Sven Lindqvist: Rasismin vastustajia

Sven Lindqvistin rasismisarja on todella upeaa kirjallisuutta, sellaista narratiivista tietokirjallisuutta, joka harppaa pelkästä journalismista kohti kaunokirjallisuutta ja jopa taidetta. Tässä muistaakseni Satakunnan Työhön tekemäni arvostelu. Olen jonkin verran editoinut juttua alkuperäisestä.

Taistelua rotuvihaa vastaan

Sven Lindqvist: Rasismin vastustajia. Ihmisiä ja argumentteja taistelussa rotuennakkoluuloja vastaan 1750-1900. Suom. Heikki Salojärvi. Pequod 1998.

Sven Lindqvistin teokset Tappakaa ne saatanat ja Aavikkosukeltajat ovat erinomaisia johdatuksia eurooppalaisten suhteeseen toisiin kansoihin. Joseph Conradin maailmoihin johdattavassa Tappakaa ne saatanat -teoksessa Lindqvist maalaa vahvan kuvan siitä inhosta, jota eurooppalainen on väittänyt tunteneensa afrikkalaisia kohtaan. Lindqvist käy läpi perustelut ja toimenpiteet, lopputuloksena on Joseph Conradin Pimeyden sydämestä tuttu lause: "Exterminate all the brutes!"

Aavikkosukeltajat-teoksessaan Lindqvist kirjasi Afrikkaan idealistisesti ja romanttisesti suhtautuneiden eurooppalaisten matkailijoiden ristiriitaisuuksia ja suhteutti ne omaan Afrikan-matkaansa. Tuloksena oli oppinut ja henkilökohtainen essee eurooppalaisten ja afrikkalaisten kohtaamisista edellisten unelmissa ja jälkimmäisten todellisuudessa.

Antirasisteja

Nyt suomennetussa, muutaman vuoden takaisessa teoksessa Lindqvist on jättänyt henkilökohtaisuuden vähemmälle. Rasismin vastustajia esittelee lyhyissä, muutaman sivun mittaisissa artikkeleissa ihmisiä, jotka ovat vastustaneet rotuennakkoluuloja, toisten kansojen hävittämistä taloudellisten tai poliittisten etujen nimissä ja toisten kansojen käsittämistä alempiarvoisiksi. Lindqvist on rehellinen: hän kirjoittaa, että vaikka hänen taistelijansa ovat eurooppalaisia ja pohjoisamerikkalaisia, se ei tarkoita, etteikö heitä olisi myös muissa maanosissa, kyse on ainoastaan hänen omasta tietämättömyydestään.

Henkilöhahmojen skaala ulottuu Benjamin Franklinin ja Alexis de Tocquevillen kaltaisista klassikoista täydellisiin tuntemattomuuksiin, Charles Andersonin ja Langfield Wardin tapaisiin pienivolyymisiin toisinajattelijoihin. Mukana on myös kirjallisuuden pieniä klassikoita, kuten Georg Lichtenberg, Olive Schreiner ja Theodor Mommsen. Vanhalle rakkaudelleen Conradille Lindqvist omistaa yhden luvun, vaikka joutuukin myöntämään, ettei tiedä, onko Narkissoksen neekeri (1898) rotupoliittinen kannanotto vai ei.

Katteetonta optimismia?

Lindqvistin teos on pinnalta katsoen optimistinen, poiketen aiemmista niin sanotun aavikkotrilogian teoksista, joissa päällimmäisenä on kauhu ja vastenmielisyys eurooppalaisten suorittamia rikoksia kohtaan. Rasismin vastustajia kokoaa yksiin kansiin, Lindqvistin mukaan ensimmäistä kertaa, ihmisiä, jotka ovat vastustaneet eurooppalaisen ihmisen pahuutta.

Kiertoteitse Rasismin vastustajia on kuitenkin hyvin synkkä teos. Kun se kuvaa rohkeita ihmisiä, jotka ovat pystyneet kääntämään historian kulkua edes pieneksi hetkeksi (kuten Benjamin Franklin osoittaessaan lynkkausjoukolle, ettei heidän tähtäimenään olevia intiaaneja ole inhimillistä tappaa), se kuvaa myös ihmisiä, joita on jouduttu vastustamaan: ihmisiä, jotka ovat halunneet tuhota kokonaisia kansoja, tai ihmisiä, jotka ovat halunneet ulottaa ennakkoluulonsa koskemaan valtioitten ulkopolitiikkaa.

Rasismin vastustajissa kuvattujen rohkeiden ihmisten vastapainona on ollut usein - liian usein - älymystön tukema rotu- ja ihmisvihamielisyys. Lindqvistin kuvaamat ihmiset ovat jatkumoa, jota tekisi mieli nimittää traagiseksi sankarillisuudeksi: heidän taistelunsa eivät ole tuottaneet voittoa, koska muutoin Lindqvistin ei olisi tarvinnut kirjoittaa kaikista heistä.

Lindqvist osoittaa lisäksi, että muinoiset rotuvihaajien ennakkoluulot muistuttavat liikaa nykyisten rotukiihkoilijoiden argumentteja: milloin veri heikkenee ja rotu tuhoutuu, milloin vieras rotu vie työpaikat, milloin "todistetaan", että esimerkiksi mustat eivät ole kyenneet luomaan kukoistavia sivilisaatioita, ja niin edelleen.

Taloudelliset kytkyt

Juuri tässä tosin on Lindqvistin nopealukuisen teoksen suurin voima: se pystyy osoittamaan vaivattomasti, että esimerkiksi natsismin rotuviha ei ollut mikään ainutlaatuinen tilanne. Elintilasta ja puhdaasta rodusta puhuttiin Englannissakin paljon 1800-luvun loppupuoliskolla.

Monet Lindqvistin siteeraamista rasistisista kirjailijoista ja ajattelijoista voisi sekoittaa natsi-ideologeihin. Näin esimerkiksi englantilainen Edward E. Freeman, joka 1860-luvulta alkaen kirjoitti, että englantilaiset ovat aitoja alkuperäisiä saksalaisia ja että englantilaisten suorittama kelttien kansanmurha on täydentynyt, kun Amerikkaan siirtyneet englantilaiset tuhosivat intiaanit miltei sukupuuttoon.

Tai amerikkalainen John Fiske, joka vuonna 1880 esitti, että "se päivä ei ole kaukana, jolloin neljä viideosaa ihmiskunnasta (...) katsoo polveutuvansa englantilaisista esi-isistä." Parikymmentä vuotta aiemmin amerikkalainen antropologi E. G. Squier oli kirjoittanut, että Yhdysvaltojen menestyksen salaisuus oli väestön rotupuhtaus.

Ei ole vaikea havaita, että näissä argumenteissa on kysymys taloudesta. Koko maailman ympäri levittäytyminen merkitsi myös koko maailman - toisin sanoen globaalin - talouden haltuunottoa ja sille oli annettava jokin oikeutus. Tämä oikeutus oli rotuviha.

Lindqvist joutuu toteamaan, että Amerikan intiaanien puolesta puhunut Alexis de Tocqueville muutti sittemmin Afrikan-matkallaan ajatteluaan. Hänestä oli tullut Ranskan siirtomaaministeri ja virka pakotti hänet luopumaan rotujen välisestä tasa-arvosta. Tocqueville kääntyi kannattamaan Saharan alkuperäisasukkaiden hävittämistä.