lester Leith (1981).
”Intialaisessa rubiinissa” tämä hulivililta vaikuttava kaveri ratkaisee suljetun huoneen arvoituksen — kovin kauas perinteisen dekkarin maailmasta Gardner ei koskaan liikkunutkaan. Hiukan holtittoman tuntuinen, mutta lukemisen kestävä novelli. ”Vinosilmäinen paholainen” on Kiinaan sijoittuva huijaustarina, jossa ei ole yhtään valkoista henkilöä.

Novellit:
Intialainen rubiini, Seikkailujen Maailma 1/1945. (Lester Leith)
Murha ei ole yksinkertainen asia, Maailman parhaat jännärit 3—4/1971. (Perry Mason)
Pakomatka, Ellery Queenin jännityslukemisto 2/1962.
Pelkojen laakso  teoksessa Kuusi parasta. Jännityksen mestarit 20. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1988.
Vinosilmäinen paholainen, Seikkailujen Maailma 2/1952. Julkaistu nimellä S. Gardner.
Äkäinen todistaja  teoksessa Tage la Cour (toim): Salapoliisikertomuksia Sherlock Holmesista Perry Masoniin. Omnibus 2. Eri suomentajia. Tammi: Helsinki 1962. (Perry Mason)

Fletcher Flora

Fletcher Florasta ei ole kauheasti löytynyt lisätietoa eikä hänestä ole esimerkiksi Wikipedia-hakusanaa, mutta tässä on hyvä teksti hänestä Prologue Books -kustantamon nettisivuilla - Prologue julkaisee vanhoja rikospokkareita hyvin tehtyinä sähkökirjoina, suosittelen! 

Fletcher Floralla (1914—1968) on nykyään vaatimaton kulttimaine. Floran kirjailijanura oli sekava eikä kovin tasalaatuinen, mutta hänen parhaissa kirjoissaan on erikoinen perverssi viritys. Floran kuvaamina tavalliset amerikkalaiset ovat sietämättömiä paskiaisia.
Floran romaaneista suurin osa on kioskipokkareita, Avonin, Lionin ja Fawcettin julkaisemia, mutta hänellä on myös pari kovakantista kirjaa. Floran ensimmäinen romaani Strange Sisters ilmestyi 1954 pokkarina Avonin kustantamana; vuodesta 1952 alkaen Flora oli kirjoittanut myös novelleja sellaisiin lehtiin kuin Manhunt, Dime Detective, Ellery Queen’s Mystery Magazine ja Alfred Hitchcock’s Mystery Magazine.
...näin serkkujen kesken (1960) oli Floran suosituin kirja ja sen julkaisi arvovaltainen Macmillan. Teos muistuttaa lähtökohdiltaan jossain määrin James M. Cainia. Flora vie lajityypin pidemmälle tehdessään murhasta ja sitä edeltäneestä syrjähypystä sattumanvaraisen ja vähän holtittoman teon: rikkaan ja vätysmäisen miehen vaimo ampuu miehensä nousuhumalassa ja alkaa sen jälkeen lakata varpaankynsiään, koska se rauhoittaa ja auttaa keskittymään. Vaimon rakastaja, älykäs, mutta saamaton aviomiehen serkku, kehittelee monimutkaisen suunnitelman (joka sivumennen sanoen muistuttaa hiukan Harry Whittingtonin Murhaverkkoa). Siinä on heikkoja lenkkejä ja lopputulos on melko lailla itsestään selvä, joskin siihen liittyy miellyttävä ironian pilkahdus. Viihdyttävän kirjan suurin ongelma on se, että se loppuu liian pian, eikä Flora saa aiheesta kaikkea irti.
Samaa vaivaa on myös toisessa Flora-suomennoksessa, jota amerikkalaiset alan harrastajat näyttävät pitävän tämän parhaana kirjana. Koira haudattuna -kirjassa (1967) on mukava idea — miljonäärin typerät sukulaiset raivostuvat, kun miljoonat näyttävät testamentin mukaan menevän pienelle chihuahua-koiralle —, mutta Floran innostus näyttää lopahtavan juuri, kun menon pitäisi alkaa. Typerien tyhjäntoimittajien kuvauksessa on kyllä riittävää ironiaa, joten kirja jaksaa kiinnostaa yhteiskuntasatiirina. Irvokkuuden lisääminen olisi piristänyt kirjan huomattavasti. Bill Pronzini arvostaa kirjan korkealle ja toteaa, että koska sen kustantaja Belmont oli yksi pienimmistä kioskikirjakustantajista, harva tietää kirjan edes olevan olemassa ja vielä harvempi on lukenut sen. Siinä tapauksessa on erikoista, että se on päätynyt suomeksi. [Kirjan ongelmat voivat johtua suomennoksesta. - jn]
Floralta on suomennettu myös kourallinen novelleja. ”Tunkeilija” on hauska ja pirullinen kiristysnovelli, jossa puolirikollinen yksityisetsivä yrittää huijata kaunista, perversseistä taipumuksistaan tunnettua naista. ”Ei perintöä ilman vainajaa” kertoo täysin samanlaisen jutun kuin Floran romaanit: typerät rikkaat tekevät murhia ja joutuvat kärsimään omaa idiootti-maisuuttaan.

Rikosromaanit:
Koira haudattuna. Suom. Seija Paavilainen. Arvi A. Karisto: Hämeenlinna 1967. Alun perin Skulduggery. Belmont 1967.
...näin serkkujen kesken. Suom. Pauli A. Kopperi. Arvi A. Karisto: Hämeenlinna 1966. Alun perin Killing Cousins. Macmillan 1960.

Rikosnovellit:
Ei perintöä ilman vainajaa, Alfred Hitchcock yllättää 9/1960.
Herrasmiesten murhajuttu teoksessa Olipa kerran murha... Kurki 38. Suom. Väinö J. Tervaskari. Tammi: Helsinki 1966.
Kukkivan muurin äärellä teoksessa Kuolema voi olla suloinen. Suom. Mirja Häggman. Mäntän kirjapaino: Mänttä 1973.
Myrkytyssopimus teoksessa Hirttäjän tusina. Suom. Vankka Vankkoja ja Väinö J. Tervaskari. Tammi: Helsinki 1983.
Todistaja oli nainen, Alfred Hitchcock yllättää 7/1960.
Tuhlattuja päiviä, Ellery Queenin jännityslukemisto 2/1962.
Tunkeilija, El Zorro 4/1961.

G. T. Fleming-Roberts

Jatketaan taas piiiitkästä aikaa Pulpografian hakusanojen postausta korjattuina ja kommentoituina. Fleming-Robertsista on olemassa pulp-tuntija Monte Herridgen pieni artikkelin ja bibliografian kokonaisuus täällä, ja siitä paljastuvat mm. hänen etunimensä George Thomas sekä elinvuodet 1910-1968. On mahdollista, että suomennettujen novellien takana on vuonna 1947 New Detective Magazineen kirjoittanut Gayle Roberts, mutta tätä on melko mahdoton todistaa. Toista G. Roberts -nimistä pulp-lehtien avustajaa en ole löytänyt.

G. T. Fleming-Roberts oli Hugh B. Caven ja Paul Ernstin kaltainen joka lajin nikkari. Hän kirjoitti mitä tahansa yksityisetsiväjutuista supersankaritarinoihin ja kauhunovelleihin. Fleming-Roberts suhtautui työhönsä kuitenkin vakavasti. Alan tuntija Michael Grosz sanoo, että Fleming-Robertsin tarinoita luonnehtii mm. se, että niiden henkilöt tarvitsevat laajaa sosiaalista turvaverkkoa ja että niissä käsitellään paljon luottamuksen tematiikkaa. Grosz on ollut myös havaitsevinaan Fleming-Robertsin tarinoissa sympatiaa vammaisia ja vähemmistöjä kohtaan.
Fleming-Roberts kirjoitti 1930-luvulta alkaen mm. Ace Mysteryyn, Cluesiin, Ten Detective Acesiin, G-Men Detectiveen, Popular Detectiveen ja Thrillig Mysteryyn. Dime Detectivessä esiintyi Jeffrey Wren -niminen sankari, joka oli Fleming-Robertsin mukaan valkokankaalla Nero Wolfea esittäneen Edward Arnoldin näköinen. Fleming-Roberts kehitteli myös muutaman naamioidun sankarin, joista tunnetuin on 1940-luvun lopulla seikkaillut Captain Zero, joka taistelee rikollisuutta vastaan näkymättömänä.
Captain Zero on jossain määrin erilainen supersankari, koska hän on vastahakoinen käyttämään erikoisuuttaan eikä hän erikoisemmin välitä taistelustaan. Fleming-Robertsin kirjoittamat tarinat ovat realistisia, vaikka niiden sankari onkin silkkaa scifiä.
Toinen Fleming-Robertsin kehittämistä sankareista oli The Black Hood, joka seikkaili Hooded Detective -nimisessä lehdessä 1940-luvun alussa. Monien muiden tavoin Fleming-Roberts kirjoitti myös Phantom Detectivea eli Richard Curtis Van Loanin seikkailuja. Fleming-Robertsin ura jatkui vielä 1950-luvulla, jolloin hän kirjoitti sellaisiin lehtiin kuin Crime and Justice ja New Detective.
On epäselvää, onko novelli ”Jalokiviä ja rikoksia” Fleming-Robertsin kirjoittama. Joka tapauksessa se on kiinnostava novelli nuoresta naisesta, joka saa erään keikan yhteydessä haltuunsa arvokkaita koruja. Naapurin ujo mies sekaantuu asiaan ja joutuu vaikeuksiin. Sekavaa loppua lukuun ottamatta novelli on hyvä, mutta se vaikuttaa lopetetun kiireessä.
Yhtä epäselvä tapaus on niin ikään pelkällä Roberts-nimellä julkaistu ”Polttomerkitty”, jossa alkoholisoitunut poliisi tatuoittaa pikkunilkin otsaan sanan ’näätä’. ”Nilkki” päättää kostaa, mutta pahan poliisin jälkeläiset osoittavat häntä kohtaan yllättävää armoa.
Näiden novellien valossa Michael Groszin väite Fleming-Robertsin vähemmistöihin kohdistuvista sympatioista saattaa hyvinkin pitää paikkansa.
Fleming-Robertsin novelli ”Sleep No More My Lovely” on julkaistu antologiassa Hard-boiled Detectives (1992).

Rikosnovellit:
Jalokiviä ja rikoksia, Seikkailujen Maailma 9/1960. Julkaistu nimellä G. Roberts.
Polttomerkitty, Seikkailujen Maailma 3/1953. Julkaistu nimellä G. Roberts.

A. S. Fleischman

Taas esimerkki kirjoista, jotka olisi pitänyt lukea alkukielellä: käännökset ovat melko varmasti lyhennettyjä ja kelvottomiakin. Ainakin Shanghain liekki kannattaa lukea Agentti-sarjan 70-luvun käännöksenä, vaikka se rumempi kirja onkin. Fleischmanin vanhojen dekkarien maine on ollut pienessä nousussa, kun pieni Stark House julkaisi niistä uusintapainoksia (tässä linkki), mutta valitettavasti hän kuoli maaliskuussa 2010. Valitan myös sitä, etten ole vieläkään saanut luetuksi Fleischmanin kehuttuja nuortenkirjoja. (Laitan näihin usein alkuperäisten kansien kuvia, vaikka kyse on suomennetuista kirjoista - kumpi on parempi tapa? Suomalaiset 50-80-lukujen kannet ovat usein aika mitäänsanomattomia, kun nämä vanhat - katsokaa nyt tuota! - ovat todella upeita. 

Albert Sidney Fleischman (1920-2010) toimi taikurina sekä vaudeville-esiintyjänä ja toimittajana Sandiegolaisissa lehdissä ennen kuin kirjoitti vuosina 1948—1963 yhdeksän rikosromaania, joista suurin osa ilmestyi Fawcettin kustantamana.
Fleischmanilta on suomennettu kaksi kirjaa, joista toinen kahdesti. Nimillä Shanghain liekki ja Merkityin kortein julkaistu The Shanghai Flame on alun perin ilmestynyt 1951. Tunnelmallisessa ja toiminnallisessa kirjassa amerikkalainen lehtimies etsii kommunistiseksi muuttuneesta Shanghaista entistä rakastettuaan ja sekaantuu samalla vakoilijoiden nimiä sisältävän mikrofilmin salakuljetukseen. Puolivälin tienoilla kirja jahkaa paikoillaan, mutta alun ja lopun toimintakohtaukset ovat hyviä. Lisäksi rakastavaisten kyyninen dialogi on herkullista. Katso taaksesi, tyttö (1952) kertoo maailmaa kiertävästä taikuri Bruce Flemishistä, joka sotkeutuu Macaossa oopiumin salakuljetukseen ja kiinalaisten kommunistien vakoiluun. Kirja kulkee rivakasti eteenpäin ja Fleischman on kohtalaisen taitava kehittelemään jännittäviä kohtauksia. Kiinnostavinta kahdessa kirjassa on kuitenkin se, että ne osoittavat vakoilukirjallisuuden seurailevan aikansa trendejä. Tässäkin tarina tavallisesta — tai ainakin melko tavallisesta — kansanmiehestä, joka joutuu rikoksen poluille, muistuttaa enemmän film noiria kuin vaikkapa seuraavan sukupolven James Bondia.
Rikos- ja lännenkirjailijan uransa jälkeen Fleischman siirtyi nuortenkirjallisuuden pariin ja alkoi käyttää nimeä Sid Fleischman. Tällä nimellä hän kirjoittaa edelleen, ja häneltä on suomennettu kolme nuortenromaania, joilla on hauskat nimet Hokkuspokkusperhe (1963), Haamu keskipäivän auringossa (1966) ja Kastanjakulkuri ja suuri veijari (1966). Fleischman on voittanut useita nuortenkirjapalkintoja. Hänen poikansa Paul Fleischman on niin ikään kirjoittanut nuortenkirjoja.
Fleischmanin kirjoista on tehty jonkin verran elokuvia, ja hän on myös työskennellyt käsikirjoittajana. Fleischmanin kirjoissa onkin usein hyvin elokuvallinen tuntu. Tärkein elokuvista, joissa hän on ollut mukana, on Sam Peckinpahin esikoinen Preerian laki (1962), joka perustuu Fleischmanin käsikirjoitukseen. Ennen kuin käsikirjoitus myytiin, Fleischman julkaisi tekstinsä kirjana Yellowleg. Muita Suomessa nähtyjä Fleischman-elokuvia ovat Disney-länkkäri Jämerät kullankaivajat (1967), William Wellmanin ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuva Lafayetten laivue (1958) ja niin ikään Wellmanin ohjaama Kiinan vesillä (1955), jossa John Wayne ja Lauren Bacall pakenevat kiinalaisia kommunisteja. Wellman ja Fleischman tekivät yhteistyötä vielä jälkimmäisen käsikirjoittamassa elokuvassa Hyvästi, ystäväni (1956).
Fleischmanin vakoiluromaaniin Counterspy Express (1954) perustuu halpatuotanto-ohjaaja W. Lee Wilderin Spy in the Sky! (1958). Kiinnostavinta elokuvassa on todennäköisesti se, että kammottavan huonoksi sanottuja scifi- ja kauhufilmejä tehnyt W. Lee Wilder oli Billy Wilderin veli.

Romaanit:
Katso taaksesi, tyttö. Agentti 53. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1973. Alun perin Look Behind You, Lady. Fawcett 1952.
Shanghain liekki. Kultamitalikirja 2. Suom. Seppo Lahti. Mantereen kirja: Helsinki 1955. Toinen laitos: Merkityin kortein. Agentti 49. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1972. Alun perin The Shanghai Flame. Fawcett 1951.

Steve Fisher

 Steve Fisherin (1912—1980) maine kirjailijana on peräisin lähinnä kaksi kertaa filmatusta romaanista I Wake Up Screaming (1941), mutta hänet kannattaa muistaa muistakin ansioistaan. Fisher oli yksi tuotteliaimpia pulp-kirjoittajia ja hänestä tuli yksi Hollywoodin käytetyimpiä skenaristeja. Fisher julkaisi reilusti toistakymmentä romaania ja novelleja sellaisissa lehdissä kuin Black Mask, Clues, Crime Busters, Thrilling Detective ja The Shadow Magazine, johon Fisher kirjoitti täytejuttuja Sheridan Doonesta ja Danny Garrettista. Fisherin ensimmäiset romaanit olivat Spend the Night (salanimellä Grant Lane) ja Satan’s Angel, jotka ilmestyivät 1935. Fisher kirjoitti muutakin ajanvietekirjallisuutta sellaisiin lehtiin kuin Esquire ja Cosmopolitan.
Fisherin romaaneissa ja novelleissa on sentimentaalisuutta ja yksinkertaisuutta, mutta hänen elokuvakäsikirjoituksensa ovat kompleksisempia. Fisherin idea oli mm. Nainen järvessä -elokuvan (1946) subjektiivisen kameran käyttö. Muita tärkeitä Fisherin käsikirjoittamia film noir -elokuvia ovat mm. Edwin L. Marinin Kohtaus sumussa (1945, yhdessä Frank Gruberin kanssa), John Cromwellin Kuumat paikat (1946), Harold Danielsin Roadblock (1951) ja Roger Cormanin Erään gangsterin elämä eli I, Mobster (1958). Dashiell Hammettin luomien Nick ja Nora Charlesin seikkailuista kertovaan elokuvasarjaan Fisher kirjoitti viimeisen eli Edward Buzzellin Pettävän varjon laulun (1947). I Wake Up Screaming -romaanin filmatisointeja ovat H. Bruce Humberstonen Silmukka kiristyy (1941) ja Harry Hornerin Vicki (1953; nähtiin Suomessa samalla nimellä kuin Humberstonen elokuva). Delmer Davesin napakka sukellusvene-elokuva Määränpäänä Tokio (1943) perustuu Fisherin alkuperäistarinaan ja on hänen itsensä käsikirjoittama. Fisher olikin toiminut 1920- ja 1930-luvuilla laivaston palveluksessa ja kirjoitti sodan aikana laivaston julkaisuihin. Fisher työskenteli 1970-luvulla myös televisiolle.
Fisheriltä on suomennettu muutama novelli. ”Vapauden hinnassa” mies pääsee vankilasta ja yrittää saada rahaa voidakseen tavata rakastettunsa. Ainoa vaihtoehto näyttää olevan uusi rikos, jopa murha. Maireata loppuratkaisua lukuun ottamatta novellissa on hyvä toivoton tunnelma.
”Herrasmies ei kurista vaimoaan” -novellissa (1938) havaijilainen yksityisetsivä Kip I. Muldane eli Kim selvittää rikkaan miehen vaimon kuristamisen. Novelli on humoristinen, mutta ei kovin hauska. Jossain määrin parodinenkin se on, esimerkiksi Muldanen sihteerin avuja kuvaillaan liioitellusti. Kip Muldane ei ollut Fisherin tuotannossa ainoa havaijilainen dekkari — eri lehdissä esiintyi vuosina 1935-1937 Fisherin tarinoita Mark Turner -nimisestä poliisikomisariosta. Näistä on suomennettu yksi, ”Elävä ruumis” (1935), jossa Turner selvittää kahta outoa kuolemantapausta. Erikoinen novelli on ollut alun perin täytejuttu ja sen huomaa. (Muita Havaijille sijoittuvia yksityisetsivätarinoita ovat kirjoittaneet mm. William Campbell Gault, John Whiting, Jean Francis Webb ja Don Von Elsner.)
Fisherin suomennetuista tarinoista paras on ”Paljastava sävelmä”, jossa Fisher selvästi kuvailee omia pettymyksiään ja tunteitaan Hollywoodin unelmatehtaassa. Säveltäjä Johnny Connel on hädintuskin vapautettu vaimonsa murhasyytteestä, ja hän palaa studioille huomatakseen, että kukaan ei välitä. Oikea rikollinenkin paljastuu siinä sivussa, mutta se on sivuseikka — tärkeämpää on näyttää, miten Hollywood toimii valjastaessaan keskinkertaiset tekstinsuoltajat palvelukseensa ja tuhotessaan kenties taitavat, mutta sosiaalisilta kyvyiltään rajoittuneet taiteilijat. Jo pelkässä surullisuudessaan novelli nousee esiin Seikkailujen Maailman pulp-melskausten keskeltä.

Rikosnovellit:
Elävä ruumis, Isku 36/1936. Julkaistu ilman kirjoittajan nimeä. Alun perin The Blue Coffin, The Mysterious Wu Fang, marraskuu 1935.
Herrasmies ei kurista vaimoaan, Seikkailujen Maailma 7/1953. Alun perin No Gentleman Strangles His Wife, Black Mask, tammikuu 1938.
Paljastava sävelmä, Seikkailujen Maailma 4—5/1956 (kaksoisnumero).
Vapauden hinta, Seikkailujen Maailma 10/1950.

PS. Joitain Steve Fisherin kirjoja on julkaistu uudestaan, I Wake Up Screaming taisi tulla jo 80-luvulla Black Lizardilta, pulp-juttuihin keskittynyt reprint-kustantamo Ace of Ages on tehnyt kirjoja Fisherin lentojutuista (joita en yllä mainitse ollenkaan). On muistikuva, että Keith Alan Deutschin pyörittämä Black Mask olisi julkaissut jonkin Fisherin romaanin uudestaan, mutta en löydä siitä mainintaa. Ja miten saatoin unohtaa Hard Case Crimen tekemän No House Limitin (jota en tosin ole lukenut)?

Bruno Fischer

Paluu Pulpografian pariin.

Bruno Fischer (1908—1992) oli syntyjään saksalainen, mutta asui melkein koko ikänsä Yhdysvalloissa. Fischer julkaisi ensimmäisen romaaninsa So Much Blood jo 1939, mutta vasta 1944 julkaistu toinen romaani The Hornet’s Nest aloitti Fischerin romaanikirjailijan uran. Välivuosina hän kirjoitti Russell Gray -nimellä juttuja kaikkein villeimpiin pulp-lehtiin (kuten Terror Tales ja Dime Mystery) ja erikoistui mm. kertomuksiin yksityisetsivistä, joilla oli joku fyysinen vamma: he olivat joko kääpiöitä tai yksikätisiä, sokeita tai kuuroja. Gray-nimellä julkaistujen tarinoiden sankareita olivat Calvin Kaye, jolla ei ollut jalkoja, mutta joka oli kehittänyt niin vahvat käsilihakset että pystyi liikkumaan, ja Ben Bryn, jonka jalat olivat halvaantuneet. Fischer jatkoi novellien kirjoittamista vielä 1950-luvulla, jolloin hän julkaisi sellaisissa lehdissä kuin Manhunt ja Mammoth Detective. Fischerin romaanit olivat lähinnä kioskipokkareita, vuodesta 1950 alkaen hänen kirjansa julkaisi pääasiassa Fawcett. Russell Gray -salanimeä Fischer käytti vielä 1950 julkaistessaan romaanin The Lustful Ape.
Fischerillä on myös toisenlainen tausta kirjoittajana: hän oli 1930-luvun puolivälissä USA:n sosialistipuoleen pää-äänenkannattajan Socialist Callin vastaava toimittaja. Fischer sokeutui myöhemmällä iällään, mutta otti silti osaa pulp-tapahtumiin.
Fischerin tunnetuin sankari on yksityisetsivä Ben Helm. Helm ei ole kovin kovaksikeitetty sankari, vaan enemmänkin myhäilevä rikosten selvittäjä. Hän ei myöskään ole kovin keskeinen henkilö kirjoissa. Helmin debyytti oli vuonna 1945 ilmestynyt The Dead Men Grin. Helm esiintyi romaanien lisäksi Dell Mystery Novels Magazinessa. Toinen Fischerin vakio-hahmoista oli Rick Train -niminen sankari, joka esiintyi kahdessa romaanissa, joista toinen oli edellä mainittu The Hornet’s Nest.
Ben Helm seikkailee kirjassa Autio talo (1951). Hän ei ole kirjassa päähenkilö, vaan ainoastaan sivuhenkilö ja esiintyy ensimmäisen kerran vasta puolen välin tienoilla. Aution talon päähenkilö on pikkukaupunkilaisen metallifirman työntekijä, joka huomaa sekaantuneensa autioksi jääneen talon kohtaloihin. Talon asukkaat, päähenkilön nuoruuden ystävä ja tämän vaimo, ovat kadonneet salaperäisesti. Vaimo kuitenkin löytyy kuolleena autiotalosta ja alkaa miehen ja tämän kadonneen rahasalkun etsintä. Helm astuu kuvaan mukaan, kun päähenkilön luullaan palkanneen tämän. Suomennos on ilmeisesti lyhennetty, mikä selittää juonen hyppelehtivyyden, mutta Fischer onnistuu luomaan kohtalaisen kiinnostavan kuvan pikkukaupungin juorujen ja kateuden täyttämästä elämästä. Fischerin pulp-aikojen perinnettä lienee kirjan konnagalleria, jossa on niin naispainijaa kuin typerää gangsterigorillaakin.
Kiinnostavampi on kuitenkin toinen suomennos, Henkensä edestä (1953), jossa Fischer selvästi tekee tiliä oman sosialistisen maailmankatsomuksensa ja ajan kommunisminvastaisuuden kanssa. Juoni on ajalle tyypillisesti epäuskottava: Rikas mies mukiloidaan puistossa ja häneltä viedään sekä rahat että vaatteet ja jätetään tilalle kerjäläisen rääsyt. Saadakseen puhelin- tai taksirahaa mies ajautuu tekemään epäilyttävän palveluksen nuorelle naiselle ja murtautuessaan huoneeseen hakemaan naisen haluaman kirjekuoren hän löytääkin ruumiin. Alkaa takaa-ajo, joka moneen otteeseen muistuttaa Frank Capran suosittua elokuvaa Tapahtuipa eräänä yönä (1933). Mies, joka ei eläissään ole nähnyt nälkää eikä ansainnut rahaa omalla työllään, oppii huomaamaan sekä työnteon arvokkuuden että maailman epäoikeudenmukaisuuden, kun köyhiltä riistetään viimeisetkin rahat. Kommunismi astuu kuvaan mukaan, kun päähenkilö huomaa, että nuoren naisen haluama kirjekuori sisältää kommunistilehtiä, joihin naisen sulhanen, oikeistolainen politikko, on kirjoittanut intomielisiä artikkeleita. Nyt miestä kiristetään nuoruuden hairahduksista. Kiristäjän murha paljastuu kuitenkin lopulta intohimorikokseksi — kovin poliittiseksi ei Socialist Call -lehdenkään entinen päätoimittaja voinut ruveta.
Fischeriltä on suomennettu romaanien lisäksi ainakin yksi novelli. ”Kilpajuoksu perinnöstä” perustuu ideaan sukulaisista, jotka eivät tunne kauan kadoksissa ollutta miestä — hiukan samannäköinen kaveri poimii perinnön haltuunsa. Fischer kirjoittaa lakonisesti, mutta tulos on laimeahko.

Rikosromaanit:
Autio talo. Tiikeri 20. Kotkan Kustannusosakeyhtiö: Helsinki 1958. Alun perin The Paper Circle. Dodd Mead 1951. Julkaistu myös nimellä Stripped for Murder. New American Library 1953.
Henkensä edestä. Tiikeri 16. Kotkan Kustannusosakeyhtiö: Helsinki 1957. Alun perin Run for Your Life. Fawcett 1953.

Novellit:
Kilpajuoksu perinnöstä, Seikkailujen Maailma 7/1951.

G. G. Fickling

G. G. Fickling -salanimen takana olivat Forest Ellison (1925—99) ja Gloria Gautraud Fickling. Edellinen toimi urheilutoimittajana ja jälkimmäinen Look-lehden muotitoimittajana. Ficklingien paikka rikoskirjallisuuden historiassa on taattu, koska he kehittivät yhden ensimmäisistä kovaksikeitetyistä naisetsivistä, Honey Westin.
Ficklingit olivat Richard S. Pratherin henkilökohtaisia tuttavia ja Pratherin vaikutus heidän kirjoissaan onkin huomattava. Honey West -kirjat ovat kuitenkin huonompia kuin Pratherin vastaavat. Ficklingit eivät selvästikään osaa kuljettaa tarinaa vaan takertuvat huonoihin vitseihin (ne ovat huonompia kuin Pratherilla!) ja juoni jää taka-alalle, jolloin kirjoista tulee jankuttavia.
Kiinnostavinta Honey West -kirjoissa on se, että Ficklingien pariskunta ei pysty kirjoittamaan ilman, että minäkertoja West kommentoi lukuisasti esiintyvien naisten ulkonäköä eli he kirjoittavat lajityypin miehisten vaatimusten mukaan. Tämä saa Westin vaikuttamaan usein lesbolta. Bill Pronzini herkutteleekin sillä, miten Honey West pystyy pitämään itsensä erossa miehistä, vaikka hänet kyllä joka kirjassa riisutaan alasti.
Honey Westistä tehtiin tv-sarja 1965—1966 ja sen pilottijakso esitettiin osana Burke’s Law -sarjaa. Batmanin ja James Bondin sekoitukseksi sanotussa sarjassa Honey Westiä esitti Anne Francis, jolla oli käytössään enemmän apuvälineitä kuin kirjoissa, esimerkiksi kyynelkaasukorvakorut ja huulipunamikrofoni. Sarjaa tehtiin vain yhden vuoden ajan. Ficklingien siihenastinen televisioura oli käsittänyt yhden näyttäytymisen Groucho Marxin isännöimässä tv-sarjassa You Bet Your Life. Honey West -elokuvaakin suunniteltiin 1990-luvun lopulla, mutta suunnitelmat kariutuivat.

Rikosromaanit:
Kuoleman silmät. Puuma 65. Suom. Risto Säämänen. Viihdekirjat: Tapiola 1969. Alun perin Kiss for a Killer. Pyramid 1960.
Maailman kaunein murhaaja. Puuma 68. Suom. E. Lehtinen. Viihdekirjat: Tapiola 1969. Alun perin Honey in the Flesh. Pyramid 1959.
Vedenpitävä juttu. Puuma 66. Suom. Risto Säämänen. Viihdekirjat: Tapiola 1969. Alun perin Girl on the Prowl. Pyramid 1959.

Lisää Paul W. Fairmanista

(Myöhästynyttä) Jatkoa edelliselle postaukselle: tarkempi teksti Paul Fairmanista, monipuolisesta vaikka ei ilmeisesti niin lahjakkaasta senttarista. Vasta Pulpografian ilmestymisen jälkeen löysin Fairmanilta suomennetun seksikirjan - samoin kuin ylipäätään sen, että suttuisessa Cocktail-sarjassa on amerikkalaisen pulp-kirjallisuuden käännöksiä. En ole näköjään vieläkään lukenut Fairmanilta suomennettua jännitysnovellia; mahdanko ikinä lukeakaan? 


Paul Daniels
Paul Danielsin oikea nimi on Paul W(arren). Fairman (1916-1977). Fairman oli tuottelias monessa lajityypissä seikkailut kirjoittaja, jonka maine ei ole senttaria kummoisempi. Monta kymmentä romaania ja varmasti satoja novelleja kirjoittaneena Fairmanilla on kuitenkin varmasti ollut enemmän ammattitaitoa kuin monilla yhden tai kahden seksikirjan kirjoittajilla.
Fairman aloitti uransa muutamilla lännennovelleilla 40-luvun lopulla. Hän kirjoitti mm. Mammoth Western -lehteen. Black Maskissa Fairman debytoi vuonna 1948 novellilla ”Big-Time Operator”. Novelli on julkaistu sittemmin uudestaan Herbert Ruhmin antologiassa The Hard-Boiled Detective (1977).
Science fiction –novelleja Fairman alkoi julkaista 1950, julkaisemalla novellin ”The Broken Doll” rikoskirjailija Howard Brownen toimittamassa Fantastic Adventures -lehdessä. Fairman julkaisi scifi-novelleja muutama kymmenen, ja vuonna 1968 niistä koottiin kirja The Forgetful Robot. Vuonna 1952 Fairman toimi If- ja Amazing Stories -lehtien toimittajana ja julkaisi mm. muutamia Philip K. Dickin novelleja. Fairman julkaisi seitsemän tieteisromaania omalla nimellä vuosina 1951–1973. Lisäksi hän kirjoitti Milton Lesserin eli myöhemmin Stephen Marlowen kanssa romaanin The Golden Ape (1959). Fairman käytti lisäksi 50- ja 60-luvuilla yleistä yhteissalanimeä Ivar Jorgensen kolmessa romaanissa. Fairman kirjoitti myös tunnetun tieteiskirjailijan Lester del Reyn nimissä. Fairman kirjoitti myös seksiä ja scifiä yhdistänyttä Man from S.T.U.D. –sarjaa F.W. Paulin nimellä. Sarjan kirjojen nimiä ovat mm. Rape Is a No-No ja Sock It To Me, Zombie!
Fairmanin tieteisnovelleista on tehty pari elokuvaa: Sherman Rosen Target Earth (1954) ja Edward L. Cahnin Invasion of the Saucer Men (1957). Fairman on kirjoittanut romaanin The Cosmic Frame, johon Internet Movie Databasen mukaan perustuu Larry Buchananin elokuva The Eye Creatures (1965). Elokuva on IMDB:n kävijä-äänestyksessä maailman 44. huonoin elokuva!
60-luvulla Fairman toimi Alfred Hitchcock’s Mystery Magazinen päätoimittajana, ja tältä ajalta häneltä on suomennettu yksi rikosnovelli. Muita rikosnovelleja Fairman kirjoitti mm. Shell Scott Mystery Magazineen ja G-Men Detectiveen. Fairman on julkaissut myös lännenpokkareita (mm. The Heiress of Copper Butte, Lancer, 1966). Rikosromaaneja hänellä on kourallinen, joista varhaisin on ilmeisesti myös hänen ensimmäinen romaaninsa, vuonna 1950 pieneltä Handi-Booksilta ilmestynyt The Glass-Ladder. Lion-kustantamo julkaisi The Joy Wheel -nimisen romaanin 1954. Suurin osa Fairmanin rikosromaaneista on elokuvien ja tv-sarjojen kirjaversioita. Lisäksi hän on kirjoittanut pari nidettä naisten gotiikkaa.
Paul Danielsin nimellä Fairman on kirjoittanut puolentusinaa seksikirjaa. USA:ssa nykyään keräillyt kirjat julkaisi keskisuurta hiukan pienempi Monarch. Suomennettu Valokuvamallit (1962) on varmasti edustava: se kertoo mallikoulusta ja sen kyynisestä omistajasta ja hänen liepeillään liikkuvasta ruskeakielisestä porukasta. Kirjan jonkinlainen päähenkilö on April Adams -niminen tyttö, jonka menneisyyteen liittyy jotain ikävää: hän on karannut mielisairaalasta, jossa häntä käytettiin seksuaalisesti hyväksi. Parasta, joskin myös luotaantyöntävintä, kirjassa on se kyynisyys ja kylmyys, jolla Fairman kuvaa ihmisten tunteita ja asenteita toisiinsa. Kaikki ovat vain välineitä parempaan asemaan ja elämään, joka asemalla kuvitellaan saatavan. Rangaistus tulee lopussa, ja Fairman säästää sympatiaa parille henkilölle, joista yksi on yllättäen homo. Kirja loppuu, kun Adamsiin ihastumaan opetellut homo palaakin poikaystävänsä luokse. Fairmanin ammattitaito kirjailijana näkyy siinä, että hän pystyy luomaan henkilöilleen uskottavia taustoja ja näkee vaivaa tehdäkseen kerronnallisesti jänteviä takaumia. Tällaiset piirteet nostavat Valokuvamallit ylös keskivertoseksipokkarien suosta.

Seksiromaani nimellä Paul Daniels:
Valokuvamallit. Cocktail 31. Suom. Kauno T.V. Sievänen. Aikakauslehti Cocktail: Turku 1972. Alun perin The Cover Girls. Monarch 1962. (Julkaistu myös: Macfadden 1970.)

Rikosnovelli:
Pantteri yössä, Alfred Hitchcock yllättää 2/1960.

Loren D. Estleman

Tässä lyhyt hakusana Pulpografiasta: Loren D. Estleman on erinomainen dekkaristi, joka osoittaa edelleen, yli 30 vuoden uran jälkeen, että perinteinen kovaksikeitetty yksityisetsivädekkari on erittäin viihdyttävä kirjallisuuden lajityyppi. Vieläkään, kymmenen vuotta Pulpografian ilmestymisen jälkeen yhtään Estlemanin dekkaria ei ole käännetty suomeksi - eikä varmaan koskaan tulekaan. Ilmeisesti suomalaisia kustantajia ei kiinnosta pitää yllä mielenkiintoa tähän kirjallisuudenlajiin. 

Kuolleen miehen käsi ilmestyi aiemmin tänä vuonna korjattuna suomennoksena, mutta en ole saanut aikaiseksi hankittua sitä. Hiukan harmittaa, että sanon alla, että kirja on "osin pitkäpiimäinen". En ole mikään oikeussalikohtausten ystävä, ne kyllästyttävät minua esimerkiksi Premingerin muuten erinomaisessa Angel Face -elokuvassa. Muutenkin hakusana on vähän lyhyt, mutta olen ehkä ajatellut, että kun dekkarisuomennoksia on vain yksi novelli, niin tarvetta pidempään kirjoitukseen ei ole. Poistin toisaalta maininnan, kun käytin tätä myöhemmin Kuudestilaukeavissa sekä vielä myöhemmin Ruudinsavussa, kun piti saada arvostelu kirjan uudesta painoksesta.

Loren D. Estleman (s. 1952) on Yhdysvalloissa arvostettu, mutta Suomessa valitettavan huonosti tunnettu jännityskirjailija, joka on jatkanut jopa anakronistisin sävyin Chandlerin ja Ross Macdonaldin perintöä. Estleman julkaisi ensimmäisen kirjansa The Oklahoma Punk vuonna 1976, minkä jälkeen hän kirjoitti kaksi keskinkertaisena pidettyä Sherlock Holmes -pastissia, Sherlock Holmes Versus Dracula (1978) ja Dr. Jekyll and Mr. Holmes (1979). Vasta tämän jälkeen hän loi romaanissa Motor City (1980) tärkeimmän vakiohahmonsa, detroitlaisen yksityisetsivän Amos Walkerin. Walker-romaaneja ilmestyy edelleenkin. Toinen Estlemanin vakiohahmoista on kolmessa kirjassa 1980-luvun puolessa välissä esiintynyt Peter Macklin.
Walker esiintyy suomennetussa novellissa ”Greektown”, joka on julkaistu Book Studion julkaisemassa antologiassa Pimeiden kujien kulkijat (1992). Antologia on ikävä torso alkuperäisestä laajasta ja hyvin taustoitetusta Bill Pronzinin ja Martin H. Greenbergin teoksesta. Tämän lisäksi Estlemanilta on suomennettu vain yksi lännenkirja. Kuolleen miehen käsi (1981) kertoo Wild Bill Hickokin murhaajan oikeudenkäynnistä ja sen aiheuttamista ristiriidoista ja jännitteistä. Kirja on perusteellinen ja siinä on toisaalta autenttisia asiakirjoja kuten ajan lehtikirjoituksia, mutta toisaalta myös kuvitteellisia henkilöitä ja tapahtumia (esimerkiksi Buffalo Bill todistamassa Wild Bill Hickockin luonteesta) osoittamassa, miten Villin lännen tarinat ja legendat olivat jo alun alkaen sekoitus faktaa ja fiktiota. Kirja on kuitenkin olennaisilta osiltaan oikeussalidraama ja siksi osin pitkäpiimäinen. Teos sai valmistuessaan Western Writers of American Spur -palkinnon.

Lännenromaani:
Kuolleen miehen käsi. Suom. M. Hildén. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1983. Alun perin Aces & Eights. Doubleday 1981.

Pulpografia: Paul Ernst

Yritän taas aloittaa tämän ikuisuusprojektilta vaikuttavan Pulpografian postittamisen blogiin. Tässä Paul Ernst. Tekstissä on virheitä, jotka osaltaan syntyivät siitä, että Ernstin kaltaisesta kirjoittajasta ei ole ollut koottuna kunnollista tietoa eikä hänen tuotantoaan ole koottu kirjoiksi. (Ernstin novelleista on sittemmin koottu kokoelma.)

Tuossa alussa mainittu Paul Frederick Ernst taitaa sittenkin olla sama Paul Ernst kuin ko. pulp-kirjailija. Synnyinvuosi on ilmeisesti ollut väärin koko ajan - Wikipedia-artikkelin mukaan mahdollisia vuosia on lukuisia, kaikki välillä 1899-1902. Kuolinvuosi on sitten jossain vuosien 1983 ja 1985 välillä. (Oletan, että Wiki-artikkeli on jonkun amerikkalaisen pulp-tuntijan tekemä, joten luulisin, että research on tehty huolellisesti.) 

Minusta on jännittävää, että Ernstiä suomennettiin niin paljon Seikkailujen Maailmassa - pitivätkö lehden tekijät (lähinnä kait päätoimittajana toimineet August ja Olavi Kanerva) niistä niin paljon vai oliko niihin helppo saada oikeudet (sikäli kuin Seikkailujen Maailmassa asiasta piitattiin)? Vai onko kyse vain sattumasta? 

Napsaisin Fictionmags Indexistä Ernstin novellien luettelon ja postitin sen tänne. 

Paul Ernst

Paul Ernst (1886—?) oli yksi tuotteliaimpia pulp-lehtien kirjoittajia, joka toimi monen lajityypin parissa kirjoittaen lähinnä rikostarinoita ja kauhua sekä jonkin verran science fictionia. 1950-luvulla Ernst julkaisi muutaman rikosromaanin, joista kahden pääosassa on poliisietsivä Jim Ryan. Asiaa sekoittaa se, että kirjailija nimeltä Paul Frederick Ernst vaikutti samoihin aikoihin. [Ks. yllä.] Samoin on olemassa saksalainen maaseutukirjailija Paul Ernst (1866-1933).
Ernstin novelleja suomennettiin 1930—1940-luvulla paljon, ehkä jopa enemmän kuin kenenkään muun pulp-kirjailijan tuotantoa. Osa novelleista sijoittuu gangsterien maailmaan, osassa on kauhuaineksia.
Ernst kirjoitti Kenneth Robeson -nimellä The Avenger -nimiselle sankarille omistettua lehteä. Avenger on Richard Henry Benson, yksi lukuisista kaksoiselämää viettävistä rikosta vastaan taistelevista seikkailijoista. Kiinnostavinta hänessä on se, että hänen kasvojensa lihakset ovat vaurioituneet niin, että Benson voi muotoilla niitä käsin. Avenger-tarinoita julkaistiin kirjoina 1970-luvulla; pulp-historioitsija ja science fiction -kirjailija Ron Goulart kirjoitti samoihin aikoihin uusia osia sarjaan.
Toinen kuuluisa Ernstin kehittelemä hahmo oli Dr. Satan, joka piti punaista naamiota. Ernst kirjoitti myös kauhunsekaisia tarinoita sellaisiin lehtiin kuin Horror Stories, mutta myös tunnetumpiin lehtiin, mm. Weird Talesissa ilmestyi reilut 30 Ernstin novellia vuosina 1928—1945. Ernstin hahmoista erikoisin on omituisesti nimetty Seekay, jolla ei ole kasvoja! [Tai joka on pikemminkin peittänyt naamiolla kammottavasti tuhoutuneet kasvonsa.] Seekay oli ensimmäisiä ”vammaisetsivälajityypin” (defective detective) sankareita ja hänestä kertovat novellit ilmestyivät Dime Mystery Bookissa.
Ernstin novellit eivät aina ole kovin tasokkaita, mutta niissä on usein myös perustyyppistä pulp-aineistoa, joka viehättää. [Luulisin nyt, että tasottomuuden tunne johtuu usein käännöksistä.]
Kiinalainen, kiristäjäksi mainittu Shu Ling näyttää olleen Ernstin vakiosankareita, koska hänestä kertovia novelleja on käännetty kaikkiaan kolme. [Tätä vahvistavaa tietoa en ole löytänyt mistään.] Huonommasta päästä on ”Shu Ling, ihmispaholainen”, kliseinen ja melko väkinäisesti etenevä novelli kiinalaisesta suurrikollisesta — pulp-lehtien ikävän tyypillinen aihe. Lyhyemmässä, mutta melkein samannimisessä tarinassa ”Ihmispaholainen” Shu Ling vangitaan lopussa. Tarinassa ”Shu Ling — Kuoleman tohtori” kiinalainen arkkikonna murhauttaa alaisensa, joka on toiminut ilotyttöjen hankkijana ja huumekauppiaana. Murha yritetään sälyttää miehen tyttöystävän isän harteille.
”Paholaisen lähettiläs” kertoo Campin suvusta ja naisesta, jonka väitetään noitana vainoavan suvun jäseniä. Pariinkiin kertaan suomeksi julkaistu novelli on aito kauhunovelli, eivätkä salaperäiset tapahtumat lopussa paljastu pelkäksi huijaukseksi, kuten ajan novelleissa niin usein.
Kauhun alalla Ernst erikoistui tunnelmapaloihin. ”Painajaisunta” on tehokas ja jopa yllättävä tarina maanviljelijästä, joka tappaa viljelyskumppaninsa. Ongelma syntyy siitä, että mies ei tiedä, tekikö hän teon unissaan vai hereillä. ”Paholaisen kukkakauppa” on kompakti ja groteski kauhutarina menestyvästä kukkakauppiaasta, jonka salaisuuden nuori sihteeri paljastaa — omaksi onnettomuudekseen.
”Tulijumalan syleily” on Ernstiä huonoimmillaan: tyypillinen kauhunsekaisiin tarinoihin erikoistuneen shudder-koulukunnan juttu, jossa ensiksi muotoillaan mahdollisimman omituinen mysteeri ja selvitetään se sitten nopeasti loppulauseissa. Novellissa monta miestä palaa kuoliaaksi seurusteltuaan ensiksi jonkin aikaa Linda Larue -nimisen naisen kanssa; päähenkilön veli on yksi näistä miehistä, ja yrittäessään pelastaa veljeään tulipalon kynsistä päähenkilö näkee pelottavan lonkerokätisen ilmestyksen keskellä tulimerta. Mies ihmettelee, miten joku voi olla keskellä tulipaloa — mutta onhan hän itsekin siellä!
Ernst julkaisi myös mysteeritarinoita, joissa murhaa selvitetään perinteisempään tapaan. ”Paholaisen pihdeissä” rikas setä murhataan kuristamalla tätä pihdeillä — päähenkilökin, nuori lääkäri, on joutua pihtihommiin, kun hän on salaperäisen kemikaalin vaikutuksen alaisena. Tarina jää jälkeen muista Ernsteistä. Suorastaan huono on perinteistä salapoliisitarinaa lähenevä ”Kun ruumisarkku saapui kotiin”, jossa selvitellään rikkaan ja omituisen sukulaisnaisen salaperäistä kuolemaa.
Ernst kirjoitti myös hitusen realistisempaa, kovaksikeitettyä rikoskirjallisuutta, jossa yksityisetsivät taistelevat rikollisuutta vastaan. ”Salaperäinen kostaja” kertoo miehestä, jolla on kolmoisidentiteetti tavallisena miehenä, julmana rikollisia vastaan taistelevana kostonhenkenä sekä häikäilemättömänä rikollisena. Hengästyttävä novelli on suomennetuista Ernsteistä parhaita, ja siinä on Amos Sewellin kuvitus. Melkein yhtä hyvä on ”Gangsterimaailman kauhuja”, jossa voimakas ja nokkela yksityisetsivä Lee Castle selvittää poliitikkojen kiistoja.
Toinen Ernstin yksityisetsivä on Tiger Murray, joka vastaa, kun hänen nimeään ihmetellään: ”Isäni varmaan ajatteli, että minusta tulee todellinen tappelija.” Novellissa ”Kiristäjäin kynsissä” Murray murtaa kiristysjengin — vajaaseen kymmensivuiseen novelliin on ängetty ainakin 30 sivun tapahtumat. Näitä huonompi on ”Kaksoisolentona oikeuden puolesta”, jonka pääosassa on yksityisetsivä Tony Dixon, joka muuntautuu tarpeen tullen murtovaras Paxtoniksi. Novellissa Dixon/Paxton selvittää kuuluisan poliitikon murhan, johon liittyy kiristystä ja viaton rakkaus. Novellissa on Monroe Eisenbergin kuvitus.
Terry Dann esiintyy novellissa ”Murhamies vierelläni” (1939?), jossa hänet melkein lavastetaan kaksoismurhaajaksi, mutta nokkela Dann selvittää murhaajan ennen kuin poliisi pidättää hänet. Novelli alkaa hyvin ja tunnelmallisesti, mutta toiminta vie lopussa voiton, kuten niin usein Ernstillä.
Selvästi uudempi yksityisetsivä on Russ Tildon, joka esiintyy novellissa ”Neljä kuolemaa”. Siinä Tildon selvittelee vakuutusfirman toimesta salaperäisiä kuolintapauksia: neljä vakuutuksen ottanutta miestä kuolee syöpään — yksi kurkkusyöpään ja kolme rintasyöpään! Miesten lesket kuolevat myös kuka milläkin tavalla. Tildon panee viimeisen eloonjääneen lesken koville ja selvittää tapauksen. Sen takana oleva lääkäri on selvä muistuma 1930-luvun hulluista tiedemiehistä ja lääkäreistä. Novelli seuraa kaavamaisesti Tildonin selvittelyjä eikä loppuratkaisu ole kovin yllättävä.
”Rahan arvoista” on Ernstin novelleista realistisin. Siinä esiintyy laman kaltoin kohtelemia slummien asukkaita ja heidän sosiaalisia ongelmiaan. Novellissa vaimoaan hakkaava pikkurikollinen odottaa kostajien tuloa. Väärä viesti saa miehen jälleen luottamaan itseensä — tosin huonoin tuloksin.

Rikosnovellit:

Gangsterimaailman kauhuja, Seikkailujen Maailma 2/1939.
Ihmispaholainen, Seikkailujen Maailma 1/1942.
Kaksoisolentona oikeuden puolesta, Seikkailujen Maailma 3/1949.
Kiristäjäin kynsissä, Seikkailujen Maailma 1/1937.
Kun ruumisarkku saapui kotiin, Seikkailujen Maailma 6/1949.
Murhamies asiakkaana, Seikkailujen Maailma 8/1949.
Murhamies vierelläni, Seikkailujen Maailma 8/1939. Alun perin ilmeisesti Killer By My Side, Detective Tales, April 1939.
Neljä kuolemaa, Seikkailujen Maailma 8/1953.
Paholaisen kukkakauppa, Seikkailujen Maailma 3/1938.
Paholaisen lähettiläs, Seikkailujen Maailma 3/1937 ja 7/1945.
Paholaisen pihdit, Seikkailujen Maailma 10/1939.
Painajaisunta, Seikkailujen Maailma 10/1949.
Rahan arvoista, Seikkailujen Maailma 11/1949.
Salaperäinen kostaja, Isku 2/1937 ja Seikkailujen Maailma 1/1940. Julkaistu myös nimellä Vääryyttä vastaan, Seikkailujen Maailma 4/1961. Amos Sewellin kuvitus.
Shu Ling, ihmispaholainen, Isku 42/1936.
Shu Ling — Kuoleman tohtori, Seikkailujen Maailma 11/1950.
Tulijumalan syleily, Seikkailujen Maailma 2/1949.

Pieniä hakusanoja Pulpografiasta: Elston ja Emery

Tässä pari lyhyttä hakusanaa Pulpografiasta. Huomaa Elstonin löytyneet elinvuodet sekä Emeryn löytynyt kuolinvuosi sekä korjaus tämän etunimeen - se on todellakin Steuart. Kummankin papereita on Amerikassa yliopistojen kokoelmissa, tässä linkki Emeryn vastaaviin. Voisiko kuvitella, että Suomessa jokin yliopisto olisi ottanut haltuunsa jonkin lehtinovellistin kootut paperit?

Allan Vaughan Elston

Allan Vaughan Elston (1887-1976) oli insinööri, joka julkaisi vakituisen työnsä ohessa rikos- ja seikkailunovelleja jo 1920-luvulla sellaisissa lehdissä kuin Argosy ja Adventure. Elston julkaisi All Mystery -lehdessä vielä 1950-luvun alussa. Hän kirjoitti lisäksi noin 30 lännenromaania 1940—60-luvuilla. Nettikriitikko ja dekkariharrastaja Michael Grosz on ollut havaitsevinaan Elstonin rikosnovelleissa Freeman Wills Croftsin vaikutusta.

Elstonilta on suomennettu pari novellia. ”Kaksi kirjoittamatonta lakia” -novellin kolmiodraama sijoittuu Tyynelle merelle ja siinä keppiä ahkerasti käyttävä plantaasinomistaja yrittää saada vaimoaan vokottelevaa alaistaan pidätetyksi helmivarkaana. ”Vaarojen kuningattaressa” huimapäinen nuori nainen lentää maapallon ympäri, ja matkan aikana hänen ympärillään käydään huvittavaa teerenpeliä ja joudutaan seikkailuihin eksoottisissa ympäristöissä.

Seikkailunovellit:
Kaksi kirjoittamatonta lakia, Seikkailujen Maailma 8/1950.
Vaarojen kuningatar, Seikkailujen Maailma 6—8/1950.

Steuart M. Emery
Steuart Emery (s. 1891) kirjoitti mm. Battle Birds -lehteen 1930-luvulla. Hän kirjoitti myös rikosnovelleja. Suomennettu on pitkähkö ”Vaarojen satama”, joka on mainio ja tunnelmallinen kertomus työttömäksi joutuneesta merimiehestä, joka ottaa itselleen satamassa tapetun miehen henkilöllisyyden. Hän sotkeutuu satamarosvojen ryöstösuunnitelmaan ja joutuu esiintymään kassakaappieksperttinä. Novelli on muuten hyvä, mutta yksi pieni epäuskottavuus siinä häiritsee: jos kerran päähenkilö ei osaa räjäyttää dynamiitilla kassakaappia, niin miten hän saa samalla dynamiitilla räjäytettyä veneen?
Emery siirtyi sittemmin Saturday Evening Postin tapaisten lehtien pariin, päätellen hänen toisesta suomennetusta novellistaan. Romanttinen ”Pysähtymismerkki” kertoo näyttelijöiden välisestä kolmiodraamasta ja näytelmän valmistumisesta, mikä tietysti sopii Emerylle, joka kirjoitti myös näytelmiä.

Rikosnovelli:
Vaarojen satama, Seikkailujen Maailma 3/1952. Julkaistu nimellä S. M. Emery.

Romanttinen novelli:
Pysähtymismerkki, Apu 32/1950. Julkaistu nimellä Steuart M. Emery.

Hal Ellson

Pitkästä aikaa Pulpografian hakusanoja. Tämä projekti näyttää kestävän vähän kauemmin kuin sen vuoden, jota alun perin ajattelin (reilut 300 hakusanaa, vuodessa 365 päivää). Mutta olkoon. Jos joku näitä kirjailijoita guuglaa, niin ovatpa olemassa, vaikka postittelu tällä tavoin kestäisi vuosia.

Huomaa löytynyt kuolinvuosi. Kirjailijan oikea etunimi oli Harold. Pienkustantamo Rudos and Rubes on julkaissut kolmen teoksen kokoelman Ellsonin tunnetuimpia romaaneja. (Sivua täytyy skrollata vähän alaspäin.)

Hal Ellsonia (1910—1994) ei useinkaan pidetä perinteisenä rikoskirjailijana, vaan alan hakuteoksissa hänet sijoitetaan nuorisorikolliskuvaajien [juvenile delinquent eli juvie] sarjaan; lajityyppi oli yksi 1950-luvulla kukoistaneista kioskipokkarialoista. Lajityyppi vaikutti Ellsonin ensimmäisistä teoksista aina 1960-luvun alkuun ja Irving Shulmanin kirjoittamaan West Side Storyyn asti. Lajityypin kirjoja tekivät usein entiset toimittajat tai nuorisotyöntekijät, joskus jopa entiset jengiläiset. Joka tapauksessa kannattaa huomata, että monet nuorisorikolliskuvaukset ovat yhtä synkkiä yhteiskuntakuvauksia kuin monet saman ajan rikoskirjat. Lee Server toteaakin, että nuorisorikolliskuvausten yhteiskuntakritiikki jäi niiden nuorilta lukijoilta varmasti ymmärtämättä. Huomio kiinnittyi sen sijaan seksiin, jengitappeluihin ja huumejuttuihin.
Ellsonin kuuluisin romaani on Duke (1949). Se kertoo mustasta harlemilaisesta jengijohtajasta, ja Ellson kertoo tarinan yksikön ensimmäisessä persoonassa käyttäen slangi- ja virheellisiä ilmaisuja (’weed’, ’bomber’, ’we was getting’, ’juice man’). Ellsonin käyttämä kieli on nuorisovastine kovaksikeitetyn kirjallisuuden kielelle.
Ellsonin muita tunnettuja jengiromaaneja ovat mm. Tomboy (1950) ja The Golden Spike (1952). Kaikkiaan Ellson kirjoitti 15 nuorisorikollisromaania ja hänestä tuli lajityypin tunnetuin tekijä. Kirjoitustyönsä ohessa hän toimi kuntoutusohjaajana newyorkilaisessa sairaalassa ja pyrki auttamaan nimenomaan huumeita käyttäviä jengeihin ajautuneita nuoria. Hän kuunteli heitä ja käytti kertomuksia kirjoissaan. Hän sanoi myöhemmin haastattelussa, ettei hän koskaan antanut nuoria ilmi.
Ellson kirjoitti novelleja mm. Fear- ja Accused -nimisiin lehtiin ja Alfred Hitchcock´s Mystery Magazineen. Häneltä onkin suomennettu vain novelleja. ”Pistooli” on julkaistu suomeksi nimellä Hal Ellisen, mutta kyseessä on melko varmasti Ellson, koska Ellsonin romaanien tavoin novelli kertoo katujengeistä. Karussa ja realistisessa novellissa jengin uusi jäsen joutuu hankkimaan illaksi pistoolin. ”Syksyn surma” on ironinen tarina miehestä, joka päättää lopettaa vaimonsa syrjähypyt kertaheitolla. Lopetus on vaikuttava. ”Morenon murhassa” amerikkalainen poliisi yrittää jäljittää huumekauppiaita Meksikossa. Novellissa on taitava tunnelma ja päähenkilö vaikuttaa pitkään tavalliselta narkkarilta, joka vain hakee piikkiään. ”Garcian härissä” varastetaan meksikolaiselta karjatilalta härkiä.

Novellit:
Garcian härät, Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 1/1973.
Kuollut tammi pimeässä metsässä teoksessa Arkun kulma. Eri suomentajia. Mäntän kirjapaino: Mänttä 1972.
Morenon puhelinsoitto, Alfred Hitchcock yllättää 8/1960.
Pistooli, Salapoliisilukemisto 8/1958. Julkaistu nimellä Hal Ellisen.
Syksyn surma teoksessa Kuolema voi olla suloinen. Suom. Mirja Häggman. Mäntän kirjapaino: Mänttä 1973.
Violet, Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 2. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1981.

Stanley Ellin

Teksti alkaa aika kovalla väitteellä; luulisin, että vain harva enää tuntee Elliniä. Amerikassa hänen merkityksensä ja tunnettuutensa on toisella tolalla, mutta luulisin, että sielläkin hänen merkityksensä on haalistunut. Erinomainen ja kiinnostava kirjailija silti.

Stanley Ellin (1916—1986) on yksi tunnetuimpia sodanjälkeisiä jännityskirjailijoita. Hänen maineensa pohjana on yksi ruoka-aiheinen novelli, ”Talon erikoisuus”, joka ilmestyi alun perin 1948 ja oli tekijänsä ensimmäinen julkaistu teksti. Ellin on kuitenkin monipuolinen ja paljon julkaissut novellisti, ja hänen tuotantoaan voi pitää jonkinlaisena esikuvana kaikille sodan jälkeen kirjoitetuille novelleille, joissa on ironinen loppukäänne.
1948 ilmestyi myös Ellinin ensimmäinen romaani Dreadful Summit, josta Joseph Losey teki elokuvan The Big Night (1951). Vaikka Ellin tunnetaan parhaiten novellistina, hän kirjoitti romaaneja reilusti toistakymmentä kappaletta. Novellikokoelmia hänellä on kolme, joista kaksi ensimmäistä, Mystery Stories (1950) ja The Blessington Method (1964), ovat parhaat. Valtaosa Ellinin novelleista ilmestyi Alfred Hitchcock’s Mystery Magazinessa ja Ellery Queen’s Mystery Magazinessa. Toisen tärkeän novellistin Edward D. Hochin mielestä Ellinin parhaat romaanit ovat Nicholas-kadun avain (1952), The Eighth Circle (1958), joka on Ellinille poikkeuksellisesti yksityisetsiväromaani ja jonka pääosassa on John Milano, ja Mirror, Mirror on the Wall (1972).
Elliniltä on suomennettu kaksi romaania, joista toinen on Hochin kehuma Nicholas-kadun avain. Se on satiirinen kertomus pienestä lähiöyhteisöstä, jossa tapahtuu murha. Ellin kertoo tarinan eri henkilöiden näkökulmista — näin rikos, sen seuraukset ja syyt valaistaan monelta kantilta ja totuus tai pikemminkin sen eri versiot käyvät selviksi. Kirjan huumori on kuitenkin hiukan kiusallista pikkusievää hihitystä lähiöasukkaiden moralisoinnille. Toinen Elliniltä suomennettu romaani on Koston enkeli (1977), ympäri Eurooppaa ja Amerikkaa ravaava älykäs trilleri.
Ellinin leipälajia eli novelleja on käännetty reilu kourallinen. ”Kiusallinen kysymys” on lähes esseen tai tunnustuskirjoituksen kaltainen novelli miehestä, joka sivutyönään toimii teloittajana — hän vääntää sähkötuolin vipua. ”Kissankäpälä” on ovela ja taitava novelli, jossa vaatimaton mies palkataan hämärään konttoriin tekemään epämääräistä työtä. Työnantaja näyttäytyy vasta tehdessään miehelle epämääräisen ehdotuksen. Ellin hämää lukijaa kutkuttavasti. ”Järjestyksen miehen” pääosassa on epätyypillinen Siniparta, hiljainen hissukka, joka murhaa vaimojaan voidakseen hoitaa näiden perinnöillä olematonta antiikkiliikettään.
Elliniä on filmattu aika vähän. Joseph Loseyn Big Night mainittiin jo; Ellin toimi siinä kahden mustalle listalle joutuneen kirjoittajan, Hugo Butlerin ja Ring Lardner Jr:n, julkisivuna. Claude Chabrolin varhaiskauden tyylikäs trilleri Lukittu ovi (1959) perustuu Nicholas-kadun avaimeen. Clive Donnerin Ainoastaan parasta (1964) ja John Guillerminin Korttitalo (1968) ovat kohtalaisessa maineessa. Lisäksi on tehty muutamia televisiofilmatisointeja.

Rikosromaanit:
Nicholas-kadun avain. Salama 75. Suom. Kirsti Jaantila. Gummerus: Jyväskylä 1960. Alun perin The Key to Nicholas Street. Simon and Schuster 1952.

Koston enkeli. Suom. Pentti Pesä. Gummerus: Jyväskylä 1981. Alun perin The Luxembourg Run. Random House 1977.

Novellit:
Järjestelmällinen hra Keesler, Ellery Queenin jännityslukemisto 2/1962.
Järjestyksen mies, Apu 46—47/1952. Julkaistu myös nimellä Herra Applebyn seitsemäs vaimo teoksessa Pauli Kopperi (toim.): Jännityskertomuksia läheltä ja kaukaa. Omnibus 7. Eri suomentajia. Tammi: Helsinki 1963.
Kissan käpälä, Mies 5/1960.
Kiusallinen kysymys, Ellery Queenin jännityslukemisto 4/1963.
Oma pieni paratiisi teoksessa Seitsemän kuolemansyntiä. Jännityksen mestarit 10. Suom. Olli-Pekka Rönn ja Marja Hildén. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1985.
Palkanmaksu, Maailman parhaat jännärit 5/1971.
Petturi, Apu 5/1958.
Suljettu ovi, Seura 5/1959.
Talon erikoinen teoksessa Josh Pachter (toim.): Top Crime — jännityksen valiot. Suom. Jouko Vanhanen. Kirjayhtymä: Helsinki 1984.
Varma ase, Kuvaposti 11/1961.

Kolme lyhyttä Pulpografiasta

Tässä kolme lyhyttä hakusanaa Pulpografiasta - pitkästä aikaa siis postittelen näitä. Huomaa Eichlerin löytynyt kuolinvuosi ja se, että Einstein kuoli vuonna 2007.

George Alden Edson
George Alden Edson julkaisi 1930-luvulla juttuja sellaisissa pulp-lehdissä kuin Terror Tales, usein ilman Alden-nimeä. Myös Black Maskiin kirjoittanut Edson oli John H. Knoxin tavoin maineettomaksi jäänyt ahkera pulp-avustaja.
”Paholaisen uhri” tuo monien muiden kaltaistensa novellien tavoin mieleen sen, että Salaisten kansioiden lähin historiallinen vertailukohta ovat pulp-lehdet: vankilassa sähkötuolia odottava magiaan erikoistunut tohtori Emil Lotz pakottaa novellin päähenkilön kuristamaan ihmisiä, jotka todistivat oikeudenkäynnissä häntä vastaan. Juttu on päättömyydessään mainio. Samanlainen idea toistuu novellissa ”Rangaistusvanki helvetistä”, mutta siinä kostaja on jo teloitettu. Rationalistinen loppuratkaisu ei ole kovin uskottava. Vaatimaton ”Päteviä todisteita” on Edsonin suomennetuista novelleista lähinnä tavanomaista rikosnovellia. Siinä pieni poika pelastaa isänsä joutumasta sähkötuoliin.
Novellit:
Paholaisen uhri, Seikkailujen Maailma 2/1944.
Päteviä todisteita, Seikkailujen Maailma 12/1950.
Rangaistusvanki helvetistä, Seikkailujen Maailma 1/1937.

Alfred Eichler
Alfred Eichler (1908—1995) toimi mainostoimistossa copywriterina ja kirjoitti samalla muutamia rikosromaaneja, joista ensimmäiset jo 1940-luvulla. Seuraavina vuosikymmeninä hän kirjoitti yhteensä kuusi romaania, joista 1950-luvulla neljä ja 1960-luvulla kaksi.
Eichlerilta on suomennettu yksi romaani. Kiireellinen hautaus (1957) kertoo mainosmaailmasta ja siinä copywriter saa isolta asiakkaaltaan erikoisen tehtävän: hän saa vakituisen paikan asiakkaan firmassa ja samalla hänen pitää murhata naisen aviomies, joka uhkaa tappaa naisen. Käykin niin, että nainen kuolee salaperäisesti. Eichler kirjoittaa jahkailevasti eikä saa aikaan jännitystä kuin ajoittain. [Muutkin Eichlerin rikosromaanit ovat ilmeisesti mainostoimistoaiheisia.]
Romaani:
Kiireellinen hautaus. Puuma 2. Suom. S. Laherma. Kodaprint: Helsinki, ilman painovuotta. Alun perin Bury in Haste. Arcadia 1957.

Charles Einstein
Charles Einsteinin (1926-2007) maine lepää yhden kirjan varassa: teokseen The Bloody Spur, jonka Dell julkaisi 1953, perustuu Fritz Langin elokuva Huulipunamurhaaja (1956). Dell julkaisi Einsteinin teoksen sittemmin elokuvan nimellä While the City Sleeps. Teos ja siihen perustuva elokuva ovat ensimmäisiä sarjamurhaajatarinoita. Einstein julkaisi The Bloody Spurin lisäksi yhteensä neljä romaania, joista yhden vasta 1970-luvulla, sekä kirjan The Naked City (1959), joka perustuu kuuluisan tv-sarjan käsikirjoituksiin, jotka on tehnyt Stirling Silliphant.
Einsteinilta on suomennettu kaksi novellia, joissa molemmissa huijataan melko maukkaasti. Melkein pelkästään dialogin varassa kulkeva ”Hölmöjä ei kylvetä...” kertoo kaveruksista, jotka yrittävät myydä maantietunnelin osakkeita rikkaana pitämälleen miehelle. Lyhyt ”Hyvin tärkeä henkilö” kertoo salakuljettajista, jotka käyttävät hyväkseen sitä, että lento-koneessa matkustaa niin kuuluisia ihmisiä, ettei muita matkustajia tarkasteta.
Novellit:
Hyvin tärkeä henkilö, Apu 17/1959.
Hölmöjä ei kylvetä... teoksessa Hirttäjän tusina. Kurki 27. Suom. Väinö Tervaskari ja Vankka Vankkoja. Tammi: Helsinki 1963. Alun perin Alfred Hitchcock presents: A Hangman’s Dozen.

PS. Tässä pari linkkiä Einsteinista: Mystery*File ja Wallace Stroby.

I.G. Edmonds

Pitkästä aikaa Pulpografiaa: unohdettu, mutta ilmeisesti elossa oleva senttari Ivy Gordon Edmonds. Sain jokin aika sitten hänen osoitteensa ja kirjoitin hänelle kirjeen, mutta en saanut minkäänlaista vastausta. Olen kirjoittanut Edmondsista myös Pulpetti-blogissa täällä ja postannut toisen ihmisen kirjoittaman tekstin Edmondsin Kaukoitä-aiheisista lastenkirjoista tänne.

I. G. Edmonds

I. G. eli Ivy Gordon Edmonds (1917—?) kirjoitti nimellä Robert Hart Davis 1960-luvulla sekä The Man From U.N.C.L.E. Magazineen että The Girl From U.N.C.L.E. Magazineen. Lisäksi hän kirjoitti ainakin Mike Shayne Mystery Magazineen. Ed-monds kirjoitti myös Lassie-kirjoja, joista yksi on suomennettu (Lassie: seikkailu vuoristossa, 1966), nuortenkirjasarjaa Rat Patrolista [tässä on virhe: Rat Patrol oli sotasarja eikä todellakaan nuorille tarkoitettu] sekä populaareja historia- ja elokuvateoksia.
Edmondsilta on suomennettu neljä kirjaa, jotka kaikki kertovat miehestä nimeltä Greg Graves. Hän omistaa Seven Seas -nimisen yksityisetsivätoimiston ja kuten hän itse sanoo, hänelle pyhiä asioita ovat vain ”raha, skottilainen viski ja kauniit naiset”. Gravesia kutsutaan Big Eyeksi (yhdessä suomennoksessa Isosilmä, toisessa Teräväsilmä), mutta Graves ei ole itse tähän toimittajan antamaan lempinimeen tyytyväinen. Graves on kovan luokan naistenvihaaja: hän sanoo Villikissan alussa: ”Naisia vihaavat erakot ovat ainoita todellisia viisaita miehiä tässä mielettömässä maailmassa.” Hän on kuitenkin koko ajan valmis iskemään kurvikkaita naisia, joita hänen eteensä kirjoissa tepastelee. Kirjoissa on kuitenkin niin paljon muualta napattuja piirteitä (Graves on esimerkiksi huikean pitkä, mistä tulee mieleen Shell Scott), että on houkuttelevaa pitää Big Eye -kirjoja parodioina. Sellaisinakaan ne eivät ole kovin hauskoja, vaikka leukoja louskutetaan ja nyrkillä lyödään kasvoihin minkä ehditään. Kirjan Etsi sinä — minä tapan (1969) alussa Graves saa puhelun typerältä stripparilta, joka väittää tietävänsä, että Graves aiotaan tappaa. Tulenarassa bikinissä Graves löytää asunnostaan bikiniasuisen tytön, jonka housuihin on palanut reikä.
Edmondsin Big Eye -kirjat eivät ole ilmeisesti koskaan ilmestyneet Yhdysvalloissa. Kirjailijan agentilta Scott Meredith Literary Agencysta olen saanut kuulla, että Edmonds oli yksi niistä heidän edustamistaan kirjailijoista, jotka eivät 1960-luvun lopulla onnistuneet myymään teoksiaan Yhdysvaltain markkinoille, joten kirjat myytiin Skandinaviaan. Mikäli bibliografioihin ja Kungliga Bibliotekin kokoelmiin on luottaminen, Edmondsin Big Eye -kirjoja ei ole ilmestynyt edes Ruotsissa. Ainoa ruotsiksi käännetty Edmonds on sotakirja Pirullinen tehtävä. Siinä kolme vetelehtivää sotilasta määrätään etsimään pudonnut Zero-hävittäjä Filippiinien saaristosta, jotta Yhdysvaltain ilmavoimat voisivat tutkia sen salaisuuksia. Tämänkään teoksen alkuperäisiä julkaisutietoja ei ole saatavilla.

Rikosromaanit:
Etsi sinä — minä tapan. Puuma 69. Suom. Aila Virtanen. Viihdekirjat: Tapiola 1970. Alun perin Big Eye and the Torrid Target. 1969.
Kuumaa tavaraa. Puuma 62. Suom. Ritva Rekola. Viihdekirjat: Tapiola 1968. Alun perin Big Eye in Kiss or Kill.
Tulenarka bikini. Puuma 60. Suom. H. Suikkanen. Viihdekirjat: Tapiola 1968. Alun perin Big Eye and the Scorched Bikini.
Villikissa. Puuma 58. Suom. H. Suikkanen. Viihdekirjat: Tapiola 1967. Alun perin Big Eye and the Naughty Nudes.

Sotaromaani:
Pirullinen tehtävä. Voitto 45. Suom. H. Suikkanen. Viihdekirjat: Tapiola 1967. Alun perin The Devil Cheaters.