Turbator - jolle olen tehnyt enemmän kirjoja kuin millekään muulle kustantamolle - julkaisi juuri, zombiantologian lisäksi, myös vallankumousrunoilija Kaarlo Uskelan postuumin novellikokoelman Vainovuosilta uusintalaitoksena. Alkuperäinen ilmestyi vuonna 1923, vuosi kirjailijan kuoleman jälkeen. Kirjassa on kymmenisen lyhyttä novellia ja sivuja uusintalaitoksessa on reilut 80.
Toimitin tekstit, mikä tarkoittaa että lähinnä kirjoitin ne puhtaaksi ja oioin muutamia lyönti- ja kielioppivirheitä, ja kirjoitin teokseen esipuheen. Se on tässä; temaattisestihan tämä teksti on täysin jatkoa aiemmin ilmestyneen Pillastunut runohepo -teoksen uusintapainoksen esipuheeseen. [Ohessa teoksen alkuperäinen kansikuva - sitä käytettiin uusintapainoksenkin kannessa, mutta kuva on pantu kehyksiin.]
Kaarlo Uskela, aikansa Veikko Ennala
Kaarlo Uskela tunnetaan parhaiten runoilijana. Hänen teoksensa Pillastunut runohepo kohtasi aikanaan voimakkaita sensuuritoimenpiteitä, kun sen jäljelle jäänyt painos takavarikoitiin ja tuhottiin kymmenen vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen. Runoteosta lausuttiin Pohjanmaalla työväentalolla ja kun joku kielinyt asiasta poliisille, Uskela tuomittiin jälkikäteen valtiopetoksellisesta toiminnasta ja kirjan loppupainos tuhottiin. Ilmeisesti mukana meni myös kirjan jo myytyjä kappaleita, koska se on nyky-Suomessa todella harvinainen.
Mutta Kaarlo Uskela oli myös paljon muuta. Hän työskenteli latojana ja julkaisi joitain omia pilalehtiäkin, kuten Huvittajaa vuosina 1912-1913, joita hän myi vaimonsa kanssa suoraan lukijoille. Uskela oli ahkera lehtikirjoittaja ja hän täytti vasemmistolaisia lehtiä pakinoilla, runoilla ja novelleilla - näitä ilmestyi muun muassa Paukku-, Työläisnuoriso- ja Rynnäkköön -lehdissä. Uskela oli Suomessa harvinainen satiirikko, joka pilkkasi vallassa olijoita ja valtaan pyrkijöitä, uskontoa, naisasialiikettä, työväenliikettä ja tyhmiä ihmisiä, joiden hän sanoi pitävän valtaa.
Uskela oli monella tapaa oman aikansa Veikko Ennala: joskus halpahintaiseen sensaatiomaisuuteen syyllistyvä humoristi, jolle mikään ei ole pyhää ja joka ansaitsi elantonsa käytännössä pelkillä tilapäiskirjoituksilla, ja joka usein kirjoitti myös omasta, usein surkeasta elämästään ja käytti toisten elämäntarinoita hyväkseen kuvatakseen yleisempiä ilmiöitä. Uskela oli kuitenkin poliittisempi kuin Ennala: Uskela halusi vallankumousta.
Uskelan ura sijoittuukin aikaan, jolloin politiikalla oli vielä merkitystä ja asioiden vaatiminen oli ensisijaista. Uskela asui Venäjän vallan aikana monta vuotta Ruotsissa ja omaksui siellä suomalaisittain harvinaisen sosialismin muodon, anarkismin. Suomessa hän kohtasi itsenäistymisen ja sitä seuranneen sisällissodan. Uskela ei osallistunut taisteluihin rintamalla, mutta yhtäkaikki hänetkin nakattiin Tammisaaren vankileirille moneksi kuukaudeksi. Pillastunut runohepo -kirjassa on voimakas sarja Tammisaaressa syntyneitä runoja, joista monessa Uskela kuvaa perhettään kohtaan tuntemaansa ikävää.
Vankileirikokemus antoi Uskelalle kimmokkeen myös moniin novelleihin, joita ilmestyi nyt uudestaan julkaistavassa teoksessa Vainovuosilta. Vainovuosilta ilmestyi vuonna 1923, vuosi Uskelan tragikoomisen kuoleman jälkeen. Hän oli saanut reiän hampaaseensa, mutta ei suostunut menemään hammaslääkärille, joko ylpeydestä tai varattomuudesta (tai kummastakin), ja yritti itse operoida hammasta. Väitetään Uskelan sanoneen: "Saan tehdä mitä tahdon." Tuloksena oli verenmyrkytys ja kuolema.
Vainovuosilta julkaisi Ville Harinen ja kustannuspaikaksi on merkitty Helsinki. Tiedossa ei ole, kuka Ville Harinen oli, mutta muuta tällä nimellä ei koskaan julkaistu. Todennäköisesti Harinen oli Uskelan ystävä, jolle kirjailija mahdollisesti testamenttasi kirjallisen jäämistönsä. Mahdollista on myös, että kyse on peitenimestä, kun 1920-luvun Suomessa ei ole uskallettu julkaista näin rajua teosta oikealla nimellä.
Tiedossa ei myöskään ole, onko Vainovuosilta kokonaan alkuperäistä materiaalia (ja aikoiko Uskela kenties julkaista kirjansa sellaisenaan) vai onko se koottu vanhemmista teksteistä, joita Uskela oli julkaissut eri lehdissä jo aiempina vuosina. Tekstien temaattinen yhtenäisyys kuitenkin antaisi ymmärtää, että Uskela oli kirjoittanut novellit varta vasten.
Uskela ei ole mikään hienovarainen tyyliniekka ja hän on runoilijana parempi kuin novellistina. Hänen proosansa on joskus jähmeää ja Uskela äityy selittelemään henkilöidensä enemmän kuin olisi tarpeen. Novellin rakenteet eivät Uskelalla ole aina hallussa, mistä on osoituksena "Mestarivarkaan" kömpelö lopetus.
Vainovuosilta-teokseen ei myöskään sisälly Uskelan tuttua satiiria, jota esiintyy hänen muissa proosateoksissaan, eritoten omakustanteena ilmestyneessä Villiomenoita-teoksessa (1912), jossa on paljon uskonnonvastaista huumoria. Vainovuosilta-teoksessa satiirin tilalla on vihaa ja syytöksiä. Uskelan näkemys sisällissodan synnystä ei jää epäilyksen alaiseksi: kyse oli eliitin ja talonpoikien aloittama taistelu omasta vallassa pysymisestä. Toisaalta hän ujuttaa teksteihin oivaa ironiaa. Tarinan "Kunniallinen hautaus" alussa Uskela sanoo, että on kauniimpaa puhua kaikista sankareina, jolloin sodan hävisivät "punaiset sankarit". Ironiaa on myös mainitussa "Mestarivarkaassa", jossa Uskela esittelee eräänlaisen sisällissodan selviäjän:
Vihaisimmillaan Uskela on kertoessaan valkoisten voittajien harrastamasta punaisten kohtelusta. Ajoittain Uskelan tarinat lähenevät absurdismia ("Punainen tomuriepu"), ja hän on taitava kuvaamaan myös hämmennystä, joka syntyy, kun vankilasta karannut mies pääsee lopulta kotiin löytääkseen vieraan miehen makoilemasta olkipatjalla. Vaimo on heltyvinään, mutta totuus on karvas. Uskelalla oli omakohtaisia kokemuksia vankilasta palaamisesta, ja kerrotaan, että vaimo, jonka kanssa hän oli tehnyt vapaan avioliiton, jätti Uskelan tämän vankeuden aikana ja otti "valkoisen sankarin". Valkoinen sankari Uskelan kuvaamana on hyödytön typerys, joka vain makoilee eikä tee mitään.
Rajua ironiaa on myös tarinassa "Valtio-oikeusrikos", jossa Uskela pohtii, millä motiivein joku voisi murhata Helsingin Sanomien päätoimittajan ja vielä selvitä siitä. Murhasuunnitelma vertautuu valkoisten toimintaan sisällissodan jälkeen.
Uskela mainitsee joitain sisällissotaan ja sen jälkiselvittelyihin osallistuneita ihmisiä nimeltä ja suorasukaisesti sanoo näiden tehneen murhia ja muita veritekoja. Tällainen olisi ollut mahdotonta maassa, jossa ei 1920-luvulla käytännössä ollut minkäänlaista lehdistöä koskevaa yksityisyydensuojaa - taas linkki Veikko Ennalaan, jonka toiminta aiheutti Lex Hymyn säätämisen vuonna 1975.
Vainovuosilta julkaistaan nyt uudestaan alkuperäisen kansikuvan saattelemana. Kannen tekijää ei tiedetä, vaikka "Vo"-signeeraus melko selvästi kannessa näkyykin. Tekstejä on muutettu vain vähän ja muutokset koskevat enemmänkin kielioppia ja nykyisiä oikeinkirjoitussääntöjä. Monissa tapauksissa Uskelan arkaaisempi vaihtoehto on kuitenkin pyritty säilyttämään.
***
Kiitos hankkeen toteutumisesta kuuluu Ville Hytöselle, joka Savukeidas-kustantamon kapteenina herätti kiinnostukseni Kaarlo Uskelaan tilaamalla esipuheen Pillastunut runohepo -kirjan uudelleenjulkaisuun. Kirja ilmestyi vuonna 2008.
Suurin kiitos kuuluu kuitenkin Tapani Baggelle, joka hankki kirjan nettidivarista ja innostui siitä sekä lainasi sen ystävällisesti toimitustyötä varten - ilman häntä tätä kirjaa ei olisi ehkä ikinä julkaistu uudestaan. Kiitos myös Simo Kuusiselle sekä Turun yliopiston kirjaston henkilökunnalle. Kiitokseni Raoul Palmgrenille, joka lähes ainoana on tutkinut Kaarlo Uskelan tuotantoa tarkasti Joukkosydän-teoksessaan, ei häntä tavoita.
Turussa 12.6.2009
Juri Nummelin
Kaarlo Uskela tunnetaan parhaiten runoilijana. Hänen teoksensa Pillastunut runohepo kohtasi aikanaan voimakkaita sensuuritoimenpiteitä, kun sen jäljelle jäänyt painos takavarikoitiin ja tuhottiin kymmenen vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen. Runoteosta lausuttiin Pohjanmaalla työväentalolla ja kun joku kielinyt asiasta poliisille, Uskela tuomittiin jälkikäteen valtiopetoksellisesta toiminnasta ja kirjan loppupainos tuhottiin. Ilmeisesti mukana meni myös kirjan jo myytyjä kappaleita, koska se on nyky-Suomessa todella harvinainen.
Mutta Kaarlo Uskela oli myös paljon muuta. Hän työskenteli latojana ja julkaisi joitain omia pilalehtiäkin, kuten Huvittajaa vuosina 1912-1913, joita hän myi vaimonsa kanssa suoraan lukijoille. Uskela oli ahkera lehtikirjoittaja ja hän täytti vasemmistolaisia lehtiä pakinoilla, runoilla ja novelleilla - näitä ilmestyi muun muassa Paukku-, Työläisnuoriso- ja Rynnäkköön -lehdissä. Uskela oli Suomessa harvinainen satiirikko, joka pilkkasi vallassa olijoita ja valtaan pyrkijöitä, uskontoa, naisasialiikettä, työväenliikettä ja tyhmiä ihmisiä, joiden hän sanoi pitävän valtaa.
Uskela oli monella tapaa oman aikansa Veikko Ennala: joskus halpahintaiseen sensaatiomaisuuteen syyllistyvä humoristi, jolle mikään ei ole pyhää ja joka ansaitsi elantonsa käytännössä pelkillä tilapäiskirjoituksilla, ja joka usein kirjoitti myös omasta, usein surkeasta elämästään ja käytti toisten elämäntarinoita hyväkseen kuvatakseen yleisempiä ilmiöitä. Uskela oli kuitenkin poliittisempi kuin Ennala: Uskela halusi vallankumousta.
Uskelan ura sijoittuukin aikaan, jolloin politiikalla oli vielä merkitystä ja asioiden vaatiminen oli ensisijaista. Uskela asui Venäjän vallan aikana monta vuotta Ruotsissa ja omaksui siellä suomalaisittain harvinaisen sosialismin muodon, anarkismin. Suomessa hän kohtasi itsenäistymisen ja sitä seuranneen sisällissodan. Uskela ei osallistunut taisteluihin rintamalla, mutta yhtäkaikki hänetkin nakattiin Tammisaaren vankileirille moneksi kuukaudeksi. Pillastunut runohepo -kirjassa on voimakas sarja Tammisaaressa syntyneitä runoja, joista monessa Uskela kuvaa perhettään kohtaan tuntemaansa ikävää.
Vankileirikokemus antoi Uskelalle kimmokkeen myös moniin novelleihin, joita ilmestyi nyt uudestaan julkaistavassa teoksessa Vainovuosilta. Vainovuosilta ilmestyi vuonna 1923, vuosi Uskelan tragikoomisen kuoleman jälkeen. Hän oli saanut reiän hampaaseensa, mutta ei suostunut menemään hammaslääkärille, joko ylpeydestä tai varattomuudesta (tai kummastakin), ja yritti itse operoida hammasta. Väitetään Uskelan sanoneen: "Saan tehdä mitä tahdon." Tuloksena oli verenmyrkytys ja kuolema.
Vainovuosilta julkaisi Ville Harinen ja kustannuspaikaksi on merkitty Helsinki. Tiedossa ei ole, kuka Ville Harinen oli, mutta muuta tällä nimellä ei koskaan julkaistu. Todennäköisesti Harinen oli Uskelan ystävä, jolle kirjailija mahdollisesti testamenttasi kirjallisen jäämistönsä. Mahdollista on myös, että kyse on peitenimestä, kun 1920-luvun Suomessa ei ole uskallettu julkaista näin rajua teosta oikealla nimellä.
Tiedossa ei myöskään ole, onko Vainovuosilta kokonaan alkuperäistä materiaalia (ja aikoiko Uskela kenties julkaista kirjansa sellaisenaan) vai onko se koottu vanhemmista teksteistä, joita Uskela oli julkaissut eri lehdissä jo aiempina vuosina. Tekstien temaattinen yhtenäisyys kuitenkin antaisi ymmärtää, että Uskela oli kirjoittanut novellit varta vasten.
Uskela ei ole mikään hienovarainen tyyliniekka ja hän on runoilijana parempi kuin novellistina. Hänen proosansa on joskus jähmeää ja Uskela äityy selittelemään henkilöidensä enemmän kuin olisi tarpeen. Novellin rakenteet eivät Uskelalla ole aina hallussa, mistä on osoituksena "Mestarivarkaan" kömpelö lopetus.
Vainovuosilta-teokseen ei myöskään sisälly Uskelan tuttua satiiria, jota esiintyy hänen muissa proosateoksissaan, eritoten omakustanteena ilmestyneessä Villiomenoita-teoksessa (1912), jossa on paljon uskonnonvastaista huumoria. Vainovuosilta-teoksessa satiirin tilalla on vihaa ja syytöksiä. Uskelan näkemys sisällissodan synnystä ei jää epäilyksen alaiseksi: kyse oli eliitin ja talonpoikien aloittama taistelu omasta vallassa pysymisestä. Toisaalta hän ujuttaa teksteihin oivaa ironiaa. Tarinan "Kunniallinen hautaus" alussa Uskela sanoo, että on kauniimpaa puhua kaikista sankareina, jolloin sodan hävisivät "punaiset sankarit". Ironiaa on myös mainitussa "Mestarivarkaassa", jossa Uskela esittelee eräänlaisen sisällissodan selviäjän:
Suomen kansa on nimittäin aina pitänyt sankareita suuressa arvossa, ja varsinkin ovelia varkaita on miltei pyhimyksinä palvellut. Kun nyt siis esittelen Suomen kansalle Tupalan Matin, niin teen sen sillä tarkoituksella, että Suomen kansa
osoittaisi hänelle ihailuaan ja kertoisi hänestä lapsilleen ja lastensakin lapsille.
Kerrotaanhan sitä paljon joutavampaakin.
Vihaisimmillaan Uskela on kertoessaan valkoisten voittajien harrastamasta punaisten kohtelusta. Ajoittain Uskelan tarinat lähenevät absurdismia ("Punainen tomuriepu"), ja hän on taitava kuvaamaan myös hämmennystä, joka syntyy, kun vankilasta karannut mies pääsee lopulta kotiin löytääkseen vieraan miehen makoilemasta olkipatjalla. Vaimo on heltyvinään, mutta totuus on karvas. Uskelalla oli omakohtaisia kokemuksia vankilasta palaamisesta, ja kerrotaan, että vaimo, jonka kanssa hän oli tehnyt vapaan avioliiton, jätti Uskelan tämän vankeuden aikana ja otti "valkoisen sankarin". Valkoinen sankari Uskelan kuvaamana on hyödytön typerys, joka vain makoilee eikä tee mitään.
Rajua ironiaa on myös tarinassa "Valtio-oikeusrikos", jossa Uskela pohtii, millä motiivein joku voisi murhata Helsingin Sanomien päätoimittajan ja vielä selvitä siitä. Murhasuunnitelma vertautuu valkoisten toimintaan sisällissodan jälkeen.
Uskela mainitsee joitain sisällissotaan ja sen jälkiselvittelyihin osallistuneita ihmisiä nimeltä ja suorasukaisesti sanoo näiden tehneen murhia ja muita veritekoja. Tällainen olisi ollut mahdotonta maassa, jossa ei 1920-luvulla käytännössä ollut minkäänlaista lehdistöä koskevaa yksityisyydensuojaa - taas linkki Veikko Ennalaan, jonka toiminta aiheutti Lex Hymyn säätämisen vuonna 1975.
Vainovuosilta julkaistaan nyt uudestaan alkuperäisen kansikuvan saattelemana. Kannen tekijää ei tiedetä, vaikka "Vo"-signeeraus melko selvästi kannessa näkyykin. Tekstejä on muutettu vain vähän ja muutokset koskevat enemmänkin kielioppia ja nykyisiä oikeinkirjoitussääntöjä. Monissa tapauksissa Uskelan arkaaisempi vaihtoehto on kuitenkin pyritty säilyttämään.
***
Kiitos hankkeen toteutumisesta kuuluu Ville Hytöselle, joka Savukeidas-kustantamon kapteenina herätti kiinnostukseni Kaarlo Uskelaan tilaamalla esipuheen Pillastunut runohepo -kirjan uudelleenjulkaisuun. Kirja ilmestyi vuonna 2008.
Suurin kiitos kuuluu kuitenkin Tapani Baggelle, joka hankki kirjan nettidivarista ja innostui siitä sekä lainasi sen ystävällisesti toimitustyötä varten - ilman häntä tätä kirjaa ei olisi ehkä ikinä julkaistu uudestaan. Kiitos myös Simo Kuusiselle sekä Turun yliopiston kirjaston henkilökunnalle. Kiitokseni Raoul Palmgrenille, joka lähes ainoana on tutkinut Kaarlo Uskelan tuotantoa tarkasti Joukkosydän-teoksessaan, ei häntä tavoita.
Turussa 12.6.2009
Juri Nummelin
