Esipuhe Marton Taiga -kirjaan

Edellisessä postauksessa väitin, että kokoamani pieni valikoima vanhoja kotimaisia kauhunovelleja Hallusinatsioneja ilmestyisi marraskuussa - näin ei kuitenkaan tapahtunut (ja unohdin väittäneeni näin!), mutta kirja on joka tapauksessa tulossa tämän vuoden puolella. Kirja ilokseni mainittiin tänään Helsingin Sanomissa ilmestyneessä kevään tulevien kirjojen listauksessa (yhdessä tulevan romaanini Jumalten tuhon kera), mutta tietoa uudesta ilmestymispäivästä ei ole. Tämä on ehkä pienkustantamoiden mainostetun ketteryyden kääntöpuoli. (Facebookissa olisin laittanut tuohon perään hymiön.)

Sen sijaan muita kirjoja on kyllä ilmestynyt ja huomaan postanneeni niistä aika vähän. Turbatorille kokosin loppusyksylle kaksi toisistaan hyvin paljon poikkeavaa teosta, Marton Taigan kaksi aikamatka-aiheista jatkokertomusta nimellä Osiriksen sormus ja sadomasokisistia eroottisia novelleja sisältävän teoksen Tuska ja hurmio. Kirjoitin Tuskaan ja hurmioon pitkät jälkisanat sadomasokismista suomalaisessa kirjallisuudessa, mutta en aivan vielä postaa sitä tähän blogiin, sen sijaan kirjan pienen esipuheen voin jossain vaiheessa laittaa. Tässä kuitenkin ensiksi Marton Taiga -teoksen esipuhe, joka on lähinnä Taigan kirjailijanlaadun esittelyä. Hiukan harmittaa, etten ehtinyt kaivaa esille Kalevi Haikon tekstiä Taigasta tarkistaakseni Haikon laskelman siitä, kuinka paljon enemmän Taiga ansaitsi kirjoittajana kuin ajan tavallinen työmies. Huomattavasta erosta on kuitenkin kyse. - Kirjan kansikuva on Anssi Rauhalan käsialaa.

Marton Taiga on suomalaisen pulp- tai lukemistokirjallisuuden yleismies, järjettömän mittavan tuotannon kirjoittaja, joka kokeili lähes jokaista lajityyppiä rikoksesta historialliseen seikkailuun, naisille suunnatusta romantiikasta länkkäreihin. Taigan jatkokertomusten ja romaanien joukossa on myös monia puhtaasti tieteiskirjallisuutta lähentyviä tekstejä, ja osassa on myös kauhuaiheita. Tähän kirjaan on koottu kaksi jatkokertomusta, jotka yhdistävät historiallista seikkailua tieteiskirjallisuuteen: "Viiden minuutin ikuisuus" ja "Osiriksen sormus" kertovat kummatkin aikamatkustuksesta. Moni voisi tosin olla sitä mieltä, että Taigan tarinat kuuluvat enemmänkin fantasian kuin tieteiskirjallisuuden piiriin: toisessa tarinassa aikamatkustus nimittäin hoituu hypnoosilla, toisessa tarinassa asiaa ei sen kummemmin selitetä, viitataan vain salaperäiseen sormukseen, jonka haltija on samalla "ajan herra".
Marton Taigan oikea nimi oli Martti Erik Hjalmar Löfberg. Hän syntyi 5. maaliskuuta 1907 Helsingissä ja kuoli 24. helmikuuta 1969 Järvenpäässä. Tunnetun anekdootin mukaan hän rupesi kirjailijaksi ollessaan 1920-luvulla Saksassa työmatkalla isänsä pyöräfirman nimissä: Taiga luki saksalaisia lukemistolehtiä ja totesi pystyvänsä koska tahansa kirjoittamaan parempia tarinoita. Kun Taigan isän pyöräfirma meni nurin, Taiga oli jo julkaissut ensimmäisen tarinansa Ilmarisen kustannusliikkeen Lukemista Kaikille -lehdessä. Lehdestä tulikin Taigan pääasiallinen julkaisukanava moniksi vuosiksi eteenpäin. Samalla hän kirjoitti muihinkin Ilmarisen lehtiin, Yllätyslukemistoon, Seikkailukertomuksiin ja Jännityslukemistoon. Näissä lehdissä ilmestyi suureksi osaksi seikkailu- ja rikostarinoita, Viikonloppu-nimisessä lehdessä ilmestyi myös romantiikkaa, kuten Margot Lagarto -salanimellä tehty Nainen rakastuu (kirjana 1948).
Taigan ensimmäinen kirjana julkaistu teksti, Mustan lipun ritarit, ilmestyi 1937, lähes kymmenen vuotta sen jälkeen, kun Taiga oli julkaissut ensimmäiset novellinsa ja jatkokertomuksensa.
Taigan asema Ilmarisen kirjoittajana sinetöitiin sillä, että hän sai kustantajalta kuukausipalkkaa. Taiga ei myöskään ollut mikään köyhä mies: Taigasta kirjoittanut Kalevi Haiko on laskeskellut, että Taigan vuosiansiot olivat monta kertaa suuremmat kuin keskivertotyömiehen. Tässä mielessä Taigaa voisi verrata vaikkapa amerikkalaiseen Frederick Faustiin eli Max Brandiin, joka kirjoittamisellaan sai ostettua itselleen huvilan Italiasta. Taiga ei juuri muille kustantajille töitään myynyt. Ilmarinen saikin Taigasta väsymättömän senttarin, jonka jokainen tarina kelpasi julkaistavaksi. Yhden viikon aikana Taiga saattoi julkaista kolme tai neljä novellia ja yhden jatkokertomuksen osan!
Taiga tunnetaan nykyään parhaiten rikoskirjailijana. Hänen M. Levä -salanimellä Yllätyslukemistossa ilmestyneet komisario William J. Kairala -tarinansa ovat suomalaisittain viihdyttäviä pienimuotoisia rikostarinoita, joissa Taigan sankari, äreähkö komisario ratkaisee rikoksia hiukan Edgar Wallacen Reederin tapaan. Jotkin Taigan Kairala-novellit onkin napattu suoraan Wallacelta. Taigan muita rikoksia ratkovia sankareita olivat Porkkana eli Kid Barrow ja tämän poika sekä Topi Turve, joka seikkaili amerikkalaisten gangsterien keskuudessa. Amerikkalaisesta ympäristöstä huolimatta Taigan jutut eivät ole kovin hardboiled, vaan enemmänkin leppoisaa jutustelua.
Taigan lukuisista puhtaasti seikkailuromaaneista kannattaa mainita vaikkapa aina ajankohtaiseen Afganistaniin sijoittuva kyyninen Valehtelin sinulle, Zorilla (1944) tai valaanmetsästyslaivalle sijoittuva Jäistä norsunluuta (1949). Enemmän länkkärien maisemaan sijoittuvat La Perla -tarinat, joita ilmestyi aluksi Yllätyslukemistossa ja lopulta kirjanakin La Perlan öitä ja päiviäkin (1938). Lännentarinoiden puolella Taiga piipahti myös L. Martin -salanimellä ilmestyneessä kirjassa Arizonan kukka (1945), jossa on maisemaan kulmikkaasti sopivia scifi- tai fantasia-aihelmia.
Puhdaskin science fiction kuului Taigan laajasti viljelemiin lajityyppeihin, vaikka se ei suomalaisessa kirjallisuudessa olekaan koskaan ollut mikään vakiolaji. Taigan tieteisjuttuihin kuuluvat tässä kirjassa olevien kahden pitkän tarinan lisäksi ainakin jatkokertomuksina ilmestyneet "Tohtori Siniparta eli nero ei kuole" (Lukemista Kaikille 46-51/1936; myös kirjana nimellä Tohtori Siniparran ihme, 1946), jossa päähenkilö William Carter saa päähänsä toisen ihmisen aivorihmoja ja muuttuu vätyksestä kovikseksi, "Maailma, joka kerran oli" (Seikkailukertomuksia 23-27/1937), jossa kuvataan maailman tuhoa vuonna 1987 suomalaisesta näkökulmasta, "Ubongongon mustat silmät" (Yllätyslukemisto 1-10/1939), jossa Borneosta löytyy maanalainen juutalaiskansa, joka voi nähdä vain yöllä (!), "Korsikkalaisen varjo" (Jännityslukemisto 27-36/1939), jossa amerikkalainen tiedemies tekee keksinnön, jolla voi hallita maailman tapahtumia, "Uhu, jousimies" (Lukemista Kaikille 14-25/1959; ilmestynyt nimellä L. Martin), jossa historia alkaa maailmantuhon jälkeen alusta, sekä "8 taivaallista miestä" (Seikkailukertomuksia 3-14/1961), jossa kahdeksan avaruuslentäjää saapuu tulevaisuudessa Karjalan kannakselle. Viimeksi mainittu ilmestyi myös Kalevi Haikon toimittamana kirjana Jalavan julkaisemana vuonna 1986. Pelkästään kirjana ilmestyi Suuren pelin loppu (1945), jossa eurooppalais-amerikkalainen länsimainen maailma tuhoutuu lähes kokonaan suuressa sodassa. Näkökulma on Afrikassa, jonne muutama valkoinen on paennut tuhoa.
Melkein kaikissa tarinoissa näkyy siis ajatus maailman tuhoutumisesta. Taiga onkin suomalaisen lukemistoviihteen spengleriläisin kirjoittaja, joka herkuttelee ajatuksella siitä, miten sivilisaatio pääsee alkamaan uudestaan vanhan tuhouduttua. Taigan maalaama kuva länsimaisesta sivistyksestä ei ole aina kovin ruusuinen, on kuin hän sanoisi että se joutaakin mennä! Yhdessä viimeisistä tarinoistaan, jatkokertomuksessa "8 taivaallista miestä", liennytyshenkisyys tosin näkyy siinä, että otsikon kahdeksan edustavat eri kansallisuuksia ja eri valtioita. Liennytys ei koske kiinalaisia, jotka edustavat uutta, pahaa maailmaa, joka alistaa muut kansat tahtonsa alle.
Spengleriläisyys näkyy Viiden minuutin ikuisuuden loppusanoissa: "'Amerikka', hän sanoi kuin itsekseen, 'on nykyajan Rooma. Se entinen voitti miekoilla maansa, me olemme tehneet sen dollareilla. Muinaisella Roomalla oli Kreikka, josta se sai kulttuurinsa, se nielaisi sen raakana ja pakahtui siihen. Meillä on Eurooppa ja me olemme myöskin nielaisseet jotakin raakana... Vain sellainen kansa, joka on itse synnyttänyt kulttuurinsa, on elinkelpoinen.'" Ajatus voisi löytää kannattajia vaikkapa Timo Hännikäisen kaltaisten radikaalien konservatiivien joukosta.

***

Kahdesta tässä kirjassa olevasta kertomuksesta ensimmäisenä ilmestyi "Osiriksen sormus" vuonna 1934. "Viiden minuutin ikuisuus" ilmestyi kaksi vuotta myöhemmin. Tässä kirjassa ne julkaistaan ikään kuin väärässä järjestyksessä niin että "Viiden minuutin ikuisuus" tulee ensiksi.
Kummatkin tekstit edustavat hyvin sellaista kirjallisuutta, jota olisi Yhdysvalloissa julkaistu pokkareina uudestaan 1960-luvulla. Suomessa tällaista perinnettä ei koskaan päässyt syntymään, mikä on ikävää. Tammi tosin julkaisi Taigan Porkkana-romaaneja pokkareina 1970-luvulla, mutta keräilijät väittävät niiden pilanneen markkinat, mutta enemmänkin voisi kuvitella, että ne ovat pitäneet Taigan nimeä hengissä.
Tämän kirjan tarinoista varsinkin "Viiden minuutin ikuisuus" on ripeästi etenevää vanhan ajan science fictionia, jossa ei juuri jumituta tieteelliseen todisteluun. Itse tarina on nasevasti kerrottu kertomus rakkaudesta ja petoksesta Tiberiuksen ajan Roomassa. "Osiriksen sormus" on astetta vakavampaa historiallista kirjallisuutta, joka jännittävästi ennakoi Mika Waltarin Sinuhea ja kahdella vuodella jopa Waltarin varhaista näytelmää Akhnaton, auringosta syntynyt (1936). On täysin mahdollista, että Waltari oli lukenut Taigan jatkokertomuksen, mutta toisaalta Waltari oli sijoittanut jo Kuolleen silmissä (1926) olevan "Muumio"-novellinsa saman Ekhnaton-faraon aikaan. Egypti oli suurta muotia 1900-luvun alun Euroopassa, joten on täysin mahdollista, että Taiga ja Waltari sijoittivat tarinansa Egyptiin toisistaan tietämättä.
"Osiriksen sormusta" ei ole koskaan julkaistu kirjana. Tarinan kohdalla on pyritty kriittisen edition ideaaliin ainakin yhdessä asiassa: mukana ovat myös Taigan kirjoittamat esittelytekstit yksittäisten episodien alusta. Katkelmat on alun perin tehty tietysti niitä lukijoita varten, jotka eivät olleet aloittaneet lukemista ensimmäisestä tarinasta. Nyt ne haittaisivat tarinan sujuvaa lukemista, mutta ne ovat toisaalta Taigaa viehättävimmillään, kun hän puhuttelee lukijaa suoraan ja paljastaa, osittain mutkan kautta, historiaan sijoittuvan tarinan fiktiivisyyden. Tämä liittyy historiallisen romaanin yleiseen ristiriitaisuuteen, jossa fiktiiviset elementit ovat luontevasti mukana niin sanottua historiallista totuutta tai eivät ainakaan tuhoa sitä. Taigan kehittelemä professori Müntzner Dresdenin yliopistosta on nimittäin täyttä fiktiota, vaikka juuri häntä kirjailija käyttää "todistaakseen" tarinansa totuudellisuuden. Prologit on liitetty teoksen loppuun omaksi osiokseen.