Törmäsin koneella elokuvan historiaa käsittelevän kirjani Valkoisen hehkun tiedotteeseen, jonka muistan itse tehneeni Vastapainon Teijo Makkosen pyynnöstä. Postaan sen tähän ja toivon, että joku bongaa kirjan ja lainaa sen kirjastosta ja minulle heruu senttejä lainauskorvauksina. Tietokirjailija Juri Nummelinin Valkoinen hehku on elokuvan historian oppikirja, jossa on otettu huomioon uusinta elokuvatutkimusta.
Perinteinen elokuvan historiankirjoitus on nostanut esiin tärkeitä elokuvantekijöitä, yleensä ohjaajia tai näyttelijöitä, mitä on 1980- ja 1990-luvuilta alkaen kritisoitu epähistorialliseksi. Vaikka tällainenkin tutkimus on omalta osaltaan tärkeää, niin Valkoinen hehku ei ole yksittäisten elokuvien historiaa, vaan enemmänkin tarkoitus on käsitellä kokonaista elokuvakulttuuria ja sen taustalla olevia historiallisia, taloudellisia ja sosiaalisia tekijöitä, jotka ovat osaltaan vaikuttaneet esteettisiin ja teknologisiin ratkaisuihin.
Elokuvan historia on tulkitsijasta riippuen joko reilun sadan vuoden ikäinen tai ainakin neljäsataa vuotta vanha. Valkoinen hehku alkaa niinsanotusta elävän kuvan arkeologiasta, jossa tutkitaan 1500—1800-luvuilla vaikuttanutta visuaalista – ja jopa audiovisuaalista – kulttuuria. Tämä osuus on pitkään ollut elokuvan historioissa syrjittyä tai kokonaan unohdettua ja sitä on pidetty vain varsinaisen elokuvan esiasteena.
1900-luvun alun elokuva on viime aikoina ollut vilkkaan tutkimuksen kohteena, mikä heijastuu myös Valkoiseen hehkuun. Vuosisadan vaihteen ns. attraktioelokuvat ja niiden suhde yleiseen audiovisuaaliseen kulttuuriin käydään läpi ennen siirtymistä klassiseen mykkäelokuvaan – joka ei ikinä ollut mykkää, koska elokuvia säestettiin elävällä musiikilla tai puheella. Mykkäelokuvan aikakaudesta nostetaan esille useita kansallisia elokuvia, samoin kuin niihin vaikuttaneita yhteiskunnallisia asioita.
Moderniin elokuvaan siirrytään kahta kautta: kokeellisen elokuvan ja Hollywood-klassismin tarkastelulla. Hollywoodin studiokauden tapa tehdä elokuvia on vaikuttanut ja vaikuttaa edelleen ympäri maailmaa, muun muassa Suomessa, ja sen historian tarkastelu on aina ajankohtaista. Kokeellisesta elokuvasta ei tätä ennen ole ollut saatavilla kattavaa kokonaiskatsausta suomen kielellä.
Hollywood-klassismin valtakauden 1930—1950-lukujen rinnalla nähtiin useissa maissa – Italiassa, Yhdysvalloissa, Neuvostoliitossa — myös realistista elokuvaa, joka usein oli vastavirrassa Hollywoodin ja muihin perinteisiin elokuvantekotapoihin nähden.
Vasta kuitenkin niinsanottu modernistinen eli uuden aallon elokuva todella haastoi 1960-luvulla kaupallisena nähdyn Hollywood- ja muun studioelokuvan. Kirjassa käydään läpi eurooppalaisen uuden aallon elokuvaan vaikuttaneita tekijöitä. Modernistinen elokuva vaikutti 1980-luvulla syntyneeseen postmoderniin elokuvaan, johon liitettyä ohjaajakulttia voi hyvin verrata uuden aallon vastaavaan.
1980-luvulta eteenpäin perinteinen elokuva on saanut monia haastajia, joista tärkeimpiä ovat olleet Kaukoidän maat, kuten Japani ja Hong Kong. Näissä maissa elokuvan historia on ollut useallakin tavalla erilainen kuin länsimaissa. 1980-luvulla myös Hollywood kävi läpi monia muutoksia. Valkoisessa hehkussa selvitetään muun muassa action-elokuvan syntyyn vaikuttaneita yhteiskunnallisia tekijöitä. Lisäksi käsitellään 1990-luvulla esiin noussutta independent-elokuvaa.
Perinteisen näytelmäelokuvien lisäksi kirjassa käydään läpi myös dokumenttielokuvan ja animaatioelokuvan historiaa, joista kummastakaan ei ole ollut suomen kielellä saatavana nykyaikaista yleisesitystä. Suomalainen elokuva on omalla tavallaan heijastanut elokuvan historian yleistä kehitystä ja luku suomalaisesta elokuvatuotannosta tukee hyvin toisaalla kirjassa esiteltyjä kehityskulkuja.
Juri Nummelinin Valkoinen hehku on kirjoitettu monenlaisia lukijoita silmälläpitäen: kirja kelpaa opetuksen tueksi niin lukion äidinkielen tunneilla kuin yliopiston elokuvatieteen tai mediatutkimuksen kursseilla. Valkoinen hehku tarjoaa kuitenkin luettavaa kenelle tahansa elokuvasta tai sen pitkästä historiasta kiinnostuneille.
