Kauan sitten Aamulehden Valo-liitteessä (jota tuskin moni enää muistaa) julkaistu kevyt ruokajuttu. Kirjoittaisin tämän nyt hiukan toisin, mutta en rupea editoimaan tekstiä kuitenkaan.
Vaahdotettu sokeri eli hattara on mahdollisimman kaukana arkiruoasta, vaikka varmasti monet lapset söisivät vaikka aamupalaksi, jos vain olisi saatavilla. Sen sijaan hattaraa syödään sirkuksissa, tivoleissa, markkinoilla.
Hattara on vanha keksintö. Asiasta on hiukan kiistelty, sillä vaahdotetusta sokerista on tehty erilaisia makeisia ja jälkiruokia jo 1700-luvulla. Hattarakoneen patentoivat ensimmäisenä kuitenkin amerikkalaiset karkkitehtailijat William Morrison ja John C. Wharton Tennesseen Nashvillestä. Heidän laitteessaan sokeria kuumennettiin pyörivässä astiassa, jossa oli pieniä reikiä. Tuloksena oli suussasulava pallo. Hattaran ensimmäinen nimi oli fairy floss eli keijukaishahtuva – voiko söpömpää enää kuvitella?
Morrison ja Wharton esittelivät keksintönsä St. Louisin maailmannäyttelyssä vuonna 1904 ja myivät melkein 70 000 annosta hattaraa 25 sentillä kappale.
Muutkin keksijät olivat samaan aikaan liikkeellä. Joidenkin mukaan hattaraa myytiin ensimmäisen kerran jo 1900 Ringley Brothersin sirkuksessa. Oli miten oli, hattara on selvästi modernin maailman luoma kulutushyödyke. Tai ehkä turhake.
Hattara ei ole Suomessa kuitenkaan ollut mikään itsestäänselvyys. Harva muistaa aikaa, jolloin pehmiksiäkin sai vain huvipuistoista. Hattaran syömisen esikuva tuli ulkomailta, erään tutun kertoman mukaan ainakin Aku Ankasta.
”Ameriikan herkultahan se näytti ja sitä piti saada Suomessakin, jos kerran Ankkalinnassakin sitä syötiin”, hän kertoo.
Ensimmäisen kerran tuttu söi hattaraa 1976 Linnanmäellä.
Hattara kuuluukin enemmän amerikkalaiseen kulttuuriin ja kokemusmaailmaan. Ne ovat osa sirkusten taikamaailmaa, jota esimerkiksi kirjailija Ray Bradbury on kuvannut romaanissaan Paha saapuu portin taa (1963).
Sen verran outoja asioita hattarat Suomessa tuolloin olivat, että kirjan tuoreessa käännöksessä puhuttiin puuvillasiemenmakeisista. Hattarahan on nykyään amerikaksi cotton candy, mikä johtuu sen puuvillan kukintoja muistuttavasta ulkonäöstä. Termi vakiintui vasta 1920-luvulla.
Englannissa hattara on candy floss eli karkkihahtuva. Sopiva nimi sekin. Hattara on tosiaan ehkä puhtainta karkkia mitä on. Se on pelkkää sokeria. Useissa karkeissa on sentään lisäksi kumia ja liivatetta tai vastaavia. Mutta hattara on pelkkää sokeria. Tai on siinä on tietysti myös väriainetta, mutta jos hattaran päälle kaataa vettä, sokeri liukenee välittömästi. Yhdessä hattarapallossa on yllättävästi vain pari lusikallista sokeria.
Kaikki eivät kumma kyllä edes pidä hattarasta.
”Pinkki, sokerihuurteinen huttu ei oikein maistunut. Oli kuin sokerista lasivillaa olisi mussuttanut”, sanoo yli kolmekymppinen karkkilalaismies.
Jossain vaiheessa hattarasta on aina luovuttava. Harva on syönyt hattaraa enää ylitettyään 15 ikävuoden maagisen rajan. Monet aikuiset kammoavat tivoleita, koska niissä joutuu helposti syömään lapselta ylijääneen hattaran loppuun. Aikuisen makumaailmaan pelkkä sokeri ei oikein kuulu.
Ehkä hattarasta luopuminen on osa aikuistumisriittiä. Sen hattaramaisuus, pilvimäisyys, sen rakenne ja ulkonäkö muistuttavat ihmistä niin paljon lapsuuden haaveista ja fantasioista – kuka lapsi ei olisi kuvitellut syövänsä pilveä? - että järkevä aikuinen ei voi sellaista kuvitellakaan syövänsä. Pilvet voivat joidenkuiden kohdalla vaihtua hiukan toisenlaisiksi.
Ehkä nykyinen teinimäinen uusaikuinen voisi kuitenkin hattaraa vedellä pelkäämättä kunniansa ja arvonsa menettämistä.
Paras tapa syödä hattaraa yli 30-vuotiaana olisi varmaankin kutsua hyviä kavereita hattarabileisiin, joissa jokainen tekisi oman hattaransa hattarakoneella. Niitä myydään lastenkutsujen vetonauloiksi etenkin jenkeissä, mutta hyvä markkinarako olisi varmasti tuputtaa niitä trendijutuiksi lapsuuden perään haikaileville kolmikymppisille.
(Kainalojuttu, jonka otsikkoa en enää tiedä)
Hattara ei ole ainoa tivoliruoka. Sen rinnalla kamppailevat monet muut ruoat, joita ei yleensä arkipäivinä syödä.
Pehmis. Jätskiä voi syödä talvellakin, mutta pehmistä vain kesällä. Pehmiksen keksijä oli amerikkalainen Tom Carvel, joka patentoi pehmislaitteen 1936. Sama mies keksi myös jogurttijäätelön 1970-luvulla.
Pop corn. Pop corn on maailman vanhin naksu: intiaanit tekivät sitä jo yli 5000 vuotta sitten. Heillä oli tapana heitellä maissinjyviä kuumille kiville, kun nuotio oli sammunut. Intiaanit käyttivät paahdettuja jyviä myös koristeina. Ensimmäiset uudisraivaajat söivät paahdettua maissia sokerin ja kerman tai maidon kanssa. Kaasulla ja höyryllä toimiva pop corn –kärry keksittiin 1880-luvulla. Yhdysvalloissa syödään vuosittain noin puoli miljardia kiloa pop cornia.
Snow cones. Suomessa vielä huonosti tunnetut snow conet ovat jäähilettä, jonka päälle kaadetaan makusiirappia. Näky on tuttu amerikkalaisista elokuvista ja tv-sarjoista. Idea on kuitenkin jo vanha: väitetään, että Rooman valtakunnassa syötiin jo ajanlaskun alun tienoilla vuorilta tuotua lunta, joka maustettiin siirapilla. Teollinen snow conejen teko alkoi 1930-luvulla – Yhdysvalloissa. Missäpä muualla?
Hot dog. Kaikkien purilaisten äiti – vai isä? – on yksinkertainen: sämpylä, jonka välissä on nakki. Alkuperää ei tiedetä, mutta kovin suurta kekseliäisyyttä ei ole tässä hommassa ehkä vaadittu. 1860-luvulla hot dogeja myytiin jo kärryistä New Yorkin Boweryssa.
Hot dogin muunnelma corn dog keksittiin ilmeisesti 1942, jolloin niitä myytiin Texasissa markkinoilla.
