maanantaina, tammikuuta 19, 2015

Suomalaisen elokuvan yliarvostus

Olen kokoillut kaikenlaisista elokuvaa sivuavista teksteistäni kirjaa, jonka Ntamo julkaisee myöhemmin tänä vuonna. Mukana on Ylen nettisivuille kirjoittamiani kolumneja, ja löysin niistä koneelta myös tämmöisen, joka ei mielestäni enää oikein kirjaan asti sovi, vaikka sisältääkin kärkkäitä näkemyksiä. Enkä ehkä ole enää samaa mieltä noiden näkemysteni kanssa, varsinkaan Ruusujen ajan kohdalla, vaikka en siitä äskettäisellä uusintakatsomisellakaan paljon tykännyt. Laitan tekstin joka tapauksessa tänne. 

Suomalainen elokuva on yliarvostettua.
Ihmiset tuntuvat olevan valmiita antamaan paljon anteeksi elokuvalle, kun se on suomalainen. Elokuvista tuskin välitettäisiin, jos ne olisivat esimerkiksi amerikkalaisia tai ranskalaisia. Niitä oltaisiin täysin valmiita pitämään vanhentuneina. Toki moni myöntää, että niinsanottu perinteinen suomifilmi on suureksi osaksi vanhentunutta ja kiinnostaa vain ajankuvana tai camp-henkisenä katsottavana.

Nykykatsojien nostalgia alkaa kohdistua yhä enenevässä määrin 1960- ja 1970-lukujen elokuviin. Tältä ajalta Risto Jarvan tuotantoa on pidetty suomalaisen elokuvan huippuna, mutta nähdäkseni hän on tällä hetkellä yksi yliarvostetuimpia kotimaisia ohjaajia. Kovin monta katselukertaa hänen elokuvansa eivät kestä. Esimerkiksi Onnenpeli on ontto kuvaus onnea tavoittelevista nuorista, jonka päälle on ympätty keskustelua kaupunkisuunnittelusta, ja Ruusujen aika on tarpeettoman monimutkainen ja ennen pitkää koomisuuttaan tylsäksi käyvä tulevaisuustarina.
Aika tietysti tekee tehtävänsä minkä tahansa elokuvan kohdalla, mutta aikalaistodistuskin kertoo, että aivan kritiikittömästi Jarvankaan töitä ei alun perin otettu vastaan. Esimerkiksi Tapani Maskula kirjoitti turkulaisessa Uudessa Päivässä vuonna 1962, että Jarvan (ja muidenkin suomalaisen elokuvan uusiaaltolaisten) tulisi pystyä ensiksi tekemään vanhan studiokauden ja vaikkapa Valentin Vaalan ja Ilmari Unhon tasoisia elokuvia ennen kuin he ryhtyvät kokeilemaan. Maskula aivan oikein jo tuolloin näki, että uusikaan suomalainen elokuva ei pääse irti kirjallisesta perinteestä - esimerkiksi Jarvan esikoinen Yö vai päivä perustuu pohjimmiltaan Pentti Saarikosken kirjoittamalle monologille.

Sama tilanne vallitsee edelleenkin. Elokuvallisuus nykykotimaisessa elokuvassa tuntuu olevan joko vanhoihin perinteisiin palaamista ja maaseutu- ja Karjala-romantiikan ylläpitämistä väkisin tai epämääräistä vauhtia tavoittelevaa suttuista leikkausta. Kummatkin yhdistää naurettava Pahat pojat, jossa leikkausten ja jump cutien tarpeellisuutta ei ole millään tavalla vaivauduttu perustelemaan.
Käänteinen, mutta paljonpuhuva tapaus on FC Venus, josta käsikirjoittaja Katri Manninen kirjoitti niinsanotun prequel-romaanin, joka sijoittuu aikaan ennen elokuvan tapahtumia. Elokuva on ollut suosittu, mutta tarinan kertomista tärkeämpää tuntuu olleen Suomen oloissa tuntemattoman markkinointitavan lanseeraaminen. (Kirjailijoiden toimeentulon kannalta niinsanottujen romanisointien julkaiseminen Suomessakin olisi kyllä hyvä idea, mutta se ei kuulu tähän.)

Palatakseni Risto Jarvaan: hänen parhaat elokuvansa ovat hänen yhteiskunnallisimmat työnsä. Esimerkiksi Yhden miehen sota on ankara kertomus 1970-luvun alun Suomesta, jollaisia kukaan ei halunnut nähdä. Elokuva sai valmistuessaan vähemmän katsojia kuin mikään Jarvan aiemmista töistä ja Jarva päätti vaihtaa tyylilajia. Omasta näkökulmastani Jarva petti omat ihanteensa rupeamalla tekemään yhdentekeviä komedioita, kuten Pappi joka ei osannut sanoa ei. Vaikuttaa tosin siltä, että hänen oli kapitalistisessa tuotantotilanteessa pakko: jos elokuvat eivät saa katsojia, seuraavia elokuvia ei yksinkertaisesti saa tehtyä.
Yhden miehen sodan kanssa samanlainen tapaus on Erkko Kivikosken Laukaus tehtaalla, joka esitettiin yllättävän vähäväkiselle yleisölle suomalaisen elokuvan festivaalilla pari viikkoa sitten. Kivikosken muut elokuvat (esimerkiksi Kesällä kello viisi ja Yö meren rannalla) voi minun puolestani unohtaa, mutta Laukaus tehtaalla oikeuttaa hänen uransa. Laukaus tehtaalla on edelleen iskevä ja yhteiskunnallisesti kirpeä kertomus siitä, mitä suurkapitalismi voi aiheuttaa pakottaessaan yrityksiä fuusioitumaan. Kivikosken ja käsikirjoittajien valitsema objektiivisuuteen pyrkivä dokumentarisuus on juuri oikea valinta. Joitain psykologisoivia kuvia lukuun ottamatta elokuva pysytteli tyylilajissaan johdonmukaisesti.

Tällaisia aiheita ei suomalainen elokuva enää käsittele. Se liittynee osaltaan siihen, että Jarvan ja Kivikosken parhaat elokuvat saivat tuoreeltaan niin vähän katsojia. Niitä on pidetty esimerkkeinä siitä, mitä tapahtuu, jos valtio tukee julkisesti elokuvia niiden taiteellisen ilmaisuvoimaisuuden perusteella: saadaan elokuvia, joita kukaan ei halua nähdä. Voi oikeutetusti kysyä, onko vikaa myös yleisössä. Yksi harvoja yhteiskunnallisia elokuvia viime vuosilta eli Jarmo Lampelan Eila ei haasta minkäänlaisia katsomistottumuksia, mikä tekee siitä valitettavan keskinkertaisen elokuvan.

Ei kommentteja: