tiistaina, huhtikuuta 27, 2021

C. B. Gilford

Tuntematon kirjailija, jolle tätä postausta tehdessä löytyivät etunimet ja elinvuodet. Lisäksi löytyy tieto, että hän toimi opettajana. Novelleja on niin paljon, etten jaksa etsiä niille alkuperäistä nimeä ja julkaisupaikkaa, jokainen voi itse etsiskellä niitä Fictionmags Indexistä täältä. Mainitaan lisäksi myös, että Gilford julkaisi kaksi scifi-romaania: The Liquid Man (lehdessä 1941, kirjana 1969) ja The Crooked Shamrock (1969), joista jälkimmäinen kuuluu niin sanottuun Ruritania-genreen kuvitelluista pikkuvaltioista, joiden kuninkaallisista perimyksistä tarinassa on kyse. 

C. B. eli Charles Bernard Gilfordista (1920-2010) ei ole saatavilla juuri mitään tietoja, mutta hän oli kuitenkin yksi ahkerimpia Alfred Hithcock’s Mystery Magazinen ja Ellery Queen’s Mystery Magazinen avustajia 1950-1960-luvulla. Gilfordilta on suomennettu joukko novelleja, jotka ovat ajalleen tyypillisiä ironiseen yllätykseen päättyviä tarinoita.
”Et saa surmata häntä” kertoo yksinkertaisesta maalaispariskunnasta, jonka riitoja yhtä yksinkertaiselta tuntuva apumies seurailee lautamajastaan käsin. Novellin lopussa haulikko kajahtaa useastikin, mutta lukija jää miettimään, kenen oli tarkoitus murhata kenet. ”Murhaajan matkassa” on Hitchcock-tyyppinen kertomus nuoresta naisesta, joka tutustuu junassa kahteen toisiaan vahtivaan mieheen. Toinen on asianajaja ja toinen hänen asiakkaansa murhaoikeudenkäynnissä, jossa mies on vapautettu. Asianajaja kuitenkin uskoo, että mies on syyllinen. Asetelma on hiukan teoreettinen. ”Pelossa” on kutkuttava tilanne: mies ajaa kolarin ja seuraa vahingoittuneena ja auton alle jääneenä, kuinka typerän tuntuiset ja kiinnijäämistä pelkäävät nuoret keskustelevat hänen kohtalostaan. Novellin lopetus töksähtää. ”Elävässä ruumiissa” koulupojat näkevät — tai luulevat näkevänsä —, kun heidän opettajansa murhaa naisopettajan ja upottaa ruumiin järveen. ”Kuoleman työnantaja” on tunnelmallinen kertomus miehestä, joka käyttää palkkatappajan palveluja yrittäessään saada tyttärensä onnelliseksi. Lopulta hän huomaa, että palveluille ei ole kuin yksi looginen loppu. Lopetus tekee novellista erikoisen fantasian. ”Kumpi on kuoleva?” esittää pirullisen ongelman: mitä tekee ammattitappaja, kun huoneessa, jossa hänen kohteensa pitäisi olla yksin, onkin kaksi naista, eikä hänellä ole kuin epäselvä käsitys siitä, minkä näköinen hänen kohteensa on. Lopetus on erityisen pirullinen.
Novellit:
Elävä ruumis, Apu 5/1960.
Et saa surmata häntä, Salapoliisilukemisto 4/1958.
Kiittämättömät perilliset, Apu 20/1960.
Kumpi on kuoleva? Apu 9/1959.
Kuoleman työnantaja, Apu 28/1960.
Käärmetalo, Apu 14/1959.
Lincolnin kuolinilta, Alfred Hitchcock yllättää 1/1960.
Mies korttipöydän ääressä teoksessa Olipa kerran murha.
Murha ei tule kello kaulassa, Apu 40/1959.
Murha Mars-tähden merkeissä, Alfred Hitchcock yllättää 1/1959.
Murha matkalla, Alfred Hitchcock yllättää 4/1960.
Murhaajan matkassa, Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 9. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1982. Ilmestynyt myös teoksissa Kuolema voi olla suloinen ja Murha on sydämen asia.
Nukke, joka vuoti verta, Apu 38/1959.
Pelko teoksessa Hitchcock esittää. Omnibus 11. Eri suomentajia. Tammi: Helsinki 1964.
Pelokas rouva, Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 6/1973. Ilmestynyt myös: Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 4. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1981.
Sopuisa kummitus teoksessa Hirttäjän tusina. Kurki 27. Suom. Väinö Tervaskari ja Vankka Vankkoja. Tammi: Helsinki 1963. Alun perin Alfred Hitchcock presents: A Hangman’s Dozen.
Tilastot eivät ole terveellisiä, Alfred Hitchcock yllättää 3/1959.
Varokaa vaarallista miestä! Apu 26/1959.

torstaina, huhtikuuta 15, 2021

Brian Garfield

Kun Brian Garfield kuoli kolmisen vuotta sitten, asiasta ei ollut suomalaisessa mediassa yhtään kirjoitusta. (Toimittamassani Ruudinsavussa toki oli, ja varmasti myös Dekkariseuran Ruumiin kulttuurissa.) Suomalaisessa Wikipediassa ei näköjään ole edes hänen kuolinvuottaan, aivan kuin hän olisi vielä elossa! Kyseessä on kuitenkin tärkeä ja aikoinaan ja, mikä tärkeintä, parhaimmillaan erinomainen kirjailija, jonka yhdestä teoksesta on tehty yksi 1970-luvun tunnetuimpia elokuvia (joskin Väkivallan vihollinen on Garfieldin ideoiden travestia, minkä Garfield itsekin pani merkille). Garfieldin vanhoja länkkäreitä on nyttemmin julkaistu uudestaan sähkökirjoina englantilaisen Piccadilly Publishing -kustantamon toimesta. 

Pulpografian esittelytekstin aloitus on tietysti tässä mielessä ongelmallinen ja ironinenkin, kun kukaan ei Garfieldia tunnu muistavan. Hänen uransa olikin jostain syystä mennyt katkolle 1990-luvulle tultaessa, tämä olisi pitänyt ottaa huomioon tarkemmin tekstiä tehdessä. 

Brian Garfield
Brian Garfield (1939-2018) on nykyään yksi suosituimpia ja arvostetuimpia kioskikirjoissa uransa aloittaneista rikoskirjailijoista. Garfieldin mainetta — ainakin Suomessa — tosin haittaa se, että hänet yhdistetään kärkkäästi Michael Winnerin epämiellyttävään vigilanttielokuvaan Väkivallan vihollinen (1974), koska se perustuu hänen romaaniinsa. Garfield on monta kertaa sanonut, ettei pidä elokuvasta, mutta silti hänet tunnetaan parhaiten juuri Väkivallan vihollisesta, samalla tavalla kuin Robert Bloch tunnetaan Psykosta.
Garfield aloitti uransa lännenkirjailijana. Range Justice oli hänen esikoisteoksensa vuonna 1960. Garfield oli kirjoittanut kirjan jo pari vuotta aikaisemmin, vain 18-vuotiaana, saatuaan opetusta vanhemman polven lännenkirjailija Luke Shortilta. Samoihin aikoihin Garfield yritti julkaista erilaisissa lehdissä. Kaikkiaan Garfield on kirjoittanut noin 40 lännenkirjaa, joista suuren osan salanimillä Frank O’Brian, Alex Hawk, Bennett Garland, Frank Wynne ja Brian Wynne. Jälkimmäisillä nimillä on suomennettu yhteensä kolme lännenpokkaria. Garfieldin omalla nimellään julkaisemien lännenkirjojen on kuitenkin sanottu olevan parempia kuin salanimillä julkaistut.
Garfieldin ensimmäinen rikoskirja oli vuonna 1962 Frank O’Brian -nimellä ilmestynyt The Rimfire Murders. Vuonna 1966 hän julkaisi kirjan The Last Bridge, ensimmäisen romaanin omalla nimellään. Garfieldilta on Väkivallan vihollisen lisäksi suomennettu varsin monta jännitys- ja vakoiluromaania. Parhaat näistä ovat Ihmismetsästys (1975) ja Todistaja (1977).
Garfieldin tunnetuin kirja Väkivallan vihollinen (1972) on aivan erilainen kuin Winnerin sen pohjalta ohjaama elokuva. Kirjassa on hyvin vähän toimintaa eikä se ole kovin jännittävä, elokuvassa Charles Bronsonin esittämä Paul Benjamin tappaa ihmisiä kuin laittaisi voita leivälle. Kirja ei puolustele Benjaminin tekoja, elokuvassa hänestä tulee sankari. Elokuvassa hän saa kiinni vaimonsa ja tyttärensä pahoinpidelleet miehet ja teloittaa nämä, kirjassa näin ei käy. Garfield käyttää melko taitavasti hyväkseen jonkinlaista moniäänisyyttä tai kerroksellisuutta: lehtiartikkelissa haastateltu psykiatri analysoi Benjaminin syöksykierteen ja artikkelin lopussa toimittaja sanoo sekä artikkelin että kirjan lukijalle: ”Se [murhaaja] voisi olla kuka tahansa, eikö voisikin. Joku, jonka tunnen, joku, jonka tunnet. Se voisit olla sinä.” Kirja jättää tarkoituksella epämiellyttävän ja hämmentyneen olon: Benjaminin tekoja ei puolustella, mutta silti osoitetaan, että ne ovat johdonmukainen seuraus siitä, mitä hänelle ja hänen perheelleen on tapahtunut. Garfield ei rinnasta Benjaminin kostoretkeä hänen pahoinpidellyn tyttärensä psykoosiin, mutta se käy taajaan lukijan mielessä.
Elokuva sai kolme vielä vastenmielisempää jatko-osaa 1980-luvulla. Garfield itse kirjoitti kirjalle yhden jatko-osan, jolla ei ole mitään tekemistä elokuvien kanssa. Suomeksi pokkarina julkaistu ja nimen Kuoleman pyörteissä saanut kirja Death Sentence (1975) on selvästi vastalause Winnerin elokuvan oman käden oikeuden ylistykselle. Kirjassa Benjamin, joka muuttaa työn perässä Chicagoon ja jatkaa siellä rikollisten tappamista, on selvästi jo muuttunut psykopaatiksi, joka on yhtä vaarallinen ja hullu kuin hänen uhrinsa. Film noir -vaikutteet ovat selviä kohtauksissa, joissa Benjamin kulkee öisessä kaupungissa riistaa etsiessään. Vertailu samana vuonna valmistuneeseen Martin Scorsesen Taksikuskiin on varmasti paikallaan. Garfield kirjoittaa kylmemmin ja etäisemmin kuin Väkivallan vihollisessa, mutta Kuoleman pyörteissä on silti edeltäjäänsä opettavaisempi. Benjamin tekee jopa parannuksen lopussa, mutta se ei auta, koska muut ovat ottaneet hänen työnsä tehdäkseen.
Toinen Garfieldin pokkarisuomennos Kuolema seuraa jälkiä on sujuva ja mukaansatempaava keikkakirja, jossa Garfield vaihtelee taitavasti näkökulmaa intiaanipoliisi Sam Watchmanin ja lentokoneella pakenevien ryöstäjien välillä. Kirja on osoitus Garfieldin monipuolisuudesta ja kyvystä kirjoittaa varsin erityyppisiä tekstejä.
Kuten jo kävi ilmi, on Garfieldin lännenkirjoja suomennettu kolme. Nimellä Brian Wynne on julkaistu kaksi ja nimellä Frank Wynne yksi. 1960-luvulla julkaistuissa Brian Wynne -kirjoissa seikkailee Jeremy Six -niminen sheriffi. Sarjan viimeisessä Sheriffin kostossa (1969) Six painuu Meksikoon Steve Lament -nimisen palkkatappajan perässä. Lament on kesken kapakkatappelun tappanut Sixin rakastaman naisen, joten Six hakee miehen oikeuden eteen. Lamentin on kuitenkin palkannut kapinallisarmeijaa johtava mies: Six joutuu päättämään, osallistuuko hän vallankaappaukseen vai ei. Kirjan juonenkuljetus on välillä vähän holtittoman tuntuista, mutta monet henkilöhahmot ovat sympaattisia eikä lajityypille ominaista sadistista väkivaltaa juurikaan ole ja vallankaappaajien kuvauksessa on empatiaa. Kirjan kyllä onnistuu melkein pilaamaan se, että meksikolaisten kapinallisten johtajan nimi on Carlos Santana.
Garfieldin teoksiin perustuvista elokuvista tunnetuin on jo mainittu Väkivallan vihollinen, toiseksi tunnetuin on todennäköisesti Ronald Neamen Ruutuhypyt (1980), joka on nähty Suomessa myös nimellä Vakoilijan jäljillä. Garfieldin tuottama ja hänen Bryan Forbesin kanssa käsikirjoittamansa elokuva perustuu Ihmismetsästykseen. Kirja ja elokuva ovat keskenään erilaiset, vaikka niissä on sama juoni ja samat henkilöt: kirja on vakava, mutta elokuva on hauska ja satiirinen.
Suomessa on nähty myös Andrew McLaglenin ohjaama lännenelokuva Armoton ajojahti (1976) ja Michael Millerin tv-elokuva Epätoivo ei lue lakia (1988). George Gagen Fleshburn — kosto (1984), jossa on Garfieldin alkuperäiskäsikirjoitus, on lännenelokuvan ja kauhuelokuvan risteytys. Richard Comptonin Wild Times (1980) ja Lee H. Katzinin Relentless (1977) ovat tv-elokuvia; edellistä pidetään hyvänä. Jälkimmäinen perustuu kirjaan Kuolema seuraa jälkiä.
Garfield soitti pianoa rock-bändeissä nimeltä The Casuals (1959) ja The Palisades (1962—63).

Rikosromaanit:
Kuoleman pyörteissä. Manhattan 153. Suom. M. Hossa. Vaasa: Vaasa 1979. Alun perin Death Sentence. Evans 1975.
Kuolema seuraa jälkiä. Manhattan 119. Suom. J. V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1975. Alun perin Relentless. World 1972.
Lännenromaanit nimellä Brian Wynne:
Häikäilemättömät. Sheriffi 43. Suom. R. Rekola. Viihdekirjat: Tapiola 1968. Alun perin The Bravos. Ace 1966.
Sheriffin kosto. Montana 83. Suom. M.-L. Aalto. Viihdekirjat: Tapiola 1972. Alun perin Big Country, Big Men. Ace 1969.
Nimellä Frank Wynne:
Korkein panoksin. Montana 71. Suom. R. Säämänen. Viihdekirjat: Tapiola 1969. Alun perin The Lusty Breed. Ace 1967.

tiistaina, huhtikuuta 06, 2021

William Campbell Gault

Pitkästä, pitkästä aikaa näitäkin. En onnistunut löytämään Gaultin novellien alkuperäisiä nimiä, mutta "Seinät ovat kestävät ja korkeat" -novellin alkuperäisen nimen korjasin. En kauheasti välitä tässä pätkässä olevasta kuvailusta ("Gaultin yksityisetsiväkirjoja luonnehtii jne."), mutta en rupea kuitenkaan tekstiä sen kummemmin korjailemaan. 

William Campbell Gault (1910—1995) on yksi parhaita lajityypin kirjailijoita, mutta häntä ei Suomessa kuitenkaan juuri tunneta. Gaultin huippukausi sijoittuu 1950—60-luvulle, mutta hän kirjoitti vielä 1980-luvulla. Gault toimi hotellinomistajana, mutta aloitti kirjailijan uransa 1930-luvulla. Gaultin oli nopeasti siirryttävä kioskikirjojen pariin, sillä pulp-lehdet kuolivat juuri samoihin aikoihin, kun hän pyrki pinnalle. Hän sai kuitenkin novelleja julkaistuksi aika paljonkin vuosina 1940—61 sellaisissa lehdissä kuin Ten Story Detective, 10 Detective Aces, Detective Story, Dime Mystery, Manhunt ja Saint.
Gaultin kaksi vakiohahmoa olivat kalifornialaiset yksityisetsivät Brock Callahan ja Joe Puma. Edellinen esiintyi ensimmäisen kerran kirjassa Ring Around Rosa (1955), jälkimmäinen taas kirjassa Shakedown (1953). Callahan, entinen jalkapalloilija, heräsi henkiin 1980-luvun alussa aloitetussa sarjassa, jonka ensimmäinen kirja oli The CANA Diversion (1980). Tässä teoksessa Callahan selvittää kollegansa Joe Puman katoamista. Gaultin yksityisetsiväkirjoja luonnehtii muun muassa se, että varsinkin Callahan on kärkäs havaitsemaan ja tuomitsemaan tekopyhyyden ja valehtelun, ja se, että sankarit ovat Chandlerin tuotannon ystäviä. Monissa kirjoissa henkilöt viittaavat Chandlerin tuotantoon. Muuten Callahan- ja Puma-kirjat ovat tavanomaisia, hyvin tehtyjä ja tunnelmallisia yksityisetsiväkirjoja.
Gault kirjoitti rikoskirjojen lisäksi myös paljon urheilutarinoita nuorille, ja monet hänen dekkareistaankin sijoittuvat urheilun maailmaan. Ross Macdonaldin Sininen syke (1976) on omistettu Gaultille, mutta suomennoksesta omistus on otettu pois.
Gaultilta on suomennettu valitettavasti vain kourallinen novelleja. Typerällä nimellä julkaistu ”Hurmuri-Joe menee ansaan” kertoo klarinettia mestarillisesti soittavasta naistensankarista, joka menee vipuun pelehtiessään kuuluisan orkesterinjohtajan vaimon kanssa. Kun orkesterinjohtaja murhataan, epäillään tietysti klarinetistia — Joeta. Joen veli, tarinan minä eli uhkapeluri Paul Cornell selvittää rikoksen. Nopea ja menevä novelli, jonka loppuratkaisu tulee liian nopeasti. ”Seinät ovat kestävät ja korkeat” (1947) on tummasävyinen ja kohtalonomainen noir-novelli miehestä, joka vapautuu vankilasta ja ryhtyy selvittämään rikosta, jonka vuoksi hänet on tuomittu syyttömänä. Novellin nimen seinät tarkoittavat vankilan muureja, jotka eivät häviä, vaikka vankilasta pääseekin pois. Tarinan onnellinen lopetus vaikuttaa kompromissilta.
Karski yksityisetsivä Red Barry esiintyy novellissa ”Vaihdettu kuolema”, jossa hän joutuu selvittelemään rikkaan lesken ongelmia. Barry törmää entiseen linnakundiin, joka ammutaan saman tien. Vaikuttaa siltä, että kuolleeksi luultu rikas aviomies onkin elossa. Novelli on karski ja äärimmäisen kovaksikeitetty, loppuratkaisu on kuitenkin selittelevä.
”Kuolema laskee kymmeneen” on realistinen nyrkkeilytarina, jossa toinen ottelijoista kuolee tyrmäykseen. Tapon aiheuttanut nyrkkeilijä törmää asiaa selvitellessään ahneuteen ja petturuuteen. Tässäkin novellissa Gault kuvaa tarttuvasti ihmisten ilkeyttä ja pahansuopuutta ja tulee hyvin lähelle noir-elokuvien tunnelmaa.
Uudemmissa Book Studion julkaisemissa antologioissa on pari Gaultin tarinaa.

Novellit:
Hurmuri-Joe menee ansaan, Seikkailujen Maailma 4/1954.
Kuolema laskee kymmeneen, Seikkailujen Maailma 9/1954.
Seinät ovat kestävät ja korkeat, Seikkailujen Maailma 8/1949. Alun perin The Walls Are Hard and High, Detective Tales, toukokuu 1947.
Vaihdettu kuolema, Seikkailujen Maailma 1/1954.