Vhs-löytöjä

Tein tällaisen jutun Peili-lehteen sen viimeisinä vuosina, vähän hätäpäissään kasattu juttu, jossa on kuitenkin itselleni läheisiä aiheita.

Videolaarien alelöytöjä historiasta
Villijoutsenista Jenkkijänikseen

"Mä en tajua miksi joku ostaa vielä vhs-kasetteja", totesi tuttava, kun kehuskelin Facebookissa ostaneeni Kevin Brownlowin tunnetun Chaplin-dokumentin kirpputorilta - ja nimenomaan vhs-kasettina.
Eihän siinä mitään järkeä olekaan. Vhs-kasetit ovat parhaimmillaankin aika huonolaatuisia ja ne vievät tilaa hyllyssä enemmän kuin ohuet dvd:t.
Toisaalta kaikkea ei ole julkaistu dvd:llä. Lisäksi kirpputorien valikoimien läpikäyminen on ekologista: on parempi katsoa jokin elokuva kerran jo tehdyltä kasetilta kuin ostaa uusi levy.
Paras argumentti on kuitenkin se, että vhs-kasetteina voi tehdä sellaisia ihastuttavia löytöjä, jotka laajentavat elokuvahistoriallista ja esteettistä perspektiiviä. Seuraavassa kolme vhs-kasettilöytöä, jotka ovat kiinnostavia historiallisia todistuskappaleita.

Villijoutsenet

Kammottavan näköinen ikivanha vhs-kasetti löytyi toijalalaisen kirpputorin loppuunmyynnistä hintaan 50 senttiä. Mietin ensiksi pitkään, haluanko katsoa mitään näin kauhtunutta. Kasetti kuului sarjaan "Riemukkaita lastenelokuvia", mikä ei kuulostanut kovin hyvältä. Ajattelin sitten, että hinta on kuitenkin lähes olematon.
Ja mikä yllätys tämä olikaan! Andersenin satuun perustuva Villijoutsenet paljastui hienoksi, taitavasti tehdyksi neuvostoliittolaiseksi animaatioksi. Elokuvan tempo oli hidas, mutta kuvamaailma erikoisine väreineen ja tyylitellysti piirrettyine hahmoineen teki vaikutuksen.
Ohjaajana oli Mihail Tshehanovski, joka teki animaatioita jo 1920-luvulla, aikana, jolloin Neuvostoliiton taide-elämä oli vielä täynnä kokeilua. Tshehanovskin ensimmäinen elokuva ”Postitoimisto” (1929) on tunnettu siitä, että arkkitehti Frank Lloyd Wrightin tiedetään näyttäneen sen Walt Disneylle osoituksena kiinnostavasta piirretystä.

"Lohikäärme palikkakaupungissa"

Huijaan vähän: tämä on vain yksi lyhytelokuva neljän animaation koostekasetilla, mutta toisaalta se on niistä paras ja aikaa kestävin. Kyse on innovatiivisen animaattorin, kanadalaisen Co Hoedemanin kokeilusta vuodelta 1972, joka tarjoaa lapsillekin kiinnostavaa katsottavaa: elokuva on animoitu rakennuspalikoista, joiden sivuihin Hoedeman on piirtänyt hahmojen liikkeet.
Elokuva löytyi kasetilta, jonka nimi on Leenun kissat - ei kovin rohkaisevaa, mutta kun tunnisti kanadalaiset tekijät (Hoedemanin lisäksi mm. Ron Tunis), niin kasetin uskalsi ostaa. Kanadassa nimittäin tehtiin 1950-1980-luvuilla paljon erinomaista animaatiota valtion avokätisellä tuella. Innovaatiot saivat tilaa ympärilleen - ei Hoedeman palikkaelokuvaansa kovin nopeasti ole tehnyt. Tämä on katsottu lasten kanssa kymmeniä kertoja.

Jenkkijänis

Ostaessani tämän kirpputorilta en ollut ikinä kuullutkaan mokomasta. Kun sitten kerroin Facebookissa katsoneeni sen, muutamakin ihminen ilmoitti, että tämä oli ollut pienenä heidän suosikkinsa.
Jenkkijänis (1986) on kiinnostava vain tuotantohistoriallisesti. Esteettisesti se on melko köyhä, eikä sen tarina kovin kummoinen ole. Se on osoitus japanilaisen animaation varhaisesta tunkeutumisesta amerikkalaisille markkinoille, kun se on tuotettu Yhdysvalloissa suurten studioiden ulkopuolella, mutta japanilaisin voimin. Mitään animea se ei silti ole, vaan näyttää paikoitellen enemmänkin huonolta Pekka Töpöhäntä -kopiolta.
Jenkkijänis on tavallinen jänis, joka saa oudolta vanhalta mieheltä supervoimat ja ryhtyy tietenkin taistelemaan oikeuden puolesta pahoja vastaan. Pahoja edustavat prätkäjengiläiset, jotka uhkaavat jazzbaarin (!) toimintaa ja vaativat suojelurahoja. Jengin johtajana on salaperäinen kasvoton hahmo ja tämän korppikotka.
Hiukan hidastempoista ja naiivia elokuvaa ei ole koskaan näytetty Suomen elokuvateattereissa eikä televisiossa.