sunnuntaina, joulukuuta 20, 2015

Samuudellisuus: essee

Turun Ylioppilaslehteen 1990-luvun lopulla tehty esseen tapainen kolumni, joka aika hyvin sopisi mukaan pieneen Banalologioita-kirjaan. Siinä olevat tekstit olivat lievästi pilke silmäkulmassa tehtyjä enkä ollut niissä täysin tosissani, ja sama pätee tähänkin - tai pätenee, täysin varma en enää voi olla. Muistan kyllä tuon alussa kuvatun kokemuksen, jossa mustan, harmaan ja ruskean eri sävyt sulautuivat toisiinsa oudoksi matoksi. Nythän 2010-luvun puolivälissä samat värit tai värittömyydet ovat muotia, kuljemme 15 vuoden sykleissä. Ensiksi tragedia, sitten farssi vai miten se Marx sanoikaan? 

Suunnaton visuaalinen elämys Stockmannin miesten osastolla: kevään muotivärit ovat värittömiä, epävärejä. Vaatteet sulautuvat toisiinsa ennennäkemättömällä tavalla eikä niitä voi erottaa toisistaan. Jokainen vaate näyttää toiseltaan, koska niiden värittömyys on samaa.
Samaan aikaan tamperelaiset ystäväni ovat mananneet Finnkinon kompleksia: "Vituttaa mennä aina samaan paikkaan, kun menee elokuviin." Eräs muisteli kaiholla lopetettavia teattereita, joissa hän oli pienempänä hankkinut elokuvallisen perustietämyksensä. Osa näistä on ilmeisesti ollut hyvinkin epämääräisiä paikkoja, kuten jo kauan sitten lopetettu Ilves, jossa esitettiin alkuillasta pornoa ja sen jälkeen klassikkoja.
Kun paikat vähenevät, niihin ei enää voi liittyä mitään nostalgiaa. Paikka, jossa tapahtuu kaikki, ei voi olla mikään muistelun kohde, koska sen tuntu on jäsentymätön. Tuskin kukaan tulee muistelemaan kaiholla sitä, että hengaili kavereitten kanssa Hansa-korttelissa tai Tampereella Koskikeskuksessa. Kliinisyys tukahduttaa muistot. Pornoteatterin imelä haju on varmasti jäänyt vahvemmin mieleen kuin joka puolella tuoksuva popcorn.
Nyt kuitenkin näköjään halutaan, että kaikissa paikoissa voi tehdä kaikkia hommia. Uudet elokuvakompleksit ovat osa sumeaa virtaa, jossa voi tehdä ihan mitä tahansa: käydä siiderillä savuttomassa baarissa, tutustua etnografiseen aineistoon museossa, syödä elokuvissa sitä varten tehdyiltä penkeiltä. Elokuva sijoittuu näin luontevaksi osaksi sellaista elämää, jossa asioiden välillä ei ole enää mitään eroja. Elokuvatkaan eivät pian erotu toisistaan. Asiakaskyselyjen perusteella tamperelaisen kompleksin yleisö haluaa katsella vain yhtä elokuvaa, Titanicia.
Trendi on siis samuudellisuus. Haetaan muotoja, jotka sekoittuvat toisiinsa. Elämykset koetaan paikoissa, joissa niiden välille ei voi tehdä eroja. Rakennukset näyttävät kaikki samoilta. Sanomalehtejäkään ei tarvita kuin yksi. Älykkönuoriso hakee Helsingin Sanomien viikkoliitteestä kaiken tarvitsemansa älyllisen sisällön. Pinnallinen hassutusjournalismi kertoo kaikesta kaiken. Pienemmissäkin lehdissä trendi on tämä: Aamulehden Treffi ilmestyy ties monessa sanomalehdessä, Turun Sanomissakin, joka sentään on olevinaan eri konsernia.
Esimerkkejä voi löytää vaikka kuinka paljon. Kaikki pitävät Ultra Brasta, joka kuulostaa aiemmilta sukupolvilta. Apocalyptica tekee hevistä konserttimusiikkia. Nuoret tytöt käyttävät hametta ja housuja samaan aikaan: kahden eri vaatekappaleen välillä ei ole mitään eroa. Puhutaan uusyhteisöistä, joiden jäsenet haluavat erota muista. Markkinatalous kuitenkin imee nämäkin yhteisöt osaksi itseään: live-roolipelit ja sadomasokistien tyyli ovat kohta osaa samaa samuudellisuutta, jossa ei voi tehdä eroja. Alakulttuurit sulautuvat talouden nimissä jatkuvasti yläkulttuuriin - tai pikemminkin niin, että yläkulttuuri on osa alakulttuureja. Ja mitä kertoo se, että jotkut aina välillä haaveilevat verkkominuudesta, joka sekoittuu toisiin minuuksiin kenenkään sitä estämättä? Kaikki voisivat sulautua yhteen suunnattomaksi verkkoMinäksi (netI), jolle jokainen kokemus on yhtä ja samaa kokemusta.

lauantaina, joulukuuta 19, 2015

Sekalaista katastrofien historiaa

Onnettomuus, kriisi, katastrofi -kirjan arvostelu Agricola-tietoverkkoon (eli todennäköisesti on muuallakin netissä vielä luettavana). En ole ihan varma, onko levykkeeltä löytynyt teksti kokonainen vai jääkö se lopussa keskeneräiseksi. Muistan kyllä hyvin, etten ollut ollenkaan kirjasta innostunut, vaikka siinä pari hyvää tekstiä onkin.

Yleinen marmatus seminaareista koostettujen artikkelikokoelmien kohdalla on se, että ne ovat hajanaisia ja että artikkelit antavat perin satunnaisen katsauksen aiheeseensa. Joskus tulee jopa miettineeksi, miksi artikkelikokoelmia ylipäätään julkaistaan. Toisaalta yksittäinenkin artikkeli saattaa oikeuttaa kokoelman olemassaolon.

Turun yliopiston yleinen historia järjesti syyskuussa 1995 seminaarin Onnettomuus, kriisi, katastrofi (tämäntyyppiset kolmiosaiset nimet - "sukupuoli, identiteetti, toiseus" - alkavat olla jo klisee), jossa pohdittiin monipuolisesti ja poikkitieteellsiesti katastrofien historiaa ja niiden henkisiä ja fyysisiä vaikutuksia. Seminaarista koostettiin Lopun alku -kirja seuraavana vuonna ja siinä on monia artikkelikokoelmien huonoja puolia, joskin muutamat artikkelit ovat itsessään jo sen verran mielenkiintoisia, että kirja puoltaa paikkaansa.

Monitieteellisyys on säilynyt kirjassakin ja osat on jaoteltu, ihan järkevästi, katastrofien uutisointiin, niiden henkisiin vaikutuksiin sekä luonnon ja tekniikan riskeihin.

Hannu Salmi kirjoittaa teoksen johdannossa monia järkeviä sanoja. Hän toteaa, että katastrofifiktio on noussut 1800- ja 1900-lukujen teollistumiskehityksen myötä esiin aivan uudella tavalla. "Mitä enemmän länsimainen ihminen on luonut teknisiä uutuuksia", Salmi kirjoittaa, "aistiensa ja raajojensa mekaanisia jatkeita tai tavaratuotantonsa kiihdyttimiä, sitä riippuvaisemmaksi yhteiskunta on tullut tekniikasta." Salmi epäilee, että katastrofifiktio - romaanit, elokuvat, uutiset - on "terapeuttinen välttämättömyys, jolla yhteiskunnan lisääntynyttä kriisipotentiaalia on yritetty hallita." Katastrofit ovatkin tulleet tieteellisen mielenkiinnon kohteeksi nimenomaan saksalaisen sosiologi Ulrich Beckin kriisiyhteiskuntaa koskevien kirjoitusten myötä. Niitä käsittelee Ilmo Massa Lopun alkuun kirjoittamassaan artikkelissa.

Vaikka Beckin käsitteistöä on viime vuosina myös kritisoitu paljon, kriisiyhteiskunnasta puhuminen on jonkin verran selkiyttänyt yhteiskunnallista keskustelua. On tullut selväksi, että länsimainen ja globaali yhteiskunnallinen toiminta aiheuttaa aina sivuvaikutuksia, oli kyse sitten atomivoimalapäätöksistä tai AY-pomojen puhetta naisista "handicappeina". Teoilla on nykyään sellaisia vaikutuksia, joista emme itse välttämättä tiedä mitään. Tämä asettaa haasteen myös perinteiselle subjektikäsitykselle, jossa tekijä on tekojensa herra ja hallitsija - miten näin voisi olla, jos teoilla on sellaisia vaikutuksia, jotka näkyvät vasta vuosien kuluttua?

Lopun alku -kirjassa on turhantuntuisia artikkeleita. Näin on esimerkiksi Kalervo Hovin lyhyt juttu Estonian tuhosta - on vaikea hahmottaa, mikä on Hovin artikkelin funktio. Ehkä se puolustaa paikkaansa tiiviinä kertauksena, mitä tapahtui. Varsinaista analyysia tuhon syistä tai sen seurauksista ei tule. Myöskin Liisa Eräsen artikkeli Traumapsykologian lyhyt historia vaikuttaa turhalta - aihe on tärkeä ja kiinnostavakin, mutta Eränen kirjoittaa aivan liian pitkästi. Hänen artikkelinsa on pisin kirjan teksteistä ja olisi vain hyötynyt karsimisesta. Vaikuttaakin siltä, että kirjan toimitus olisi jäänyt hiukan puolitiehen.

Tämän positiivisena kääntöpuolena on taas muita artikkeleita, jotka esittävät kiinnostavia ajatuksia. Rauno Tenovuon artikkeli Ilmakehän muutokset ihmiskunnan uhkana tarjoilee tiiviisti sellaista tietoa, jota ei tavallisen maallikkolukijan saatavilla paljonkaan ole. Lisäksi Tenovuo kiistää monia kasvihuoneilmiöön liittyviä käsityksiä - paljon ei ole puhuttu siitä, että ilmansaasteet hidastuttavat kasvihuoneilmiötä, koska fossiilisista polttoaineista syntyvä rikkidioksidi heijastaa auringon säteitä takaisin.

Monet kirjan katastrofien mentaalista puolta valottavat artikkelit ovat tutustumisen arvoisia, varsinkin Hannu Salmen teksti onnettomuusuutisointien historiasta valottaa asiaa monipuolisesti. Pirjo-Liisa Niinimäen Hartolan vaimosta jäi vain tuohivirsu käsittelee kiinnostavasti suomalaisten arkkiveisujen (yleensä neljäsivuisten, usein omalla kustannuksella painettujen virsityylisten, murhia yms. käsittelevien laulujen) välittämää kuvaa katastrofeista.

Kirjassa ei puhuta sanallakaan erityisestä katastrofi-, raunio- tai saasteromantiikasta. Jo 1700-luvun puolesta välistä asti varsinkin eurooppalaisessa ajattelussa on esiintynyt ajatuksia siitä, että tuhoutumisessa on jotain ylevää, subliimia. Ihminen on voinut tarkkailla luonnon voittokulkua etäällä ja kokea subliimin elämyksen. Tämä synnytti mm. keinotekoisten raunioiden muodin 1700- ja 1800-luvun puutarhataiteessa. Saasteromantiikka taas näkyy edelleenkin mm. dekadenteissa rockvideoissa ja science fiction -elokuvissa (Blade Runner).


perjantaina, joulukuuta 18, 2015

V. S. Naipaul: Elämän kuva

Turun Sanomiin 15 vuotta sitten tehty kirja-arvostelu.

Puolikkaat ihmiset huijaavat itseään

V.S. Naipaul: Elämän kuva (Half a Life, 2001). Suom. Juhani Lindholm. Otava.

Tuoreen Nobelin kirjallisuudenpalkinnon saanut V.S. Naipaul käsittelee tuotannossaan etnisyyden ja väärän identiteetin ongelmia. Juuri ennen Nobelin palkintoa suomeksi tulleen Elämän kuvan alkuperäinen nimi onkin "puolikas elämää", joka on teokselle parempi nimi kuin nykyinen. Kirjan kaikki henkilöt elävätkin toisten elämää, toisten kautta, toisten ihanteita.
Kirja alkaa nimettömän miehen kertomuksella siitä, kuinka hänestä tuli olosuhteiden pakosta tai jopa sattumalta arvostettu mietiskelijä maailmansotien välisessä Intiassa. Hän haluaisi seurata mahatman jälkiä ja aiheuttaa mellakoita käytöksellään, mutta hän ei uskalla. Hänen tempauksensa - brittiromaanien polttaminen koulun pihalla - jäävät tyystin huomaamatta.
Kirjan varsinainen päähenkilö on kuitenkin nimettömän miehen poika, Willie Somerset Chandran. Hän kantaa toisessa etunimessään englantilaisen kulttuurin painolastia eikä pääse siitä ikinä irti: hän ei kirjan aikana opi tuntemaan itseään. Eikä oikein muitakaan. Willien seikkailut 50-luvun Lontoossa ja 60-luvun Afrikassa ovat täynnä väärinymmärryksiä.
Naipaul kuvaa melkein pelkästään niitä, jotka elävät puolinaista elämää. Myös siirtomaaisännät elävät Naipaulin mukaan puolikasta elämää. Naipaul sanoo, että ihmiset huijaavat itseään. Elämän kuvan toistetuimpia lauseita on: "Negroidinen geeni on resessivinen." Sen toistelijat himoavat sulautumista valtaväestöön.

torstaina, joulukuuta 17, 2015

A. W. Yrjänän ensimmäinen runokirja

Kirjoitin tällaisen arvostelun A. W. Yrjänän ensimmäisestä runokokoelmasta vajaa kymmenen vuotta sitten Turun Ylioppilaslehteen. 

Älykkörockkarjun runous yllättää

A.W. Yrjänä: Arcana. LIKE: Helsinki 1997. 99 s.

On aluksi vaikea suhtautua A.W. Yrjänän kaltaiseen hahmoon, kun tämä julkaisee esikoisrunokokoelmansa. Pinnalla ovat ensinnäkin ironia, kyynisyys ja epäusko. Voiko älykkörockin karju, josta postmodernit runotytöt näkevät märkiä unia, olla myös vakavasti otettava runoilija? CMX:n sanoitukset, niin mielenkiintoisia kuin ne useasti ovatkin, eivät välttämättä toimi luettuina (mikä on tietysti melkein kaiken rocklyriikan ongelma), vaan ne vaativat tuekseen yhtyeen hardcoretangon.

Kun kuitenkin lukee Arcanaa, tunteet väistyvät. Asenne muuttuu kyynisestä ja epäuskoisesta hämmästyneeksi ja yllättyneeksi. Yrjänä on yllättävän vanhanaikainen runoilija ja hän kääntää tämän vanhanaikaisuuden hyveekseen. Tässä vaiheessa on vielä vaikea sanoa, millainen on Yrjänän tulevaisuus julkaisevana runoilijana. Tuli & Savu -lehden tuoreessa numerossa julkaistu sikermä "Jokivartisen runoja", jonka joissain runoissa on osin samoja aineksia kuin Arcanassakin, ei ole yhtä hyvä. Yrjänä sortuu esimerkiksi "Pääkaupunki"-nimisessä runossa tieteellistä kieltä ja murretta sekoittaessaan liian helppoihin ratkaisuihin. 

Helsingin Ylioppilaslehden haastattelussa Yrjänä sanoo, että hänen runojensa välistä putoilee hyllymetreittäin kirjoja. Runot on siis ladattu täyteen intertekstuaalisia viitteitä, minkä ilmeisesti pitäisi tehdä runojen lukemisen vaikeaksi nk. tavalliselle lukijalle. Yrjänä hiukan valehtelee: vaikka hänen runonsa ovat oppineita, ne eivät ole samalla tavalla (teko)vaikeita ja (teko)syvällisiä kuin monien hänen aikalaistensa runot. Yrjänän vanhanaikaisuus runoilijana on siinä, että hän käyttää suurimmaksi osaksi sanoja, jotka me kaikki tunnemme. Ja kun hän käyttää uskonnon tai uskonnollisen mystiikan oppisanoja, hän käyttää niitä sen verran harvoin, että ne yleensä pysäyttävät lukijan (elleivät sitten paljasta runoa ontoksi). Mielenkiintoisempi kuitenkin on tapa, jolla runot näyttävät olevan ristiriidassa nimiensä kanssa. Näin esimerkiksi runossa "Krotona", jonka mahdolliset mystiset sisällöt aukenevat vain vähitellen: "Sinä et kuvittele muuta kuin / mitä Näet / sekin sattuu / niinkuin kaikki mitä ei itse hallitse // Rapsutan kissaa / se on nukkuvinaan / muistelee Egyptin aikoja // Laitan pihassa kiviä peräkkäin / sanoja / en sano mitään / teen aitaa".

Vaikutelma, jonka Yrjänän runoista saa, on itse asiassa pyhien kirjoitusten vaikutelma. Aivan kuin lauluteksteissään, Yrjänä manaa. Nyt sävy on vain rauhallisempi, sisäänpäinkääntyneempi, enemmän keskeislyyrinen. Kerrottavina eivät ole irvokkaat tarinat maailman pahuudesta, vaan paljon lukevan minän epävarmuus tiedosta ja sen keinoista. "Kartta on alue / minuus solmu johon / miekka ei pysty", sanoo kokoelman aloittavan "Keter"-runoelman viides säkeistö. Yrjänä luottaa hiljaisiin paradokseihin, joiden ristiriitaista luonnetta ei aina tajua kovin nopeasti.

Aivan täysin onnistunut Arcana ei kuitenkaan ole. Helsingin Sanomain Jukka Petäjä ehätti jo kiittelemään sellaistakin runoa kuin "Isättömät". Runossa ei kuitenkaan ole mitään uutta: se on nopein vedoin piirretty kuvaus kolmen pojan elämästä, joka päättyy toisen pojan itsemurhaan ja toisen juoppouteen (vain runon muisteleva minä on säästynyt, vaikka hänestä ei sen enempää kerrotakaan). Petäjä kiitteli nimenomaan kuvaa suomalaisesta miehestä: eikö tämä ole aivan samaa, jo hiukan kliseistä tarinaa suomalaisen miehen kurjuudesta? Saman osaston muutkin runot lähentyvät arkipäivää tavalla, joka ei tee oikeutta muulle kirjalle. "Löin rikki" -niminen, jonkinlaisesta vieraantumisesta kertova runo on jo hiukan tavanomainen ja turha. Myös "mystisemmässä" ilmapiirissä liikkuva "Maa" päättyy antikliimaksiin: "Alan olla vanha oppimaan / nuori opettamaan / en jaksa väitellä / uskon totuuksien / syövyttävään voimaan".

On kuitenkin suomalaisessa nykyrunoudessa harvinaista, että runoilija pystyy pysäyttämään lukijan niinkin hienovaraisilla tavoilla kuin Yrjänä tekee. Silloin, kun hän onnistuu, hän on ehdoitta runoutemme kärkeä. Silloin, kun hän epäonnistuu, tuloksena on harmillista keskinkertaisuutta.

keskiviikkona, joulukuuta 16, 2015

Nathanael West: Balso Snellin unielämä

Helsingin Sanomiin vuonna 2003 tehty arvio kirjasta, joka varmasti jäi hyvin vähälle huomiolle. En tiedä, oliko tässä varsinaista otsikkoa, nyt tuo otsikkona oleva lihavoitu teksti oli Hesarissa käytetty ingressi. 

Amerikkalaisen merkkikirjailijan rivo esikoinen vihdoin suomeksi

Nathanael West: Balso Snellin unielämä (The Dream Life of Balso Snell). Suom. Asmo Koste. Nastamuumio. 92 s.

Runoilija Balso Snell käyskentelee Troijan lähistöllä ja löytää kreikkalaisten kuuluisan puisen hevosen. Balso Snelliä kiinnostaisi nähdä, mitä hevosen sisällä on, mutta ainoa aukko, josta hän pääsee sisään, on hevosen peräreikä.
”Oi Anus Mirabilis!” huudahtaa runoilija. Amerikkalaisen Nathanael Westin esikoisteos Balso Snellin unielämä on alkanut.
Nathanael West, jonka nykylukija muistanee parhaiten Miss Lonelyheartsin kirjoittajana, aloitti kirjailijan uransa 30-luvun amerikkalaisille kirjailijoille tyypillisesti. Balso Snellin unielämä ilmestyi Pariisissa 1931 500 kappaleen painoksena. Kustantaja oli ajalle ominainen avantgarde-kustantamo, joka ei onnistunut markkinoimaan kirjaa millään tavalla. Kirja on viimeinkin ilmestynyt suomeksi – kulttuuriteosta hatunnosto pienelle Nastamuumiolle.

Balso Snellin unielämä on Westin kaikista neljästä romaanista selvimmin velkaa eurooppalaiselle dadaismille ja surrealismille. Kirja liikkuu koko ajan vikkelässä groteskissa tyylilajissa – hevosen peräreiästä sisään tunkeutuminen on vasta alkua – eikä West piittaa kerronnan logiikasta tuon taivaallista. Runoilija Balso Snell liikkuu hevosen sisällä ja törmää vähintäänkin swiftiläisiin henkilöhahmoihin, joilla kaikilla on oma omituinen tarina kerrottavanaan.
Itse tarinan päähenkilö, runoilija Balso Snell, on mahdollisimman epätodellinen hahmo. Häntä voi halutessaan pitää Westin omakuvana, mutta ei sekään tunnu uskottavalta, koska Snell pitää hevosen sisällä asuville ihmisille järjettömiä palopuheita. Yhdessä hän vaahtoaa hevosen sisämaailman oppaalle, joka on juuri mainostanut ”doorilaista eturauhasta, joka on turvonnut ilosta ja hyvän tuulen yltäkylläisyydestä”, että kyse on pikemminkin baptistisesta peräpukamasta. Lisäksi Snell on sitä mieltä, että hevosen sisukset ovat huomattavasti vaatimattomampi näkymä kuin esimerkiksi Keskusasema ja Yale-areena. Mutta kun opas kertoo tarinan käärmeestä, joka tunkeutuu sisään filosofi Apolloniuksen alapäähän, Snell antaa kaiken anteeksi.

Tyylilaji ei kuitenkaan valitettavasti pidä koko kirjan ajan. Kertomus pyhästä kirpusta, joka asui Jeesus Kristuksen kainalokuopassa, on erittäin hyvä, mutta tarina naisvihamielisestä runoilijasta ja tämän nuorelle naiselle kirjoittamista kirjeistä on pitkäpiimäinen. Tässä episodissa West ilmeisesti parodioi ajalle tyypillistä romantiikkaa, mutta vanhentuneiden tyylilajien pilkkaaminen ei välttämättä avaudu myöhempien aikojen lukijalle.
Sama vaivaa yhtä Westin romaaneista, lama-aikaan kirjoitettua Iisiä miljoonaa (1934), joka pilkkaa varsin avokätisesti 1800- ja 1900-lukujen vaihteen suosittuja Horatio Alger –lukemistoja. Algerin ja muiden naiivin optimististen sankarien ajoista on edetty niin pitkälle, että lukija ei saa Westinkään tekstistä pitävää otetta.
Vaikka se ei selvästi ole tarkoituskaan. West haluaa dekonstruoida tai ainakin dadaistisesti tuhota kaiken aiemmin lukemansa länsimaisen kirjallisuuden. Nimenomaan tässä kirjassa hän on kiinnostava esikuva vaikkapa William S. Burroughsin tuleville manikealais-skatologisille fantasioille. Pääsi West lopputulokseensa tai ei, niin Balso Snellin unielämä kaipaisi kuitenkin hiukan tiivistämistä, vaikka se onkin Westille tyypillisesti hyvin lyhyt kirja.

Kirjan teema nousee kuitenkin vahvasti esiin. Kaikki kertomukset, joita sivilisaatio meille tarjoilee, ovat naurettavia ja todistavat vain ihmistä itseään vastaan kohdistetusta vihamielisyydestä. Snell päättää, että tästä lähin hän itse kirjoittaa omat tarinansa. Westin myöhemmät kolme romaania, varsinkin viimeiseksi jäänyt Heinäsirkan aika (1939), olivatkin nimenomaan pyrkimyksiä kirjoittaa ilman kompromisseja.
Kustantajalle miinusta rumasta kannesta. Myös pieni esi- tai jälkipuhe olisi ollut sekä paikallaan että helppo tehdä. Balso Snellin pariin ummikkona tuleva on helposti ymmällään.

Tietokulma

Nathanael West (1903-1940) kuoli täydellisen tuntemattomana auto-onnettomuudessa.
Oikea nimi: Nathan Weinstein.
Julkaistut romaanit:
Balso Snellin unielämä (1931), Vastaathan kirjeeseeni, Miss Lonelyhearts (1933), Iisi miljoona eli Lemuel Pitkinin monet menetykset (1935), Heinäsirkkojen aika (1939).
West toimi käsikirjoittajana Hollywoodissa kirjoittaen lähinnä unohdettuja B-luokan musikaaleja.
Löydettiin uudelleen 50-luvulla, jolloin Westiä alettiin pitää yhtenä tärkeimpänä 30-luvun amerikkalaisena kirjailijana.

Ernesti Hentunen

Tämä teksti varmaan löytyy netistä muualta, se on Agricola-verkkoon tehty arvostelu Ernesti Hentusen elämäkerrasta. Ostin muuten kirjan melko vastikään divarista, kun olin alkanut katua, että olin antanut saamani arvostelukappaleen pois.

Mikko Uola: Ernesti Hentunen - tasavallan hovinarri. Suomalaisen populismin juurilla. Turun Yliopiston Poliittisen historian tutkimuksia 7. Turku 1997. 172 s.

Ernesti Hentunen (1855-1951) oli ilmiö suomalaisessa politiikassa ja kulttuurielämässä: isotteleva, häijysuinen ja poliittisilta mielipiteiltään vähintäänkin omituinen julkisuuden henkilö.

Hentunen oli lakimies, joka oli ainakin omien sanojensa mukaan väitellyt Sorbonnen yliopistossa. Lakimiehen taustaansa hän saattoi käyttää hyväksi, kun hän kävi monia oikeustaisteluja häntä vastaan nostetuista kunnianoikeudenloukkauksista. Hentunen julkaisi vuodesta 1928 vuoteen 1951, aina kuolemaansa saakka, monia lehtiä, joista tunnetuin oli epäilemättä Totuuden Torvi. Lehden nimestä on tullut lentävä lause - vähemmälle huomiolle ovat jääneet Hentusen muut, kenties lennokkaamminkin nimetyt lehdet Kovaääninen, Minä Ulvon ja joululehti Orjan Joulukellot. Totuuden Torvessa, jonka nimiösivulla ilmoitettiin sen ilmestyvän "tarpeen vaatiessa", Hentunen kävi lähes kaikkien ihmisten kimppuun, varsinkin poliitikkojen ja virkamiesten, joiden hän väitti olevan sivistymättömiä.

Hentusesta tuli kuuluisuus varsinkin välirauhan jälkeen, kun hän kritisoi, kenties ainoana julkisuudessa, YYA-sopimusta ja Suomen ja Neuvostoliiton välisiä suhteita. Monet vanhan kansan ihmiset muistavat Hentusen maakuntakiertueiltaan, joilla hän ilmeisesti keräsi varsin suuria kuulijajoukkoja. Hentusella oli oma puoluekin, Radikaalinen Kansanpuolue, jolla ei kuitenkaan riittänyt koskaan kannatusta Helsingin kaupunginvaltuustoa pidemmälle. Hentusella oli, ainakin osin perusteltu, hullun maine ja Totuuden Torvella huumorilehden maine. Hentusen poliittista uraa tuskin auttoi se, että hän ennen sotaa ilmoitti kannattavansa vasemmistolaista liikettä ja sodan jälkeen ilmoitti vastustavansa kommunismia ja Neuvostoliittoa.

Hentusesta ei ole ollut saatavilla juuri minkäänlaista perusteellista selvitystä lukuun ottamatta Esko Salmisen teosta Aselevosta kaappaushankkeeseen. Sensuuri ja itsesensuuri Suomen lehdistössä 1944-48. Turun yliopiston poliittisen historian tutkija Mikko Uola on nyt julkaissut Hentusesta suppeahkon elämäkerran, joka tietystä kuivuudestaan huolimatta on mielenkiintoista luettavaa. On itse asiassa ihme, että poliittisessa historiassa Hentusta on pidetty jotenkin mitättömänä tutkimuskohteena - hänhän on kuitenkin ollut oppositiomies sellaisina aikoina, jolloin oppositiota ei juurikaan ollut. Jotain Hentusesta kertonee se, että hänen lehtiään keräilevät enimmin nk. potkurihattukirjallisuuteen keskittyvät bibliofiilit. Totuuden Torven huolittelematon tyyli ja Hentusen tapa puhua itsestään yksikön ensimmäisen persoonan sijasta omalla etunimellään ("Ernestiä pidetään hulluna" jne.) takaa edelleen tietyn hupiasteen.

Hentusesta on vaikea saada otetta ja Uolakin joutuu hiukan hankalanoloisesti väittämään, että Hentusen poliittisissa takinkäännöksissä olisi ollut tiettyä logiikkaa, kun hän ensiksi - sihteerinsä kertomuksen (Nyrkki 9/1963) mukaan - ilmoitti kannattavansa kansallistamista ja sen jälkeen vastustavansa sitä. Selitys: "Poliitikon on saatava kannattajia sekä kansallistamisen kannattajista että vastustajista. Kun on selittänyt saman asian kymmenellä eri tavalla, voi jälkeenpäin aina todistaa olleensa oikeassa." (s. 156) Tämän lausunnon perusteella Hentunen vaikuttaa oikeastaan opportunistilta, jolla ei lopultakaan ollut kykyjä oman uransa nostamiseen.

Uolan tutkimus on lyhyydestään huolimatta varsin perusteellinen. Hän pohtii alkuluvussa poliittisen populismin ongelmaa ja kysyy, sopiiko Hentusen edustama rääväsuisuus siihen. Hentusen edustama vaatimus poliittikojen sivistystasosta on kuitenkin poikkeuksellinen populistinen ajatus, kuten Uola itsekin huomauttaa, koska yleensähän populistiset liikkeet nimenomaan vaativat intellektuellisen eliitin poistamista vallan kahvoista. Lyhyen alkuluvun jälkeen Uola selvittää Hentusen elämän eri vaiheita, opettajuudesta Kristiinan kaupungissa 1910-luvulla ja siirtymisen Helsinkiin vähäosaisten oikeusasiamieheksi ja lopulta siirtymisen erään oikeussyytteen kautta politiikan päätoimiseksi vastustajaksi ja lehden päätoimittajaksi.

Uola tekee kyllä hyvin selkoa Hentusen toimista, mutta varoo jostain syystä tekemästä melko ilmeistä johtopäätöstä: että Hentunen oli vähintäänkin paranoidi ja suuruudenhullu. Uola siteeraa pitkään Hentusen omatoimista ansioluetteloa, jota tämä käytti kirjelomakkeissaan ja lehti-ilmoituksissaan. Pienehkö pätkä riittäköön:

"Vert. siviil. oik. prod. I.d.N. Pariisin yliop. lakit.toht. Lakit. toht. tutk. Geneven yliop. Tutk. Kansainväl. korkeitten tieteitten korkeakoulussa, Tutkinto Clermont-Ferradin yliop. hist.kielitiet. tiedek. Dijonin, Grenoblen, Bruxellin yliopistossa. Italian, Espanjan, Kiinan korkeitten tieteitten korkeakoulun oppilas. Vert. siviil. oik. yhd. jäsen, Baltian ja Skandinavian maitten lainsäädännön osaston esittelijäsiht." (s. 59)

Lista jatkuu vielä toistakymmentä riviä ja loppuu mahtipontisesti: "Belgian kuningashuoneen kunniaksi "La Tragenie la Couronne" ja Englannin kuninkaan kruunajaisjuhlaan kirjoitetun "La Couronne du Roi Georges VI" 32 sivuinen runomittainen juhlajulkaisu Nevarois nimisenä runoilijana. Ranskan runoilijaliiton jäsen."

Hentusen valmistumista Sorbonnesta ei ole voitu varmentaa. Hentunen asui ennen toista maailmansotaa Ranskassa, josta hän palasi tohtorina - se, että Sorbonnen tuon ajan paperit tuhoutuivat sodassa, häntä tuskin haittasi. Hentusen väitöskirjakseen väittämänsä teoksen L'Immixtion, étude de droit international Uola toteaa ylimalkaiseksi ja mainitsee, ettei väitöstä otettu tarkastettavaksi Helsingin yliopistoon.

Hentunen oli sodan aikaan ja varsinkin sen jälkeen Valpon tarkkailema. Häntä syytettiin monta kertaa Suomen ja ulkovaltojen suhteen vaarantamisesta - presidentti Paasikivikin ehdotti erään Hentusen kirjoituksen johdosta lainmuutosta, jotta Hentunen olisi voitu tuomita. Kommunistit pitivät Hentusta hulluna, joka ei välttämättä ollut edes vaaraton, niin kuin porvarit ajattelivat. Jossain vaiheessa, kun Hentusen puolueen rivit hajosivat sisäisiin erimielisyyksiin, hänen kannatuksensa laski ja Valpon tilalle perustettu Sapo lakkasi tarkkailemasta häntä. Kun Hentunen kuoli 1951, hänen perikuntansa jatkoi Totuuden Torven julkaisemista, kuitenkin keskittyen lähinnä halpahintaiseen poliittiseen pilaan. Lehden ilmestyminen lakkasi kokonaan 1958.

Mitä Hentusesta on sanottava? Uola tuntuu pitävän häntä jotenkin varteenotettavana vastavoimana monille suomalaisen politiikan vinoutumille. Ehkä tästä johtuu, ettei Uola pidä Hentusta vainoharhaisena - kyseessä on mahdollisesti jonkinlainen vastentahtoinen ihailu. Oliko Hentusessa jotain ihailtavaa? Ainakin hän näyttää ensimmäisenä keksineen sanaleikin "Kekko-Slovakia" ja hänen puolueensa - ts. hänen itsensä - vaaliohjelmissa on toisinaan järkeviäkin sosiaalisia uudistuksia osan jäädessä omituisiksi: "[Helsingin] Kaupungintalo korotettava 3 kerroksella ja koristettava pilaririvistöllä. Korkea huipputorni, jossa kellolaite, joka soittaa klo 12 hymnin. Huipussa valaistu leijona." (vuoden 1947 kunnallisvaaliohjelmasta; s. 112) Ehkä on niin kuin Uolakin sanoo, että Hentusen rooli oli narrin rooli. Se ei muuttanut yhteiskunnassa mitään - Hentusen kaupunginvaltuutetun aika kului torailussa - eikä nostanut minkäänlaista kapinaliikettä epäkohtia vastaan. Kuten Uola toteaa, Hentusen toiminta, joka tieten tai tahtomattaan, kokeili jatkuvasti sen rajoja, mitä Suomessa on saanut sanoa ja mitä ei. Se on jo arvo sinänsä.

sunnuntaina, joulukuuta 06, 2015

Alvar Aalto ja Helsinki -kirjan arvostelu ja sen huomautus

Tämä juttu ilmestyi Agricola-verkossa (ja on sieltä ehkä edelleen luettavissa). Kirjoitin Agricola-verkkoon 1990-luuvn lopulla, kun olin muuttanut Tampereelta Turkuun ja ajattelin, että saisin sitä kautta myös palkallisia työtehtäviä - näin ei käynyt, ja lopetin Agricolaan kirjoittamisen. Tämänkin jutun saatoin tehdä vain, jotta saisin kirjan (ja se on edelleen hyllyssä). 

Kaikki Alvar Aallosta ja Helsingistä

Eija Kämäräinen ja Arja Lehtonen: Alvar Aalto ja Helsinki. WSOY. 176 s.

Alvar Aalto oli niin monipuolinen arkkitehti ja suunnittelija, että hänen suhteestaan maantieteellisesti pieniinkin alueisiin saa kokonaisesityksiä aikaan. Ilmestynyt on ainakin tutkimuksia Aalto ja Kotka, Aalto Satakunnassa, Aalto Turussa; kirjaksi on koottu joukko artikkeleita, joissa pohditaan Aallon vaikutusta Helsinkiin, sen kaupunkirakenteeseen ja -kuvaan.

Kiistelty Aallon Helsinki

Aallon monet helsinkiläiset työt ovat olleet usein ristiriitaisten kiistojen kohteena. Monet ovat sitä edelleenkin. Enso-Gutzeitin päärakennusta varsinkin inhoavat monet helsinkiläiset ja ei-paikkakuntalaiset. Asiaan vakavammin suhtautuvat sanovat, kuten Johannes Salminen, että rakennus on kaunis, mutta paikka on väärä. Vain harvat uskaltavat sanoa, että rakennus on onnistunut ja paikka on oikea.
Finlandia-talokin on toinen kiistojen kohde. Joku ehdotti vain ihan vähän aikaa sitten, että se purettaisiin, jotta Töölönlahden ongelmat saataisiin ratkaistua. Monet eivät ymmärrä, mitä ihmeellistä on suuressa pömpelissä; lisäksi monet ammattilaiset pitävät taloa huonona konserttikäyttöön sen akustiikan vuoksi. Ongelmia ja naurua aiheuttavat myös surullisenkuuluisat marmorilevyt, jotka on taas kerran päätetty laittaa paikoilleen.
Asiaan otetaan Helsinki-kirjassa moneen kertaan kantaa. Finlandia-talon rakennustoimikunnan tuolloinen päällikkö Veikko O. Hannukkala kirjoittaa kirjassa, että marmori oli Aallon henkilökohtainen valinta eikä ulkopuolisten vaatima ja että ketään ei voi asettaa tapahtuneista virheistä vastuuseen, koska kukaan ei yksinkertaisesti tiennyt, miten marmori käyttäytyy Suomen ilmastossa. Toisaalla kirjassa kirjoittava Aallon työtoveri Jaakko Kontio tosin vihjaa, että ylipormestari Lauri Aho ei olisi halunnut taloa päällystettävän hiotulla mustalla graniitilla, niin kuin Aalto alunperin halusi, ja siksi taloon valittiin Carraran marmori.
Missään vaiheessa kukaan kirjoittajista ei ota kantaa siihen, että Enso-Gutzeitin talossa ja Tammisaaren Säästöpankin talossa Carraran marmori on pysynyt hyvässä kunnossa. Ilmeisesti kyse on siitä, että Finlandia-talon isoissa marmorilevyissä niihin kohdistuu liian suuri vääntömomentti, kun taas pienimuotoisemmissa Enson ja Tammisaaren rakennuksissa näin ei käy. Kenen suunnitteluvirhe tämä sitten on, jää ainakin nyt ratkaisemattomaksi.

Aalto Helsingin suunnittelijana

Aaltoa vastustettiin muistakin syistä. Hän oli jo maailmankuulu ja arvostettu arkkitehti ennen kuin hän teki ensimmäisen julkisen rakennuksensa Helsinkiin: Erottajan Suojan vuonna 1951 (josta kirjassa on Jouni Lompolon viehättävä suojelua ja ennen kaikkea kunnioitusta esittävä kirjoitus). Aalto katkeroitui ja tästä hänen veneensä kuuluisa nimi: Nemo propheta in patria.
Kun Aalto viimein piirsi Kulttuuritalon, häntä kavahdettiin vielä enemmän: monet olivat sitä mieltä, että Aallon ei olisi pitänyt tehdä töitä kommunisteille. Tuloksena oli kuitenkin upea talo, josta Marja-Riitta Norri kirjoittaa kirjassa suppean, mutta hyvän artikkelin.
Ilmeisesti tästä syystä Aallon kaukonäköinen Helsinki-suunnitelma ei lähtenyt koskaan kunnolla käyntiin. Toisaalla olivat vanhoilliset kulttuuripääoman haltijat, toisaalla sitten taas jo radikalismin nimiin vannovat nuoret, joille Aalto edusti kerskailevaa ja elitististä arkkitehtuuria. Finlandia-taloa on vastustettu juuri näistä syistä ja talo on ehkä juuri siksi jäänyt yksinäiseksi esimerkiksi Aallon Helsinki-suunnitelmista. Pekka Suhonen piirtää kirjassa moninaisen kuvan Aallon Helsingistä: pääkaupunki oli arkkitehdille haaste ja se voidaan ja pitääkin nähdä "rakentamattomana kaupunkina". Helsingin kaupunkirakenteen tutkiminen voidaan aloittaa uudestaan jatkamalla Aallon keskenjäänyttä työtä, tuntuu Suhonen sanovan.
Apulaisprofessori Renja Suominen-Kokkonen kirjoittaa Helsinkiin varsinaisesti liittymättömästä aiheesta, Aino Marsio-Aallon väheksytystä roolista monien Alvar Aallon nimiin pantujen tuotteiden suunnittelijana. Suominen-Kokkosen pääargumentti on, että Alvar Aallon nimiin liittyy niin paljon kulttuurista pääomaa, että niiden arvon sanottaisiin laskevan, jos niiden todellinen suunnittelija, Aino Marsio-Aalto, tunnustettaisiin.

Alvar Aalto ja Helsinki on hyvää ja pätevää työtä, vaikka monet kirjoitukset ovatkin lähinnä anekdoottikokoelmia. M-L Muukan ulkoasu ja taitto ovat erinomaiset ja kirjasintyypin valinta oivallinen, mutta kirjassa esiintyy toistuvasti omituinen lyöntivirhe: sanojen välissä ei aina näytä olevan välilyöntiä. Kirjan myötä voi esittää toiveen, että Aallon tuotannosta, edes hänen arkkitehtuuristaan, koottaisiin taskukokoinen opas. Sellaisille olisi käyttöä varsinkin kotimaan ja turistimatkailussa.

PS. Oikaisu:
Tuli oltua liian innokas: Agricolasta löytyvässä arvostelussani kirjasta Alvar Aalto ja Helsinki saattoi saada sen käsityksen, ettei minkäänlaista kätevää opasta Aallon suunnittelemaan arkkitehtuuriin ole ollenkaan. Minua oikaistiin ja sain tietää, että Rakennustaiteen museo on julkaissut jo kymmenisen vuotta sitten pienen vihkon, jossa esitellään "kaikki" Aallon suunnitelemat rakennukset.
"Kaikki" lainausmerkeissä sen vuoksi, että vihko ei todellakaan sisällä kaikkia Aallon suunnittelemia julkisia rakennuksia eikä niitä, joiden sisustuksen hän on suunnitellut. Näin esimerkiksi Anttolan puukirkko, jonka sisustuksen Aalto uusi 1920-luvun alkupuoliskolla ja jota on esitelty Pariisin Pompidou-keskuksessa (!), on jäänyt pois. Samoin Porin Kartanossa sijaitsevaa tyyppitaloryhmittymää (1942) ei mainita ollenkaan.
Lisäksi vihko on muutenkin suppea. Siinä on sinänsä riittävät tiedot - rakennuksista on tarkka osoite, kaikista mainitaan suunnitteluvuosi -, mutta jotain jää kaipaamaan. Ehkä se olisi lyhyt luonnehdinta kustakin rakennuksesta tai rakennusryhmästä (mietin tässä lähinnä Jouni Kaipian ekspressiivisiä esittelyjä Suomen arkkitehtuurioppaassa), ehkä se olisi edes kuva. Ne ovat vihkossa sinänsä oikein hyviä, mutta niitä saisi olla enemmän. Voisi olla jopa kuva jokaisesta rakennuksesta - toive on vähän mahdoton toteuttaa, sillä julkaisusta voisi tulla melko kallis.
Informatiivisuudestaan ja miellyttävästä ulkoasustaan huolimatta vihko ei kuitenkaan ole mielestäni lopullinen Aallon Suomessa sijaitsevan arkkitehtuurin opas.

lauantaina, joulukuuta 05, 2015

Makarooni ja moderni

En tiedä, mihin tällainen tekstinpätkä on tarkoitettu, se vaikuttaa hiukan jonkin tutkimuksen dispositiolta, mutta en enää muista tämän tarkemmin. Olen jotain aiheesta kyllä kirjoittanut, mutta en ole enää varma, mitä ja missä on julkaistu, ehkä jotain lyhyttä Tampereen ylioppilaslehti Aviisissa. Tarjosin samasta aiheesta artikkelia tai esseetä Alkon Etikettiin, missä sitä pidettiin hauskana, mutta ei kuitenkaan heidän juttunaan. (Tuolloin 15-20 vuotta sitten lehti kyllä oli paljon vapaamuotoisempi kuin nykyään.) PS. Juttu "Makaronivelli ja suomalainen moderni" ilmestyi Turun Ylioppilaslehdessä vuonna 1998, teksti on sittemmin julkaistu uudestaan pienessä kirjassani Banalologioita. Esseitä mitättömästä. Abraxas 2005. (Eli omakustanne.)

Suomessa syötiin makaronivelliä yleisesti vielä 1960-luvulla. Tätä ruokaa pidetään nykyään yleisesti kammotuksena eikä sillä ainakaan ole mitään tekemistä italialaisen pastan kanssa. Enää makaronivelliä ei syödä.

Italialainen pasta on kuitenkin tuntemassamme muodossa elänyt vasta noin parisataa vuotta. Modernit pastat ovat syntyneet vasta 1700-luvulla. Sitä ennen italialaiset sekoittivat makaroneihinsa voita, juustoja ja - sokeria. Aivan kuin suomalaiset vielä 1960-luvulla. Vasta 1700-luvun myötä eurooppalaisessa ruokakulttuurissa erotellaan suolaiset ja makeat maut toisistaan.

Voidaan kytkeä tämä muutos ruokakulttuurissa modernien subjektikäsitysten syntyyn. Aikaisemmin, vielä 1600-luvulla, oli ajateltu ihmisen olevan erottamaton kokonaisuus, moderneissa malleissa
ihmisen mieli ja ruumis eroteltiin toisistaan. Samaan aikaan makeat ja suolaiset maut erotettiin toisistaan. Syntyy moderni keittiö. On tulevan tutkimuksen työ selvittää, millaisia diskursiivisia prosesseja tähän muutokseen sisältyy. On kuitenkin tässä vaiheessa järkevää todeta mm. se, miten keskiaikaiset piparit ovat samaan aikaan sekä tulisia pippureista että makeita sokerista. Myöhemmin tulisuus ja makeus varataan omiin ruokalajeihinsa ja niiden syöntiä kontrolloidaan tarkalla ruokailujärjestyksellä ja sallittujen ruokailuvälineiden määrittelyllä.

Voidaan kuitenkin melko turvallisesti todeta, että suomalainen moderni täydentyy vasta, kun makaronivellistä opetellaan luopumaan 1970-luvun ja viimeistään 1980-luvun myötä. Suolainen ja makea erotellaan toisistaan; suomalainen lääkitsee kahtiajaossa syntynyttä ikäväänsä kiinalaisten
ravintoloiden hapanimelillä kastikkeilla.

perjantaina, joulukuuta 04, 2015

Max Lindholmin haastattelu

Vanhalta disketiltä löytyi juttu, jonka tekemistä en enää muista. Juttu lienee ilmestynyt Turun Ylioppilaslehdessä, mutta varma en ole. Max Lindholmin elokuvaakaan en muista eikä hän tämän jälkeen näytä elokuvia tehneen, paitsi vuonna 2000 valmistui Takatalvi-niminen lyhäri. Takatalvi sai Tampereen lyhytelokuvajuhlilla Risto Jarvan palkinnon tuomariston kunniamaininnan. 

”Varastan kohtauksia koko ajan”
Nuori Max Lindholm haikailee 60-luvulle

- Varastan kohtauksia omissa käsikirjoituksissani koko ajan, siksi teen mieluummin toisten tarinoita, sanoo elokuvaohjaaja Max Lindholm.
- Kun näen Kieslowskin elokuvan, haluan itse tehdä Kieslowskin elokuvan. Teen Kieslowskia niin paljon, että ällöttää. Voisin tehdä vaikka Käpy selän alla -elokuvan uudestaan, Lindholm nauraa ja viittaa Psykon uuteen versioon.
Max Lindholmin kymmenminuuttinen elokuva Kylä, tie nähdään Tampereen elokuvajuhlilla kotimaisten lyhytelokuvien kilpailusarjassa. Elokuva kertoo Veerasta (Vilma Melasniemi), joka palaa kotikyläänsä kahdeksan vuoden jälkeen. Takautumina elokuvassa kerrotaan tapahtumat, jotka johtivat Veeran poislähtöön. Annika Salon käsikirjoitukseen perustuva Kylä, tie on valmistunut Turun ammattikorkeakoulun kulttuurilinjan toisen vuosikurssin lopputyönä; Lindholm opiskelee entisessä Tutvossa kolmatta vuotta, jäljellä on vielä puolitoista.

Pieni kaipuu maalle

Muun muassa Liedon Vanhalinnassa kuvattu Kylä, tie haikailee suomalaisen maaseudun perään. Mukana on myös nostalgista muistelua 70-luvusta.
- Siinä soitetaan paljon Baddingin ja Freemanin musiikkia. Pääosaa esittää Vilma Melasniemi, koska Jörn Donner -fanina halusin Kristiina Halkolan tyttären välttämättä mukaan, Lindholm nauraa.
- Käsikirjoittaja on kotoisin Forssan liepeiltä ja hänessä on paljon todellista kaipuuta maaseudulle. Se on oikeastaan hänen tarinansa, minä olen ihan tavallinen kaupunkilaispoika, 26-vuotias Lindholm sanoo ja jatkaa, että elokuvan nostalgisuus on niin tietoista, että kuva maaseudusta ja aikakaudesta on hyvin siloiteltu.
- Se on ihan tarkoituksellista. Varmaan 70-luvullakin oli ihan mälsää, mutta silti minulla on sinne koko ajan pieni kaipuu. Kaikki elää aina varmaan väärässä ajassa, Lindholm filosofoi.
- Elokuvasta tuli silti vähän liian kaunis.
Veeran poikaystävää kylältä näyttelee Juho Milonoff, jolla on Rikoksessa ja rakkaudessa merkittävä rooli. Lindholmin elokuvan pääosanesittäjät menivät naimisiin kuvausten päätyttyä. Mistään kuvausromanssista ei silti ollut kyse, vaan pari oli seurustellut jo kymmenen vuoden ajan.
- He asuivat minun luonani koko sen ajan, kun filmiä tehtiin, Lindholm kertoo.
Kolmas tärkeä henkilö on Joki-Matti, joka villitsee Veeran pään ja rohkaisee tätä lähtemään pois kotikylästä ja ryhtymään taiteilijaksi. Joki-Mattia esittää turkulainen näyttelijä Risto Salmi.
- Olen tehnyt jonkun verran teatterihommia, valaistuksia ja sen sellaisia, ja rohkaisin itseäni pyytämään Salmea elokuvaani. Hän suostui heti.
- Vähän pelkäsin ohjata tunnettua turkulaista ja kahta stadilaista näyttelijää, mutta he olivatkin ihan tavallisia ihmisiä, joille ei edes tarvinnut maksaa paljoa palkkaa.

Aivokato Turusta

Monet Lindholmin opiskelijakaverit ovat karanneet valmistumisen jälkeen Helsinkiin. Tampereen filmijuhlilla nähdään kahden muunkin Turussa opiskelleen töitä - kummatkin ohjaajat, Urho Kähkönen ja Kaisa Penttilä, asuvat nykyään Helsingissä. Kärsiikö Turku aivokadosta?
- Ehdottomasti. Eihän täällä ole paljon paikkoja, joissa tältä alalta voisi saada töitä. Yksi mainostoimisto ja Turku-TV, johon en mene, Lindholm vakuuttaa ja sanoo, että voisi tehdä töitä vaikka kaupunginteatterissa.
- Pitäisi koko ajan saada tehdä kunnon hommia. Jos menee johonkin Turku-TV:hen, niin unohtuu aika nopeasti. Mutta onneksi nyt on näyttöä, Lindholm sanoo. Kylä, tie onkin vakuuttava näyte: Tampereelle lähetetyistä 470 elokuvasta noin 35 pääsi läpi kilpailuun.
- Kilpailen samassa sarjassa kuin Sairaan kauniin maailman ohjaaja Jorma Lampela ja Kaupunkitarinoitten Esa Illi, jotka ovat molemmat tosi kovia tyyppejä.
- Suomessa on liikaa media-alan koulutusta, kristilliset opistot ja vastaavat lisäävät sitä koko ajan. Työttömyys alalla on aika kovaa, Lindholm sanoo, mutta korostaa, että Turkua ja ammattikorkeakoulun elokuvalinjaa arvostetaan.
- Muualla tiedetään, että täältä tulee hyviä tyyppejä.