Amerikkalaisen pokkaridekkaristin haastattelu muutaman vuoden takaa, joka ilmestyi pienipainoksisessa Pulp-lehdessäni. Liittyy tähän viestiin toisessa blogissa.
Clayton Matthews syntyi liian myöhään
Monen lajityypin luottokirjoittaja
Clayton Matthewsin elämä on ollut tyypillisen amerikkalainen: toimittuaan rautatietyöläisenä, karnevaalin sisäänheittäjänä ja taksikuskina hänestä tuli monen lajityypin pokkari- ja novellikirjoittaja.
”En suoraan sanoen muista, milloin aloin kirjoittaa”, Matthews toteaa.
”Olen kai aina halunnut olla kirjoittaja, mutta kuten useimmat, jouduin tekemään sen eteen kauan töitä. Julkaisin ensimmäisen novellini ’Stone Cold Dead in the Marketplace’ vasta nelikymppisenä.”
Novelli ilmestyi 1958 Mike Shayne Mystery Magazinessa, jossa Matthews julkaisi sittemminkin monia novelleja. Ensimmäisen romaaninsa Matthews julkaisi 1960. A Rage of Desire –nimisen kirjan julkaisi Monarch, joka oli erikoistunut erotiikkaan ja dekkareihin. Matthewsin kirja yhdistää kummatkin lajityypit. Monarch julkaisi kaikkiaan kuusi Matthewsin kirjaa.
”Aloitin urani liian myöhään”, Matthews toteaa. ”Pulp-lehdet olivat jo 50-luvun lopulla kuolleet pois ja jäljellä oli vain kourallinen lehtiä vaikkapa 50-luvun alun tilanteeseen verrattuna.”
Matthews kirjoitti 60-luvulla mm. sellaisiin lehtiin kuin Manhunt, Mike Shayne Mystery Magazine ja Saint Mystery Magazine. Monet näistä lehdistä olivat Leo Margulies –nimisen vaikutusvaltaisen kustantajan ja toimittajan julkaisuja.
”Tietysti voi sanoa, että Marguliesin julkaisemat lehdet, olivat jonkinlaisia pulp-lehtiä, mutta Margulies itse oli sitä mieltä, että ne eivät olleet. Hän hermostui väitteestä jostain syystä, vaikka oli itse todella mukava mies”, Matthews pohdiskelee.
Hiukan myöhemmin Matthews alkoi kirjoittaa Alfred Hitchcock’s Mystery Magazineen ja Ellery Queen’s Mystery Magazineen. Matthewsin kaikki suomennetut novellit ovat juuri Hitchcockin nimeä kantavasta lehdestä, joka päinvastaisista luuloista huolimatta ei ollut ohjaajamestarin itsensä toimittama.
”Hitchcock oli kaikista lehdistä suosikkini”, Matthews sanoo.
Lehdistä ei kuitenkaan ollut paljon iloa aloittelevalle kirjailijalle, koska niitä oli paljon vähemmän kuin vielä 50-luvun alussa. Piti keskittyä pokkareihin.
”Kuusikymmentäluvun alussa originaalipokkarit olivat kaikkein helpointa saalista”, Matthews kertoo.
Kustantajia oli paljon ja monet työnsivät markkinoille kaksikintoista nimikettä kuukaudessa. Kirjoittajille oli siis kysyntää. Monarch-kustantamon lisäksi Matthews julkaisi seksiromaaneja muillakin kustantamoilla.
”Pokkarivillitys sai aikaan ylilyöntejäkin. Jotkut ennustivat kovakantisten kirjojen kuolemaa”, Matthews muistelee. ”He olivat tietysti väärässä, mutta mistä sen silloin olisi tiennyt? Nyt kovakantiset ovat vain entistä kalliimpia eikä alkuperäispokkareita juuri ilmesty.”
Kirjoitettuaan rikosnovelleja ja seksiromaaneja kymmenen vuotta Matthews sai lopulta rikosromaaninkin kustantajalle. Pieni, mutta kiinnostavia kirjoja tehnyt Sherbourne julkaisi 1969 Matthewsin romaanin Dive into Death, joka on myös suomennettu nimellä Houkutteleva saalis (Manhattan-sarja 91). Se on John D. MacDonaldin Travis McGee -kirjoja muistuttava kertomus miehestä, joka elää vapaata elämää veneessään ja joka joutuu avustamaan epämääräistä sakkia aarteen etsinnässä.
Samana vuonna Matthewsilta ilmestyi myös novellikokoelma Hagar’s Castle. Matthews kertoo, että rikoskirjailijana häneen vaikuttivat Raymond Chandler ja John D. MacDonald. ”Eniten olen kuitenkin saanut vaikutteita Donald Hamiltonilta, varsinkin hänen länkkäreistään”, Matthews sanoo.
Myöhemmin 70-luvulla Matthews kirjoitti muutaman rikosromaanin, mutta enemmät yksin tehdyt kirjat väistyivät yhteistyön tieltä. Matthews avioitui vaimonsa Patrician kanssa 1971. Patricia oli nimellä Patty Brisco julkaissut kirjoja ja novelleja jo 60-luvulla, ja tuore pariskunta alkoi kirjoittaa kirjoja yhdessä. Tälläkin hetkellä he kirjoittavat kirjat yhdessä – monet pelkästään Patricia Matthewsin nimellä julkaistut kirjat ovat pariskunnan yhdessä tekemiä.
”Tämä ei ole yleisesti tiedossa”, Clayton Matthews toteaa. ”Kustantaja oli sitä mieltä, että romantiikka ei myy, jos kirjan kannessa on miehen nimi. Ehkä he olivat oikeassa.”
Patricia Matthewsin nimi ainakin on myynyt. Häntä on kutsuttu alansa – historiallinen romantiikka – kuningattareksi.
Seuraavalla vuosikymmenellä Clayton Matthews kokeili länkkäreitä. Hän julkaisi neljä lännenromaania, mutta toteaa, että lajityyppi kyllästyttää häntä nykyään. ”Kaikki uudet länkkärit, joita olen lukenut, ovat olleet tylsiä”, kuuluu tuomio.
”Suosikkini omista kirjoistani on mainstream-romaani The Power Seekers, jonka Pinnacle julkaisi 1978”, Matthews toteaa. ”Rakastan edelleen eniten dekkareita ja haluaisin kirjoittaa niitä enemmän, mutta tällaiselle ns. mid-list –kirjailijalle ei oikein ole markkinoita sillä alalla”, kirjailija lopettaa.
lauantaina, syyskuuta 20, 2008
tiistaina, syyskuuta 16, 2008
Norman A. Daniels
Norman Daniels vaikutti minusta kiinnostavalta alun perin. Löysin häneltä pulp-lehtinovelleja, hän oli kirjoittanut monta sataa kirjaa, ja häneltä oli käännetty useita kirjoja. Mutta jälkikäteen ajatellen kirjoitin hänestä liian pitkän hakusanan. Ei hän ole ihan näin merkittävä, ainakaan suomalaisesta näkökulmasta. Danielsin vanhoja pulp-novelleja on julkaistu uusiksi vain muutamia, vaikka niitä on lukuisia ja osa ilmestyi jopa Black Maskissa! Kuvat, jotka kaivoin netistä, liittyvät kirjoihin, joita en tässä mainitse - Raise the Devil! (Falcon 1952; upea kansi!) on noir-henkinen dekkari, joka ilmestyi salanimellä, ja Startling Stories scifi-pulp-lehti, johon Daniels näyttää kirjoittaneen ainakin yhden tarinan. Huomaa myös löytyneet synnyin- ja kuolinvuodet.Lopussa menevät hiukan henkilöt sekaisin. Ilmeisesti Norman Daniels on ruvennut kirjoittamaan vaimonsa kanssa yhteistyössä ja he ovat käyttäneet vaimon nimeä yhteisenä taiteilijanimenä. Käsittääkseni kummatkin suomennetut Dorothy Danielsit ovat hänen kirjoittamiaan, eivät Norman Danielsin.
Norman A. Danielsin eli Norman Danbergin (1906-1995) ura on ollut mittava: hän aloitti jo 1930-luvun alussa ja jatkoi uraansa vielä pitkälle 1980-luvulle. Tässä hän onnistui olemalla ilmeisen taitava opportunisti: kun jokin lajityyppi lakkasi myymästä, Daniels hylkäsi sen. Daniels oli maanisen tuottelias ja julkaisi eri supersankareista kertovia novelleja sadoittain.
Danielsin sankarihahmoista kuuluisin lienee The Phantom Detective, joka esiintyi noin neljässäkymmenessä novellissa. The Phantom Detective tunnetaan suomeksi nimellä Naamiomies - hän on upporikas poikamies Richard Curtis Van Loan, joka ryhtyy rikollisjahtiin kyllästyessään joutilaaseen elämäänsä. Hahmon kehitti alun perin D. L. Champion, ja novelleja julkaistiin vartavasten vuonna 1933 perustetussa The Phantom Detective -lehdessä. Lehteä ilmestyi kaikkiaan 159 numeroa, viimeinen 1953. Muun muassa W. T. Ballardin ja Robert Sidney Bowenin sanotaan kirjoittaneen Naamiomies-tarinoita. Phantom Detective esiintyi sarjakuvassa Thrilling Comics -lehdessä vuosina 1946—49. Naamiomies-tarinoita ilmestyi (laittomina) uusintapainoksina vuosina 1965—66 yhteensä 22.
Naamiomiestä julkaistiin suomeksi 1960-luvun loppupuolella omana lehtenään. Niitä ilmestyi kaikkiaan kahdeksan ja yhden niistä, Sirkusmurhat (1943), on Daniels kirjoittanut. Monien Naamiomiesten kirjoittajia ei tiedetä varmasti, tieto Danielsin osuudesta on kuitenkin kohtalaisen luotettava ja perustuu hänen omaan ilmoitukseensa. Daniels kirjoitti The Phantom Detectiveen vähintään 30 osaa, myös vuonna 1953 ilmestyneen viimeisen numeron eli tarinan Murder’s Agent.
Nyt luettuna Naamiomiehet ovat huvittavia, osittain jopa viihdyttäviä. Sirkusmurhissa Naamiomies selvittää kiertävässä sirkuksessa tapahtuvan murhasarjan, jonka juuret ovat menneisyydessä tapahtuneessa rikoksessa. Jännittävässä kohtauksessa Naamiomies joutuu samaan häkkiin hurjan tappajagepardin kanssa. Hauskaa kirjassa on se, että Naamiomies on juuri ennen tarinan alkua opetellut vatsastapuhujaksi — niinpä hän soluttautuu sirkukseen tuon taidon taitajana.
Danielsin muista supersankareista mm. Jerry Wade esiintyy 30:ssa ja Crimson Mask 20 novellissa. Daniels julkaisi 1940-luvun lopulla Black Maskissa muutaman novellin, joiden päähenkilönä on entinen vanki ja entinen yksityisetsivä Rick Trent. Hän kirjoitti myös Black Batista, jolle uhrattiin 1930-luvulla oma lehti; näitä seikkailuja Daniels julkaisi nimellä G. Wayman Jones.Daniels kirjoitti kaiken tämän lisäksi myös Nick Carter -kuunnelmia ja televisioon jaksoja mm. Ben Caseyyn, Me kostajiin, Alfred Hitchcock esittää -sarjaan sekä Tohtori Kildareen. Kildare-romaaneja hän julkaisi kaksi, jotka on molemmat suomennettu. Ne mainitaan Simo Sjöblomin dekkaribibliografiassa, vaikka niistä kummassakaan ei ole rikosjuonta. Tohtori Kildaren suuressa hetkessä (1964) Blairin piirikunnan sairaalan aloitteleva lääkäri Kildare estää kahta ihmistä, senaattoria ja taiteilijan tytärtä, tekemästä itsemurhia. Tohtori Kildaren romanssissa (1964) sivutaan jonkinlaista mysteeriä, kun aloitteleva sairaanhoitaja selvästikin osaa enemmän kuin mitä hänen koulutuksensa perusteella tulisi osata. Kildare-tarinat eivät ole kirjoina kovin kiinnostavia, alkuperäistä sarjaa katsoneille niissä saattaa olla nostalgiaa.
Daniels siirtyi monien muiden tavoin 1960-luvulla kovaotteisen vakoojafiktion pariin. Hänen vakiosankarinsa oli John Keith, kuvitteellisen American Policy Executiven agentti. APE on huippusalainen järjestö ja sen agenttien pitää toimia ilman yhteyttä toisiin agentteihin ja järjestön johtoon. Daniels kirjoitti yhteensä kahdeksan John Keith -romaania, vuoden 1964 kirjasta The Hunt Club vuoden 1971 Operation S-L -kirjaan. John Keith -kirjoista on suomennettu kaksi.
Tehtävä ’N’ (1969) on yllättävänkin toimiva vakoiluromaani. Keith saalistaa Libanoniin uusnatsien salaiseen päämajaan paennutta tohtori Mengeleä. Mukana on eksotiikkaa, erotiikkaa, väkivaltaa, romantiikkaa ja hitunen huumoria. Kliimaksi — tohtori Mengelen kuolema — on kuvattu oudosti hiukan ohimennen. Naisiin minäkertoja John Keith suhtautuu joko halveksuvasti tai holhoavasti. Kirjassa ei ole sosialistisiin maihin suuntautuvaa vihaa ja vainoharhaisuutta, mutta sitä tarjoilee runsain mitoin toinen John Keith -romaani, Operaatio T (1967). Kirja, jonka suomalaisen laitoksen kansi viittaa omituisesti sotakirjaan, on Tehtävä ’N’:ää huonompi. Kerronta on puisevampaa, ja Keith saa sekoilla liian kauan nuoren pop-laulajattaren kanssa. Ympäristö — Australian aavikot — on kuitenkin omaperäinen, enkä itse muista lukeneeni toista vakoilukirjaa, jossa aboriginaalit olisivat näin merkittävässä osassa.
Danielsilta on suomennettu lisäksi pari novellia. ”Hiililaiva Monte Carlo” on lyhyt ja kompakti kertomus laivasta, jota käytetään uhkapelisalina ja jonka meripartioston luutnantti Coyle paljastaa. Ellery Queenin jännityslukemistoon kirjoitettu novelli ”Isä Keoughin päätös” (1962) on sitten aivan jotain muuta: siinä otsikon katolinen pappi joutuu päättämään, yrittääkö hän suostutella kuvernööriä armahtamaan taposta sähkötuoliin tuomitun miehen. Pulp-ekspertin kirjoittamaksi novelli on oudon moralistinen ja siitä tehtävän elokuvan pääosaan voisi helposti kuvitella Spencer Tracyn. Verrattuna aiempaan novelliin ”Isä Keoughin päätös” on vakava ja ongelmakeskeinen ja ”Hiililaiva Monte Carlo” yksinkertainen, mutta toimiva. Näitä parempi on ”Laura koettaa onneaan”, jossa mies kutsuu toisen miehen luokseen ja hämmästyttää tätä epäilemällä toistuvasti kaapista löytyviä ruokia ja juomia. Paljastuu, että miehen vaimoa on epäilty entisen miehensä myrkyttämisestä. Lopussa on ironinen käänne.
Daniels hylkäsi rikoskirjallisuuden 1980-luvulla ja alkoi julkaista pitkäaikaisen vaimonsa Dorothy Danielsin nimellä historiallisia romaaneja ja naisten gotiikkaa. Dorothy Danielsilta on häneltäkin suomennettu pari kirjaa, joista toinen, Öinen vierailu (1970), on julkaistu lyhytikäisessä Silmä-sarjassa. Naisille tarkoitettua gotiikkaa edustaa Vanhan kappelin kummitukset (1972), joka saattaa olla osaksi Norman Danielsin kirjoittama. Monet pariskunnan kirjoista ovatkin ilmeisesti usein syntyneet yhteistyönä. Norman Danielsin päätös siirtyä kirjoittamaan naisyleisölle heijastaa hyvin sitä, miten kioskikirjallisuuden yleisö on muuttunut.
Rikosromaanit:
Operaatio T. Ässä 16. Suom. Tapio Hiisivaara. Valpas-Mainos: Alavus 1969. Alun perin Operation T. Pyramid 1965.
Tehtävä ’N’. Puuma 72. Suom. Liisa Ranta. Viihdekirjat: Tapiola 1970. Alun perin Operation ”N”. Pyramid 1965.
Nimellä Robert Wallace:
Sirkusmurhat. Naamiomies 8. Suom. H. Orava. Viihdekirjat: Tapiola 1967. Alun perin Murder Under the Big Top. Alun perin The Phantom Detective, joulukuu 1943. Taskukirjalaitos: Regency 1965.
Romanttiset romaanit:
Tohtori Kildaren romanssi. Broadway 7/1965. Suom. Viljo Ensio Kukkonen. Valpas-Mainos: Alavus 1965. Alun perin Dr. Kildare’s Secret Romance. Lancer 1963.
Tohtori Kildaren suuri hetki. Broadway 2/1964. Suom. Viljo Ensio Kukkonen. Valpas-Mainos: Alavus 1964. Alun perin Dr. Kildare’s Finest Hour. Lancer 1963.
Novellit:
Hiililaiva ”Monte Carlo”, Seikkailujen Maailma 1/1949.
Isä Keoughin päätös, Ellery Queenin jännityslukemisto 3/1963. Alun perin Father Keough’s Decision, Ellery Queen’s Mystery Magazine, marraskuu 1962.
Laura koettaa onneaan, Seikkailujen Maailma 5/1958.
Silmät suljettuina, Jännityslukemisto — Seikkailukertomuksia 35/1961. Alun perin With His Eyes Shut, Mystery Digest, maaliskuu 1959.
tiistaina, syyskuuta 09, 2008
Runoilija Juho Mäkelä
Rihmaston kirjallisuuskeskustelua varten tallennan tänne Unohdetut kirjailijat I -teoksessani (2007) ilmestyneen esseen Juho Mäkelästä.
Juho Mäkelä
1913-1993, synt. Porissa, työskenteli sanomalehtimiehenä mm. Satakunnan Työssä, ja Porin kaupungin raittiussihteerinä, SKDL:n kansanedustaja 1945-1948
Juho Mäkelä on erikoislaatuinen tarina sodanjälkeisen runouden seassa. Kansanedustajana ja vasemmistolaisten lehtien toimittajana toiminut Mäkelä aloitti kirjailijan uransa perinteisellä työväenluokkaisella mitallisella runoudella, sitten hänet torjuttiin liian modernina hyvinkin voimakkaasti, mutta lopulta hänestä tuntui jättävän aika ja hän vetäytyi syrjään.
Juho Mäkelän esikoisteos oli Voittoisa demokratia (1945), vaikka monet arvostelijat olivatkin jälkeenpäin sitä mieltä, että se ei ansaitsisi tulla kutsutuksi esikoiseksi. Kirja on pieni, sivusta nidottu vihkonen, joten se ei ymmärrettävästi herättänyt huomiota. Suosiota sillä on voinut olla, sillä runot oli kirjan alaotsikon mukaisesti tarkoitettu lausuttaviksi - SKDL:n ja eri työväenyhdistysten tilaisuuksissa Mäkelä on voinut olla hyvinkin pidetty runoilija.
Kokoelman runot ovat usein kritiikittömiä Stalinin ja Neuvostoliiton ylistyksiä. Kokoelma alkaa: "Saa juhlaväristyksen veri ruumiin / kun nimen Stalin korva tajuaa". Vankilakuvauksia kirjassa on joitain - Mäkelä oli muiden vasemmistolaisten tavoin jatkosodan aikana vankilassa.
Mitankäyttäjänä Mäkelä on vähintään kohtalainen, mutta tulokset ovat useimmiten tuskallisen koomisia, kuten kalevalaisessa runossa "Hyvästi kirottu tyrmä!":
Kuului käsky Moskovasta,
sana idän ilman alta:
"Portit vaino-vankiloiden
Suomenmaassa aukaiskaatte
rauhan miesten, naisten tulla,
joutuin joutua vapaiksi,
jotta sopu soma, kaunis
kansoillemme rakentuisi
ynnä hyvä ihmis-aate,
aate vankan työläisvallan,
leivän, työn ja rauhan turvais'!"
Sinänsä kalevalalaisen mitan käyttäminen oli vanhemmassa työväenrunoudessa ollut melko tavallistakin – aiemmin sitä olivat käyttäneet muun muassa J.H. Erkko, Aku Päiviö ja Lauri Soini. Kalevalaa pidettiin myös työväenluokan ominaisuutena, kuten toteaa Yrjö Varpio tutkimuksessaan 1987. Mäkelän kirjoittaessa oman kalevalaisen työväenrunonsa aika oli kuitenkin ajanut idean ohi.
Kaisu-Mirjami Rydberg arvosteli Vapaassa Sanassa Mäkelän seuraavaa kokoelmaa, Ihmislaivaa (1946), ja sivusi myös Voittoisaa demokratiaa. Rydberg kirjoitti, että Voittoisan demokratian "runot olivat sellaisia... miten nyt sanoisi... vanhemman työväenrunouden tapaisia." Rydberg ehdotti kirjoituksessaan, että työväenliike hyötyisi enemmän modernista, vapaamittaisesta runoudesta. Kansankulttuurin kirjallinen johtaja Raoul Palmgren vihjaakin antaneensa Mäkelän ymmärtää, että Voittoisan demokratian kaltaista runoutta ei kannattaisi enää kirjoittaa. On vaikea sanoa, mitä todella tapahtui - ohjasiko Palmgren konkreettisesti Mäkelän modernin runouden suuntaan, niin kuin Otto Ville Kuusinen aiemmin Elmer Diktoniuksen? Vai tutustuiko Mäkelä omaehtoisesti joihinkin modernisteihin? Ja keihin? Kysymykset jäävät auki, mutta selvien esikuvien osoittaminen Mäkelän modernille runotuotannolle on vaikeaa.
Mäkelä siirtyi joka tapauksessa seuraavassa kokoelmassa ehdottomaan modernismiin eikä häntä ymmärretty enää senkään vertaa, lukuun ottamatta joitakin vasemmistolaisia kollegoja. Seuraksena oli selvästikin monivuotinen turhautuminen.
Kaisu-Mirjami Rydberg, itsekin runoilija salanimellä Karin Alm, oli harvoja ymmärtäjiä. Hän näki Ihmislaivassa mahdollisuudet, joiden avulla vasemmistolainen runous voisi uudistua. Rydbergin mukaan vasemmistolainen runous oli jo "syntyessään (...) kaavoittunutta" ja fraseologista. Koska työväenrunoudessa on "taipumusta kirjoittaa omien aikaisempien runojensa tapaan", sitä "vaanii samantapaisesta ideologiasta lähtöisin olevien aiheiden ja kuvien yhteispääoma". Mäkelää Rydberg pitää uudenlaisena vasemmistolaisena runoilijana, joka ei turvaudu tähän "yhteispääomaan".
Mäkelän runot eroavatkin tyypillisestä yhteiskunnallisia epäkohtia osoittelevasta vasemmistolaisesta runoudesta. Mäkelä ei aina tunnu edes viittaavan epäkohtien olemassaoloon. Hän lähestyy aihetta monasti fantasian kautta. Rydberg pitää runoa "Kuu" yhtenä parhaista kokoelman runoista. Se onkin erinomainen esimerkki Mäkelän runoudesta:
Kuu kieppuu
ihmismetsän päällä.
Pois karkaa toisten luota
toisten luo
ja katsoo kuin he nai ja nukkuu.
Nauraa.
Se ikityhmä on tuo kuu
tai viisas.
Se on samaa.
Tää taivaan naama
epäoikeata näkee
ja väliin soikeaksi vaihtuu;
taas joskus toinen poski yksin hymyy.
Itke ei.
Naura vain!
Se lääke piruille.
Mäkelä yhdistää tässä ja monissa muissa kokoelman runoissa puheenomaisuutta, naiivilta vaikuttavaa fantasiaa sekä vapaata, melkein rytmitöntä mittaa (joka tosin monissa runoissa on hiukan horjahteleva tai kireä).
Jotkut runot ovat vielä selvemmin karun proosallisia, kuten "Pentti Syrjälä": "Pentti Syrjälä oli ollut hyvin laiha. / Kasvot olivat hänellä terävät / ja korkeat luut nousivat esiin / ja silmät olivat syvällä, / tummat, palavat silmät."
Toisinaan runoissa on yllättävää sanontaa ja tiivistämistä, joskus lukijan ymmärryksen kustannuksella, kuten runossa "Teatterinauru": "Iloinen farssi. / Nauravat pilaa. / Tuli! / - Palavat parrat // Tosi näkyy."
Kokoelman nimirunossa taas on groteskiutta ja hyytävää kuvausta ihmiskunnan pahuudesta, joka maailmansodan jälkeen on varmasti vaikuttanut väistämättömältä.
Rydbergin arvio oli yllättävän myönteinen yleisessä ilmastossa. Ajan arvovaltainen runokriitikko ja suomentaja Kauko Kare kiittelee Mäkelää "aforistisesta ajatustenterävyydestä", mutta on sitä mieltä, että Ihmislaivasta puuttuu runous. Kare kysyy: "[M]iksi Mäkelä ja moni muu proletaarikirjailija ryhtyy runontekoon, kun heiltä kuitenkin puuttuu varsinainen lyyrikon verenkäynti?" Kare sanoo, että jonkun Södergranin tai Katri Valan erottaa Mäkelästä ja muista vastaavista, että heidän mitaton runoutensa on rytmikästä ja siinä on poljentoa. Kare on tyly: "[R]unoilijaksi ei tulla sillä, että käytetään vapaata mittaa väärin. (...) Se, että vapaamittainen runous rehenteleikse kuin rikkaruoho mitä eriskummallisimmissa muodoissa ja epälukuisin senttimetrillisin vaihteluin äärimmäisvasemmistolaisten lehtien palstoilla ja runoteoksissa, johtuu pohjimmaltaan siitä, että ei osata eikä haluta käyttää parempia keinoja sanottavan ilmaisemiseksi. Enimmältä kai ei osata ja lopuissa tapauksissa ei tahdota osata. Vapaa runomitta on näille yhteiskunnan kumoojille kuin pakkomielle."
Kare vaivoin peittelee yhteiskunnallisen närkästyneisyytensä, joka sittemmin puhkesi Tähän on tultu -teoksessa kukkaansa.
Jossain määrin Kare on oikeassa: Mäkelä ei aina ole vapaan mitan käyttäjänä kovin hyvä. Hänen säkeenylityksensä ovat joskus hankalia ja hän turvautuu vanhahtaviin sanamuotoihin, jotka ovat selvästi perua mitallisen runouden kummallisuuksista, kuten runossa "Muutos": "Kauheudet ilman alta kaikki, / povest' vanhan maan ja ihmisien / ankarina kasauneet syömään."
Mäkelä oli kuitenkin tietoisesti mitattoman runouden puolestapuhuja. Hän julkaisi Demokraattisen kansan kalenterissa vuonna 1948 artikkelin "Onko vapaamittainen runous epäonnistunutta muototeeskentelyä?" Lyhyessä kirjoituksessa Mäkelä toteaa: "Useilla ihmisillä on sellainen käsitys, että runon, ollakseen oikea runo, on ehdottomasti oltava loppusointuihin sidottu."
Artikkeli on selvästi vastaus Ihmislaivaan kohdistettuun kritiikkiin ja henkilökohtainen kommentti monille Mäkelän kokoelmaan penseästi suhtautuneille arvostelijoille ja eritoten vasemmistolle, jonka olisi tullut ymmärtää, että työväestö ei tarvitse perinteistä, mitallista runoutta. Mäkelä kirjoittaakin: "Kapitalismin myöhäisvaihe eroaa sen alkumuodoista enemmän kuin usein edellytetään. Yleinen elämänrytmi on tullut äärimmäisen kiihkeäksi, kehitys kulkee eteenpäin nopeasti, vanhat arvot kadottavat merkityksensä (...) ja uudet käsitykset ja aatteet perustuvat suurten ihmisjoukkojen liikuntoihin. Yksilö ja joukko tuntee uusia henkisiä ja aineellisia tarpeita. Uuden on astuttava esiin kirjallisuudessa ja taiteessa. Sellaista uutta on ollut ekspressionismi ja surrealismi, ja sellaista on myös sosialistinen realismi." Mäkelän mukaan mitallinen runous kahlitsee, koska "sitä käytettäessä mitta usein muodostuu suuremmaksi tarkoitukseksi kuin esitettävä asia tai ilmiö". Työväenrunouden pitää kertoa todellisista asioista, tuntuu Mäkelä sanovan, ja siksi sen tulee luopua mittojen käytöstä. (Tämän valossa on täysin mahdollista, että yllä siteerattu kohta Mäkelän runosta onkin mitallisen runouden parodiaa.)
Mäkelän seuraava runokokoelma ilmestyi vuonna 1947. Levottomuus on hyvin pitkälle viety kokeilu ja sellaisenaan varmasti yksi modernistisimpia runokirjoja, joita Suomessa oli ylipäätään ilmestynyt. Jos Mäkelä olisi johdonmukaisesti jatkanut linjallaan, hänestä olisi voinut tulla suomalaisen runouden johtavia uudistajia. Näin ei kuitenkaan käynyt ja osasyy tähän oli varmasti kokoelmaa kohdannut penseys.
"Omien" lehti, Työväen Sivistysliiton julkaisema Työläisopiskelija iski näin pahasti: "[O]nko tämä runoutta, sanan täydellisimmässä merkityksessä? Emme tahtoisi olla kerettiläinen ja kieltää sitä ja kuitenkin tuo eräs, mutta, kohoaa niin väistämättömästi mieleen, että sitä ei saa pois ennen kuin on ottanut siihen oman asenteensa. Meidän asenteemme on kielteinen. Mäkelä ei luo runoa sillä tavalla kuin olisi toivottavaa, ehkäpä hyväksyttävääkin (...). [O]ikukkaan ja mielivaltaisen säerakentelunsa vuoksi [kokoelmaa] on sittenkin pidettävä eräänlaisena kuriositeettina (...)."
Suomentaja ja itsekin runoja yritellyt (mutta ilman omaa kokoelmaa jäänyt) Aarno Peromies pisteli ilman aiettakaan ymmärtää: hänen mukaansa Levottomuus on totinen, "mutta avuttoman yrityksen asteelle" jäänyt. Peromies vihjaa, että kirja olisi pitänyt jättää painamatta. "Jännittävää on nähdä, millaisten dinosaurusten kimppuun tämä lyyrikkojemme Don Quijote ensi kerralla kannustaa kaitaluisen Rosinantensa", Peromies lopettaa.
Mikä Levottomuudessa sitten herätti vastustusta? Se on yhtenäinen runoelma, jonka pyrkimys on kuvata maailman syntyä ja sen kehityskulkua. Mäkelä pyrkii jonkinlaiseen mystissävyiseen uskonnollisuuteen, mutta kuljettaa mukana myös yhteiskuntakriittisiä aineksia.
Levottomuus alkaa: "Alussa oli Suru. // Tummana, / vapaana se liikkui / ikuisen loputtomuuden syvyyttä." Mäkelän näkemyksen mukaan suru on maailman liikkelle paneva voima ja eräänlainen panteistinen jumala. Lopulta maailmaan tulee ihminen: "Vedessä oli alkuperäinen Surun varjo. / Ihminen tuli vedestä. / Ihminen tuli surusta. / Ihminen oli alkuperäisen Surun varjo."
Nämä ovat huomattavan lyyrisiä esimerkkejä kirjasta, jossa on tällainenkin runo:
Autot. Lentokoneet ja junat.
Radio. Posti. Sähkö. Lennätin.
Traktorit. Kylvökoneet. Viljanlajittelijat.
Maan ehtymättömät aarteet.
Kaivokset. Tehtaat.
Tiede. Taide. Kirjallisuus. Musiikki.
Kai Laitinen, joka monista arvostelijoista oli myötämielisimpiä, sanoo tämän runon kohdalla, että monet Mäkelän runoista "joutuvat maaseutulehtien pakinoitsijain hampaisiin". Levottomuuden luonnehtiminen sen yksittäisten runojen perusteella tekisi kirjalle kuitenkin vääryyttä. Ensinnäkään ne eivät ole yksittäisiä runoja temaattisesti, toiseksi Mäkelän käyttämä skaala on hyvin laaja. Ylläolevan kaltaisten listaavien ja toisteisten runojen lisäksi Mäkelä kirjoittaa myös lyyrisiä tuokiopaloja:
Kuoleman
ui vene rantaan. Vedessä
sairas airo parahtaa.
Eläin huutaa.
Harmaat kaislat ilmaan uppoaa.
Joskus näitä tuokiopaloja ja niiden yhteyttä toisiin runoihin on vaikea ymmärtää:
Junat liukuivat kevyesti ja hyvin,
ja tyhjillä penkeillä
ei matkustanut ketään.
Levottomuutta on vaikea luonnehtia. Minkä tahansa yksittäisen runopätkän siteeraaminen tuntuisi johtavan toisen runon siteeraamiseen - ja näin niin kauan, että kokoelma on siteerattu kokonaisuudessaan. Yksi luonteenomaisimpia runoja näyttää luonnon voimat täydessä tehossaan:
Valtamerien vedet kannattelivat laivaa.
Hyvä oli valtamerien veden
ihmeellinen taito.
"Maailma ei ole ruma!" on läpi runoelman toistuva huuto. Levottomuus vaikuttaa paikoitellen synkältä ja ahdistuneeltakin runoelmalta, mutta sen sävy on lopulta tyypillisen vasemmistolainen: tulevaisuuteen luottava. Ihminen voittaa, vaikka siltä ei näyttäisikään.
Elvi Sinervo arvosteli Levottomuuden Vapaaseen Sanaan vuoden 1947 lopussa. Melkein ainoana varauksettoman myönteisesti kokoelmaan suhtautuneena Sinervo ilmoittaa olevansa haltioissaan: "Allekirjoittaneelle Levottomuus on ollut syyskauden teoksista se, joka tuotti ehdottomimman, kirkkaimman ja voimakkaimman elämksen." Sinervo kiistää Mäkelään kohdistuneen kritiikin yleisen väitteen: runoelman muotoa ja ajatusta vallitseva rytmillinen lainmukaisuus tekee arvostelijoiden epäilemän tekstin runoksi. Sinervon mukaan Levottomuudessa "julistus ja muoto [ovat] erottamattomat". Sinervo pitää Mäkelää "puhtaimpana modernistina, mitä meillä on" ja toteaa, että tämä ei ole mikään vallankumouksellinen kokeilija, vaan hän toteuttaa omia lakejaan.
Sinervo esittää kirjoituksensa lopussa sen, mikä Mäkelän kaltaista runoilijaa eniten pelottaa: ymmärtämättä jääminen. Näin todella kävi. Ilmeisesti julkisesta palautteesta masentuneena Mäkelä julkaisi seuraavan, ja viimeisen, runokokoelmansa vasta vuonna 1966.
Häviäminen ilmestyi suomalaisen 60-luvun runouden käydessä kovimpia kierroksiaan. Uusia lupaavia runoilijoita ilmaantui jatkuvasti, Mäkelän aikalaiset, sellaiset kuin Lassi Nummi ja Eeva-Liisa Manner, olivat jo vakiinnuttaneet itsensä ja tyylinsä, ja yleinen ilme oli suuntautumassa kohti pirstaloitunutta näkemystä yhteiskunnasta, kollaasitekniikan, pop-taiteen ja populaarikulttuurin noustessa runoutta määrittäviksi tekijöiksi. Tässä ilmastossa Mäkelä vaikuttaa ajastaan jääneeltä. Häviäminen oli vanhanaikainen kirja ilmestyessään vuonna 1966.
Mutta Häviäminen on myös riipaiseva kirja. Mäkelä lopetti kirjan ilmestymisen aikoihin kaikki yhteiskunnalliset toimensa muun muassa kansanedustajana. Kokoelma alkaa:
Nuorena oli totuus niin helppo löytää
että sitä saattoi vaikka juoda
lämpimänä päivänä.
Enää on ohkainen
arpien ja avoimien haavojen täyttämä reuna
jälellä totuudesta.
Ei ole kovin vaikeaa päätellä, että Mäkelä oli Häviämisen aikaan kyllästynyt politiikkaan, vasemmistolaiseen dogmaattisuuteen ja ihanteiden riittämättömyyteen ja siihen, että ne eivät koskaan toteudu. Kirjan pitkähkössä nimirunossa Mäkelä kirjoittaa muun muassa näin:
Sodat tulivat,
murha julistettiin Jumalan nimeen lailliseksi.
Sodat lakkasivat,
itsekkyys ja väkivalta
vain kääriytyivät uusiin vaippoihin.
Kun oli kulunut kaksikymmentä vuotta sodasta
huomasimme että ihanteet
olivat ensin kadottaneet kirkkautensa
ja sitten hävinneet.
Häviämisestä kirjoitettiin hyvin vähän. Kulttuurilehdet eivät tarttuneet siihen, vasemmistolainen lehdistö Kansan Uutisia ja Suomen Sosialidemokraattia lukuun ottamatta vaikeni siitä. Oliko tunnetun vasemmistolaisen ajattelijan julkinen luopuminen aatteesta ja ihanteista liian kova pala?
Suomen Sosialidemokraatin Mika Suvioja oli hyökkäävän kriittinen. Hänen mukaansa "Mäkelä kirjoittaa ja ajattelee sovinnaisesti; kehnoimmillaan hänen runonsa lepertelevät." Suvioja ei hyväksy Mäkelän poliittisia ratkaisuja: "[P]uolikristillinen alistuminen tuntuu helpolta ja väljähtäneeltä ratkaisulta, asenteelta, joka ei riitä elämään. [Mäkelän runoissa] jopa työntekijänaisetkin ovat ainoastaan surullisia, 'kuin iltatuuli', missään ei ole pontta, ei voimaa, ei sävyjä." Suvioja ei tarkastele Mäkelän luopumista poliittisena kannanottona, vaan ainoastaan tyypillisenä taiteilijan resignaationa.
Kansan Uutisten Niilo Johansson suhtautui Häviämiseen positiivisemmin, mutta vahvoin varauksin. Johanssonin mukaan Mäkelän runot muistuttavat "vanhaa sanomalehden tekstiä", jota nykyajan lehdissä käytetään todistamaan nykyisen ajattelun ja kielen kehittyneisyys. Mäkelän runot ovat kauempana modernismista kuin 40-lukulla, jolloin Mäkelän aiemmat kirjat olivat ilmestyneet, sanoo Johansson. Politiikkaakin Johansson sivuaa: "Olkoon, että Mäkelän runot ovat staattisuudestaan huolimatta kainon punertavia, mutta toisaalta niiden itsekäs subjektivismi hipelöi porvarillisuudessaan onnellisen Suomi-neidon kermanvalkoista polvea." Kriteerit, joilla Mäkelän viimeinen runokokoelma arvosteluissa hylättiin, vaikuttavatkin osittain samoilta kuin ne, joita Neuvostoliitossa käytettiin edistyksellisten taiteilijoiden kohdalla: formalismi ja poliittinen yksilöllisyys, jopa subjektiivisuus. Johansson ilmoittaa, että hän ei voi olla samaa mieltä Mäkelän kanssa: "Häviämiseen ei pidä alistua. Maailma muuttuu!"
Mielenkiintoista on, että porvarillisella puolella ilmestyi yksi ainoita kokoelmaan lämpimästi suhtautuneita arvioita. Arto Kytöhonka, tuolloin aloitteleva runoilija, arvosteli kirjan Uuteen Suomeen. Hän piti Mäkelän runoja "kiteyttävinä lauseina, joita pitkän työn jälkeen herää tavallisen ihmisen mielessä". Kytöhongan mukaan Mäkelä tarkkailee kuluneiden sanontojen takana piilevää ihanteellisuutta: "Mäkelän puheesta ovat intohimot haihtuneet ja niin hänen onnistuu kielenkäytöstä käsin tarkkailla ihanteellisten selviöiden irrationaalisuutta. Kuluneet hokemat saavat uutta, viileää merkitystä." On vaikea sanoa, pyrkikö Mäkelä tähän, vai olivatko muut arvostelijat oikeassa sanoessaan, että Mäkelä oli vain mietiskellyt kliseisesti.
Juho Mäkelän muu tuotanto on satunnaisempaa ja koostuu lähinnä tilaustöistä. Laajahko Porin ja Satakunnan maisemiin sijoittuva romaani Joki laskee Pohjanlahteen (1950) on kiinnostava. Sen lisäksi Mäkelä toimitti vuonna 1947 muistelma- ja artikkeliteoksen Luokkasodan muisto, sekä vuonna 1967 tilausteokselta vaikuttavan matkakirjan Näin naapurimaata, jossa hän kertoi maireasti Neuvostoliiton arkisista oloista.
Porilaisen vasemmistolehden Satakunnan Työn päätoimittajana vuosina 1949-1959 Mäkelä herätti kaupungin hallinnossa ja oikeistolaisissa piireissä närää pakinoillaan, jotka julkaistiin salanimellä Jussi Lisäjuuri. Satakunnan Työ sai pitkäksi aikaa lempinimen "Pommi-Jussin lehti", mikä johtui siitä, että Mäkelä kerran ehdotti, että kaikki Porin porvarit koottaisiin kauppatorille ja heidän päälleen pudotettaisiin atomipommi. Mäkelän päätoimittaja-aikana saatettiin myös kerätä varoja Mannerheimin patsaan kaatamisrahastolle. Mielenkiintoinen on myös tieto, että Satakunnan Työ julkaisi Mäkelän kirjoittaman Mannerheimin kuolinilmoituksen kaksi päivää muita lehtiä aiemmin - liekö Mäkelällä sitten ollut sisäpiirin yhteyksiä.
Juho Mäkelä
1913-1993, synt. Porissa, työskenteli sanomalehtimiehenä mm. Satakunnan Työssä, ja Porin kaupungin raittiussihteerinä, SKDL:n kansanedustaja 1945-1948
Juho Mäkelä on erikoislaatuinen tarina sodanjälkeisen runouden seassa. Kansanedustajana ja vasemmistolaisten lehtien toimittajana toiminut Mäkelä aloitti kirjailijan uransa perinteisellä työväenluokkaisella mitallisella runoudella, sitten hänet torjuttiin liian modernina hyvinkin voimakkaasti, mutta lopulta hänestä tuntui jättävän aika ja hän vetäytyi syrjään.
Juho Mäkelän esikoisteos oli Voittoisa demokratia (1945), vaikka monet arvostelijat olivatkin jälkeenpäin sitä mieltä, että se ei ansaitsisi tulla kutsutuksi esikoiseksi. Kirja on pieni, sivusta nidottu vihkonen, joten se ei ymmärrettävästi herättänyt huomiota. Suosiota sillä on voinut olla, sillä runot oli kirjan alaotsikon mukaisesti tarkoitettu lausuttaviksi - SKDL:n ja eri työväenyhdistysten tilaisuuksissa Mäkelä on voinut olla hyvinkin pidetty runoilija.
Kokoelman runot ovat usein kritiikittömiä Stalinin ja Neuvostoliiton ylistyksiä. Kokoelma alkaa: "Saa juhlaväristyksen veri ruumiin / kun nimen Stalin korva tajuaa". Vankilakuvauksia kirjassa on joitain - Mäkelä oli muiden vasemmistolaisten tavoin jatkosodan aikana vankilassa.
Mitankäyttäjänä Mäkelä on vähintään kohtalainen, mutta tulokset ovat useimmiten tuskallisen koomisia, kuten kalevalaisessa runossa "Hyvästi kirottu tyrmä!":
Kuului käsky Moskovasta,
sana idän ilman alta:
"Portit vaino-vankiloiden
Suomenmaassa aukaiskaatte
rauhan miesten, naisten tulla,
joutuin joutua vapaiksi,
jotta sopu soma, kaunis
kansoillemme rakentuisi
ynnä hyvä ihmis-aate,
aate vankan työläisvallan,
leivän, työn ja rauhan turvais'!"
Sinänsä kalevalalaisen mitan käyttäminen oli vanhemmassa työväenrunoudessa ollut melko tavallistakin – aiemmin sitä olivat käyttäneet muun muassa J.H. Erkko, Aku Päiviö ja Lauri Soini. Kalevalaa pidettiin myös työväenluokan ominaisuutena, kuten toteaa Yrjö Varpio tutkimuksessaan 1987. Mäkelän kirjoittaessa oman kalevalaisen työväenrunonsa aika oli kuitenkin ajanut idean ohi.
Kaisu-Mirjami Rydberg arvosteli Vapaassa Sanassa Mäkelän seuraavaa kokoelmaa, Ihmislaivaa (1946), ja sivusi myös Voittoisaa demokratiaa. Rydberg kirjoitti, että Voittoisan demokratian "runot olivat sellaisia... miten nyt sanoisi... vanhemman työväenrunouden tapaisia." Rydberg ehdotti kirjoituksessaan, että työväenliike hyötyisi enemmän modernista, vapaamittaisesta runoudesta. Kansankulttuurin kirjallinen johtaja Raoul Palmgren vihjaakin antaneensa Mäkelän ymmärtää, että Voittoisan demokratian kaltaista runoutta ei kannattaisi enää kirjoittaa. On vaikea sanoa, mitä todella tapahtui - ohjasiko Palmgren konkreettisesti Mäkelän modernin runouden suuntaan, niin kuin Otto Ville Kuusinen aiemmin Elmer Diktoniuksen? Vai tutustuiko Mäkelä omaehtoisesti joihinkin modernisteihin? Ja keihin? Kysymykset jäävät auki, mutta selvien esikuvien osoittaminen Mäkelän modernille runotuotannolle on vaikeaa.
Mäkelä siirtyi joka tapauksessa seuraavassa kokoelmassa ehdottomaan modernismiin eikä häntä ymmärretty enää senkään vertaa, lukuun ottamatta joitakin vasemmistolaisia kollegoja. Seuraksena oli selvästikin monivuotinen turhautuminen.
Kaisu-Mirjami Rydberg, itsekin runoilija salanimellä Karin Alm, oli harvoja ymmärtäjiä. Hän näki Ihmislaivassa mahdollisuudet, joiden avulla vasemmistolainen runous voisi uudistua. Rydbergin mukaan vasemmistolainen runous oli jo "syntyessään (...) kaavoittunutta" ja fraseologista. Koska työväenrunoudessa on "taipumusta kirjoittaa omien aikaisempien runojensa tapaan", sitä "vaanii samantapaisesta ideologiasta lähtöisin olevien aiheiden ja kuvien yhteispääoma". Mäkelää Rydberg pitää uudenlaisena vasemmistolaisena runoilijana, joka ei turvaudu tähän "yhteispääomaan".
Mäkelän runot eroavatkin tyypillisestä yhteiskunnallisia epäkohtia osoittelevasta vasemmistolaisesta runoudesta. Mäkelä ei aina tunnu edes viittaavan epäkohtien olemassaoloon. Hän lähestyy aihetta monasti fantasian kautta. Rydberg pitää runoa "Kuu" yhtenä parhaista kokoelman runoista. Se onkin erinomainen esimerkki Mäkelän runoudesta:
Kuu kieppuu
ihmismetsän päällä.
Pois karkaa toisten luota
toisten luo
ja katsoo kuin he nai ja nukkuu.
Nauraa.
Se ikityhmä on tuo kuu
tai viisas.
Se on samaa.
Tää taivaan naama
epäoikeata näkee
ja väliin soikeaksi vaihtuu;
taas joskus toinen poski yksin hymyy.
Itke ei.
Naura vain!
Se lääke piruille.
Mäkelä yhdistää tässä ja monissa muissa kokoelman runoissa puheenomaisuutta, naiivilta vaikuttavaa fantasiaa sekä vapaata, melkein rytmitöntä mittaa (joka tosin monissa runoissa on hiukan horjahteleva tai kireä).
Jotkut runot ovat vielä selvemmin karun proosallisia, kuten "Pentti Syrjälä": "Pentti Syrjälä oli ollut hyvin laiha. / Kasvot olivat hänellä terävät / ja korkeat luut nousivat esiin / ja silmät olivat syvällä, / tummat, palavat silmät."
Toisinaan runoissa on yllättävää sanontaa ja tiivistämistä, joskus lukijan ymmärryksen kustannuksella, kuten runossa "Teatterinauru": "Iloinen farssi. / Nauravat pilaa. / Tuli! / - Palavat parrat // Tosi näkyy."
Kokoelman nimirunossa taas on groteskiutta ja hyytävää kuvausta ihmiskunnan pahuudesta, joka maailmansodan jälkeen on varmasti vaikuttanut väistämättömältä.
Rydbergin arvio oli yllättävän myönteinen yleisessä ilmastossa. Ajan arvovaltainen runokriitikko ja suomentaja Kauko Kare kiittelee Mäkelää "aforistisesta ajatustenterävyydestä", mutta on sitä mieltä, että Ihmislaivasta puuttuu runous. Kare kysyy: "[M]iksi Mäkelä ja moni muu proletaarikirjailija ryhtyy runontekoon, kun heiltä kuitenkin puuttuu varsinainen lyyrikon verenkäynti?" Kare sanoo, että jonkun Södergranin tai Katri Valan erottaa Mäkelästä ja muista vastaavista, että heidän mitaton runoutensa on rytmikästä ja siinä on poljentoa. Kare on tyly: "[R]unoilijaksi ei tulla sillä, että käytetään vapaata mittaa väärin. (...) Se, että vapaamittainen runous rehenteleikse kuin rikkaruoho mitä eriskummallisimmissa muodoissa ja epälukuisin senttimetrillisin vaihteluin äärimmäisvasemmistolaisten lehtien palstoilla ja runoteoksissa, johtuu pohjimmaltaan siitä, että ei osata eikä haluta käyttää parempia keinoja sanottavan ilmaisemiseksi. Enimmältä kai ei osata ja lopuissa tapauksissa ei tahdota osata. Vapaa runomitta on näille yhteiskunnan kumoojille kuin pakkomielle."
Kare vaivoin peittelee yhteiskunnallisen närkästyneisyytensä, joka sittemmin puhkesi Tähän on tultu -teoksessa kukkaansa.
Jossain määrin Kare on oikeassa: Mäkelä ei aina ole vapaan mitan käyttäjänä kovin hyvä. Hänen säkeenylityksensä ovat joskus hankalia ja hän turvautuu vanhahtaviin sanamuotoihin, jotka ovat selvästi perua mitallisen runouden kummallisuuksista, kuten runossa "Muutos": "Kauheudet ilman alta kaikki, / povest' vanhan maan ja ihmisien / ankarina kasauneet syömään."
Mäkelä oli kuitenkin tietoisesti mitattoman runouden puolestapuhuja. Hän julkaisi Demokraattisen kansan kalenterissa vuonna 1948 artikkelin "Onko vapaamittainen runous epäonnistunutta muototeeskentelyä?" Lyhyessä kirjoituksessa Mäkelä toteaa: "Useilla ihmisillä on sellainen käsitys, että runon, ollakseen oikea runo, on ehdottomasti oltava loppusointuihin sidottu."
Artikkeli on selvästi vastaus Ihmislaivaan kohdistettuun kritiikkiin ja henkilökohtainen kommentti monille Mäkelän kokoelmaan penseästi suhtautuneille arvostelijoille ja eritoten vasemmistolle, jonka olisi tullut ymmärtää, että työväestö ei tarvitse perinteistä, mitallista runoutta. Mäkelä kirjoittaakin: "Kapitalismin myöhäisvaihe eroaa sen alkumuodoista enemmän kuin usein edellytetään. Yleinen elämänrytmi on tullut äärimmäisen kiihkeäksi, kehitys kulkee eteenpäin nopeasti, vanhat arvot kadottavat merkityksensä (...) ja uudet käsitykset ja aatteet perustuvat suurten ihmisjoukkojen liikuntoihin. Yksilö ja joukko tuntee uusia henkisiä ja aineellisia tarpeita. Uuden on astuttava esiin kirjallisuudessa ja taiteessa. Sellaista uutta on ollut ekspressionismi ja surrealismi, ja sellaista on myös sosialistinen realismi." Mäkelän mukaan mitallinen runous kahlitsee, koska "sitä käytettäessä mitta usein muodostuu suuremmaksi tarkoitukseksi kuin esitettävä asia tai ilmiö". Työväenrunouden pitää kertoa todellisista asioista, tuntuu Mäkelä sanovan, ja siksi sen tulee luopua mittojen käytöstä. (Tämän valossa on täysin mahdollista, että yllä siteerattu kohta Mäkelän runosta onkin mitallisen runouden parodiaa.)
Mäkelän seuraava runokokoelma ilmestyi vuonna 1947. Levottomuus on hyvin pitkälle viety kokeilu ja sellaisenaan varmasti yksi modernistisimpia runokirjoja, joita Suomessa oli ylipäätään ilmestynyt. Jos Mäkelä olisi johdonmukaisesti jatkanut linjallaan, hänestä olisi voinut tulla suomalaisen runouden johtavia uudistajia. Näin ei kuitenkaan käynyt ja osasyy tähän oli varmasti kokoelmaa kohdannut penseys.
"Omien" lehti, Työväen Sivistysliiton julkaisema Työläisopiskelija iski näin pahasti: "[O]nko tämä runoutta, sanan täydellisimmässä merkityksessä? Emme tahtoisi olla kerettiläinen ja kieltää sitä ja kuitenkin tuo eräs, mutta, kohoaa niin väistämättömästi mieleen, että sitä ei saa pois ennen kuin on ottanut siihen oman asenteensa. Meidän asenteemme on kielteinen. Mäkelä ei luo runoa sillä tavalla kuin olisi toivottavaa, ehkäpä hyväksyttävääkin (...). [O]ikukkaan ja mielivaltaisen säerakentelunsa vuoksi [kokoelmaa] on sittenkin pidettävä eräänlaisena kuriositeettina (...)."
Suomentaja ja itsekin runoja yritellyt (mutta ilman omaa kokoelmaa jäänyt) Aarno Peromies pisteli ilman aiettakaan ymmärtää: hänen mukaansa Levottomuus on totinen, "mutta avuttoman yrityksen asteelle" jäänyt. Peromies vihjaa, että kirja olisi pitänyt jättää painamatta. "Jännittävää on nähdä, millaisten dinosaurusten kimppuun tämä lyyrikkojemme Don Quijote ensi kerralla kannustaa kaitaluisen Rosinantensa", Peromies lopettaa.
Mikä Levottomuudessa sitten herätti vastustusta? Se on yhtenäinen runoelma, jonka pyrkimys on kuvata maailman syntyä ja sen kehityskulkua. Mäkelä pyrkii jonkinlaiseen mystissävyiseen uskonnollisuuteen, mutta kuljettaa mukana myös yhteiskuntakriittisiä aineksia.
Levottomuus alkaa: "Alussa oli Suru. // Tummana, / vapaana se liikkui / ikuisen loputtomuuden syvyyttä." Mäkelän näkemyksen mukaan suru on maailman liikkelle paneva voima ja eräänlainen panteistinen jumala. Lopulta maailmaan tulee ihminen: "Vedessä oli alkuperäinen Surun varjo. / Ihminen tuli vedestä. / Ihminen tuli surusta. / Ihminen oli alkuperäisen Surun varjo."
Nämä ovat huomattavan lyyrisiä esimerkkejä kirjasta, jossa on tällainenkin runo:
Autot. Lentokoneet ja junat.
Radio. Posti. Sähkö. Lennätin.
Traktorit. Kylvökoneet. Viljanlajittelijat.
Maan ehtymättömät aarteet.
Kaivokset. Tehtaat.
Tiede. Taide. Kirjallisuus. Musiikki.
Kai Laitinen, joka monista arvostelijoista oli myötämielisimpiä, sanoo tämän runon kohdalla, että monet Mäkelän runoista "joutuvat maaseutulehtien pakinoitsijain hampaisiin". Levottomuuden luonnehtiminen sen yksittäisten runojen perusteella tekisi kirjalle kuitenkin vääryyttä. Ensinnäkään ne eivät ole yksittäisiä runoja temaattisesti, toiseksi Mäkelän käyttämä skaala on hyvin laaja. Ylläolevan kaltaisten listaavien ja toisteisten runojen lisäksi Mäkelä kirjoittaa myös lyyrisiä tuokiopaloja:
Kuoleman
ui vene rantaan. Vedessä
sairas airo parahtaa.
Eläin huutaa.
Harmaat kaislat ilmaan uppoaa.
Joskus näitä tuokiopaloja ja niiden yhteyttä toisiin runoihin on vaikea ymmärtää:
Junat liukuivat kevyesti ja hyvin,
ja tyhjillä penkeillä
ei matkustanut ketään.
Levottomuutta on vaikea luonnehtia. Minkä tahansa yksittäisen runopätkän siteeraaminen tuntuisi johtavan toisen runon siteeraamiseen - ja näin niin kauan, että kokoelma on siteerattu kokonaisuudessaan. Yksi luonteenomaisimpia runoja näyttää luonnon voimat täydessä tehossaan:
Valtamerien vedet kannattelivat laivaa.
Hyvä oli valtamerien veden
ihmeellinen taito.
"Maailma ei ole ruma!" on läpi runoelman toistuva huuto. Levottomuus vaikuttaa paikoitellen synkältä ja ahdistuneeltakin runoelmalta, mutta sen sävy on lopulta tyypillisen vasemmistolainen: tulevaisuuteen luottava. Ihminen voittaa, vaikka siltä ei näyttäisikään.
Elvi Sinervo arvosteli Levottomuuden Vapaaseen Sanaan vuoden 1947 lopussa. Melkein ainoana varauksettoman myönteisesti kokoelmaan suhtautuneena Sinervo ilmoittaa olevansa haltioissaan: "Allekirjoittaneelle Levottomuus on ollut syyskauden teoksista se, joka tuotti ehdottomimman, kirkkaimman ja voimakkaimman elämksen." Sinervo kiistää Mäkelään kohdistuneen kritiikin yleisen väitteen: runoelman muotoa ja ajatusta vallitseva rytmillinen lainmukaisuus tekee arvostelijoiden epäilemän tekstin runoksi. Sinervon mukaan Levottomuudessa "julistus ja muoto [ovat] erottamattomat". Sinervo pitää Mäkelää "puhtaimpana modernistina, mitä meillä on" ja toteaa, että tämä ei ole mikään vallankumouksellinen kokeilija, vaan hän toteuttaa omia lakejaan.
Sinervo esittää kirjoituksensa lopussa sen, mikä Mäkelän kaltaista runoilijaa eniten pelottaa: ymmärtämättä jääminen. Näin todella kävi. Ilmeisesti julkisesta palautteesta masentuneena Mäkelä julkaisi seuraavan, ja viimeisen, runokokoelmansa vasta vuonna 1966.
Häviäminen ilmestyi suomalaisen 60-luvun runouden käydessä kovimpia kierroksiaan. Uusia lupaavia runoilijoita ilmaantui jatkuvasti, Mäkelän aikalaiset, sellaiset kuin Lassi Nummi ja Eeva-Liisa Manner, olivat jo vakiinnuttaneet itsensä ja tyylinsä, ja yleinen ilme oli suuntautumassa kohti pirstaloitunutta näkemystä yhteiskunnasta, kollaasitekniikan, pop-taiteen ja populaarikulttuurin noustessa runoutta määrittäviksi tekijöiksi. Tässä ilmastossa Mäkelä vaikuttaa ajastaan jääneeltä. Häviäminen oli vanhanaikainen kirja ilmestyessään vuonna 1966.
Mutta Häviäminen on myös riipaiseva kirja. Mäkelä lopetti kirjan ilmestymisen aikoihin kaikki yhteiskunnalliset toimensa muun muassa kansanedustajana. Kokoelma alkaa:
Nuorena oli totuus niin helppo löytää
että sitä saattoi vaikka juoda
lämpimänä päivänä.
Enää on ohkainen
arpien ja avoimien haavojen täyttämä reuna
jälellä totuudesta.
Ei ole kovin vaikeaa päätellä, että Mäkelä oli Häviämisen aikaan kyllästynyt politiikkaan, vasemmistolaiseen dogmaattisuuteen ja ihanteiden riittämättömyyteen ja siihen, että ne eivät koskaan toteudu. Kirjan pitkähkössä nimirunossa Mäkelä kirjoittaa muun muassa näin:
Sodat tulivat,
murha julistettiin Jumalan nimeen lailliseksi.
Sodat lakkasivat,
itsekkyys ja väkivalta
vain kääriytyivät uusiin vaippoihin.
Kun oli kulunut kaksikymmentä vuotta sodasta
huomasimme että ihanteet
olivat ensin kadottaneet kirkkautensa
ja sitten hävinneet.
Häviämisestä kirjoitettiin hyvin vähän. Kulttuurilehdet eivät tarttuneet siihen, vasemmistolainen lehdistö Kansan Uutisia ja Suomen Sosialidemokraattia lukuun ottamatta vaikeni siitä. Oliko tunnetun vasemmistolaisen ajattelijan julkinen luopuminen aatteesta ja ihanteista liian kova pala?
Suomen Sosialidemokraatin Mika Suvioja oli hyökkäävän kriittinen. Hänen mukaansa "Mäkelä kirjoittaa ja ajattelee sovinnaisesti; kehnoimmillaan hänen runonsa lepertelevät." Suvioja ei hyväksy Mäkelän poliittisia ratkaisuja: "[P]uolikristillinen alistuminen tuntuu helpolta ja väljähtäneeltä ratkaisulta, asenteelta, joka ei riitä elämään. [Mäkelän runoissa] jopa työntekijänaisetkin ovat ainoastaan surullisia, 'kuin iltatuuli', missään ei ole pontta, ei voimaa, ei sävyjä." Suvioja ei tarkastele Mäkelän luopumista poliittisena kannanottona, vaan ainoastaan tyypillisenä taiteilijan resignaationa.
Kansan Uutisten Niilo Johansson suhtautui Häviämiseen positiivisemmin, mutta vahvoin varauksin. Johanssonin mukaan Mäkelän runot muistuttavat "vanhaa sanomalehden tekstiä", jota nykyajan lehdissä käytetään todistamaan nykyisen ajattelun ja kielen kehittyneisyys. Mäkelän runot ovat kauempana modernismista kuin 40-lukulla, jolloin Mäkelän aiemmat kirjat olivat ilmestyneet, sanoo Johansson. Politiikkaakin Johansson sivuaa: "Olkoon, että Mäkelän runot ovat staattisuudestaan huolimatta kainon punertavia, mutta toisaalta niiden itsekäs subjektivismi hipelöi porvarillisuudessaan onnellisen Suomi-neidon kermanvalkoista polvea." Kriteerit, joilla Mäkelän viimeinen runokokoelma arvosteluissa hylättiin, vaikuttavatkin osittain samoilta kuin ne, joita Neuvostoliitossa käytettiin edistyksellisten taiteilijoiden kohdalla: formalismi ja poliittinen yksilöllisyys, jopa subjektiivisuus. Johansson ilmoittaa, että hän ei voi olla samaa mieltä Mäkelän kanssa: "Häviämiseen ei pidä alistua. Maailma muuttuu!"
Mielenkiintoista on, että porvarillisella puolella ilmestyi yksi ainoita kokoelmaan lämpimästi suhtautuneita arvioita. Arto Kytöhonka, tuolloin aloitteleva runoilija, arvosteli kirjan Uuteen Suomeen. Hän piti Mäkelän runoja "kiteyttävinä lauseina, joita pitkän työn jälkeen herää tavallisen ihmisen mielessä". Kytöhongan mukaan Mäkelä tarkkailee kuluneiden sanontojen takana piilevää ihanteellisuutta: "Mäkelän puheesta ovat intohimot haihtuneet ja niin hänen onnistuu kielenkäytöstä käsin tarkkailla ihanteellisten selviöiden irrationaalisuutta. Kuluneet hokemat saavat uutta, viileää merkitystä." On vaikea sanoa, pyrkikö Mäkelä tähän, vai olivatko muut arvostelijat oikeassa sanoessaan, että Mäkelä oli vain mietiskellyt kliseisesti.
Juho Mäkelän muu tuotanto on satunnaisempaa ja koostuu lähinnä tilaustöistä. Laajahko Porin ja Satakunnan maisemiin sijoittuva romaani Joki laskee Pohjanlahteen (1950) on kiinnostava. Sen lisäksi Mäkelä toimitti vuonna 1947 muistelma- ja artikkeliteoksen Luokkasodan muisto, sekä vuonna 1967 tilausteokselta vaikuttavan matkakirjan Näin naapurimaata, jossa hän kertoi maireasti Neuvostoliiton arkisista oloista.
Porilaisen vasemmistolehden Satakunnan Työn päätoimittajana vuosina 1949-1959 Mäkelä herätti kaupungin hallinnossa ja oikeistolaisissa piireissä närää pakinoillaan, jotka julkaistiin salanimellä Jussi Lisäjuuri. Satakunnan Työ sai pitkäksi aikaa lempinimen "Pommi-Jussin lehti", mikä johtui siitä, että Mäkelä kerran ehdotti, että kaikki Porin porvarit koottaisiin kauppatorille ja heidän päälleen pudotettaisiin atomipommi. Mäkelän päätoimittaja-aikana saatettiin myös kerätä varoja Mannerheimin patsaan kaatamisrahastolle. Mielenkiintoinen on myös tieto, että Satakunnan Työ julkaisi Mäkelän kirjoittaman Mannerheimin kuolinilmoituksen kaksi päivää muita lehtiä aiemmin - liekö Mäkelällä sitten ollut sisäpiirin yhteyksiä.
sunnuntaina, syyskuuta 07, 2008
Harold R. Daniels
Pitkästä aikaa taas Pulpografian hakusanoja - lyhyt pätkä Harold R. Danielsista, josta en tosiaan tiedä tämän enempää. Paitsi että näyttää kuolleen vuonna 1980. Ja sain lisättyä novellin alkuperäisen nimen ja ilmestymisajan.
Harold R. Daniels (s. 1919) on kehuttu 1950-luvun kirjailija, joka julkaisi 1950—60-luvulla muutaman rikosromaanin, joista suurin osa oli pokkareita. Brittiläinen hän ei ole, vaikka Simo Sjöblom niin sanookin, eikä hän ilmeisestikään ole sama mies kuin ajan B-elokuvien ohjaaja Harold Daniels.
Ainoa suomennos ”Kolme tapaa ryöstää pankki” on hidasliikkeinen, mutta oivalliseen lopetukseen päättyvä novelli miehestä, joka huijaa pankkia yrittämällä julkaista pankkisalaisuuksia paljastavia novelleja jännityslukemistossa.
Novelli:
Kolme tapaa ryöstää pankki, Ellery Queen’s Mystery Magazinen valitut jännärit 1. Junior-kustannus 1977. Alun perin Three Ways to Rob a Bank, EQMM, maaliskuu 1972.
Harold R. Daniels (s. 1919) on kehuttu 1950-luvun kirjailija, joka julkaisi 1950—60-luvulla muutaman rikosromaanin, joista suurin osa oli pokkareita. Brittiläinen hän ei ole, vaikka Simo Sjöblom niin sanookin, eikä hän ilmeisestikään ole sama mies kuin ajan B-elokuvien ohjaaja Harold Daniels.
Ainoa suomennos ”Kolme tapaa ryöstää pankki” on hidasliikkeinen, mutta oivalliseen lopetukseen päättyvä novelli miehestä, joka huijaa pankkia yrittämällä julkaista pankkisalaisuuksia paljastavia novelleja jännityslukemistossa.
Novelli:
Kolme tapaa ryöstää pankki, Ellery Queen’s Mystery Magazinen valitut jännärit 1. Junior-kustannus 1977. Alun perin Three Ways to Rob a Bank, EQMM, maaliskuu 1972.
keskiviikkona, elokuuta 13, 2008
Mika Waltarin ja Armas J. Pullan Kapteeni Leo Rainio -kirjat
Teen kirjaa Mika Waltarin unohdetuista tai vähälle huomiolle jääneistä kirjoista. Näihin kuuluvat mielestäni myös Kapteeni Leo Rainion nimellä ilmestyneet kolme seikkailuromaania, jotka Waltari kirjoitti toisen nuoren kirjailijan, Armas J. Pullan kanssa 1930-luvun alussa. Kahdesta otettiin vuonna 1961 uusintapainokset, Punaisesta madonnasta ei - ilmeisesti poliittisista syistä. Nyt sen voisi hyvin julkaista uudestaan, kun kaikki mitä Waltari ja Pulla Neuvostoliitosta kirjoittivat on osoittautunut todeksi tai ainakin melkein todeksi! (Minun ei vasemmistolaisperheen vesana ole aina kauhean helppo myöntää näitä asioita...)
Olen kirjoittanut kirjoista kuitenkin niin pitkän luvun, että en usko sitä voitavan käyttää sellaisenaan. Pistän tekstin siis tänne kaikkien luettavaksi. Kuvia en jaksa etsiä, eikä niitä netissä varmaan olisikaan.
Keisarin tekohampaat; Punainen madonna; Älkää ampuko pianistia!
Mika Waltarin varhaistuotantoon kuuluvat myös yhdessä viipurilassyntyisen kirjailijan Armas J. Pullan (1904-1981) kanssa kirjoitetut kolme seikkailuromaania. Teokset Keisarin tekohampaat, Punainen madonna ja Älkää ampuko pianistia ilmestyivät salanimellä Kapteeni Leo Rainio. Pulla, hänkin tuolloin vielä nuori kirjailija, oli kirjoittanut salanimellä jo romaanit Huimapää (1929) ja Aseveikot (1931) ja ehdottanut Waltarille yhteistyötä. Waltari on kertonut, että Pulla keksi juonet - Waltari piti häntä parempana juonen rakentajana - ja Waltari kirjoitti tekstin Pullan tekemän lyhyen raakileen pohjalta.
Pulla käytti salanimeä vielä yksin kirjoittamissaan kirjoissa Lempeä korvanleikkaaja (1933) ja Gangsterit ja seitsemän kääpiötä (1945).
Waltari kirjoittaa muistelmissaan tavanneensa Pullan Nuoren Voiman Liiton piirissä, ja he olivat jonkin aikaa hyviä ystäviä. Kirjailijat pohtivat, että lähtisivät Afrikkaan tekemään taustatyötä, mutta rahoittajaa ei löytynyt. Toverukset laittoivat lehteen ilmoituksen, jossa he etsivät muita osallistujia, mutta kukaan ei vastannut ilmoitukseen.
Waltari myös epäilee, että Pullan oma humoristinen tyyli sai vaikutteita yhteistyöstä hänen kanssaan: "hänen tyylinsä oli alussa kuivahkoa, mutta myöhemmin hän on kehittänyt itsenäisen, omaperäisen ja humoristisen tyylin", Waltari kirjoittaa muistelmissaan. Pullan suosituissa Ryhmy ja Romppais -kirjoissa onkin samantyyppistä henkeä kuin Leo Rainio -kirjoissa.
Leo Rainion nimellä ilmestyneet romaanit kertovat suomalaisparivaljakosta, Onni Piukkasesta ja Jussi Kihosta, jotka joutuvat maailmalla monenlaisiin selkkauksiin ja selviävät niistä yleensä suomalaisen sisun ja huumorintajunsa ansiosta. Ei ole kaukaa haettua olettaa, että Piukkanen ja Kiho ovat vaikuttaneet esimerkiksi Outsiderin eli Aarne Haapakosken tarinoihin Pekka Lipposesta ja Kalle-Kustaa Korkista.
Kihon ja Piukkasen myös usein osoitetaan olevan älyllisestikin ylivertaisempia muihin tarinan henkilöihin nähden - tämä on erityisesti totta muiden kansallisuuksien ja rotujen kohdalla. 2000-luvun lukijasta kirjojen rasismi tuntuu kiusalliselta, vaikka toisaalta Pulla ja Waltari osasivat myös tehdä toisten rotujen edustajista neuvokkaita ja älykkäitä.
Näin on laita esimerkiksi Keisarin tekohampaitten juutalaisen Mandelbaumin kohdalla. Tämä on ajalle tyypillinen juutalaishahmo, hiukan luihu ja pitkänenäinen huijari, mutta lopulta myös yksi parhaista sotureista epämääräisessä armeijassa, jota Piukkanen ja Kiho huomaavat johtavansa. Lopulta Mandelbaum myös tekee vallankumouksen sankarien nenän alla. Mandelbaum onkin lopulta kirjan kiehtovin hahmo.
Tekohammaskauppiaat
Keisarin tekohampaat kertoo juuri siitä, mistä otsikko antaa ymmärtääkin - tekohampaista. Teos alkaa uutisella, jonka otsikko kuuluu "TEKOHAMPAITA AMERIKASTA AFRIKAAN":
Amerikan hallitus on antanut suostumuksensa suunnitelmalle, joka tarkoittaa uusien markkinain avaamista tekohampaille. Amerikka tarvitseekin suuresti harrastamalleen tekohammasteollisuudelle uusia vientipaikkoja. Tällöin on ajateltu etenkin eurooppalaisia siirtomaita Afrikassa, jossa uudenaikainen hampaiden hoito ei ole vielä pitkälle kehittynyt. Olisi varustettava laiva, missä olisi ajanmukainen hammasklinikka ja mikä matkoillaan poikkeaisi Afrikan pienempiinkin satamiin. Lastina on, lukuunottamatta puhdistusaineita ja hammaslääkärien työkaluja, pääasiallisesti tekohampaita. Amerikan konsuleja on määrätty ryhtymään valmistaviin toimenpiteisiin kaikissa paikoissa, joihin laiva saapuu.
Piukkanen ja Kiho joutuvatkin tekemisiin nimenomaan tekohampaiden kanssa, kun he kirjan alussa ovat rahattomina Pariisissa. He ovat työskennelleet konkurssiin menneessä A. B. Viena Wood O. Y:ssä, eivätkä tiedä mitä tekisivät. He tutustuvat amerikkalaiseen Jim Phersoniin, joka esittäytyy: "Ohiosta. Tekohammastehtailija. Amerikan suurin tekohammastehdas." Miehet lyöttäytyvät yhteen ja rikas Pherson kustantaa kaikille juotavaa. Samalla he tutustuvat myös mustaihoiseen Salomoniin, joka ilmoittaa olevansa Abessinian keisarin Menelikin poika. Pherson näkee mahdollisuuden laajentaa bisneksiään ja lupautuu tekemään perimysriitojen huolestuttamasta Salomonista keisarin, jos hän vain saa monopoliaseman Abessinian tekohammasmarkkinoilla. Pherson päättää tehdä Abessiniassa vallankumouksen ja värvää Piukkasen - entisen luutnantin - ja Kihon - entisen kersantin - vallankumousarmeijan päälliköiksi.
Keisarin tekohampaat on hauska ja vauhdikas kirja, joka sisältää monia satiirisia piikkejä useaan eri suuntaan. Kyytiä saa eritoten amerikkalainen raharikkaus. Pherson esittelee omaa elämänfilosofiaansa näin valloittavasti:
Kaipaan toimintaa! Täällä [Pariisissa - JN] ei yksinkertaisesti tapahdu mitään. Voi, hitto vieköön. Museot, jotka haisevat pölyltä! Taulukokoelmat! Alkaa kaivata meidän puimakoneittemme iloisia ja kauniita värejä. Versailles! Näkisittepä Chicagon sianteurastamot, ne ovat jotakin. Ja Nôtre-Dame, minä nimittäisin sitä vanhaksi, homeiseksi raunioksi. Ajatelkaa, mikä loistava tavaratalon paikka siinä on heitetty hukkaan! Casino de Paris ja Folies-Bergères! No, niissä voisi viihtyä kyllä, mutta niitä varten on tietysti matkasuunnitelmaani merkitty yhteisesti vain yksi ilta, josta pitää jälkeenpäin mainita, että se teki moraalisesti arveluttavan vaikutuksen. Sensijaan piti minun ihastuksesta mykistyneenä tuijottaa Mona-Lisaa kaksi tuntia, kymmenen minuuttia. (...) Sivumennen, lyönpä vetoa sata dollaria vanhoja kalosseja vastaan, ettei sen näköinen nainen saisi Hollywoodissa edes siivoojattaren paikkaa. Tämä eurooppalainen maku turmelee minun hermoni.
Piukkanen ja Kiho kehivät kokoon epämääräisen armeijan, joka koostuu lähinnä merellä kaapatuista kreikkalaisista sotilaista, ja lähtevät Abessiniaan. Yllätyksekseen he tapaavat myös Taavetti Pulliaisen, vanhan kansakoulun opettajansa, josta on tullut ministeri ja joka on saapunut Abessiniaan luodakseen maan ja Suomen välille ystävyys- ja kauppasuhteet. Pulliaisen hahmon avulla Pulla ja Waltari piruilevat Suomen poliittiselle kulttuurille, joka näyttäytyy vätysmäisenä. Kirjailijat tuntuvat myös naureskelevan pasifismille, kun Pulliainen kieltäytyy tarttumasta aseeseen siinäkään vaiheessa, kun Abessinian keisarin armeija on heidän perässään.
Teoksessa Waltari tuntuu piruilevan myös omille tulenkantajahenkisille intoiluilleen: "Oli yö. Oli Pariisi ja oli Selectin baari. Mutta koska tämä teos ei ole mikään moderni matkakuvaus, emme ryhdy esittämään mitään lyyrillisiä luonnontunnelmia."
Kirjaa ei voi olla pitämättä rasistisena, joskin rasismi on todennäköisesti tyystin tahatonta ja ajan vaikutteiden mukana imettyä. Stereotypiasta ainakin on kyse kohtauksessa, jossa sankarit kohtaavat Abessinian keisarin:
Hänen majesteettinsa oli lihavahko, turpea ja tummakasvoinen, eikä hänen käytöksestään puuttunut jonkinlaista alkeellista arvokkuutta, joka teki vaikutuksensa läsnäolijoihin. Hän oli puettu jonkinlaiseen meriupseerin valkeaan pukuun, jonka kaulukselle laskeutui musta, silkinhieno parta. Jaloissa oli hänellä komeat, punaiset tohvelit. Hänen viisi seuralaistaan olivat erilailla puetut. Yhdellä oli jonkunverran rypistynyt frakkipuvun takki ja sen rintapielessä kunnialegioonan kapea, punainen nauha, mutta hänen mustakeltaraitaiset housunsa kuuluivat ilmeisesti pyjamas-pukuun.
Neuvostoliitosta Espanjaan
Seuraavassa kirjassa, vuonna 1932 ilmestyneessä Punaisessa madonnassa, Pulla ja Waltari ovat päässeet piruilemaan ajan vasemmistolaisille virtauksille. Kirjaa on helppo pitää Neuvostoliiton ja muun ajan kommunistiliikehdinnän vastaisena, mutta toisaalta siinä piruillaan myös Italian Mussolinille ja fasisteille. Saksan natsit mainitaan vain kerran tai kaksi - on vaikea sanoa, mistä tämä johtuu, mahdollisesti poliittisesta varovaisuudesta.
Pulla itsekin sanoi haastattelussa, että "teos on kirjoitettu harkitun ilkeästi, varsinkin, mitä ryssiin tulee". Suomalaisten Neuvostoliittoa kohtaan osoittamasta sinisilmäisyydestä huolestunut Pulla jatkoi, että "molempain veijarien monissa Venäjän näkemyksissä on aika paljon totta takana". Vasemmistolaisissa piireissä tätä ei tietenkään katsottu hyvällä ja esimerkiksi Suomen Sosialidemokraatti teilasi kirjan otsikolla "Moskaa".
Punainen madonna on edeltäjäänsä juonettomampi, pikareskiromaanin tyyppinen kertomus, jossa päähenkilöille sattuu ja tapahtuu lähinnä erilaisten sattumusten ja yhteenottamusten vuoksi. Tapahtumien jana on varsin suoraviivainen: Piukkanen ja Kiho viettävät aikaa turkulaisessa hotellissa, kun poliisi tulee pidättämään heitä epäiltynä kommunistipropagandan levittämisestä. Paljastuu, että edellisestä kirjasta tuttu Mandelbaum on piilottanut heidän laukkuihinsa lentolehtisiä. Miehet vangitaan, mutta vapautetaan kohta, kun heidät tunteva upseeri ilmoittaa, että miehistä ei vallankumouksellisiksi ole. Tätä eivät usko maan oikeistovoimat, vaan muiluttavat sankarit itärajan taakse. Siellä he kohtaavat neuvostosotilaita ja esittävät suomalaisia kommunisteja. Valeasu paljastuu ja miehet vangitaan. Vankilasta heidät vapauttaa joukko venäläisiä rojalisteja, Nikolai III:n alaisuudessa toimivia sotilaita. Näiden vankilasta miehet taas vapauttaa epämääräinen sakki vuorirosvoja - ja niin edelleen. Miehet päätyvät Neuvostoliitosta Espanjaan, keskelle alkavaa sisällissotaa, ja kaiken päätteeksi he joutuvat paikalliseen mielisairaalaan, jossa he saavat todistaa eurooppalaisten suurmiesten välistä sotaa. Sairaalan asukeista yksi luulee olevansa Napoleon, toinen Marx, kolmas Lenin, neljäs Tolstoi, viides Victor Hugo ja niin edelleen.
Eila Pennanen on Punaisesta madonnasta kirjoittaessaan todennut, että se on Leo Rainio -sarjan heikoin teos. Varsinkin loppupuolta Pennanen moittii, mutta moitteen takana lienee ajatus, että viihderomaanin tulee olla sisällöllisesti ja tarinallisesti ehyt. Kohtaus espanjalaisessa mielisairaalassa astuukin hyvän maun sääntöjen ja kerronnan lakien ylitse, mutta toisaalta kirja kannattaa ennemmin nähdä satiirina eikä niinkään juoneen perustuvana seikkailuromaanina. Tässä mielessä se eroaa hyvin paljon Keisarin tekohampaista, jossa juoniaines oli satiiria tärkeämpi.
Punaisessa madonnassa satiiri keskeyttää kerronnan useita kertoja, kuten kohtauksessa, jossa Piukkanen ja Kiho tutustuvat neuvostosotilaiden ruokavalioon:
"Padassa on vielä Lunatsharskinkeittoa."
"Mitä se on?" kysyi Kiho epäluuloisesti.
"Kirotut porvarikulakit sanovat sitä lihakeitoksi. Mutta meille luokkatietoisille kommunisteille eivät kelpaa sellaiset nimet."
"Mutta kun tämä toveri on kasvissyöjä", sanoi huolestunut opas.
"Äsh, kyllä hän tätä keittoa voi syödä. Eihän siinä ole tippaakaan lihaa, - eilisestä on jo kolme viikkoa, kun viimeksi sain haistaa lihaa."
Paljastuu, että ylemmältä taholta on määrätty, että "pellavansiemenkakuista keitetty liemi on oleva liha- elikkä luokkatietoisti Lunatsharskinkeittoa". Kirja sisältää paljon myös kertomuksia siitä, miten Neuvostoliitossa on päätetty teollistaa koko maa ja tehty absurdeja päätöksiä, kuten padota joki, jossa ei ole vettä virrannut vuosiin. Pulla ja Waltari lienevät poimineet nämä 1920- ja 1930-luvuilla yleisistä Neuvostoliittoa koskevista paljastuskirjoista. Tasapuolisesti he kuvaavat myös tsaarinvaltaa haikailevat rojalistit saamattomiksi typeryksiksi.
Vasemmistoa ruoskiva satiiri ei pysähdy Neuvostoliittoon. Myöhemmin, Espanjaan päätyessään, Kiho ja Piukkanen kohtaavat ranskalaisia kommunisteja, jotka riitelevät enemmän siitä, kenen tulkinta marxilaisuudesta on oikea, Guesden, Broussen vai Blanquin. Pullan ja Waltarin tiedot Ranskan vasemmiston tilanteesta ovat olleet vähintäänkin kohtuulliset.
Myös kohtaus, jossa Marx, Tolstoi ja kumppanit esiintyvät espanjalaisessa mielisairaalassa, todistaa, että Pulla ja Waltari eivät ole kirjoitelleet ihan mitä tahansa, vaikka muutoin onkin helppo kuvitella, että kohtaus on kirjoitettu riemukkaan innon vallitessa. Koomiset iskut ovat taitavia:
"Hyvät herrat! Euroopan katse on tähtäytynyt meihin..." aloitti Napoleon kiihkeästi ja intohimoisesti.
"Vastustan!" kiljahti Lenin nousten puoleksi ja huitoen käsiään.
"Yhdyn edelliseen puhujaan!" sanoi toinen valkopartainen tarmokkaasti ja kiivastuneena. Kiho päätteli, että hän oli siis Karl Marx. "Tuollainen puhuttelu on häpeällinen!" (...)
"Olet vallankumouksen pettäjä, toveri Napoleon!" karjui Lenin. "Minä ja toveri Marx emme hyväksy puhuttelua hyvät herrat!"
Kohta tämän jälkeen Lenin tölväisee Marxille: "Hitto vieköön sinun paksut kirjasi, joissa ei ole päätä eikä häntää. Minä en ole jaksanut lukea niistä ainotakaan loppuun. Ainoa järkevä sana, mitä sinä olet sanonut, on tuo, että 'pääoma on varkautta'. Mutta sekin pätee vain niin kauan kuin itse on köyhä."
Waltari liittää tähänkin teokseensa pistoja Tulenkantajia - sekä itseään - kohtaan. Kun Piukkanen ja Kiho kohtaavat Espanjaan matkalla olevia kommunisteja, Kiho huudahtaa: "Nämä ovat sitä lajia aateveljiä ja maailmanparantajia, että sain heikäläisistä kyllikseni istuttuani kerran puolisen tuntia Tulenkantajien kahvilassa". Itsensä Waltari mainitsee suoraan kohdassa, jossa Piukkanen ja Kiho saapuvat Istanbuliin: "'Jassoo, ja tämä on nyt sitten se Istanbul, josta Waltari piti niin riivatunmoista melua siinä Yksinäisen miehen junassaan', tuumi Kiho ja sylkäisi laidan yli." Toverukset tuumivat yhdessä, että kirjailijan ei olisi kannattanut.
Teosta ja sen satiiria heikentää tavattomasti sen rasistisuus, joka on päällekäyvämpää kuin Keisarin tekohampaissa. Punaisessa madonnassa rasismi kohdistuu tasapuolisesti kaikkiin Euroopan kansoihin - paitsi ehkä englantilaisiin, joiden kansanluonteesta ei sanota juuri mitään. Teoksen ainoa englantilainen henkilö, espanjalaisen laivan kapteeni päästelee:
Ensimmäinen perämieskin on italialainen ja niin täynnä Mussolinin henkeä, että haisee. Ei silti, ei minulla ole mitään hampaankolossa Mussolinin takia, mutta italialaiset ovat niitä kansojen rikkaruohoja, vesiheiniä, jos sanoisin ryssiä nokkosiksi. Perhan, tulkoon nyt saman tien sanotuksi, että kaikki näiden eteläisten niemimaiden asukkaat ovat ihan samaa rojua, kaatopaikkojen rehoittavia rikkaruohoja.
Tämä on tietysti henkilön kommentti, mutta toisaalta Piukkanen ja Kiho ottavat asiakseen laittaa laivan laiskottelevat italialaiset kuriin ja tekevät sen väkivalloin. He myös puhuvat samalla tavalla vaikkapa venäläisistä. Neuvostosotilaiden vangeiksi jouduttuaan Piukkanen ja Kiho joutuvat varomaan kielenkäyttöään:
"Ryssää! Älä käytä karkeaa kieltä, toveri Kiho. Ilmaisen sinulle proletaarisen kummastukseni. Kaikki tähän asti puhuneet toverit ovat olleet venäläisiä."
"Venäläisiä? Onko niillä semmoinenkin nimi?" Kiho kysyi viattomasti. "No, olkoon... Tuntuu se haju sinuunkin tarttuneen, vaikka siellä Leningradin kapakassa päissäsi puhuit toista..."
Toisessa kohdassa Kiho rallattelee: "Ja Jussi sano Jaskalle: / iske ryssää puukolla, / iske ryssää puukolla, / ei sillä ole sielua!" Sama rallattelu esiintyy Helsinki-romaanissa Palava nuoruus (1935), jossa nuori päähenkilö Juhani - Waltarin omakuva - juttelee valkoisen sotilaan kanssa. Ilmeisesti Waltari on itse nuorena kuullut saman laulun sisällissodan aikaan.
Suomalaiset itsekin saavat kyytiä, kun englantilainen kapteeni kysyy Piukkaselta ja Kiholta, onko koko kansa samanlaisia kuin hekin. Toisaalta Kihon selityksessä ei puututa suomalaisten kansanluonteeseen, vaan enemmänkin historiaan ja nykypolitiikkaan:
Sitten meillä ollaan valkoisia tai vaaleanpunaisia tai tulipunaisia, sinimustia ja ihan mustia, punakeltaisia ja maalaisliittolaisia, voi olla vihreitäkin, en nyt muista. Ja nämä kaikki tapella nujuuttavat keskenään ihan tasapuolisesti. Ja sitten vielä osa kansasta haluaisi rynnätä suoraa päätä ryssäin niskaan, ja eräs toinen osa taas haluaisi ryssäin avulla käydä niiden edellisten kimppuun.
Teoksen punainen madonna on espanjalaissyntyinen kommunisti Carmen, johon Piukkanen ja Kiho törmäävät useaan eri otteeseen. Kiho ihastuu naiseen ja lopulta vastusteltuaan Carmen alkaa vastata rakkauteen, Kihon suureksi kauhuksi. Carmen kuuluu waltarilaisten naisten sarjaan yhdessä Fine Van Brooklynin ja Neferneferneferin kanssa, vaikka ei olekaan yhtä pelottava kuin nämä.
Atlantin ylitse gangstereiden pariin
Vuonna 1932 ilmestyi myös teos Älkää ampuko pianistia! Sen tekijyydestä on ollut jonkin verran epäselvyyttä. Sekä Waltari että Pulla ovat kummatkin ilmoittaneet, että teos kirjoitettiin kuten edeltäjänsäkin, mutta hakuteoksessa Suomen kirjailijat 1917-1944 sitä ei ole merkitty Waltarin kohdalle. Tämä lienee silkkaa huolimattomuutta, sillä muissa hakuteoksissa, kuten Sirkka Musikan kokoamassa Waltari-bibliografiassa, joka löytyy vuonna 1958 ilmestyneestä Waltarin juhlakirjasta, teos on mainittu kummankin tekemäksi. Myös Simo Sjöblomin kokoamassa suomalaisen rikoskirjallisuuden bibliografiassa Älkää ampuko pianistia! on merkitty Waltarin ja Pullan yhdessä kirjoittamaksi.
Älkää ampuko pianistia! sijoittuu aikaan Punaisen madonnan jälkeen, koska kirja sijoittuu suurelta osin Yhdysvaltoihin - Punaisen madonnan lopussa sankarit päättävät lähteä Amerikkaan. Vaikuttaa siltä, että kirjaa on kirjoitettu löysällä kädellä: alussa laivamatkaa kuvataan yllättävän pitkään ja Kiho joutuu sanaharkkaan ruotsalaisen kielitieteilijän kanssa siitä, onko Juhani Aho kirjoittanut teoksensa suomeksi vai ruotsiksi ja onko suomi suuri sivistyskieli vai ei. Kohtauksella ei ole minkäänlaisia yhtymäkohtia muuhun juoneen ja lienee vain kirjoittajien piruilua ajankohtaisista keskustelunaiheista. Laivalla Kiho ja Piukkanen huijataan ottamaan huostaansa pieni lapsi Ville, joka osoittautuu varsinaiseksi rasavilliksi ja riesankappaleeksi. Myöhemmin Ville tosin pelastaa sankarit useaan otteeseen.
Teoksen varsinainen juoni on löyhä, aivan kuin muissakin sarjan kirjoissa. Kiho ja Piukkanen huomaavat New Yorkiin tultuaan ajautuneensa rahattomiksi ja muistavat aiemmissa teoksissa tavatun toimittaja Petersin lupauksen ottaa heidät töihin. Kiho ja Piukkanen marssivat New York Heraldin toimitukseen (nolosti Peters tervehtii heitä muka-amerikkalaisittain: "Halloh, boys!") ja Peters pestaa heidät kirjoittamaan Chicagon gangsterisodista. Peters kuvailee amerikkalaisia journalismin ihanteita: "Well, minulla ei ole toistaiseksi varmaa suunnitelmaa siitä, mitä teemme ja mitä emme tee. Minusta on mieluisinta heittäytyä seikkailuun ummessa silmin ja toimia tilanteen mukaisesti, mutta silloin toimiakin niin riivatusti."
Teoksessa irvaillaan amerikkalaiselle tehokkuuden ja nopeuden ihanteille, kun Peters ilmoittaa, että he eivät todellakaan matkusta Chicagoon junalla:
"Sellaiset kivikautiset kulkuneuvot voivat kelvata teikäläisille sanomalehtimiehille, kun he ovat menossa hautaamaan jotakuta pitkäpartaista äijää, joka on kirjoittanut pari tusinaa tuhatsivuista maailmankirjallisuuden merkkiteosta ja josta ja jonka teoksista ja jolle pidetyistä hautapuheista he saavat kolme sivua tekstiä, jota ei lue enempää kuin noita teoksiakaan. Mutta nyt olemme Amerikassa ja matkalla seuraamaan Bugs Moranin ja Al Caponen välien selvittelyä, ja näin ollen matkustamme lentokoneella kiroillen senkin hitautta. - Jos rakettilentokuljetus olisi..."
Petersin monologin katkaisee auton kylkeen osuva luotisarja.
Kirjassa on muitakin kohtauksia, joissa kirjoittajat virnuilevat amerikkalaiselle elämäntavalle, mutta missään vaiheessa satiiri ei ole niin kitkerää kuin esimerkiksi vasemmistolaisuuteen kohdistuva iva Punaisessa madonnassa. Amerikkalaisten tietämättömyydelle ja bisnesmaailmallekin irvaillaan vähemmän kuin Keisarin tekohampaissa, ja päällimmäiseksi jää mielikuva, että kirjoittajat ovat amerikkalaisen vauhdin ja teknisyyden lumoissa.
Loppupuolella, kun Kiho karkaa Chicagosta rakastamansa naisen, kynänterätehtailija van Eindhovenin tyttären Isbelin kanssa, kuvaan tosin astuu satiiri amerikkalaista uskonnollisuutta ja retuperäisyyttä kohtaan. Ajaessaan vauhdilla Amerikan halki Kiho pysäytetään jossain Keskilännessä ja poliisit luennoivat hänelle kunnollisista amerikkalaisista:
"Chicagossa hallitsevat rosvot ja siellä teihin ei uskalleta koskea (...). Mutta täällä maaseudulla olosuhteet ovat terveemmät. Tarpeen vaatiessa otamme oikeudenkäytön omiin käsiimme ja hirtämme murhaajat ja ateistit. Meidän kouluissamme ei suvaita darwinismia ja muuta jumalankieltämistä eikä kerrota juttuja maan pallonmuotoisuudesta. Meillä on Raamattu ojennusnuoranamme ja nainen, joka kävelee käsikoukkua miehen kanssa, joutuu helposti kasvatuslaitokseen, puhumattakaan miehestä, joka viheltää sunnuntaina."
Ongelmia aiheuttaa se, että Kihoa luullaan gangsterien käyttämäksi palkkatappajaksi, Tuonelan-Thompsoniksi. Bugs Moran oli palkannut hänet rikollisiin puuhiin, mutta Kiho oli tehnyt ison jalokivikeikan tyhjäksi ja lähtenyt karkuun Isbel van Eindhovenin kanssa.
Isbel haluaa heidän saavuttuaan Los Angelesiin päästä näyttelijäksi Hollywoodiin. Kirjan lopussa on villi kohtaus, jossa Kiho päätyy orgioihin. Yksi osanottajista on itse Charles Chaplin:
"Naiset ovat minun elämäni tuho!" sanoi mr. Charlie Chaplin synkästi ja maistoi soodavesilasistaan. "Ei, ei, en halua juoda, älkää kaatako minulle samppanjaa, olen kyllästynyt kaikkeen. Minulla on vielä eilisillasta niin hitonmoinen krapula... (...) Katsokaa noita kirottuja vampyyreja! (...) He ovat juoppoja, kokainisteja, porttoja, ja kuitenkin he ovat tuhonneet minun elämänhaluni, työtarmoni, suuren tulevaisuuteni! Sanokaa, onko maailmassa koskaan ollut minua suurempaa taiteilijaa, sanokaa vilpittömästi. Miljoonat, ei, sadat miljoonat ihmiset olen saanut itkemään ja nauramaan. Ja kuitenkin tässä salissa istuu kaksi minun entistä rouvaani, jotka ovat tuhlanneet ja riistäneet omaisuuteni, raastaneet nimeni lokaan, levittäneet minusta mitä katalimpia parjauksia. Olen yrittänyt lyödä heitä ja myrkyttää heidät, mutta kun pääsee yhdestä eroon, on toinen jälleen esillä."
Chaplin myös pohtii omaa rooliaan mykkäelokuvan viimeisenä jäänteenä Hollywoodissa: "Ja mikä tulevaisuus minulla olisikaan äänielokuvan kehittämisessä (...). Ensin hylkäsin sen kokonaan, mutta muistattehan sen kohtaukset Kaupungin valoissa, jossa syön makaroonia. Ne ihmeelliset äänet, onko kukaan saanut aikaan niiden veroista?" Myöhemmin kertoja toteaa, että vaikka Chaplinin läsnäolo juhlissa on kunnia, mutta kukaan ei halua keskustella hänen kanssaan, "koska häntä pidettiin hieman tyhmänä".
Orgioitten kuvaus on rohkea ja osoittaa, että Waltari ja Pulla tunsivat 1930-luvun alun keskustelun Hollywoodin riettaasta maineesta (joka osaltaan johti Hollywoodin tiukkoihin sensuurisääntöihin). "Kiho silmäili aistejaan uskomatta naisia, jotka kokaiinihumalassa kieriskelivät lattialla repien vaatteita yltään ja pareja, jotka kaikkien nähden antautuivat mielettömiin hyväilyihin", kertoja toteaa, mutta jatkaa: "Hän ei mielestään ollut erikoisen ahdasmielinen, mutta tällaista menoa katsellessaan hänen koko luontonsa nousi kapinaan." Olisi kiinnostava tietää, onko lisäys Armas J. Pullan käsialaa vai kenties kustantajan pienoinen sensuuritoimenpide.
Älkää ampuko pianistia! on edeltäjiensä tavoin hauska ja viihdyttävä teos, mutta oikeastaan kolmikon huonoin. Eila Pennanen pitää sitä parempana kuin loppupuolellaan hajoavaa Punaista madonnaa, mutta kommunisminvastaisen teoksen tuomitseminen on voinut olla vuonna 1980 poliittisesti välttämätöntä. Älkää ampuko pianistia! ei ole kuitenkaan yhtä kriittinen amerikkalaista bisnesihannetta kohtaan kuin Keisarin tekohampaat eikä sen rakenteen väljyys palvele satiirisia tarkoitusperiä yhtä hyvin kuin Punaisessa madonnassa.
Salanimen takana
Kirjailijanimen takana olevat tekijät paljastuivat ilmeisesti aika nopeasti, varsinkin kun Pullaa pyydettiin kirjoittamaan Keisarin tekohampaista arvostelu Suomen Sotilas -lehteen, jonka avustajiin hän kuului. Myöhemmin, kun Pulla yksinään kirjoitti teoksen Lempeä korvanleikkaaja (1933), eräät arvostelijat luulivat edelleen, että Waltari oli ollut mukana sitä kirjoittamassa.
Teoksista Keisarin tekohampaat ja Älkää ampuko pianistia! ilmestyivät uusina laitoksina vuonna 1961, mutta Punainen madonna ei. Sitä onkin pidetty yhtenä harvinaisimmista Waltarin kirjoista. Nykylukija saattaisi luulla, että Keisarin tekohampaiden rasismia olisi siivottu uudessa painoksessa. Näin ei kuitenkaan ole tehty, mutta tällaisia lauseita tuskin enää päästettäisiin läpi: "Veneen laidalle ilmestyivät kaikki sen rodun tunnusmerkit, jolle Abrahamin aikoina annettiin lupaus meren hiekan lailla lisääntyä ja täyttää maa. Kihara, rasvainen tukka, kiiltävä juutalaisnaama, säikähtyneet ruskeat silmät ja nenä, joka mittasuhteistaan päättäen saattoi vainuta pienimmätkin ansiomahdollisuudet sadan kilometrin säteellä."
Olen kirjoittanut kirjoista kuitenkin niin pitkän luvun, että en usko sitä voitavan käyttää sellaisenaan. Pistän tekstin siis tänne kaikkien luettavaksi. Kuvia en jaksa etsiä, eikä niitä netissä varmaan olisikaan.
Keisarin tekohampaat; Punainen madonna; Älkää ampuko pianistia!
Mika Waltarin varhaistuotantoon kuuluvat myös yhdessä viipurilassyntyisen kirjailijan Armas J. Pullan (1904-1981) kanssa kirjoitetut kolme seikkailuromaania. Teokset Keisarin tekohampaat, Punainen madonna ja Älkää ampuko pianistia ilmestyivät salanimellä Kapteeni Leo Rainio. Pulla, hänkin tuolloin vielä nuori kirjailija, oli kirjoittanut salanimellä jo romaanit Huimapää (1929) ja Aseveikot (1931) ja ehdottanut Waltarille yhteistyötä. Waltari on kertonut, että Pulla keksi juonet - Waltari piti häntä parempana juonen rakentajana - ja Waltari kirjoitti tekstin Pullan tekemän lyhyen raakileen pohjalta.
Pulla käytti salanimeä vielä yksin kirjoittamissaan kirjoissa Lempeä korvanleikkaaja (1933) ja Gangsterit ja seitsemän kääpiötä (1945).
Waltari kirjoittaa muistelmissaan tavanneensa Pullan Nuoren Voiman Liiton piirissä, ja he olivat jonkin aikaa hyviä ystäviä. Kirjailijat pohtivat, että lähtisivät Afrikkaan tekemään taustatyötä, mutta rahoittajaa ei löytynyt. Toverukset laittoivat lehteen ilmoituksen, jossa he etsivät muita osallistujia, mutta kukaan ei vastannut ilmoitukseen.
Waltari myös epäilee, että Pullan oma humoristinen tyyli sai vaikutteita yhteistyöstä hänen kanssaan: "hänen tyylinsä oli alussa kuivahkoa, mutta myöhemmin hän on kehittänyt itsenäisen, omaperäisen ja humoristisen tyylin", Waltari kirjoittaa muistelmissaan. Pullan suosituissa Ryhmy ja Romppais -kirjoissa onkin samantyyppistä henkeä kuin Leo Rainio -kirjoissa.
Leo Rainion nimellä ilmestyneet romaanit kertovat suomalaisparivaljakosta, Onni Piukkasesta ja Jussi Kihosta, jotka joutuvat maailmalla monenlaisiin selkkauksiin ja selviävät niistä yleensä suomalaisen sisun ja huumorintajunsa ansiosta. Ei ole kaukaa haettua olettaa, että Piukkanen ja Kiho ovat vaikuttaneet esimerkiksi Outsiderin eli Aarne Haapakosken tarinoihin Pekka Lipposesta ja Kalle-Kustaa Korkista.
Kihon ja Piukkasen myös usein osoitetaan olevan älyllisestikin ylivertaisempia muihin tarinan henkilöihin nähden - tämä on erityisesti totta muiden kansallisuuksien ja rotujen kohdalla. 2000-luvun lukijasta kirjojen rasismi tuntuu kiusalliselta, vaikka toisaalta Pulla ja Waltari osasivat myös tehdä toisten rotujen edustajista neuvokkaita ja älykkäitä.
Näin on laita esimerkiksi Keisarin tekohampaitten juutalaisen Mandelbaumin kohdalla. Tämä on ajalle tyypillinen juutalaishahmo, hiukan luihu ja pitkänenäinen huijari, mutta lopulta myös yksi parhaista sotureista epämääräisessä armeijassa, jota Piukkanen ja Kiho huomaavat johtavansa. Lopulta Mandelbaum myös tekee vallankumouksen sankarien nenän alla. Mandelbaum onkin lopulta kirjan kiehtovin hahmo.
Tekohammaskauppiaat
Keisarin tekohampaat kertoo juuri siitä, mistä otsikko antaa ymmärtääkin - tekohampaista. Teos alkaa uutisella, jonka otsikko kuuluu "TEKOHAMPAITA AMERIKASTA AFRIKAAN":
Amerikan hallitus on antanut suostumuksensa suunnitelmalle, joka tarkoittaa uusien markkinain avaamista tekohampaille. Amerikka tarvitseekin suuresti harrastamalleen tekohammasteollisuudelle uusia vientipaikkoja. Tällöin on ajateltu etenkin eurooppalaisia siirtomaita Afrikassa, jossa uudenaikainen hampaiden hoito ei ole vielä pitkälle kehittynyt. Olisi varustettava laiva, missä olisi ajanmukainen hammasklinikka ja mikä matkoillaan poikkeaisi Afrikan pienempiinkin satamiin. Lastina on, lukuunottamatta puhdistusaineita ja hammaslääkärien työkaluja, pääasiallisesti tekohampaita. Amerikan konsuleja on määrätty ryhtymään valmistaviin toimenpiteisiin kaikissa paikoissa, joihin laiva saapuu.
Piukkanen ja Kiho joutuvatkin tekemisiin nimenomaan tekohampaiden kanssa, kun he kirjan alussa ovat rahattomina Pariisissa. He ovat työskennelleet konkurssiin menneessä A. B. Viena Wood O. Y:ssä, eivätkä tiedä mitä tekisivät. He tutustuvat amerikkalaiseen Jim Phersoniin, joka esittäytyy: "Ohiosta. Tekohammastehtailija. Amerikan suurin tekohammastehdas." Miehet lyöttäytyvät yhteen ja rikas Pherson kustantaa kaikille juotavaa. Samalla he tutustuvat myös mustaihoiseen Salomoniin, joka ilmoittaa olevansa Abessinian keisarin Menelikin poika. Pherson näkee mahdollisuuden laajentaa bisneksiään ja lupautuu tekemään perimysriitojen huolestuttamasta Salomonista keisarin, jos hän vain saa monopoliaseman Abessinian tekohammasmarkkinoilla. Pherson päättää tehdä Abessiniassa vallankumouksen ja värvää Piukkasen - entisen luutnantin - ja Kihon - entisen kersantin - vallankumousarmeijan päälliköiksi.
Keisarin tekohampaat on hauska ja vauhdikas kirja, joka sisältää monia satiirisia piikkejä useaan eri suuntaan. Kyytiä saa eritoten amerikkalainen raharikkaus. Pherson esittelee omaa elämänfilosofiaansa näin valloittavasti:
Kaipaan toimintaa! Täällä [Pariisissa - JN] ei yksinkertaisesti tapahdu mitään. Voi, hitto vieköön. Museot, jotka haisevat pölyltä! Taulukokoelmat! Alkaa kaivata meidän puimakoneittemme iloisia ja kauniita värejä. Versailles! Näkisittepä Chicagon sianteurastamot, ne ovat jotakin. Ja Nôtre-Dame, minä nimittäisin sitä vanhaksi, homeiseksi raunioksi. Ajatelkaa, mikä loistava tavaratalon paikka siinä on heitetty hukkaan! Casino de Paris ja Folies-Bergères! No, niissä voisi viihtyä kyllä, mutta niitä varten on tietysti matkasuunnitelmaani merkitty yhteisesti vain yksi ilta, josta pitää jälkeenpäin mainita, että se teki moraalisesti arveluttavan vaikutuksen. Sensijaan piti minun ihastuksesta mykistyneenä tuijottaa Mona-Lisaa kaksi tuntia, kymmenen minuuttia. (...) Sivumennen, lyönpä vetoa sata dollaria vanhoja kalosseja vastaan, ettei sen näköinen nainen saisi Hollywoodissa edes siivoojattaren paikkaa. Tämä eurooppalainen maku turmelee minun hermoni.
Piukkanen ja Kiho kehivät kokoon epämääräisen armeijan, joka koostuu lähinnä merellä kaapatuista kreikkalaisista sotilaista, ja lähtevät Abessiniaan. Yllätyksekseen he tapaavat myös Taavetti Pulliaisen, vanhan kansakoulun opettajansa, josta on tullut ministeri ja joka on saapunut Abessiniaan luodakseen maan ja Suomen välille ystävyys- ja kauppasuhteet. Pulliaisen hahmon avulla Pulla ja Waltari piruilevat Suomen poliittiselle kulttuurille, joka näyttäytyy vätysmäisenä. Kirjailijat tuntuvat myös naureskelevan pasifismille, kun Pulliainen kieltäytyy tarttumasta aseeseen siinäkään vaiheessa, kun Abessinian keisarin armeija on heidän perässään.
Teoksessa Waltari tuntuu piruilevan myös omille tulenkantajahenkisille intoiluilleen: "Oli yö. Oli Pariisi ja oli Selectin baari. Mutta koska tämä teos ei ole mikään moderni matkakuvaus, emme ryhdy esittämään mitään lyyrillisiä luonnontunnelmia."
Kirjaa ei voi olla pitämättä rasistisena, joskin rasismi on todennäköisesti tyystin tahatonta ja ajan vaikutteiden mukana imettyä. Stereotypiasta ainakin on kyse kohtauksessa, jossa sankarit kohtaavat Abessinian keisarin:
Hänen majesteettinsa oli lihavahko, turpea ja tummakasvoinen, eikä hänen käytöksestään puuttunut jonkinlaista alkeellista arvokkuutta, joka teki vaikutuksensa läsnäolijoihin. Hän oli puettu jonkinlaiseen meriupseerin valkeaan pukuun, jonka kaulukselle laskeutui musta, silkinhieno parta. Jaloissa oli hänellä komeat, punaiset tohvelit. Hänen viisi seuralaistaan olivat erilailla puetut. Yhdellä oli jonkunverran rypistynyt frakkipuvun takki ja sen rintapielessä kunnialegioonan kapea, punainen nauha, mutta hänen mustakeltaraitaiset housunsa kuuluivat ilmeisesti pyjamas-pukuun.
Neuvostoliitosta Espanjaan
Seuraavassa kirjassa, vuonna 1932 ilmestyneessä Punaisessa madonnassa, Pulla ja Waltari ovat päässeet piruilemaan ajan vasemmistolaisille virtauksille. Kirjaa on helppo pitää Neuvostoliiton ja muun ajan kommunistiliikehdinnän vastaisena, mutta toisaalta siinä piruillaan myös Italian Mussolinille ja fasisteille. Saksan natsit mainitaan vain kerran tai kaksi - on vaikea sanoa, mistä tämä johtuu, mahdollisesti poliittisesta varovaisuudesta.
Pulla itsekin sanoi haastattelussa, että "teos on kirjoitettu harkitun ilkeästi, varsinkin, mitä ryssiin tulee". Suomalaisten Neuvostoliittoa kohtaan osoittamasta sinisilmäisyydestä huolestunut Pulla jatkoi, että "molempain veijarien monissa Venäjän näkemyksissä on aika paljon totta takana". Vasemmistolaisissa piireissä tätä ei tietenkään katsottu hyvällä ja esimerkiksi Suomen Sosialidemokraatti teilasi kirjan otsikolla "Moskaa".
Punainen madonna on edeltäjäänsä juonettomampi, pikareskiromaanin tyyppinen kertomus, jossa päähenkilöille sattuu ja tapahtuu lähinnä erilaisten sattumusten ja yhteenottamusten vuoksi. Tapahtumien jana on varsin suoraviivainen: Piukkanen ja Kiho viettävät aikaa turkulaisessa hotellissa, kun poliisi tulee pidättämään heitä epäiltynä kommunistipropagandan levittämisestä. Paljastuu, että edellisestä kirjasta tuttu Mandelbaum on piilottanut heidän laukkuihinsa lentolehtisiä. Miehet vangitaan, mutta vapautetaan kohta, kun heidät tunteva upseeri ilmoittaa, että miehistä ei vallankumouksellisiksi ole. Tätä eivät usko maan oikeistovoimat, vaan muiluttavat sankarit itärajan taakse. Siellä he kohtaavat neuvostosotilaita ja esittävät suomalaisia kommunisteja. Valeasu paljastuu ja miehet vangitaan. Vankilasta heidät vapauttaa joukko venäläisiä rojalisteja, Nikolai III:n alaisuudessa toimivia sotilaita. Näiden vankilasta miehet taas vapauttaa epämääräinen sakki vuorirosvoja - ja niin edelleen. Miehet päätyvät Neuvostoliitosta Espanjaan, keskelle alkavaa sisällissotaa, ja kaiken päätteeksi he joutuvat paikalliseen mielisairaalaan, jossa he saavat todistaa eurooppalaisten suurmiesten välistä sotaa. Sairaalan asukeista yksi luulee olevansa Napoleon, toinen Marx, kolmas Lenin, neljäs Tolstoi, viides Victor Hugo ja niin edelleen.
Eila Pennanen on Punaisesta madonnasta kirjoittaessaan todennut, että se on Leo Rainio -sarjan heikoin teos. Varsinkin loppupuolta Pennanen moittii, mutta moitteen takana lienee ajatus, että viihderomaanin tulee olla sisällöllisesti ja tarinallisesti ehyt. Kohtaus espanjalaisessa mielisairaalassa astuukin hyvän maun sääntöjen ja kerronnan lakien ylitse, mutta toisaalta kirja kannattaa ennemmin nähdä satiirina eikä niinkään juoneen perustuvana seikkailuromaanina. Tässä mielessä se eroaa hyvin paljon Keisarin tekohampaista, jossa juoniaines oli satiiria tärkeämpi.
Punaisessa madonnassa satiiri keskeyttää kerronnan useita kertoja, kuten kohtauksessa, jossa Piukkanen ja Kiho tutustuvat neuvostosotilaiden ruokavalioon:
"Padassa on vielä Lunatsharskinkeittoa."
"Mitä se on?" kysyi Kiho epäluuloisesti.
"Kirotut porvarikulakit sanovat sitä lihakeitoksi. Mutta meille luokkatietoisille kommunisteille eivät kelpaa sellaiset nimet."
"Mutta kun tämä toveri on kasvissyöjä", sanoi huolestunut opas.
"Äsh, kyllä hän tätä keittoa voi syödä. Eihän siinä ole tippaakaan lihaa, - eilisestä on jo kolme viikkoa, kun viimeksi sain haistaa lihaa."
Paljastuu, että ylemmältä taholta on määrätty, että "pellavansiemenkakuista keitetty liemi on oleva liha- elikkä luokkatietoisti Lunatsharskinkeittoa". Kirja sisältää paljon myös kertomuksia siitä, miten Neuvostoliitossa on päätetty teollistaa koko maa ja tehty absurdeja päätöksiä, kuten padota joki, jossa ei ole vettä virrannut vuosiin. Pulla ja Waltari lienevät poimineet nämä 1920- ja 1930-luvuilla yleisistä Neuvostoliittoa koskevista paljastuskirjoista. Tasapuolisesti he kuvaavat myös tsaarinvaltaa haikailevat rojalistit saamattomiksi typeryksiksi.
Vasemmistoa ruoskiva satiiri ei pysähdy Neuvostoliittoon. Myöhemmin, Espanjaan päätyessään, Kiho ja Piukkanen kohtaavat ranskalaisia kommunisteja, jotka riitelevät enemmän siitä, kenen tulkinta marxilaisuudesta on oikea, Guesden, Broussen vai Blanquin. Pullan ja Waltarin tiedot Ranskan vasemmiston tilanteesta ovat olleet vähintäänkin kohtuulliset.
Myös kohtaus, jossa Marx, Tolstoi ja kumppanit esiintyvät espanjalaisessa mielisairaalassa, todistaa, että Pulla ja Waltari eivät ole kirjoitelleet ihan mitä tahansa, vaikka muutoin onkin helppo kuvitella, että kohtaus on kirjoitettu riemukkaan innon vallitessa. Koomiset iskut ovat taitavia:
"Hyvät herrat! Euroopan katse on tähtäytynyt meihin..." aloitti Napoleon kiihkeästi ja intohimoisesti.
"Vastustan!" kiljahti Lenin nousten puoleksi ja huitoen käsiään.
"Yhdyn edelliseen puhujaan!" sanoi toinen valkopartainen tarmokkaasti ja kiivastuneena. Kiho päätteli, että hän oli siis Karl Marx. "Tuollainen puhuttelu on häpeällinen!" (...)
"Olet vallankumouksen pettäjä, toveri Napoleon!" karjui Lenin. "Minä ja toveri Marx emme hyväksy puhuttelua hyvät herrat!"
Kohta tämän jälkeen Lenin tölväisee Marxille: "Hitto vieköön sinun paksut kirjasi, joissa ei ole päätä eikä häntää. Minä en ole jaksanut lukea niistä ainotakaan loppuun. Ainoa järkevä sana, mitä sinä olet sanonut, on tuo, että 'pääoma on varkautta'. Mutta sekin pätee vain niin kauan kuin itse on köyhä."
Waltari liittää tähänkin teokseensa pistoja Tulenkantajia - sekä itseään - kohtaan. Kun Piukkanen ja Kiho kohtaavat Espanjaan matkalla olevia kommunisteja, Kiho huudahtaa: "Nämä ovat sitä lajia aateveljiä ja maailmanparantajia, että sain heikäläisistä kyllikseni istuttuani kerran puolisen tuntia Tulenkantajien kahvilassa". Itsensä Waltari mainitsee suoraan kohdassa, jossa Piukkanen ja Kiho saapuvat Istanbuliin: "'Jassoo, ja tämä on nyt sitten se Istanbul, josta Waltari piti niin riivatunmoista melua siinä Yksinäisen miehen junassaan', tuumi Kiho ja sylkäisi laidan yli." Toverukset tuumivat yhdessä, että kirjailijan ei olisi kannattanut.
Teosta ja sen satiiria heikentää tavattomasti sen rasistisuus, joka on päällekäyvämpää kuin Keisarin tekohampaissa. Punaisessa madonnassa rasismi kohdistuu tasapuolisesti kaikkiin Euroopan kansoihin - paitsi ehkä englantilaisiin, joiden kansanluonteesta ei sanota juuri mitään. Teoksen ainoa englantilainen henkilö, espanjalaisen laivan kapteeni päästelee:
Ensimmäinen perämieskin on italialainen ja niin täynnä Mussolinin henkeä, että haisee. Ei silti, ei minulla ole mitään hampaankolossa Mussolinin takia, mutta italialaiset ovat niitä kansojen rikkaruohoja, vesiheiniä, jos sanoisin ryssiä nokkosiksi. Perhan, tulkoon nyt saman tien sanotuksi, että kaikki näiden eteläisten niemimaiden asukkaat ovat ihan samaa rojua, kaatopaikkojen rehoittavia rikkaruohoja.
Tämä on tietysti henkilön kommentti, mutta toisaalta Piukkanen ja Kiho ottavat asiakseen laittaa laivan laiskottelevat italialaiset kuriin ja tekevät sen väkivalloin. He myös puhuvat samalla tavalla vaikkapa venäläisistä. Neuvostosotilaiden vangeiksi jouduttuaan Piukkanen ja Kiho joutuvat varomaan kielenkäyttöään:
"Ryssää! Älä käytä karkeaa kieltä, toveri Kiho. Ilmaisen sinulle proletaarisen kummastukseni. Kaikki tähän asti puhuneet toverit ovat olleet venäläisiä."
"Venäläisiä? Onko niillä semmoinenkin nimi?" Kiho kysyi viattomasti. "No, olkoon... Tuntuu se haju sinuunkin tarttuneen, vaikka siellä Leningradin kapakassa päissäsi puhuit toista..."
Toisessa kohdassa Kiho rallattelee: "Ja Jussi sano Jaskalle: / iske ryssää puukolla, / iske ryssää puukolla, / ei sillä ole sielua!" Sama rallattelu esiintyy Helsinki-romaanissa Palava nuoruus (1935), jossa nuori päähenkilö Juhani - Waltarin omakuva - juttelee valkoisen sotilaan kanssa. Ilmeisesti Waltari on itse nuorena kuullut saman laulun sisällissodan aikaan.
Suomalaiset itsekin saavat kyytiä, kun englantilainen kapteeni kysyy Piukkaselta ja Kiholta, onko koko kansa samanlaisia kuin hekin. Toisaalta Kihon selityksessä ei puututa suomalaisten kansanluonteeseen, vaan enemmänkin historiaan ja nykypolitiikkaan:
Sitten meillä ollaan valkoisia tai vaaleanpunaisia tai tulipunaisia, sinimustia ja ihan mustia, punakeltaisia ja maalaisliittolaisia, voi olla vihreitäkin, en nyt muista. Ja nämä kaikki tapella nujuuttavat keskenään ihan tasapuolisesti. Ja sitten vielä osa kansasta haluaisi rynnätä suoraa päätä ryssäin niskaan, ja eräs toinen osa taas haluaisi ryssäin avulla käydä niiden edellisten kimppuun.
Teoksen punainen madonna on espanjalaissyntyinen kommunisti Carmen, johon Piukkanen ja Kiho törmäävät useaan eri otteeseen. Kiho ihastuu naiseen ja lopulta vastusteltuaan Carmen alkaa vastata rakkauteen, Kihon suureksi kauhuksi. Carmen kuuluu waltarilaisten naisten sarjaan yhdessä Fine Van Brooklynin ja Neferneferneferin kanssa, vaikka ei olekaan yhtä pelottava kuin nämä.
Atlantin ylitse gangstereiden pariin
Vuonna 1932 ilmestyi myös teos Älkää ampuko pianistia! Sen tekijyydestä on ollut jonkin verran epäselvyyttä. Sekä Waltari että Pulla ovat kummatkin ilmoittaneet, että teos kirjoitettiin kuten edeltäjänsäkin, mutta hakuteoksessa Suomen kirjailijat 1917-1944 sitä ei ole merkitty Waltarin kohdalle. Tämä lienee silkkaa huolimattomuutta, sillä muissa hakuteoksissa, kuten Sirkka Musikan kokoamassa Waltari-bibliografiassa, joka löytyy vuonna 1958 ilmestyneestä Waltarin juhlakirjasta, teos on mainittu kummankin tekemäksi. Myös Simo Sjöblomin kokoamassa suomalaisen rikoskirjallisuuden bibliografiassa Älkää ampuko pianistia! on merkitty Waltarin ja Pullan yhdessä kirjoittamaksi.
Älkää ampuko pianistia! sijoittuu aikaan Punaisen madonnan jälkeen, koska kirja sijoittuu suurelta osin Yhdysvaltoihin - Punaisen madonnan lopussa sankarit päättävät lähteä Amerikkaan. Vaikuttaa siltä, että kirjaa on kirjoitettu löysällä kädellä: alussa laivamatkaa kuvataan yllättävän pitkään ja Kiho joutuu sanaharkkaan ruotsalaisen kielitieteilijän kanssa siitä, onko Juhani Aho kirjoittanut teoksensa suomeksi vai ruotsiksi ja onko suomi suuri sivistyskieli vai ei. Kohtauksella ei ole minkäänlaisia yhtymäkohtia muuhun juoneen ja lienee vain kirjoittajien piruilua ajankohtaisista keskustelunaiheista. Laivalla Kiho ja Piukkanen huijataan ottamaan huostaansa pieni lapsi Ville, joka osoittautuu varsinaiseksi rasavilliksi ja riesankappaleeksi. Myöhemmin Ville tosin pelastaa sankarit useaan otteeseen.
Teoksen varsinainen juoni on löyhä, aivan kuin muissakin sarjan kirjoissa. Kiho ja Piukkanen huomaavat New Yorkiin tultuaan ajautuneensa rahattomiksi ja muistavat aiemmissa teoksissa tavatun toimittaja Petersin lupauksen ottaa heidät töihin. Kiho ja Piukkanen marssivat New York Heraldin toimitukseen (nolosti Peters tervehtii heitä muka-amerikkalaisittain: "Halloh, boys!") ja Peters pestaa heidät kirjoittamaan Chicagon gangsterisodista. Peters kuvailee amerikkalaisia journalismin ihanteita: "Well, minulla ei ole toistaiseksi varmaa suunnitelmaa siitä, mitä teemme ja mitä emme tee. Minusta on mieluisinta heittäytyä seikkailuun ummessa silmin ja toimia tilanteen mukaisesti, mutta silloin toimiakin niin riivatusti."
Teoksessa irvaillaan amerikkalaiselle tehokkuuden ja nopeuden ihanteille, kun Peters ilmoittaa, että he eivät todellakaan matkusta Chicagoon junalla:
"Sellaiset kivikautiset kulkuneuvot voivat kelvata teikäläisille sanomalehtimiehille, kun he ovat menossa hautaamaan jotakuta pitkäpartaista äijää, joka on kirjoittanut pari tusinaa tuhatsivuista maailmankirjallisuuden merkkiteosta ja josta ja jonka teoksista ja jolle pidetyistä hautapuheista he saavat kolme sivua tekstiä, jota ei lue enempää kuin noita teoksiakaan. Mutta nyt olemme Amerikassa ja matkalla seuraamaan Bugs Moranin ja Al Caponen välien selvittelyä, ja näin ollen matkustamme lentokoneella kiroillen senkin hitautta. - Jos rakettilentokuljetus olisi..."
Petersin monologin katkaisee auton kylkeen osuva luotisarja.
Kirjassa on muitakin kohtauksia, joissa kirjoittajat virnuilevat amerikkalaiselle elämäntavalle, mutta missään vaiheessa satiiri ei ole niin kitkerää kuin esimerkiksi vasemmistolaisuuteen kohdistuva iva Punaisessa madonnassa. Amerikkalaisten tietämättömyydelle ja bisnesmaailmallekin irvaillaan vähemmän kuin Keisarin tekohampaissa, ja päällimmäiseksi jää mielikuva, että kirjoittajat ovat amerikkalaisen vauhdin ja teknisyyden lumoissa.
Loppupuolella, kun Kiho karkaa Chicagosta rakastamansa naisen, kynänterätehtailija van Eindhovenin tyttären Isbelin kanssa, kuvaan tosin astuu satiiri amerikkalaista uskonnollisuutta ja retuperäisyyttä kohtaan. Ajaessaan vauhdilla Amerikan halki Kiho pysäytetään jossain Keskilännessä ja poliisit luennoivat hänelle kunnollisista amerikkalaisista:
"Chicagossa hallitsevat rosvot ja siellä teihin ei uskalleta koskea (...). Mutta täällä maaseudulla olosuhteet ovat terveemmät. Tarpeen vaatiessa otamme oikeudenkäytön omiin käsiimme ja hirtämme murhaajat ja ateistit. Meidän kouluissamme ei suvaita darwinismia ja muuta jumalankieltämistä eikä kerrota juttuja maan pallonmuotoisuudesta. Meillä on Raamattu ojennusnuoranamme ja nainen, joka kävelee käsikoukkua miehen kanssa, joutuu helposti kasvatuslaitokseen, puhumattakaan miehestä, joka viheltää sunnuntaina."
Ongelmia aiheuttaa se, että Kihoa luullaan gangsterien käyttämäksi palkkatappajaksi, Tuonelan-Thompsoniksi. Bugs Moran oli palkannut hänet rikollisiin puuhiin, mutta Kiho oli tehnyt ison jalokivikeikan tyhjäksi ja lähtenyt karkuun Isbel van Eindhovenin kanssa.
Isbel haluaa heidän saavuttuaan Los Angelesiin päästä näyttelijäksi Hollywoodiin. Kirjan lopussa on villi kohtaus, jossa Kiho päätyy orgioihin. Yksi osanottajista on itse Charles Chaplin:
"Naiset ovat minun elämäni tuho!" sanoi mr. Charlie Chaplin synkästi ja maistoi soodavesilasistaan. "Ei, ei, en halua juoda, älkää kaatako minulle samppanjaa, olen kyllästynyt kaikkeen. Minulla on vielä eilisillasta niin hitonmoinen krapula... (...) Katsokaa noita kirottuja vampyyreja! (...) He ovat juoppoja, kokainisteja, porttoja, ja kuitenkin he ovat tuhonneet minun elämänhaluni, työtarmoni, suuren tulevaisuuteni! Sanokaa, onko maailmassa koskaan ollut minua suurempaa taiteilijaa, sanokaa vilpittömästi. Miljoonat, ei, sadat miljoonat ihmiset olen saanut itkemään ja nauramaan. Ja kuitenkin tässä salissa istuu kaksi minun entistä rouvaani, jotka ovat tuhlanneet ja riistäneet omaisuuteni, raastaneet nimeni lokaan, levittäneet minusta mitä katalimpia parjauksia. Olen yrittänyt lyödä heitä ja myrkyttää heidät, mutta kun pääsee yhdestä eroon, on toinen jälleen esillä."
Chaplin myös pohtii omaa rooliaan mykkäelokuvan viimeisenä jäänteenä Hollywoodissa: "Ja mikä tulevaisuus minulla olisikaan äänielokuvan kehittämisessä (...). Ensin hylkäsin sen kokonaan, mutta muistattehan sen kohtaukset Kaupungin valoissa, jossa syön makaroonia. Ne ihmeelliset äänet, onko kukaan saanut aikaan niiden veroista?" Myöhemmin kertoja toteaa, että vaikka Chaplinin läsnäolo juhlissa on kunnia, mutta kukaan ei halua keskustella hänen kanssaan, "koska häntä pidettiin hieman tyhmänä".
Orgioitten kuvaus on rohkea ja osoittaa, että Waltari ja Pulla tunsivat 1930-luvun alun keskustelun Hollywoodin riettaasta maineesta (joka osaltaan johti Hollywoodin tiukkoihin sensuurisääntöihin). "Kiho silmäili aistejaan uskomatta naisia, jotka kokaiinihumalassa kieriskelivät lattialla repien vaatteita yltään ja pareja, jotka kaikkien nähden antautuivat mielettömiin hyväilyihin", kertoja toteaa, mutta jatkaa: "Hän ei mielestään ollut erikoisen ahdasmielinen, mutta tällaista menoa katsellessaan hänen koko luontonsa nousi kapinaan." Olisi kiinnostava tietää, onko lisäys Armas J. Pullan käsialaa vai kenties kustantajan pienoinen sensuuritoimenpide.
Älkää ampuko pianistia! on edeltäjiensä tavoin hauska ja viihdyttävä teos, mutta oikeastaan kolmikon huonoin. Eila Pennanen pitää sitä parempana kuin loppupuolellaan hajoavaa Punaista madonnaa, mutta kommunisminvastaisen teoksen tuomitseminen on voinut olla vuonna 1980 poliittisesti välttämätöntä. Älkää ampuko pianistia! ei ole kuitenkaan yhtä kriittinen amerikkalaista bisnesihannetta kohtaan kuin Keisarin tekohampaat eikä sen rakenteen väljyys palvele satiirisia tarkoitusperiä yhtä hyvin kuin Punaisessa madonnassa.
Salanimen takana
Kirjailijanimen takana olevat tekijät paljastuivat ilmeisesti aika nopeasti, varsinkin kun Pullaa pyydettiin kirjoittamaan Keisarin tekohampaista arvostelu Suomen Sotilas -lehteen, jonka avustajiin hän kuului. Myöhemmin, kun Pulla yksinään kirjoitti teoksen Lempeä korvanleikkaaja (1933), eräät arvostelijat luulivat edelleen, että Waltari oli ollut mukana sitä kirjoittamassa.
Teoksista Keisarin tekohampaat ja Älkää ampuko pianistia! ilmestyivät uusina laitoksina vuonna 1961, mutta Punainen madonna ei. Sitä onkin pidetty yhtenä harvinaisimmista Waltarin kirjoista. Nykylukija saattaisi luulla, että Keisarin tekohampaiden rasismia olisi siivottu uudessa painoksessa. Näin ei kuitenkaan ole tehty, mutta tällaisia lauseita tuskin enää päästettäisiin läpi: "Veneen laidalle ilmestyivät kaikki sen rodun tunnusmerkit, jolle Abrahamin aikoina annettiin lupaus meren hiekan lailla lisääntyä ja täyttää maa. Kihara, rasvainen tukka, kiiltävä juutalaisnaama, säikähtyneet ruskeat silmät ja nenä, joka mittasuhteistaan päättäen saattoi vainuta pienimmätkin ansiomahdollisuudet sadan kilometrin säteellä."
tiistaina, elokuuta 12, 2008
Carroll John Daly
Simo Sjöblomin dekkaribibliografian esipuheessa väitetään, että Carroll John Dalyn novelleja ei ole koskaan suomennettu - todistusaineisto päinvastaisen puolesta on mittava. Daly oli yksi tärkeimpiä pulp-kirjailijoita niin jenkeissä kuin Suomessakin: Seikkailujen Maailmassa käännettin toistakymmentä hänen novelliaan. Outoa ettei Sjöblom tiennyt tätä ja oikaissut (jonkun muun kirjoittamaa) esipuhetta.Aina välillä esiintyy joku, jonka mielestä Daly on tärkeämpi kuin vain mainintana kirjallisuuden historiassa, mutta oma muistikuvani näistä novelleista - ja mainitusta romaanista - on että ne ovat hutiloiden tehtyjä ja sekavia. Olen lukenut jonkun Dalyn myös englanniksi ja yksi käännetty tarina löytyy myös kirjasta Kovaksi keitetyt (toim. Peter Haining, Book Studio 2000 tai jotain sinnepäin). Se on muistaakseni vanhempaa Dalya ja parempi. Tunnetuin Dalyn ihailijoista on ollut Mickey Spillane - tässä hänen kirjoittamansa fanikirje.
En ole alla olevassa osannut sanoa, että Dalyn myöhemmät romaanit ilmestyivät brittikustantajilta, mikä on usein - ei aina - merkki siitä, että tekstit eivät ole olleet kovin laadukkaita. Lisäksi olisi voinut mainita, että Dalyn kirjoja ei painettu uudestaan 1940-1950-lukujen pokkaribuumin aikana, mikä on outoa, koska Spillanen lukijoille olisi luullut Dalynkin kelvanneen, sen verran niissä pyssyt paukkuvat ja daamit kirkuvat. 1980- ja 1990-luvulla tuli joitain uusintajulkaisuja, kuten Mysterious Pressin kokoelma Satan Hall -tarinoita.
Carroll John Dalya (1889—1958) ei juuri pidetä kummoisena kirjailijana, mutta hänellä on lajityypin historiassa taattu paikka: hänen sanotaan keksineen koko kovaksikeitetyn rikoskirjallisuuden vuonna 1922 julkaisemallaan novellilla ”The False Burton Combs”. Siinä päähenkilö ei tosin vielä ole yksityisetsivä, vaan lähinnä seikkailija, joka ajautuu selvittämään rikoksia. Yksityisetsiväksi Dalyn sankari vaihtui kuitenkin jo seuraavana vuonna eli 1923. Sankariksi tuli Race Williams, joka on Dalyn luomuksista tunnetuin; muita Dalyn sarjasankareita ovat mm. Satan Hall ja Vee Brown.Daly oli Mickey Spillanen suosikkikirjailija, minkä kyllä arvaa siitä, että Dalyn sankarit, olkootkin toisinaan poliiseja, ottavat kovin helposti oikeuden omiin käsiinsä. Väkivallan kuvauksia on paljon ja niissä on vaivoin peiteltyä sadismia — esimerkiksi sidottuja naisia esiintyy paljon. Race Williams on aina valmis väkivaltaan ja nukkuu ase tyynyn alla. Williamsilla ei ole myöskään minkäänlaisia omantunnonongelmia aseen ja nyrkkien käytöstä, vaan hänen mielestään ”jauhelihaa ei voi tehdä jauhamatta ensin vähän lihaa”.
Juonenrakentajana Daly on usein heikko, ja sanotaan, että kustantajat julkaisivat Dalyn novelleja hiukan pitkin hampain. Useat Dalyn novelleista ovatkin yllättävän vaikeita seurata — voi sanoa, että Daly toteutti erinomaisesti Chandlerin maksiimia siitä, että hankalan kohdan tullen kannattaa laittaa mies tulemaan ovesta ase kädessä. Lopulta kustantajat olivat kuitenkin tyytyväisiä, koska Daly ja varsinkin Race Williams -tarinat myivät hyvin. Daly ei ollut itse täysin tietoinen omasta roolistaan kirjallisuudenlajin luojana. Sittemmin Dalyn merkitys kirjailijana väheni ja hänen tärkeimmäksi tuotannokseen jäikin 1920—30-luvun novellituotanto. Siinä on riittävästi tuoreutta ja elävyyttä, jotta sitä voi lukea vielä tänäkin päivänä.
Suomeksi Race Williams esiintyy mm. novellissa ”Ruumis & Kumpp.” (1936). Novelli paljastaa sen, että varhaisimmat yksityisetsivät eroavat myöhemmistä, kuuluisammista kollegoistaan eritoten siinä, että heitä ei palkata hommiin, vaan he joutuvat niihin. Tämä lähentää Race Williamsia ja muita ajan yksityisetsiviä supersankareihin, joiden seikkailut lähtevät usein liikkeelle siitä, että jotkut superrikolliset yrittävät päästä heistä eroon. ”Ruumis & Kumpp.” -tarinassa ”hempeämielinen Jim” yrittää tappaa Williamsin, joka on aikoinaan tappanut Jimin rikostoverit. Williams pääsee lopulta ampumaan kaikki rikolliset kaksi revolveria käsissään.
Novellissa ”Verinen monogrammi” Williams pistää kovalla kädellä rikollisen johtaman hotellin järjestykseen. Hänen asiakkaansa kuolee sadististen murhaajien kynsissä, mutta Williams kostaa. ”Kuolema korjaa satoa” -novellissa Williams selvittää mutkikkaan kiristysvyyhden — lukijan mielestä liian mutkikkaan.
Dalyn sekavuus on pahimmillaan tarinassa ”Yksi ruumis lisää” (1938?), jonka alussa Williamsin toimistoon kävelee mies, iskee Williamsin apurin tainnoksiin ja pakottaa Williamsin allekirjoittamaan paperin, jossa tämä tunnustaa osallisuutensa huumekauppaan. Dalylla oli selvästi halu jatkaa Williamsin seikkailuja novellista toiseen, niinpä tämäkin viittaa sellaiseen novelliin, jota ei ole suomennettu. Daly sekoilee Liekki-nimisen naisen kanssa ja tämä taas kisailee Armin Loringin kanssa; Loring taas on koko kaupungin vaarallisin mies. Tarina päätyy Williamsin ja Loringin kaksintaisteluun Liekistä. Miten tähän päädytään, on joko osoitus Dalyn taidoista tai niiden puutteesta.
Toinen Dalyn sankari Vee Brown seikkailee mm. novellissa ”Punaista dynamiittia” (1936), jossa häntä yritetään saada ansaan: rikolliset tappavat satunnaisesti ihmisiä ja jättävät murhapaikalle lapun, jossa vaaditaan Brownin lähtöä kaupungista. Brown tietysti ratkaisee jutun ja tappaa kaikki rikolliset. Brownin asennetta kuvaa hyvin hänen ajatelmansa novellin loppupuolelta: ”Mies ammuttuna edestä päin ei koskaan voi kaatua eteenpäin kasvoilleen... erittäinkin kun hänellä ei ole kasvoja ollenkaan.” Minäkertojana (ja jonkinlaisena Watsonina) toimiva Condon kysyy jossain vaiheessa, nauttiiko Brown murhaamisesta ja tämä vastaa: ”Joskus minä nautin murhasta.”
Dalyn kerronta on parhaimmillaan juuri väkivaltaisissa kohtauksissa ja siinä on paikoin hykerryttävää groteskiutta, varsinkin viimeksi mainitun novellin alussa, jossa kuolemansyyntutkija juttelee muun muassa päivän politiikkaa: ”[Lääkäri] keskeytti hetkeksi puheensa, osoitti vuoteen alle ja sanoi sitten kärsimättömästi: — Ehkä joku antaa minulle pään vuoteen alta.” Brown elää supersankareiden lailla kaksoiselämää — hän säveltää salanimellä suosittuja iskelmiä.Vaatimattomampaa Dalyn novellituotantoa edustaa ”Keltainen päiväkirja”, jossa Race Williams taistelee kreivi Jehdoa vastaan. Jehdo on tyypillinen itämainen suurrikollinen, joka kiduttaa mielellään Dalyn rakastettua ja työtoveria Florence Drummondia.
Dalyn ainoa romaanisuomennos Rikosten herra (1936) on omituinen valinta Kanervan kustannusliikkeeltä, koska se on suoraa jatkoa romaanille, jota ei ole suomennettu. Päähenkilöt ovat poliisitarkastaja Val Kildare ja toimittaja Jerry Hazard. Otsikon ”rikosten herra” on kiinalainen Wu Fang, joka käyttää kammottavien suunnitelmiensa toteuttamisessa mm. hindu Kumaria ja nauttii katsellessaan ruoskintaa. Wu Fang, Kildare ja Hazard ovat Robert J. Hoganin luomuksia; Hoganin Wu Fang -tarinoita on suomennettu ainakin yksi. Rikosten herra julkaistiin ensiksi Kanervan julkaisemassa Isku-lehdessä jatkokertomuksena numeroissa 23—32 vuonna 1936. Dalyn romaani on monessa suhteessa samanlainen kuin hänen novellinsa: meno on kovaa, väkivalta suorasukaista, rasismia on runsain mitoin. Juonellisesti romaani on paljon selkeämpi kuin Dalyn novellit ja siksi paljon helpompi seurata. Rikosten herra todistaa, että alkuperäinen kovaksikeitetty dekkari ei useinkaan ole kovin realistista. Kiinalaisten suurrikollisten käyttäminen ei ollut mitenkään harvinaista 1920—1940-luvuilla.
Rikosromaani:
Rikosten herra. Kanervan seikkailuromaaneja 1. Kanervan kustannusliike: Lahti 1944. Myös nimellä Wu Fang — rikosten herra, Isku 23—32/1936. Alun perin Emperor of Evil. Hutchinson 1936.
Rikosnovellit:
Keltainen päiväkirja, Seikkailujen Maailma 4/1938. Julkaistu ilman tekijän nimeä. (Race Williams)
Kenen tahansa, Seikkailujen Maailma 9/1949. (Race Williams; jatkoa novellille Kuoleman kirja)
Kuolema korjaa satoa, Seikkailujen Maailma 2/1955. (Race Williams)
Kuoleman kirja, Seikkailujen Maailma 6/1949. Alun perin mahdollisesti Murder Book, Black Mask, syyskuu 1934. (Race Williams)
Kuolleet eivät tapa, Seikkailujen Maailma 3/1943. Julkaistu ilman tekijän nimeä. Alun perin mahdollisesti Dead Men Don’t Kill, Dime Detective, lokakuu 1937. (Race Williams)
Miljoonan dollarin ruumis, Seikkailujen Maailma 4—5/1949. Alun perin The $ 1.000.000 Corpse, Dime Detective, joulukuu 1937. (Race Williams)
Punaista dynamiittia. Isku 1—6/1937. Alun perin Red Dynamite, Dime Detective, kesäkuu 1936.
Ruumis & Kumpp. Isku 40—45/1937. Alun perin Corpse & Company, Dime Detective, helmikuu 1936. (Race Williams)
Verinen monogrammi. Seikkailujen Maailma 2/1937. (Race Williams)
Yksi ruumis lisää. Seikkailujen Maailma 7/1938. Alun perin mahdollisesti A Corpse for a Corpse, Dime Detective, kesäkuu 1938. (Race Williams)
Tieteisnovelli:
Ajan ulkopuolella, Lukemista Kaikille 3/1958. Alun perin Outside of Time, Weird Tales, tammikuu 1950.
maanantaina, elokuuta 11, 2008
Ray Cummings
Vähän liikaa painotan tässä Cummingsin rikos- ja eroottista kirjallisuutta, kyllä hän oli ennen kaikkea scifi-kirjailija. Tässä linkki Ray Cummingsin Gutenbergissa saatavilla oleviin teksteihin. Jess Nevinsin luonnehdinta (pitää skrollata aika pitkään alas) setä Tubbysta ei vastaa ollenkaan sitä, millaisia suomennetut tarinat ovat, mutta oletan, että Cummingsilla on ollut monia samannimisiä hahmoja. Vaikka on kai täysin mahdollista, että jutut eivät ole Cummingsin kirjoittamia - listasta voisi päätellä (en muista enää), että yhtäkään setä Tubby -juttua ei suomeksi ole julkaistu Ray Cummingsin nimellä ja olen päätellyt kirjailijuuden vain sen perusteella, että Cummingsilla on tämän niminen hahmo! Ellen joskus lue kaikkia 1930-luvulla ilmestyneitä amerikkalaisia pulp-lehtiä, asia ei välttämättä ratkea...
Tekstin lopussa mainitut kauhunovellit lienevät peräisin Dime Mysteryn kaltaisista shudder pulpeista, ja haluaisinkin hiukan tarkastella niitä uudestaan. Yeah, right!
Tekstin lopussa mainitut kauhunovellit lienevät peräisin Dime Mysteryn kaltaisista shudder pulpeista, ja haluaisinkin hiukan tarkastella niitä uudestaan. Yeah, right!
Cummingsin rikosnovelleja on aika vastikään julkaistu kokoelmana.
Ray Cummings tunnetaan paremmin tieteiskirjallisuudestaan, mutta hän kirjoitti myös rikosnovelleja pulp-lehtiin 1930-luvulla. Näissä puuhissa hän erikoistui ns. ”tuhmiin” (spicy) juttuihin, jotka olivat niin puhdasta pornografiaa kuin noina aikoina vain pystyttiin tekemään. Novelleissa oli myös rikosainesta, mutta se oli oikeastaan olemassa vain sen takia, että naisia pystyttiin tarinan avulla pahoinpitelemään, riisumaan, uhkailemaan, suutelemaan ja raiskaamaan.
Cummings kirjoitti näitä ”tuhmia” novelleja mm. Dan Turner — Hollywood Detectiveen, joka pääasiallisesti sisälsi järjettömiä tarinoita Robert Leslie Bellemin yksityisetsivästä. Kuuluisimmat alan lehdet olivat Spicy Detective ja Spicy Mystery Stories. Myös Uncanny Tales on syytä mainita, koska se vei lajityypin pisimmälle ja kokeili sensuurin ja sietokyvyn rajoja. Tähän lehteen Cummings kirjoitti nimellä Gabriel Wilson vaimonsa Gabriellen kanssa — mikä sinänsä on mielenkiintoinen anekdootti naishistoriassa. Hiukan arvokkaampaakin tavaraa Cummings kirjoitti, mm. Black Maskiin tarinoita sankarinaan Timothy McGuirk. Nämä tarinat ilmestyivät jo 1920-luvulla.
Cummings tunnetaan nykyään lähinnä science fiction -kirjailijana. Hänen tunnetuin alan teoksensa on romaani Girl of the Atom (1922; alun perin 1919 nimellä "Girl in the Golden Atom"; ks. pitkä essee). Cummingsilta on kuitenkin tältäkin alalta suomennettu vain novelleja. ”Atomin uumenissa” on naiivi ja vauhdikas scifi-novelli tiedemiehestä, jonka työtoveri aikoo räjäyttää New Yorkin atomipommilla. Tiedemies päättää pysäyttää miehen ja lähtee hyökkäykseen Tubby-nimisen miehen kanssa aseinaan itse keksityt pienennys- ja suurennusaineet. Miehet päätyvät lopulta atomin sisään ja näkevät suunnattomia erämaita eri atomien välillä. Lopulta pommi kuitenkin räjähtää, mutta tiedemiehen keksinnön ansiosta sen radioaktiivisuus on kuitenkin hyväätekevää: kasvit kasvavat suuremmiksi ja sadot ovat kymmenkertaisia! Tämän jälkeen onkin vain hyvä, että homma paljastuu yksinkertaisen Tubbyn uneksi. Atomimaailman kuvauksessa on primitiivistä viehätystä.
Cummingsin ”tuhmia” novelleja ei ole suomennettu. Sen sijaan hänen sarjasankarinsa Uncle Tubbyn juttuja suomennettiin Seikkailujen Maailmassa ja Iskussa setä Tubbyn nimellä. Tubbyn seikkailut ovat lyhyitä arvoitusnovelleja eivätkä sellaisinakaan kovin kiinnostavia; henkilönä Tubby muistuttaa hiukan Chestertonin Isä Brownia. Isku-lehdessä julkaistiin monta setä Tubby -novellia ilman tekijän nimeä.
”Kuristusmania” käy lähellä kauhutarinaa, mutta jää melko laimeaksi sukukirouksen — suvun naiset tekevät sanoinkuvaamattomia kauheuksia täysikuulla lotuskukan tuoksuessa voimakkaasti — paljastuessa tavanomaiseksi rikokseksi. Yllättävää väkivaltaa novellissa on: miehen kaula on leikattu poikki ja sitä on pureksittu. ”Kuoleman nauru” on samantyyppinen tarina, jossa on sama vika: Cummings ei tee painajaisen keskelle joutuvista ihmisistä riittävän kiinnostavia.
Lyhyt ”Turmion hetki” kertoo miehestä, jonka muisti pettää ratkaisevana päivänä: hänen on tarkoitus kostaa häntä huijanneelle miehelle ensiksi tappamalla ja sitten räjäyttämällä hänet palasiksi. Hiukan pidemmässä ”Pataässässä” mies tappaa toisen, jottei hänen suorittamansa murha tulisi julkisuuteen. Cummingsin lyhyet jutut ovat liian lyhyitä ollakseen kiinnostavia.
Novellit:
Kuoleman nauru, Isku 45/1936.
Kuoleman vesikello, Seikkailujen Maailma 2/1939. Julkaistu ilman kirjoittajan nimeä. (Setä Tubby)
Kuolleen miehen kengät, Seikkailujen Maailma 2/1937.
Kuristusmania, Seikkailujen Maailma 7/1939.
Murhamiehen varjo, Isku 8/1937. Julkaistu ilman kirjoittajan nimeä. (Setä Tubby)
Myrkkyneulan arvoitus, Isku 51/1937. Julkaistu ilman kirjoittajan nimeä. (Setä Tubby)
Myrkkyspesialisti, Isku 28/1937. Julkaistu ilman kirjoittajan nimeä. (Setä Tubby)
Pataässä, Seikkailujen Maailma
Turmion hetki, Seikkailujen Maailma 3/1938.
Tieteisnovellit:
Atomin uumenissa, Seikkailujen Maailma 3/1954.
Rangaistus, Seura 21/1935.
perjantaina, elokuuta 08, 2008
James Cross
Tämä oli taannoin mukava yllätys. Bongasin jatkokertomuksen käydessäni lehtiä läpi yliopiston kirjastossa ja sitten alkuperäinen kirja osui käteen muistaaakseni Kvariaatin hyllystä. Se on todella hyvä kirja, aivan ansiottomasti unohdettu. Cross julkaisi joitain scifi-novellejakin, käsittääkseni Harlan Ellisonin antologiassa Dangerous Visions.
James Cross (oik. Hugh Parry 1916—?) julkaisi neljä romaania 1950—60-luvulla sekä novelleja ainakin Ellery Queen’s Mystery Magazinessa. Häneltä on suomennettu pitkä jatkonovelli "Pahan juuret", joka on alun perin romaani Root of Evil (1957).
Root of Evil todistaa, että amerikkalainen rikoskirjallisuus on täynnä hyviä kirjoja, joita kukaan ei tunne. Kirja on viihdyttävä ja iskevästi kirjoitettu kertomus veljeksistä, jotka löytävät toisen mailta 8 000 maahan 1800-luvun puolessa välissä kaivettua kultakolikkoa. Miehet luulevat tulevansa rikkaiksi, mutta tajuavat pian, että valtio, verottaja ja muut tahot vievät heiltä suuren osan rahoista. Suunnitelma rahojen pimittämiseksi on huima, mutta ongelmia tuovat niin paikalliset rikolliset, entiset vaimot kuin ahneet sotilaatkin. Mies-lehden lyhennetty suomennos ei välitä Crossin kirjan pirullisuutta tarpeeksi hyvin.
Jatkokertomus:
Pahan juuret, Mies 6—12/1959. Alun perin Root of Evil. Messner 1957.
James Cross (oik. Hugh Parry 1916—?) julkaisi neljä romaania 1950—60-luvulla sekä novelleja ainakin Ellery Queen’s Mystery Magazinessa. Häneltä on suomennettu pitkä jatkonovelli "Pahan juuret", joka on alun perin romaani Root of Evil (1957).
Root of Evil todistaa, että amerikkalainen rikoskirjallisuus on täynnä hyviä kirjoja, joita kukaan ei tunne. Kirja on viihdyttävä ja iskevästi kirjoitettu kertomus veljeksistä, jotka löytävät toisen mailta 8 000 maahan 1800-luvun puolessa välissä kaivettua kultakolikkoa. Miehet luulevat tulevansa rikkaiksi, mutta tajuavat pian, että valtio, verottaja ja muut tahot vievät heiltä suuren osan rahoista. Suunnitelma rahojen pimittämiseksi on huima, mutta ongelmia tuovat niin paikalliset rikolliset, entiset vaimot kuin ahneet sotilaatkin. Mies-lehden lyhennetty suomennos ei välitä Crossin kirjan pirullisuutta tarpeeksi hyvin.
Jatkokertomus:
Pahan juuret, Mies 6—12/1959. Alun perin Root of Evil. Messner 1957.
torstaina, elokuuta 07, 2008
Mika Waltarin lehtirunoja
Kirjoitin Unohdettu Waltari -kirjaani (ilmestyy syksyllä) varten listan niistä Waltarin lehti- ja tilapäärunoista, joita ei ole sittemmin julkaistu uudestaan eikä kirjojen välissä. (Poikkeuksena kaksi viimeistä lastenrunoa.)
Sinulle, Juttutupa 32/1925
Ikuinen rakkaus (salanimellä Nequiquam), Nuori Voima 1925, s. 344
Kevät on tullut, Nuori Voima, 1925, s. 310
Kuoleva merimies, Merimiehen Ystävä, 1925, s. 127
Merimiehen jouluilta, Joulu ulapoilla ja kotona, 1925, s. 1
Runo runoista (salanimellä Nequiquam), Nuori Voima, 1925, s. 345
Syksyn viesti (salanimellä Nequiquam), Nuori Voima, 1925, s. 816
Kevätlaulu, Omaisemme vierailla mailla, 1926, s. 9
Pieni kirkko, Pikkukirkon Joulu, 1926, s. 7
Satu kerjurista ja prinsessasta, Nuori Voima, 1926, s. 333
Satu miehestä, Merimiehen Ystävä, 1926, s. 53-54
Sfinksi, Ihminen, 1926, s. 214
Hautausmaalla I-II (salanimellä Untamo Raakki), Työläisnuoriso 7.9.1927
Hukkuva merimies, Omaisemme vierailla mailla, 1927, s. 18
Jouluaattona, Ylioppilaslehti, 1927, s. 473
Jäljet hiekassa, Tulenkantajat IV, 1927, s. 55
Kadotettu paratiisi, Jouluilta, 1927, s. 12
Kesä, Kansan Kuvalehti, 25/1927, s. 7
Kirkonkello, Nuori Voima, 1927, s. 236
Kohtalo, Nuori Voima, 1927, s. 16
Kummituslaiva (salanimellä Kristian Korppi), Työläisnuoriso 29.6.1927
Kuolema, Tulenkantajat IV, 1927, s. 56
Luostarikammio, Pikkukirkon Joulu, 1927, s. 32
Merimiehen laulu, Merimiehen Ystävä, 1927, s. 52
Neitsyt Maarian kuva, Tyttöjen oma kirja IV, 1927
Pitkä perjantai, Ylioppilaslehti, 1927, s. 217
Polttava katu, Nuori Voima, 1927, s. 584
Pyhä Maaria Äiti, Kuluttajain Lehti, 9.6.1927
Ruumissaatto (salanimellä Untamo Raakki), Työläisnuoriso 27.7.1927
Sininen tähti, Kuluttajain Lehti, 30.5.1927
"1927". Teräsköydet. Karannut veturi, Ylioppilaslehti 1927, s. 345
Aivojen filmi. Se, minkä me kaikki näimme, - mitä minä näin - kesä, - pikajuna - ja pilettivihko, Seura 10/1928
Auto, Kansan Kuvalehti 7/1928
Ballaadi kuuhulluista merimiehistä, Nuori Voima, 1928, s. 684-685
Ballaadi lipuista ja katkerista miehistä, Joulu-Lotta 1928, s. 11
Enkeliballaadi, Tulenkantajat, näytenumero 1928
Joulu, Seura, joulunumero 1928
Kuolevan lohdutus, Koti, 1928, s. 114
Kuolleet kaupungit, Aitta, 4/1928
Pääsiäisihme, Kansan Kuvalehti 14/1928
Sadun maailma, Pääskynen 1928, s. 170
Pääsiäinen, Ylioppilaslehti, 1929, s. 181
Syyskuu, Nuori Voima, 1929, s. 299
U.S.A., Aitta, 12/1929
Hamina, lauantai, RUK, Nuori Suomi 1930, s. 118-120
Laulu pihalta (joka oli tuskallinen ja ihana ja syyttävä, ja jota en uskaltanut kirjoittaa), Vapaussodan Invaliidi, 1930, s. 89
Runo isänmaalle, Forssan Lehti, 5.12.1930
Aurinkolaulu, Ylioppilaslehti, 1932, s. 185
Hirveä päivä, Suomen Kuvalehti 1936, s. 1934-1935 (sisältyy myös teokseen Iloiten illat kuluvi, toim. Terttu Pajunen-Kivekäs, 1952)
Pikkujouluna kerromme sadun urhoollisesta Pörristä, Suomen Kuvalehti, 1936, s. 1766-1767 (sisältyy myös teokseen Iloiten illat kuluvi)
Sinulle, Juttutupa 32/1925
Ikuinen rakkaus (salanimellä Nequiquam), Nuori Voima 1925, s. 344
Kevät on tullut, Nuori Voima, 1925, s. 310
Kuoleva merimies, Merimiehen Ystävä, 1925, s. 127
Merimiehen jouluilta, Joulu ulapoilla ja kotona, 1925, s. 1
Runo runoista (salanimellä Nequiquam), Nuori Voima, 1925, s. 345
Syksyn viesti (salanimellä Nequiquam), Nuori Voima, 1925, s. 816
Kevätlaulu, Omaisemme vierailla mailla, 1926, s. 9
Pieni kirkko, Pikkukirkon Joulu, 1926, s. 7
Satu kerjurista ja prinsessasta, Nuori Voima, 1926, s. 333
Satu miehestä, Merimiehen Ystävä, 1926, s. 53-54
Sfinksi, Ihminen, 1926, s. 214
Hautausmaalla I-II (salanimellä Untamo Raakki), Työläisnuoriso 7.9.1927
Hukkuva merimies, Omaisemme vierailla mailla, 1927, s. 18
Jouluaattona, Ylioppilaslehti, 1927, s. 473
Jäljet hiekassa, Tulenkantajat IV, 1927, s. 55
Kadotettu paratiisi, Jouluilta, 1927, s. 12
Kesä, Kansan Kuvalehti, 25/1927, s. 7
Kirkonkello, Nuori Voima, 1927, s. 236
Kohtalo, Nuori Voima, 1927, s. 16
Kummituslaiva (salanimellä Kristian Korppi), Työläisnuoriso 29.6.1927
Kuolema, Tulenkantajat IV, 1927, s. 56
Luostarikammio, Pikkukirkon Joulu, 1927, s. 32
Merimiehen laulu, Merimiehen Ystävä, 1927, s. 52
Neitsyt Maarian kuva, Tyttöjen oma kirja IV, 1927
Pitkä perjantai, Ylioppilaslehti, 1927, s. 217
Polttava katu, Nuori Voima, 1927, s. 584
Pyhä Maaria Äiti, Kuluttajain Lehti, 9.6.1927
Ruumissaatto (salanimellä Untamo Raakki), Työläisnuoriso 27.7.1927
Sininen tähti, Kuluttajain Lehti, 30.5.1927
"1927". Teräsköydet. Karannut veturi, Ylioppilaslehti 1927, s. 345
Aivojen filmi. Se, minkä me kaikki näimme, - mitä minä näin - kesä, - pikajuna - ja pilettivihko, Seura 10/1928
Auto, Kansan Kuvalehti 7/1928
Ballaadi kuuhulluista merimiehistä, Nuori Voima, 1928, s. 684-685
Ballaadi lipuista ja katkerista miehistä, Joulu-Lotta 1928, s. 11
Enkeliballaadi, Tulenkantajat, näytenumero 1928
Joulu, Seura, joulunumero 1928
Kuolevan lohdutus, Koti, 1928, s. 114
Kuolleet kaupungit, Aitta, 4/1928
Pääsiäisihme, Kansan Kuvalehti 14/1928
Sadun maailma, Pääskynen 1928, s. 170
Pääsiäinen, Ylioppilaslehti, 1929, s. 181
Syyskuu, Nuori Voima, 1929, s. 299
U.S.A., Aitta, 12/1929
Hamina, lauantai, RUK, Nuori Suomi 1930, s. 118-120
Laulu pihalta (joka oli tuskallinen ja ihana ja syyttävä, ja jota en uskaltanut kirjoittaa), Vapaussodan Invaliidi, 1930, s. 89
Runo isänmaalle, Forssan Lehti, 5.12.1930
Aurinkolaulu, Ylioppilaslehti, 1932, s. 185
Hirveä päivä, Suomen Kuvalehti 1936, s. 1934-1935 (sisältyy myös teokseen Iloiten illat kuluvi, toim. Terttu Pajunen-Kivekäs, 1952)
Pikkujouluna kerromme sadun urhoollisesta Pörristä, Suomen Kuvalehti, 1936, s. 1766-1767 (sisältyy myös teokseen Iloiten illat kuluvi)
perjantaina, heinäkuuta 25, 2008
Bill Crider
Bill Crider on tärkeämpi hahmo kuin tässä annan ymmärtää. Hän on varmasti ollut yksi keskeinen hahmo siinä prosessissa, jossa vanhat kovaksikeitetyt dekkarit ja muut pokkarit ovat nousseet kiinnostuksen kohteeksi - hän on kirjoittanut alan fanzineihin ja kirjoihin ja toimittanut yhden pokkarihakuteoksen (joka oli kai suunnattu kirjastoille ja kirjakaupoille ja on varmaankin aika kova keräilyharvinaisuus jenkeissä) ja nyttemmin blogissa. Myöhemmin olen julkaissut häneltä Iskussa yhden novellin.
Yli 60-vuotiaana, eläkkeellä olevana yliopiston opettajana Crider kirjoittaa edelleen aktiivisesti, vaikka on jenkeissä selkeästi ns. midlist-kirjailija. Mainittu Dan Rhodes -sarja ilmestyy edelleen. Vaikka tuossa sanon, muistaakseni sähköpostihaastattelun perusteella, että Crider ei itse arvosta Jack MacLane -nimellä ilmestyneitä kauhukirjoja, hän on blogissa pitänyt esillä Goodbye, Mom -nimistä kirjaa ja sitä ovat satunnaisesti muut bloggaajat ja harrastajat pitäneet erinomaisena noir-henkisenä kirjana.
Bill Crider (s. 1941) on välittäjähahmo 1950-luvun kovaksikeitettyjen kioskikirjojen ja uudemman, pehmeämmän dekkarin välillä. Hän aloitti vuonna 1981 julkaisemalla Jack Davisin kanssa yhden Nick Carterin nimeltä Tuontitavarana tappajat, mutta vasta muutaman vuoden tauon jälkeen hän loi vakiohahmonsa, sheriffi Dan Rhodesin. Tämä esiintyi ensimmäisen kerran romaanissa Too Late to Die (1986). Crider on kirjoittanut myös lännenkirjoja sekä suoraviivaisia kauhuromaaneja nimellä Jack MacLane. Crider tunnetaan 1950-luvun kioskipokkarien keräilijänä, joka on erityisen innostunut Harry Whittingtonista. Crider onkin kirjoittanut Whittingtonista pitkän artikkelin, joka on julkaistu sekä Murder Off the Rack- että The Big Book of Noir -teoksessa.
Tuontitavarana tappajat on Nick Carter -sarjassa erinomainen kirja. Sen toimintajaksot ovat sattuvia, siinä on huumoria eikä etnisiä vähemmistöjä kuvata mitenkään rasistisesti. Kirja etenee enemmän kovaksikeitetyn rikoskirjan kuin vakoiluromaanin tavoin — tässä Tuontitavarana tappajat muistuttaa esimerkiksi Michael Collinsin kirjoittamia Cartereita.
Bill Crider kertoo tutustuneensa Jack Davisiin osallistuessaan vuonna 1979 Howard Payne Collegessa kirjoituskurssille. Crider oli tässä vaiheessa julkaissut ainoastaan muutaman runon. Jack Davis ehdotti, että he kirjoittaisivat yhdessä kirjan ja nimenomaan Nick Carterin. Davis työskenteli kuljetusalalla ja oli lukenut Nick Carter -kirjoja, joita kuskit olivat jättäneet hänen toimistoonsa. ”Ne ovat rekkakuskien James Bondeja”, Davis oli sanonut. Hän oli sitä mieltä, että koska Crider opetti englantia ja koska hän taas osasi Nick Carterit ulkoa, he eivät voisi tehdä mitään väärin.
Crider oli tässä vaiheessa jo kerännyt monta vuotta kioskipokkareita ja tunsi hyvin John D. MacDonaldia, Day Keenea, Harry Whittingtonia ja Charles Williamsia. Lisäksi hän oli tehnyt väitöskirjansa Hammettista, Chandlerista ja Ross Macdonaldista. Nick Cartereita Crider oli lukenut, mutta hänellä ei ollut sarjassa mitään suosikkeja. Nyttemmin hänellä on omien sanojensa mukaan ainakin Michael Avallonen, Michael Collinsin, Manning Lee Stokesin ja Martin Cruz Smithin kirjoittamat Nick Carterit kokoelmissaan.
Kirjan kirjoittaminen kesti vuoden. Se hyväksyttiin, mutta uusi kustannustoimittaja hylkäsi kaksi seuraavaa juonitiivistelmää eivätkä Crider ja Davis enää kirjoittaneet yhtäkään Nick Carteria.
Criderin tuotannossa oli viiden vuoden tauko. Crider on kertonut ajatelleensa vuoden 1983 paikkeilla, ettei hänestä tulekaan kirjailijaa. Hän oli julkaissut toisen texasilaisen, Joe R. Lansdalen kanssa novellin, mutta ei ollut ajatellut tekevänsä romaania. Lansdale kuitenkin ehdotti, että he kirjoittaisivat sellaisen yhdessä. Crider kirjoitti ensimmäiset 50 sivua ja lähetti ne Lansdalelle, jonka ura oli kuitenkin tässä vaiheessa lähdössä nousuun. Lansdale ilmoitti, ettei ehdi osallistua yhteisen kirjan tekoon, mutta tähdensi, ettei kirjasta voisi tulla parempaa kuin se jo oli. Crider innostui kirjoittamaan kirjan loppuun — siitä tuli ensimmäinen osa Dan Rhodes -sarjaan eli Too Late to Die.
Jack MacLane -nimellä julkaistuista kauhupokkareista on suomennettu yksi, Paholaisen opetuslapset (1988). Crider ei itse pidä MacLane-kirjoja arvossa, mutta eivät ne tämän teoksen perusteella ole sen huonompia kuin lajityypin vastaavat kirjat muutenkaan. Kirja on lovecraftilainen kertomus pienestä texasilaisesta yliopistosta, jonka uskontotieteen professori harrastaa salatieteitä. Vähän hölmöksi kirja muuttuu siinä vaiheessa, kun itse Asmodeus laskeutuu maan päälle harrastamaan paheita. Kirjan päähenkilö on Barry Shannon, hallituksen laskuun toimiva ”siivooja”, joka saapuu kaupunkiin selvittämään opiskelijaveljensä outoa kuolemaa. Kaupungin sheriffin nimi on Jay Reasoner, mikä viittaa Criderin ystävään, lännenkirjailija James Reasoneriin. [Barry Shannon muuten todennäköisesti viittaa toiseen kirjailijaan ja Criderin ystävään, John Shannoniin.]
Romaani nimellä Nick Carter yhdessä Jack Davisin kanssa:
Tuontitavarana tappajat. Nick Carter 115. Suom. Jukka Heiskanen. Wennerbergs: Nørhaven 1983. Alun perin The Coyote Connection. Charter 1981.
Kauhuromaani nimellä Jack MacLane:
Paholaisen opetuslapset. Horror 5. Suom. Jorma-Veikko Sappinen. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1989. Alun perin Keepers of the Beast. Zebra 1988.
Yli 60-vuotiaana, eläkkeellä olevana yliopiston opettajana Crider kirjoittaa edelleen aktiivisesti, vaikka on jenkeissä selkeästi ns. midlist-kirjailija. Mainittu Dan Rhodes -sarja ilmestyy edelleen. Vaikka tuossa sanon, muistaakseni sähköpostihaastattelun perusteella, että Crider ei itse arvosta Jack MacLane -nimellä ilmestyneitä kauhukirjoja, hän on blogissa pitänyt esillä Goodbye, Mom -nimistä kirjaa ja sitä ovat satunnaisesti muut bloggaajat ja harrastajat pitäneet erinomaisena noir-henkisenä kirjana.
Bill Crider (s. 1941) on välittäjähahmo 1950-luvun kovaksikeitettyjen kioskikirjojen ja uudemman, pehmeämmän dekkarin välillä. Hän aloitti vuonna 1981 julkaisemalla Jack Davisin kanssa yhden Nick Carterin nimeltä Tuontitavarana tappajat, mutta vasta muutaman vuoden tauon jälkeen hän loi vakiohahmonsa, sheriffi Dan Rhodesin. Tämä esiintyi ensimmäisen kerran romaanissa Too Late to Die (1986). Crider on kirjoittanut myös lännenkirjoja sekä suoraviivaisia kauhuromaaneja nimellä Jack MacLane. Crider tunnetaan 1950-luvun kioskipokkarien keräilijänä, joka on erityisen innostunut Harry Whittingtonista. Crider onkin kirjoittanut Whittingtonista pitkän artikkelin, joka on julkaistu sekä Murder Off the Rack- että The Big Book of Noir -teoksessa.
Tuontitavarana tappajat on Nick Carter -sarjassa erinomainen kirja. Sen toimintajaksot ovat sattuvia, siinä on huumoria eikä etnisiä vähemmistöjä kuvata mitenkään rasistisesti. Kirja etenee enemmän kovaksikeitetyn rikoskirjan kuin vakoiluromaanin tavoin — tässä Tuontitavarana tappajat muistuttaa esimerkiksi Michael Collinsin kirjoittamia Cartereita.
Bill Crider kertoo tutustuneensa Jack Davisiin osallistuessaan vuonna 1979 Howard Payne Collegessa kirjoituskurssille. Crider oli tässä vaiheessa julkaissut ainoastaan muutaman runon. Jack Davis ehdotti, että he kirjoittaisivat yhdessä kirjan ja nimenomaan Nick Carterin. Davis työskenteli kuljetusalalla ja oli lukenut Nick Carter -kirjoja, joita kuskit olivat jättäneet hänen toimistoonsa. ”Ne ovat rekkakuskien James Bondeja”, Davis oli sanonut. Hän oli sitä mieltä, että koska Crider opetti englantia ja koska hän taas osasi Nick Carterit ulkoa, he eivät voisi tehdä mitään väärin.
Crider oli tässä vaiheessa jo kerännyt monta vuotta kioskipokkareita ja tunsi hyvin John D. MacDonaldia, Day Keenea, Harry Whittingtonia ja Charles Williamsia. Lisäksi hän oli tehnyt väitöskirjansa Hammettista, Chandlerista ja Ross Macdonaldista. Nick Cartereita Crider oli lukenut, mutta hänellä ei ollut sarjassa mitään suosikkeja. Nyttemmin hänellä on omien sanojensa mukaan ainakin Michael Avallonen, Michael Collinsin, Manning Lee Stokesin ja Martin Cruz Smithin kirjoittamat Nick Carterit kokoelmissaan.
Kirjan kirjoittaminen kesti vuoden. Se hyväksyttiin, mutta uusi kustannustoimittaja hylkäsi kaksi seuraavaa juonitiivistelmää eivätkä Crider ja Davis enää kirjoittaneet yhtäkään Nick Carteria.
Criderin tuotannossa oli viiden vuoden tauko. Crider on kertonut ajatelleensa vuoden 1983 paikkeilla, ettei hänestä tulekaan kirjailijaa. Hän oli julkaissut toisen texasilaisen, Joe R. Lansdalen kanssa novellin, mutta ei ollut ajatellut tekevänsä romaania. Lansdale kuitenkin ehdotti, että he kirjoittaisivat sellaisen yhdessä. Crider kirjoitti ensimmäiset 50 sivua ja lähetti ne Lansdalelle, jonka ura oli kuitenkin tässä vaiheessa lähdössä nousuun. Lansdale ilmoitti, ettei ehdi osallistua yhteisen kirjan tekoon, mutta tähdensi, ettei kirjasta voisi tulla parempaa kuin se jo oli. Crider innostui kirjoittamaan kirjan loppuun — siitä tuli ensimmäinen osa Dan Rhodes -sarjaan eli Too Late to Die.
Jack MacLane -nimellä julkaistuista kauhupokkareista on suomennettu yksi, Paholaisen opetuslapset (1988). Crider ei itse pidä MacLane-kirjoja arvossa, mutta eivät ne tämän teoksen perusteella ole sen huonompia kuin lajityypin vastaavat kirjat muutenkaan. Kirja on lovecraftilainen kertomus pienestä texasilaisesta yliopistosta, jonka uskontotieteen professori harrastaa salatieteitä. Vähän hölmöksi kirja muuttuu siinä vaiheessa, kun itse Asmodeus laskeutuu maan päälle harrastamaan paheita. Kirjan päähenkilö on Barry Shannon, hallituksen laskuun toimiva ”siivooja”, joka saapuu kaupunkiin selvittämään opiskelijaveljensä outoa kuolemaa. Kaupungin sheriffin nimi on Jay Reasoner, mikä viittaa Criderin ystävään, lännenkirjailija James Reasoneriin. [Barry Shannon muuten todennäköisesti viittaa toiseen kirjailijaan ja Criderin ystävään, John Shannoniin.]
Romaani nimellä Nick Carter yhdessä Jack Davisin kanssa:
Tuontitavarana tappajat. Nick Carter 115. Suom. Jukka Heiskanen. Wennerbergs: Nørhaven 1983. Alun perin The Coyote Connection. Charter 1981.
Kauhuromaani nimellä Jack MacLane:
Paholaisen opetuslapset. Horror 5. Suom. Jorma-Veikko Sappinen. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1989. Alun perin Keepers of the Beast. Zebra 1988.
tiistaina, heinäkuuta 22, 2008
Jonathan Craig
Tarkoitukseton murha käy vieläkin mielessä, jos pitää mainita suosikkipokkareita - erinomainen kirja. Bill Crider on blogissaan arvioinut pari muuta Craigin romaania, jotka vaikuttavat järjestään hyviltä.
Jonathan Craig oli Frank Smithin (1919—1984) salanimi; hän ei ole brittiläinen, päinvastoin kuin Simo Sjöblomin dekkaribibliografia antaa ymmärtää. Craig toimi alun perin sotilasneuvonantajana, vuonna 1945 hän oli presidentti Trumanin neuvonantajana Potsdamin kokouksessa.
Craigin ensimmäinen romaani oli Red-Headed Sinner (1953). Jo siinä näkyy Craigin pyrkimys realismiin ja poliisiromaanityyppiseen raportoivuuteen. Art Scottin mukaan Craigin poliisikirjoja voi hyvin verrata Ed McBainin vastaaviin, mutta Craigin romaaneista puuttuvat McBainin kirjoja luonnehtivat ”henkilöiden laaja kirjo, ideoiden paljous sekä dokumentaarisen aineiston kekseliäs käyttö”. Scottin mukaan Craigin poliisiromaanien paras puoli on terävä dialogi, jonka avulla rikosetsivä Pete Selby pääsee rikoksista selvyyteen.
Craig kirjoitti kymmenen Selby-romaania. Näistä ensimmäinen oli vuonna 1955 ilmestynyt The Dead Darling. Lisäksi Craig kirjoitti muutaman kirjan, jossa Selby ei esiinny. Näistä melkein kaikki ovat kioskikirjoja; Craigin vakiokustantaja oli Fawcett. Craig kirjoitti myös novelleja vuosina 1953—78 sellaisiin lehtiin kuin Manhunt, Private Eye ja Pursuit. Viimeisen romaaninsa Case of the Brazen Beauty Craig julkaisi jo 1966.
Craigin romaaneista on valitettavasti suomennettu vain yksi, Valkoinen alushame (1958). Siinä koko poliisiromaanilajityypin hyveet näkyvät selvästi: rikoksen arkisen selvittämisen kiehtovuus, näennäisesti melko tyhjänpäiväisen ja ilmeettömän dialogin jännittävyys, hitaasti auki purkautuvan tarinan seuraaminen. Craig luo ihmisille ja heidän toimilleen uskottavan ympäristön, mikä on tällaisessa kirjassa ensiarvoisen tärkeää, ja Pete Selby sekä hänen alaisensa ovat miellyttäviä ja kiinnostavia henkilöitä eikä heissä ilmene joidenkin alan myöhempien hahmojen tuskastuttavaa hermoilua. Craig on ollut aikanaan seksuaalisesti suorapuheinen kirjailija, mutta mauttomaksi hän ei herennyt. Huvittavaa on, että kirjaan näyttää suomennetun myös alkuperäisen kioskikirjan alkulehdellä ollut mainospätkä!
Craig-suomennoksista toinen, Tarkoitukseton murha (1957), on kutkuttava kertomus ammattitaitoisesta ja hiljaisesta palkkamurhaajasta, joka saa tehtäväkseen hoidella päiviltä 15-vuotiaan kaunottaren. Craig kuvaa uskottavasti nuoren, ylikehittyneen naisen viettelevyyttä. Asetelma on ironinen ja painajaismainen: jazzia soittava palkkamurhaaja Steve Carity on pahassa välikädessä toisaalta ihastuessaan tyttöön ja toisaalta suunnitellessaan tämän tappamista. Kirjassa onkin rutkasti perverssiä viritystä. Jotkut kohtaukset ovat erityisen jännittäviä; kohtaus, jossa Carity aikoo hukuttaa tytön keskellä yötä, on näistä jännittävin.
Craigilta on lisäksi suomennettu yksi novelli.
Romaanit:
Tarkoitukseton murha. Puuma 15. Suom. Matti Hossa. Viihdekirjat: Tapiola 1962. Alun perin So Young, So Wicked. Fawcett 1957.
Valkoinen alushame. Salama 80. Suom. Hannu Tolsa. Gummerus: Jyväskylä 1960. Alun perin Case of the Petticoat Murder. Fawcett 1958.
Novelli:
Lopeta tuo herroittelu! teoksessa Hirttäjän tusina. Kurki 27. Suom. Väinö Tervaskari ja Vankka Vankkoja. Tammi: Helsinki 1963.
Jonathan Craig oli Frank Smithin (1919—1984) salanimi; hän ei ole brittiläinen, päinvastoin kuin Simo Sjöblomin dekkaribibliografia antaa ymmärtää. Craig toimi alun perin sotilasneuvonantajana, vuonna 1945 hän oli presidentti Trumanin neuvonantajana Potsdamin kokouksessa.
Craigin ensimmäinen romaani oli Red-Headed Sinner (1953). Jo siinä näkyy Craigin pyrkimys realismiin ja poliisiromaanityyppiseen raportoivuuteen. Art Scottin mukaan Craigin poliisikirjoja voi hyvin verrata Ed McBainin vastaaviin, mutta Craigin romaaneista puuttuvat McBainin kirjoja luonnehtivat ”henkilöiden laaja kirjo, ideoiden paljous sekä dokumentaarisen aineiston kekseliäs käyttö”. Scottin mukaan Craigin poliisiromaanien paras puoli on terävä dialogi, jonka avulla rikosetsivä Pete Selby pääsee rikoksista selvyyteen.
Craig kirjoitti kymmenen Selby-romaania. Näistä ensimmäinen oli vuonna 1955 ilmestynyt The Dead Darling. Lisäksi Craig kirjoitti muutaman kirjan, jossa Selby ei esiinny. Näistä melkein kaikki ovat kioskikirjoja; Craigin vakiokustantaja oli Fawcett. Craig kirjoitti myös novelleja vuosina 1953—78 sellaisiin lehtiin kuin Manhunt, Private Eye ja Pursuit. Viimeisen romaaninsa Case of the Brazen Beauty Craig julkaisi jo 1966.
Craigin romaaneista on valitettavasti suomennettu vain yksi, Valkoinen alushame (1958). Siinä koko poliisiromaanilajityypin hyveet näkyvät selvästi: rikoksen arkisen selvittämisen kiehtovuus, näennäisesti melko tyhjänpäiväisen ja ilmeettömän dialogin jännittävyys, hitaasti auki purkautuvan tarinan seuraaminen. Craig luo ihmisille ja heidän toimilleen uskottavan ympäristön, mikä on tällaisessa kirjassa ensiarvoisen tärkeää, ja Pete Selby sekä hänen alaisensa ovat miellyttäviä ja kiinnostavia henkilöitä eikä heissä ilmene joidenkin alan myöhempien hahmojen tuskastuttavaa hermoilua. Craig on ollut aikanaan seksuaalisesti suorapuheinen kirjailija, mutta mauttomaksi hän ei herennyt. Huvittavaa on, että kirjaan näyttää suomennetun myös alkuperäisen kioskikirjan alkulehdellä ollut mainospätkä!
Craig-suomennoksista toinen, Tarkoitukseton murha (1957), on kutkuttava kertomus ammattitaitoisesta ja hiljaisesta palkkamurhaajasta, joka saa tehtäväkseen hoidella päiviltä 15-vuotiaan kaunottaren. Craig kuvaa uskottavasti nuoren, ylikehittyneen naisen viettelevyyttä. Asetelma on ironinen ja painajaismainen: jazzia soittava palkkamurhaaja Steve Carity on pahassa välikädessä toisaalta ihastuessaan tyttöön ja toisaalta suunnitellessaan tämän tappamista. Kirjassa onkin rutkasti perverssiä viritystä. Jotkut kohtaukset ovat erityisen jännittäviä; kohtaus, jossa Carity aikoo hukuttaa tytön keskellä yötä, on näistä jännittävin.
Craigilta on lisäksi suomennettu yksi novelli.
Romaanit:
Tarkoitukseton murha. Puuma 15. Suom. Matti Hossa. Viihdekirjat: Tapiola 1962. Alun perin So Young, So Wicked. Fawcett 1957.
Valkoinen alushame. Salama 80. Suom. Hannu Tolsa. Gummerus: Jyväskylä 1960. Alun perin Case of the Petticoat Murder. Fawcett 1958.
Novelli:
Lopeta tuo herroittelu! teoksessa Hirttäjän tusina. Kurki 27. Suom. Väinö Tervaskari ja Vankka Vankkoja. Tammi: Helsinki 1963.
torstaina, kesäkuuta 26, 2008
Francois-Rene de Chateaubriand
Juttu, jonka kirjoitin kaksi vuotta sitten ilmestyneistä kirjoista Ruudinsavun tulevaan numeroon (vasta 1/2008!) - eikö puhuta paljon siitä, että kirjojen elinkaari on liian lyhyt? Tämä on ainoa tapa pitää niitä elossa, kirjoittaa niistä vielä kauan senkin jälkeen kun ne ovat lakanneet olemasta uutisia. No, oli miten oli, Ruudinsavulla on niin pieni levikki, että ajattelin käyttää jutun vielä näin. Editoin tätä taitossa vielä, joten tämä ei ole lehteen päätyvä versio.
Amerikka parantaa haavat
Francois-René de Chateaubriand: René. Suom. Antti Nylen. Faros 2006. Francois-René de Chateaubriand: Muistoja haudan takaa. Kirjat I-VIII (Mémoires de outre-tombe). Suom. Hanna Putsela, Paula Lohi ja työryhmä. Faros 2006.
Muutama vuosi sitten turkulaiselta kulttuurikustantamolta Farokselta ilmestyi suomennoksena kirja, jota voi ansaitusti nimittää "ensimmäiseksi länkkäriksi" - tai ainakin lännenromaaniksi (ks. Ruudinsavu 4/2004). Francois-René de Chateaubriandin Atala (1802) sijoittui Pohjois-Amerikkaan ja kertoi intiaaniaiheisen tarinan, tosin romanttisella ja melankolisella tyylillä, jota ei lännenaiheisiin enää kovin helposti yhdistä. Melkein koko 1800-luvun ja vielä 1900-luvun alun intiaanikertomuksissa Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaisiin tosin suhtauduttiin romanttisina jaloina villeinä. Kreivi de Chateaubriandin kertomus lienee ollut vaikutusvaltainen myös tässä suhteessa - hänen kertomuksissaan Amerikka, vielä villi ja vapaa, on paikka, jossa parantumattomasti sairas eurooppalainen voi parantua.
Vuonna 2006 Farokselta ilmestyi käännöksinä vielä kaksi kreivin kertomusta lisää. René (1802) on Atalan rinnakkaiskertomus, joka kertoo siitä, miksi ja miten nuori mies René päätyy Pohjois-Amerikkaan ja kuulee Atalan tarinan. Muistoja haudan takaa taas sisältää ensimmäiset kahdeksan kirjaa de Chateaubriandin kuuluisista muistelmista, joita ei aiemmin ole käännetty - teos sisältää noin kahdeksankymmenen sivun kertomuksen de Chateaubriandin matkasta Amerikkaan.
René on pienenä kovakantisena kirjanakin lyhyt tarina, vain noin 60 sivua. Kun Atalassa René kuuntelee Atala-nimisen natchez-intiaanin traagista rakkauskertomusta, niin Renéssä tämä kertoo oman tarinansa Atalalle. René on 1800-luvun alun eurooppalaisen romantiikan perushahmoja, kaikkialla sivullinen ja mihinkään tyytymätön, levoton vaeltaja, jonka päällimmäisiä ajatuksia on kaiken turhuus ja itsemurha. Hän kertoo vaeltelustaan Euroopassa ja tunnustaa lopulta löytäneensä rauhan juuri Pohjois-Amerikasta - ja hänestä on tullut juuri sellainen ihminen kuin mitä rajaseututeorian kehittäjä Frederick Jackson Turner liki sata vuotta myöhemmin kuvaili: "Joskus hän vietti erämaissa yksin kokonaisia päiviä ja oli kuin villi itsekin." Renén myöhempi sukulainen on myös Henry David Thoreau, joka vietti kaksi vuotta Walden-järven rannalla asuen.
De Chateaubriand tarkoitti kertomuksensa itsemurhan vastaiseksi pamfletiksi (jos tällaista poliittisesti värittynyttä sanaa voi käyttää tässä yhteydessä) ja teksti ilmestyi alun perin laajassa teoksessa Le Génie du christianisme eli "Kristinuskon henki". Poliittisesti ja filosofisesti konservatiivisen de Chateaubriandin mukaan romantiikka oli vaarallinen ajatussuuntaus, joka - saksalaisen Goethen Wertherin tapaan - innoitti nuoria itsemurhiin. Kreivin tarkoitus ei kuitenkaan toteutunut ja Renéstä tuli muotikirja, jonka esikuvan mukaisesti nuoret ympäri Euroopan masentuivat ja jäivät vaeltelemaan metsiin.
Muistoja haudan takaa -teoksessa de Chateaubriand kertoo omasta vaeltelustaan ja masennuksistaan sekä poliittisesta maanpakolaisuudestaan Ranskan vallankumouksen jälkimainingeissa. De Chateaubriand kannatti aluksi Jean-Jacques Rousseaun valistusfilosofiaa, joka painotti jokaisen ihmisen henkilökohtaista vapautta, mutta pyörsi mielensä nähtyään, mihin Ranskan vallankumous johti. Rauha löytyy René-teoksen tapaan Amerikasta, jossa ihmisen vapaus vielä toteutuu eikä ikävä ja ruma teollistuminen ole vielä pilannut maisemia.
De Chateaubriandin matka tapahtui vuonna 1791, eikä hän luonnollisestikaan käy varsinaisessa "Villissä Lännessä", vaan hänen matkansa Pohjois-Amerikassa rajoittuu Ohio-joelle - hän puhuu itse "Philadelphian autiomaasta". 1700-luvun lopussa monikaan ei ollut vielä pidemmällä käynyt, vaikka kreiviä innoittikin alun perin mahdollisuus löytää niin sanottu koillisreitti: "Niinpä tahdoin kävellä länteen, Kalifornian lahden yläpuolelle siten, että reittini leikkauspiste olisi Kalifornian merenlahden pohjoispuolella sijaitseva lounaisrannikko, josta jatkaisin eteenpäin mannerviivan linjaa seuraten samalla, kun meri oli edelleen näköetäisyydellä." De Chateaubriand halusi löytää Beringin salmen ja tulla takaisin "Yhdysvaltoihin Hudsonin lahden, Labradorin ja Kanadan kautta".
De Chateaubriand muistuttaa optimismissaan ja varojen ja taitojen puutteessaan Jon Krakauerin hienon reportaasiromaanin Erämaan armoilla päähenkilöä, joka vaeltaa Alaskassa ja kuolee lopulta kylmään ja nälkään. Kreivillä on onneksi riittävästi älyä lopettaa tutkimusmatkansa kesken. Hän palaa Eurooppaan ja ilahtuu ikihyviksi nähdessään vanhan mantereen rannan.
Muistoja haudan takaa on mielenkiintoista luettavaa kenelle tahansa Pohjois-Amerikan historiaa harrastavalle. Kreivi pohtii paljon Yhdysvaltojen tulevaisuutta ja suomii amerikkalaisten materialistisuutta, ja hän tuntuu ennustaneen nykyisen kapitalistisen yhteiskunnan: "Rikkaudelle perustuva aristokratia on valmis ilmestymään. Se rakastaa kunniamerkkejä ja suhtautuu intohimoisesti titteleihin."
Samalla hän kuitenkin ihailee Suurten Isien - esimerkiksi George Washingtonin, jonka hän myös tapaa - antiikin ihanteita muistuttavaa idealismia.
Kiinnostavassa kohdassa de Chateaubriand pohtii myös amerikkalaisten kirjallisuutta. Hän mainitsee suomentamattoman Charles Brockden Brownin, kauhuromanttisen Wieland-romaanin kirjoittajan, ja toteaa, että amerikkalaisten kirjailijoiden, kuten James Fenimore Cooperin ja Washington Irvingin, on paettava Eurooppaan löytääkseen kustantajia ja lukijoita. Kuten De Chateaubriand itse sanoo. "Uudella mantereella ei ole klassista kirjallisuutta, ei romanttista kirjallisuutta eikä intiaanikirjallisuutta. Klassiseen amerikkalaisilla ei ole malleja, romanttiseen heillä ei ole keskiaikaa, ja mitä intiaanikirjallisuuteen tulee, amerikkalaiset halveksivat villejä ja kammoavat metsiä kuin ne olisivat heille osoitettu vankila."
Ehkä Villi Länsi lakattuaan oli amerikkalaisten oma keskiaika, johon romantiikkaan taipuvat kirjailijat pystyivät katsomaan samalla tavalla kuin esimerkiksi lordi Tennyson katsoi keskiaikaa Englannissa. Wyatt Earp on amerikkalaisten kuningas Arthur.
Amerikka parantaa haavat
Francois-René de Chateaubriand: René. Suom. Antti Nylen. Faros 2006. Francois-René de Chateaubriand: Muistoja haudan takaa. Kirjat I-VIII (Mémoires de outre-tombe). Suom. Hanna Putsela, Paula Lohi ja työryhmä. Faros 2006.
Muutama vuosi sitten turkulaiselta kulttuurikustantamolta Farokselta ilmestyi suomennoksena kirja, jota voi ansaitusti nimittää "ensimmäiseksi länkkäriksi" - tai ainakin lännenromaaniksi (ks. Ruudinsavu 4/2004). Francois-René de Chateaubriandin Atala (1802) sijoittui Pohjois-Amerikkaan ja kertoi intiaaniaiheisen tarinan, tosin romanttisella ja melankolisella tyylillä, jota ei lännenaiheisiin enää kovin helposti yhdistä. Melkein koko 1800-luvun ja vielä 1900-luvun alun intiaanikertomuksissa Pohjois-Amerikan alkuperäisasukkaisiin tosin suhtauduttiin romanttisina jaloina villeinä. Kreivi de Chateaubriandin kertomus lienee ollut vaikutusvaltainen myös tässä suhteessa - hänen kertomuksissaan Amerikka, vielä villi ja vapaa, on paikka, jossa parantumattomasti sairas eurooppalainen voi parantua.
Vuonna 2006 Farokselta ilmestyi käännöksinä vielä kaksi kreivin kertomusta lisää. René (1802) on Atalan rinnakkaiskertomus, joka kertoo siitä, miksi ja miten nuori mies René päätyy Pohjois-Amerikkaan ja kuulee Atalan tarinan. Muistoja haudan takaa taas sisältää ensimmäiset kahdeksan kirjaa de Chateaubriandin kuuluisista muistelmista, joita ei aiemmin ole käännetty - teos sisältää noin kahdeksankymmenen sivun kertomuksen de Chateaubriandin matkasta Amerikkaan.
René on pienenä kovakantisena kirjanakin lyhyt tarina, vain noin 60 sivua. Kun Atalassa René kuuntelee Atala-nimisen natchez-intiaanin traagista rakkauskertomusta, niin Renéssä tämä kertoo oman tarinansa Atalalle. René on 1800-luvun alun eurooppalaisen romantiikan perushahmoja, kaikkialla sivullinen ja mihinkään tyytymätön, levoton vaeltaja, jonka päällimmäisiä ajatuksia on kaiken turhuus ja itsemurha. Hän kertoo vaeltelustaan Euroopassa ja tunnustaa lopulta löytäneensä rauhan juuri Pohjois-Amerikasta - ja hänestä on tullut juuri sellainen ihminen kuin mitä rajaseututeorian kehittäjä Frederick Jackson Turner liki sata vuotta myöhemmin kuvaili: "Joskus hän vietti erämaissa yksin kokonaisia päiviä ja oli kuin villi itsekin." Renén myöhempi sukulainen on myös Henry David Thoreau, joka vietti kaksi vuotta Walden-järven rannalla asuen.
De Chateaubriand tarkoitti kertomuksensa itsemurhan vastaiseksi pamfletiksi (jos tällaista poliittisesti värittynyttä sanaa voi käyttää tässä yhteydessä) ja teksti ilmestyi alun perin laajassa teoksessa Le Génie du christianisme eli "Kristinuskon henki". Poliittisesti ja filosofisesti konservatiivisen de Chateaubriandin mukaan romantiikka oli vaarallinen ajatussuuntaus, joka - saksalaisen Goethen Wertherin tapaan - innoitti nuoria itsemurhiin. Kreivin tarkoitus ei kuitenkaan toteutunut ja Renéstä tuli muotikirja, jonka esikuvan mukaisesti nuoret ympäri Euroopan masentuivat ja jäivät vaeltelemaan metsiin.
Muistoja haudan takaa -teoksessa de Chateaubriand kertoo omasta vaeltelustaan ja masennuksistaan sekä poliittisesta maanpakolaisuudestaan Ranskan vallankumouksen jälkimainingeissa. De Chateaubriand kannatti aluksi Jean-Jacques Rousseaun valistusfilosofiaa, joka painotti jokaisen ihmisen henkilökohtaista vapautta, mutta pyörsi mielensä nähtyään, mihin Ranskan vallankumous johti. Rauha löytyy René-teoksen tapaan Amerikasta, jossa ihmisen vapaus vielä toteutuu eikä ikävä ja ruma teollistuminen ole vielä pilannut maisemia.
De Chateaubriandin matka tapahtui vuonna 1791, eikä hän luonnollisestikaan käy varsinaisessa "Villissä Lännessä", vaan hänen matkansa Pohjois-Amerikassa rajoittuu Ohio-joelle - hän puhuu itse "Philadelphian autiomaasta". 1700-luvun lopussa monikaan ei ollut vielä pidemmällä käynyt, vaikka kreiviä innoittikin alun perin mahdollisuus löytää niin sanottu koillisreitti: "Niinpä tahdoin kävellä länteen, Kalifornian lahden yläpuolelle siten, että reittini leikkauspiste olisi Kalifornian merenlahden pohjoispuolella sijaitseva lounaisrannikko, josta jatkaisin eteenpäin mannerviivan linjaa seuraten samalla, kun meri oli edelleen näköetäisyydellä." De Chateaubriand halusi löytää Beringin salmen ja tulla takaisin "Yhdysvaltoihin Hudsonin lahden, Labradorin ja Kanadan kautta".
De Chateaubriand muistuttaa optimismissaan ja varojen ja taitojen puutteessaan Jon Krakauerin hienon reportaasiromaanin Erämaan armoilla päähenkilöä, joka vaeltaa Alaskassa ja kuolee lopulta kylmään ja nälkään. Kreivillä on onneksi riittävästi älyä lopettaa tutkimusmatkansa kesken. Hän palaa Eurooppaan ja ilahtuu ikihyviksi nähdessään vanhan mantereen rannan.
Muistoja haudan takaa on mielenkiintoista luettavaa kenelle tahansa Pohjois-Amerikan historiaa harrastavalle. Kreivi pohtii paljon Yhdysvaltojen tulevaisuutta ja suomii amerikkalaisten materialistisuutta, ja hän tuntuu ennustaneen nykyisen kapitalistisen yhteiskunnan: "Rikkaudelle perustuva aristokratia on valmis ilmestymään. Se rakastaa kunniamerkkejä ja suhtautuu intohimoisesti titteleihin."
Samalla hän kuitenkin ihailee Suurten Isien - esimerkiksi George Washingtonin, jonka hän myös tapaa - antiikin ihanteita muistuttavaa idealismia.
Kiinnostavassa kohdassa de Chateaubriand pohtii myös amerikkalaisten kirjallisuutta. Hän mainitsee suomentamattoman Charles Brockden Brownin, kauhuromanttisen Wieland-romaanin kirjoittajan, ja toteaa, että amerikkalaisten kirjailijoiden, kuten James Fenimore Cooperin ja Washington Irvingin, on paettava Eurooppaan löytääkseen kustantajia ja lukijoita. Kuten De Chateaubriand itse sanoo. "Uudella mantereella ei ole klassista kirjallisuutta, ei romanttista kirjallisuutta eikä intiaanikirjallisuutta. Klassiseen amerikkalaisilla ei ole malleja, romanttiseen heillä ei ole keskiaikaa, ja mitä intiaanikirjallisuuteen tulee, amerikkalaiset halveksivat villejä ja kammoavat metsiä kuin ne olisivat heille osoitettu vankila."
Ehkä Villi Länsi lakattuaan oli amerikkalaisten oma keskiaika, johon romantiikkaan taipuvat kirjailijat pystyivät katsomaan samalla tavalla kuin esimerkiksi lordi Tennyson katsoi keskiaikaa Englannissa. Wyatt Earp on amerikkalaisten kuningas Arthur.
keskiviikkona, kesäkuuta 18, 2008
George Harmon Coxe
Jenkeissä melko unohdettu, mutta monien arvostama. En oikein saanut selvää kirjailijan todellisesta laadusta näiden suomennosnäytteiden perusteella. Luin jonkin romaanin englanniksi, mutta se ei minua valitettavasti vakuuttanut. Ehkä joskus vielä... Flashgun Casey -tarinoita koottiin vuosi pari sitten omaksi kokoelmakseen, jonka pulp- ja hardboiled-fandom otti riemuiten vastaan.
George Harmon Coxe (1901—1984) aloitti kirjailijanuransa pulp-lehdissä vuonna 1922. Viimeisen novellinsa hän julkaisi vuonna 1970. Coxen ensimmäinen romaani oli Murder with Pictures, joka ilmestyi 1935. Se esitteli Coxen ensimmäisen vakiohahmon, Kent Murdockin. Coxen toinen, kuuluisampi vakiohahmo oli Jack ”Flash” Casey, joka esiintyi Black Maskissa 1930-luvulla. Kummatkin hahmot ovat valokuvaajia. Coxe oli itse toiminut toimittajana ja sanoi kirjoittavansa siitä maailmasta, jonka tunsi.
Coxen myöhemmille romaaneille, joita hän kirjoitti kaikkiaan nelisenkymmentä 1970-luvulle asti ulottuvana ajanjaksona, on sanottu olevan tyypillistä se, ettei niissä ole paljonkaan ulkoista toimintaa. Niissä ihmiset joutuvat itse punomiinsa ansoihin, ja vaikka Coxea ei yleensä pidetä psykologisena rikoskirjailijana, niin hänen kirjoissaan on selkeä psykologinen ote, joka muistuttaa jossain määrin 1940-luvun film noir -elokuvia.
Coxelta on suomennettu vain lehtitarinoita. Flash Casey esiintyy jatkokertomuksena suomennetussa tarinassa ”Hänen viimeinen juttunsa”. Siinä Casey sotkeutuu varastetun keksinnön tapaukseen, johon liittyy myös pari murhaa. ”Etsivä joutuu satimeen” (1934?) on lyhyt tarina, jossa poliisi ratkaisee murhan ja kidnappauksen seuraamalla liköörikaramellien tuoksua. ”Pääseekö kyytiin?” on lämminhenkinen ja hiukan sentimentaalinen tarina miehestä, joka nuorikkoineen ajaa rekkaa keskellä yötä kohti Bostonia — tyttö on menossa setänsä luokse kuljetusfirman luvalla — ja ottaa sääntöjen vastaisesti kyytiinsä liftaajan. Tämä paljastuu karanneeksi murhaajaksi. Lopetus tulee liian aikaisin ja antaa olettaa, että suomennosta on lyhennetty.
Joitain Coxen tarinoita on filmattu. Esikoisromaani tehtiin samannimiseksi elokuvaksi Murder with Pictures jo tuoreeltaan 1936 Charles Bartonin ohjaamana. Flash Casey esiintyi kahdessa elokuvassa, ensiksi vuonna 1936 elokuvassa Women Are Trouble (ohjaus Errol Taggart) ja vuonna 1938 elokuvassa Here’s Flash Casey (ohjaus Lynn Shores). Edellä mainitut ovat todellisia B-elokuvia; jälkimmäisen pituus on 58 minuuttia. Sittemmin Coxe käsikirjoittikin pari elokuvaa. Suomessa on nähty George Fitzmauricen Arsene Lupin — gentlemannivaras (1938) ja Richard Whorfin Salainen silmä (1945), johon Coxe teki sekä alkuperäistarinan että käsikirjoituksen. Flashgun Casey pääsi radioon vuonna 1946 ja televisioon 1951, jolloin häntä esittivät ensiksi Richard Carlyle ja sitten Darren McGavin. Sarja lopetettiin kuitenkin jo seuraavana vuonna, mutta radiosarja jatkui aina vuoteen 1956 saakka.
Jatkokertomukset:
Hänen viimeinen juttunsa, Apu 23/1953—4/1954.
Novellit:
Etsivä joutuu satimeen, Apu 44/1950. Alun perin ilmeisesti Licorice Drops. Complete Stories, huhtikuu 1934.
Pääseekö kyytiin? Seura 30/1953.
George Harmon Coxe (1901—1984) aloitti kirjailijanuransa pulp-lehdissä vuonna 1922. Viimeisen novellinsa hän julkaisi vuonna 1970. Coxen ensimmäinen romaani oli Murder with Pictures, joka ilmestyi 1935. Se esitteli Coxen ensimmäisen vakiohahmon, Kent Murdockin. Coxen toinen, kuuluisampi vakiohahmo oli Jack ”Flash” Casey, joka esiintyi Black Maskissa 1930-luvulla. Kummatkin hahmot ovat valokuvaajia. Coxe oli itse toiminut toimittajana ja sanoi kirjoittavansa siitä maailmasta, jonka tunsi.
Coxen myöhemmille romaaneille, joita hän kirjoitti kaikkiaan nelisenkymmentä 1970-luvulle asti ulottuvana ajanjaksona, on sanottu olevan tyypillistä se, ettei niissä ole paljonkaan ulkoista toimintaa. Niissä ihmiset joutuvat itse punomiinsa ansoihin, ja vaikka Coxea ei yleensä pidetä psykologisena rikoskirjailijana, niin hänen kirjoissaan on selkeä psykologinen ote, joka muistuttaa jossain määrin 1940-luvun film noir -elokuvia.
Coxelta on suomennettu vain lehtitarinoita. Flash Casey esiintyy jatkokertomuksena suomennetussa tarinassa ”Hänen viimeinen juttunsa”. Siinä Casey sotkeutuu varastetun keksinnön tapaukseen, johon liittyy myös pari murhaa. ”Etsivä joutuu satimeen” (1934?) on lyhyt tarina, jossa poliisi ratkaisee murhan ja kidnappauksen seuraamalla liköörikaramellien tuoksua. ”Pääseekö kyytiin?” on lämminhenkinen ja hiukan sentimentaalinen tarina miehestä, joka nuorikkoineen ajaa rekkaa keskellä yötä kohti Bostonia — tyttö on menossa setänsä luokse kuljetusfirman luvalla — ja ottaa sääntöjen vastaisesti kyytiinsä liftaajan. Tämä paljastuu karanneeksi murhaajaksi. Lopetus tulee liian aikaisin ja antaa olettaa, että suomennosta on lyhennetty.
Joitain Coxen tarinoita on filmattu. Esikoisromaani tehtiin samannimiseksi elokuvaksi Murder with Pictures jo tuoreeltaan 1936 Charles Bartonin ohjaamana. Flash Casey esiintyi kahdessa elokuvassa, ensiksi vuonna 1936 elokuvassa Women Are Trouble (ohjaus Errol Taggart) ja vuonna 1938 elokuvassa Here’s Flash Casey (ohjaus Lynn Shores). Edellä mainitut ovat todellisia B-elokuvia; jälkimmäisen pituus on 58 minuuttia. Sittemmin Coxe käsikirjoittikin pari elokuvaa. Suomessa on nähty George Fitzmauricen Arsene Lupin — gentlemannivaras (1938) ja Richard Whorfin Salainen silmä (1945), johon Coxe teki sekä alkuperäistarinan että käsikirjoituksen. Flashgun Casey pääsi radioon vuonna 1946 ja televisioon 1951, jolloin häntä esittivät ensiksi Richard Carlyle ja sitten Darren McGavin. Sarja lopetettiin kuitenkin jo seuraavana vuonna, mutta radiosarja jatkui aina vuoteen 1956 saakka.
Jatkokertomukset:
Hänen viimeinen juttunsa, Apu 23/1953—4/1954.
Novellit:
Etsivä joutuu satimeen, Apu 44/1950. Alun perin ilmeisesti Licorice Drops. Complete Stories, huhtikuu 1934.
Pääseekö kyytiin? Seura 30/1953.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)