Hattaran historiaa

Kauan sitten Aamulehden Valo-liitteessä (jota tuskin moni enää muistaa) julkaistu kevyt ruokajuttu. Kirjoittaisin tämän nyt hiukan toisin, mutta en rupea editoimaan tekstiä kuitenkaan.

Hattara on vanha suomalainen sana, jolla on tarkoitettu alhaalla roikkuvia ja ohuita, untuvaisia pilviä. Jo Agricola puhui 1500-luvulla ”piluen hataroista”. Sana on ilmeisesti peräisin Karjalan murteista, ja jos menee tarpeeksi kauas etymologiassa, sanalla löytää selityksen, jonka mukaan hatarat ovat jalkarätit. Se ei ole mikään kaunis assosiaatio sokerivaahdolle.
Vaahdotettu sokeri eli hattara on mahdollisimman kaukana arkiruoasta, vaikka varmasti monet lapset söisivät vaikka aamupalaksi, jos vain olisi saatavilla. Sen sijaan hattaraa syödään sirkuksissa, tivoleissa, markkinoilla.
Hattara on vanha keksintö. Asiasta on hiukan kiistelty, sillä vaahdotetusta sokerista on tehty erilaisia makeisia ja jälkiruokia jo 1700-luvulla. Hattarakoneen patentoivat ensimmäisenä kuitenkin amerikkalaiset karkkitehtailijat William Morrison ja John C. Wharton Tennesseen Nashvillestä. Heidän laitteessaan sokeria kuumennettiin pyörivässä astiassa, jossa oli pieniä reikiä. Tuloksena oli suussasulava pallo. Hattaran ensimmäinen nimi oli fairy floss eli keijukaishahtuva – voiko söpömpää enää kuvitella?
Morrison ja Wharton esittelivät keksintönsä St. Louisin maailmannäyttelyssä vuonna 1904 ja myivät melkein 70 000 annosta hattaraa 25 sentillä kappale.
Muutkin keksijät olivat samaan aikaan liikkeellä. Joidenkin mukaan hattaraa myytiin ensimmäisen kerran jo 1900 Ringley Brothersin sirkuksessa. Oli miten oli, hattara on selvästi modernin maailman luoma kulutushyödyke. Tai ehkä turhake.
Hattara ei ole Suomessa kuitenkaan ollut mikään itsestäänselvyys. Harva muistaa aikaa, jolloin pehmiksiäkin sai vain huvipuistoista. Hattaran syömisen esikuva tuli ulkomailta, erään tutun kertoman mukaan ainakin Aku Ankasta.
”Ameriikan herkultahan se näytti ja sitä piti saada Suomessakin, jos kerran Ankkalinnassakin sitä syötiin”, hän kertoo.
Ensimmäisen kerran tuttu söi hattaraa 1976 Linnanmäellä.
Hattara kuuluukin enemmän amerikkalaiseen kulttuuriin ja kokemusmaailmaan. Ne ovat osa sirkusten taikamaailmaa, jota esimerkiksi kirjailija Ray Bradbury on kuvannut romaanissaan Paha saapuu portin taa (1963).
Sen verran outoja asioita hattarat Suomessa tuolloin olivat, että kirjan tuoreessa käännöksessä puhuttiin puuvillasiemenmakeisista. Hattarahan on nykyään amerikaksi cotton candy, mikä johtuu sen puuvillan kukintoja muistuttavasta ulkonäöstä. Termi vakiintui vasta 1920-luvulla.
Englannissa hattara on candy floss eli karkkihahtuva. Sopiva nimi sekin. Hattara on tosiaan ehkä puhtainta karkkia mitä on. Se on pelkkää sokeria. Useissa karkeissa on sentään lisäksi kumia ja liivatetta tai vastaavia. Mutta hattara on pelkkää sokeria. Tai on siinä on tietysti myös väriainetta, mutta jos hattaran päälle kaataa vettä, sokeri liukenee välittömästi. Yhdessä hattarapallossa on yllättävästi vain pari lusikallista sokeria.
Kaikki eivät kumma kyllä edes pidä hattarasta.
”Pinkki, sokerihuurteinen huttu ei oikein maistunut. Oli kuin sokerista lasivillaa olisi mussuttanut”, sanoo yli kolmekymppinen karkkilalaismies.
Jossain vaiheessa hattarasta on aina luovuttava. Harva on syönyt hattaraa enää ylitettyään 15 ikävuoden maagisen rajan. Monet aikuiset kammoavat tivoleita, koska niissä joutuu helposti syömään lapselta ylijääneen hattaran loppuun. Aikuisen makumaailmaan pelkkä sokeri ei oikein kuulu.
Ehkä hattarasta luopuminen on osa aikuistumisriittiä. Sen hattaramaisuus, pilvimäisyys, sen rakenne ja ulkonäkö muistuttavat ihmistä niin paljon lapsuuden haaveista ja fantasioista – kuka lapsi ei olisi kuvitellut syövänsä pilveä? - että järkevä aikuinen ei voi sellaista kuvitellakaan syövänsä. Pilvet voivat joidenkuiden kohdalla vaihtua hiukan toisenlaisiksi.
Ehkä nykyinen teinimäinen uusaikuinen voisi kuitenkin hattaraa vedellä pelkäämättä kunniansa ja arvonsa menettämistä.
Paras tapa syödä hattaraa yli 30-vuotiaana olisi varmaankin kutsua hyviä kavereita hattarabileisiin, joissa jokainen tekisi oman hattaransa hattarakoneella. Niitä myydään lastenkutsujen vetonauloiksi etenkin jenkeissä, mutta hyvä markkinarako olisi varmasti tuputtaa niitä trendijutuiksi lapsuuden perään haikaileville kolmikymppisille.

(Kainalojuttu, jonka otsikkoa en enää tiedä)

Hattara ei ole ainoa tivoliruoka. Sen rinnalla kamppailevat monet muut ruoat, joita ei yleensä arkipäivinä syödä.
Pehmis. Jätskiä voi syödä talvellakin, mutta pehmistä vain kesällä. Pehmiksen keksijä oli amerikkalainen Tom Carvel, joka patentoi pehmislaitteen 1936. Sama mies keksi myös jogurttijäätelön 1970-luvulla.
Pop corn. Pop corn on maailman vanhin naksu: intiaanit tekivät sitä jo yli 5000 vuotta sitten. Heillä oli tapana heitellä maissinjyviä kuumille kiville, kun nuotio oli sammunut. Intiaanit käyttivät paahdettuja jyviä myös koristeina. Ensimmäiset uudisraivaajat söivät paahdettua maissia sokerin ja kerman tai maidon kanssa. Kaasulla ja höyryllä toimiva pop corn –kärry keksittiin 1880-luvulla. Yhdysvalloissa syödään vuosittain noin puoli miljardia kiloa pop cornia.
Snow cones. Suomessa vielä huonosti tunnetut snow conet ovat jäähilettä, jonka päälle kaadetaan makusiirappia. Näky on tuttu amerikkalaisista elokuvista ja tv-sarjoista. Idea on kuitenkin jo vanha: väitetään, että Rooman valtakunnassa syötiin jo ajanlaskun alun tienoilla vuorilta tuotua lunta, joka maustettiin siirapilla. Teollinen snow conejen teko alkoi 1930-luvulla – Yhdysvalloissa. Missäpä muualla?
Hot dog. Kaikkien purilaisten äiti – vai isä? – on yksinkertainen: sämpylä, jonka välissä on nakki. Alkuperää ei tiedetä, mutta kovin suurta kekseliäisyyttä ei ole tässä hommassa ehkä vaadittu. 1860-luvulla hot dogeja myytiin jo kärryistä New Yorkin Boweryssa.
Hot dogin muunnelma corn dog keksittiin ilmeisesti 1942, jolloin niitä myytiin Texasissa markkinoilla.

David Goodis

On hämmentävää, miten näin tärkeältä ja tunnetulta dekkaristilta oli pitkään vain yksi suomennos, kioskikirjana ilmestynyt Murhan sävel. Sittemminkään ei ole tullut kuin yksi, Pimeä käytävä. Suomesta ei löydy kustantajaa, joka painottaisi vanhoja kulttidekkareita, vaikka aivan hyvin esimerkiksi Down There -kirjasta voisi tehdä uuden suomennoksen. 

Tämä on ihan hyvä perusteellinen hakusana, mutta olen kirjoittanut Goodisista sittemmin laajemman artikkelin, joka löytyy kirjastani Epämiellyttäviä päähenkilöitä. Murto yössä -elokuvasta (jota en ole vieläkään nähnyt) voisi mainita, että se oli indie-tuotanto, jossa Goodis oli henkilökohtaisesti mukana. Kyse ei siis ole suoranaisesta Hollywood-elokuvasta. 

David Goodis

David Goodis (1917—1967) kärsi pitkään unohduksesta. Yhdysvalloissa häntä ei vielä 1990-luvun alussakaan tunnettu kovin hyvin, mutta Ranskassa häntä on aina arvostettu, niin kuin monia muitakin saman lajityypin kirjailijoita. Goodisin kohtaloksi tuli sama kuin Jim Thompsonin ja vastaavien kirjailijoiden: kioskikirjoihin ei aiemmin kiinnitetty mitään huomiota tai ne tuomittiin moraalittomina. Ranskassa on filmattu monia Goodisin kirjoja. Suomeen asti ovat päässeet ainakin Jean-Jacques Beineixin vuonna 1981 ohjaama Kuu katuojassa, joka perustuu Moon in the Gutter -kirjaan (1953), ja Henri Verneuilin Musta perjantai (1972), joka perustuu kirjaan Black Friday (1954). Tunnetuin ranskalaisista Goodis-filmatisoinneista on tietysti Francois Truffautin Ampukaa pianistia (1960).

Goodis aloitti uransa jo 1939 romaanilla Retreat from Oblivion. Vuonna 1967 hän julkaisi viimeisen kirjansa, oudon, säälimättömän ja unenomaisella tavalla epäuskottavan teoksen Somebody’s Done For. Goodisin tunnetuin romaani on Pimeä käytävä (1946), josta Delmer Daves teki mainion elokuvan vuonna 1947. Elokuva sietää muistaa muustakin kuin vain siitä, että sen ensimmäiset 20 minuuttia on kuvattu ns. subjektiivista kameraa käyttäen. Elokuvan pääosissa ovat tuolloin suosionsa huipulla olleet Humphrey Bogart ja Lauren Bacall. Kirja osoittaa sen, että Goodis ei ollut kovin tiukka juonenrakentaja, mutta henkilöiden uskossa kohtaloon ja vaistoon on jotain runollista. Pimeä käytävä on ilmestynyt hyvänä käännöksenä Loven kustantamana vuonna 1989.

Goodisin ensimmäiset kirjat olivat kovakantisia — Pimeä käytävä oli yksi näistä —, mutta niiden heikohkon menestyksen takia hänen oli siirryttävä pokkarimarkkinoille. Samalla hänen kirjansa muuttuivat: niistä tuli lohduttomampia. Francis M. Nevins luonnehtii Goodisin pokkareita näin: ”Niissä ei ole minkäänlaista perustetta edes hetkelliselle toivolle eikä niissä ole näin ollen minkäänlaista todellista jännitystä. Goodisin henkilöt ovat synnynnäisiä häviäjiä ja uhreja, jotka yrittävät huijata kohtaloaan elämällä kuin elävät kuolleet, välttäen sekaantumista toisten asioihin; heitä pitävät pystyssä ainoastaan viina, tupakka ja mekaaninen seksi.” Geoffrey O’Brien toteaa saman sanoessaan, että Goodisin teokset kertovat aina samoista ihmisistä, jotka ovat koko ajan matkalla kohti tuhoa ilman, että he tekevät mitään sen estämiseksi. O’Brien vieläpä väittää, että Goodis kirjoittaa aina itsestään — Goodisille kirjoittaminen oli O’Brienin mukaan ainoa tapa välttää sisäistä ja ulkoista luhistumista.

Murhan sävel (1956), Goodisin ainoa kioskikirjasuomennos, on juuri tällainen kirja. On vaikea kuvitella, että joku vauhdista pitävä 60-luvun suomalainen lukija olisi päässyt kirjan loppuun. Siinä ei tapahdu juuri mitään: alussa yksi melkein vahingossa tapahtunut murha, lopussa kömmitään lumessa ja ammutaan satunnaisesti osuen. O’Brienin huomio elämän kohtalonomaisuuteen tottuneista henkilöistä on tässä kohdallaan: Konserttipianistista on tullut kapakkapianisti, koska hänen vaimonsa on kuollut. Pianisti tutustuu kapakassa työskentelevään naiseen. Jälleen hänen rakastamansa nainen kuolee ja mies jää eloon. Huonon suomennoksenkin lävitse Goodisin melkein satumaisesti tavoittama elämän turhuuden tunne on tarttuvaa.

Francois Truffautin jo mainittu elokuva on Goodisin romaanin erinomainen kuvitus, ranskalaisen uuden aallon parhaita elokuvia. Goodisin suosikkihahmo, yksinäinen jazzpianisti, on tosin muuttunut Truffautin käsittelyssä Charles Aznavourin esittämäksi pienen kapakan revyypianistiksi. Truffaut käsittelee kirjaa vapaasti ja parodioi amerikkalaisten gangsterielokuvien kliseitä, mutta varsinkin lopun ammuskeluissa Truffaut tavoittaa Goodisin kirjan haikean sävyn. Ei liene kaukaa haettua olettaa, että lumen keskellä tapahtuva kohtaus on toiminut esikuvana Robert Altmanin modernin lännenelokuvan McCabe ja Mrs Miller (1972) vastaaville kohtauksille.

Goodisin ura elokuvan parissa oli epäonninen, vaikka hän toimikin Columbialla käsikirjoittajana. Hänen nimiinsä päätyi vain kaksi käsikirjoitusta, omasta romaanista tehty Murto yössä (1957, ohjaus Paul Wendkos) ja Somerset Maughamin tarinaan perustuva Uskoton (1947, ohjaus Vincent Sherman). Goodisin romaaniin Nightfall (1947) perustuu Jacques Tourneurin samanniminen elokuva (1956).

Toisen maailmansodan aikaan Goodis kirjoitti omalla nimellään lentosota­novelleja sellaisiin lehtiin kuin Battle Birds ja Dare-Devil Aces. Lisäksi hän kirjoitti lukemattomilla salanimillä novelleja mm. Horror Stories- ja Terror Tales -lehtiin. Kuka tietää, vaikka jotkut Seikkailujen Maailman nimettöminä suomennetut kertomukset olisivat Goodisin kirjoittamia — nimimerkkejä ei ilmeisesti ole pitävästi selvitetty.

Televisioon Goodis teki jonkin verran työtä ja käsikirjoitti mm. Henry Kanen An Out for Oscar -romaaniin perustuvan tekstin Alfred Hitchcock esittää -sarjaa varten; jotkut sarjan jaksot perustuvat myös Goodisin novelleihin. Goodis kirjoitti lisäksi radiolle rikoskuunnelmia.

Romaani:

Murhan sävel. Ilves 56. Suom. J. V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1965. Alun perin Down There. Fawcett 1956.

C. B. Gilford

Tuntematon kirjailija, jolle tätä postausta tehdessä löytyivät etunimet ja elinvuodet. Lisäksi löytyy tieto, että hän toimi opettajana. Novelleja on niin paljon, etten jaksa etsiä niille alkuperäistä nimeä ja julkaisupaikkaa, jokainen voi itse etsiskellä niitä Fictionmags Indexistä täältä. Mainitaan lisäksi myös, että Gilford julkaisi kaksi scifi-romaania: The Liquid Man (lehdessä 1941, kirjana 1969) ja The Crooked Shamrock (1969), joista jälkimmäinen kuuluu niin sanottuun Ruritania-genreen kuvitelluista pikkuvaltioista, joiden kuninkaallisista perimyksistä tarinassa on kyse. 

C. B. eli Charles Bernard Gilfordista (1920-2010) ei ole saatavilla juuri mitään tietoja, mutta hän oli kuitenkin yksi ahkerimpia Alfred Hithcock’s Mystery Magazinen ja Ellery Queen’s Mystery Magazinen avustajia 1950-1960-luvulla. Gilfordilta on suomennettu joukko novelleja, jotka ovat ajalleen tyypillisiä ironiseen yllätykseen päättyviä tarinoita.
”Et saa surmata häntä” kertoo yksinkertaisesta maalaispariskunnasta, jonka riitoja yhtä yksinkertaiselta tuntuva apumies seurailee lautamajastaan käsin. Novellin lopussa haulikko kajahtaa useastikin, mutta lukija jää miettimään, kenen oli tarkoitus murhata kenet. ”Murhaajan matkassa” on Hitchcock-tyyppinen kertomus nuoresta naisesta, joka tutustuu junassa kahteen toisiaan vahtivaan mieheen. Toinen on asianajaja ja toinen hänen asiakkaansa murhaoikeudenkäynnissä, jossa mies on vapautettu. Asianajaja kuitenkin uskoo, että mies on syyllinen. Asetelma on hiukan teoreettinen. ”Pelossa” on kutkuttava tilanne: mies ajaa kolarin ja seuraa vahingoittuneena ja auton alle jääneenä, kuinka typerän tuntuiset ja kiinnijäämistä pelkäävät nuoret keskustelevat hänen kohtalostaan. Novellin lopetus töksähtää. ”Elävässä ruumiissa” koulupojat näkevät — tai luulevat näkevänsä —, kun heidän opettajansa murhaa naisopettajan ja upottaa ruumiin järveen. ”Kuoleman työnantaja” on tunnelmallinen kertomus miehestä, joka käyttää palkkatappajan palveluja yrittäessään saada tyttärensä onnelliseksi. Lopulta hän huomaa, että palveluille ei ole kuin yksi looginen loppu. Lopetus tekee novellista erikoisen fantasian. ”Kumpi on kuoleva?” esittää pirullisen ongelman: mitä tekee ammattitappaja, kun huoneessa, jossa hänen kohteensa pitäisi olla yksin, onkin kaksi naista, eikä hänellä ole kuin epäselvä käsitys siitä, minkä näköinen hänen kohteensa on. Lopetus on erityisen pirullinen.
Novellit:
Elävä ruumis, Apu 5/1960.
Et saa surmata häntä, Salapoliisilukemisto 4/1958.
Kiittämättömät perilliset, Apu 20/1960.
Kumpi on kuoleva? Apu 9/1959.
Kuoleman työnantaja, Apu 28/1960.
Käärmetalo, Apu 14/1959.
Lincolnin kuolinilta, Alfred Hitchcock yllättää 1/1960.
Mies korttipöydän ääressä teoksessa Olipa kerran murha.
Murha ei tule kello kaulassa, Apu 40/1959.
Murha Mars-tähden merkeissä, Alfred Hitchcock yllättää 1/1959.
Murha matkalla, Alfred Hitchcock yllättää 4/1960.
Murhaajan matkassa, Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 9. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1982. Ilmestynyt myös teoksissa Kuolema voi olla suloinen ja Murha on sydämen asia.
Nukke, joka vuoti verta, Apu 38/1959.
Pelko teoksessa Hitchcock esittää. Omnibus 11. Eri suomentajia. Tammi: Helsinki 1964.
Pelokas rouva, Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 6/1973. Ilmestynyt myös: Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 4. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1981.
Sopuisa kummitus teoksessa Hirttäjän tusina. Kurki 27. Suom. Väinö Tervaskari ja Vankka Vankkoja. Tammi: Helsinki 1963. Alun perin Alfred Hitchcock presents: A Hangman’s Dozen.
Tilastot eivät ole terveellisiä, Alfred Hitchcock yllättää 3/1959.
Varokaa vaarallista miestä! Apu 26/1959.

Brian Garfield

Kun Brian Garfield kuoli kolmisen vuotta sitten, asiasta ei ollut suomalaisessa mediassa yhtään kirjoitusta. (Toimittamassani Ruudinsavussa toki oli, ja varmasti myös Dekkariseuran Ruumiin kulttuurissa.) Suomalaisessa Wikipediassa ei näköjään ole edes hänen kuolinvuottaan, aivan kuin hän olisi vielä elossa! Kyseessä on kuitenkin tärkeä ja aikoinaan ja, mikä tärkeintä, parhaimmillaan erinomainen kirjailija, jonka yhdestä teoksesta on tehty yksi 1970-luvun tunnetuimpia elokuvia (joskin Väkivallan vihollinen on Garfieldin ideoiden travestia, minkä Garfield itsekin pani merkille). Garfieldin vanhoja länkkäreitä on nyttemmin julkaistu uudestaan sähkökirjoina englantilaisen Piccadilly Publishing -kustantamon toimesta. 

Pulpografian esittelytekstin aloitus on tietysti tässä mielessä ongelmallinen ja ironinenkin, kun kukaan ei Garfieldia tunnu muistavan. Hänen uransa olikin jostain syystä mennyt katkolle 1990-luvulle tultaessa, tämä olisi pitänyt ottaa huomioon tarkemmin tekstiä tehdessä. 

Brian Garfield
Brian Garfield (1939-2018) on nykyään yksi suosituimpia ja arvostetuimpia kioskikirjoissa uransa aloittaneista rikoskirjailijoista. Garfieldin mainetta — ainakin Suomessa — tosin haittaa se, että hänet yhdistetään kärkkäästi Michael Winnerin epämiellyttävään vigilanttielokuvaan Väkivallan vihollinen (1974), koska se perustuu hänen romaaniinsa. Garfield on monta kertaa sanonut, ettei pidä elokuvasta, mutta silti hänet tunnetaan parhaiten juuri Väkivallan vihollisesta, samalla tavalla kuin Robert Bloch tunnetaan Psykosta.
Garfield aloitti uransa lännenkirjailijana. Range Justice oli hänen esikoisteoksensa vuonna 1960. Garfield oli kirjoittanut kirjan jo pari vuotta aikaisemmin, vain 18-vuotiaana, saatuaan opetusta vanhemman polven lännenkirjailija Luke Shortilta. Samoihin aikoihin Garfield yritti julkaista erilaisissa lehdissä. Kaikkiaan Garfield on kirjoittanut noin 40 lännenkirjaa, joista suuren osan salanimillä Frank O’Brian, Alex Hawk, Bennett Garland, Frank Wynne ja Brian Wynne. Jälkimmäisillä nimillä on suomennettu yhteensä kolme lännenpokkaria. Garfieldin omalla nimellään julkaisemien lännenkirjojen on kuitenkin sanottu olevan parempia kuin salanimillä julkaistut.
Garfieldin ensimmäinen rikoskirja oli vuonna 1962 Frank O’Brian -nimellä ilmestynyt The Rimfire Murders. Vuonna 1966 hän julkaisi kirjan The Last Bridge, ensimmäisen romaanin omalla nimellään. Garfieldilta on Väkivallan vihollisen lisäksi suomennettu varsin monta jännitys- ja vakoiluromaania. Parhaat näistä ovat Ihmismetsästys (1975) ja Todistaja (1977).
Garfieldin tunnetuin kirja Väkivallan vihollinen (1972) on aivan erilainen kuin Winnerin sen pohjalta ohjaama elokuva. Kirjassa on hyvin vähän toimintaa eikä se ole kovin jännittävä, elokuvassa Charles Bronsonin esittämä Paul Benjamin tappaa ihmisiä kuin laittaisi voita leivälle. Kirja ei puolustele Benjaminin tekoja, elokuvassa hänestä tulee sankari. Elokuvassa hän saa kiinni vaimonsa ja tyttärensä pahoinpidelleet miehet ja teloittaa nämä, kirjassa näin ei käy. Garfield käyttää melko taitavasti hyväkseen jonkinlaista moniäänisyyttä tai kerroksellisuutta: lehtiartikkelissa haastateltu psykiatri analysoi Benjaminin syöksykierteen ja artikkelin lopussa toimittaja sanoo sekä artikkelin että kirjan lukijalle: ”Se [murhaaja] voisi olla kuka tahansa, eikö voisikin. Joku, jonka tunnen, joku, jonka tunnet. Se voisit olla sinä.” Kirja jättää tarkoituksella epämiellyttävän ja hämmentyneen olon: Benjaminin tekoja ei puolustella, mutta silti osoitetaan, että ne ovat johdonmukainen seuraus siitä, mitä hänelle ja hänen perheelleen on tapahtunut. Garfield ei rinnasta Benjaminin kostoretkeä hänen pahoinpidellyn tyttärensä psykoosiin, mutta se käy taajaan lukijan mielessä.
Elokuva sai kolme vielä vastenmielisempää jatko-osaa 1980-luvulla. Garfield itse kirjoitti kirjalle yhden jatko-osan, jolla ei ole mitään tekemistä elokuvien kanssa. Suomeksi pokkarina julkaistu ja nimen Kuoleman pyörteissä saanut kirja Death Sentence (1975) on selvästi vastalause Winnerin elokuvan oman käden oikeuden ylistykselle. Kirjassa Benjamin, joka muuttaa työn perässä Chicagoon ja jatkaa siellä rikollisten tappamista, on selvästi jo muuttunut psykopaatiksi, joka on yhtä vaarallinen ja hullu kuin hänen uhrinsa. Film noir -vaikutteet ovat selviä kohtauksissa, joissa Benjamin kulkee öisessä kaupungissa riistaa etsiessään. Vertailu samana vuonna valmistuneeseen Martin Scorsesen Taksikuskiin on varmasti paikallaan. Garfield kirjoittaa kylmemmin ja etäisemmin kuin Väkivallan vihollisessa, mutta Kuoleman pyörteissä on silti edeltäjäänsä opettavaisempi. Benjamin tekee jopa parannuksen lopussa, mutta se ei auta, koska muut ovat ottaneet hänen työnsä tehdäkseen.
Toinen Garfieldin pokkarisuomennos Kuolema seuraa jälkiä on sujuva ja mukaansatempaava keikkakirja, jossa Garfield vaihtelee taitavasti näkökulmaa intiaanipoliisi Sam Watchmanin ja lentokoneella pakenevien ryöstäjien välillä. Kirja on osoitus Garfieldin monipuolisuudesta ja kyvystä kirjoittaa varsin erityyppisiä tekstejä.
Kuten jo kävi ilmi, on Garfieldin lännenkirjoja suomennettu kolme. Nimellä Brian Wynne on julkaistu kaksi ja nimellä Frank Wynne yksi. 1960-luvulla julkaistuissa Brian Wynne -kirjoissa seikkailee Jeremy Six -niminen sheriffi. Sarjan viimeisessä Sheriffin kostossa (1969) Six painuu Meksikoon Steve Lament -nimisen palkkatappajan perässä. Lament on kesken kapakkatappelun tappanut Sixin rakastaman naisen, joten Six hakee miehen oikeuden eteen. Lamentin on kuitenkin palkannut kapinallisarmeijaa johtava mies: Six joutuu päättämään, osallistuuko hän vallankaappaukseen vai ei. Kirjan juonenkuljetus on välillä vähän holtittoman tuntuista, mutta monet henkilöhahmot ovat sympaattisia eikä lajityypille ominaista sadistista väkivaltaa juurikaan ole ja vallankaappaajien kuvauksessa on empatiaa. Kirjan kyllä onnistuu melkein pilaamaan se, että meksikolaisten kapinallisten johtajan nimi on Carlos Santana.
Garfieldin teoksiin perustuvista elokuvista tunnetuin on jo mainittu Väkivallan vihollinen, toiseksi tunnetuin on todennäköisesti Ronald Neamen Ruutuhypyt (1980), joka on nähty Suomessa myös nimellä Vakoilijan jäljillä. Garfieldin tuottama ja hänen Bryan Forbesin kanssa käsikirjoittamansa elokuva perustuu Ihmismetsästykseen. Kirja ja elokuva ovat keskenään erilaiset, vaikka niissä on sama juoni ja samat henkilöt: kirja on vakava, mutta elokuva on hauska ja satiirinen.
Suomessa on nähty myös Andrew McLaglenin ohjaama lännenelokuva Armoton ajojahti (1976) ja Michael Millerin tv-elokuva Epätoivo ei lue lakia (1988). George Gagen Fleshburn — kosto (1984), jossa on Garfieldin alkuperäiskäsikirjoitus, on lännenelokuvan ja kauhuelokuvan risteytys. Richard Comptonin Wild Times (1980) ja Lee H. Katzinin Relentless (1977) ovat tv-elokuvia; edellistä pidetään hyvänä. Jälkimmäinen perustuu kirjaan Kuolema seuraa jälkiä.
Garfield soitti pianoa rock-bändeissä nimeltä The Casuals (1959) ja The Palisades (1962—63).

Rikosromaanit:
Kuoleman pyörteissä. Manhattan 153. Suom. M. Hossa. Vaasa: Vaasa 1979. Alun perin Death Sentence. Evans 1975.
Kuolema seuraa jälkiä. Manhattan 119. Suom. J. V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1975. Alun perin Relentless. World 1972.
Lännenromaanit nimellä Brian Wynne:
Häikäilemättömät. Sheriffi 43. Suom. R. Rekola. Viihdekirjat: Tapiola 1968. Alun perin The Bravos. Ace 1966.
Sheriffin kosto. Montana 83. Suom. M.-L. Aalto. Viihdekirjat: Tapiola 1972. Alun perin Big Country, Big Men. Ace 1969.
Nimellä Frank Wynne:
Korkein panoksin. Montana 71. Suom. R. Säämänen. Viihdekirjat: Tapiola 1969. Alun perin The Lusty Breed. Ace 1967.

William Campbell Gault

Pitkästä, pitkästä aikaa näitäkin. En onnistunut löytämään Gaultin novellien alkuperäisiä nimiä, mutta "Seinät ovat kestävät ja korkeat" -novellin alkuperäisen nimen korjasin. En kauheasti välitä tässä pätkässä olevasta kuvailusta ("Gaultin yksityisetsiväkirjoja luonnehtii jne."), mutta en rupea kuitenkaan tekstiä sen kummemmin korjailemaan. 

William Campbell Gault (1910—1995) on yksi parhaita lajityypin kirjailijoita, mutta häntä ei Suomessa kuitenkaan juuri tunneta. Gaultin huippukausi sijoittuu 1950—60-luvulle, mutta hän kirjoitti vielä 1980-luvulla. Gault toimi hotellinomistajana, mutta aloitti kirjailijan uransa 1930-luvulla. Gaultin oli nopeasti siirryttävä kioskikirjojen pariin, sillä pulp-lehdet kuolivat juuri samoihin aikoihin, kun hän pyrki pinnalle. Hän sai kuitenkin novelleja julkaistuksi aika paljonkin vuosina 1940—61 sellaisissa lehdissä kuin Ten Story Detective, 10 Detective Aces, Detective Story, Dime Mystery, Manhunt ja Saint.
Gaultin kaksi vakiohahmoa olivat kalifornialaiset yksityisetsivät Brock Callahan ja Joe Puma. Edellinen esiintyi ensimmäisen kerran kirjassa Ring Around Rosa (1955), jälkimmäinen taas kirjassa Shakedown (1953). Callahan, entinen jalkapalloilija, heräsi henkiin 1980-luvun alussa aloitetussa sarjassa, jonka ensimmäinen kirja oli The CANA Diversion (1980). Tässä teoksessa Callahan selvittää kollegansa Joe Puman katoamista. Gaultin yksityisetsiväkirjoja luonnehtii muun muassa se, että varsinkin Callahan on kärkäs havaitsemaan ja tuomitsemaan tekopyhyyden ja valehtelun, ja se, että sankarit ovat Chandlerin tuotannon ystäviä. Monissa kirjoissa henkilöt viittaavat Chandlerin tuotantoon. Muuten Callahan- ja Puma-kirjat ovat tavanomaisia, hyvin tehtyjä ja tunnelmallisia yksityisetsiväkirjoja.
Gault kirjoitti rikoskirjojen lisäksi myös paljon urheilutarinoita nuorille, ja monet hänen dekkareistaankin sijoittuvat urheilun maailmaan. Ross Macdonaldin Sininen syke (1976) on omistettu Gaultille, mutta suomennoksesta omistus on otettu pois.
Gaultilta on suomennettu valitettavasti vain kourallinen novelleja. Typerällä nimellä julkaistu ”Hurmuri-Joe menee ansaan” kertoo klarinettia mestarillisesti soittavasta naistensankarista, joka menee vipuun pelehtiessään kuuluisan orkesterinjohtajan vaimon kanssa. Kun orkesterinjohtaja murhataan, epäillään tietysti klarinetistia — Joeta. Joen veli, tarinan minä eli uhkapeluri Paul Cornell selvittää rikoksen. Nopea ja menevä novelli, jonka loppuratkaisu tulee liian nopeasti. ”Seinät ovat kestävät ja korkeat” (1947) on tummasävyinen ja kohtalonomainen noir-novelli miehestä, joka vapautuu vankilasta ja ryhtyy selvittämään rikosta, jonka vuoksi hänet on tuomittu syyttömänä. Novellin nimen seinät tarkoittavat vankilan muureja, jotka eivät häviä, vaikka vankilasta pääseekin pois. Tarinan onnellinen lopetus vaikuttaa kompromissilta.
Karski yksityisetsivä Red Barry esiintyy novellissa ”Vaihdettu kuolema”, jossa hän joutuu selvittelemään rikkaan lesken ongelmia. Barry törmää entiseen linnakundiin, joka ammutaan saman tien. Vaikuttaa siltä, että kuolleeksi luultu rikas aviomies onkin elossa. Novelli on karski ja äärimmäisen kovaksikeitetty, loppuratkaisu on kuitenkin selittelevä.
”Kuolema laskee kymmeneen” on realistinen nyrkkeilytarina, jossa toinen ottelijoista kuolee tyrmäykseen. Tapon aiheuttanut nyrkkeilijä törmää asiaa selvitellessään ahneuteen ja petturuuteen. Tässäkin novellissa Gault kuvaa tarttuvasti ihmisten ilkeyttä ja pahansuopuutta ja tulee hyvin lähelle noir-elokuvien tunnelmaa.
Uudemmissa Book Studion julkaisemissa antologioissa on pari Gaultin tarinaa.

Novellit:
Hurmuri-Joe menee ansaan, Seikkailujen Maailma 4/1954.
Kuolema laskee kymmeneen, Seikkailujen Maailma 9/1954.
Seinät ovat kestävät ja korkeat, Seikkailujen Maailma 8/1949. Alun perin The Walls Are Hard and High, Detective Tales, toukokuu 1947.
Vaihdettu kuolema, Seikkailujen Maailma 1/1954.

Erle Stanley Gardner

Jatketaan taas tauon jälkeen Pulpografian hakusanojen postittamista. Erle Stanley Gardnerista olisi perustellusti voinut kirjoittaa paljon pidempäänkin, mutta kirjaa tehdessäni halusin keskittyä vain kioski- tai lukemistosuomennoksiin, kaikki muut Gardnerit ovat käytännössä isojen kustantajien tekemiä pehmeäkantisia kirjoja, ei varsinaisia kioskikirjoja. Toki tässä olisi pitänyt käsitellä myös Tikari-sarjassa ilmestyneitä kirjoja, jotka ilmestyivät salanimellä A. A. Fair, joiden pääosassa seikkailevat yksityisetsivät Donald Lam ja Bertha Cool. Ne ovat joka tapauksessa ehkä parasta Gardneria.

Harmittaa myös, etten ole suonut sanaakaan Perry Mason -novelleille, joita kuitenkin on muutamia julkaistu. En ole koskaan ollut kovin innostunut mistään Gardnerin kirjoittamasta, mikä saattoi myös olla syynä siihen, etten ollut viitseliäs tämän suhteen. 

Erle Stanley Gardner (1889—1970) on yksi tunnetuimpia ja luetuimpia amerikkalaisia rikoskirjailijoita, jonka suosio ylittää lajityypit. Häntä lukevat niin kovaksikeitetyn kuin klassisen dekkarin ystävätkin. Raymond Chandler kertoi opetelleensa novellin kirjoittamista jaottelemalla erään Gardnerin novellin tapahtumat osiin ja kirjoittamalla tarinan niiden pohjalta uudestaan.
Gardnerin tunnetuin sankari on asianajaja Perry Mason, josta kertovia romaaneja ilmestyi yhteensä huikeat 82. Sarjan alkupään teokset (mm. Murhaajan ääni, 1933; Unissakävelijän tapaus, 1936) olivat kovaksikeitettyjä, mutta kun tarinat alkoivat ilmestyä Saturday Evening Postissa, tarinoiden vauhti hidastui ja väkivalta väheni ja romantiikka nousi enemmän pinnalle. Perry Masonin rinnalle ja ohikin monet nostavat salanimellä A. A. Fair ilmestyneet Donald Coolista ja Bertha Lamista kertovat yksityisetsiväromaanit. Niitä ilmestyi kaikkiaan 29 vuosina 1939—70.
Gardnerin ura oli kuitenkin ollut huima jo ennen näitä romaanisankareita: hän oli kirjoittanut 1920-luvulta alkaen uskomattoman määrän niin rikos- kuin lännenjuttujakin eri pulp-lehtiin. Gardnerin sanotaan keksineen ainakin 30 vakiohahmoa pulp-lehtiin sekä joitain myöhemmin ns. slick-lehtiin kuten Saturday Evening Postiin ja Cosmopolitaniin.
Gardnerin kehittelemiä pulp-lehtien vakiohahmoja olivat muiden muassa seuraavat (suluissa lehti, jossa hahmo seikkaili): Bob Larkin, Speed Dash eli Human Fly, Black Barr, Paul Pry, Fish Mouth McGinnis, Ed Migrane eli Headache, sheriffi Billy Bales (Clues), Jerry Bane (Argosy), Dave Barker, Dred Bart, Dudley Bell (All Detective), Dick Bentley (Dime Detective), Jax Bowman (Argosy), Major Brane (Argosy), Perry Burke (Clues), Ken Corning (Black Mask), Bob Crowder (All Detective), Double Decker (Detective Story), Go Get ’Em Garver (Dime Detective), Rex Kane (Detective Action Stories), Jax Keen (Double Detective), Barney Killigen (Clues), Win Layton (This Week), Señor Lobo (Detective Fiction Weekly), The Man in the Silver Mask (Detective Fiction Weekly), The Man Who Couldn’t Forget, Mr. Manse (Detective Action Stories), Sam Moraine (julkaistu nimellä Charles Kenny), Old Walrus (esiintyi lännenlehdissä), The Patent Leather Kid (Detective Fiction Weekly), El Paisano (Argosy), Steve Raney (Clues), Buck Riley, Dane Skarle (Dime Detective), ”Small, Weston, and Burke” (Dime Detective), Pete Wennick (Black Mask), Yee Dooey Wah ja Sidney Zoom (Detective Fiction Weekly). Melkoinen lista siis!

Kansikuva: Kari T. Leppänen.

Suomeksi on saatavilla Ed Jenkins -novellien kokoelma Kuolleen miehen kirjeet (1991), jonka novellit ilmestyivät alun perin legendaarisessa Black Mask -lehdessä. Jenkins on toisia rikollisia jahtaava rikollinen. Gardnerilta on suomennettu myös yksi Lester Leith -novelli. Leithistä kertovat seikkailut ilmestyivät Detective Fiction Weeklyssä 1930-luvun alussa. Toisinaan poliisiakin auttavan, mutta yleensä omaan pussiinsa pelaavan Leithin on laskettu ansainneen kaikissa seikkailuissaan yhteensä yli seitsemän miljoonaa dollaria rahaa, josta Leithin omien laskujen mukaan 25 prosenttia meni kulujen kattamiseen. Leith-novelleista on koottu kirja, The Amazing Adventures of Lester Leith (1981).
”Intialaisessa rubiinissa” tämä hulivililta vaikuttava kaveri ratkaisee suljetun huoneen arvoituksen — kovin kauas perinteisen dekkarin maailmasta Gardner ei koskaan liikkunutkaan. Hiukan holtittoman tuntuinen, mutta lukemisen kestävä novelli. ”Vinosilmäinen paholainen” on Kiinaan sijoittuva huijaustarina, jossa ei ole yhtään valkoista henkilöä.

Novellit:
Intialainen rubiini, Seikkailujen Maailma 1/1945. (Lester Leith)
Murha ei ole yksinkertainen asia, Maailman parhaat jännärit 3—4/1971. (Perry Mason)
Pakomatka, Ellery Queenin jännityslukemisto 2/1962.
Pelkojen laakso  teoksessa Kuusi parasta. Jännityksen mestarit 20. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1988.
Vinosilmäinen paholainen, Seikkailujen Maailma 2/1952. Julkaistu nimellä S. Gardner.
Äkäinen todistaja  teoksessa Tage la Cour (toim): Salapoliisikertomuksia Sherlock Holmesista Perry Masoniin. Omnibus 2. Eri suomentajia. Tammi: Helsinki 1962. (Perry Mason)

James M. Fox / Pulpografia

Code Threen suomennoksessa
Hätämerkissä käytettiin
alkuperäistä kantta

Palataan takaisin Pulpografiaan ja sen hakusanoihin. Tässä James M. Fox, melko mielenkiinnoton ja keskinkertainen kirjailija, josta luin tänään aiemmin mainiolta Vintage Paperback & Book Covers -Facebook-sivulta: Fox oli Chandlerin tuttu ja kirjeenvaihtoystävä, mutta Chandler piti tätä tylsimyksenä. Pulpografiassa ei ollut Foxille elinvuosia, mutta näköjään hän oli syntynyt 1901 tai 1902 ja kuollut 1989. 

James M. Fox
James M. Fox syntyi Alankomaissa, muutti Yhdysvaltoihin 1946 ja kuoli siellä joskus 1980-luvulla. Hänen oikea nimensä oli Johannes Matthijs Willem Knipscheer, joten ei ollut ihme, että hän vaihtoi nimensä alkaessaan julkaista kirjoja. Fox aloitti uransa 1943 kirjalla Journey into Danger, jossa jo seikkailivat hänen vakiosankarinsa John ja Suzy Marshall, yksityisetsiväpariskunta, jonka seikkailuista kertovissa kirjoissa on Hammettin Varjomiehen vaikutusta. Marshallin pariskunnasta kertovia kirjoja ilmestyi yhteensä 13, ja monet tuntijat pitävät niitä Foxin parhaina. Fox hiljeni 1950-luvun jälkeen ja julkaisi sekä 1960- että 1970-luvulla vain yhden kirjan kummallakin vuosikymmenellä.
Foxilta on suomennettu kaksi kirjaa, joista toinen on kiinnostava poliisiromaani ja toinen noir-sävyjä tavoitteleva uhkapeliä sivuava jännäri. Hätämerkki (1953) kertoo Foxin vakiosankareista, etsivä (kirjan takakannessa poliisikersantti, tekstissä etsiväkersantti) Gerry Longista ja tämän apulaisesta, Chuck Conleysta. Hätämerkki on ensimmäinen kolmesta Longin ja Conleyn seikkailuista; kaksi muuta ilmestyivät 1957 ja 1967.
Lonf ja Conley löytävät ruumiin, mutta erinäisten kohellusten jälkeen ylemmät tahot kieltävät heitä jatkamasta tutkimuksia. Long ei luovuta, vaan selvittää rikoksen, jonka jäljet johtavat korkeimmalle tasolle. Samalla Longin lupaavasti alkanut rakkaussuhde poliisipäällikön tyttären kanssa epäonnistuu. Hätämerkki on yllättävän väkivaltainen kirja. Se alkaa: ”Ruumis oli löytynyt puistokadun varrelta matalan pippuripuun alta. Sen kasvojen tilalla oli pelkkää turvonnutta lihahakkelusta, jossa oli kaksi harmaankalpeassa lihassa näkyvää aukkoa, joita silmäripset reunustivat kuin ruoho avointa hautaa.” Kirja muistuttaa hiukan James Ellroyn massiivisia teoksia, mutta samanlaiseen perusteellisuuteen ja pahuuden kuvaukseen Fox ei edes pyri. Long ja Conley sanailevat päättömästi keskenään ja Long kuhertelee melkein estottomasti naisten kanssa. Fox antaa kuitenkin poliisin toiminnasta kriittisen kuvan — jos kirja vain olisi pidempi ja Foxilla enemmän tilaa käsitellä teemoja, Hätämerkki olisi merkkiteos. Nyt varsinkin sen alkupuolella on turhaa juoksentelua ja kohellusta.
Toinen Fox-suomennos Peli elämästä (1953) alkaa hyvin: mies kertoo hengästyneen tuntuisesti, että hän pakenee poliisia ja piileskelee hotellissa väärän nimen turvin. Hänen mukanaan on nainen, jonka kädet ovat vioittuneet. Takautumassa mies selvittää kaiken ja kirja lamaantuu liian pitkäksi ajaksi kuvailemaan miehen yrityksiä vikitellä mafian piikkiin samaa naista, jonka kanssa hän oli tarinan alussa. Kirjassa on paljon uhkapelikohtauksia, joita Fox ei jostain syystä saa kiinnostaviksi. Joitain hyviä kohtauksia ja tunnelmia kirjassa on, mutta muuten se on valitettavan tylsä. Kirjan epämääräisyyttä lisää se, että Fox on muodistanut tekstinsä julkaistavaksi 1980. Kirjasta suorastaan paistaa läpi, että se on kirjoitettu 1950-luvulla, mutta silti siinä välillä saatetaan kuunnella Rolling Stonesia tai puhua Vietnamin sodasta. Tällainen muodistaminen on yleensä merkki ammattitaidon puutteesta.

Romaanit:
Hätämerkki. Ässä 6. Valpas-Mainos: Alavus 1967. Alun perin Code Three. Little Brown 1953.
Peli elämästä. Top Crime 4. Suom. Heikki Sarkkila. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1986. Alun perin The Wheel Is Fixed. Little Brown 1953.