Saatana on täällä tänään

Tämä on ilmeisesti Turun Ylioppilaslehteen 90-luvun lopussa tehty juttu. 

Rakkaalla lapsella on monta nimeä: piru, paholainen, Perkele, Lusifer, sielunvihollinen, Beelsebub. Tunnetuin on varmaankin Saatana, suomeksikin hyvin yleinen kirosana. Hän on persoonallinen paha, joka aiheuttaa päänvaivaa niille, jotka horjuvat uskossaan ja kysyvät: "Miksei Jumala tee mitään? Miksi Jumala sallii pahan olla olemassa?" Hän on nyt muotia.

Saatana on muodissa eikä pelkästään mustiin pukeutuvien häiriintyneiden nuorten keskuudessa. Hollywood on jälleen kerran ominut hänet. Hänen monet valkokangasroolinsa muistetaan: Rosemaryn painajainen, Ennustus, Manaaja... Nyt Saatana on hauska kaveri eikä mikään ottovanhempiaan vainoavan lapsen isä. Gabriel Byrne esittää Saatanaa elokuvassa, jossa häntä yrittää saada kiikkiin itse Arnold Schwarzenegger. Koomikko Adam Sandler taas esittää pääpirun poikaa tulevassa elokuvassa Little Nicky. Vajaa vuosi sitten Al Pacino pääsi ylinäyttelemään paholaista elokuvassa Paholaisen asianajaja. Myös toissa vuoden Disney-piirretyn, Herkuleksen, Haades oli selvää paholaiskuvastoa. James Woodsin äänellä puhunut Haades oli "siisti tyyppi", selvä nykyaikainen manalanvaltias.

Kaikki tämä tapahtuu Hollywoodin vetävällä charmilla eikä kenelläkään lie mitään vastaan sanomista.

Samaan aikaan Suomessa saatananpalvonta hätkähdyttää ihmisiä - eikä syyttä: Hyvinkään paloittelusurman tekijöiksi on melkoisella varmuudella saatu muutama saatananpalvontaa harrastanut nuori. Onko kyse todellisesta rituaalimurhasta vai rikolliseen toimintaan liittyvästä "tavallisesta" murhasta, on vielä tietymätöntä. Asialla ei kuitenkaan ole mitään merkitystä, koska kyseessä on kuitenkin ihmishengen menetys.

Mikä ihmisissä vialla?

Onko saatananpalvonta aitoa alakulttuurista kapinointia vallitsevia arvoja vastaan vai suurrikollisten masinoimaa tulevien työntekijöiden rekrytoimista? Voiko saatananpalvonnasta löytää jotain eettisesti ja filosofisesti kiinnostavaa vai onko se harhautuneiden yksilöiden vastuutonta toimintaa?

Noitavainoja paljon tutkinut historioitsija Marko Nenonen kirjoittaa äskettäin ilmestyneen Tiede 2000 -lehden artikkelissa, että saatananpalvonta on hyvin tuore ilmiö. Nenosen mukaan se syntyi vasta toisen maailmansodan jälkeen ja on hyvin amerikkalainen ilmiö - Nenonen viittaa mm. Anton LaVeyhin, jonka kirjat kulunevat Suomessakin monien mustakaapuisten käsissä.

Nenonen ei tee rinnastusta, mutta tekee mieli huomauttaa, että toisen maailmansodan jälkeen syntyivät myös nuorisokulttuuri, suuri mediateollisuus ja rockmusiikki. Ne ovat siis saman ajan lapsia eikä ole mikään sattuma, että varsinkin rock on kulkenut pitkän matkan yhdessä satanismin kanssa. Muistetaan Rolling Stonesien Sympathy for the Devil, Led Zeppelinin monien jäsenien okkultismikiinnostus, Kauko Röyhkän satanismipaljastus, torniolainen Impaled Nazarine ja muut death metal -bändit.

Nuoruutensa 1980-luvulla eläneet muistavat hyvin Venomin, satanismin kuvastolla flirttailleen hölmöläisheavybändin, jonka jäsenet ovat nyttemmin pyytäneet anteeksi ja sanoneet, etteivät he ottaneet vakavasti saatananpalvontaa. Bändin imago jäi kuitenkin elämään ja melkein jokaisen asiaa sivuavan heavybändin levynkannessa on samanlaisia kuvia kuin Venomillakin. Ero on vain se, että Venomin jälkeläiset ottavat asian vakavasti.

Saatananpalvonta kulkee nähtävästi hyvin tiiviissä kytkyssä laajan mediakulttuurin kanssa. Asiaan liittyy hölmöjäkin anekdootteja: 50-luvun povitähti Jayne Mansfieldin tapaturmaisen kuoleman väitetään liittyneen juuri Anton LaVeyn johtamaan Saatanan kirkkoon.

Omaelämäkerrassaan LaVey lisäksi väittää, että monet Hollywoodin kauhuelokuvat on tehty häntä silmällä pitäen. Totuus on, että LaVey esiintyy parissakin underground-ohjaaja Kenneth Angerin elokuvassa (joista yhteen musiikin teki Mick Jagger). Anger sitten taas on nykyisin tunnustettu taiteilija, jonka työn vaikutus näkyy rockvideoissa. Ympyrä on sulkeutunut.

Nurinkurista kristinuskoa

Marko Nenonen korostaa artikkelissaan, että ilman kristinuskoa ei olisi myöskään saatananpalvontaa, koska kummassakin käytetään samoja riittejä ja symboleja. Symbolit saavat alkunsa juutalaisesta uskosta sekä osittain itämaisista uskonnoista, kuten zoroasterlaisuudesta (jonka pinnallinen vaikutus näkyy myös Friedrich Nietzschen Zarathustra-kirjassa - tässä taas yksi sulkeutunut ympyrä). Nenonen sanoo vieläpä, että kristinusko loi persoonallisen pahan omiin tarkoitusperiinsä: ensiksi peitotakseen harhaoppiset lahkot, sitten valvoakseen ihmisten ruumiillisuutta noitavainojen aikaan.

Nenosen mukaan nykyiset saatananpalvojat ottavat kristinuskon synnyttämän kuvan sellaisenaan eivätkä kyseenalaista sitä. He luulevat, Nenonen kirjoittaa, että heidän harjoittamansa saatananpalvonta on paluuta johonkin muinaiseen, noitien harjoittamaan uskontoon, vaikka sellaista ei koskaan ole ollutkaan.

Nenonen luottaa vakaasti valistukseen. Osoittamalla saatananpalvojille, että heidän palvomaansa asiaa ei ole olemassa, heidät saadaan luopumaan typeryyksistään. Strategia ei ole toiminut "oikeidenkaan" uskovaisten kanssa, miksi se tehoaisi saatananpalvojiin, jotka ovat yleensä hyvin tieteenvastaisia?

Saatananpalvonnassa annetaan kaikki valta ruumiille (joka on yleensä miehen) ja kaikki energia palautuu seksuaalisuuteen - kuten Nenonen sanoo, Saatana on machojumala. Saatananpalvonta on kaiken modernin länsimaisen ajattelun vastainen liike ja sellaisena se on tietysti yksi osa postmodernia kulttuuria ja pluralismia. Tässä identiteettipelissä voi kuitenkin käydä niin, että identiteetti häviää tyystin.

Saatananpalvonnassa on sekin ongelma, että sitä vastustaessaan ajautuu herkästi hurskastelun alueelle. Vaikuttaa siltä, että tällaisia asioita saavat vastustaa vain uskovaiset. Lisäksi vaikuttaa siltä, että saatananpalvonnasta pääsee eroon vain toisen jumalan avulla, nimittäin Jeesuksen. Kuten eräs asiaa kokenut Helsingin Sanomain nuorten postissa kirjoitti: "Jeesus antaa Saatanalle turpiin."

Saatananpalvontaa pitäisi kuitenkin voida vastustaa ilman uskonnollisiakin argumentteja. Nenosen asiallinen asenne on sinänsä hyvä, mutta se on varmasti neuvoton Hyvinkään kaltaisten tapausten edessä. Saatananpalvontaan liittyy selvästi kovan rikollisuuden muotoja ja silloin on aivan sama, mitä uskontoa tämän rikollisuuden harjoittajat tunnustavat. Murhat eivät siitä muuksi muutu.