Pistän tämmöiseen blogiin kokonaisuudessaan keskeneräisen Joe Novak -novellin vuodelta -99, jonka alun perin juoksutin jatkokertomuksena Julkaisemattomia-blogissa.

Selvänäkijän tapaus

"Muistatteko minut?" nainen kysyi.
Nyökkäsin.
"Toivottavasti olette harkinnut tarjoustani?" Nainen ei ollut aivan huonon näköinen, mutta hän ei ollut pukeutunut kovinkaan tyylikkäästi. Hän oli noin 30-vuotias tummaverikkö ja hänellä oli liikaa räikeän väristä huulipunaa. Ajattelin - ja muistin ajatelleeni jo edellisellä kerralla, kun olimme tavanneet -, että vähemmällä ehostuksella ja paremmalla maulla valituilla vaatteilla hänestä tulisi aikamoinen pakkaus. Ja että voisin olla kiinnostuneempi hänen ideoistaan.
"Noo.. minä en usko, että...", yritin sanoa, mutta nainen nosti kätensä keskeyttääkseen minut.
"Herra Novak.. Joe.. saanhan sanoa Joe?"
Nyökkäsin: eihän siitä mitään haittaa voinut olla.
"Niin, Joe, minä tiedän, mitä aiot sanoa. Ettei sinulla ole käyttöä selvänäkijälle. Sinä olet väärässä, mutta minä ymmärrän sinua, koska sinä olet vain materialistisen ajattelun vanki."
"Aivan, kannatan dialektista materialismia", virnistin.
Nainen oli hetken aikaa hämillään, hän ei selvästikään tuntenut Marxia. Kukapa 50-luvun Kaliforniassa hänestä olisi puhunutkaan? Paitsi Hollywoodin kymmenikkö, jota paraikaa hiillostettiin. Nainen sai kuitenkin itsehallintansa takaisin. "Minä olen tarjonnut palveluksiani muillekin yksityisetsiville. Tunnet todennäköisesti herran nimeltä Ted von Mayerling."
Nyökkäsin. von Mayerling oli kaupungin menestyvimpiä yksityisetsiviä - hänellä oli sihteerin lisäksi kaksi muuta työntekijää. Minä olin yksin toimistossani ja hoidin arkistot, valokuvaukset, varjostukset, tiedonhaut, ammuskelut, nyrkkitappelut, viskin juonnin, PR-työn. von Mayerlingin ei tarvinnut kuin hymyillä asiakkaille ja käydä välillä katselemassa paikkoja. Hän oli vähän ärsyttävä kaveri, snobi, eurooppalaista sukujuurta. Olin pari kertaa ryypännyt hänen laskuunsa, mikä oli parasta, mitä voin hänestä sanoa.
"von Mayerling sai avullani ratkaistua yhden ongelman."
Nyökkäsin. Olin lukenut jutusta: Aviomies oli kadonnut eikä häntä pystytty mitenkään jäljittämään. Selvänäkijä oli kertonut, että mies löytyisi eräästä pikkukaupungista Arizonasta. von Mayerling oli lähettänyt miehen asialle ja bingo! aviomies oli löytynyt. Ja vieläpä elossa (mikä oli von Mayerlingia tietysti häirinnyt, koska julkisuus oli ollut huomattavasti pienempää: hän olisi maksanut siitä, että mies olisi löytynyt kuolleena).
"Minulla ei ole nyt yhtään juttua meneillään. Tämä on ollut hiljainen kesä", sanoin. "Vaikka on kuuma. Yleensä ihmiset hermostuvat kuumina kesinä ja alkavat riehua. Mutta ei tänä kesänä. Tai ei ainakaan niin, että minä olisin siitä juuri hyötynyt." Olin juuri käyttänyt viimeiset rahat, jotka olin saanut myymistäni panokirjoista. Tarvitsin kyllä kipeästi rahaa, mutta sitä selvänäkijänainen ei minulle aivan heti toisi.
"Uskon, että jos mainostat, että sinua avustaa selvänäkijä, saat enemmän töitä", nainen sanoi ja hymyili. Hän risti säärensä, mikä yleensä tehoaa minuun eikä temppu nytkään ollut aivan huono: naisella oli hyvät sääret.
"Niin, rouva..." Katsoin pöydälläni olevaa käyntikorttia, jollainen oli jo lompakossani. "..rouva Chadwick, minusta tuntuu, että pitäydyn materialistisissa todistuskeinoissa. Pelkään oikeastaan, että menetän vähätkin asiakkaani."
Rouva Chadwick naurahti ironisesti. "Ihmiset ovat hulluina tällaisiin asioihin!" Hän kaivoi tupakka-askin käsilaukustaan. "Saanko polttaa?"
"Olkaa hyvä."
Rouva Chadwick sytytti tupakan ja sanoi: "Älä sano minua rouva Chadwickiksi." Naisen flirtti olisi totisesti ollut tehokkaampaa, jos hän olisi ollut ehostettu paremmalla maualla. "Minun nimeni on Sarah. Saanko kertoa sinulle jutun, Joe?"
"Ole hyvä."
"Tiedätkö tämän vuosi sitten löydetyn nuoren naisen, jota lehdistö kutsui Kirjanaiseksi?"
Nyökkäsin. Nuori nainen oli löytynyt käytettyjen kirjojen kaupasta kurkku auki leikattuna. Antikvaariatin pitäjä, vanha armenialaissyntyinen mies, oli tietysti pääepäilty, mutta hänellä oli ollut täydellinen alibi - hän oli ollut kolmen viikon vierailulla Euroopassa ostamassa kirjoja. Vaikka asiaa harrastankin, en ollut koskaan käynyt kirjakaupassa. Nuoren naisen henkilöllisyys oli niinikään jäänyt arvoitukseksi. Rikos oli jäänyt ratkaisematta - se oli aikoinaan ollut pienoinen uutinen ja puhuttiin uudesta Viiltäjä-Jackista, mutta koska uusia ruumiita ei tullut, homma unohtui ja murha jäi ratkaisematta. Kai siihen liittyviä vihjeitä tuli koko ajan ja ehkä joku poliisi niitä välillä tarkastelikin, mutta en tiedä, otettiinko vihjeitä mitenkään vakavasti.
"Mitä siitä?" kysyin. "Tiedättekö murhaajan ja sen nuoren naisen nimen?"
Nainen hymyili ja puhalteli savua, hiukan jopa minun silmilleni. "Haluaisitko tietää?"
"No.. kyllähän se periaatteessa kiinnostaisi, mutta ei minua ole kukaan siihen hommaan palkannut."
Sarah Chadwick hymyili härnäävästi. Ehkä hänen flirttinsä sittenkin tehoaisi minuun. "Minulla on ehtoja."
"Jaaha. Ja mitähän ne ovat?"
"Kerron sinulle, kuka murhasi Kirjanaisen ja mistä löydät hänet, jos otat minut osakkaaksi yksityisetsiväbisnekseen."
Mitähän se sitten merkitsisi? Naisen flirttailu oli tullut - se myönnettäköön - houkuttelevammaksi, mutta myös päällekäyvämmäksi. Se alkoi vähän häiritä minua. Selvänäkijä? Okei, mutta minusta selvänäkijät olivat tärähtäneitä, bimboja, kuuhulluja, kallonkutistajan tavaraa, selviä tapauksia istumaan herra Freudin sohvalle. Flirttaileva selvänäkijä? Kiitos, mutta ei kiitos. Jos nainen vain olisi ollut jotain muuta kuin selvänäkijä, olisin kyllä näyttänyt hänelle vaikka mitä puolia yksityisetsivän työstä, mutta en halunnut joutua todistelemaan, kun haamut lentelevät ja kuolleet ihmiset kertovat, kuka heitä pisti puukolla selkään tai hakkasi munuaisiin kettingeillä. Pelkäsin, etten pääsisi Sarah Chadwickista - Jeesus, naisen nimikin oli kuin englantilaisen noidan! - eroon, jos kerrankin antaisin hänen selvittää rikoksia puolestani. Ja sitäpaitsi, hitto soikoon, enhän minä mihinkään selvänäkemiseen uskonut.
"Ei käy", sanoin. "Minä en usko selvänäkemiseen. Minä en tiedä, miten selvitit sen jutun von Mayerlingille, mutta epäilen, että kyseessä oli jokin huijaus."
Sarah Chadwick oli äimistyneen näköinen: hän oli unohtanut savuavan tupakan käteensä ja hänen suunsa oli loksahtanut auki.
"Minulla ei ole sellaisia kunnianhimoja, että haluaisin selvittää Kirjanaisen tapauksen. Minä en yksinkertaisesti usko selvänäkemiseen enkä muuhunkaan humpuukiin."
Sarah Chadwick murskasi tupakkansa tuhkakuppiin ja sanoi: "Minä en huijaa. Minä olen aito selvänäkijä." Hän nousi ja lähti. Olin ehkä hiukan suruissani, koska olin alkanut tottua hänen räikeisiin väreihinsä ja hän oli ollut oikeastaan aika hyvä flirttailija. Mietin asiaa vielä kerran: miksi hän tuli kaupungin surkeimmin palkatun yksityisetsivän luokse, jos hän kerran oli aito selvänäkijä? Miksei hän tehnyt enemmän yhteistyötä Ted von Mayerlingin kanssa? Tällä oli rahaa maksaakin.
Asia vaivasi minua sen verran, että lähdin lounaani - tonnikalavoileipä ja vettä - jälkeen kävelemään kohti toimistotaloa, jossa von Mayerling piti majaa.
Minun täytyy myöntää, että rahassa ja sen sellaisessa on tiettyä vetovoimaa: en olisi koskaan voinut ostaa niin upeata typykkää sihteerikseni kuin mitä von Mayerlingilla oli. Tämä oli kuin Jayne Mansfield upeimpina hetkinään ja hänellä oli korkeammat korot ja lyhyemmät hameet kuin Jaynella koskaan. Jos Sophia Loren katseli Jayne Mansfieldin rintoja kateudella, Jayne Mansfield olisi katsonut von Mayerlingin sihteerin rintoja aivan yhtäläisellä kateudella: tyrmistyneellä.
Yritin olla oikein viehättävä. Valkoisen pellavatakkini pesusta oli jo sen verran aikaa, että se oli alkanut menettää väriään ja vaikutti enemmän ehkä rusehtavalta, mutta toivoin, ettei sitä huomaisi.
Mutta flirttailuni meni puihin. Sihteeri tunnisti minut. "Haluatte varmaan tavata herra von Mayerlingin, herra Novak? Hänellä on nyt palaveri." Sihteeri ei edes hymyillyt. Hän oli puhunut juuri kun olin saanut suuni auki. Ääntä sieltä ei ollut ehtinyt tulla.
"Ja koska...", yritin aloittaa.
"En usko, että teille järjestyy aikaa. Herra von Mayerling lähtee sen jälkeen selvittämään erästä asiaa. Hänellä, katsokaas, on töitä."
von Mayerlingin paskiainen näköjään kertoili minusta ja toimettomuudestani juttuja. Päätin heittää ajatukset flirttailusta sikseen ja sanoin suoraan, että halusin vain tietoja Sarah Chadwickista.
Sihteeripimu hymyili kierosti. "Kiinnostaako? Hän on tunnettu selvänäkijä ja kaunis nainen, joskaan ei aivan..."
Nyt minä keskeytin. "Aivan. Hänellä on persiljaa hampaissa. Hän työskenteli von Mayerlingille ja auttoi selvittämään yhden keikan. Miksi hän ei enää työskentele teille?"
Sihteeripimu ei sanonut mitään. Ilmeisesti osuin pahaan paikkaan. Mutta onneksi minut pelasti ovi: se aukesi ja von Mayerling opasti ulos vanhan, erittäin kalliisti pukeutuneen naisen. "Asia on siis selvä", nainen sanoi ja puristi von Mayerlingin kättä. von Mayerling huomasi minut ja pyysi sihteeriä opastamaan rouva Stevensin ulos. Olin tyytyväinen: sain katsella sihteeripimua rauhassa. Hänellä oli näkemisen arvoiset sääret ja takapuoli. Ehkä hän keikutti sitä tavallista enemmän ihan vain minun kiusakseni. Ehkä ei. Ehkä hän keikutti sitä aina samalla tavalla tai ehkä hän työskenteli provisiopalkalla ja provision määrä laskettiin keikutusten avulla. Ei von Mayerlingkaan näyttänyt aivan tyytymättömältä.
Vähän kuitenkin: hän oli nähnyt minut. Hän tiesi, että hän oli minua parempi, komeampi, hauskempi, pidempi, rikkaampi, nopeampi, suositumpi ja paremmin puettu, mutta hän tiesi myös, että minä halveksin häntä. Häneen verrattuna minä olin varsinainen beatnik ja hänen puolestaan olisin aivan hyvin voinut vetää huumetta maanalaisissa jazzluolissa vaikka lopun ikääni. Hän oli pari kertaa tarjonnut minulle viinaa, mutta se oli tapahtunut ivallisessa sävyssä.
En ole aivan varma, oliko hän oikeasti minua komeampi. Hän oli pidempi ja hänellä oli paremmin leikatut hiukset. Hänellä oli kuitenkin viikset ja hänen korvansa olivat hitusen liian suuret. Minäkään en ole aivan huonon näköinen - ajattelin näin, vaikka flirttiyritykseni sihteeripimun kanssa oli mennyt puihin. Mutta rahalla on vaikutusta: von Mayerlingin puku istui täydellisesti ja keltainen kravatti oli kuin jumalten luoma.
"Joe Novak!" von Mayerling yritti peittää tyytymättömyytensä aggressiivisella kohteliaisuudella. "Mikä tuo sinut tänne? Minulla ei ole paljon aikaa, mutta kai sinä yhdet viskit juot."
Tiesin, että hän tarjoaisi minulle 20 vuotta vanhaa mallasviskiä, mistä en tietenkään voisi koskaan kieltäytyä, mutta eleessä olisi väkisinkin jotain alentavaa. Kävelin von Mayerlingin ohitse hänen varsinaiseen toimistoonsa ja yritin olla katsomatta kirsikkapuista kirjoituspöytää ja mahonkipuulla päällystettyjä nahkaistuimisia nojatuoleja, joilla von Mayerling kestitsi rikkaita vieraitaan. Kävelin kirjoituspöydän luo ja käännyin ja jäin nojailemaan pöytään. von Mayerling sulki oven ja tuli perässäni. "Kelpaako sinulle 20 vuotta vanha mallasviski?" hän kysyi hymyillen. Hänen hymynsä oli kuin jäädytetty virnistys.
"Mikäs siinä, vaikka olenkin sitä jo tänään toimistossani juonut."
von Mayerling mulkaisi minua ja kaatoi minulle viskiä lasiin. Hän antoi lasin minulle ja kaatoi itselleenkin. "Minulla ei, kuten sanoin, ole paljonkaan aikaa." Hän maistoi viskiä yhden sormustimellisen verran. "Miten bisnes sujuu? Hyvin, niin kuin aina ennenkin?" von Mayerling hymyili niin että mieleni teki viskata viskit hänen silmilleen. Tai oikeastaan kaataa juoma vain lattialle. Tai kirjoituspöydälle joidenkin sopimuspapereiden päälle.
"Hyvinhän ne. Myin juuri kirjaharvinaisuuksia eteenpäin. Ne tulivat minulle etukäteispalkkiona eräästä hyvin suoritetusta jutusta."
En tiedä, uskoiko von Mayerling koskaan olemattomia juttuani, joita väitin hoitaneeni. Tiedän vain, että hän ei olisi tuntenut kirjaharvinaisuutta, vaikka sellainen olisi iskenyt häntä nenään. Varoin kuitenkin visusti kertomasta, että olin myynyt vain huonosti painettuja panokirjoja.
"Hyvä sitten!" von Mayerling maistoi taas viskiään. "Miksi tulit?"
Maistoin viskiäni. Se oli kyllä syntisen hyvää. En ollut juonut mitään niin kallista viiteen vuoteen. Silloin olinkin vielä ollut kunnon palkkatöissä. "Sarah Chadwick."
"Mitä hänestä?"
"Hänhän teki sinulle töitä."
von Mayerling nyökkäsi.
"Miksei tee enää?"
"Miksi haluat tietää?"
"Haluan tietää, kannattaako hänet viedä sänkyyn. Tarkoitan, että saako hän sinulta rahaa. Voiko hän elättää minut?"
Mayerling virnisti, hiukan epätietoisena siitä, vitsailinko vai en. "Ei hän saa minulta enää rahaa. Ei ole saanut, sanotaan, puoleen vuoteen. Onko hän tullut tarjoamaan palveluksiaan?" von Mayerling maistoi viskiä ja kun en vastannut, hän jatkoi: "Vai et kai sinä tosissasi ollut?"
Pudistin päätäni. "Hän on käynyt luonani jo pari kertaa. Ehdottaa, että minä ottaisin hänet palvelukseeni. Tai ostaisin häneltä palveluksia."
"Riippuu vähän palveluksista!" von Mayerling nauroi, mutta minä en, mikä lopetti hänen naurunsa lyhyeen. "No niin.. hän ei tehnyt hyvää työtä."
"Hänhän selvitti sinulle pari juttua."
"Se on totta. Tai oikeastaan vain yhden. Toinen oli juuri selviämässä, kun hän tuli mukaan. Mutta se Arizona-juttu oli aikamoinen tempaus."
"Eikö hän tehnyt enää mitään yhtä hyvää?"
"Ei."
"Ja se ei ollut huijaus?"
"Ei minun mielestäni. Novak, minä uskon selvänäkemiseen ja sen sellaiseen. Mutta selvänäkijätkin tekevät virheitä. He saavat vääriä vihjeitä ja epäselviä näkyjä. He tekevät virheitä. Sarah Chadwick teki muutaman virheen liikaa. Hän ei ollut hyvä selvänäkijä. Minä olen kyllä nyt ottamassa uutta selvänäkijää hommiin, mutta se on ihan eri juttu." von Mayerling oli hiukan nolon näköinen selittäessään asiaa, koska ilmeeni oli tarkoitettu kertomaan se, että selvänäkeminen oli humpuukia.
"Miksi tarkkaan ottaen potkit Chadwickin pihalle?" Maistoin taas viskiä. Joskus toivoin, että olisin von Mayerling.
"Hän munasi yhden jutun täysin. Olimme yhden taitavan huijarin jäljillä, kun Chadwick ilmoitti, ettei etsimämme mies ollut oikea. Vedin miehet pois ja vähän ajan päästä poliisi pidätti miehen ja hän tunnusti juuri ne hommat, joiden takia me häntä etsimme. Silloin Chadwick sai kenkää."
"Ymmärrän." Join viskin loppuun ja laitoin lasin pöydälle. "Mikä oli sen Arizona-kaverin nimi?"
"James Breed, levytuottaja. Hänen vaimonsa, Helen Breed, laittoi meidät asialle. Miksi haluat tietää?"
"Tuli vain mieleen. Kiitos viskistä ja juttelutuokiosta. Sano Edille terveisiä." Ed oli toinen hänen agenteistaan, oikeastaan hyvin miellyttävä kaveri, mutta von Mayerlingin pilaama. Ohitin von Mayerlingin ja poistuin toimistosta. Yritin vilkuilla sihteeriä, mutta hän ei juuri sillä hetkellä istunut pöytänsä takana.
Olin totisesti tyytyväinen itseeni, kun kävelin pois toimistorakennuksesta. Olin saanut kaiken tarvitsemani. Päätin työllistää itseni: selvittäisin Arizona-miehen ja selvänäkijänaisen mysteerin, pitäisin itseni tyytyväisenä ja näpäyttäisin von Mayerlingia nenälle. Ja saisin ehkä sievoisen rahasummankin, jolla pärjäisin, kunnes joku todella tarjoaisi minulle töitä. Minulla oli tiedetty sellaisiakin joskus olleen.
Menin ensimmäiseksi yliopiston kirjastoon ja pyysin muutamaa tärkeintä sanomalehteä ja paria bulevardilehteä ajalta, jolloin Sarah Chadwick oli ratkaissut Arizona-miehen tapauksen.
Los Angeles Times kirjoitti 4.5.1956:

Selvänäkijä löytää kadonneen!
Mitä tehdä, kun aviomies katoaa - eikä selvästikään millekään lyhyelle ryyppyreissulle? Helen Breed kävi läpi monta vaihetta ennen kuin hänen aviomiehensä, kuuluisa levytuottaja James Breed, löytyi. Ensiksi hän ilmoitti poliisille, joka ilmoitti vähän ajan kuluttua olevansa voimaton. Seuraavaksi Helen Breed otti yhteyttä yksityisetsivä Ted von Mayerlingiin, joka laittoi kaikki taitonsa ja voimansa asiaan.
Turhaan: James Breed pysyi kadoksissa. Selvänäkijä Sarah Chadwick, joka oli juuri muuttanut Los Angelesiin, sai selville, että tunnettu yksityisetsiväkin oli vaikeuksissa ja pyysi saada auttaa. Ted von Mayerling kysyi lupaa Helen Breedilta, joka oli tässä vaiheessa jo vaipunut epätoivoon. Tämä sanoi: "Mikä tahansa käy!"
Sarah Chadwick ilmoitti kahden päivän kuluttua, että James Breed löytyisi Providence-nimisestä pikkukaupungista Arizonasta. Ted von Mayerling lähetti kaksi miestään Providenceen. James Breed löytyi pienestä kapakasta Providencesta ja hän lähti samantien miesten matkaan takaisin Los Angelesiin.
Sarah Chadwick sai levytuottaja James Breedin vaimolta huikean palkkion ja ylenpalttiset kiitokset. Yksityisetsivä Ted von Mayerling palkittiin keskeytymättömästä työstään löytää James Breed ja rohkeudestaan käyttää selvänäkijän apua hyväkseen.

Los Angeles Herald kertoi saman uutisen suurin piirtein samoin sanoin, samoin Los Angeles Tribune. Kuvissa oli usein von Mayerling ja Chadwick, yhdessä kuvassa James ja Helen Breed, yhdessä kuvassa ainoastaan Helen Breed. Ei mitään, mihin tarttua.
Sen sijaan tabloidilehdet kertoivat paljonkin. Confidential-niminen roskajulkaisu kertoi, että James Breed oli tavattu Providencesta Honey White -nimeä käyttävän naisen luota eikä mistään kapakasta. Honey Whitesta oli kuva: hän oli isorintainen blondi, jolla oli vähän päällä. Hän makoili jonkinlaisen turkiksen päällä sängyllä ja vilkuili katsojaa paheellisen näköisesti. Se ei ollut mikään paikan päällä otettu tilannekuva, vaan pikemminkin johonkin studioon lavastettu taidevalokuva. Taidevalokuva - joopa joo.
Confidential ei sen sijaan tiennyt sitä, minkä Boulevard-niminen lehti tiesi: Sarah Chadwick oli St. Louisissa pidätetty esiintymisestä väärällä nimellä. Hän oli väittänyt olevansa Beth Orton, ilmeisesti voidakseen tehdä jonkinlaisia petoksia. Boulevardissa julkaistu kuva oli erityisen mielenkiintoinen: Sarah Chadwick oli siinä - hän oli paljon paremman näköinen kuin tullessaan vastaanotolleni, mahtoiko hän vaihtaa identiteettiään useasti? - naisen kanssa, joka selvästikin oli Honey White. Kuvateksti: "Beth Ortonina esiintynyt huijari Sarah Chadwick ja hänen rikoskumppaninsa Honey Davies." Honey oli vaihtanut sukunimeään muuttaessaan St. Louisista Providenceen.
Jo tämä olisi riittänyt nolaamaan Ted von Mayerlingin täysin, mutta en antanut olla. Otatin sivuista fotostaattikopiot, vaikka se maksoikin melkein kaikki rahat, jotka minulla oli, ja jatkoin matkaani.
Menin syömään voileivän ja juomaan pullon olutta. Odotellessani soitin Macaroni Macintoshille, joka tiesi kaiken, mitä huijauksen maailmassa tapahtui.
"Novak perhana!" Macaroni Macintoshin ääni oli voimakas viskinkarheuttama basso, josta kuului läpi runsas kermakastikkeiden syönti.
"Minulla on sinulle homma. Voisitko kaivella tietoja sellaisista ihmisistä kuin Honey White tai Honey Davies ja Sarah Chadwick? Chadwick tunnettiin St. Louisissa muutama vuosi sitten nimellä Beth Orton."
"Beth Orton! Hänet minä muistan. Hän oli ennen St. Louisin keikkaa Mary Goodweather."
"Mary Goodweather? Mitä nimiä! Tunnetko hänet?"
"No joo joo. Hän on yritteliäs nainen, mutta ei kovin hyvä. Mitäs hän nykyään tekee?"
"Eikö nimi Sarah Chadwick sano sinulle mitään?"
Kuulin, kun Macaroni Macintosh mietti. "No ei...", kuului ensiksi, sitten kuulin, kun Macaroni Macintosh muisti: "Sehän on se selvänäkijä, joka teki hommia Mayerlingille! Ilmankos se oli niin tutun näköinen. Se on värjännyt hiuksensa ja käyttää enemmän meikkiä. Ilmankos minä en sitä tuntenut niistä kuvista. Mitä hänestä?"
"Minä yritän saada häntä kiikkiin ja nolata von Mayerlingin siinä samassa."
"Vieläkös se pimu työskentelee Mayerille?"
"Ei. Mayerling potkaisi hänet ulos, mutta sanoo uskovansa edelleen selvänäkemiseen." Näin tarjoilijan tuovan annokseni pöytään. "Hei, pitää mennä. Mitä saat selville sanotaan kolmessa tunnissa?"
"Paljonkin."
"Soitan silloin uudestaan." Suljin luurin ja hyökkäsin voileipäni kimppuun. Kinkku- ja majoneesitäyte oli herkullinen ja siideri juuri sopivan kylmää. Harva juo siideriä, mutta itse en voi sietää oluen kitkerää makua. Olen joutunut monta kertaa selittämään, etten pidä oluesta - ihan kuin siitä olisi pakko pitää.
Kun olin syönyt, otin puhelinluettelon ja etsin James Breedin osoitteen ja puhelinnumeron. Otin ne ylös ja hain sitten keltaisilta sivuilta firman, jonka Breed omisti. Breed's House - kekseliäät nimet ovat elämän suola. Oletin, että Breed olisi töissä, ja otin taksin kadulta ja ajoin Breed's Houseen

Toimistotalo oli suuri, sanotaan tuollainen neljäkymmentäkerroksinen. Onhan niitä isompiakin, mutta tässä oli jotain vanhaa suureellisuutta, rakennus ainakin oli vanha. Menin ovesta sisään ja heti minulta kysyttiin, kenet halusin tavata. Kerroin. Minut päästettiin sisään, vaikka sanoin, ettei minulla ollut sovittua aikaa, ja menin toiseksi ylimpään kerrokseen, jossa Breed's Housen studio oli.
James Breedin sihteeri oli melko siisti pakkaus, hänessä yhdistyivät Gene Tierney ja Marilyn Monroe. Edelliseltä hän oli saanut kasvot ja jälkimmäiseltä kropan. Olin aivan myyty: jo toinen upea tipu tänään! Flirttailukin sujui paremmin.
En kuitenkaan päässyt pitkälle, kun minun jo piti kysyä, oliko James Breedia mahdollista tavata.
"Ja mitähän asia koskee?" tyttö kysyi. Hän otti asiallisen asenteen ja asennon.
"Hänen katoamistaan kaksi vuotta sitten ja löytymistään Arizonasta. Sanokaa hänelle, että asia koskee myös selvänäkijä Sarah Chadwickia ja erästä Honey White -nimistä nuorta naista. James Breedia kysyy yksityisetsivä Joseph Novak." Ajattelin, että koko nimeni kuulostaisi vakuuttavammalta. Tyttö nousi pöytänsä takaa ja käveli huoneen toiselle puolelle. Sain koko näkymän ja kiitin sihteerien suojeluspyhimystä.
Tyttö oli poissa minuutin ja kun hän tuli takaisin, hän oli hiukan vaikea. "Hän ottaa teidät vastaan."
Menin toiselle ovelle ja koputin siihen. Kun mitään ei kuulunut, astuin sisään. James Breed - tunnistin hänet valokuvien perusteella eikä huoneessakaan ollut muita - oli juuri kaatamassa itselleen ryyppyä. Hän oli hiukan huolestuneen näköinen.
"Herra Breed, Joe Novak." Ojensin käteni ja hän tarttui siihen. Hänen kätensä oli nihkeä.
"Mitä haluaisitte juoda?" Breed kysyi.
"Samaa kuin tekin." Breed näytti kaatavan itselleen hyvälaatuista viskiä.
Breed otti toisen lasin ja kaatoi siihen aika reilusti, vähän turhan reilusti siihen aikaan päivästä - kello ei ollut vielä edes kahta. Hän tipautti lasiin yhden jääpalan ja antoi lasin minulle. Otin sen ja maistoin. Viski oli hyvää. Tämä olikin hyvä päivä viskin kannalta. Ja pimujen. Ja saisin von Mayerlingin nolattua - päivä oli hyvä.
"Mistä halusittekaan puhua?" Breed kysyi.
"Honey Whitesta."
Hän tunnisti nimen, mutta yritti esittää, ettei tiennyt, mistä puhuin. "Kuka hän on?" hän kysyi, vaikka samaan aikaan hänen kätensä hiukan tärisi. Aloin hiukan pelätä, että tässä hommassa oli takana jotain enemmän kuin vain tavanomainen huijaus.
"Ettekö muista? Teidät löydettiin hänen asunnostaan Providence-nimisestä paikasta pari vuotta sitten. Hemaiseva pimu. Minä en häntä noin vain unohtaisi." Heilautin kättäni. "Saanko istuutua?"
"Totta.. totta kai." Breedin pokka oli pettää. Hän oli kohtalaisen komea mies ja hänen hiuksensa olivat harmaantuneet tavalla, joka monen naisen mielestä varmasti oli viehättävä. Breed pukeutui hyvin, vaikkakaan ei mitenkään räväkästi. Hänen harmaa pukunsa istui mallikkaasti.
Istuuduin muhkeaan nahkaiseen nojatuoliin ja maistoin viskiäni. "Niin, herra Breed, minä tiedän kaiken. Julkisuus ei paljoakaan puhunut neiti Whitesta, mutta eräs lehti kertoi hänestä."
"Se oli valetta!"
"En usko. Asiassa on liikaa kaikennäköisiä yhteensattumia. Muistatteko selvänäkijänaisen, joka teidät paikansi?"
Breed punastui ja nyökkäsi epävarmasti.
"Sarah Chadwick", sanoin. "Tunnetaan myös nimillä Beth Orton ja Mary Goodweather. Hän on huijari, ja Honey White on toiminut hänen kanssaan, hänkin aikoinaan toisella nimellä Honey Davies." Hymyilin kauniisti. Breed perääntyi pöytänsä luokse ja otti siitä tukea. Hän kulautti viskin alas kertaheitolla. Hänen kätensä tärisi. "Ottakaa vain lisää", sanoin. "Minusta tuntuu, että näissäkin tiedoissa olisi riittämiin kertomaan monellekin ihmiselle, että teitä huijattiin pahan kerran. Eihän siinä mitään, kuka tahansa lähtisi neiti Honey Whiten matkaan, minä ainakin, mutta onhan olemassa mahdollisuus, että teillä oli alunperinkin jotain tekemistä huijauksen kanssa."
Breed oli sulkenut silmänsä puhuessani. Kun hän avasi ne, hän alkoi puhua. "Ei ole. Minua huijattiin yhtä lailla kuin vaimoanikin. Ja ilmeisesti sitä yksityisetsivää..."
Autoin Breediä. "von Mayerlingia."
"Aivan. von Mayerlingia. Bisnes oli huonoa pari vuotta sitten ja olin väsynyt kaikkeen. Minut oli helppo iskeä. Honey White iski minut baarista ja sai vakuuteltua minulle, että minun kannatti lähteä hänen matkaansa. Hän vei minut moneen paikkaan ja lopulta Providenceen. Taisin olla silloin pari viikkoa humalassa putkeen. Kun minut löydettiin, olin aikamoisessa seilissä." Breed laittoi tyhjän lasin pöydälle, ilmeisesti kuin päättäneenä ettei ikinä enää joisi. "Kun kerroin vaimolleni Honey Whitesta, päätimme maksaa hänelle, jotta hän ei tulisi julkisuuteen."
"Jostain tieto kuitenkin vuosi. Confidential julkaisi kuvan Honey Whitesta."
"Aivan. Minun olisi pitänyt ostaa koko lehden painos, mutta eihän minulla sellaiseen olisi ollut varaa. Ja olen minä siitä saanut kuullakin. Onneksi kukaan ei enää tunnu muistavan juttua." Breed katsoi minua yhtäkkiä ihmeissään, ehkä jopa vihaisena. "Miksi te haluatte tietää näitä asioita?"
"Sarah Chadwick tuli luokseni ja tarjosi palveluksiaan. Haluan paljastaa Chadwickin. Sen ettei hän ole mikään aito selvänäkijä." En viitsinyt sanoa, että voisin samalla näpäyttää von Mayerlingia hänen ylpeälle nenälleen. Vaikka Mayerling ei tuntunut Breedille olevan mitenkään tärkeä tyyppi. Eikä ihme: Mayerling oli lopultakin vain paljastanut Breedin vaimolle, kuinka haavoittuvainen hän oli. Tiesin, että asiakkaat kutsuivat Mayerlingin usein kotiinsa jälkeenkinpäin, mutta en usko, että Breedit tekivät niin. Mayerling olisi vain muistuttanut heitä heidän avioliittonsa hataruudesta. "Olen aika nopeasti kerännyt kasaan sellaisen todistusaineiston, joka antaa minulle vaikka hyvän syyn antaa tietoni poliisille. Sarah Chadwickilla alias Beth Ortonilla on aikaisempia tuomioita tilillään. Hänellä ei tule olemaan helppo elämä, jahka saan lisää tietoa." Join viskini loppuun. "Ihmettelen vain yhtä asiaa. Miksi olitte niin pelästyneen näköinen, kun tulin sisään? Ihan kuin jutussa olisi jotain enemmän salailtavaa."
Breed ei sanonut vähään aikaan mitään. Sitten hän sanoi: "Minä luulin, että te aiotte kiristää minua. Vaimoni on ollut sen katoamiseni jälkeen paljon mustasukkaisempi kuin aiemmin."
"Ja te epäilitte, että yksityisetsivä tulee kiristämään teitä? Meidän ammattikunnassamme on sentään joitain, jotka eivät ole sellaisia hyypiöitä." Nousin tuolista. Ojensin käteni ja Breed tarttui siihen. "Älkää huoliko. Minä koetan pitää nimenne pois julkisuudesta."
"Jos vain suinkin pystytte." Breed yritti hymyillä, mutta onnistui saamaan aikaiseksi vain jotain säälittävää.
"Näkemiin, herra Breed." Lähdin toimistosta, hymyilin kauniisti Gene Tierneyn näköiselle sihteerille (hän hymyili takaisin hyvin epävarmasti: hänhän ei tiennyt, etten aikonut kiristää hänen pomoaan) ja mietin hetken, pyytäisinkö häntä ulos, mutta sitten päätin, että se olisi turhaa ja tuskin onnistuisi, olinhan potentiaalinen kiristäjä. Heitin hänelle lentosuukon ovelta ja päätin, että menisin katsomaan heti jotain Gene Tierney -elokuvaa, kun sellainen taas tulisi, uusintaan tai ensi-iltaan.
Vielä kaksi tuntia ennen kuin soittaisin uudestaan Macaroni Macintoshille. Kävin syömässä mehevän pihvin ja valtaisan määrän ranskalaisia perunoita - viski oli noussut sen verran päähän, että halusin laskea sen vaikutuksen mahaani. Söin lopuksi omenapiirakkaa ja jäätelöä ja join kupin kahvia. Olin kuluttanut aikaa kolme varttia. Päätin lähteä käymään Confidential-lehden toimituksessa.
Osoitteen selvittämiseen meni kymmenen minuuttia, kun en ensiksi ollut löytää sellaista puhelinkioskia, jossa oli puhelinluettelo. Sitten hyppäsin taksiin ja ajoin toimitukseen. Se sijaitsi keskustan laitamilla pienehkössä punaisessa tiilitalossa, jossa näytti toimivan myös jokin yökerho. Ja käytettyjen kirjojen kauppias, huomasin ilokseni. Katselin ensiksi liikkeen ikkunaa ennen kuin menin lehden toimitukseen.
Selitin asiani rupuisen näköiselle miehelle, joka tuli ensimmäisenä vastaan: "Haluaisin keskustella sen toimittajan kanssa, joka uutisoi huhtikuussa 1953 Arizonaan kadonneen James Breedin löytymisestä Honey White -nimisen naisen luota."
"Hahaa!" Mies nauroi niin että hänen vatsansa hyllyi. Hän oli aikoinaan ollut solakka, mutta hän oli kehittänyt housujensa päälle sen näköisen mahan kuin hän olisi työntänyt lampaan paitansa sisään. Se hyllyi ylös alas hänen nauraessaan.
"Mikä siinä on niin hauskaa?" kysyin.
"Se oli väärennetty uutinen!"
"Väärennetty? Miten se muka oli väärennetty?"
"Miksei olisi ollut? Luuletteko, että me olemme täällä erikoistuneet jotenkin oikeaan ja eettiseen journalismiin? Kuulkaahan, kaveri, me teemme juttua vaikka mistä ja usein se vaikka mikä on keksitty siellä, missä me juomme kahvimme tai oluemme tai viskimme tai vodkamme." Mies hiljeni hetkeksi ja hänen mahansakin asettui. Sitten hän sanoi: "Oikeastaan se juttu ei tainnut olla sellainen. Kun tarkemmin mietin, minusta tuntuu, että siitä jutusta maksettiin."
"Maksettiin?"
"Aivan. Minä en sitä juttua tehnyt, sen teki eräs kaveri, joka ei ole enää meillä töissä, en tiedä, mitä hän nykyisin tekee. Voihan olla, että hän siirtyi oikean journalismin pariin, mutta Confidential ei kyllä näytä hyvältä ansioluettelossa!" Mies räjähti taas nauramaan ja sain jälleen seurata mahan hytkymistä eestaas ja ylösalas. "John Franco kirjoitti sen jutun. Voithan tietysti koettaa häntä hakea jostain, mutta minä en osaa auttaa ollenkaan."
"Missä hän asui?"
"Jossain Comptonissa päin. En muista osoitetta, mutta jos soitatte parin tunnin päästä tänne, haen sen jostain. Eiköhän meillä sellainen ole jossain."
"Muistatteko, kuka jutusta maksoi?"
"Muistaakseni se oli nainen. Mutta minä vain näin hänet. Aikamoinen pakkaus se nainen, vaikkei enää aivan nuori."
"Olikohan hänen nimensä sattumoisin Sarah Chadwick?"
"Sarah Chadwick..? Sehän oli se nainen, joka ratkaisi jutun, se selvänäkijä, joka löysi Breedin. Miksi hän olisi maksanut sellaisesta jutusta? Kyllähän sen Breedin katoaminen ja löytyminen oli oikea juttu."
"Oliko jutussa mainittu Honey White keksitty henkilö?"
"Ei se kuva ainakaan ollut keksitty!" Mies piirsi käsillään ilmaan kurvikkaan naisvartalon ja nauroi perään. "Jos oikein muistan, niin sama nainen, joka maksoi jutusta, toi kuvankin. Mutta olisipa tuonut naisen!"
"Onko teillä mitään käsitystä siitä, ketä kuva esitti?"
"Olisipa se minun muijani!" Mies pyyhki silmiään ja jatkoi: "Ei ole. Kuvatekstissä ja jutussa sen väitettiin olleen jokin hutsu, mutta en minä oikeasti tiedä, kuka se oli. Varmasti joku hutsu se oli oikeastikin. En minä tiedä. Jos löydätte sen naisen tai John Francon, voitte varmasti kysyä enemmän."
Kiitin miestä ja lähdin. Boulevard oli kertonut Sarah Chadwickin elämästä enemmänkin ja kuvassa olivat olleet sekä Honey White että Chadwick. Jos White ei todellisuudessa ollutkaan iskenyt James Breedia, niin miksi Breed sitten lopulta väitti minulle, että näin oli todellakin käynyt? Sen jälkeen, kun hän oli sanonut, että koko Honey White -juttu oli valetta. Ja niin kuin Confidentialin toimittaja oli sanonut, se oli ollutkin valetta. Oliko Sarah Chadwick halunnutkin oikeastaan saada Honey Whiten alias Honey Daviesin kiipeliin? Miksi entiset huijarikaverit olisivat olleet sodassa keskenään? Mitä Honey Whitelle oli tapahtunut?

Päätin soittaa lähimmästä puhelinkopista Macaroni Macintoshille, vaikka olinkin etuajassa. Hän vastasi puhelimeen ja kuulosti erittäin tyytyväiseltä. Hän oli saanut selvitettyä jo aika määrän asioita.
"Honey White eli Honey Davies on oikealta nimeltään Ruth Johnson. Tylsä nimi vaihtui Honey Daviesiksi, kun typykkä lähti Hollywoodiin Little Rockista joskus vuonna -51, mutta sieltä ei tippunut mitään ja tyttö lähti Mary Goodweatherin matkaan. Hyvää rahaa oli tiedossa: tyttö iski miehiä ja Goodweather kiristi sitten ukkomiehiltä rahat. Tyypillistä touhua. St. Louisissa homma kusi ja tytöt jäivät kiinni. Puoli vuotta paikallisessa vankilassa ja sitten vapaaksi ja takaisin Hollywoodiin. Honey Davies, nyt jo Honey White, oli valkaissut hiuksensa ja yritti uudestaan. Häntä onnisti ja hän pääsi pariin viidakkoleffaan. Olen nähnyt niistä toisen, se oli aivan kauhea." Macintosh nauroi paksua nauruaan. "Mutta siihen minun tietoni jäävät. Honey Whitesta ei ole kukaan kuullut pariin vuoteen mitään. Se James Breed -juttu on kaikkein uusin kupru, jossa se tyttö on ollut mukana. Tyttöä voisi pitää jopa kadonneena. Tai sitten hän on siirtynyt jollain nimellä asumaan kunniallista elämää. Selvää on vain se, että hän ei ole enää Honey White eikä Honey Davies."
"Entä Sarah Chadwick?"
"Tuossahan sitä tuli jo kerrottua. Kokenut huijari, joka vaihtaa ulkonäköä ja nimeä kuin toiset aluspaitaa."
Kerroin Macintoshille, mitä olin kuullut Confidentialin toimistossa. Macintosh kertoi tuntevansa John Francon. "Mutta en ole nähnyt häntä moneen kuukauteen. Hän oli jossain vaiheessa yhdessä mainostoimistossa töissä, mutta potkittiin sieltä ulos, kun hän oli keksinyt väittää mainoksessa, että jokin tuote tekee jotain, mitä se ei todellisuudessa tee." Macintosh nauroi taas. Hän piti kunnon huijauksista.
"Voisitko kysellä kavereiltasi, mistä Francon voisi löytää?"
"No toki. Onko muuta?"
Mietin hetken aikaa, mutten keksinyt mitään. Ennen kuin suljimme luurit, ehätin sanomaan: "Muistatko sen antikvariaattimurhan, joka tapahtui pari vuotta sitten?"
"Kirjanaisen? Totta kai muistan! Kaikki ratkaisemattomat murhat ovat minun tavaraani."
"Sarah Chadwick väitti minulle voivansa ratkaista sen, mutta hänhän ei ole oikeasti selvänäkijä, joten vähän epäilen sitäkin juttua."
"Mitä haluat minun tekevän?"
"Kysele vähän. Liittyvätkö sen antikvaariatin omistaja ja Chadwick ja Breed ja Honey White jotenkin yhteen? Tuntuu ihmeelliseltä, että joku nainen löytyy tapettuna jostain kirjakaupasta, varsinkin niin arvokkaasta kuin kyseessä oleva kauppa. Menisin itse paikalle kyselemään, mutta tuntuu siltä, että jos kyselen suoraan, minulle ei kerrota mitään. Sinulla on sujuvammat metodit ja paremmat tiedonlähteet."
"Okei, pomo."
"Älä sano minua pomoksi. Sinä teet minulle vain palveluksen."
"Okei, pomo." Macintosh nauroi ja sulki luurin. Katsoin puhelinluettelosta Boulevard-lehden osoitteen ja astuin ulos puhelinkopista ja vinkkasin itselleni taksin ja ajoin toiseen toimitukseen.
Boulevard oli arvokkaampi kuin Confidential tai ainakin rakennus oli paremmassa kunnossa ja se oli lähempänä keskustaa. Boulevardilla oli jopa vastaanottotiski. Pimupäivä oli kuitenkin väistämättä ohi: tiskin takana istui vanhahko ja vähän kuivunut neiti-ihmisen näköinen hahmo. Selitin hänelle, että halusin keskustella Sarah Chadwickin St. Louisin -ajoista uutisoineen toimittajan kanssa. Näytin vastaanottohahmolle kopiota jutusta. Hän luki kopiosta toimittajan nimen: Simon Hollyday.
"Simon Hollyday ei enää työskentele palveluksessamme", hahmo sanoi.
"Mitä hän tekee nykyään?"
”Hän on töissä eräässä mainostoimistossa."
"Missä?"
Hahmo sanoi jonkin toimiston nimen, joka ei sanonut minulle mitään. Kysyin, kuka toimittaja oli töissä silloin, kun Breedin juttua käsitellyt juttu julkaistiin. Hahmo vastasi: "Pieni hetki" ja alkoi puhua sisäiseen puhelimeen. Kun hän lopetti, hän sanoi minulle: "Uutispäällikkö McGilly tulee aivan heti. Odottakaa, olkaa hyvä."
Vai oikein uutispäällikkö? Boulevard oli aivan eri luokkaa kuin Confidential - tämän lehden jutut olivat mahdollisesti jopa tosia.
Uutispäällikkö McGilly vahvisti mielikuvaani asiallisesta lehdestä. Lisäksi hän palautti pimupäivän järjestykseen. Hän oli noin 30-vuotias nainen, jolla oli asiallinen, tumma jakkupuku, jonka hame ulottui juuri ja juuri polviin alapuolelle. Asiallisuudestaan huolimatta puku oli riittävän tiukka paljastamaan kaiken sen, mikä naisissa on ihaninta. Hänellä oli melko rohkean korkeat korot ja hänen säärensä olivat näkemisen arvoiset. Hän ojensi huolitellun kätensä, jonka kynnet olivat murhaavan punaiset, ja esittäytyi - hänen etunimensä oli Anna. Hänen äänensä oli kehräävä, mutta asiallinen. Hän sai varmasti myytyä mitä tahansa mihin tahansa. Minä ainakin olin myyty.
"Joe Novak. Yksityisetsivä", sanoin. "Haluaisin jutella James Breediä käsittelevistä jutuista, joita Boulevardissa ilmestyi pari vuotta sitten."
"James Breed? Se levytuottaja, joka katosi ja jonka selvänäkijä löysi?"
Nyökkäsin.
"Tulkaa toimistooni", McGilly sanoi. "Voimme keskustella siellä tarkemmin." McGilly kääntyi ja soi minulle koko näkymän. Kiitin uutispäälliköiden suojelupyhimystä ja pohdiskelin, olisiko uutispäällikkö McGillya mahdollista pyytää treffeille.
McGillyn huone oli siisti, aivan kuin hän itsekin, ja sen seinällä oli modernia taidetta. Boulevard taisi olla asiallisempi lehti kuin tiesinkään.
"Istukaa, olkaa hyvä", McGilly sanoi ja osoitti nahkaista nojatuolia kirjoituspöydän edessä. Kun olin istuutunut, hän tarjosi minulle tupakkaa. Kieltäydyin eikä hänkään ottanut. Hän aloitti puhumisen heti: "Mitä haluatte tietää?"
"Minulla on aihetta epäillä, että asiaan liittyy rikos, vähintään huijaus." Kaivoin taskustani kopion Boulevardin artikkelista, jota Sarah Chadwick/Beth Orton/Mary Goodweatherin ja Honey White/Daviesin kuva koristi, ja annoin sen McGillylle. Tämä tunnisti jutun: hän kohotti kulmakarvojaan. "Kilpailijanne Confidential julkaisi jutun, jossa kerrottiin, että Honey White, jota kuvatekstissä nimitetään Honey Daviesiksi, olisi vokotellut James Breedin. Näin ei ollut. Confidentialissa kerrottiin minulle äsken, että Honey White -juttu oli maksettu."
McGilly kohotti uudestaan kulmakarvojaan. Hän heitti kopion jutusta pöydälle. "Mitä meillä on tekemistä asian kanssa?"
"Miten saitte tietää, että Sarah Chadwick on tuomittu huijauksesta St. Louisissa? Minua kiinnostaisi myös tietää, miksei asia ole ollut yleisesti julkisuudessa. Herra ja rouva Breed tuskin olivat kovin tyytyväisiä lukiessaan juttunne."
Anna McGilly kohottautui tuolissaan ja nojasi kyynärpäillään pöytään. "Meillä on tietolähteemme. Mitä tulee asian julkisuuteen, niin en oikeastaan ihmettele, että herra ja rouva Breed eivät ole kommentoineet asiaa. Heillehän ei käynyt kuinkaan. Ja sitäpaitsi asiaan ei tuntunut liittyvän mitään rikosta, joten ehkä Sarah Chadwickin menneisyys ei kiinnostanut ketään."
"Tunnetteko Ted von Mayerlingin?"
Anna McGilly nyökkäsi, hienoinen hymy suupielillään. Mietin, merkitsikö hymy halveksuntaa vai sitä, että Mayerling oli iskenyt McGillyn joillain sosioteettikutsuilla.
"Olitteko häneen yhteydessä tämän jutun tiimoilta?"
"Yritimme saada häneltä haastattelua, mutta hän kieltäytyi."
"Millä perusteilla?"
McGilly kohautti olkapäitään. "Muistaakseni hän ei sanonut." McGilly nojautui uudestaan taaksepäin ja risti upeat säärensä. "Miksi tämä kiinnostaa teitä?"
Hymyilin. "Työskentelen omaan laskuuni. Sanotaanko niin, että tämä on kunniakysymys."
McGilly hymyili takaisin. Hänen hymynsä tuntui takataskussani. Onko näin sanottu jossain muuallakin vai keksinkö minä muka lauseen ihan itse? "Vai kunnia? Harvoin tapaa yksityisetsiviä, joille jokin asia on kunniakysymys", McGilly sanoi.
"Jos vertaa von Mayerlingiin, niin sitten kyllä." Se oli rohkea veto, enhän tiennyt, mitä McGillyn hymy merkitsi: Mayerlingin halveksuntaa vai hyväksyntää.
McGilly hymyili uudestaan, nyt vielä tuntuvammin. "Herra Novak, te ette tunnu paljoakaan perustavan kollegastanne. Hän on sentään kaupungin tunnetuin yksityisetsivä. Teistä minä en ole koskaan kuullut." Hän kohautti vasenta kulmakarvaansa ja mutristi huuliaan. Merkitsikö se nyt sitten sitä, että hän halusi tietää lisää, vai sitä, että minussa ei ollut mitään tietämistä.
"Annan kyllä haastatteluja mielelläni. Onnistun kuvissakin ihan kohtalaisesti."
"Sen minä kyllä uskon. Tiedättekö, von Mayerlingia pidetään komeana, mutta minun mielestäni te olette komeampi."
"Mukava kuulla se noin kauniin naisen huulilta." Joita olisi ihana joskus suudella.
McGilly nuolaisi huuliaan hitaasti. "Herra Novak, en tiedä, voinko kertoa teille enempää, mutta ainahan voi koettaa. Kelpaisiko teille päivällinen?"
"Päivällinen? Söin pari tuntia sitten pihvin."
"Syödään sitten kevyesti. Pidättekö kreikkalaisesta salaatista?"
"Jos sen kanssa voi juoda kaksi pulloa valkoviiniä. Siitä tulee kammottava jano."
"Teistä ei ole mihinkään kahden valkoviinipullon jälkeen!" McGilly nauroi.
"Mihin minun pitäisi pystyä?"
"Teillähän on tutkimukset kesken! Vai oletteko unohtanut?"
"Unohdan asioita mielelläni, varsinkin lyhyeksi aikaa. Sanoinhan, että teen tätä hommaa omaan laskuuni. Taskuni ovat jo nyt aivan tyhjät."
"Ja ruoka varmasti maistuisi?"
"Osuitte naulan kantaan."
McGilly hymyili, nousi ja sanoi: "Mennään sitten. Tiedän hyvän paikan aivan lähellä."
"Noin vain? Eikö teillä ole töitä?"
"Minä olen tehokkaampi kuin luulettekaan. Olen niin tehokas, että pystyn aivan hyvin laistamaan parin tunnin ajan töistä. Mutta en niin tehokas, että haluaisin tyhjentää kanssanne paria viinipulloa."
McGilly otti pöydältä käsilaukkunsa, tyylikkään tiilinpunaisen nahkalaukun, heilautti sen olalleen ja käveli avaamaan oven: "Teidän jälkeenne."
Astuin ovesta ulos ja McGilly seurasi perässäni. Vastaanottotiskillä McGilly kertoi menevänsä syömään ja olevansa poissa pari tuntia. Kävelimme ulos.
Kävelimme pari korttelia paikkaan, jonka nimi oli Theopopoulos's. Hankala lausua, mutta ehkä ruoka oli hyvää. Ainakin Anna McGilly vakuutti, että paikka oli paras kohtuuhintainen kreikkalainen ravintola Los Angelesissa. "Täällä saa erinomaisia paistivartaita. Sinä varmasti pitäisit niistä, mutta ethän sinä nyt halunnut mitään raskasta."
"Jos syön vain vähän."
McGilly nauroi hurmaavasti ja menimme sisään. Istuimme vapaaseen pöytään ja teimme tilauksen. Minä otin lihavartaan, jossa luvattiin olevan paljon herkkusieniä ja sipulia, Anna kreikkalaisen salaatin. Sain tahtoni läpi ja tilasimme lasilliset viiniä, minä puna- ja Anna valkoviiniä. Meille tuotiin pienet salaattilautaset ja patonkia ja vesikannu. Juttelimme niitä näitä, flirttailimme lähinnä, ja vasta pääruoan tullessa aloitimme uudestaan Sarah Chadwick -jutun kanssa.
"Kenen laskuun työskentelet?" Anna kysyi.
"En kenenkään. Itseni."
"Eikö ole niin, että yksityisetsivällä ei ole lupaa esittää kysymyksiä tai ainakaan kenenkään ei tarvitse vastata niihin, jos hänellä ei ole asiakasta?"
Rypistin kulmiani. "Se on kyllä totta. Mutta eipä tässä ole mihinkään henkilökohtaisuuksiin ryhdytty." Muistin, että olin kysellyt asioita James Breedilta - tämänhän ei olisi tarvinnut edes katsoa minuun päin. Ja olin vielä myöntänyt, että toimin omiin nimiini.
"Minun ei siis tarvitse kertoa sinulle mitään?"
Nyökkäsin. "Mutta olisi kiva, jos kertoisit."
"Mitä haluat, että kerron?"
"Keneltä saitte tiedon Sarah Chadwickin menneisyydestä St. Louisissa? Ja mistä saitte kuvan, jonka julkaisitte?"
"Kuva ja tieto tulivat samalta ihmiseltä. Kun James Breed oli löytynyt, toimitukseen tuli nuori nainen, joka esittäytyi muistaakseni nimellä Juliette Gardner. Hän kertoi suurin piirtein samat asiat, jotka sitten laitoimme lehteen, ja hän antoi meille kuvan käytettäväksi."
"Tarkistitteko jutun?"
"Totta kai. Mitenkä muutenkaan me olisimme sellaisen voineet julkaista?"
"Confidential ei olisi välittänyt ruveta sellaiseen."
Anna naurahti. "Mutta Boulevard onkin eri juttu. Simon Hollyday soitti St. Louisin poliisilaitokselle ja sieltä kerrottiin, että Sarah Chadwick - tai siis Beth Orton - ja Honey Davies olivat huijanneet jotain vanhaa miestä. Honey Davies oli esiintynyt tämän kaukaisena sukulaisena. Miehellä ei ollut enää sukulaisia jäljellä ja Honey Davies oli väittänyt olevansa orpo ja mies oli alkanut elättää tätä."
"Mikä Beth Ortonin rooli oli?"
"Hän taisi olla pelkkä takapiru, hän junaili kaiken, selvitti miehen taustat. Hän suunnitteli kaiken."
"Paljonko he saivat mieheltä huijattua?"
"20 000 dollaria. Miehellä oli huomattavat säästöt."
Päästin pitkän vihellyksen.
Anna nyökkäsi. "Aivan. Ei ihan huono summa."
"Mutta asia tuli sitten julki."
"Naapuri huomasi, että Honey Davies tapaili Beth Ortonia. Ilmeisesti hän oli kuullut naisten välisen keskustelun ja päätellyt siitä, että he huijasivat vanhusta. Ja ilmoitti poliisille. Vanhus ei kai ensiksi uskonut, kun naapuri kertoi."
"Ja loppu on historiaa." Maistoin viiniä. "Tosin vähän tunnettua. Olitko töissä tuolloin?"
"Olin, mutten työskennellyt jutun kimpussa. Simon Hollyday ja yksi toinen toimittaja tekivät sen."
"Miten sitten muistat tämän kaiken noin hyvin?"
"Työssäni vaaditaan hyvää muistia. Jos kysyt, milloin se ja se juttu ilmestyi, todennäköisesti muistan sen."
"Sille." Maistoin uudestaan viiniä ja leikkasin palan varrasta ja laitoin sen suuhuni. Annakin kohotti lasiaan ja siemaisi viiniään. Kysyin vielä lihaa pureskellessani: "Muistatko Kirjanaisen tapauksen?"
"Sen, missä nainen löydettiin tapettuna kirjakaupasta? Muistan."
"Oliko teillä siitä uutista?"
Anna nyökkäsi.
"Löytyisikö juttu toimituksestanne?"
"Varmasti löytyy."
"Voisimmeko katsoa sitä?"
"Totta kai voimme, mutta miten se liittyy tähän juttuun?"
"Sarah Chadwick kertoi minulle, että hän voisi ratkaista jutun. Hän ei ole selvänäkijä, ja mietin vain, miten hän voisi tuollaisen jutun ratkaista."
"Epäiletkö, että se liittyy hänen huijaukseensa?"
"Melko varmasti. En vain ymmärrä, miksi hän tulee luokseni ja herättää mielenkiintoni vanhaa juttua kohtaan, jos hän on itse syyllinen tai edes osasyyllinen."
Lopettelimme ruokamme, joimme viinilasit tyhjäksi, tilasimme kahvit, joimme ne ja palasimme Boulevardin toimitukseen. Anna maksoi minunkin puolestani, mikä hiukan häkellytti minua, mutta eipä minulla rahaakaan enää ollut.
Menimme toimituksessa Annan työhuoneeseen ja Anna soitti sisäisen puhelun, ilmeisesti arkistoon, ja pyysi tuomaan lehdet siltä ajalta, jolloin Kirjanaisen tapaus oli tuore.
"En muista tarkalleen, milloin meillä oli siitä uutisia", Anna sanoi, kun lehdet tuotiin. Ne toi vastaanottotiskin hapannaama. Kun katsoin hänen peräänsä, ilmeisesti jotenkin säälivästi, Anna nauroi ja sanoi: "Anna olla. Hän on loistava työntekijä. Tuollainen asenne on vanhanaikainen!" Hän heilautti minua kädellään leikkisästi, vähän niin kuin minua lyödäkseen. Olisin voinut leikitellä pidempäänkin, mutta Anna otti taas asiallisen otteen elämään ja alkoi selailla lehtiä. Pian hän löysi ensimmäisen uutisen Kirjanaisesta. Siinä oli kuva kuolleesta naisesta.
Kuva ei ollut mitenkään loistava, mutta siitä tunnisti hyvin Sarah Chadwickin.
En voi sille mitään. Minun oli pakko sanoa tuo. Kuollut nainen oli aivan Sarah Chadwickin näköinen. Paitsi että kuollut nainen oli ollut kauniimpi - tai ainakin hänellä oli hillitympi ehostus.
Sanoin Annalle, että olin häkeltynyt.
"Miksi?"
"Tuo nainen on Sarah Chadwick."
"Sarah Chadwick? Siis Beth Orton? Eikö hän ole elossa?"
"On. Näin hänet tänään aamupäivällä. Hän flirttaili minulle. Hänellä on upeat sääret." Kohautin olkapäitäni. "Ja hän oli elossa. Tästä tapahtumasta on" - katsoin lehden etusivua - "pian neljä vuotta. Sarah Chadwick on noussut haudasta." Katsoin Annaan. "Näitkö sinä koskaan sitä Gardner-nimistä naista, joka toi jutun ja kuvat?"
Anna pudisti päätään.
"Mistä Simon Hollydayn saa kiinni?"
"Hän on töissä jossain mainostoimistossa."
"Mainostoimistossa?" Muistin, että Confidentialin John Franco oli hänkin työskennellyt mainosalalla. Oliko tässä joku omituinen yhteys? "Missä mainostoimistossa?"
"Compactissa. Minulla on sen puhelinnumero. Voit soittaa hänelle vaikka heti." Anna nousi pöydän luota, jossa olimme istuneet, ja meni kirjoituspöytänsä luo. Hän selaili muistiotaan ja sanoi: "Tässä."
Nousin ja menin Annan luokse. Hollydayn nimen kohdalla luki Compact Advertising ja numero 555-9876-432. Anna työnsi puhelinta minua päin, nostin luurin ja veivasin numeron. Nuorehko nainen vastasi: "Compact Advertising."
"Haluaisin puhua Simon Hollydayn kanssa."
"Pieni hetki." Puhelin yhdistettiin ja rotevaääninen mies vastasi: "Hollyday."
Esittelin itseni ja menin suoraan asiaan. "Muistatteko James Breedin tapauksen? Te uutisoitte sen Boulevardissa."
"Muistan. Joku selvänäkijä selvitti sen. Äijä löytyi jostain pikkukaupungista."
"Muistatteko jutun, jonka teitte selvänäkijästä? Jossa kerrottiin, että hän olisi huijari, jolla on rikosrekisteri."
Hollyday oli vähän aikaa hiljaa. "Muistan", hän sanoi sitten. "Hänellä oli joku lyhyt vankeus St. Louisissa."
"Aivan. Puoli vuotta huijauksesta", sanoin. "Minulla olisi teille vähän näytettävää. Voinko tulla tapaamaan teitä?"
Hollyday vetäisi henkeä syvään. "Kyllä se sopii. Nyt juuri minulla on hiukan kiireitä, voitteko tulla.. kello viisi?"
Katsoin kelloa Annan työpöydällä. Kolme. "Se käy mainiosti."
"Lopettelen silloin juuri töitä, voimme mennä jonnekin drinkille juttelemaan."
"Sekin käy mainiosti", sanoin ja päätin puhelun sanomalla, että tulisin Compactin toimistoon. Olisikohan sielläkin joku siisti pimu sihteerinä, huomasin miettiväni laittaessani luuria alas. Anna katsoi minua. "Hän muisti tapauksen, joskaan ei mitenkään hyvin. Miksi hän lopetti työskentelyn teillä?"
"Hän halusi tehdä jotain muuta. Näin minä sen käsitin. En ollut silloin vielä uutispäällikkö, joten en seurannut asiaa kovinkaan tarkkaan."
"Tunnetko John Franco -nimistä toimittajaa?"
Anna pudisti päätään. "Kuka hän on?"
"Confidentialin toimittaja, joka uutisoi Chadwickista ja joka ryhtyi työskentelemään mainostoimistossa."
Anna kohotti kulmakarvojaan. "Onko siinä joku yhteys?"
"Kuulostaa epätoivoiselta, vai mitä? Ei kai siinä ole mitään yhteyttä." Nousin. "Minun pitää varmaan mennä takaisin töihin."
"Eikö tämä muka ole työntekoa?" Anna hymyili hiukan keikistellen.
Vastasin toisella hymyllä. "Parasta sellaista." Sitten muistin Macaroni Macintoshin. "Saanko soittaa?"
"Totta kai."
"Eikö sinulla ole töitä?"
Anna kohautti olkapäitään kuin sanoakseen, että hän ehtisi hoitaa ne joskus muulloinkin.
Nostin luurin ja väänsin Macaronin puhelinnumeron. Tämä vastasi melkein huutamalla: "Macaroni!"
"Älä huuda", sanoin.
"Pomo!" Macaroni huusi takaisin.
"Mitä olet saanut selville?"
"Kaikennäköistä, kuten aina. Mitä haluat tietää ensiksi?"
Yritin muistella, mitä kaikkea olin laittanut Macaronin etsimään. John Franco tuli ensimmäiseksi mieleeni.
"Huonoja uutisia. Franco on kuollut. Eikä siitä ole edes kauaa. Joku ajoi hänen päälleen autolla. Ja pakeni paikalta."
"Saitko selville, missä hän työskenteli?"
Vastaus oli yhtä odottamaton kuin selväkin. "Compact Advertising -nimisessä puljussa."
Irvistin Annalle, joka ei tietenkään tiennyt, mistä oli kyse, ja irvisti takaisin. Hänessä oli puhtia. "Millainen pulju se on?"
"Ihan hyvä mainostoimisto, näin olen kuullut."
"Mitään epämääräistä?"
"Ei mitään. Paitsi se Franco, joka ujutti kaikennäköistä keksittyä mainoksiin. Ja sai potkut, vaikka myynnit saattoivat lähteä nousuun." Macaroni hykerteli. "Niin, on yksi juttu."
"Mikä?"
"Sinähän olit kiinnostunut siitä James Breedista?"
"Olin. Olen edelleenkin."
"Breed omistaa Compactin."
Päähän putoava alasin ei olisi enempää voinut minua tyrmätä. Asiassa oli selvä yhteys. "Koska Franco kuoli?"
"Siitä on kaksi viikkoa. Hän oli ollut ilman töitä kolme kuukautta. Yliajajaa ei koskaan löydetty."
Raaputin poskeani. Tunsin iltapäiväsängen alkavan pistellä. "Hienoa, Mac. Mitenkäs se Kirjanainen?"
"Sen kaupan omistaja oli joku armenialainen kaveri, Bedezkian taisi hänen nimensä olla. Melko puhdas tyyppi."
"Entä hän ja Chadwick tai hän ja Honey White?"
"Ei mitään. Joku kyllä muisteli, että joku nuori nainen oli Bedezkianilla töissä ennen sitä Kirjanaisen juttua, mutta kukaan ei muistanut hänen nimeään. Joku tosin sanoi, että tyttö oli ollut näkemisen arvoinen."
"Et siis ole tavannut Bedezkiania?"
Macaroni huokaisi. "No en. En minäkään kaikkea ehdi."
"Pitäisikö minun käydä hänen luonaan? Missäs hänen liikkeensä on?"
Macaroni sanoi osoitteen. Kiitin häntä taas kerran ja pyysin häntä edelleen pitämään korvansa auki. "Puhuta varsinkin niitä huijarikavereitasi. He voivat koska tahansa antaa jonkin tärkeän tiedon." Suljin luurin ja sanoin Annalle: "Nyt polttaa." Selitin hänelle koko jutun ja hän innostui.
"Tästä tulee hyvä uutinen! Annatko meille yksinoikeuden?"
"Voin vaikka antaakin.. jos pistätte minun kuvani etusivulle. Oikein hyvän, jossa olen edustavan näköinen." Virnistin.
"Totta kai. Ja pannaan siitä von Mayerlingin lierosta joku pikkuruinen kuva, jossa hän näyttää aivan naurettavalta ja jota kaikki voivat naureskella." Anna virnisti takaisin.
"Sinä olet hyvä", sanoin ja yhtäkkiä suutelin Annaa. Hän vastasi suudelmaan. Hänen huulensa olivat lämpimät, kiihottavat ja hyvän makuiset. Ne olivat hellät ja haluavat, julmat ja lempeät. Tunsin hänen kielensä suolaisen, mutta makean maun.
Ja sitten ovi aukesi. Joku nuori toimittaja pisti päänsä sisään. Hän mutisi "anteeksi" ja yritti sulkea ovea, mutta Anna käski hänen tulla sisään. Suoristin solmiotani ja sanoin: "Minä lähden tästä hommiin. Pidetään yhteyttä." Häivyin samantien Annan huulien maku huulillani.
Toimituksen ulkopuolella tajusin, että minulla ei ollut rahaa maksaa taksia. En kehdannut takaisinkaan mennä, joten lähdin kävelemään. Vähän ajan päästä nappasin linja-auton - sen pystyin sentään maksamaan. Pääsin muutaman kilometrin lähemmäksi määränpäätäni.

Bedezkianin liike oli arvokkaan näköinen, mutta nuhruisella tavalla, joka sai ajattelemaan pölyisiä ja risoja muinaisia käsikirjoituksia. Liikkeen näyteikkunassa olikin muutama ilmeisesti 1600-luvulta peräisin oleva kirja sekä sirkusjuliste 1800-luvun alusta. Mielenkiintoisempi oli - ainakin minun mielestäni - nippu vanhoja etsintäkuulutuksia. Wanted dead or alive 10 000 $. Ja julma kuva julmannäköisestä miehestä, jonka nimi oli Mack Fenneman. Kuulutukset olisivat hienoja toimistossani, mietin mennessäni ovesta sisään.
Ulkokuoren antama mielikuva oli kutakuinkin oikea. Liikkeen lattiat olivat täynnä kaatuvia kirjapinoja. Hyllyt oli ängetty täyteen kirjoja ja rullia. Liikkeen keskellä oli jonkinlaista tyhjää tilaa ja sen keskellä seisoi pieni vanha mies, jolla oli hiukan likainen villatakki yllään. Olin kävellyt keskelle kliseetä. Mitä joku nuori hyvännäköinen nainen oli tehnyt tällaisessa liikkeessä? Bedezkian tuskin maksoi kovinkaan hyviä palkkioita.
Mies huomasi minut ja laittoi lasit silmilleen. Hänen käsissään oli pari kääröä ja yksi kirja. "Voinko auttaa?"
"Herra Bedezkian?"
"Minä olen."
"Joe Novak." Harppasin parin kirjapinon ylitse ja kättelin miestä. Hänen kätensä oli kuiva, mutta ei ollenkaan hauras. Hänen nenänsä oli suuri ja kotkankyömyinen ja hän oli oikeastaan aika komea mies, mutta ikä oli verottanut hänen viehätysvoimaansa. Hänen oli vähän hankala kätellä minua, koska hän joutui siirtämään kääröt kädestä toiseen ja pitämään niitä kainalossaan. Hän joutui vääntelehtimään omituisessa asentossa, mutta hän kätteli silti lujasti.
"Miten voin auttaa?"
Vilautin Bedezkianille lupakorttiani ja sanoin olevani yksityisetsivä. Sanoin, että Kirjanaisen tapauksessa on saatu uusia todisteita ja että minut oli palkattu tutkimaan tapausta. Se oli suuri valhe, mutta eihän Bedezkian sitä tiennyt. Bedezkian ei sanonut siihen mitään, joten jatkoin: "Haluaisin teidän katsovan yhtä sittemmin sanomalehdessä julkaistua valokuvaa." Kaivoin Confidentialissa olleen jutun esiin taskustani ja näytin Beth Ortonin ja Honey Daviesin valokuvaa Bedezkianille.
Hän laski kääröt ja kirjan jonkin pinon päälle, otti kuvan käteensä, tihrusti sitä ensiksi läheltä, sitten vähän kauempaa ja sitten taas jo hyvin alhaalta. Hän piti kuvaa niin kaukana silmistään kuin pystyi. Hän oli hämmästyneen näköinen.
"Ilmeisesti tunnette ainakin toisen naisista?"
Bedezkian nyökkäsi. Kaivoin Boulevardin kuvan Honey Whitesta ja näytin sitä kirjakauppiaalle. Senkin hän tunnisti.
"Kuka kuvassa on?" kysyin.
Bedezkian ojensi kopiot takaisin. "Vaalea nainen on minun entinen apulaiseni Sarah Davies. Hän oli minulla töissä puolen vuoden ajan, kunnes hän omasta tahdostaan lopetti."
"Miksi hän lopetti?"
"Maksoin hänelle aika huonoa palkkaa", Bedezkian sanoi. Hän oli jotenkin muistoihinsa vaipuneen näköinen. Ehkä hän muisteli Honey White/Davies/Sarah Daviesin kanssa vietettyjä aikoja. Ehkä hän muisteli menetettyjä mahdollisuuksia. Kukapa mies ei muistelisi Honey Whitea. "Hän ei kertonut minulle mitään syytä. Hän vain sanoi, että hän etsii toisia töitä."
***
Olikohan Honey/Sarah Davies ollut jonkun huijattavan perässä? Miksei hän siinä tapauksessa ollut kyninyt Bedezkiania? Oliko hän alkanut tuntea sääliä tai sympatiaa miestä kohtaan ja vetäytynyt? "Milloin tämä tapahtui?"
"Jonkin aikaa sen kammottavan murhan jälkeen. Melko tarkalleen kaksi viikkoa. Sen jälkeen minulla ei ole ollutkaan apulaista."
"Te olitte ulkomailla, kun murha tapahtui", sanoin ja Bedezkian nyökkäsi. "Voisitteko kertoa tarkemmin, mitä oli tapahtunut?"
"Ei siinä mitään sen kummempaa ollut. Minä olin Euroopassa parissa huutokaupassa ja solmimassa kauppoja erään keräilijän kuolinpesästä ja Sarah hoiti kauppaa sillä välin. Sain Ranskaan sähkeen, että minun pitää tulla takaisin Yhdysvaltoihin ja lähdin niin pian kuin pystyin. Olin ollut Euroopassa kaksi viikkoa siinä vaiheessa. Tärkeät kaupat jäivät tekemättä, mikä harmittaa minua vieläkin. Sarah oli löytänyt ruumiin varastoon vievän takaoven edestä ja hälyttänyt poliisin. Kirjanaiseksi sitä kutsuttiin, mutta minusta Takaoven nainen olisi ollut parempi nimi. Se oli enemmänkin yhteensattuma, että ovi sattui olemaan kirjavarastoni edessä. Miten Sarah Davies liittyy tapaukseen?"
"Pyytäisin teitä vielä katsomaan tuota toista kuvaa uudestaan. Tunnistatteko tumman naisen Hon.. Sarah Daviesin vieressä?" Ojensin leikkeen Bedezkianille. Hän otti sen pölystä tummuneisiin sormiinsa ja katsoi sitä uudestaan.
"En usko.. tai hetkinen, on hänessä ehkä jotain tuttua."
"Sanooko nimi Sarah Chadwick teille mitään?" Päänpudistus. "Entä Beth Orton?"
"Beth Orton?" Mies muisteli nimeä. Sitten hän pudisti päätään. "Valitan. Ei kuulosta ollenkaan tutulta."
"Entä Mary Goodweather?"
Nyt osui. Bedezkian oli jo pudistamaisillaan päätään, kun hän kohotti kulmakarvojaan. "Goodweather..? Muistan, että Sarah tunsi jonkun Goodweather-nimisen ihmisen. Hän soitti tälle pari kertaa ja kuulin, kun hän pyysi Goodweatheria puhelimeen. Oliko se Mary vai joku muu, sitä en muista."
Kaivoin vielä viimeisen leikkeen taskustani. Kirjanaisen kuolinkuva Boulevardista. Annoin leikkeen Bedezkianille. "Verratkaapa naista, jota äsken pyysin teitä katsomaan, ja Kirjanaista."
Bedezkian vertasi ja oli yhtä hämmästyneen näköinen kuin minäkin olin ollut Boulevardin toimituksessa. "Sehän on..."
"Aivan. He ovat aivan samannäköiset ja samanikäiset. Tuo toinen nainen on elossa ja käyttää nimeä Sarah Chadwick. Sitä ennen hänet tunnettiin nimillä Beth Orton ja Mary Goodweather. Hän on tunnettu huijari ja hän on esiintynyt muun muassa selvänäkijänä."
Bedezkian pudisti päätään. "Mitä tekemistä tällä kaikella on Sarahin kanssa? Miksi nuo naiset ovat samassa kuvassa?" Hän osoitti tummentuneella sormellaan kädessä pitämääni leikettä.
"Sarah Davies ja Mary Goodweather työskentelivät yhdessä. Sarah Davies tunnetaan paremmin nimillä Honey Davies ja Honey White. Herra Bedezkian, annoitteko koskaan rahaa Sarah Daviesille?"
"Rahaa? Totta kai, minä maksoin hänelle palkkaa, kymmenen dollaria päivältä." Sitten hän muisteli uudestaan. "Hän taisi joskus alkuaikoina pyytää minulta hiukan enemmän, jotta hän saisi maksettua jonkin huonekalun, jonka hän oli ostanut velaksi. Mutta se jäi siihen. Annoin hänelle kaksikymmentä dollaria ja sanoin, ettei minulla ollut enempää. Hän otti ne eikä koskaan pyytänyt enempää kuin mitä maksoin hänelle työstä. Takaisin hän ei sitä maksanut enkä minä sitä rahaa oikeastaan tarvinnutkaan. Minä en ole pihi mies. Mutta tarkoitatteko sanoa, että Sarah oli huijari ja minä olin huijattava? Mutta hänhän ei saanut minulta mitään."
"Ilmeisesti hän tuli toisiin aatoksiin", sanoin. Bedezkian oli hiukan musertuneen näköinen. Hän oli uskonut, että Sarah oli ollut hyvä ihminen. Ja niin kauniskin. Kuka voisi uskoa, että sellainen suloinen kaunis pieni otus voisi huijata ihmisiltä rahaa? Bedezkian ei kuitenkaan näyttänyt miltään viattomalta typerykseltä, minusta tuntui pikemminkin, että hän oli ollut rakastunut. Honey/Sarah Daviesin puolesta oli kylläkin sanottava, että huijausyritykset jäivät Bedezkianin kohdalla vähiin. Ehkä Sarah Chadwick oli hermostunut ja uhkaillut Honeya.
Tai joku muu. Sarah Chadwickin näköinen nainen. Tämä oli uhkaillut Honeya, ehkä vaatinut häntä jatkamaan huijausta ja tuomaan rahaa, ja Honey oli tuikannut häntä veitsellä ja peittänyt jälkensä kutsumalla itse poliisin. Olisiko se mahdollista? Olisiko se niin yksinkertaista? Honey Davies ja Sarah Chadwick olivat jatkaneet yhteistyötään Kirjanaisen tapahtuman jälkeen - mikään lopullinen välirikko ei ollut siis sattunut.
Bedezkian oli edelleen musertuneen näköinen. Yritin piristää häntä: "Te olette ollut suureksi avuksi, herra Bedezkian." Kun hän yritti hymyillä väkinäisesti, jatkoin nopeasti, asiaa sen kummemmin ajattelematta: "Mitähän nuo ikkunassa olevat vanhat etsintäkuulutukset maksavat?"
Bedezkian joutui ravistelemaan itseään voidakseen vastata. "Öö.. hyväkuntoiset viisi dollaria kappale, muut kolme."
Siirryin ikkunan luokse pomppimalla kirjapinojen ylitse. "Mistä olette saanut nämä?"
Bedezkian oli edelleen vähän hämillään. "Öö.. ostin joltain rouvalta, joka oli erään San Diegossa toimineen sheriffin tyttärentytär. Kuulutukset olivat säilyneet perheessä."
Selailin pinoa. Valitsin kaksi hyväkuntoista kuulutusta - toisessa luvattiin maksaa 200 dollaria Pete Howardista, toisessa 50 dollaria John Klingsorista - ja sanoin Bedezkianille, että tulisin hakemaan ne myöhemmin. "Kun minulla taas on rahaa."
Minulla oli vielä vajaa tunti aikaa ennen kuin minun piti tavata Simon Hollyday. Soitin puhelinkioskista taas kerran Macaroni Macintoshille, mutta hän ei vastannut. Kaivoin James Breedin yrityksen numeron taskustani ja väänsin numeron. Sihteerityttö - jonka muodoista pääsin taas kerran haaveilemaan - vastasi, mutta Breed ei ollut paikalla. "Tulee huomenna." Kysyin sihteeriltä, oliko Compact Advertising Breedin omistama. "Kyllä." Pyysin vielä Breedin kotinumeron ja sain sen. Kiitin ja suljin luurin. Väänsin Breedin numeron. Breed vastasi.
"Joe Novak. Kävin aamupäivällä luonanne."
Breed hämmentyi uudestaan: "Aivan.. minä.. puhuimme Honey Whitesta."
"Ja Sarah Chadwickista." Pieni tauko. "Muistatteko Kirjanaisen tapauksen?"
Breed ei sanonut mitään pariin sekuntiin, sitten hän aloitti: "Muistan.. se nainen löydettiin kuolleena jostain kirjakaupasta eikä murhaajaa löydetty. Miten se liittyy tähän?"
"Honey White työskenteli nimellä Sarah Davies siinä kirjakaupassa, josta ruumis löydettiin. Hän oli puhunut puhelimessa jonkun Goodweather-nimisen ihmisen kanssa. Sarah Chadwick on käyttänyt nimeä Mary Goodweather." Annoin Breedin hiukan henkäistä. "Murhattu nainen oli aivan Sarah Chadwickin näköinen."
Breed kakoi taas jotain toisessa päässä. "Minä.. minä en tiennyt tästä mitään."
"Mistä Honey White puhui kanssanne, kun olitte Providencessa?" En tiennyt, oliko se tärkeää, mutta ajattelin, että voisin sohaista pimeään.
"Mistä hän puhui?" Breed hämmästeli. "Emme me.. paljonkaan puhuneet..." Hän piti yhtäkkiä tauon. "Kuulkaas, Novak, me voisimme puhua tästä jossain muualla."
"Se sopii minulle."
"Jos tapaan teidät Maxim-nimisessä ravintolassa klo kahdeksan."
"Sopii."
Breed sulki luurin. Ilmeisesti hän vielä pelkäsi vaimoaan ja avioliittonsa mahdollista luhistumista. Koetin vielä Macaronin numeroa, mutta sieltä ei vastattu. Astuin ulos puhelinkioskista ja menin läheiseen kapakkaan. Otin Whiskey Sourin ja vetäisin sen alas. Tunsin, että kaikki päivän aikana juomani alkoholi alkoi uudestaan vaikuttaa. En halunnut kuitenkaan syödä enää mitään, joten pyysin toisen viskin kanssa ison lasin vettä. Join siitä ensiksi pitkän kulauksen, sitten monta pientä ja kun lasi oli tyhjä, siirryin takaisin viskin pariin. Se auttoi jonkin verran ja pääni selveni hiukan.