Jaakko Suominen: Sähköaivo sinuiksi, tietokone tutuksi

En enää muista, missä tällainen kirja-arvostelu on ilmestynyt, veikkaisin Peili-lehteä, mutta varma en ole. Disketillä olleessa versiossa ei ollut myöskään jutun otsikkoa enkä sellaista nyt tähän hätäänkään keksi. 

Tietotekniikkaa ei voi tutkia ilman kytkentää muuhun historiaan, väittää Jaakko Suominen kirjassaan Sähköaivo sinuiksi, tietokone tutuksi. Turkulainen tutkija haastaa aiemman tietotekniikan tutkimuksen ja pitää sen lähtökohtia riittämättöminä tai vanhentuneina. Suomisen lähtökohta kirjassaan läheneekin kulttuurintutkimusta ja sen 1980-luvulla asettamaa haastetta edelliselle teoslähtöiselle tutkimustavalle.

Suomiselle tietokonekin nimittäin on teksti: eri ajoissa ja paikoissa erilaisia tulkintoja saava kudos, jonka merkitykset eivät koskaan ole annettuja, vaan aktiivisesti käytössä muokkaantuvia ja muuttuvia. Suomisen mukaan aiemmat tietotekniikan tutkimukset ovat lähestyneet aihettaan eri tavalla, jota tekisi mieli sanoa teoskeskeiseksi. Karrikoidusti sanoen on tutkittu eri toimijoiden, insinöörien, matemaatikkojen tai muiden tutkijoiden, uutteraa ja usein nerokkaaksikin väitettyä työtä yhä täydellisemmän tietokoneen kehittämiseksi. Suominen puhuu näissä yhteyksissä joko insinöörihistoriallisesta tutkimuksesta tai suurmieskuvauksesta. Kumpaakin esiintyy edelleen, mutta Suomisen edustama tutkimusperinne, jossa pyritään ottamaan haltuun ilmiön monet eri puolet ja kysymään, miksi jokin on ollut juuri jollain tavalla, on antoisampi. Toisaalta voi kysyä, mistä Suominen saisi materiaalinsa, jos insinöörihistoriallista tutkimusta ei tehtäisi - sellaisena ne ovat varmasti edelleen tarpeellisia.

Suomisen aineisto on laaja. Hän käsittelee 1950-70-lukujen uutisia, pilakuvia ja populaarikulttuurin tietokoneisiin liittyviä tekstejä, kuten elokuvia. Erikseen Suominen analysoi tietokonelaskentaa vuoden 1966 eduskuntavaaleissa ja vuoden 1968 kunnallisvaaleissa. Lisäksi vuoden 1970 eduskuntavaalit saavat perusteellisen käsittelyn - Suomista kiinnostaa niissä tietokoneen tekemisen ennustusten ja todellisten vaalitulosten välinen suhde. Kone nimittäin ennusti oikein SMP:n kaltaisen puolueen äänivyöryn, johon yksikään johtavista puolueista ei halunnut uskoa. Oikea tulos saatiin selville vasta pitkän ajan jälkeen, mutta tietokoneen “laskutaitoa” ei vielä silloinkaan haluttu hyväksyä. Tietokoneeseen suhtauduttiin epäluuloisesti vielä pitkään 70-luvulla, vaikka 50- ja 60-luvuilla oli tehty paljon työtä sen eteen, että ihmiset oppisivat kunnioittamaan ja ihailemaan tietokoneita.

Niin kuin usein käy, ihmiset eivät ottaneet käskyjä ylhäältä. Tietokoneita käsittelevä uutisointi teki koneista usein jonkinlaisia ihmekoneita, mikä varmasti sai ihmiset ajattelemaan niitä täysin erillään omasta elämästään. Tämä näkyi pilakuvissa, joissa tietokoneita lempeästi pilkattiin.

Suomisen aineistosta puuttuu kuitenkin melkein täysin ihmisten omakohtainen kokemus tietokoneista. Hän ei kerro, miten ihmiset olisivat tietokoneita käyttäneet tai mitkä olivat ihmisten omakohtaisia käsityksiä niistä. Ehkä dokumentteja ei ole - 50-luvulta 70-luvun loppuun tietokoneet olivat massiivisia superlaskentakoneita, mikä sai alan gurutkin ajattelemaan, että niitä ei Suomen kokoisessa maassa monta tarvittaisi. Kukaan ei osannut kuvitella mikrosirua ja henkilökohtaisia tietokoneita.

Tällaisen aineiston puute kuitenkin heikentää Suomisen kirjaa. Yrittäessään hahmottaa, millaisia merkityksiä media ja muu julkisuus antoi tietokoneille, Suominen tulee sittenkin lähelle kritisoimaansa vanhaa tietotekniikan tutkimusta.Kyse on yhteiskunnan ylärakenteesta, valtajulkisuudesta, insinöörien, poliitikkojen, sanomalehtien ja mainostoimistojen käyttämistä diskursseista. Varsinkin vuoden 1970 eduskuntavaalien yhteydessä Suomisen teksti ei paljon eroa samaa asiaa käsittelevästä poliittisen historian tutkimuksesta. Välillä tuntuu kuin lopullinen analyysi tietokoneiden merkityksestä modernisoituvalle kansakunnalle ja yhteiskunnalle jäisi tekemättä. Usein taas tulee mieleen, että kirjallisuudentutkimuksen tekstianalyysimetodit voisivat auttaa Suomista saamaan enemmän irti tutkittavista teksteistä.

Tämä ei sanottavammin heikennä Suomisen kirjan arvoa. Kirjoittaja on tehnyt valtavan työn käydessään läpi sanoma- ja aikakauslehtiä sekä haastatellessaan vielä elossa olevia suomalaisia tietotekniikan uranuurtajia. Kulttuurihistorilliasena dokumenttina Sähköaivo sinuiksi, tietokone tutuksi puolustaa hyvin paikkaansa vielä vuosien jälkeenkin.

Jaakko Suominen: Sähköaivo sinuiksi, tietokone tutuksi. Tietotekniikan kulttuurihistoriaa. Nykykulttuurin tutkimuksen julkaisuja 67. Jyväskylän yliopisto 2000.