Toimitin vajaa kymmenen vuotta sitten Arktiselle Banaanille dekkarisarjaa, johon valitsin uusia ja uudehkoja amerikkalaisia ja brittiläisiä noir-dekkareita - aikana, jolloin noir-termistä ei ollut tullut vielä muotisanaa. Kirjat eivät myyneet paljon paskaakaan eikä formaatin muutos pokkareista kovakantisiin auttanut. Yksi sovituista kirjoista jäi julkaisematta ja se oli vieläpä yksi henkilökohtaisia suosikkejani: Jason Starrin Fake ID. Sille oli jopa hieno kansikin, johon Ossi Hiekkala tavoitti kirjan oleellisen tematiikan. Tein Starrista tuolloin jutun saman kustantajan julkaisemaan, nyt jo kuopattuun KirjaIN-lehteen, alla.
Tuleva noir-klassikko
Amerikkalainen kirjailija Jason Starr on keskeisiä uusia noir-kirjailijoita, ensimmäisillä romaaneillaan jo klassikon asemaan noussut dekkaristi, joka on noussut pienkustantamoista ylös kohti bestseller-asemaa.
Starr on julkaissut yhdeksän romaania, joissa kaikissa päähenkilöille käy enemmän tai vähemmän huonosti – ja yleensä aivan syystä. Valheet ja petokset luontuvat Starrin ala- ja keskiluokkaisilta henkilöiltä paremmin kuin totuudet ja tunteet.
Starr on ollut esikuva monelle 2000-luvulla aloittaneelle noir-kirjoittajalle.
Synkälle rikoskirjallisuudelle onkin Starrin mukaan tilausta viime vuosina: ”Ilman muuta. Ihmiset työskentelevät yhä enemmän yksin, pitävät videokonferensseja, kommunikoivat sähköisesti, muuttavat kaupungeista pois tekemään etätyötä – tästä seuraa ahdistumista ja vieraantuneisuutta, jotka taas ruokkivat synkkää rikoskirjallisuutta.”
Starr näkee yhteyden myös kansainväliseen tilanteeseen ja viittaa syyskuun 2001 WTC-iskuihin. ”Ensiksi luulin, että kaikki synkkä kielletään”, Starr kertoo. ”Pelkäsin, että seuraisi pitkä aika, jolloin kaikki haluavat lukea vain kevyitä ja pinnallisia kirjoja. Mutta onneksi näin ei käynyt.”
Ilmiselvä klassikko Starrin tuotannossa on Fake I.D. Se ilmestyi alun perin vuonna 2000 vain englantilaisen pienkustantamon kirjana, kun amerikkalaiset kustantajat pitivät sitä liian synkkänä. Tänä vuonna se ilmestyi viimein uutena laitoksena amerikkalaiselta Hard Case Crimelta.
Ja synkkä kirja todella on: kirjan päähenkilö, itseään portsarina elättävä Tommy Russo, kuvittelee olevansa hyvännäköinen ja tuleva filmitähti ja pistää rahansa uhkapeleihin ja valehtelee naisille. Lopulta kaikki romahtaa, Starrille tyypilliseen tapaan.
Uhkapelit ovat muutenkin selvästi portti Starrin maailmaan, koska hänen muissakin teoksissaan uhkapelit ja pakkomielteet ovat keskeinen tragedian syy.
Starr kertoo, että aihe on hänelle hyvin tuttu. Hänen isänsä vei häntä pienenä raviradalle. ”Uhkapelit ovat olleet elämäni tausta jo pitkään”, Starr sanoo. ”Minua kiinnostavat kirjailijana uhkapelureitten epätoivo ja se, millaisiin vaikeuksiin uhkapeli heidät vie.”
Starr jatkaa: "Kaikki addiktit, peluritkin, ovat itsekeskeisiä ja egoistisia ja täysin tietämättömiä ongelmistaan”, Starr toteaa.
Kuvailu sopii kaikkiin Starrin romaaneihin, joissa päähenkilöt eivät yleensä tajua, että heillä on ongelmia.
Ja siitähän herkullisimmat tragediat syntyvät.
perjantaina, helmikuuta 13, 2015
maanantaina, helmikuuta 09, 2015
Mykkäelokuvan tekniikoista
Kuten jossain aiemmassa postauksessa sanoin, olen kokoillut kirjaa vanhoista ja uudemmista elokuva-aiheisista kirjoituksistani, se ilmestyy Ntamolta jossain vaiheessa tätä vuotta (mahdollisesti nimellä Klassikoita ja outouksia), ehkä jo keväällä. Tässä juttu, jonka otin vielä kirjasta pois, kahdestakin syystä: se ei tunnu sopivan joukkoon, jossa on enemmänkin esseitä kuin tällaisia tietopuolisia artikkeleita eikä mikään muu juttu käsittele mykkäelokuvaa (paria satunnaista elokuvaesittelyä lukuun ottamatta), enkä löydä sille mitään julkaisutietoja. Minulla ei ole mitään mielikuvaa, missä tämä on mahdollisesti ilmestynyt, tietokannat eivät tekstiä tunne eivätkä löydä. Toivottavasti teksti täällä blogissa auttaa jotakuta esitelmän tai vastaavan tekijää.
Mykkäelokuvan tekniikoista
Elokuvan historia on lyhyt, vain reilut sata vuotta, mutta silti sen olemassaolon aikana elokuva ja käsitys siitä ovat muuttuneet moneen kertaan. Useat asiat, jotka ovat meille normeja, saattavat hyvinkin olla vain välivaiheita elävän kuvan historiassa. Joidenkin tutkijoiden mukaan koko elokuva nykyisessä muodossaan on vain yksi välivaihe audiovisuaalisten viihdykkeiden historiassa.
Jos elokuvien kuvaaminen digitaalisesti yleistyy huomattavasti, niin ainakin tietyntyyppisen filmin käyttö on vain välivaihe elävän kuvan historiassa. Elokuvien nykyinen esitysnopeus, 24 kuvaa sekunnissa, ei ole aina ollut standardi – mykkäelokuvien esitysnopeus oli vielä 1920-luvun puolivälissä 16 kuvaa sekunnissa. Tästä johtuu se, että nykyään katsottuna monissa varhaisissa mykkäelokuvissa ihmiset näyttävät liikkuvan nopeammin ja nykivämmin kuin ”normaaleissa” elokuvissa. 16 kuvaakaan sekunnissa ei kuitenkaan ollut mikään välttämättömyys, vaan elokuvia saatettiin esittää nopeutetusti tai hidastetusti, usein koneenkäyttäjän omien tuntemusten mukaan. Elokuvan nopeudella leikkiminen oli itsessään osa uuden median viehätystä: ihmisiä innosti nimenomaan uusi teknologia eivätkä välttämättä niinkään kerrotut tarinat. Vasta synkronisoidun ääniraidan tulo filmeihin 1920-luvun lopulla edellytti sitä, että elokuvat esitetään aina samalla nopeudella.
Filmimateriaalikin on ollut erilaista kuin nykyään. Vuoteen 1951 filminä käytettiin selluloidinitraattia, joka on erittäin herkkää syttymään. Nitraatti on myös erittäin herkkä kulumaan – tämän takia monet mykkäelokuvat ovat hävinneet tyystin. 1950-luvulta alkaen nitraattifilmi vaihtui asetaatiksi, joka on parempi materiaali kuin nitraatti. Jotkut tutkijat sanovat kuitenkin, että nitraattifilmi toistaa värejä paremmin kuin asetaattifilmi. Vanhat mykkäelokuvat eivät näytä samalta, kun ne siirretään asetaatille.
Selluloidikaan ei ole ollut ainoa materiaali filmille. Yksi tärkeimmistä on ollut ns. mutoskooppi, jossa elokuvan kuvat talletettiin erillisille kuville, joita sitten veivin avulla liikuteltiin ja katseltiin pienestä luukusta. Elokuvia on yritetty tehdä myös lasille ja metallille. Nämä 1900-luvun alun kokeilut ovat kuitenkin jääneet historian unholaan, niin kuin Braille-kirjoituksen tapaan tehty yritys sokeain elokuvaksi.
Varhaisimmat elokuvat kuvattiin niin sanotulle ortokromaattiselle filmille, joka oli erityisen herkkä tietyille väreille. Kaikki värit eivät tallentuneet filmille kuin mustina läikkinä. Tämän takia elokuvien näyttelijöiden piti esimerkiksi välttää kirkkaanpunaista huulipunaa. Vuonna 1912 otettiin käyttöön niin sanottu pankromaattinen filmi ja värien tarkkailusta voitiin luopua.
Normaali filminleveys on 35 millimetriä. Tämä otettiin käyttöön jo varhaisessa vaiheessa, kun keksijä ja elokuvantekijä Thomas Alva Edison otti sen kinetoskooppi-nimisessä keksinnössään käyttöön jo 1890-luvulla. Kodakin kehittäjä Eastman Co. alkoi valmistaa Edisonin kehittelemää 35-millistä filmiä.
Muita eri kokoisia filmejä oli kuitenkin kokeiltu ja käytettykin, 9,5 millimetristä aina 70 millimetriin saakka. Amatöörikäyttöön vakiintui nopeasti niinikään Eastman Kodakin 16-millimetrinen filmi, vaikka 9,5 millimetrin levyinen filmikin oli runsaassa käytössä. Monien amatöörifilmaajien käyttämä 16-millinen filmi tuli markkinoille Kodakin lanseeraamana 1923.
Yleinen käsitys mykkäelokuvista on se, että ne olivat mustavalkoisia. Tämä on monella tapaa väärä käsitys. Osa elokuvista, kuten ranskalaisen Georges Mélièsin Le Rayoume des fées (1903), väritettiin käsin, mikä oli kallista ja vaikeaa. Mélièsin mainitun elokuvan värejä on sanottu hehkuviksi, keskiaikaista miniatyyria muistuttaviksi.
Käsinvärittämistä helpompi tapa oli elokuvan eri kohtausten värittäminen tietyn väriseksi tai sävyiseksi. Tällä haluttiin korostaa kohtauksen tunnelmaa ja erottaa ne selkeästi toisistaan. Tähän oli kolme erilaista tapaa: sävytyksessä (englanniksi tinting) filmiä kastettiin väriliuokseen tai kuvattiin jo alun perinkin väritetylle filmille, toonaamisessa (toning) filmin emulsiossa oleva hopea korvattiin väritetylle metallisuololla, peittauksessa (mordanting) filmiä käsiltetiin hopeasuololla niin, että siihen saattoi kiinnittää jonkin väriaineen.
Värifilmiä ryhdyttiin kokeilemaan jo niinkin varhain kuin 1899, jolloin Frederick Marshall Lee ja Edward Raymond Turner kehittelivät kolmivärisen filminsä (punainen, vihreä ja sininen). George Albert Smithin 1906 kehittelemä Kinemacolor oli ensimmäinen kaupallisesti kelvollinen versio. Ranskalainen Gaumont-studio ja saksalainen Agfa tekivät Smithin filmistä omat versionsa 1910-luvulla. Kodakin kaksivärinen Kodachrome-systeemi tuli markkinoille 1915; samaan aikaan Technicolor Motion Picture Corporation aloitti kokeilunsa, mutta kesti kauan ennen kuin värillistä filmiä todella päästiin käyttämään.
Sama koskee ääntä: mykkäelokuvat eivät olleet, joitain satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta, mykkiä. Kaikkiin elokuvaesityksiin liittyi aina ääntä säestyksen muodossa. Säestys oli joko elävää – teatterissa oli orkesteri tai vähintään pianisti – tai se tuli levyltä. Thomas Alva Edison kokeili elokuvan ja äänilevyn synkronisoimista jo 1895.
Monin paikoin elokuvia säesti kertoja, joka selosti elokuvan tapahtumia katsojille; Japanissa tällaisista kertojista tuli arvostettu ammattiryhmä, joka toimi pitkälle 1930-luvulle. Elokuviin saatettiin myös lisätä ääniefektejä, mitä varten oli kehitetty erityisiä laitteitakin.
Elokuvia ei aina esitetty myöskään niin kuin nykyään, niin että projektori on sijoitettu katsojien taakse. Saksalainen Messter-yhtiö kokeili 1909 projektorin sijoittamista kankaan taakse ja kuvan heijastamista kankaalle monimutkaisten peilirakennelmien kautta. Tätä menetelmää käytettiin erityisesti silloin, kun elävät näyttelijät esiintyivät maisemakuvan edessä.
Monet mykkäelokuvaan liitetyt käsitykset ovat siis vääriä. Koko termi ”mykkäelokuva” on itse asiassa harhaanjohtava: kyse on värillisestä ja äänellä varustetusta audiovisuaalisesta viihteestä. Usein tutkijat puhuvatkin mieluummin varhaisesta (”early”) elokuvasta.
Mykkäelokuvan tekniikoista
Elokuvan historia on lyhyt, vain reilut sata vuotta, mutta silti sen olemassaolon aikana elokuva ja käsitys siitä ovat muuttuneet moneen kertaan. Useat asiat, jotka ovat meille normeja, saattavat hyvinkin olla vain välivaiheita elävän kuvan historiassa. Joidenkin tutkijoiden mukaan koko elokuva nykyisessä muodossaan on vain yksi välivaihe audiovisuaalisten viihdykkeiden historiassa.
Jos elokuvien kuvaaminen digitaalisesti yleistyy huomattavasti, niin ainakin tietyntyyppisen filmin käyttö on vain välivaihe elävän kuvan historiassa. Elokuvien nykyinen esitysnopeus, 24 kuvaa sekunnissa, ei ole aina ollut standardi – mykkäelokuvien esitysnopeus oli vielä 1920-luvun puolivälissä 16 kuvaa sekunnissa. Tästä johtuu se, että nykyään katsottuna monissa varhaisissa mykkäelokuvissa ihmiset näyttävät liikkuvan nopeammin ja nykivämmin kuin ”normaaleissa” elokuvissa. 16 kuvaakaan sekunnissa ei kuitenkaan ollut mikään välttämättömyys, vaan elokuvia saatettiin esittää nopeutetusti tai hidastetusti, usein koneenkäyttäjän omien tuntemusten mukaan. Elokuvan nopeudella leikkiminen oli itsessään osa uuden median viehätystä: ihmisiä innosti nimenomaan uusi teknologia eivätkä välttämättä niinkään kerrotut tarinat. Vasta synkronisoidun ääniraidan tulo filmeihin 1920-luvun lopulla edellytti sitä, että elokuvat esitetään aina samalla nopeudella.
Filmimateriaalikin on ollut erilaista kuin nykyään. Vuoteen 1951 filminä käytettiin selluloidinitraattia, joka on erittäin herkkää syttymään. Nitraatti on myös erittäin herkkä kulumaan – tämän takia monet mykkäelokuvat ovat hävinneet tyystin. 1950-luvulta alkaen nitraattifilmi vaihtui asetaatiksi, joka on parempi materiaali kuin nitraatti. Jotkut tutkijat sanovat kuitenkin, että nitraattifilmi toistaa värejä paremmin kuin asetaattifilmi. Vanhat mykkäelokuvat eivät näytä samalta, kun ne siirretään asetaatille.
Selluloidikaan ei ole ollut ainoa materiaali filmille. Yksi tärkeimmistä on ollut ns. mutoskooppi, jossa elokuvan kuvat talletettiin erillisille kuville, joita sitten veivin avulla liikuteltiin ja katseltiin pienestä luukusta. Elokuvia on yritetty tehdä myös lasille ja metallille. Nämä 1900-luvun alun kokeilut ovat kuitenkin jääneet historian unholaan, niin kuin Braille-kirjoituksen tapaan tehty yritys sokeain elokuvaksi.
Varhaisimmat elokuvat kuvattiin niin sanotulle ortokromaattiselle filmille, joka oli erityisen herkkä tietyille väreille. Kaikki värit eivät tallentuneet filmille kuin mustina läikkinä. Tämän takia elokuvien näyttelijöiden piti esimerkiksi välttää kirkkaanpunaista huulipunaa. Vuonna 1912 otettiin käyttöön niin sanottu pankromaattinen filmi ja värien tarkkailusta voitiin luopua.
Normaali filminleveys on 35 millimetriä. Tämä otettiin käyttöön jo varhaisessa vaiheessa, kun keksijä ja elokuvantekijä Thomas Alva Edison otti sen kinetoskooppi-nimisessä keksinnössään käyttöön jo 1890-luvulla. Kodakin kehittäjä Eastman Co. alkoi valmistaa Edisonin kehittelemää 35-millistä filmiä.
Muita eri kokoisia filmejä oli kuitenkin kokeiltu ja käytettykin, 9,5 millimetristä aina 70 millimetriin saakka. Amatöörikäyttöön vakiintui nopeasti niinikään Eastman Kodakin 16-millimetrinen filmi, vaikka 9,5 millimetrin levyinen filmikin oli runsaassa käytössä. Monien amatöörifilmaajien käyttämä 16-millinen filmi tuli markkinoille Kodakin lanseeraamana 1923.
Yleinen käsitys mykkäelokuvista on se, että ne olivat mustavalkoisia. Tämä on monella tapaa väärä käsitys. Osa elokuvista, kuten ranskalaisen Georges Mélièsin Le Rayoume des fées (1903), väritettiin käsin, mikä oli kallista ja vaikeaa. Mélièsin mainitun elokuvan värejä on sanottu hehkuviksi, keskiaikaista miniatyyria muistuttaviksi.
Käsinvärittämistä helpompi tapa oli elokuvan eri kohtausten värittäminen tietyn väriseksi tai sävyiseksi. Tällä haluttiin korostaa kohtauksen tunnelmaa ja erottaa ne selkeästi toisistaan. Tähän oli kolme erilaista tapaa: sävytyksessä (englanniksi tinting) filmiä kastettiin väriliuokseen tai kuvattiin jo alun perinkin väritetylle filmille, toonaamisessa (toning) filmin emulsiossa oleva hopea korvattiin väritetylle metallisuololla, peittauksessa (mordanting) filmiä käsiltetiin hopeasuololla niin, että siihen saattoi kiinnittää jonkin väriaineen.
Värifilmiä ryhdyttiin kokeilemaan jo niinkin varhain kuin 1899, jolloin Frederick Marshall Lee ja Edward Raymond Turner kehittelivät kolmivärisen filminsä (punainen, vihreä ja sininen). George Albert Smithin 1906 kehittelemä Kinemacolor oli ensimmäinen kaupallisesti kelvollinen versio. Ranskalainen Gaumont-studio ja saksalainen Agfa tekivät Smithin filmistä omat versionsa 1910-luvulla. Kodakin kaksivärinen Kodachrome-systeemi tuli markkinoille 1915; samaan aikaan Technicolor Motion Picture Corporation aloitti kokeilunsa, mutta kesti kauan ennen kuin värillistä filmiä todella päästiin käyttämään.
Sama koskee ääntä: mykkäelokuvat eivät olleet, joitain satunnaisia poikkeuksia lukuun ottamatta, mykkiä. Kaikkiin elokuvaesityksiin liittyi aina ääntä säestyksen muodossa. Säestys oli joko elävää – teatterissa oli orkesteri tai vähintään pianisti – tai se tuli levyltä. Thomas Alva Edison kokeili elokuvan ja äänilevyn synkronisoimista jo 1895.
Monin paikoin elokuvia säesti kertoja, joka selosti elokuvan tapahtumia katsojille; Japanissa tällaisista kertojista tuli arvostettu ammattiryhmä, joka toimi pitkälle 1930-luvulle. Elokuviin saatettiin myös lisätä ääniefektejä, mitä varten oli kehitetty erityisiä laitteitakin.
Elokuvia ei aina esitetty myöskään niin kuin nykyään, niin että projektori on sijoitettu katsojien taakse. Saksalainen Messter-yhtiö kokeili 1909 projektorin sijoittamista kankaan taakse ja kuvan heijastamista kankaalle monimutkaisten peilirakennelmien kautta. Tätä menetelmää käytettiin erityisesti silloin, kun elävät näyttelijät esiintyivät maisemakuvan edessä.
Monet mykkäelokuvaan liitetyt käsitykset ovat siis vääriä. Koko termi ”mykkäelokuva” on itse asiassa harhaanjohtava: kyse on värillisestä ja äänellä varustetusta audiovisuaalisesta viihteestä. Usein tutkijat puhuvatkin mieluummin varhaisesta (”early”) elokuvasta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)