Max Lindholmin haastattelu

Vanhalta disketiltä löytyi juttu, jonka tekemistä en enää muista. Juttu lienee ilmestynyt Turun Ylioppilaslehdessä, mutta varma en ole. Max Lindholmin elokuvaakaan en muista eikä hän tämän jälkeen näytä elokuvia tehneen, paitsi vuonna 2000 valmistui Takatalvi-niminen lyhäri. Takatalvi sai Tampereen lyhytelokuvajuhlilla Risto Jarvan palkinnon tuomariston kunniamaininnan. 

”Varastan kohtauksia koko ajan”

Nuori Max Lindholm haikailee 60-luvulle

- Varastan kohtauksia omissa käsikirjoituksissani koko ajan, siksi teen mieluummin toisten tarinoita, sanoo elokuvaohjaaja Max Lindholm.

- Kun näen Kieslowskin elokuvan, haluan itse tehdä Kieslowskin elokuvan. Teen Kieslowskia niin paljon, että ällöttää. Voisin tehdä vaikka Käpy selän alla -elokuvan uudestaan, Lindholm nauraa ja viittaa Psykon uuteen versioon.

Max Lindholmin kymmenminuuttinen elokuva Kylä, tie nähdään Tampereen elokuvajuhlilla kotimaisten lyhytelokuvien kilpailusarjassa. Elokuva kertoo Veerasta (Vilma Melasniemi), joka palaa kotikyläänsä kahdeksan vuoden jälkeen. Takautumina elokuvassa kerrotaan tapahtumat, jotka johtivat Veeran poislähtöön. Annika Salon käsikirjoitukseen perustuva Kylä, tie on valmistunut Turun ammattikorkeakoulun kulttuurilinjan toisen vuosikurssin lopputyönä; Lindholm opiskelee entisessä Tutvossa kolmatta vuotta, jäljellä on vielä puolitoista.

Pieni kaipuu maalle

Muun muassa Liedon Vanhalinnassa kuvattu Kylä, tie haikailee suomalaisen maaseudun perään. Mukana on myös nostalgista muistelua 70-luvusta.

- Siinä soitetaan paljon Baddingin ja Freemanin musiikkia. Pääosaa esittää Vilma Melasniemi, koska Jörn Donner -fanina halusin Kristiina Halkolan tyttären välttämättä mukaan, Lindholm nauraa.

- Käsikirjoittaja on kotoisin Forssan liepeiltä ja hänessä on paljon todellista kaipuuta maaseudulle. Se on oikeastaan hänen tarinansa, minä olen ihan tavallinen kaupunkilaispoika, 26-vuotias Lindholm sanoo ja jatkaa, että elokuvan nostalgisuus on niin tietoista, että kuva maaseudusta ja aikakaudesta on hyvin siloiteltu.

- Se on ihan tarkoituksellista. Varmaan 70-luvullakin oli ihan mälsää, mutta silti minulla on sinne koko ajan pieni kaipuu. Kaikki elää aina varmaan väärässä ajassa, Lindholm filosofoi.

- Elokuvasta tuli silti vähän liian kaunis.

Veeran poikaystävää kylältä näyttelee Juho Milonoff, jolla on Rikoksessa ja rakkaudessa merkittävä rooli. Lindholmin elokuvan pääosanesittäjät menivät naimisiin kuvausten päätyttyä. Mistään kuvausromanssista ei silti ollut kyse, vaan pari oli seurustellut jo kymmenen vuoden ajan.

- He asuivat minun luonani koko sen ajan, kun filmiä tehtiin, Lindholm kertoo.

Kolmas tärkeä henkilö on Joki-Matti, joka villitsee Veeran pään ja rohkaisee tätä lähtemään pois kotikylästä ja ryhtymään taiteilijaksi. Joki-Mattia esittää turkulainen näyttelijä Risto Salmi.

- Olen tehnyt jonkun verran teatterihommia, valaistuksia ja sen sellaisia, ja rohkaisin itseäni pyytämään Salmea elokuvaani. Hän suostui heti.

- Vähän pelkäsin ohjata tunnettua turkulaista ja kahta stadilaista näyttelijää, mutta he olivatkin ihan tavallisia ihmisiä, joille ei edes tarvinnut maksaa paljoa palkkaa.

Aivokato Turusta

Monet Lindholmin opiskelijakaverit ovat karanneet valmistumisen jälkeen Helsinkiin. Tampereen filmijuhlilla nähdään kahden muunkin Turussa opiskelleen töitä - kummatkin ohjaajat, Urho Kähkönen ja Kaisa Penttilä, asuvat nykyään Helsingissä. Kärsiikö Turku aivokadosta?

- Ehdottomasti. Eihän täällä ole paljon paikkoja, joissa tältä alalta voisi saada töitä. Yksi mainostoimisto ja Turku-TV, johon en mene, Lindholm vakuuttaa ja sanoo, että voisi tehdä töitä vaikka kaupunginteatterissa.

- Pitäisi koko ajan saada tehdä kunnon hommia. Jos menee johonkin Turku-TV:hen, niin unohtuu aika nopeasti. Mutta onneksi nyt on näyttöä, Lindholm sanoo. Kylä, tie onkin vakuuttava näyte: Tampereelle lähetetyistä 470 elokuvasta noin 35 pääsi läpi kilpailuun.

- Kilpailen samassa sarjassa kuin Sairaan kauniin maailman ohjaaja Jorma Lampela ja Kaupunkitarinoitten Esa Illi, jotka ovat molemmat tosi kovia tyyppejä.

- Suomessa on liikaa media-alan koulutusta, kristilliset opistot ja vastaavat lisäävät sitä koko ajan. Työttömyys alalla on aika kovaa, Lindholm sanoo, mutta korostaa, että Turkua ja ammattikorkeakoulun elokuvalinjaa arvostetaan.

- Muualla tiedetään, että täältä tulee hyviä tyyppejä.

Suomalaisen elokuvan yliarvostus

Olen kokoillut kaikenlaisista elokuvaa sivuavista teksteistäni kirjaa, jonka Ntamo julkaisee myöhemmin tänä vuonna. Mukana on Ylen nettisivuille kirjoittamiani kolumneja, ja löysin niistä koneelta myös tämmöisen, joka ei mielestäni enää oikein kirjaan asti sovi, vaikka sisältääkin kärkkäitä näkemyksiä. Enkä ehkä ole enää samaa mieltä noiden näkemysteni kanssa, varsinkaan Ruusujen ajan kohdalla, vaikka en siitä äskettäisellä uusintakatsomisellakaan paljon tykännyt. Laitan tekstin joka tapauksessa tänne. 

Suomalainen elokuva on yliarvostettua.
Ihmiset tuntuvat olevan valmiita antamaan paljon anteeksi elokuvalle, kun se on suomalainen. Elokuvista tuskin välitettäisiin, jos ne olisivat esimerkiksi amerikkalaisia tai ranskalaisia. Niitä oltaisiin täysin valmiita pitämään vanhentuneina. Toki moni myöntää, että niinsanottu perinteinen suomifilmi on suureksi osaksi vanhentunutta ja kiinnostaa vain ajankuvana tai camp-henkisenä katsottavana.

Nykykatsojien nostalgia alkaa kohdistua yhä enenevässä määrin 1960- ja 1970-lukujen elokuviin. Tältä ajalta Risto Jarvan tuotantoa on pidetty suomalaisen elokuvan huippuna, mutta nähdäkseni hän on tällä hetkellä yksi yliarvostetuimpia kotimaisia ohjaajia. Kovin monta katselukertaa hänen elokuvansa eivät kestä. Esimerkiksi Onnenpeli on ontto kuvaus onnea tavoittelevista nuorista, jonka päälle on ympätty keskustelua kaupunkisuunnittelusta, ja Ruusujen aika on tarpeettoman monimutkainen ja ennen pitkää koomisuuttaan tylsäksi käyvä tulevaisuustarina.
Aika tietysti tekee tehtävänsä minkä tahansa elokuvan kohdalla, mutta aikalaistodistuskin kertoo, että aivan kritiikittömästi Jarvankaan töitä ei alun perin otettu vastaan. Esimerkiksi Tapani Maskula kirjoitti turkulaisessa Uudessa Päivässä vuonna 1962, että Jarvan (ja muidenkin suomalaisen elokuvan uusiaaltolaisten) tulisi pystyä ensiksi tekemään vanhan studiokauden ja vaikkapa Valentin Vaalan ja Ilmari Unhon tasoisia elokuvia ennen kuin he ryhtyvät kokeilemaan. Maskula aivan oikein jo tuolloin näki, että uusikaan suomalainen elokuva ei pääse irti kirjallisesta perinteestä - esimerkiksi Jarvan esikoinen Yö vai päivä perustuu pohjimmiltaan Pentti Saarikosken kirjoittamalle monologille.

Sama tilanne vallitsee edelleenkin. Elokuvallisuus nykykotimaisessa elokuvassa tuntuu olevan joko vanhoihin perinteisiin palaamista ja maaseutu- ja Karjala-romantiikan ylläpitämistä väkisin tai epämääräistä vauhtia tavoittelevaa suttuista leikkausta. Kummatkin yhdistää naurettava Pahat pojat, jossa leikkausten ja jump cutien tarpeellisuutta ei ole millään tavalla vaivauduttu perustelemaan.
Käänteinen, mutta paljonpuhuva tapaus on FC Venus, josta käsikirjoittaja Katri Manninen kirjoitti niinsanotun prequel-romaanin, joka sijoittuu aikaan ennen elokuvan tapahtumia. Elokuva on ollut suosittu, mutta tarinan kertomista tärkeämpää tuntuu olleen Suomen oloissa tuntemattoman markkinointitavan lanseeraaminen. (Kirjailijoiden toimeentulon kannalta niinsanottujen romanisointien julkaiseminen Suomessakin olisi kyllä hyvä idea, mutta se ei kuulu tähän.)

Palatakseni Risto Jarvaan: hänen parhaat elokuvansa ovat hänen yhteiskunnallisimmat työnsä. Esimerkiksi Yhden miehen sota on ankara kertomus 1970-luvun alun Suomesta, jollaisia kukaan ei halunnut nähdä. Elokuva sai valmistuessaan vähemmän katsojia kuin mikään Jarvan aiemmista töistä ja Jarva päätti vaihtaa tyylilajia. Omasta näkökulmastani Jarva petti omat ihanteensa rupeamalla tekemään yhdentekeviä komedioita, kuten Pappi joka ei osannut sanoa ei. Vaikuttaa tosin siltä, että hänen oli kapitalistisessa tuotantotilanteessa pakko: jos elokuvat eivät saa katsojia, seuraavia elokuvia ei yksinkertaisesti saa tehtyä.
Yhden miehen sodan kanssa samanlainen tapaus on Erkko Kivikosken Laukaus tehtaalla, joka esitettiin yllättävän vähäväkiselle yleisölle suomalaisen elokuvan festivaalilla pari viikkoa sitten. Kivikosken muut elokuvat (esimerkiksi Kesällä kello viisi ja Yö meren rannalla) voi minun puolestani unohtaa, mutta Laukaus tehtaalla oikeuttaa hänen uransa. Laukaus tehtaalla on edelleen iskevä ja yhteiskunnallisesti kirpeä kertomus siitä, mitä suurkapitalismi voi aiheuttaa pakottaessaan yrityksiä fuusioitumaan. Kivikosken ja käsikirjoittajien valitsema objektiivisuuteen pyrkivä dokumentarisuus on juuri oikea valinta. Joitain psykologisoivia kuvia lukuun ottamatta elokuva pysytteli tyylilajissaan johdonmukaisesti.

Tällaisia aiheita ei suomalainen elokuva enää käsittele. Se liittynee osaltaan siihen, että Jarvan ja Kivikosken parhaat elokuvat saivat tuoreeltaan niin vähän katsojia. Niitä on pidetty esimerkkeinä siitä, mitä tapahtuu, jos valtio tukee julkisesti elokuvia niiden taiteellisen ilmaisuvoimaisuuden perusteella: saadaan elokuvia, joita kukaan ei halua nähdä. Voi oikeutetusti kysyä, onko vikaa myös yleisössä. Yksi harvoja yhteiskunnallisia elokuvia viime vuosilta eli Jarmo Lampelan Eila ei haasta minkäänlaisia katsomistottumuksia, mikä tekee siitä valitettavan keskinkertaisen elokuvan.