Samuudellisuus: essee

Turun Ylioppilaslehteen 1990-luvun lopulla tehty esseen tapainen kolumni, joka aika hyvin sopisi mukaan pieneen Banalologioita-kirjaan. Siinä olevat tekstit olivat lievästi pilke silmäkulmassa tehtyjä enkä ollut niissä täysin tosissani, ja sama pätee tähänkin - tai pätenee, täysin varma en enää voi olla. Muistan kyllä tuon alussa kuvatun kokemuksen, jossa mustan, harmaan ja ruskean eri sävyt sulautuivat toisiinsa oudoksi matoksi. Nythän 2010-luvun puolivälissä samat värit tai värittömyydet ovat muotia, kuljemme 15 vuoden sykleissä. Ensiksi tragedia, sitten farssi vai miten se Marx sanoikaan? 

Suunnaton visuaalinen elämys Stockmannin miesten osastolla: kevään muotivärit ovat värittömiä, epävärejä. Vaatteet sulautuvat toisiinsa ennennäkemättömällä tavalla eikä niitä voi erottaa toisistaan. Jokainen vaate näyttää toiseltaan, koska niiden värittömyys on samaa.

Samaan aikaan tamperelaiset ystäväni ovat mananneet Finnkinon kompleksia: "Vituttaa mennä aina samaan paikkaan, kun menee elokuviin." Eräs muisteli kaiholla lopetettavia teattereita, joissa hän oli pienempänä hankkinut elokuvallisen perustietämyksensä. Osa näistä on ilmeisesti ollut hyvinkin epämääräisiä paikkoja, kuten jo kauan sitten lopetettu Ilves, jossa esitettiin alkuillasta pornoa ja sen jälkeen klassikkoja.

Kun paikat vähenevät, niihin ei enää voi liittyä mitään nostalgiaa. Paikka, jossa tapahtuu kaikki, ei voi olla mikään muistelun kohde, koska sen tuntu on jäsentymätön. Tuskin kukaan tulee muistelemaan kaiholla sitä, että hengaili kavereitten kanssa Hansa-korttelissa tai Tampereella Koskikeskuksessa. Kliinisyys tukahduttaa muistot. Pornoteatterin imelä haju on varmasti jäänyt vahvemmin mieleen kuin joka puolella tuoksuva popcorn.

Nyt kuitenkin näköjään halutaan, että kaikissa paikoissa voi tehdä kaikkia hommia. Uudet elokuvakompleksit ovat osa sumeaa virtaa, jossa voi tehdä ihan mitä tahansa: käydä siiderillä savuttomassa baarissa, tutustua etnografiseen aineistoon museossa, syödä elokuvissa sitä varten tehdyiltä penkeiltä. Elokuva sijoittuu näin luontevaksi osaksi sellaista elämää, jossa asioiden välillä ei ole enää mitään eroja. Elokuvatkaan eivät pian erotu toisistaan. Asiakaskyselyjen perusteella tamperelaisen kompleksin yleisö haluaa katsella vain yhtä elokuvaa, Titanicia.

Trendi on siis samuudellisuus. Haetaan muotoja, jotka sekoittuvat toisiinsa. Elämykset koetaan paikoissa, joissa niiden välille ei voi tehdä eroja. Rakennukset näyttävät kaikki samoilta. Sanomalehtejäkään ei tarvita kuin yksi. Älykkönuoriso hakee Helsingin Sanomien viikkoliitteestä kaiken tarvitsemansa älyllisen sisällön. Pinnallinen hassutusjournalismi kertoo kaikesta kaiken. Pienemmissäkin lehdissä trendi on tämä: Aamulehden Treffi ilmestyy ties monessa sanomalehdessä, Turun Sanomissakin, joka sentään on olevinaan eri konsernia.

Esimerkkejä voi löytää vaikka kuinka paljon. Kaikki pitävät Ultra Brasta, joka kuulostaa aiemmilta sukupolvilta. Apocalyptica tekee hevistä konserttimusiikkia. Nuoret tytöt käyttävät hametta ja housuja samaan aikaan: kahden eri vaatekappaleen välillä ei ole mitään eroa. Puhutaan uusyhteisöistä, joiden jäsenet haluavat erota muista. Markkinatalous kuitenkin imee nämäkin yhteisöt osaksi itseään: live-roolipelit ja sadomasokistien tyyli ovat kohta osaa samaa samuudellisuutta, jossa ei voi tehdä eroja. Alakulttuurit sulautuvat talouden nimissä jatkuvasti yläkulttuuriin - tai pikemminkin niin, että yläkulttuuri on osa alakulttuureja. Ja mitä kertoo se, että jotkut aina välillä haaveilevat verkkominuudesta, joka sekoittuu toisiin minuuksiin kenenkään sitä estämättä? Kaikki voisivat sulautua yhteen suunnattomaksi verkkoMinäksi (netI), jolle jokainen kokemus on yhtä ja samaa kokemusta.

Sekalaista katastrofien historiaa

Onnettomuus, kriisi, katastrofi -kirjan arvostelu Agricola-tietoverkkoon (eli todennäköisesti on muuallakin netissä vielä luettavana). En ole ihan varma, onko levykkeeltä löytynyt teksti kokonainen vai jääkö se lopussa keskeneräiseksi. Muistan kyllä hyvin, etten ollut ollenkaan kirjasta innostunut, vaikka siinä pari hyvää tekstiä onkin.

Yleinen marmatus seminaareista koostettujen artikkelikokoelmien kohdalla on se, että ne ovat hajanaisia ja että artikkelit antavat perin satunnaisen katsauksen aiheeseensa. Joskus tulee jopa miettineeksi, miksi artikkelikokoelmia ylipäätään julkaistaan. Toisaalta yksittäinenkin artikkeli saattaa oikeuttaa kokoelman olemassaolon.

Turun yliopiston yleinen historia järjesti syyskuussa 1995 seminaarin Onnettomuus, kriisi, katastrofi (tämäntyyppiset kolmiosaiset nimet - "sukupuoli, identiteetti, toiseus" - alkavat olla jo klisee), jossa pohdittiin monipuolisesti ja poikkitieteellsiesti katastrofien historiaa ja niiden henkisiä ja fyysisiä vaikutuksia. Seminaarista koostettiin Lopun alku -kirja seuraavana vuonna ja siinä on monia artikkelikokoelmien huonoja puolia, joskin muutamat artikkelit ovat itsessään jo sen verran mielenkiintoisia, että kirja puoltaa paikkaansa.

Monitieteellisyys on säilynyt kirjassakin ja osat on jaoteltu, ihan järkevästi, katastrofien uutisointiin, niiden henkisiin vaikutuksiin sekä luonnon ja tekniikan riskeihin.

Hannu Salmi kirjoittaa teoksen johdannossa monia järkeviä sanoja. Hän toteaa, että katastrofifiktio on noussut 1800- ja 1900-lukujen teollistumiskehityksen myötä esiin aivan uudella tavalla. "Mitä enemmän länsimainen ihminen on luonut teknisiä uutuuksia", Salmi kirjoittaa, "aistiensa ja raajojensa mekaanisia jatkeita tai tavaratuotantonsa kiihdyttimiä, sitä riippuvaisemmaksi yhteiskunta on tullut tekniikasta." Salmi epäilee, että katastrofifiktio - romaanit, elokuvat, uutiset - on "terapeuttinen välttämättömyys, jolla yhteiskunnan lisääntynyttä kriisipotentiaalia on yritetty hallita." Katastrofit ovatkin tulleet tieteellisen mielenkiinnon kohteeksi nimenomaan saksalaisen sosiologi Ulrich Beckin kriisiyhteiskuntaa koskevien kirjoitusten myötä. Niitä käsittelee Ilmo Massa Lopun alkuun kirjoittamassaan artikkelissa.

Vaikka Beckin käsitteistöä on viime vuosina myös kritisoitu paljon, kriisiyhteiskunnasta puhuminen on jonkin verran selkiyttänyt yhteiskunnallista keskustelua. On tullut selväksi, että länsimainen ja globaali yhteiskunnallinen toiminta aiheuttaa aina sivuvaikutuksia, oli kyse sitten atomivoimalapäätöksistä tai AY-pomojen puhetta naisista "handicappeina". Teoilla on nykyään sellaisia vaikutuksia, joista emme itse välttämättä tiedä mitään. Tämä asettaa haasteen myös perinteiselle subjektikäsitykselle, jossa tekijä on tekojensa herra ja hallitsija - miten näin voisi olla, jos teoilla on sellaisia vaikutuksia, jotka näkyvät vasta vuosien kuluttua?

Lopun alku -kirjassa on turhantuntuisia artikkeleita. Näin on esimerkiksi Kalervo Hovin lyhyt juttu Estonian tuhosta - on vaikea hahmottaa, mikä on Hovin artikkelin funktio. Ehkä se puolustaa paikkaansa tiiviinä kertauksena, mitä tapahtui. Varsinaista analyysia tuhon syistä tai sen seurauksista ei tule. Myöskin Liisa Eräsen artikkeli Traumapsykologian lyhyt historia vaikuttaa turhalta - aihe on tärkeä ja kiinnostavakin, mutta Eränen kirjoittaa aivan liian pitkästi. Hänen artikkelinsa on pisin kirjan teksteistä ja olisi vain hyötynyt karsimisesta. Vaikuttaakin siltä, että kirjan toimitus olisi jäänyt hiukan puolitiehen.

Tämän positiivisena kääntöpuolena on taas muita artikkeleita, jotka esittävät kiinnostavia ajatuksia. Rauno Tenovuon artikkeli Ilmakehän muutokset ihmiskunnan uhkana tarjoilee tiiviisti sellaista tietoa, jota ei tavallisen maallikkolukijan saatavilla paljonkaan ole. Lisäksi Tenovuo kiistää monia kasvihuoneilmiöön liittyviä käsityksiä - paljon ei ole puhuttu siitä, että ilmansaasteet hidastuttavat kasvihuoneilmiötä, koska fossiilisista polttoaineista syntyvä rikkidioksidi heijastaa auringon säteitä takaisin.

Monet kirjan katastrofien mentaalista puolta valottavat artikkelit ovat tutustumisen arvoisia, varsinkin Hannu Salmen teksti onnettomuusuutisointien historiasta valottaa asiaa monipuolisesti. Pirjo-Liisa Niinimäen Hartolan vaimosta jäi vain tuohivirsu käsittelee kiinnostavasti suomalaisten arkkiveisujen (yleensä neljäsivuisten, usein omalla kustannuksella painettujen virsityylisten, murhia yms. käsittelevien laulujen) välittämää kuvaa katastrofeista.

Kirjassa ei puhuta sanallakaan erityisestä katastrofi-, raunio- tai saasteromantiikasta. Jo 1700-luvun puolesta välistä asti varsinkin eurooppalaisessa ajattelussa on esiintynyt ajatuksia siitä, että tuhoutumisessa on jotain ylevää, subliimia. Ihminen on voinut tarkkailla luonnon voittokulkua etäällä ja kokea subliimin elämyksen. Tämä synnytti mm. keinotekoisten raunioiden muodin 1700- ja 1800-luvun puutarhataiteessa. Saasteromantiikka taas näkyy edelleenkin mm. dekadenteissa rockvideoissa ja science fiction -elokuvissa (Blade Runner).

V. S. Naipaul: Elämän kuva

Turun Sanomiin 15 vuotta sitten tehty kirja-arvostelu.

Puolikkaat ihmiset huijaavat itseään

V.S. Naipaul: Elämän kuva (Half a Life, 2001). Suom. Juhani Lindholm. Otava.

Tuoreen Nobelin kirjallisuudenpalkinnon saanut V.S. Naipaul käsittelee tuotannossaan etnisyyden ja väärän identiteetin ongelmia. Juuri ennen Nobelin palkintoa suomeksi tulleen Elämän kuvan alkuperäinen nimi onkin "puolikas elämää", joka on teokselle parempi nimi kuin nykyinen. Kirjan kaikki henkilöt elävätkin toisten elämää, toisten kautta, toisten ihanteita.

Kirja alkaa nimettömän miehen kertomuksella siitä, kuinka hänestä tuli olosuhteiden pakosta tai jopa sattumalta arvostettu mietiskelijä maailmansotien välisessä Intiassa. Hän haluaisi seurata mahatman jälkiä ja aiheuttaa mellakoita käytöksellään, mutta hän ei uskalla. Hänen tempauksensa - brittiromaanien polttaminen koulun pihalla - jäävät tyystin huomaamatta.

Kirjan varsinainen päähenkilö on kuitenkin nimettömän miehen poika, Willie Somerset Chandran. Hän kantaa toisessa etunimessään englantilaisen kulttuurin painolastia eikä pääse siitä ikinä irti: hän ei kirjan aikana opi tuntemaan itseään. Eikä oikein muitakaan. Willien seikkailut 50-luvun Lontoossa ja 60-luvun Afrikassa ovat täynnä väärinymmärryksiä.

Naipaul kuvaa melkein pelkästään niitä, jotka elävät puolinaista elämää. Myös siirtomaaisännät elävät Naipaulin mukaan puolikasta elämää. Naipaul sanoo, että ihmiset huijaavat itseään. Elämän kuvan toistetuimpia lauseita on: "Negroidinen geeni on resessivinen." Sen toistelijat himoavat sulautumista valtaväestöön.

A. W. Yrjänän ensimmäinen runokirja

Kirjoitin tällaisen arvostelun A. W. Yrjänän ensimmäisestä runokokoelmasta vajaa kymmenen vuotta sitten Turun Ylioppilaslehteen. 

Älykkörockkarjun runous yllättää

A.W. Yrjänä: Arcana. LIKE: Helsinki 1997. 99 s.

On aluksi vaikea suhtautua A.W. Yrjänän kaltaiseen hahmoon, kun tämä julkaisee esikoisrunokokoelmansa. Pinnalla ovat ensinnäkin ironia, kyynisyys ja epäusko. Voiko älykkörockin karju, josta postmodernit runotytöt näkevät märkiä unia, olla myös vakavasti otettava runoilija? CMX:n sanoitukset, niin mielenkiintoisia kuin ne useasti ovatkin, eivät välttämättä toimi luettuina (mikä on tietysti melkein kaiken rocklyriikan ongelma), vaan ne vaativat tuekseen yhtyeen hardcoretangon.

Kun kuitenkin lukee Arcanaa, tunteet väistyvät. Asenne muuttuu kyynisestä ja epäuskoisesta hämmästyneeksi ja yllättyneeksi. Yrjänä on yllättävän vanhanaikainen runoilija ja hän kääntää tämän vanhanaikaisuuden hyveekseen. Tässä vaiheessa on vielä vaikea sanoa, millainen on Yrjänän tulevaisuus julkaisevana runoilijana. Tuli & Savu -lehden tuoreessa numerossa julkaistu sikermä "Jokivartisen runoja", jonka joissain runoissa on osin samoja aineksia kuin Arcanassakin, ei ole yhtä hyvä. Yrjänä sortuu esimerkiksi "Pääkaupunki"-nimisessä runossa tieteellistä kieltä ja murretta sekoittaessaan liian helppoihin ratkaisuihin. 

Helsingin Ylioppilaslehden haastattelussa Yrjänä sanoo, että hänen runojensa välistä putoilee hyllymetreittäin kirjoja. Runot on siis ladattu täyteen intertekstuaalisia viitteitä, minkä ilmeisesti pitäisi tehdä runojen lukemisen vaikeaksi nk. tavalliselle lukijalle. Yrjänä hiukan valehtelee: vaikka hänen runonsa ovat oppineita, ne eivät ole samalla tavalla (teko)vaikeita ja (teko)syvällisiä kuin monien hänen aikalaistensa runot. Yrjänän vanhanaikaisuus runoilijana on siinä, että hän käyttää suurimmaksi osaksi sanoja, jotka me kaikki tunnemme. Ja kun hän käyttää uskonnon tai uskonnollisen mystiikan oppisanoja, hän käyttää niitä sen verran harvoin, että ne yleensä pysäyttävät lukijan (elleivät sitten paljasta runoa ontoksi). Mielenkiintoisempi kuitenkin on tapa, jolla runot näyttävät olevan ristiriidassa nimiensä kanssa. Näin esimerkiksi runossa "Krotona", jonka mahdolliset mystiset sisällöt aukenevat vain vähitellen: "Sinä et kuvittele muuta kuin / mitä Näet / sekin sattuu / niinkuin kaikki mitä ei itse hallitse // Rapsutan kissaa / se on nukkuvinaan / muistelee Egyptin aikoja // Laitan pihassa kiviä peräkkäin / sanoja / en sano mitään / teen aitaa".

Vaikutelma, jonka Yrjänän runoista saa, on itse asiassa pyhien kirjoitusten vaikutelma. Aivan kuin lauluteksteissään, Yrjänä manaa. Nyt sävy on vain rauhallisempi, sisäänpäinkääntyneempi, enemmän keskeislyyrinen. Kerrottavina eivät ole irvokkaat tarinat maailman pahuudesta, vaan paljon lukevan minän epävarmuus tiedosta ja sen keinoista. "Kartta on alue / minuus solmu johon / miekka ei pysty", sanoo kokoelman aloittavan "Keter"-runoelman viides säkeistö. Yrjänä luottaa hiljaisiin paradokseihin, joiden ristiriitaista luonnetta ei aina tajua kovin nopeasti.

Aivan täysin onnistunut Arcana ei kuitenkaan ole. Helsingin Sanomain Jukka Petäjä ehätti jo kiittelemään sellaistakin runoa kuin "Isättömät". Runossa ei kuitenkaan ole mitään uutta: se on nopein vedoin piirretty kuvaus kolmen pojan elämästä, joka päättyy toisen pojan itsemurhaan ja toisen juoppouteen (vain runon muisteleva minä on säästynyt, vaikka hänestä ei sen enempää kerrotakaan). Petäjä kiitteli nimenomaan kuvaa suomalaisesta miehestä: eikö tämä ole aivan samaa, jo hiukan kliseistä tarinaa suomalaisen miehen kurjuudesta? Saman osaston muutkin runot lähentyvät arkipäivää tavalla, joka ei tee oikeutta muulle kirjalle. "Löin rikki" -niminen, jonkinlaisesta vieraantumisesta kertova runo on jo hiukan tavanomainen ja turha. Myös "mystisemmässä" ilmapiirissä liikkuva "Maa" päättyy antikliimaksiin: "Alan olla vanha oppimaan / nuori opettamaan / en jaksa väitellä / uskon totuuksien / syövyttävään voimaan".

On kuitenkin suomalaisessa nykyrunoudessa harvinaista, että runoilija pystyy pysäyttämään lukijan niinkin hienovaraisilla tavoilla kuin Yrjänä tekee. Silloin, kun hän onnistuu, hän on ehdoitta runoutemme kärkeä. Silloin, kun hän epäonnistuu, tuloksena on harmillista keskinkertaisuutta.

Nathanael West: Balso Snellin unielämä

Helsingin Sanomiin vuonna 2003 tehty arvio kirjasta, joka varmasti jäi hyvin vähälle huomiolle. En tiedä, oliko tässä varsinaista otsikkoa, nyt tuo otsikkona oleva lihavoitu teksti oli Hesarissa käytetty ingressi. 

Amerikkalaisen merkkikirjailijan rivo esikoinen vihdoin suomeksi

Nathanael West: Balso Snellin unielämä (The Dream Life of Balso Snell). Suom. Asmo Koste. Nastamuumio. 92 s.

Runoilija Balso Snell käyskentelee Troijan lähistöllä ja löytää kreikkalaisten kuuluisan puisen hevosen. Balso Snelliä kiinnostaisi nähdä, mitä hevosen sisällä on, mutta ainoa aukko, josta hän pääsee sisään, on hevosen peräreikä.

”Oi Anus Mirabilis!” huudahtaa runoilija. Amerikkalaisen Nathanael Westin esikoisteos Balso Snellin unielämä on alkanut.

Nathanael West, jonka nykylukija muistanee parhaiten Miss Lonelyheartsin kirjoittajana, aloitti kirjailijan uransa 30-luvun amerikkalaisille kirjailijoille tyypillisesti. Balso Snellin unielämä ilmestyi Pariisissa 1931 500 kappaleen painoksena. Kustantaja oli ajalle ominainen avantgarde-kustantamo, joka ei onnistunut markkinoimaan kirjaa millään tavalla. Kirja on viimeinkin ilmestynyt suomeksi – kulttuuriteosta hatunnosto pienelle Nastamuumiolle.

Balso Snellin unielämä on Westin kaikista neljästä romaanista selvimmin velkaa eurooppalaiselle dadaismille ja surrealismille. Kirja liikkuu koko ajan vikkelässä groteskissa tyylilajissa – hevosen peräreiästä sisään tunkeutuminen on vasta alkua – eikä West piittaa kerronnan logiikasta tuon taivaallista. Runoilija Balso Snell liikkuu hevosen sisällä ja törmää vähintäänkin swiftiläisiin henkilöhahmoihin, joilla kaikilla on oma omituinen tarina kerrottavanaan.

Itse tarinan päähenkilö, runoilija Balso Snell, on mahdollisimman epätodellinen hahmo. Häntä voi halutessaan pitää Westin omakuvana, mutta ei sekään tunnu uskottavalta, koska Snell pitää hevosen sisällä asuville ihmisille järjettömiä palopuheita. Yhdessä hän vaahtoaa hevosen sisämaailman oppaalle, joka on juuri mainostanut ”doorilaista eturauhasta, joka on turvonnut ilosta ja hyvän tuulen yltäkylläisyydestä”, että kyse on pikemminkin baptistisesta peräpukamasta. Lisäksi Snell on sitä mieltä, että hevosen sisukset ovat huomattavasti vaatimattomampi näkymä kuin esimerkiksi Keskusasema ja Yale-areena. Mutta kun opas kertoo tarinan käärmeestä, joka tunkeutuu sisään filosofi Apolloniuksen alapäähän, Snell antaa kaiken anteeksi.

Tyylilaji ei kuitenkaan valitettavasti pidä koko kirjan ajan. Kertomus pyhästä kirpusta, joka asui Jeesus Kristuksen kainalokuopassa, on erittäin hyvä, mutta tarina naisvihamielisestä runoilijasta ja tämän nuorelle naiselle kirjoittamista kirjeistä on pitkäpiimäinen. Tässä episodissa West ilmeisesti parodioi ajalle tyypillistä romantiikkaa, mutta vanhentuneiden tyylilajien pilkkaaminen ei välttämättä avaudu myöhempien aikojen lukijalle.

Sama vaivaa yhtä Westin romaaneista, lama-aikaan kirjoitettua Iisiä miljoonaa (1934), joka pilkkaa varsin avokätisesti 1800- ja 1900-lukujen vaihteen suosittuja Horatio Alger –lukemistoja. Algerin ja muiden naiivin optimististen sankarien ajoista on edetty niin pitkälle, että lukija ei saa Westinkään tekstistä pitävää otetta.

Vaikka se ei selvästi ole tarkoituskaan. West haluaa dekonstruoida tai ainakin dadaistisesti tuhota kaiken aiemmin lukemansa länsimaisen kirjallisuuden. Nimenomaan tässä kirjassa hän on kiinnostava esikuva vaikkapa William S. Burroughsin tuleville manikealais-skatologisille fantasioille. Pääsi West lopputulokseensa tai ei, niin Balso Snellin unielämä kaipaisi kuitenkin hiukan tiivistämistä, vaikka se onkin Westille tyypillisesti hyvin lyhyt kirja.

Kirjan teema nousee kuitenkin vahvasti esiin. Kaikki kertomukset, joita sivilisaatio meille tarjoilee, ovat naurettavia ja todistavat vain ihmistä itseään vastaan kohdistetusta vihamielisyydestä. Snell päättää, että tästä lähin hän itse kirjoittaa omat tarinansa. Westin myöhemmät kolme romaania, varsinkin viimeiseksi jäänyt Heinäsirkan aika (1939), olivatkin nimenomaan pyrkimyksiä kirjoittaa ilman kompromisseja.

Kustantajalle miinusta rumasta kannesta. Myös pieni esi- tai jälkipuhe olisi ollut sekä paikallaan että helppo tehdä. Balso Snellin pariin ummikkona tuleva on helposti ymmällään.

Tietokulma

Nathanael West (1903-1940) kuoli täydellisen tuntemattomana auto-onnettomuudessa.
Oikea nimi: Nathan Weinstein.

Julkaistut romaanit:

Balso Snellin unielämä (1931), Vastaathan kirjeeseeni, Miss Lonelyhearts (1933), Iisi miljoona eli Lemuel Pitkinin monet menetykset (1935), Heinäsirkkojen aika (1939).

West toimi käsikirjoittajana Hollywoodissa kirjoittaen lähinnä unohdettuja B-luokan musikaaleja.

Löydettiin uudelleen 50-luvulla, jolloin Westiä alettiin pitää yhtenä tärkeimpänä 30-luvun amerikkalaisena kirjailijana.

Ernesti Hentunen

Tämä teksti varmaan löytyy netistä muualta, se on Agricola-verkkoon tehty arvostelu Ernesti Hentusen elämäkerrasta. Ostin muuten kirjan melko vastikään divarista, kun olin alkanut katua, että olin antanut saamani arvostelukappaleen pois.

Mikko Uola: Ernesti Hentunen - tasavallan hovinarri. Suomalaisen populismin juurilla. Turun Yliopiston Poliittisen historian tutkimuksia 7. Turku 1997. 172 s.

Ernesti Hentunen (1855-1951) oli ilmiö suomalaisessa politiikassa ja kulttuurielämässä: isotteleva, häijysuinen ja poliittisilta mielipiteiltään vähintäänkin omituinen julkisuuden henkilö.

Hentunen oli lakimies, joka oli ainakin omien sanojensa mukaan väitellyt Sorbonnen yliopistossa. Lakimiehen taustaansa hän saattoi käyttää hyväksi, kun hän kävi monia oikeustaisteluja häntä vastaan nostetuista kunnianoikeudenloukkauksista. Hentunen julkaisi vuodesta 1928 vuoteen 1951, aina kuolemaansa saakka, monia lehtiä, joista tunnetuin oli epäilemättä Totuuden Torvi. Lehden nimestä on tullut lentävä lause - vähemmälle huomiolle ovat jääneet Hentusen muut, kenties lennokkaamminkin nimetyt lehdet Kovaääninen, Minä Ulvon ja joululehti Orjan Joulukellot. Totuuden Torvessa, jonka nimiösivulla ilmoitettiin sen ilmestyvän "tarpeen vaatiessa", Hentunen kävi lähes kaikkien ihmisten kimppuun, varsinkin poliitikkojen ja virkamiesten, joiden hän väitti olevan sivistymättömiä.

Hentusesta tuli kuuluisuus varsinkin välirauhan jälkeen, kun hän kritisoi, kenties ainoana julkisuudessa, YYA-sopimusta ja Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita. Monet vanhan kansan ihmiset muistavat Hentusen maakuntakiertueiltaan, joilla hän ilmeisesti keräsi varsin suuria kuulijajoukkoja. Hentusella oli oma puoluekin, Radikaalinen Kansanpuolue, jolla ei kuitenkaan riittänyt koskaan kannatusta Helsingin kaupunginvaltuustoa pidemmälle. Hentusella oli, ainakin osin perusteltu, hullun maine ja Totuuden Torvella huumorilehden maine. Hentusen poliittista uraa tuskin auttoi se, että hän ennen sotaa ilmoitti kannattavansa vasemmistolaista liikettä ja sodan jälkeen ilmoitti vastustavansa kommunismia ja Neuvostoliittoa.

Hentusesta ei ole ollut saatavilla juuri minkäänlaista perusteellista selvitystä lukuun ottamatta Esko Salmisen teosta Aselevosta kaappaushankkeeseen. Sensuuri ja itsesensuuri Suomen lehdistössä 1944-48. Turun yliopiston poliittisen historian tutkija Mikko Uola on nyt julkaissut Hentusesta suppeahkon elämäkerran, joka tietystä kuivuudestaan huolimatta on mielenkiintoista luettavaa. On itse asiassa ihme, että poliittisessa historiassa Hentusta on pidetty jotenkin mitättömänä tutkimuskohteena - hänhän on kuitenkin ollut oppositiomies sellaisina aikoina, jolloin oppositiota ei juurikaan ollut. Jotain Hentusesta kertonee se, että hänen lehtiään keräilevät enimmin nk. potkurihattukirjallisuuteen keskittyvät bibliofiilit. Totuuden Torven huolittelematon tyyli ja Hentusen tapa puhua itsestään yksikön ensimmäisen persoonan sijasta omalla etunimellään ("Ernestiä pidetään hulluna" jne.) takaa edelleen tietyn hupiasteen.

Hentusesta on vaikea saada otetta ja Uolakin joutuu hiukan hankalanoloisesti väittämään, että Hentusen poliittisissa takinkäännöksissä olisi ollut tiettyä logiikkaa, kun hän ensiksi - sihteerinsä kertomuksen (Nyrkki 9/1963) mukaan - ilmoitti kannattavansa kansallistamista ja sen jälkeen vastustavansa sitä. Selitys: "Poliitikon on saatava kannattajia sekä kansallistamisen kannattajista että vastustajista. Kun on selittänyt saman asian kymmenellä eri tavalla, voi jälkeenpäin aina todistaa olleensa oikeassa." (s. 156) Tämän lausunnon perusteella Hentunen vaikuttaa oikeastaan opportunistilta, jolla ei lopultakaan ollut kykyjä oman uransa nostamiseen.

Uolan tutkimus on lyhyydestään huolimatta varsin perusteellinen. Hän pohtii alkuluvussa poliittisen populismin ongelmaa ja kysyy, sopiiko Hentusen edustama rääväsuisuus siihen. Hentusen edustama vaatimus poliittikojen sivistystasosta on kuitenkin poikkeuksellinen populistinen ajatus, kuten Uola itsekin huomauttaa, koska yleensähän populistiset liikkeet nimenomaan vaativat intellektuellisen eliitin poistamista vallan kahvoista. Lyhyen alkuluvun jälkeen Uola selvittää Hentusen elämän eri vaiheita, opettajuudesta Kristiinan kaupungissa 1910-luvulla ja siirtymisen Helsinkiin vähäosaisten oikeusasiamieheksi ja lopulta siirtymisen erään oikeussyytteen kautta politiikan päätoimiseksi vastustajaksi ja lehden päätoimittajaksi.

Uola tekee kyllä hyvin selkoa Hentusen toimista, mutta varoo jostain syystä tekemästä melko ilmeistä johtopäätöstä: että Hentunen oli vähintäänkin paranoidi ja suuruudenhullu. Uola siteeraa pitkään Hentusen omatoimista ansioluetteloa, jota tämä käytti kirjelomakkeissaan ja lehti-ilmoituksissaan. Pienehkö pätkä riittäköön:

"Vert. siviil. oik. prod. I.d.N. Pariisin yliop. lakit.toht. Lakit. toht. tutk. Geneven yliop. Tutk. Kansainväl. korkeitten tieteitten korkeakoulussa, Tutkinto Clermont-Ferradin yliop. hist.kielitiet. tiedek. Dijonin, Grenoblen, Bruxellin yliopistossa. Italian, Espanjan, Kiinan korkeitten tieteitten korkeakoulun oppilas. Vert. siviil. oik. yhd. jäsen, Baltian ja Skandinavian maitten lainsäädännön osaston esittelijäsiht." (s. 59)

Lista jatkuu vielä toistakymmentä riviä ja loppuu mahtipontisesti: "Belgian kuningashuoneen kunniaksi "La Tragenie la Couronne" ja Englannin kuninkaan kruunajaisjuhlaan kirjoitetun "La Couronne du Roi Georges VI" 32 sivuinen runomittainen juhlajulkaisu Nevarois nimisenä runoilijana. Ranskan runoilijaliiton jäsen."

Hentusen valmistumista Sorbonnesta ei ole voitu varmentaa. Hentunen asui ennen toista maailmansotaa Ranskassa, josta hän palasi tohtorina - se, että Sorbonnen tuon ajan paperit tuhoutuivat sodassa, häntä tuskin haittasi. Hentusen väitöskirjakseen väittämänsä teoksen L'Immixtion, étude de droit international Uola toteaa ylimalkaiseksi ja mainitsee, ettei väitöstä otettu tarkastettavaksi Helsingin yliopistoon.

Hentunen oli sodan aikaan ja varsinkin sen jälkeen Valpon tarkkailema. Häntä syytettiin monta kertaa Suomen ja ulkovaltojen suhteen vaarantamisesta - presidentti Paasikivikin ehdotti erään Hentusen kirjoituksen johdosta lainmuutosta, jotta Hentunen olisi voitu tuomita. Kommunistit pitivät Hentusta hulluna, joka ei välttämättä ollut edes vaaraton, niin kuin porvarit ajattelivat. Jossain vaiheessa, kun Hentusen puolueen rivit hajosivat sisäisiin erimielisyyksiin, hänen kannatuksensa laski ja Valpon tilalle perustettu Sapo lakkasi tarkkailemasta häntä. Kun Hentunen kuoli 1951, hänen perikuntansa jatkoi Totuuden Torven julkaisemista, kuitenkin keskittyen lähinnä halpahintaiseen poliittiseen pilaan. Lehden ilmestyminen lakkasi kokonaan 1958.

Mitä Hentusesta on sanottava? Uola tuntuu pitävän häntä jotenkin varteenotettavana vastavoimana monille suomalaisen politiikan vinoutumille. Ehkä tästä johtuu, ettei Uola pidä Hentusta vainoharhaisena - kyseessä on mahdollisesti jonkinlainen vastentahtoinen ihailu. Oliko Hentusessa jotain ihailtavaa? Ainakin hän näyttää ensimmäisenä keksineen sanaleikin "Kekko-Slovakia" ja hänen puolueensa - ts. hänen itsensä - vaaliohjelmissa on toisinaan järkeviäkin sosiaalisia uudistuksia osan jäädessä omituisiksi: "[Helsingin] Kaupungintalo korotettava 3 kerroksella ja koristettava pilaririvistöllä. Korkea huipputorni, jossa kellolaite, joka soittaa klo 12 hymnin. Huipussa valaistu leijona." (vuoden 1947 kunnallisvaaliohjelmasta; s. 112) Ehkä on niin kuin Uolakin sanoo, että Hentusen rooli oli narrin rooli. Se ei muuttanut yhteiskunnassa mitään - Hentusen kaupunginvaltuutetun aika kului torailussa - eikä nostanut minkäänlaista kapinaliikettä epäkohtia vastaan. Kuten Uola toteaa, Hentusen toiminta, joka tieten tai tahtomattaan, kokeili jatkuvasti sen rajoja, mitä Suomessa on saanut sanoa ja mitä ei. Se on jo arvo sinänsä.

Alvar Aalto ja Helsinki -kirjan arvostelu ja sen huomautus

Tämä juttu ilmestyi Agricola-verkossa (ja on sieltä ehkä edelleen luettavissa). Kirjoitin Agricola-verkkoon 1990-luuvn lopulla, kun olin muuttanut Tampereelta Turkuun ja ajattelin, että saisin sitä kautta myös palkallisia työtehtäviä - näin ei käynyt, ja lopetin Agricolaan kirjoittamisen. Tämänkin jutun saatoin tehdä vain, jotta saisin kirjan (ja se on edelleen hyllyssä). 

Kaikki Alvar Aallosta ja Helsingistä

Eija Kämäräinen ja Arja Lehtonen: Alvar Aalto ja Helsinki. WSOY. 176 s.

Alvar Aalto oli niin monipuolinen arkkitehti ja suunnittelija, että hänen suhteestaan maantieteellisesti pieniinkin alueisiin saa kokonaisesityksiä aikaan. Ilmestynyt on ainakin tutkimuksia Aalto ja Kotka, Aalto Satakunnassa, Aalto Turussa; kirjaksi on koottu joukko artikkeleita, joissa pohditaan Aallon vaikutusta Helsinkiin, sen kaupunkirakenteeseen ja -kuvaan.

Kiistelty Aallon Helsinki

Aallon monet helsinkiläiset työt ovat olleet usein ristiriitaisten kiistojen kohteena. Monet ovat sitä edelleenkin. Enso-Gutzeitin päärakennusta varsinkin inhoavat monet helsinkiläiset ja ei-paikkakuntalaiset. Asiaan vakavammin suhtautuvat sanovat, kuten Johannes Salminen, että rakennus on kaunis, mutta paikka on väärä. Vain harvat uskaltavat sanoa, että rakennus on onnistunut ja paikka on oikea.

Finlandia-talokin on toinen kiistojen kohde. Joku ehdotti vain ihan vähän aikaa sitten, että se purettaisiin, jotta Töölönlahden ongelmat saataisiin ratkaistua. Monet eivät ymmärrä, mitä ihmeellistä on suuressa pömpelissä; lisäksi monet ammattilaiset pitävät taloa huonona konserttikäyttöön sen akustiikan vuoksi. Ongelmia ja naurua aiheuttavat myös surullisenkuuluisat marmorilevyt, jotka on taas kerran päätetty laittaa paikoilleen.

Asiaan otetaan Helsinki-kirjassa moneen kertaan kantaa. Finlandia-talon rakennustoimikunnan tuolloinen päällikkö Veikko O. Hannukkala kirjoittaa kirjassa, että marmori oli Aallon henkilökohtainen valinta eikä ulkopuolisten vaatima ja että ketään ei voi asettaa tapahtuneista virheistä vastuuseen, koska kukaan ei yksinkertaisesti tiennyt, miten marmori käyttäytyy Suomen ilmastossa. Toisaalla kirjassa kirjoittava Aallon työtoveri Jaakko Kontio tosin vihjaa, että ylipormestari Lauri Aho ei olisi halunnut taloa päällystettävän hiotulla mustalla graniitilla, niin kuin Aalto alunperin halusi, ja siksi taloon valittiin Carraran marmori.

Missään vaiheessa kukaan kirjoittajista ei ota kantaa siihen, että Enso-Gutzeitin talossa ja Tammisaaren Säästöpankin talossa Carraran marmori on pysynyt hyvässä kunnossa. Ilmeisesti kyse on siitä, että Finlandia-talon isoissa marmorilevyissä niihin kohdistuu liian suuri vääntömomentti, kun taas pienimuotoisemmissa Enson ja Tammisaaren rakennuksissa näin ei käy. Kenen suunnitteluvirhe tämä sitten on, jää ainakin nyt ratkaisemattomaksi.

Aalto Helsingin suunnittelijana

Aaltoa vastustettiin muistakin syistä. Hän oli jo maailmankuulu ja arvostettu arkkitehti ennen kuin hän teki ensimmäisen julkisen rakennuksensa Helsinkiin: Erottajan Suojan vuonna 1951 (josta kirjassa on Jouni Lompolon viehättävä suojelua ja ennen kaikkea kunnioitusta esittävä kirjoitus). Aalto katkeroitui ja tästä hänen veneensä kuuluisa nimi: Nemo propheta in patria.

Kun Aalto viimein piirsi Kulttuuritalon, häntä kavahdettiin vielä enemmän: monet olivat sitä mieltä, että Aallon ei olisi pitänyt tehdä töitä kommunisteille. Tuloksena oli kuitenkin upea talo, josta Marja-Riitta Norri kirjoittaa kirjassa suppean, mutta hyvän artikkelin.

Ilmeisesti tästä syystä Aallon kaukonäköinen Helsinki-suunnitelma ei lähtenyt koskaan kunnolla käyntiin. Toisaalla olivat vanhoilliset kulttuuripääoman haltijat, toisaalla sitten taas jo radikalismin nimiin vannovat nuoret, joille Aalto edusti kerskailevaa ja elitististä arkkitehtuuria. Finlandia-taloa on vastustettu juuri näistä syistä ja talo on ehkä juuri siksi jäänyt yksinäiseksi esimerkiksi Aallon Helsinki-suunnitelmista. Pekka Suhonen piirtää kirjassa moninaisen kuvan Aallon Helsingistä: pääkaupunki oli arkkitehdille haaste ja se voidaan ja pitääkin nähdä "rakentamattomana kaupunkina". Helsingin kaupunkirakenteen tutkiminen voidaan aloittaa uudestaan jatkamalla Aallon keskenjäänyttä työtä, tuntuu Suhonen sanovan.

Apulaisprofessori Renja Suominen-Kokkonen kirjoittaa Helsinkiin varsinaisesti liittymättömästä aiheesta, Aino Marsio-Aallon väheksytystä roolista monien Alvar Aallon nimiin pantujen tuotteiden suunnittelijana. Suominen-Kokkosen pääargumentti on, että Alvar Aallon nimiin liittyy niin paljon kulttuurista pääomaa, että niiden arvon sanottaisiin laskevan, jos niiden todellinen suunnittelija, Aino Marsio-Aalto, tunnustettaisiin.

Alvar Aalto ja Helsinki on hyvää ja pätevää työtä, vaikka monet kirjoitukset ovatkin lähinnä anekdoottikokoelmia. M-L Muukan ulkoasu ja taitto ovat erinomaiset ja kirjasintyypin valinta oivallinen, mutta kirjassa esiintyy toistuvasti omituinen lyöntivirhe: sanojen välissä ei aina näytä olevan välilyöntiä. Kirjan myötä voi esittää toiveen, että Aallon tuotannosta, edes hänen arkkitehtuuristaan, koottaisiin taskukokoinen opas. Sellaisille olisi käyttöä varsinkin kotimaan ja turistimatkailussa.

PS. Oikaisu:

Tuli oltua liian innokas: Agricolasta löytyvässä arvostelussani kirjasta Alvar Aalto ja Helsinki saattoi saada sen käsityksen, ettei minkäänlaista kätevää opasta Aallon suunnittelemaan arkkitehtuuriin ole ollenkaan. Minua oikaistiin ja sain tietää, että Rakennustaiteen museo on julkaissut jo kymmenisen vuotta sitten pienen vihkon, jossa esitellään "kaikki" Aallon suunnitelemat rakennukset.

"Kaikki" lainausmerkeissä sen vuoksi, että vihko ei todellakaan sisällä kaikkia Aallon suunnittelemia julkisia rakennuksia eikä niitä, joiden sisustuksen hän on suunnitellut. Näin esimerkiksi Anttolan puukirkko, jonka sisustuksen Aalto uusi 1920-luvun alkupuoliskolla ja jota on esitelty Pariisin Pompidou-keskuksessa (!), on jäänyt pois. Samoin Porin Kartanossa sijaitsevaa tyyppitaloryhmittymää (1942) ei mainita ollenkaan.

Lisäksi vihko on muutenkin suppea. Siinä on sinänsä riittävät tiedot - rakennuksista on tarkka osoite, kaikista mainitaan suunnitteluvuosi -, mutta jotain jää kaipaamaan. Ehkä se olisi lyhyt luonnehdinta kustakin rakennuksesta tai rakennusryhmästä (mietin tässä lähinnä Jouni Kaipian ekspressiivisiä esittelyjä Suomen arkkitehtuurioppaassa), ehkä se olisi edes kuva. Ne ovat vihkossa sinänsä oikein hyviä, mutta niitä saisi olla enemmän. Voisi olla jopa kuva jokaisesta rakennuksesta - toive on vähän mahdoton toteuttaa, sillä julkaisusta voisi tulla melko kallis.

Informatiivisuudestaan ja miellyttävästä ulkoasustaan huolimatta vihko ei kuitenkaan ole mielestäni lopullinen Aallon Suomessa sijaitsevan arkkitehtuurin opas.

Makarooni ja moderni

En tiedä, mihin tällainen tekstinpätkä on tarkoitettu, se vaikuttaa hiukan jonkin tutkimuksen dispositiolta, mutta en enää muista tämän tarkemmin. Olen jotain aiheesta kyllä kirjoittanut, mutta en ole enää varma, mitä ja missä on julkaistu, ehkä jotain lyhyttä Tampereen ylioppilaslehti Aviisissa. Tarjosin samasta aiheesta artikkelia tai esseetä Alkon Etikettiin, missä sitä pidettiin hauskana, mutta ei kuitenkaan heidän juttunaan. (Tuolloin 15-20 vuotta sitten lehti kyllä oli paljon vapaamuotoisempi kuin nykyään.) PS. Juttu "Makaronivelli ja suomalainen moderni" ilmestyi Turun Ylioppilaslehdessä vuonna 1998, teksti on sittemmin julkaistu uudestaan pienessä kirjassani Banalologioita. Esseitä mitättömästä. Abraxas 2005. (Eli omakustanne.)

Suomessa syötiin makaronivelliä yleisesti vielä 1960-luvulla. Tätä ruokaa pidetään nykyään yleisesti kammotuksena eikä sillä ainakaan ole mitään tekemistä italialaisen pastan kanssa. Enää makaronivelliä ei syödä.

Italialainen pasta on kuitenkin tuntemassamme muodossa elänyt vasta noin parisataa vuotta. Modernit pastat ovat syntyneet vasta 1700-luvulla. Sitä ennen italialaiset sekoittivat makaroneihinsa voita, juustoja ja - sokeria. Aivan kuin suomalaiset vielä 1960-luvulla. Vasta 1700-luvun myötä eurooppalaisessa ruokakulttuurissa erotellaan suolaiset ja makeat maut toisistaan.

Voidaan kytkeä tämä muutos ruokakulttuurissa modernien subjektikäsitysten syntyyn. Aikaisemmin, vielä 1600-luvulla, oli ajateltu ihmisen olevan erottamaton kokonaisuus, moderneissa malleissa

ihmisen mieli ja ruumis eroteltiin toisistaan. Samaan aikaan makeat ja suolaiset maut erotettiin toisistaan. Syntyy moderni keittiö. On tulevan tutkimuksen työ selvittää, millaisia diskursiivisia prosesseja tähän muutokseen sisältyy. On kuitenkin tässä vaiheessa järkevää todeta mm. se, miten keskiaikaiset piparit ovat samaan aikaan sekä tulisia pippureista että makeita sokerista. Myöhemmin tulisuus ja makeus varataan omiin ruokalajeihinsa ja niiden syöntiä kontrolloidaan tarkalla ruokailujärjestyksellä ja sallittujen ruokailuvälineiden määrittelyllä.

Voidaan kuitenkin melko turvallisesti todeta, että suomalainen moderni täydentyy vasta, kun makaronivellistä opetellaan luopumaan 1970-luvun ja viimeistään 1980-luvun myötä. Suolainen ja makea erotellaan toisistaan; suomalainen lääkitsee kahtiajaossa syntynyttä ikäväänsä kiinalaisten

ravintoloiden hapanimelillä kastikkeilla.

Max Lindholmin haastattelu

Vanhalta disketiltä löytyi juttu, jonka tekemistä en enää muista. Juttu lienee ilmestynyt Turun Ylioppilaslehdessä, mutta varma en ole. Max Lindholmin elokuvaakaan en muista eikä hän tämän jälkeen näytä elokuvia tehneen, paitsi vuonna 2000 valmistui Takatalvi-niminen lyhäri. Takatalvi sai Tampereen lyhytelokuvajuhlilla Risto Jarvan palkinnon tuomariston kunniamaininnan. 

”Varastan kohtauksia koko ajan”

Nuori Max Lindholm haikailee 60-luvulle

- Varastan kohtauksia omissa käsikirjoituksissani koko ajan, siksi teen mieluummin toisten tarinoita, sanoo elokuvaohjaaja Max Lindholm.

- Kun näen Kieslowskin elokuvan, haluan itse tehdä Kieslowskin elokuvan. Teen Kieslowskia niin paljon, että ällöttää. Voisin tehdä vaikka Käpy selän alla -elokuvan uudestaan, Lindholm nauraa ja viittaa Psykon uuteen versioon.

Max Lindholmin kymmenminuuttinen elokuva Kylä, tie nähdään Tampereen elokuvajuhlilla kotimaisten lyhytelokuvien kilpailusarjassa. Elokuva kertoo Veerasta (Vilma Melasniemi), joka palaa kotikyläänsä kahdeksan vuoden jälkeen. Takautumina elokuvassa kerrotaan tapahtumat, jotka johtivat Veeran poislähtöön. Annika Salon käsikirjoitukseen perustuva Kylä, tie on valmistunut Turun ammattikorkeakoulun kulttuurilinjan toisen vuosikurssin lopputyönä; Lindholm opiskelee entisessä Tutvossa kolmatta vuotta, jäljellä on vielä puolitoista.

Pieni kaipuu maalle

Muun muassa Liedon Vanhalinnassa kuvattu Kylä, tie haikailee suomalaisen maaseudun perään. Mukana on myös nostalgista muistelua 70-luvusta.

- Siinä soitetaan paljon Baddingin ja Freemanin musiikkia. Pääosaa esittää Vilma Melasniemi, koska Jörn Donner -fanina halusin Kristiina Halkolan tyttären välttämättä mukaan, Lindholm nauraa.

- Käsikirjoittaja on kotoisin Forssan liepeiltä ja hänessä on paljon todellista kaipuuta maaseudulle. Se on oikeastaan hänen tarinansa, minä olen ihan tavallinen kaupunkilaispoika, 26-vuotias Lindholm sanoo ja jatkaa, että elokuvan nostalgisuus on niin tietoista, että kuva maaseudusta ja aikakaudesta on hyvin siloiteltu.

- Se on ihan tarkoituksellista. Varmaan 70-luvullakin oli ihan mälsää, mutta silti minulla on sinne koko ajan pieni kaipuu. Kaikki elää aina varmaan väärässä ajassa, Lindholm filosofoi.

- Elokuvasta tuli silti vähän liian kaunis.

Veeran poikaystävää kylältä näyttelee Juho Milonoff, jolla on Rikoksessa ja rakkaudessa merkittävä rooli. Lindholmin elokuvan pääosanesittäjät menivät naimisiin kuvausten päätyttyä. Mistään kuvausromanssista ei silti ollut kyse, vaan pari oli seurustellut jo kymmenen vuoden ajan.

- He asuivat minun luonani koko sen ajan, kun filmiä tehtiin, Lindholm kertoo.

Kolmas tärkeä henkilö on Joki-Matti, joka villitsee Veeran pään ja rohkaisee tätä lähtemään pois kotikylästä ja ryhtymään taiteilijaksi. Joki-Mattia esittää turkulainen näyttelijä Risto Salmi.

- Olen tehnyt jonkun verran teatterihommia, valaistuksia ja sen sellaisia, ja rohkaisin itseäni pyytämään Salmea elokuvaani. Hän suostui heti.

- Vähän pelkäsin ohjata tunnettua turkulaista ja kahta stadilaista näyttelijää, mutta he olivatkin ihan tavallisia ihmisiä, joille ei edes tarvinnut maksaa paljoa palkkaa.

Aivokato Turusta

Monet Lindholmin opiskelijakaverit ovat karanneet valmistumisen jälkeen Helsinkiin. Tampereen filmijuhlilla nähdään kahden muunkin Turussa opiskelleen töitä - kummatkin ohjaajat, Urho Kähkönen ja Kaisa Penttilä, asuvat nykyään Helsingissä. Kärsiikö Turku aivokadosta?

- Ehdottomasti. Eihän täällä ole paljon paikkoja, joissa tältä alalta voisi saada töitä. Yksi mainostoimisto ja Turku-TV, johon en mene, Lindholm vakuuttaa ja sanoo, että voisi tehdä töitä vaikka kaupunginteatterissa.

- Pitäisi koko ajan saada tehdä kunnon hommia. Jos menee johonkin Turku-TV:hen, niin unohtuu aika nopeasti. Mutta onneksi nyt on näyttöä, Lindholm sanoo. Kylä, tie onkin vakuuttava näyte: Tampereelle lähetetyistä 470 elokuvasta noin 35 pääsi läpi kilpailuun.

- Kilpailen samassa sarjassa kuin Sairaan kauniin maailman ohjaaja Jorma Lampela ja Kaupunkitarinoitten Esa Illi, jotka ovat molemmat tosi kovia tyyppejä.

- Suomessa on liikaa media-alan koulutusta, kristilliset opistot ja vastaavat lisäävät sitä koko ajan. Työttömyys alalla on aika kovaa, Lindholm sanoo, mutta korostaa, että Turkua ja ammattikorkeakoulun elokuvalinjaa arvostetaan.

- Muualla tiedetään, että täältä tulee hyviä tyyppejä.

Olli-Matti Ronimuksen runot: vanha arvostelu

En tiedä, missä tämä juttu on ilmestynyt, mutta tiedän sen kyllä julkaistun. Olisiko Turun Ylioppilaslehti, mahdollisesti Turun Sanomat, joskaan en sinne montakaan runoarvostelua ole kirjoittanut. Turun Sanomiin olisin todennäköisesti koettanut myös kirjoittaa paremman jutun. 

Olli-Matti Ronimusta uusiksi

Olli-Matti Ronimus on tärkeä vaikuttaja suomalaisessa kirjallisuudessa, vaikka häntä ei paljon tunnetakaan. Yhdessä Pentti Holapan kanssa Ronimus käänsi paljon ranskalaista kirjallisuutta, Claude Simonia, Xavier de Maistrea, Samuel Beckettia ja Eugene Ionescoa. Lisäksi Ronimus julkaisi neljä runokokoelmaa ja piti Holapan kanssa divaria Helsingin keskustassa.

Like on nyt julkaissut Ronimuksen runot uudestaan. Ronimus vaikuttaa olleen jotenkin aikaansa edellä samalla kun hän melkein täysin väisti oman aikansa ilmeisimmät vaikutteet.

Esikoinen Siipien alla merta (1958) on runokirjoista perinteisin, jonkinlaista pehmeää suomalaista surrealismia. Näin menee "Ilta": "sydän / silmät yksin hirvi lähinnä / kaikissa etäisyys/ ja kaunis ja turha valtakunta // mikä rajaton maa ei nöyränä uppoaisi mereen". Yhdeksäs elämä (1959) on Ronimuksen runokirjoista paras. Surrealistiset vaikutteet on onnistuttu nivomaan kirjailijan satiirisesti sivaltavaan aineistoon. Yhteiskunnallinen aines ei vaikuta turhalta, vaan se täydentää Ronimuksen pilailulta vaikuttavaa sanailua. Ote runosta "liekistä": "on lihapullia jotka ajattelevat / ja demokraattisia kastikkeita / jotka peittävät lihan ja kalan / nälän lisäksi on rakkautta ruokaan".

Rautavuoteella (1961) on sitten taas jo hiukan kylmä ja pessimistinen. Lukija ei aina pysy kärryillä siitä, miksi näin on: kirja väistää kaikkia lähestymisyrityksiä. "liberté fraternité égalité / suvaita sietää kestää". Hän tarvitaan (1967) on jo silkkaa pop-runoutta: kollaaseja, toteavia proosarunoja jonkinlaisesta arkipäivän typeryydestä, surrealismia, silkkaa pelleilyä. "(veljeni)" kuuluu näin: "veljeni elämä on pitkä lyhyt kahlittu / karvas sulamatonta jäätä / sen alla toinen valtakunta toinen / varjo ui luo valtakunta / korkki ja lyijy öljyyn kuollut kala / lentää silmän alla kohti / ristikot tuulentupa pesä".

Olli-Matti Ronimus: Runot 1958-1967. Esipuheen kirjoittanut Pentti Holappa. 245 s. Like 1999.

Damon Knightin nekrologi

Ruudinsavussa ilmestynyt amerikkalaisen scifi-kirjailijan nekrologi, jota lyhennettiin taittovaiheessa. Tämä oli vielä siinä vaiheessa, kun lehden nekrot olivat enemmänkin täyttöpaloja.

Damon Knight

Tieteiskirjailijana tunnettu Damon Knight on kuollut. Vuonna 1922 syntynyt Knight kuoli toukokuun alussa kotonaan Yhdysvalloissa.

Knight aloitti kirjailijan uransa jo varhain, 19-vuotiaana, jolloin hän julkaisi novellin "Resilience" Stirring Science Stories -lehdessä. Sitä ennen Knight oli kuitenkin julkaissut kuvituksia Amazing Storiesissa.

Knight toimi moneen otteeseen 40- ja 50-luvulla eri lehtien toimittajana ja hän työskenteli mm. apulaistoimittajana Popular Publicationsilla, joka oli tärkeimpiä pulp-lehtien kustantajia vielä sodan jälkeenkin. 60-luvulla Knight työskenteli pokkarikustantamo Berkleyssä.

Knightista tuli nopeasti tieteiskirjallisuuden johtohahmoja, joka kampanjoi jatkuvasti laadun puolesta niin kritiikeissään, opettajana kuin pitkäikäisenä antologioiden toimittajana. Knightin kritiikeistä on koottu vaikutusvaltainen kirja In Search of Wonder (1956, korjattu painos 1967).

Knight kirjoitti pulp-lehtiin muutaman lännentarinan monien muiden ajan scifi-kirjailijoiden tavoin (mm. Clifford Simak, Harlan Ellison). Knight julkaisi ainakin Range Riders Westernissä novellin "Shoot and Be Damned!" vuonna 1950. Lisäksi Knight toimitti 1977 antologian Westerns of the 40's: Classics from the Great Pulps. Se sisältää ainakin Tom Roanin, Roy M. O'Maran, Murray Leinsterin ja Tom W. Blackburnin novellit.

Gini Sikes: 8 Ball Chicks

Muistaakseni Turun Sanomissa ilmestynyt kirja-arvio: 

Uhma ja alistuminen

Gini Sikes: 8 Ball Chicks. Vuosi tyttöjengien väkivaltaisessa maailmassa. Suom. Yasir Gaily. 287 s. Desura.

Amerikkalaisten jengien maailma on Suomesta katsottuna samaan aikaan vähän naurettavaa ja arvoituksellisella tavalla ihailtavaa. Miten on mahdollista, että joukko nuoria perustaa tiiviin yhteisön, joka on valmis tappamiseenkin vain puolustaakseen omaa aluettaan?

Amerikkalainen journalisti Gini Sikes vietti vuoden jengien parissa ja etsi niiden joukosta ihmisiä, joita ei virallisen käsityksen mukaan paljon edes ollut eikä ainakaan omasta tahdostaan: Sikes etsi tyttöjengiläisiä. Haastatteluista ja kokemuksista alueilla syntyi kirja 8 Ball Chicks, joka nyt on suomalaistenkin lukijoiden ulottuvilla.

Tyttöjen ja naisten väkivaltaisuutta on pyritty häivyttämään ja torjumaan se - amerikkalaiset poliisitkin ovat sitä mieltä, että koska tytöt ovat vaistomaisesti moraalisesti korkeammalla kuin pojat, he eivät ole väkivaltaisia. Sikesin kirja todistaa päinvastaista: monet tyttöjengiläiset ovat olleet mukana drive-by -ampumisissa, joukkohakkauksissa ja ryöstöissä. Osa on ollut mukana jopa omasta tahdostaan, kuten milwaukeelainen jengipomo Mama Sheik, jonka hautajaisia muut jengiläiset vertasivat Elviksen tai Kennedyn hautajaisiin.

Suuri osa tyttöjengiläisistä on mukana kuitenkin yleisten olosuhteiden pakosta. Kuten monet haastateltavat kirjassa toteavat, heillä ei ole muuta. Yhteisön tarve on slummeissakin kova. Jengiläisten kertomukset ovat usein kammottavia: hyväksymisriitit poikien jengeihin ovat väkivaltaisia ja niihin liittyy joukkoraiskauksia tai hakkaamisia. Tyttöjengit ovat omituinen sekoitus uhmaa ja alistumista.
Lukukokemuksena Sikesin kirja on monotoninen, koska jengiytymisen syyt ja seuraukset ovat ympäri USA:a melko lailla samat ja näin jututkin ovat samoja. Selväksi tulee se, että amerikkalainen yhteiskunta every-man-for-himself -ideologioineen ei voi mitenkään estää jengien syntymistä.

Pulpografia: T. T. Flynn

Tästä kiinnostavasta, mutta Suomessa huonosti, jos lainkaan, tunnetusta kirjailijasta löytyi tällainen artikkeli netistä, siinä kerrotaan enemmän hänen kiehtovasta ja monipolvisesta elämästään. Lisäksi Flynnin lännentarinoita ja -romaaneja on julkaistu uudestaan 2000-luvullakin, ja esimerkiksi James Reasoner on niitä kehunut.

Fred Ludekensin todella upeaa kuvitusta The Man from Laramie
-romaanin jatkokertomusversiosta,
joka ilmestyi Saturday Evening Postissa.

Thomas Theodore Flynn (1902—1979) tunnetaan lähinnä lännenkirjailijana, mutta hän on kirjoittanut myös dekkareita. Vuonna 1950 Flynn julkaisi kaksi rikosromaania, It’s Murder! ja Murder Caravan. Hänen tunnetuin kirjansa lienee The Man from Laramie (1954), johon Anthony Mannin samanniminen erinomainen klassikkoelokuva (1955) perustuu.
Flynniltä on suomennettu sekä lännen- että rikosnovelleja, joita hän kirjoitti paljon 1930-luvun pulp-lehtiin, kuten Dime Detectiveen ja Cluesiin. Flynnin pitkäikäisin sankari oli Dime Detectivessä seikkaillut Joe Maddox, joka harrasti vedonlyöntiä raviradoilla ja joutui samalla selvittelemään murhia. Maddox-novelleja ilmestyi kaikkiaan 35 kappaletta vuosina 1938—50.
Flynnin sirkusmaailmaan sijoittuvat novellit ovat eksoottisia ja niiden murhat verisiä ja mielipuolisia: pitkässä novellissa ”Sirkuskupoolin alla” sirkuksen lavalle marssitetaan elefanttien kannattelemassa tuolissa mies, jolta on pää katkaistu. Myös tavallisia rikoksia tehdään: novellissa ”Sirkusjunan palo” kaksi rautateiden etsivää estää kilpailevaa yritystä räjäyttämästä sirkuksen eläinjunaa. Näissä novelleissa Flynnin kertojanote on paikoin rasittavankin haparoiva ja usein yksioikoinen. Tämä voi tosin johtua myös suomennoksesta.
Parempia ovat vähemmän eksoottiset novellit, joissa seikkailevat ”tavalliset” yksityisetsivät ja rikosreportterit. Jälkimmäisiä edustaa Bill Jennings novellissa ”Satalintu laulaa kuolemaa”, jossa Jennings selvittää salaperäisesti kuolleen kiristäjän murhan. Jenningsin lehden kustantaja on sekaantunut murhaan, ja naiskauneuttakin on mukana. Hyvä perusnovelli, jossa on tosin joitain ristiriitaisuuksia. ”Kaksoisolento” on ehkä vielä parempi: päähenkilö Tom Delaney huomaa, että hänen kaksoisolentonsa esiintyy hänenä ja tekee sulavasti jalokivirikoksia. Novellin alussa on hyvä atmosfääri ja kohtaus, jossa poliisit kovistelevat Delaneyta, on erinomainen, mutta novelli päättyy aivan liian nopeasti.

”Menneisyyden varjoja” on tunnelmallinen noir-tarina entisestä kassakaappimiehestä, joka yrittää päästä eroon maineestaan ja kosii rikasta naista; poliisit kuitenkin haluavat hänet ratkaisemaan toisen kassakaappiekspertin murhaa. Mies joutuu palaamaan entiseen miljööseensä. ”Palavassa jäässä” vakuutusyhtiön työntekijä saa tehtäväkseen oudon testamentin: 25 000 dollaria sille, joka ratkaisee vakuutuksen ottajan tulevan kuoleman. Niinpä miestä pitää tietysti varjella — hän paljastuu kuitenkin rikolliseksi. Perhe joutuu tulilinjalle; loppuratkaisu on jännittävä ja ironinen. ”Harriganin viimeisessä urotyössä” eläkkeelle jäävä komisario ampuu nuoren huumeiden vaikutuksen alaisena olleen pojan. Harrigan vapautetaan virantoimituksesta, mutta pojan äidin syyttävät sanat mielessään hän päättää jäljittää marihuanaa kaupitelleet tyypit.
Näitä vaatimattomampi on ”Kuolema astuu näyttämölle”, jossa toimittaja Bill Somers seuraa läheltä jalokivinäytöstä. Jalokivet varastetaan, mutta Somers ratkaisee varkauden. ”Murhia matkan varrella” on tosikkomainen tarina pelurista, jonka kolkuttava omatunto panee ratkaisemaan hänelle pelimatkalla sattuneen omituisen jutun. Lyhyessä ”Gangsterin harhaluulossa” selvitellään pikkurikollisten touhuja; novellin väkivalta on yllättävän suorasukaista ja lakonista. Se onkin juoneltaan vaatimattoman tarinan paras ominaisuus.
Flynniltä on suomennettu myös pari lännennovellia. ”Hän taisteli yksin” kertoo syyttömänä tuomitusta miehestä, joka vankilasta päästyään saa kaupungin kovanaamat kimppuunsa. ”Pakolaisessa” vara-sheriffi Larry Remington saa vastaansa ihmiset, joita hän on luullut ystävikseen.

Rikosnovellit:
Gangsterin harhaluulo, Seikkailujen Maailma 7/1955.
Harriganin viimeinen urotyö, Seikkailujen Maailma 10/1950.
Kaksoisolento, Seikkailujen Maailma 6/1936.
Kuolema astuu näyttämölle, Seikkailujen Maailma 12/1953.
Menneisyyden varjoja, Seikkailujen Maailma 7/1950.
Murhia matkan varrella, Seikkailujen Maailma 4/1955.
Palavaa jäätä, Seikkailujen Maailma 10/1949.
Satakieli laulaa kuolemaa, Seikkailujen Maailma 4/1942.
Sirkusjunan palo, Seikkailujen Maailma 4/1950.
Sirkuskupoolin alla, Isku 46—50/1936.
Sirkuspaholainen, Seikkailujen Maailma 4/1940.

Lännennovellit:
Hän taisteli yksin, Seikkailujen Maailma 9/1956.
Pakolainen, Isku 50—52/1936.

Petri Hirvonen: Kuolevan jumalan yö

Olen ollut toimittamassa uuden pienen kustantamon Putki Kustannuksen pokkarisarjaa (kirjoitin asiasta täällä laajemmin), ja pariin kirjaan olen tehnyt esipuheen. Tässä on lyhyt esipuhe Jerry Cottonia ja FinnWestejä kirjoittaneen Petri Hirvosen novellikokoelmaan Kuolevan jumalan yö, jota voi ostaa suoraan täältä. 

Kesälahden tuntematon pulp-mies

Petri Hirvosen (s. 1972 Kesälahdella) nimi ei monellekaan kirjallisuudenharrastajalle sano mitään. Hän on kuitenkin kirjoittanut parikymmentä pienoisromaanin mittaista tekstiä, hänen pääasiallinen julkaisukanavansa on ollut Kolmiokirjan legendaarinen Jerry Cotton -sarja, johon hän kirjoitti kolmetoista osaa 1990-luvun lopulla.
Länkkäreitä koko ikänsä katsellut ja lukenut Hirvonen aloitti uransa kuitenkin jo saman vuosikymmenen alussa kirjoittamalla yhdeksäntoistavuotiaana kaksi osaa niinikään Kolmiokirjan julkaisemaan FinnWest-länkkärisarjaan. Hirvosen debyytti, kiertävistä mustalaisista Villissä lännessä kertova Kohtalokas perintö ilmestyi numerossa 11/1992, mutta seuraava tarina, Viimeinen tuomio jäi ilmestymättä, koska vuoden 1992 viimeinen numero jäi viimeiseksi koskaan ilmestyneeksi FinnWestiksi. Tarinan nimeltä Jouluksi hirteen kirjoitti Pentti Pesä. Hirvosen juttu hautautui ehkä iäisyydeksi Kolmiokirjan arkistoihin.
Myöhemmin hän tarjoutui Jerry Cottonin avustajaksi. Ensimmäinen oli vuonna 1996 ilmestynyt Filmihelvetti, viimeinen kolme vuotta myöhemmin ilmestynyt Manhattanin mölydraama. Hirvosen valttia tarinoissa olivat kiihkeästi, mutta taitavasti kirjoitetut toimintakohtaukset. Myös elokuvaviittaukset sujuivat elokuviin kiinni kasvaneelta filmihullulta.
Myöhemmin itse värväsin Hirvosen avustajaksi kirjoittamaan jännitys- ja toimintanovelleja vuonna 2004 perustamaani Isku-lehteen, johon hän teki kourallisen novelleja. Kaikissa näkyy ammattimiehen jälki mitä tulee toimintakohtauksiin. Iskun novellien lisäksi hän teki pari tilausnovellia Länkkäriseuran Ruudinsavuun, jota toimitin.
Osa Hirvosen lähettämistä novelleista jäi aikoinaan julkaisematta, mutta ne saavat ensijulkaisunsa nyt tässä kirjassa, joka kokoaa yhteen Hirvosen 2000-luvun novellituotannon. Kirjaa tukevoittaa Hirvosen tuotannon bibliografia. Samaan aikaan ilmestyy myös Hirvosen kirjoittama pienoisromaani Kalmankylväjä. Sitä hän tarjosi minulle julkaistavaksi pokkarisarjassa, joka ei lopulta materialisoitunut.
Tämän pienen kirjan novelleissa on valinnanvaraa: on länkkäriä, on kasari-actionia, on kauhua liippaavaa pulp-meininkiä, on jopa merirosvonovelli! Tarjolla on tiukka paketti tymäkkää toimintaa ja kunniantuntoisia miehiä!

EDIT: Tekstiä on muutettu alkuperäisestä. Tapani Bagge ei ollut Jerry Cottonin toimittaja enää vuonna 1996, niin kuin tekstissä alun perin väitettiin. Virhe on korjattu myös itse kirjaan. Korjattu myös Petrin synnyinvuosi; alun perin tekstissä luki 1980, mutta itse kirjassa lukee kyllä 1972, mikä on oikea vuosi.

Pulpografia: Lee Floren

Tämä on vähän tynkä hakusana Lee Floren -nimisestä senttarista, josta myöhemmin kirjoitin paremman tekstin Kuudestilaukeavat-kirjaan. Huomaa kuitenkin löytynyt kuolinvuosi. En ihan ymmärrä vertausta Lawrence Blockiin, mutta ajatus on kuitenkin kai ollut jotain sen tapaista että halvoista pornokirjoista pääsi etenemään johonkin muuhun, mutta Blockista tuli bestselleristi, Floren jäi nimettömäksi senttariksi.

Lee Floren
Lee Floren (1910—1995) aloitti uransa lännenseikkailulehdissä jo toisen maailmansodan jälkeen. Myöhemmin 1950—60-luvulla hän kirjoitti pornokirjoja, joista osa kuului epämääräiseen, mutta kiehtovaan lesbopokkareiden sarjaan. Floren teki sittemmin 1970-luvulla osia Michael Avallonen luomaan Butcher-sarjaan; niitä on myös suomennettu. Florenilta on suomennettu myös kaksi lännenkirjaa. Florenin ura on ollut hiukan samanlainen kuin vaikkapa Lawrence Blockin, mutta jotain häneltä on jäänyt puuttumaan, kun hänestä ei ole tullut tämän kaltaista rikoskirjallisuuden arvostettua monitaitajaa. Simo Sjöblomin Florenin kirjoittamaksi mainitsemat Stuart Jasonit eivät ulkomaisten bibliografioiden mukaan ole Florenin — eivätkä Michael Avallonen — kirjoittamia. Florenilta on suomennettu myös kaksi lännenromaania.

Rikosromaanit nimellä Stuart Jason:
Hälytys Manhattanilla. Butcher Teurastaja 7. Suom. Pertti Koskela. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1985. Alun perin Mayday Over Manhattan. Pinnacle 1976.
Kuolema kulisseissa. Butcher Teurastaja 8. Suom. Arto-Antero Larhamaa. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1987. Alun perin The Hollywood Assassin. Pinnacle 1976.
Kuoleman laakso. Butcher Teurastaja 2. Suom. Heikki Haveri. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1985. Alun perin Valley of Death. Pinnacle 1974.
Kuoleman lääkäri. ”Teurastaja” Bucher 10. T. Huovila. Lukijapalvelu: Helsinki 1984. Alun perin Deadly Doctor. Pinnacle 1974.
Kuoleman palvojat. ”Teurastaja” Bucher 3. Suom. Heikki Haveri. Lukijapalvelu: Helsinki 1983. Alun perin Keepers of Death. Pinnacle 1971.
Kuolemanralli. ”Teurastaja” Bucher 7. Suom. Heikki Haveri. Lukijapalvelu: Helsinki 1984. Alun perin Death Race. Pinnacle 1973.
Palopommi. ”Teurastaja” Bucher 8. Suom. Heikki Haveri. Lukijapalvelu: Helsinki 1984. Alun perin Fire Bomb. Pinnacle 1973.
Tappajan lasti. ”Teurastaja” Bucher 11. Suom. Heikki Haveri. Lukijapalvelu: Helsinki 1985. Alun perin Killer’s Cargo. Pinnacle 1974.
Lännenromaanit:
Kirottu tehtävä. Montana 54. Suom. H. Suikkanen. Viihdekirjat: Tapiola 1966. Alun perin Deputy’s Revenge. Paperback Library 1964.
Rohkea mies. Montana 68. Suom. L. Ranta. Viihdekirjat: Tapiola 1968. Alun perin War on Alkali Creek. Phoenix Press 1951. Ilmestynyt salanimellä Will Watson.

Jason Starr, tuleva noir-klassikko

Toimitin vajaa kymmenen vuotta sitten Arktiselle Banaanille dekkarisarjaa, johon valitsin uusia ja uudehkoja amerikkalaisia ja brittiläisiä noir-dekkareita - aikana, jolloin noir-termistä ei ollut tullut vielä muotisanaa. Kirjat eivät myyneet paljon paskaakaan eikä formaatin muutos pokkareista kovakantisiin auttanut. Yksi sovituista kirjoista jäi julkaisematta ja se oli vieläpä yksi henkilökohtaisia suosikkejani: Jason Starrin Fake ID. Sille oli jopa hieno kansikin, johon Ossi Hiekkala tavoitti kirjan oleellisen tematiikan. Tein Starrista tuolloin jutun saman kustantajan julkaisemaan, nyt jo kuopattuun KirjaIN-lehteen, alla.

Tuleva noir-klassikko

Amerikkalainen kirjailija Jason Starr on keskeisiä uusia noir-kirjailijoita, ensimmäisillä romaaneillaan jo klassikon asemaan noussut dekkaristi, joka on noussut pienkustantamoista ylös kohti bestseller-asemaa.
Starr on julkaissut yhdeksän romaania, joissa kaikissa päähenkilöille käy enemmän tai vähemmän huonosti – ja yleensä aivan syystä. Valheet ja petokset luontuvat Starrin ala- ja keskiluokkaisilta henkilöiltä paremmin kuin totuudet ja tunteet.
Starr on ollut esikuva monelle 2000-luvulla aloittaneelle noir-kirjoittajalle.
Synkälle rikoskirjallisuudelle onkin Starrin mukaan tilausta viime vuosina: ”Ilman muuta. Ihmiset työskentelevät yhä enemmän yksin, pitävät videokonferensseja, kommunikoivat sähköisesti, muuttavat kaupungeista pois tekemään etätyötä – tästä seuraa ahdistumista ja vieraantuneisuutta, jotka taas ruokkivat synkkää rikoskirjallisuutta.”
Starr näkee yhteyden myös kansainväliseen tilanteeseen ja viittaa syyskuun 2001 WTC-iskuihin. ”Ensiksi luulin, että kaikki synkkä kielletään”, Starr kertoo. ”Pelkäsin, että seuraisi pitkä aika, jolloin kaikki haluavat lukea vain kevyitä ja pinnallisia kirjoja. Mutta onneksi näin ei käynyt.”
Ilmiselvä klassikko Starrin tuotannossa on Fake I.D. Se ilmestyi alun perin vuonna 2000 vain englantilaisen pienkustantamon kirjana, kun amerikkalaiset kustantajat pitivät sitä liian synkkänä. Tänä vuonna se ilmestyi viimein uutena laitoksena amerikkalaiselta Hard Case Crimelta.
Ja synkkä kirja todella on: kirjan päähenkilö, itseään portsarina elättävä Tommy Russo, kuvittelee olevansa hyvännäköinen ja tuleva filmitähti ja pistää rahansa uhkapeleihin ja valehtelee naisille. Lopulta kaikki romahtaa, Starrille tyypilliseen tapaan.
Uhkapelit ovat muutenkin selvästi portti Starrin maailmaan, koska hänen muissakin teoksissaan uhkapelit ja pakkomielteet ovat keskeinen tragedian syy.
Starr kertoo, että aihe on hänelle hyvin tuttu. Hänen isänsä vei häntä pienenä raviradalle. ”Uhkapelit ovat olleet elämäni tausta jo pitkään”, Starr sanoo. ”Minua kiinnostavat kirjailijana uhkapelureitten epätoivo ja se, millaisiin vaikeuksiin uhkapeli heidät vie.”
Starr jatkaa: "Kaikki addiktit, peluritkin, ovat itsekeskeisiä ja egoistisia ja täysin tietämättömiä ongelmistaan”, Starr toteaa.
Kuvailu sopii kaikkiin Starrin romaaneihin, joissa päähenkilöt eivät yleensä tajua, että heillä on ongelmia.
Ja siitähän herkullisimmat tragediat syntyvät.

Mykkäelokuvan tekniikoista

Kuten jossain aiemmassa postauksessa sanoin, olen kokoillut kirjaa vanhoista ja uudemmista elokuva-aiheisista kirjoituksistani, se ilmestyy Ntamolta jossain vaiheessa tätä vuotta (mahdollisesti nimellä Klassikoita ja outouksia), ehkä jo keväällä. Tässä juttu, jonka otin vielä kirjasta pois, kahdestakin syystä: se ei tunnu sopivan joukkoon, jossa on enemmänkin esseitä kuin tällaisia tietopuolisia artikkeleita eikä mikään muu juttu käsittele mykkäelokuvaa (paria satunnaista elokuvaesittelyä lukuun ottamatta), enkä löydä sille mitään julkaisutietoja. Minulla ei ole mitään mielikuvaa, missä tämä on mahdollisesti ilmestynyt, tietokannat eivät tekstiä tunne eivätkä löydä. Toivottavasti teksti täällä blogissa auttaa jotakuta esitelmän tai vastaavan tekijää. 

Mykkäelokuvan tekniikoista

Elokuvan historia on lyhyt, vain reilut sata vuotta, mutta silti sen olemassaolon aikana elokuva ja käsitys siitä ovat muuttuneet moneen kertaan. Useat asiat, jotka ovat meille normeja, saattavat hyvinkin olla vain välivaiheita elävän kuvan historiassa. Joidenkin tutkijoiden mukaan koko elokuva nykyisessä muodossaan on vain yksi välivaihe audiovisuaalisten viihdykkeiden historiassa.
Jos elokuvien kuvaaminen digitaalisesti yleistyy huomattavasti, niin ainakin tietyntyyppisen filmin käyttö on vain välivaihe elävän kuvan historiassa. Elokuvien nykyinen esitysnopeus, 24 kuvaa sekunnissa, ei ole aina ollut standardi – mykkäelokuvien esitysnopeus oli vielä 1920-luvun puolivälissä 16 kuvaa sekunnissa. Tästä johtuu se, että nykyään katsottuna monissa varhaisissa mykkäelokuvissa ihmiset näyttävät liikkuvan nopeammin ja nykivämmin kuin ”normaaleissa” elokuvissa. 16 kuvaakaan sekunnissa ei kuitenkaan ollut mikään välttämättömyys, vaan elokuvia saatettiin esittää nopeutetusti tai hidastetusti, usein koneenkäyttäjän omien tuntemusten mukaan. Elokuvan nopeudella leikkiminen oli itsessään osa uuden median viehätystä: ihmisiä innosti nimenomaan uusi teknologia eivätkä välttämättä niinkään kerrotut tarinat. Vasta synkronisoidun ääniraidan tulo filmeihin 1920-luvun lopulla edellytti sitä, että elokuvat esitetään aina samalla nopeudella.
Filmimateriaalikin on ollut erilaista kuin nykyään. Vuoteen 1951 filminä käytettiin selluloidinitraattia, joka on erittäin herkkää syttymään. Nitraatti on myös erittäin herkkä kulumaan – tämän takia monet mykkäelokuvat ovat hävinneet tyystin. 1950-luvulta alkaen nitraattifilmi vaihtui asetaatiksi, joka on parempi materiaali kuin nitraatti. Jotkut tutkijat sanovat kuitenkin, että nitraattifilmi toistaa värejä paremmin kuin asetaattifilmi. Vanhat mykkäelokuvat eivät näytä samalta, kun ne siirretään asetaatille.
Selluloidikaan ei ole ollut ainoa materiaali filmille. Yksi tärkeimmistä on ollut ns. mutoskooppi, jossa elokuvan kuvat talletettiin erillisille kuville, joita sitten veivin avulla liikuteltiin ja katseltiin pienestä luukusta. Elokuvia on yritetty tehdä myös lasille ja metallille. Nämä 1900-luvun alun kokeilut ovat kuitenkin jääneet historian unholaan, niin kuin Braille-kirjoituksen tapaan tehty yritys sokeain elokuvaksi.
Varhaisimmat elokuvat kuvattiin niin sanotulle ortokromaattiselle filmille, joka oli erityisen herkkä tietyille väreille. Kaikki värit eivät tallentuneet filmille kuin mustina läikkinä. Tämän takia elokuvien näyttelijöiden piti esimerkiksi välttää kirkkaanpunaista huulipunaa. Vuonna 1912 otettiin käyttöön niin sanottu pankromaattinen filmi ja värien tarkkailusta voitiin luopua.
Normaali filminleveys on 35 millimetriä. Tämä otettiin käyttöön jo varhaisessa vaiheessa, kun keksijä ja elokuvantekijä Thomas Alva Edison otti sen kinetoskooppi-nimisessä keksinnössään käyttöön jo 1890-luvulla. Kodakin kehittäjä Eastman Co. alkoi valmistaa Edisonin kehittelemää 35-millistä filmiä.
Muita eri kokoisia filmejä oli kuitenkin kokeiltu ja käytettykin, 9,5 millimetristä aina 70 millimetriin saakka. Amatöörikäyttöön vakiintui nopeasti niinikään Eastman Kodakin 16-millimetrinen filmi, vaikka 9,5 millimetrin levyinen filmikin oli runsaassa käytössä. Monien amatöörifilmaajien käyttämä 16-millinen filmi tuli markkinoille Kodakin lanseeraamana 1923.
Yleinen käsitys mykkäelokuvista on se, että ne olivat mustavalkoisia. Tämä on monella tapaa väärä käsitys. Osa elokuvista, kuten ranskalaisen Georges Mélièsin Le Rayoume des fées (1903), väritettiin käsin, mikä oli kallista ja vaikeaa. Mélièsin mainitun elokuvan värejä on sanottu hehkuviksi, keskiaikaista miniatyyria muistuttaviksi.
Käsinvärittämistä helpompi tapa oli elokuvan eri kohtausten värittäminen tietyn väriseksi tai sävyiseksi. Tällä haluttiin korostaa kohtauksen tunnelmaa ja erottaa ne selkeästi toisistaan. Tähän oli kolme erilaista tapaa: sävytyksessä (englanniksi tinting) filmiä kastettiin väriliuokseen tai kuvattiin jo alun perinkin väritetylle filmille, toonaamisessa (toning) filmin emulsiossa oleva hopea korvattiin väritetylle metallisuololla, peittauksessa (mordanting) filmiä käsiltetiin hopeasuololla niin, että siihen saattoi kiinnittää jonkin väriaineen.
Värifilmiä ryhdyttiin kokeilemaan jo niinkin varhain kuin 1899, jolloin Frederick Marshall Lee ja Edward Raymond Turner kehittelivät kolmivärisen filminsä (punainen, vihreä ja sininen). George Albert Smithin 1906 kehittelemä Kinemacolor oli ensimmäinen kaupallisesti kelvollinen versio. Ranskalainen Gaumont-studio ja saksalainen Agfa tekivät Smithin filmistä omat versionsa 1910-luvulla. Kodakin kaksivärinen Kodachrome-systeemi tuli markkinoille 1915; samaan aikaan Technicolor Motion Picture Corporation aloitti kokeilunsa, mutta kesti kauan ennen kuin värillistä filmiä todella päästiin käyttämään.
Sama koskee ääntä: mykkäelokuvat eivät olleet, joitain satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta, mykkiä. Kaikkiin elokuvaesityksiin liittyi aina ääntä säestyksen muodossa. Säestys oli joko elävää – teatterissa oli orkesteri tai vähintään pianisti – tai se tuli levyltä. Thomas Alva Edison kokeili elokuvan ja äänilevyn synkronisoimista jo 1895.
Monin paikoin elokuvia säesti kertoja, joka selosti elokuvan tapahtumia katsojille; Japanissa tällaisista kertojista tuli arvostettu ammattiryhmä, joka toimi pitkälle 1930-luvulle. Elokuviin saatettiin myös lisätä ääniefektejä, mitä varten oli kehitetty erityisiä laitteitakin.
Elokuvia ei aina esitetty myöskään niin kuin nykyään, niin että projektori on sijoitettu katsojien taakse. Saksalainen Messter-yhtiö kokeili 1909 projektorin sijoittamista kankaan taakse ja kuvan heijastamista kankaalle monimutkaisten peilirakennelmien kautta. Tätä menetelmää käytettiin erityisesti silloin, kun elävät näyttelijät esiintyivät maisemakuvan edessä.
Monet mykkäelokuvaan liitetyt käsitykset ovat siis vääriä. Koko termi ”mykkäelokuva” on itse asiassa harhaanjohtava: kyse on värillisestä ja äänellä varustetusta audiovisuaalisesta viihteestä. Usein tutkijat puhuvatkin mieluummin varhaisesta (”early”) elokuvasta.

Vhs-löytöjä

Tein tällaisen jutun Peili-lehteen sen viimeisinä vuosina, vähän hätäpäissään kasattu juttu, jossa on kuitenkin itselleni läheisiä aiheita.

Videolaarien alelöytöjä historiasta
Villijoutsenista Jenkkijänikseen

"Mä en tajua miksi joku ostaa vielä vhs-kasetteja", totesi tuttava, kun kehuskelin Facebookissa ostaneeni Kevin Brownlowin tunnetun Chaplin-dokumentin kirpputorilta - ja nimenomaan vhs-kasettina.
Eihän siinä mitään järkeä olekaan. Vhs-kasetit ovat parhaimmillaankin aika huonolaatuisia ja ne vievät tilaa hyllyssä enemmän kuin ohuet dvd:t.
Toisaalta kaikkea ei ole julkaistu dvd:llä. Lisäksi kirpputorien valikoimien läpikäyminen on ekologista: on parempi katsoa jokin elokuva kerran jo tehdyltä kasetilta kuin ostaa uusi levy.
Paras argumentti on kuitenkin se, että vhs-kasetteina voi tehdä sellaisia ihastuttavia löytöjä, jotka laajentavat elokuvahistoriallista ja esteettistä perspektiiviä. Seuraavassa kolme vhs-kasettilöytöä, jotka ovat kiinnostavia historiallisia todistuskappaleita.

Villijoutsenet

Kammottavan näköinen ikivanha vhs-kasetti löytyi toijalalaisen kirpputorin loppuunmyynnistä hintaan 50 senttiä. Mietin ensiksi pitkään, haluanko katsoa mitään näin kauhtunutta. Kasetti kuului sarjaan "Riemukkaita lastenelokuvia", mikä ei kuulostanut kovin hyvältä. Ajattelin sitten, että hinta on kuitenkin lähes olematon.
Ja mikä yllätys tämä olikaan! Andersenin satuun perustuva Villijoutsenet paljastui hienoksi, taitavasti tehdyksi neuvostoliittolaiseksi animaatioksi. Elokuvan tempo oli hidas, mutta kuvamaailma erikoisine väreineen ja tyylitellysti piirrettyine hahmoineen teki vaikutuksen.
Ohjaajana oli Mihail Tshehanovski, joka teki animaatioita jo 1920-luvulla, aikana, jolloin Neuvostoliiton taide-elämä oli vielä täynnä kokeilua. Tshehanovskin ensimmäinen elokuva ”Postitoimisto” (1929) on tunnettu siitä, että arkkitehti Frank Lloyd Wrightin tiedetään näyttäneen sen Walt Disneylle osoituksena kiinnostavasta piirretystä.

"Lohikäärme palikkakaupungissa"

Huijaan vähän: tämä on vain yksi lyhytelokuva neljän animaation koostekasetilla, mutta toisaalta se on niistä paras ja aikaa kestävin. Kyse on innovatiivisen animaattorin, kanadalaisen Co Hoedemanin kokeilusta vuodelta 1972, joka tarjoaa lapsillekin kiinnostavaa katsottavaa: elokuva on animoitu rakennuspalikoista, joiden sivuihin Hoedeman on piirtänyt hahmojen liikkeet.
Elokuva löytyi kasetilta, jonka nimi on Leenun kissat - ei kovin rohkaisevaa, mutta kun tunnisti kanadalaiset tekijät (Hoedemanin lisäksi mm. Ron Tunis), niin kasetin uskalsi ostaa. Kanadassa nimittäin tehtiin 1950-1980-luvuilla paljon erinomaista animaatiota valtion avokätisellä tuella. Innovaatiot saivat tilaa ympärilleen - ei Hoedeman palikkaelokuvaansa kovin nopeasti ole tehnyt. Tämä on katsottu lasten kanssa kymmeniä kertoja.

Jenkkijänis

Ostaessani tämän kirpputorilta en ollut ikinä kuullutkaan mokomasta. Kun sitten kerroin Facebookissa katsoneeni sen, muutamakin ihminen ilmoitti, että tämä oli ollut pienenä heidän suosikkinsa.
Jenkkijänis (1986) on kiinnostava vain tuotantohistoriallisesti. Esteettisesti se on melko köyhä, eikä sen tarina kovin kummoinen ole. Se on osoitus japanilaisen animaation varhaisesta tunkeutumisesta amerikkalaisille markkinoille, kun se on tuotettu Yhdysvalloissa suurten studioiden ulkopuolella, mutta japanilaisin voimin. Mitään animea se ei silti ole, vaan näyttää paikoitellen enemmänkin huonolta Pekka Töpöhäntä -kopiolta.
Jenkkijänis on tavallinen jänis, joka saa oudolta vanhalta mieheltä supervoimat ja ryhtyy tietenkin taistelemaan oikeuden puolesta pahoja vastaan. Pahoja edustavat prätkäjengiläiset, jotka uhkaavat jazzbaarin (!) toimintaa ja vaativat suojelurahoja. Jengin johtajana on salaperäinen kasvoton hahmo ja tämän korppikotka.
Hiukan hidastempoista ja naiivia elokuvaa ei ole koskaan näytetty Suomen elokuvateattereissa eikä televisiossa.

Suomalaisen elokuvan yliarvostus

Olen kokoillut kaikenlaisista elokuvaa sivuavista teksteistäni kirjaa, jonka Ntamo julkaisee myöhemmin tänä vuonna. Mukana on Ylen nettisivuille kirjoittamiani kolumneja, ja löysin niistä koneelta myös tämmöisen, joka ei mielestäni enää oikein kirjaan asti sovi, vaikka sisältääkin kärkkäitä näkemyksiä. Enkä ehkä ole enää samaa mieltä noiden näkemysteni kanssa, varsinkaan Ruusujen ajan kohdalla, vaikka en siitä äskettäisellä uusintakatsomisellakaan paljon tykännyt. Laitan tekstin joka tapauksessa tänne. 

Suomalainen elokuva on yliarvostettua.
Ihmiset tuntuvat olevan valmiita antamaan paljon anteeksi elokuvalle, kun se on suomalainen. Elokuvista tuskin välitettäisiin, jos ne olisivat esimerkiksi amerikkalaisia tai ranskalaisia. Niitä oltaisiin täysin valmiita pitämään vanhentuneina. Toki moni myöntää, että niinsanottu perinteinen suomifilmi on suureksi osaksi vanhentunutta ja kiinnostaa vain ajankuvana tai camp-henkisenä katsottavana.

Nykykatsojien nostalgia alkaa kohdistua yhä enenevässä määrin 1960- ja 1970-lukujen elokuviin. Tältä ajalta Risto Jarvan tuotantoa on pidetty suomalaisen elokuvan huippuna, mutta nähdäkseni hän on tällä hetkellä yksi yliarvostetuimpia kotimaisia ohjaajia. Kovin monta katselukertaa hänen elokuvansa eivät kestä. Esimerkiksi Onnenpeli on ontto kuvaus onnea tavoittelevista nuorista, jonka päälle on ympätty keskustelua kaupunkisuunnittelusta, ja Ruusujen aika on tarpeettoman monimutkainen ja ennen pitkää koomisuuttaan tylsäksi käyvä tulevaisuustarina.
Aika tietysti tekee tehtävänsä minkä tahansa elokuvan kohdalla, mutta aikalaistodistuskin kertoo, että aivan kritiikittömästi Jarvankaan töitä ei alun perin otettu vastaan. Esimerkiksi Tapani Maskula kirjoitti turkulaisessa Uudessa Päivässä vuonna 1962, että Jarvan (ja muidenkin suomalaisen elokuvan uusiaaltolaisten) tulisi pystyä ensiksi tekemään vanhan studiokauden ja vaikkapa Valentin Vaalan ja Ilmari Unhon tasoisia elokuvia ennen kuin he ryhtyvät kokeilemaan. Maskula aivan oikein jo tuolloin näki, että uusikaan suomalainen elokuva ei pääse irti kirjallisesta perinteestä - esimerkiksi Jarvan esikoinen Yö vai päivä perustuu pohjimmiltaan Pentti Saarikosken kirjoittamalle monologille.

Sama tilanne vallitsee edelleenkin. Elokuvallisuus nykykotimaisessa elokuvassa tuntuu olevan joko vanhoihin perinteisiin palaamista ja maaseutu- ja Karjala-romantiikan ylläpitämistä väkisin tai epämääräistä vauhtia tavoittelevaa suttuista leikkausta. Kummatkin yhdistää naurettava Pahat pojat, jossa leikkausten ja jump cutien tarpeellisuutta ei ole millään tavalla vaivauduttu perustelemaan.
Käänteinen, mutta paljonpuhuva tapaus on FC Venus, josta käsikirjoittaja Katri Manninen kirjoitti niinsanotun prequel-romaanin, joka sijoittuu aikaan ennen elokuvan tapahtumia. Elokuva on ollut suosittu, mutta tarinan kertomista tärkeämpää tuntuu olleen Suomen oloissa tuntemattoman markkinointitavan lanseeraaminen. (Kirjailijoiden toimeentulon kannalta niinsanottujen romanisointien julkaiseminen Suomessakin olisi kyllä hyvä idea, mutta se ei kuulu tähän.)

Palatakseni Risto Jarvaan: hänen parhaat elokuvansa ovat hänen yhteiskunnallisimmat työnsä. Esimerkiksi Yhden miehen sota on ankara kertomus 1970-luvun alun Suomesta, jollaisia kukaan ei halunnut nähdä. Elokuva sai valmistuessaan vähemmän katsojia kuin mikään Jarvan aiemmista töistä ja Jarva päätti vaihtaa tyylilajia. Omasta näkökulmastani Jarva petti omat ihanteensa rupeamalla tekemään yhdentekeviä komedioita, kuten Pappi joka ei osannut sanoa ei. Vaikuttaa tosin siltä, että hänen oli kapitalistisessa tuotantotilanteessa pakko: jos elokuvat eivät saa katsojia, seuraavia elokuvia ei yksinkertaisesti saa tehtyä.
Yhden miehen sodan kanssa samanlainen tapaus on Erkko Kivikosken Laukaus tehtaalla, joka esitettiin yllättävän vähäväkiselle yleisölle suomalaisen elokuvan festivaalilla pari viikkoa sitten. Kivikosken muut elokuvat (esimerkiksi Kesällä kello viisi ja Yö meren rannalla) voi minun puolestani unohtaa, mutta Laukaus tehtaalla oikeuttaa hänen uransa. Laukaus tehtaalla on edelleen iskevä ja yhteiskunnallisesti kirpeä kertomus siitä, mitä suurkapitalismi voi aiheuttaa pakottaessaan yrityksiä fuusioitumaan. Kivikosken ja käsikirjoittajien valitsema objektiivisuuteen pyrkivä dokumentarisuus on juuri oikea valinta. Joitain psykologisoivia kuvia lukuun ottamatta elokuva pysytteli tyylilajissaan johdonmukaisesti.

Tällaisia aiheita ei suomalainen elokuva enää käsittele. Se liittynee osaltaan siihen, että Jarvan ja Kivikosken parhaat elokuvat saivat tuoreeltaan niin vähän katsojia. Niitä on pidetty esimerkkeinä siitä, mitä tapahtuu, jos valtio tukee julkisesti elokuvia niiden taiteellisen ilmaisuvoimaisuuden perusteella: saadaan elokuvia, joita kukaan ei halua nähdä. Voi oikeutetusti kysyä, onko vikaa myös yleisössä. Yksi harvoja yhteiskunnallisia elokuvia viime vuosilta eli Jarmo Lampelan Eila ei haasta minkäänlaisia katsomistottumuksia, mikä tekee siitä valitettavan keskinkertaisen elokuvan.

Fletcher Flora

Fletcher Florasta ei ole kauheasti löytynyt lisätietoa eikä hänestä ole esimerkiksi Wikipedia-hakusanaa, mutta tässä on hyvä teksti hänestä Prologue Books -kustantamon nettisivuilla - Prologue julkaisee vanhoja rikospokkareita hyvin tehtyinä sähkökirjoina, suosittelen! 

Fletcher Floralla (1914—1968) on nykyään vaatimaton kulttimaine. Floran kirjailijanura oli sekava eikä kovin tasalaatuinen, mutta hänen parhaissa kirjoissaan on erikoinen perverssi viritys. Floran kuvaamina tavalliset amerikkalaiset ovat sietämättömiä paskiaisia.
Floran romaaneista suurin osa on kioskipokkareita, Avonin, Lionin ja Fawcettin julkaisemia, mutta hänellä on myös pari kovakantista kirjaa. Floran ensimmäinen romaani Strange Sisters ilmestyi 1954 pokkarina Avonin kustantamana; vuodesta 1952 alkaen Flora oli kirjoittanut myös novelleja sellaisiin lehtiin kuin Manhunt, Dime Detective, Ellery Queen’s Mystery Magazine ja Alfred Hitchcock’s Mystery Magazine.
...näin serkkujen kesken (1960) oli Floran suosituin kirja ja sen julkaisi arvovaltainen Macmillan. Teos muistuttaa lähtökohdiltaan jossain määrin James M. Cainia. Flora vie lajityypin pidemmälle tehdessään murhasta ja sitä edeltäneestä syrjähypystä sattumanvaraisen ja vähän holtittoman teon: rikkaan ja vätysmäisen miehen vaimo ampuu miehensä nousuhumalassa ja alkaa sen jälkeen lakata varpaankynsiään, koska se rauhoittaa ja auttaa keskittymään. Vaimon rakastaja, älykäs, mutta saamaton aviomiehen serkku, kehittelee monimutkaisen suunnitelman (joka sivumennen sanoen muistuttaa hiukan Harry Whittingtonin Murhaverkkoa). Siinä on heikkoja lenkkejä ja lopputulos on melko lailla itsestään selvä, joskin siihen liittyy miellyttävä ironian pilkahdus. Viihdyttävän kirjan suurin ongelma on se, että se loppuu liian pian, eikä Flora saa aiheesta kaikkea irti.
Samaa vaivaa on myös toisessa Flora-suomennoksessa, jota amerikkalaiset alan harrastajat näyttävät pitävän tämän parhaana kirjana. Koira haudattuna -kirjassa (1967) on mukava idea — miljonäärin typerät sukulaiset raivostuvat, kun miljoonat näyttävät testamentin mukaan menevän pienelle chihuahua-koiralle —, mutta Floran innostus näyttää lopahtavan juuri, kun menon pitäisi alkaa. Typerien tyhjäntoimittajien kuvauksessa on kyllä riittävää ironiaa, joten kirja jaksaa kiinnostaa yhteiskuntasatiirina. Irvokkuuden lisääminen olisi piristänyt kirjan huomattavasti. Bill Pronzini arvostaa kirjan korkealle ja toteaa, että koska sen kustantaja Belmont oli yksi pienimmistä kioskikirjakustantajista, harva tietää kirjan edes olevan olemassa ja vielä harvempi on lukenut sen. Siinä tapauksessa on erikoista, että se on päätynyt suomeksi. [Kirjan ongelmat voivat johtua suomennoksesta. - jn]
Floralta on suomennettu myös kourallinen novelleja. ”Tunkeilija” on hauska ja pirullinen kiristysnovelli, jossa puolirikollinen yksityisetsivä yrittää huijata kaunista, perversseistä taipumuksistaan tunnettua naista. ”Ei perintöä ilman vainajaa” kertoo täysin samanlaisen jutun kuin Floran romaanit: typerät rikkaat tekevät murhia ja joutuvat kärsimään omaa idiootti-maisuuttaan.

Rikosromaanit:
Koira haudattuna. Suom. Seija Paavilainen. Arvi A. Karisto: Hämeenlinna 1967. Alun perin Skulduggery. Belmont 1967.
...näin serkkujen kesken. Suom. Pauli A. Kopperi. Arvi A. Karisto: Hämeenlinna 1966. Alun perin Killing Cousins. Macmillan 1960.

Rikosnovellit:
Ei perintöä ilman vainajaa, Alfred Hitchcock yllättää 9/1960.
Herrasmiesten murhajuttu teoksessa Olipa kerran murha... Kurki 38. Suom. Väinö J. Tervaskari. Tammi: Helsinki 1966.
Kukkivan muurin äärellä teoksessa Kuolema voi olla suloinen. Suom. Mirja Häggman. Mäntän kirjapaino: Mänttä 1973.
Myrkytyssopimus teoksessa Hirttäjän tusina. Suom. Vankka Vankkoja ja Väinö J. Tervaskari. Tammi: Helsinki 1983.
Todistaja oli nainen, Alfred Hitchcock yllättää 7/1960.
Tuhlattuja päiviä, Ellery Queenin jännityslukemisto 2/1962.
Tunkeilija, El Zorro 4/1961.

G. T. Fleming-Roberts

Jatketaan taas piiiitkästä aikaa Pulpografian hakusanojen postausta korjattuina ja kommentoituina. Fleming-Robertsista on olemassa pulp-tuntija Monte Herridgen pieni artikkelin ja bibliografian kokonaisuus täällä, ja siitä paljastuvat mm. hänen etunimensä George Thomas sekä elinvuodet 1910-1968. On mahdollista, että suomennettujen novellien takana on vuonna 1947 New Detective Magazineen kirjoittanut Gayle Roberts, mutta tätä on melko mahdoton todistaa. Toista G. Roberts -nimistä pulp-lehtien avustajaa en ole löytänyt.

G. T. Fleming-Roberts oli Hugh B. Caven ja Paul Ernstin kaltainen joka lajin nikkari. Hän kirjoitti mitä tahansa yksityisetsiväjutuista supersankaritarinoihin ja kauhunovelleihin. Fleming-Roberts suhtautui työhönsä kuitenkin vakavasti. Alan tuntija Michael Grosz sanoo, että Fleming-Robertsin tarinoita luonnehtii mm. se, että niiden henkilöt tarvitsevat laajaa sosiaalista turvaverkkoa ja että niissä käsitellään paljon luottamuksen tematiikkaa. Grosz on ollut myös havaitsevinaan Fleming-Robertsin tarinoissa sympatiaa vammaisia ja vähemmistöjä kohtaan.
Fleming-Roberts kirjoitti 1930-luvulta alkaen mm. Ace Mysteryyn, Cluesiin, Ten Detective Acesiin, G-Men Detectiveen, Popular Detectiveen ja Thrillig Mysteryyn. Dime Detectivessä esiintyi Jeffrey Wren -niminen sankari, joka oli Fleming-Robertsin mukaan valkokankaalla Nero Wolfea esittäneen Edward Arnoldin näköinen. Fleming-Roberts kehitteli myös muutaman naamioidun sankarin, joista tunnetuin on 1940-luvun lopulla seikkaillut Captain Zero, joka taistelee rikollisuutta vastaan näkymättömänä.
Captain Zero on jossain määrin erilainen supersankari, koska hän on vastahakoinen käyttämään erikoisuuttaan eikä hän erikoisemmin välitä taistelustaan. Fleming-Robertsin kirjoittamat tarinat ovat realistisia, vaikka niiden sankari onkin silkkaa scifiä.
Toinen Fleming-Robertsin kehittämistä sankareista oli The Black Hood, joka seikkaili Hooded Detective -nimisessä lehdessä 1940-luvun alussa. Monien muiden tavoin Fleming-Roberts kirjoitti myös Phantom Detectivea eli Richard Curtis Van Loanin seikkailuja. Fleming-Robertsin ura jatkui vielä 1950-luvulla, jolloin hän kirjoitti sellaisiin lehtiin kuin Crime and Justice ja New Detective.
On epäselvää, onko novelli ”Jalokiviä ja rikoksia” Fleming-Robertsin kirjoittama. Joka tapauksessa se on kiinnostava novelli nuoresta naisesta, joka saa erään keikan yhteydessä haltuunsa arvokkaita koruja. Naapurin ujo mies sekaantuu asiaan ja joutuu vaikeuksiin. Sekavaa loppua lukuun ottamatta novelli on hyvä, mutta se vaikuttaa lopetetun kiireessä.
Yhtä epäselvä tapaus on niin ikään pelkällä Roberts-nimellä julkaistu ”Polttomerkitty”, jossa alkoholisoitunut poliisi tatuoittaa pikkunilkin otsaan sanan ’näätä’. ”Nilkki” päättää kostaa, mutta pahan poliisin jälkeläiset osoittavat häntä kohtaan yllättävää armoa.
Näiden novellien valossa Michael Groszin väite Fleming-Robertsin vähemmistöihin kohdistuvista sympatioista saattaa hyvinkin pitää paikkansa.
Fleming-Robertsin novelli ”Sleep No More My Lovely” on julkaistu antologiassa Hard-boiled Detectives (1992).

Rikosnovellit:
Jalokiviä ja rikoksia, Seikkailujen Maailma 9/1960. Julkaistu nimellä G. Roberts.
Polttomerkitty, Seikkailujen Maailma 3/1953. Julkaistu nimellä G. Roberts.

Elokuvamainonnan vääristymiä

Tein joskus Aamulehden Valo-liitteeseen tämmöisen kevyen jutun elokuvien mainonnasta ennen ja nyt, pontimena jutussa haastatellun Raimo Siliuksen mainio pamfletti, jonka otsikko on myös tämän postauksen otsikko. 

Elokuvan nimi on Riemua WC-reiällä. Sen mainoslauseet kuuluvat: ”Uskomatonta seksiä! Todella rohkea seksimenestys, jolle koko maailma nauraa! Mikä on riemureikä? Häkellyttää rohkeudellaan niin miehet kuin naisetkin! Mikä riemureikä!!! Tässä on maailman halutuin riemureikä! Mitä tästä on otettu pois, sen näette elokuvassa!”
Sadetakkimiehet ovat jääneet pysyvästi kodin seinien suojiin eikä vastaavantyyppisiä elokuvia Suomen valkokankailla juuri nähdä.
Elokuvien mainostaminenkin on muuttunut aika tavalla. Nykykatsojat varmasti pysyisivät kaukana, jos uutta kauhuelokuvaa mainostettaisiin samalla tavalla kuin takavuosina leffaa nimeltä Vampyyrin himo: ”Nyt se hetki on koittanut!!! Veriset vampyyrit ovat nousseet haudoistaan! Vampyyrien himo on kuuma veri! Kauhun täyttämää jännitystä alusta loppuun!”
Elokuvia promotoidaan nykyään ammattimaisin ottein eikä tällaisia kalkkunoita enää nähdä. Elokuvien mainosbudjetit liikkuvat isoissa summissa eikä mitään jätetä sattuman varaan.
Tämän viikon perjantaina ensi-iltaan tulevan Vares-elokuvan tuottaja Markus Selin sanookin: ”Ei ole mitään järkeä tehdä elokuvaa, jos sitä ei ollenkaan mainosta.”
”Elokuviin saadaan valtiolta avustusta ja olisi vähintään puolirikollista olla mainostamatta niitä.”
Vareksen markkinointiin on Selinin mukaan käytetty noin 200 000 – 300 000 euroa. Lopullista summaa ei vielä tiedetä. Elokuva on näkynyt niin televisiossa ja trailereissa ja sitä on mainostettu myös radiossa ja netissä. Ensimmäiset mainokset nähtiin jo vuosi sitten.
Vaikuttaa siltä, että Selin on onnistunut värväämään myös sään mainostamaan elokuvaa, jonka mainoslause kuuluu: ”Sinä kesänä satoi enemmän kuin koskaan.”
”Tärkein mainoskanava on silti suusta suuhun –menetelmä”, Selin sanoo.
Vareksesta onkin järjestetty useita ennakkonäytöksiä kohderyhmille.
Elokuvan suosion päättävät kuitenkin katsojat. ”Paskaa ei voi myydä kuin yhden viikonlopun”, Selin tuhahtaa.

Paskaa on kuitenkin yritetty myydä vaihtelevin tavoin. Tamperelainen pitkän linjan elokuvavaikuttaja Raimo Silius koosti 1973 pamfletin Elokuvamainonnan vääristymiä, josta alun sitaatit on poimittu.
”Silloin puhuttiin elokuvan kuluttajapolitiikasta”, Silius muistelee 70-lukua.
”Mainonta oli silloin varmaan härskeimmillään”, Silius sanoo ja kertoo asialla olleen lähinnä pieniä maahantuojia, jotka kamppailivat markkinaosuuksistaan koettelemalla hyvän maun rajoja.
Suurta osaa elokuvista väitettiin olevan K18-leffoja ja hyvin monen väitettiin joutuneen sensuurin hampaisiin, vaikka näin ei olisi ollutkaan. Seksi ja väkivalta korostuivat, joskus hyvinkin aggressiivisesti.
Nykyisen elokuvamainonnan Silius näkee hyvin asiallisena. Siistiytyminen tapahtui jo 70-luvulla, Silius paikantaa sen vuosiin 1977-1978. Sensuurilait höllenivät ajan myötä eikä sen autuuteen voinut mainonnassa enää vedota. Seksiä ja väkivaltaa tietysti näkee edelleen.
Silius sanoo, ettei hänen pamfletillaan varmaankaan ollut sen kummempaa vaikutusta. 80-luvulla videoiden mainonnassa tehtiin samantyyppisiä ylilyöntejä kuin leffojenkin kohdalla.
Samat temput eivät enää tepsi. Ylilyönnit ja köyhä verbaaliakrobatia eivät vedä katsojia.
”Elokuvassa pitää olla tiettyä pöhinää, että se vetää”, Markus Selin sanoo.
Jos sitä ei ole, surkeat elokuvat jäävät surkeiksi.

Kainalo:
Raimo Siliuksen raportissa Elokuvamainonnan vääristymiä vuodelta 1973 on paljon muitakin lainaamisen arvoisia mainoslauseita.
Decamerone 2: Härskiä Boccacciota – rehevän eroottista keskiaikaa! Reteesti vaan sanoi Boccaccio jo ennen kuin isä lampun osti!
Himon kuningattaret: He olivat viettiensä vankeja – mutta olivatko he perverssejä, sadisteja vai tyydyttivätkö he vain luonnollisia halujaan? Kuumankiehtova – raju kokemus! Haluja & hekumaa & kauhua & paljasta himoa & sadismia & salamenoja & seksiä…
Kidutuskammio: Verisesti svengaava hornantanssi! Nyt kysyttiin rentoa tappajanmieltä… kuumia tilanteita, joissa pärjäsi kylmillä otteilla. Täältä selvisi ainoastaan jalat edellä, sillä… he elivät vain tappaakseen!
Saatanan kytät: Nyt repeää helvetti!! Hymy huulilla, konepistooli sylkien shokkisarjoja… ärsytetyt tappokoneet murhaavassa vauhdissa!!! Aika vekkuleita nuo nykyhetken tappajajannut… Ronskisti vaan ”lääkettä” konepistoolista! Elokuva jonka valmistuksen kansainväliset rikosjärjestöt yrittivät estää!