Kauhukirja Hallusinatsioneja sekä Jaakko Juteini

Marraskuussa ilmestyy Farokselta pieni kooste vanhoja suomalaisia kauhutarinoita Hallusinatsioneja, johon olen koonnut mm. Aleksis Kiven, Larin-Kyöstin ja Kyösti Wilkunan tarinoita (ks. sisällysluettelo alla). Kirjaan tulee myös taustoittava esipuhe, jonka postaan tänne aikanaan. Naputtelin puhtaaksi Jaakko Juteinin saksasta vuonna 1819 kääntämiä juttuja, joissa haamuille ja muille löydetään järjellinen selitys, ajattelin pistää niistä yhden tähän. Hämmentävä sana "tutentti" tarkoittaa studenttia eli opiskelijaa.

Joukko Tutenttia Kaupungissa piti kerran puoli yöhön asti keskenänsä kestiä. Koska nyt tuli puhe myös Kummituksista ja aawiista, sanoi yksi heistä: niitä en minä ensingän woi uskoa, ja mitä lyötte wetoa, minä menen kohta luu-tarhasta teille pääkallon tuomaan. Ei rohjenneet muut kuin yksi ainoa hänen kanssansa tästä wetoa lyödä. Koska weto lyöty oli, lähti pää-kallon tuoja kohta matkaan; mutta Kumppani riensi myös toista tietä edellä luu-huoneeseen, ja istui siellä nurkkaan. Pää-kallon tuoja tulee ja rupee pimeässä luiden seassa kalloa etsimään. Koska hän yhden löysi ja rupesi sen kanssa pois juoksemaan, huusi ääni nurkasta: älä wie sitä! Miksi ei? kysyi Tutentti. Se on isäni, wastasi ääni. Tutentti laski sen pois, ja löysi toisen luukasasta; mutta ääni huusi: älä koske siihen! Kennengäs se on? sanoi Tutentti puoli kauhistuksissa. Se on weljeni, wastasi ääni. Tutentti heitti tämängin pois ja sai kolmannen kouriinsa. Ääni tiuskaa jälle pahalla tawalla: anna olla mies! se on minun, ja rupesi luita kalistelemaan, niin kuin hän olisi liikkeelle lähtenyt. Olkon waikka saatanan, sanoi Tutentti, ja läksi juoksemaan kotia pää-kallon kanssa. Nyt mennään, Tutentti edellä, ja Toinen perässä, niin kuin paljon jalalla päästään. Tutentti ehti juuri kammariin toisten tykö, ennen kuin aawis hänen kiini sai, ja sanoi hengittäin: tuossa on kallo, wiskaten sen pöydälle, mutta männingäinen on myös kohta jäljessäni. Männingäinen tuli kiroten, ja jokainen tahtoi nauruun pakahtua, paitsi sitä, joka pää-kallon toi, joka kowasti hengitti, ja suuresti ihmetteli, siehen asti kuin hän asian seljityksen kuulla sai.

Hallusinatsioneja-kirjan sisällysluettelo:

Juri Nummelin: Vanhan kauhukirjallisuutemme lyhyistä kukoistuskausista.

Jaakko Juteini: otteita teoksesta Kummituksia, elli Luonnollisia Aawis-juttuja Walistuksen lisäksi. Lyhykäisesti ja wapaasti Saksan kielestä Suomeksi tulkitut. Cederwaller 1819.

Zachris Topelius: Toholampi, teoksesta Sumutarinoita. Suom. Aatto Suppanen ja Ilmari Jäämaa. WSOY 1911. Ilmestynyt alun perin Helsingfors Tidningar -lehdessä 19.10., 23.10. ja 26.10.1850.

Aleksis Kivi: Vuoripeikot, ilmestynyt alun perin Suometar-lehdessä 29.01.1864 ja 31.01.1864.

K. J. Gummerus: Uhalla, teoksesta Haudankaivajan kertomuksia. Gummerus 1899.

Kyösti Wilkuna: Haudankaivaja; Oikea syyllinen; Lapissa, teoksesta Novelleja. WSOY 1907; Hallusinatsioneja, teoksesta Haaksirikkoiset, WSOY 1912.

Santeri Ivalo: Kummituksia, teoksesta Iltapuhteeksi: kokoelma pieniä kertomuksia. WSOY 1891 (julkaistu alun perin nimellä Santeri Ingman).

Larin-Kyösti: Hiirenkesyttäjän kosto, teoksesta Jouluyön tarina. Minerva 1918.

Uno Osmio: Kuumehoureissa, teoksesta Kuumehoureissa. Yrjö Weilin, 1908.

Eräkirjan esipuhe

Huomenna torstaina 12.5. ilmestyy uusin kirjani, toimittamani erätarinoiden kokoelma Outoja jälkiä. Se on osa Turbatorin jo legendaariseksi muodostunutta m-sarjaa, johon olen koonnut useita vastaavia teoksia, viimeisimpänä sotanovellien ja -reportaasien (mielestäni erittäin onnistunut) antologia Tankki palaa! Onkin jotain omituista ja huvittavaa siinä, että olen tehnyt lähes peräperää sota- että eräkirjat, koska niiden myötä astun kirjallisuuden alueille, joita nuorempana intellektuellina halveksuin kaikkein eniten. Mitä seuraavaksi? Karjala-muisteluksia? Joku taisikin sanoa, että kokoan Samuli Paulaharjun julkaisemattomia tekstejä... kokoaisin koska tahansa, jos vain annettaisiin. Eräkirjani on koottu samaan tapaan kuin Tankki palaa! eli siinä on novellin yhteydessä myös kirjoittajan ja tämän tuotannon esittely. Tämä lisää teoksen käytettävyyttä ja informatiivisuutta ja lähentää sitä tietokirjaan, vaikka pääpaino onkin kaunokirjallisuudessa. 

Tässä eräkirjan esipuhe. Se on suppea eikä siinä varmasti kerrota kaikkea oleellista suomalaisesta eräkirjallisuudesta, mutta en usko, että kenelläkään on mitään pahaa sanottavaa tekstistä - toivoakseni ainakaan! (En onnistunut lataamaan Bloggeriin kirjan kansikuvaa, mutta se on joka tapauksessa jo täällä, toisessa blogissani.)

Eräkirjallisuuden pieni historia

Eräkirjallisuus on tärkeä osa suomalaisen kirjallisuuden historiaa, vaikka perusteellinen historiateos onkin vielä kirjoittamatta. Monet tutkijat ja harrastajat ajoittavat suomalaisen eräkirjallisuuden alun Runebergin Hirvenhiihtäjät-runoelmaan vuodelta 1832, joskin siinä metsästysaihe palvelee vain Runebergin taideteoreettisia tarkoituksia. Eräkuvaelmia on myös Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä, jonka ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1870.
Varsinaista eräkirjallisuutta nämä eivät kuitenkaan ole, koska luonto- ja metsästyskohtaukset ovat vain osa laajempaa kokonaisuutta. Eräkirjallisuus, joka kuvaa metsästystä tai kalastusta yksinomaan metsästäjän näkökulmasta, syntyi vasta myöhemmin. Ensimmäisinä eräkirjoina on usein pidetty Onni Wetterhoffin (1835-1882) ja Herman Kauffmannin (1840-1908) teoksia. Wetterhoffin muistelmateos Från skog och sjö ilmestyi alkukielellä jo vuonna 1883; suomeksi se tuli nimellä Saloilta ja vesiltä vuonna 1887. Kauffmannin talvikalastuskuvauksia sisältävä muistelmateos Muntra minnen från mellersta Tavastland ilmestyi ruotsiksi vuonna 1902; se käännettiin suomeksi Mieluisia muistoja Keski-Hämeestä vasta vuonna 1939.
Vuosisadan vaihteen molemmin puolin Juhani Aho kirjoitti kirjallisesti laadukkaita kalastustarinoita, jotka tunnetaan parhaiten lastuina. Aho oli innokas kalastaja, joka puhui harrastuksensa puolesta ja vaikutti sen leviämiseen. Myöhemmin 1900-luvulla eräkirjallisuus selkiytyi omaksi lajityypikseen. Yksi merkittävimpiä ensimmäisiä selkeästi nimenomaan eräkirjailijoita oli A. E. Järvinen, jonka esikoisteos Erämaan valo ilmestyi salanimellä Erkki Jauri vuonna 1925. Parisenkymmentä teosta kirjoittaneen Järvisen on nähty luoneen 1980-luvulle asti vaikuttaneen mielikuvan eräkirjallisuudesta. Myöhempien aikojen eräkirjailija Seppo Saraspää luonnehti "Järvis-kliseitä" seuraavasti: "Mies menee metsään, ampuu tuossa tuokiossa 'heinähäkillinen huurremetsoja', minkä jälkeen hän suree syvästi jalon eläimen kuolemaa. Timantit kimmeltävät hangella." Järvinen myös aiheutti sen, että suurin osa eräkirjallisuudesta sijoittuu Lappiin.
Sotaa edeltävän ajan tavanomaisista erätarinoista poikkesi monella tavalla Pentti Haanpää, omaehtoisen marxilaisesti maailmaa, yhteiskuntaa ja ihmisen luontosuhdetta analysoinut oman tien kulkija. 1920- ja 1930-luvuilla ilmestyi paljon myös Wetterhoffin ja Kauffmannin jalanjäljissä kirjoitettua matka- ja kansatieteellistä kirjallisuutta, joka usein lasketaan eräaiheiseksi, kuten eräät Samuli Paulaharjun ja Sakari Pälsin teokset. Merkittävä kirjailija oli myös Yrjö Kokko, joka loi suomalaisen luontokirjallisuuden erotukseksi eräkirjallisuuden metsästyskeskeisyydestä. Kokon merkittävimpiä luonnonsuojeluaiheisia teoksia ovat muun muassa Laulujoutsen (1950) ja Ne tulevat takaisin (1954).
Sotien jälkeen ja eritoten 1950- ja 1960-luvulla eräkirjallisuus eriytyi vielä selkeämmin omaksi lajikseen. Monet tuolloin aloittaneet eräkirjailijat olivat kirjallisesti lahjakkaita ja eräkirjallisuus sai vaikutteita tuolloin pinnalla olleesta modernismista. Yksi moderneista eräkirjailijoista oli merkittävä humoristi Veikko Huovinen, jonka tuotannossa on paljon eräaiheita. Muita kirjallisesti merkittäviä 1950- ja 1960-luvulla aloittaneita eräkirjailijoita ovat muun muassa Teuvo Hahl-Marjokorpi, Annikki Kariniemi, Heikki Lounaja ja Veikko Rissanen. Monia Lappi- ja eräaiheisia kirjoja koonnut esseisti ja aforistikko Erno Paasilinna on syytä mainita laadukkaan erä- ja luontokirjallisuuden propagoijana, vaikka hän ei itse koskaan varsinaista eräkirjaa kirjoittanutkaan.
Samaan aikaan nousi esiin myös myöhemminkin näkynyt vastakkainasettelu toden ja keksityn välillä: lähes julkilausumaton sääntö on ollut, että hyvä erätarina perustuu aina kirjoittajansa autenttiseen kokemukseen. Fiktiiviset jutut ovat lähtökohtaisesti huonoja, koska ne ovat keksittyjä. Toisaalta erä- ja muu luontokirjallisuus on aina jäänyt tiukkojen luokittelujen ulkopuolelle, ja moni teos ja novelli edustaa sekä fiktiota että faktaa. Eräkirjallisuudessa novellin ja reportaasin tai romaanin ja muistelmateoksen rajat ovat häilyvät. Useat eräkirjoittajat ovatkin novelliensa ja romaaniensa lisäksi tehneet historiikkejä tai tietokirjoja (esim. Teuvo Hahl-Marjokorven Virkistyskalastuksen opas, 1966).
Kirjallinen eliitti ei ole juuri koskaan eräkirjallisuutta hyväksynyt kirjalliseen kaanoniin, vaan sitä on pidetty miesten viihteenä, kaavamaisiin ratkaisuihin pyrkivänä kirjallisuutena, jossa henkilöhahmojen kuvaus perustuu stereotypioihin. Erno Paasilinnan työ erä- ja luontokirjallisuuden puolesta jäi suurelta osin vailla vastakaikua. 1980-luvulla eräkirjallisuuteen tulikin uusia ääniä, jotka pyrkivät poispäin eräaiheiden ja luontokokemusten romantisoinnista ja lähestyivät satiiria. Salametsästyksestä vuonna 1979 tuomitun Unto Ekin kirjat (esim. Hirventappopaikka, 1984 ja Koiria, miehiä ja koppeloita, 1987) olivat taas jo lähes rienausta kertoessaan metsästäjien löyhästä moraalista, salakaadoista ja juopottelusta. Myös Seppo Saraspää kannattaa mainita humorististen erätarinoiden kirjoittajana, joka on aktiivisesti kapinoinut järvisläistä romanttista perinnettä vastaan. Petter Sairanen taas lähestyi Pentti Linkolaa yhteiskunnallisissa ja ekologisissa näkemyksissään romaaneissaan Sähköllä valaistu talo (1989) ja Tulen valopiiri (1995). Aura Koivisto toi 1990-luvulla feminististä kysymyksenasettelua eräkirjallisuuteen - naiset ovatkin olleet vähälukuisia suomalaisessa erä- ja luontokirjallisuudessa.
Eräkirjallisuuden menekki on vähentynyt menneiden vuosikymmenten kultakausista. Tähän on ollut osittain syynä se, että monet tärkeät vanhemman polven kirjoittajat ovat kuolleet tai muuten lopettaneet. Myös monet isommille kustantajille aiemmin töitä tehneet ovat vaihtaneet joko pienemmille kustantajille tai omakustanteisiin, jolloin kirjojen saatavuus ja näkyvyys ovat heikentyneet. Eräkirjojen kysyntä on vähentynyt myös divareissa, mutta toisaalta uudet harrastajapolvet ovat valmiita maksamaan hyviä hintoja myös uudemmista kirjoista - aiemmin eräkirjakeräily keskittyi vanhoihin teoksiin.
Toisaalta sellaiset nuoren polven kirjoittajat kuin esseisti Antti Nylén ovat arvostavasti puhuneet suomalaisesta luontokirjallisuudesta, mikä voi tuoda lajityypille uusia lukijoita.

***

Tärkeä julkaisukanava eräkirjallisuudelle ovat olleet lehdet, joissa on ilmestynyt paljon kotimaisten kirjailijoiden erätarinoita. Useat ovat ilmestyneet sittemmin kirjoittajiensa tarinakokoelmissa, mikä on ollut hyvä ratkaisu kirjailijoiden toimeentulon kannalta: jutuista on käytännössä maksettu kahdesti. Kaikkia lehtien sivuilla ilmestyneitä tarinoita ei ole kuitenkaan kerätty kirjojen kansien väliin.
Ensimmäiset erälehdet Suomessa ilmestyivät jo 1800-luvulla ruotsinkielisinä. Ensimmäisenä erälehtenä on pidetty Uljasta, joka ilmestyi vuosina 1886-1887. Siitä kehittyi myöhemmin Suomen Urheilulehti - 1800-luvun lopulla metsästystä ja kalastusta pidettiin urheilulajeina. Ensimmäisenä puhtaasti metsästysaiheisena lehtenä on pidetty Suomen Metsästyslehteä, joka ilmestyi vuosina 1906-1911.
Metsästys ja Kalastus on suomalaisten erälehtien klassikko. Se alkoi ilmestyä vuonna 1912 (näytenumero vuonna 1911). Lehti on julkaissut vuosien aikana lukuisia novelleja ja on varmasti kerännyt sivuilleen eniten lajin klassikkoja Juhani Ahosta alkaen. Paljon novelleja ilmestyi Metsästys ja Kalastus -lehden joulunumeroissa, joilla oli erillinen nimi, Erämiehen joulu.
Muita erälehtiä ovat olleet Erämies, jonka sen kustantaja Suomen metsästäjä- ja kalastajaliitto perusti 1946, ja Eränkävijä, joka perustettiin vuonna 1952 ja joka nykyisin ilmestyy Otavan kustantamana vuosikirjana. Vuosikirja on myös Kariston julkaisema Erämaailma, joka on ilmestynyt vuodesta 1975. Erä-lehti, joka on nykyään yksi Otavamedian julkaisuista, perustettiin vuonna 1977. Ase ja Erä taas on perustettu vuonna 1984, mutta siinä ei ole juuri koskaan julkaistu kaunokirjallisuutta. Eränovelleja on julkaistu myös kalastusaiheisissa Nyt Nappaa -vuosikirjoissa.
Erätarinoita ilmestyi paljon myös niin sanotuissa lukemistolehdissä, joissa oli joko novelleja muiden tekstien tai sarjakuvien ohessa tai pelkästään novelleja. Edellisiä olivat vaikkapa sodan jälkeen ilmestynyt Suomen Mies, jonka päätoimittaja oli myöhemmin tärkeä eräkirjailija Matti Karjalainen, ja pitkäikäinen Lukemista Kaikille, joka julkaisi novelleja mitä erilaisimmista aiheista. Lähes pelkästään novelleja julkaisi lahtelainen Seikkailujen Maailma. Usein tällaisia viihteellisempiä erätarinoita kirjoittivat kirjailijat, jotka eivät itse harrastaneet metsästystä, mikä on saattanut vähentää tekstien autenttisuutta.

***

Tämä kirja esittelee erätarinoita monelta eri kannalta. Työ oli haastavaa, koska erätarinoita on koottu useaan eri kirjaan - käytännössä kaikista tärkeimmistä erätarinoita julkaisseista lehdistä on koottu mittavat antologiat, viimeisimpänä Erämaailma-vuosikirjan kalastuskertomuksia vuonna 2010. Lisäksi esimerkiksi Erno Paasilinnan kokoamat kirjat esittelevät erä- ja Lappi-kirjallisuutta hyvin laajasti.
Siksi käsillä oleva kirja voi tuntua sekavalta, kun mukana on sekä historiallisesti kiinnostavia tarinoita, joilla ei ole kirjallisuutena ehkä paljonkaan annettavaa, että jo unohtumaan päässeitä eräkirjailijoita, joiden tuotanto on kirjallisesti arvokasta. Mukana on myös useita viihteellisiä kertomuksia, jotka ovat ilmestyneet menneen ajan lukemistolehdissä - yleensä erätarinakokoelmat on koottu pelkästään alan omista lehdistä. Tällaisia tarinoita tässä kirjassa ovat muun muassa Antero Aulamon, Jyrki Maunulan ja Seppo Tuiskun novellit, jotka ovat ilmestyneet lukemisen jälkeen pois heitettäväksi tarkoitetuissa viihdelehdissä.
Kaikki tekstit eivät myöskään ole varsinaisia kertomuksia. Juhani Aholta on mukana puhe, jonka hän on pitänyt urheilukalastusliiton perustavassa kokouksessa. Tämä siksi, että Ahon kalastusnovellit ovat monille tuttuja muista yhteyksistä ja hänen koko lastutuotantonsa on helposti saatavilla, mutta puhetta ei - ainakaan tietojeni mukaan - ole koskaan julkaistu uudestaan, vaikka se onkin kirjallisesti kiinnostava ja osoittaa Ahon taitavuuden kirjoittajana.
Kirjassa on mukana tarinoita, jotka eivät ole tiukasti ajatellen erätarinoita - mukana on Petsamoon sijoittuva sotakertomus, kullankaivuujuttu ja Lapin soille sijoittuva rikosnovelli -, mutta näitä yhdistää teemaan maisema, sekä näkyvä että henkinen. Kirjan päättää Juha-Pekka Koskisen metsästysseura-aiheinen kauhunovelli. Käsillä on lähes koko eräkirjallisuuden kirjo, johon mahtuu monenlaista - puuttumaan jäävät lapsille ja nuorille tarkoitetut seikkailut ja eräaiheinen lyriikka.
Kiitos avusta kirjan teossa kuuluu Vesa Sisätölle ja Matti Hollbergille. Tapana on ollut kiittää myös Tapani Baggea, ja niin nytkin. Kiitos myös kirjan tilanneelle kustantaja Harri Kumpulaiselle, jota ilman en olisi päässyt tutustumaan kiehtovaan kirjallisuuteen alueeseen. Kiitos myös kaikille kirjailijoiden perikunnille ja kustantajien edustajille.

Turussa lokakuussa 2010
Juri Nummelin


Edit: kotiin julkkareiden jälkeen tultuani huomasin, että esipuheesta oli jostain syystä pätkäistynyt pitkä pätkä tekstiä. En voi syyttää kuin itseäni: minähän kirjan taitoin. Asialle ei voi tehdä enää mitään, mutta oli miten oli, kyseinen puuttuva pätkä on ylläolevasta vahvennettu. Tämä on sääli, koska nyt näyttää siltä, että sanon Huovista tavanomaiseksi kirjailijaksi, ja lisäksi mahdollisimman epäselvässä lauseessa! 

A. S. Fleischman

Taas esimerkki kirjoista, jotka olisi pitänyt lukea alkukielellä: käännökset ovat melko varmasti lyhennettyjä ja kelvottomiakin. Ainakin Shanghain liekki kannattaa lukea Agentti-sarjan 70-luvun käännöksenä, vaikka se rumempi kirja onkin. Fleischmanin vanhojen dekkarien maine on ollut pienessä nousussa, kun pieni Stark House julkaisi niistä uusintapainoksia (tässä linkki), mutta valitettavasti hän kuoli maaliskuussa 2010. Valitan myös sitä, etten ole vieläkään saanut luetuksi Fleischmanin kehuttuja nuortenkirjoja. (Laitan näihin usein alkuperäisten kansien kuvia, vaikka kyse on suomennetuista kirjoista - kumpi on parempi tapa? Suomalaiset 50-80-lukujen kannet ovat usein aika mitäänsanomattomia, kun nämä vanhat - katsokaa nyt tuota! - ovat todella upeita. 

Albert Sidney Fleischman (1920-2010) toimi taikurina sekä vaudeville-esiintyjänä ja toimittajana Sandiegolaisissa lehdissä ennen kuin kirjoitti vuosina 1948—1963 yhdeksän rikosromaania, joista suurin osa ilmestyi Fawcettin kustantamana.
Fleischmanilta on suomennettu kaksi kirjaa, joista toinen kahdesti. Nimillä Shanghain liekki ja Merkityin kortein julkaistu The Shanghai Flame on alun perin ilmestynyt 1951. Tunnelmallisessa ja toiminnallisessa kirjassa amerikkalainen lehtimies etsii kommunistiseksi muuttuneesta Shanghaista entistä rakastettuaan ja sekaantuu samalla vakoilijoiden nimiä sisältävän mikrofilmin salakuljetukseen. Puolivälin tienoilla kirja jahkaa paikoillaan, mutta alun ja lopun toimintakohtaukset ovat hyviä. Lisäksi rakastavaisten kyyninen dialogi on herkullista. Katso taaksesi, tyttö (1952) kertoo maailmaa kiertävästä taikuri Bruce Flemishistä, joka sotkeutuu Macaossa oopiumin salakuljetukseen ja kiinalaisten kommunistien vakoiluun. Kirja kulkee rivakasti eteenpäin ja Fleischman on kohtalaisen taitava kehittelemään jännittäviä kohtauksia. Kiinnostavinta kahdessa kirjassa on kuitenkin se, että ne osoittavat vakoilukirjallisuuden seurailevan aikansa trendejä. Tässäkin tarina tavallisesta — tai ainakin melko tavallisesta — kansanmiehestä, joka joutuu rikoksen poluille, muistuttaa enemmän film noiria kuin vaikkapa seuraavan sukupolven James Bondia.
Rikos- ja lännenkirjailijan uransa jälkeen Fleischman siirtyi nuortenkirjallisuuden pariin ja alkoi käyttää nimeä Sid Fleischman. Tällä nimellä hän kirjoittaa edelleen, ja häneltä on suomennettu kolme nuortenromaania, joilla on hauskat nimet Hokkuspokkusperhe (1963), Haamu keskipäivän auringossa (1966) ja Kastanjakulkuri ja suuri veijari (1966). Fleischman on voittanut useita nuortenkirjapalkintoja. Hänen poikansa Paul Fleischman on niin ikään kirjoittanut nuortenkirjoja.
Fleischmanin kirjoista on tehty jonkin verran elokuvia, ja hän on myös työskennellyt käsikirjoittajana. Fleischmanin kirjoissa onkin usein hyvin elokuvallinen tuntu. Tärkein elokuvista, joissa hän on ollut mukana, on Sam Peckinpahin esikoinen Preerian laki (1962), joka perustuu Fleischmanin käsikirjoitukseen. Ennen kuin käsikirjoitus myytiin, Fleischman julkaisi tekstinsä kirjana Yellowleg. Muita Suomessa nähtyjä Fleischman-elokuvia ovat Disney-länkkäri Jämerät kullankaivajat (1967), William Wellmanin ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuva Lafayetten laivue (1958) ja niin ikään Wellmanin ohjaama Kiinan vesillä (1955), jossa John Wayne ja Lauren Bacall pakenevat kiinalaisia kommunisteja. Wellman ja Fleischman tekivät yhteistyötä vielä jälkimmäisen käsikirjoittamassa elokuvassa Hyvästi, ystäväni (1956).
Fleischmanin vakoiluromaaniin Counterspy Express (1954) perustuu halpatuotanto-ohjaaja W. Lee Wilderin Spy in the Sky! (1958). Kiinnostavinta elokuvassa on todennäköisesti se, että kammottavan huonoksi sanottuja scifi- ja kauhufilmejä tehnyt W. Lee Wilder oli Billy Wilderin veli.

Romaanit:
Katso taaksesi, tyttö. Agentti 53. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1973. Alun perin Look Behind You, Lady. Fawcett 1952.
Shanghain liekki. Kultamitalikirja 2. Suom. Seppo Lahti. Mantereen kirja: Helsinki 1955. Toinen laitos: Merkityin kortein. Agentti 49. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1972. Alun perin The Shanghai Flame. Fawcett 1951.

Steve Fisher

 Steve Fisherin (1912—1980) maine kirjailijana on peräisin lähinnä kaksi kertaa filmatusta romaanista I Wake Up Screaming (1941), mutta hänet kannattaa muistaa muistakin ansioistaan. Fisher oli yksi tuotteliaimpia pulp-kirjoittajia ja hänestä tuli yksi Hollywoodin käytetyimpiä skenaristeja. Fisher julkaisi reilusti toistakymmentä romaania ja novelleja sellaisissa lehdissä kuin Black Mask, Clues, Crime Busters, Thrilling Detective ja The Shadow Magazine, johon Fisher kirjoitti täytejuttuja Sheridan Doonesta ja Danny Garrettista. Fisherin ensimmäiset romaanit olivat Spend the Night (salanimellä Grant Lane) ja Satan’s Angel, jotka ilmestyivät 1935. Fisher kirjoitti muutakin ajanvietekirjallisuutta sellaisiin lehtiin kuin Esquire ja Cosmopolitan.
Fisherin romaaneissa ja novelleissa on sentimentaalisuutta ja yksinkertaisuutta, mutta hänen elokuvakäsikirjoituksensa ovat kompleksisempia. Fisherin idea oli mm. Nainen järvessä -elokuvan (1946) subjektiivisen kameran käyttö. Muita tärkeitä Fisherin käsikirjoittamia film noir -elokuvia ovat mm. Edwin L. Marinin Kohtaus sumussa (1945, yhdessä Frank Gruberin kanssa), John Cromwellin Kuumat paikat (1946), Harold Danielsin Roadblock (1951) ja Roger Cormanin Erään gangsterin elämä eli I, Mobster (1958). Dashiell Hammettin luomien Nick ja Nora Charlesin seikkailuista kertovaan elokuvasarjaan Fisher kirjoitti viimeisen eli Edward Buzzellin Pettävän varjon laulun (1947). I Wake Up Screaming -romaanin filmatisointeja ovat H. Bruce Humberstonen Silmukka kiristyy (1941) ja Harry Hornerin Vicki (1953; nähtiin Suomessa samalla nimellä kuin Humberstonen elokuva). Delmer Davesin napakka sukellusvene-elokuva Määränpäänä Tokio (1943) perustuu Fisherin alkuperäistarinaan ja on hänen itsensä käsikirjoittama. Fisher olikin toiminut 1920- ja 1930-luvuilla laivaston palveluksessa ja kirjoitti sodan aikana laivaston julkaisuihin. Fisher työskenteli 1970-luvulla myös televisiolle.
Fisheriltä on suomennettu muutama novelli. ”Vapauden hinnassa” mies pääsee vankilasta ja yrittää saada rahaa voidakseen tavata rakastettunsa. Ainoa vaihtoehto näyttää olevan uusi rikos, jopa murha. Maireata loppuratkaisua lukuun ottamatta novellissa on hyvä toivoton tunnelma.
”Herrasmies ei kurista vaimoaan” -novellissa (1938) havaijilainen yksityisetsivä Kip I. Muldane eli Kim selvittää rikkaan miehen vaimon kuristamisen. Novelli on humoristinen, mutta ei kovin hauska. Jossain määrin parodinenkin se on, esimerkiksi Muldanen sihteerin avuja kuvaillaan liioitellusti. Kip Muldane ei ollut Fisherin tuotannossa ainoa havaijilainen dekkari — eri lehdissä esiintyi vuosina 1935-1937 Fisherin tarinoita Mark Turner -nimisestä poliisikomisariosta. Näistä on suomennettu yksi, ”Elävä ruumis” (1935), jossa Turner selvittää kahta outoa kuolemantapausta. Erikoinen novelli on ollut alun perin täytejuttu ja sen huomaa. (Muita Havaijille sijoittuvia yksityisetsivätarinoita ovat kirjoittaneet mm. William Campbell Gault, John Whiting, Jean Francis Webb ja Don Von Elsner.)
Fisherin suomennetuista tarinoista paras on ”Paljastava sävelmä”, jossa Fisher selvästi kuvailee omia pettymyksiään ja tunteitaan Hollywoodin unelmatehtaassa. Säveltäjä Johnny Connel on hädintuskin vapautettu vaimonsa murhasyytteestä, ja hän palaa studioille huomatakseen, että kukaan ei välitä. Oikea rikollinenkin paljastuu siinä sivussa, mutta se on sivuseikka — tärkeämpää on näyttää, miten Hollywood toimii valjastaessaan keskinkertaiset tekstinsuoltajat palvelukseensa ja tuhotessaan kenties taitavat, mutta sosiaalisilta kyvyiltään rajoittuneet taiteilijat. Jo pelkässä surullisuudessaan novelli nousee esiin Seikkailujen Maailman pulp-melskausten keskeltä.

Rikosnovellit:
Elävä ruumis, Isku 36/1936. Julkaistu ilman kirjoittajan nimeä. Alun perin The Blue Coffin, The Mysterious Wu Fang, marraskuu 1935.
Herrasmies ei kurista vaimoaan, Seikkailujen Maailma 7/1953. Alun perin No Gentleman Strangles His Wife, Black Mask, tammikuu 1938.
Paljastava sävelmä, Seikkailujen Maailma 4—5/1956 (kaksoisnumero).
Vapauden hinta, Seikkailujen Maailma 10/1950.

PS. Joitain Steve Fisherin kirjoja on julkaistu uudestaan, I Wake Up Screaming taisi tulla jo 80-luvulla Black Lizardilta, pulp-juttuihin keskittynyt reprint-kustantamo Ace of Ages on tehnyt kirjoja Fisherin lentojutuista (joita en yllä mainitse ollenkaan). On muistikuva, että Keith Alan Deutschin pyörittämä Black Mask olisi julkaissut jonkin Fisherin romaanin uudestaan, mutta en löydä siitä mainintaa. Ja miten saatoin unohtaa Hard Case Crimen tekemän No House Limitin (jota en tosin ole lukenut)?

Bruno Fischer

Paluu Pulpografian pariin.

Bruno Fischer (1908—1992) oli syntyjään saksalainen, mutta asui melkein koko ikänsä Yhdysvalloissa. Fischer julkaisi ensimmäisen romaaninsa So Much Blood jo 1939, mutta vasta 1944 julkaistu toinen romaani The Hornet’s Nest aloitti Fischerin romaanikirjailijan uran. Välivuosina hän kirjoitti Russell Gray -nimellä juttuja kaikkein villeimpiin pulp-lehtiin (kuten Terror Tales ja Dime Mystery) ja erikoistui mm. kertomuksiin yksityisetsivistä, joilla oli joku fyysinen vamma: he olivat joko kääpiöitä tai yksikätisiä, sokeita tai kuuroja. Gray-nimellä julkaistujen tarinoiden sankareita olivat Calvin Kaye, jolla ei ollut jalkoja, mutta joka oli kehittänyt niin vahvat käsilihakset että pystyi liikkumaan, ja Ben Bryn, jonka jalat olivat halvaantuneet. Fischer jatkoi novellien kirjoittamista vielä 1950-luvulla, jolloin hän julkaisi sellaisissa lehdissä kuin Manhunt ja Mammoth Detective. Fischerin romaanit olivat lähinnä kioskipokkareita, vuodesta 1950 alkaen hänen kirjansa julkaisi pääasiassa Fawcett. Russell Gray -salanimeä Fischer käytti vielä 1950 julkaistessaan romaanin The Lustful Ape.
Fischerillä on myös toisenlainen tausta kirjoittajana: hän oli 1930-luvun puolivälissä USA:n sosialistipuoleen pää-äänenkannattajan Socialist Callin vastaava toimittaja. Fischer sokeutui myöhemmällä iällään, mutta otti silti osaa pulp-tapahtumiin.
Fischerin tunnetuin sankari on yksityisetsivä Ben Helm. Helm ei ole kovin kovaksikeitetty sankari, vaan enemmänkin myhäilevä rikosten selvittäjä. Hän ei myöskään ole kovin keskeinen henkilö kirjoissa. Helmin debyytti oli vuonna 1945 ilmestynyt The Dead Men Grin. Helm esiintyi romaanien lisäksi Dell Mystery Novels Magazinessa. Toinen Fischerin vakio-hahmoista oli Rick Train -niminen sankari, joka esiintyi kahdessa romaanissa, joista toinen oli edellä mainittu The Hornet’s Nest.
Ben Helm seikkailee kirjassa Autio talo (1951). Hän ei ole kirjassa päähenkilö, vaan ainoastaan sivuhenkilö ja esiintyy ensimmäisen kerran vasta puolen välin tienoilla. Aution talon päähenkilö on pikkukaupunkilaisen metallifirman työntekijä, joka huomaa sekaantuneensa autioksi jääneen talon kohtaloihin. Talon asukkaat, päähenkilön nuoruuden ystävä ja tämän vaimo, ovat kadonneet salaperäisesti. Vaimo kuitenkin löytyy kuolleena autiotalosta ja alkaa miehen ja tämän kadonneen rahasalkun etsintä. Helm astuu kuvaan mukaan, kun päähenkilön luullaan palkanneen tämän. Suomennos on ilmeisesti lyhennetty, mikä selittää juonen hyppelehtivyyden, mutta Fischer onnistuu luomaan kohtalaisen kiinnostavan kuvan pikkukaupungin juorujen ja kateuden täyttämästä elämästä. Fischerin pulp-aikojen perinnettä lienee kirjan konnagalleria, jossa on niin naispainijaa kuin typerää gangsterigorillaakin.
Kiinnostavampi on kuitenkin toinen suomennos, Henkensä edestä (1953), jossa Fischer selvästi tekee tiliä oman sosialistisen maailmankatsomuksensa ja ajan kommunisminvastaisuuden kanssa. Juoni on ajalle tyypillisesti epäuskottava: Rikas mies mukiloidaan puistossa ja häneltä viedään sekä rahat että vaatteet ja jätetään tilalle kerjäläisen rääsyt. Saadakseen puhelin- tai taksirahaa mies ajautuu tekemään epäilyttävän palveluksen nuorelle naiselle ja murtautuessaan huoneeseen hakemaan naisen haluaman kirjekuoren hän löytääkin ruumiin. Alkaa takaa-ajo, joka moneen otteeseen muistuttaa Frank Capran suosittua elokuvaa Tapahtuipa eräänä yönä (1933). Mies, joka ei eläissään ole nähnyt nälkää eikä ansainnut rahaa omalla työllään, oppii huomaamaan sekä työnteon arvokkuuden että maailman epäoikeudenmukaisuuden, kun köyhiltä riistetään viimeisetkin rahat. Kommunismi astuu kuvaan mukaan, kun päähenkilö huomaa, että nuoren naisen haluama kirjekuori sisältää kommunistilehtiä, joihin naisen sulhanen, oikeistolainen politikko, on kirjoittanut intomielisiä artikkeleita. Nyt miestä kiristetään nuoruuden hairahduksista. Kiristäjän murha paljastuu kuitenkin lopulta intohimorikokseksi — kovin poliittiseksi ei Socialist Call -lehdenkään entinen päätoimittaja voinut ruveta.
Fischeriltä on suomennettu romaanien lisäksi ainakin yksi novelli. ”Kilpajuoksu perinnöstä” perustuu ideaan sukulaisista, jotka eivät tunne kauan kadoksissa ollutta miestä — hiukan samannäköinen kaveri poimii perinnön haltuunsa. Fischer kirjoittaa lakonisesti, mutta tulos on laimeahko.

Rikosromaanit:
Autio talo. Tiikeri 20. Kotkan Kustannusosakeyhtiö: Helsinki 1958. Alun perin The Paper Circle. Dodd Mead 1951. Julkaistu myös nimellä Stripped for Murder. New American Library 1953.
Henkensä edestä. Tiikeri 16. Kotkan Kustannusosakeyhtiö: Helsinki 1957. Alun perin Run for Your Life. Fawcett 1953.

Novellit:
Kilpajuoksu perinnöstä, Seikkailujen Maailma 7/1951.

G. G. Fickling

G. G. Fickling -salanimen takana olivat Forest Ellison (1925—99) ja Gloria Gautraud Fickling. Edellinen toimi urheilutoimittajana ja jälkimmäinen Look-lehden muotitoimittajana. Ficklingien paikka rikoskirjallisuuden historiassa on taattu, koska he kehittivät yhden ensimmäisistä kovaksikeitetyistä naisetsivistä, Honey Westin.
Ficklingit olivat Richard S. Pratherin henkilökohtaisia tuttavia ja Pratherin vaikutus heidän kirjoissaan onkin huomattava. Honey West -kirjat ovat kuitenkin huonompia kuin Pratherin vastaavat. Ficklingit eivät selvästikään osaa kuljettaa tarinaa vaan takertuvat huonoihin vitseihin (ne ovat huonompia kuin Pratherilla!) ja juoni jää taka-alalle, jolloin kirjoista tulee jankuttavia.
Kiinnostavinta Honey West -kirjoissa on se, että Ficklingien pariskunta ei pysty kirjoittamaan ilman, että minäkertoja West kommentoi lukuisasti esiintyvien naisten ulkonäköä eli he kirjoittavat lajityypin miehisten vaatimusten mukaan. Tämä saa Westin vaikuttamaan usein lesbolta. Bill Pronzini herkutteleekin sillä, miten Honey West pystyy pitämään itsensä erossa miehistä, vaikka hänet kyllä joka kirjassa riisutaan alasti.
Honey Westistä tehtiin tv-sarja 1965—1966 ja sen pilottijakso esitettiin osana Burke’s Law -sarjaa. Batmanin ja James Bondin sekoitukseksi sanotussa sarjassa Honey Westiä esitti Anne Francis, jolla oli käytössään enemmän apuvälineitä kuin kirjoissa, esimerkiksi kyynelkaasukorvakorut ja huulipunamikrofoni. Sarjaa tehtiin vain yhden vuoden ajan. Ficklingien siihenastinen televisioura oli käsittänyt yhden näyttäytymisen Groucho Marxin isännöimässä tv-sarjassa You Bet Your Life. Honey West -elokuvaakin suunniteltiin 1990-luvun lopulla, mutta suunnitelmat kariutuivat.

Rikosromaanit:
Kuoleman silmät. Puuma 65. Suom. Risto Säämänen. Viihdekirjat: Tapiola 1969. Alun perin Kiss for a Killer. Pyramid 1960.
Maailman kaunein murhaaja. Puuma 68. Suom. E. Lehtinen. Viihdekirjat: Tapiola 1969. Alun perin Honey in the Flesh. Pyramid 1959.
Vedenpitävä juttu. Puuma 66. Suom. Risto Säämänen. Viihdekirjat: Tapiola 1969. Alun perin Girl on the Prowl. Pyramid 1959.