Turun Ylioppilaslehteen 1990-luvun lopulla tehty esseen tapainen kolumni, joka aika hyvin sopisi mukaan pieneen Banalologioita-kirjaan. Siinä olevat tekstit olivat lievästi pilke silmäkulmassa tehtyjä enkä ollut niissä täysin tosissani, ja sama pätee tähänkin - tai pätenee, täysin varma en enää voi olla. Muistan kyllä tuon alussa kuvatun kokemuksen, jossa mustan, harmaan ja ruskean eri sävyt sulautuivat toisiinsa oudoksi matoksi. Nythän 2010-luvun puolivälissä samat värit tai värittömyydet ovat muotia, kuljemme 15 vuoden sykleissä. Ensiksi tragedia, sitten farssi vai miten se Marx sanoikaan?
Suunnaton visuaalinen elämys Stockmannin miesten osastolla:
kevään muotivärit ovat värittömiä, epävärejä. Vaatteet sulautuvat toisiinsa
ennennäkemättömällä tavalla eikä niitä voi erottaa toisistaan. Jokainen vaate
näyttää toiseltaan, koska niiden värittömyys on samaa.
Samaan aikaan tamperelaiset ystäväni ovat mananneet
Finnkinon kompleksia: "Vituttaa mennä aina samaan paikkaan, kun menee
elokuviin." Eräs muisteli kaiholla lopetettavia teattereita, joissa hän
oli pienempänä hankkinut elokuvallisen perustietämyksensä. Osa näistä on
ilmeisesti ollut hyvinkin epämääräisiä paikkoja, kuten jo kauan sitten
lopetettu Ilves, jossa esitettiin alkuillasta pornoa ja sen jälkeen
klassikkoja.
Kun paikat vähenevät, niihin ei enää voi liittyä mitään
nostalgiaa. Paikka, jossa tapahtuu kaikki, ei voi olla mikään muistelun kohde,
koska sen tuntu on jäsentymätön. Tuskin kukaan tulee muistelemaan kaiholla
sitä, että hengaili kavereitten kanssa Hansa-korttelissa tai Tampereella
Koskikeskuksessa. Kliinisyys tukahduttaa muistot. Pornoteatterin imelä haju on
varmasti jäänyt vahvemmin mieleen kuin joka puolella tuoksuva popcorn.
Nyt kuitenkin näköjään halutaan, että kaikissa paikoissa voi
tehdä kaikkia hommia. Uudet elokuvakompleksit ovat osa sumeaa virtaa, jossa voi
tehdä ihan mitä tahansa: käydä siiderillä savuttomassa baarissa, tutustua
etnografiseen aineistoon museossa, syödä elokuvissa sitä varten tehdyiltä
penkeiltä. Elokuva sijoittuu näin luontevaksi osaksi sellaista elämää, jossa
asioiden välillä ei ole enää mitään eroja. Elokuvatkaan eivät pian erotu
toisistaan. Asiakaskyselyjen perusteella tamperelaisen kompleksin yleisö haluaa
katsella vain yhtä elokuvaa, Titanicia.
Trendi on siis samuudellisuus. Haetaan muotoja, jotka
sekoittuvat toisiinsa. Elämykset koetaan paikoissa, joissa niiden välille ei
voi tehdä eroja. Rakennukset näyttävät kaikki samoilta. Sanomalehtejäkään ei
tarvita kuin yksi. Älykkönuoriso hakee Helsingin Sanomien viikkoliitteestä
kaiken tarvitsemansa älyllisen sisällön. Pinnallinen hassutusjournalismi kertoo
kaikesta kaiken. Pienemmissäkin lehdissä trendi on tämä: Aamulehden Treffi
ilmestyy ties monessa sanomalehdessä, Turun Sanomissakin, joka sentään on olevinaan
eri konsernia.
Esimerkkejä voi löytää vaikka kuinka paljon. Kaikki pitävät
Ultra Brasta, joka kuulostaa aiemmilta sukupolvilta. Apocalyptica tekee hevistä
konserttimusiikkia. Nuoret tytöt käyttävät hametta ja housuja samaan aikaan:
kahden eri vaatekappaleen välillä ei ole mitään eroa. Puhutaan uusyhteisöistä,
joiden jäsenet haluavat erota muista. Markkinatalous kuitenkin imee nämäkin
yhteisöt osaksi itseään: live-roolipelit ja sadomasokistien tyyli ovat kohta
osaa samaa samuudellisuutta, jossa ei voi tehdä eroja. Alakulttuurit sulautuvat
talouden nimissä jatkuvasti yläkulttuuriin - tai pikemminkin niin, että yläkulttuuri
on osa alakulttuureja. Ja mitä kertoo se, että jotkut aina välillä haaveilevat
verkkominuudesta, joka sekoittuu toisiin minuuksiin kenenkään sitä estämättä? Kaikki
voisivat sulautua yhteen suunnattomaksi verkkoMinäksi (netI), jolle jokainen
kokemus on yhtä ja samaa kokemusta.