Julkaisin äskettäin omakustanteena vuoden todennäköisesti omituisimman - jonkun mielestä turhimman - kirjan: kokosin yhteen Facebook-päivitykseni. Kirja koostuu siis noin 50 sivusta yksittäisiä lauseita tai parhaimmillaan parista kolmesta lauseesta. Kirjasta on olemassa 50 kappaleen painos; täällä siitä enemmän englanniksi. Alla on kirjan esipuhe. Jos nyt kirjaa haluaa tilata, niin parhaiten se onnistuu laittamalla kommentti kommenttiboksiin. On mahdollista, että tästä tulee ainoa kirjallinen dokumentti, joka Facebookin käytetyimmästä palvelusta jää jälkipolville.
Lukijalle
Päivitysten kirja on koottu netin Facebookiin vuosina 2008-2009 laittamistani status-päivityksistä, toisin sanoen lyhyistä tekstinpätkistä, joiden tarkoitus on kertoa, mitä kulloinkin puuhaa tai ajattelee. Kyseessä on mahdollisesti maailman ensimmäinen kirja, joka koostuu näistä päivityksistä; hanke vertautuu tietysti muistelmien ja kirjeiden julkaisuun, mutta on niitä pienimuotoisempi.
Olen tehnyt monenlaisia päivityksiä. Osa käsittelee omaa arkipäivää, osa omaa työtä – esimerkiksi kuvaukset suomennettavasta romaanista (joka tässä tapauksessa on ollut Duane Swierczynskin Keikkakuski) tai ilmoitukset ilmestyneistä kirjoista. Osa päivityksistä kommentoi ajankohtaisia tapahtumia. Osa taas on käsittämättömiä päähän pälkähtäneitä heittoja, osa on kommentteja Facebookin suosittuihin kyselyihin ja visoihin (ks. päivitykset 5.6. ja 9.12.).
Joissain päivityksissä näkyy yrityksiä käsitetaiteellisuuteen, kuten päivitys 18.11.2008, joka on sattumanvaraisesti kopsattu tekstinpätkä eräästä sähköpostikeskustelusta, jota seurasin. Aikomukseni oli tehdä näin useammin, mutta idea unohtui saman tien.
Monethan ovat suhtautuneet päivityksiin kunnianhimoisemmin osana kirjallista tuotantoaan. Suomessa näin ovat tehneet muun muassa runoilijat Ville-Juhani Sutinen ja Jukka-Pekka Kervinen. Varsinkin Kervinen on tehnyt päivityksiä kehittämänsä sattumanvaraisia sanoja arpovan tietokoneohjelman avulla.
Tästä ei kuitenkaan ole kyse tämän kirjan kohdalla. Päivitysten kirja on yksinkertaisesti vain kokoelma sekalaisia päivityksiä. Tällä tavalla se ehkä antaa paremman kuvan kirjoittajansa elämästä.
Hankkeessa on lukuisia käsitteellisiä ongelmia. Ensinnäkin päivitykset jäävät ulkopuoliselle lukijalle käsittämättömiksi ja moni ne alun perinkin lukenut on todennäköisesti unohtanut, mistä on kyse ja mihin ne liittyvät. Toiseksi päivitykset eivät ole pelkästään päivityksiä. Varsinkin loppuvuodesta 2008, jolloin Facebookissa tuli mahdolliseksi suoraan kommentoida päivityksiä, tapahtui suuri muutos: yksi päivitys saattoi muuttua salamannopeasti rönsyileväksi keskusteluksi, joka irtautui alkuperäisestä aiheesta. Tällöin päivityksen lisäksi pitäisi julkaista myös sitä koskevat kommentit, jolloin teos saattaisi laajeta kohtalokkaasti. Lisäksi mukaan kuvaan tulisivat tekijänoikeuskysymykset – voiko nopeasti heitettyä nettikommenttia käyttää sellaisenaan kirjassa kysymättä lupaa kommentoijalta? Tässä kirjassa on päädytty ratkaisuun julkaista pelkät päivitykset. Lukija voi sitten kuvitella niitä seuraavat kommentit.
Kirja on myös kaksikielinen, suureksi osaksi siitä syystä, että minulla on Facebookissa myös ulkomaisia ystäviä, joille suomenkielisistä päivityksistä ei ole paljon iloa. On mahdollista, että tästä kirjasta tulee vielä englanninkielinen versio, jossa suomenkieliset päivitykset on käännetty englanninkielisiksi, samoin kuin tämä esipuhe.
Vielä pitää vastata yhteen kysymykseen: miksi yksitoista kuukautta? Alkuperäinen ajatukseni oli koota päivityksiä vuoden ajan, mutta kun niiden tallentaminen unohtui tai jäi muusta syystä (joista kohta lisää), vanhojen päivitysten löytäminen Facebookin uumenista osoittautui liian hankalaksi. Joissain tapauksissa päivitykset ovat kokonaan kadonneet (elleivät ne sitten ole tallentuneet Facebookin palvelimille). Kadonneita ovat myös ne päivitykset, jotka tein ennen kuin keksin ruveta niitä säästämään tätä projektia varten.
Lisäksi luulin jo, että olin todella tallentanut päivitykset ajalta 15.1.–15.2.2009, mutta kun lopulta aloin kasata kirjaa lopulliseen muotoon, huomasin, että näin ei ollutkaan. Kun yritin löytää vanhoja päivityksiä omasta niin sanotusta profiilistani, kone jumittui sen verran pahoin, että annoin asian olla.
Ehkä ajatuksessa yhdestätoista kuukaudesta on jonkinlaista runollisuutta – ainakin se kertoo nettiin liittyvien asioiden sattumanvaraisuudesta ja nettiin kasautuvan muisti- ja muun tiedon katoavaisuudesta.
Päivitysten tallentamisen luulisi nimittäin olevan helppoa. Niiden siirtäminen tekstinkäsittelyohjelmaa on kuitenkin osoittautunut yllättävän hankalaksi. Useassa tapauksessa tekstinkäsittelyohjelma tulkitsi ne hyperlinkeiksi – ja pari päivitystä uhkasi tämän takia kadota lopullisesti. Odottelen, että Facebookin ohjelmoitsijat luovat mahdollisuuden tallentaa päivitykset saman tien tekstinkäsittelyohjelmaan – nythän Facebook-päivitykset on mahdollista siirtää sellaisenaan toiseen yhteisöpalveluun, kuten Twitteriin.
Turussa 25.3.2009
Juri Nummelin
sunnuntai, huhtikuuta 19, 2009
keskiviikkona, maaliskuuta 11, 2009
Isku-lehden parhaita novelleja piskuisena kirjana
Olen toimittanut kohta jo viiden vuoden ajan Isku-nimistä rikoslehteä, jolla on oma bloginsa täällä. Lehden kymmenennen numeron (ilmestyy myöhemmin keväällä) kunniaksi on koottu pikkuinen kirja, jossa on kymmenen kotimaista alkuperäisnovellia lehden sivuilta. Tässä enemmän tietoa ja tässä kirjan lyhykäinen esipuhe:
Isku on ollut minulle tuttu lehti jo pitkään. Olen selannut vuosina 1937-1941 ilmestyneen lehden vuosikertoja lukuisaan otteeseen, ensiksi etsiessäni amerikkalaisia käännösnovelleja, sitten kootessani kokoelmaa Reino Helismaan varhaisista jännitys- ja seikkailunovelleista.
Iskun nimi on nakuttanut mielessäni muutenkin. Olin vuonna 2001 alkanut toimittaa Suomen Länkkäriseuran lehteä, Ruudinsavua, ja sen innoittamana alkanut tehdä myös omakustanteista Pulp-lehteä, jossa käsitellään kaikenlaista kioski- ja muuta vähempiarvoista kirjallisuutta. Mieleen pulpahti ajatus: eikö tällaista kirjallisuutta voisi kirjoittaa ja julkaista itsekin? Olin muutamia vuosia aikaisemmin kirjoittanut huvikseni novelleja yksityisetsivä Joe Novakista. Mitä niille tekisin? Julkaisisin ne tietenkin omassa lehdessä.
Pienen pähkäilyn jälkeen lehden nimeksi tuli juuri Isku, ja jotain vaatimatonta logon tyyppistä kokeiltuani päätin käyttää Kanervan kirjapainon Iskun nimiötä - ideasta kiitos Alasen Askolle!
Nopeasti sain muutaman muunkin ihmisen innostumaan asiasta. Tapani Bagge sanoi, että hänen vanhaa novelliaan saa käyttää, Sami Myllymäki ja Petri Hirvonen kirjoittivat uusia novelleja, ja lisäksi sähköpostituttava James Reasoner, jo legendaarinen pokkarikirjailija, lähetti pari vanhaa novelliaan. Taittovaiheessa piti väsätä no-peasti typerä Mack Bolan -parodia, mutta ajattelin, että mitäs väliä sillä on mitä
mustavalkoisessa A5-kokoisessa lehdessä on.
Julkaisijaksi tuli yhdistys nimeltä Kioskikirjallisuusyhdistys. Isku ykkönen sai hyvän vastaanoton. Levikki jäi 80-100 pintaan eikä ole siitä juuri noussut, mikä johtuu osittain markkinointikoneiston vaatimattomuudesta.
Jo ensimmäinen numero iski lehden eetoksen paikoilleen. Joka numerossa on julkaistu sekä käännösnovelli että vanha kotimainen novelli. Vanhoista kotimaisista jutuista kannattaa mainita ainakin Seppo Jokisen ensimmäinen rikostarina (1980) sekä Reino Helismaan ja Seppo Tuiskun, FinnWestin ja Jerry Cottonin toimittajan, novellit.
Monet ulkomaiset - varsinkin amerikkalaiset - kirjailijat ovat olleet ylitsevuotavan anteliaita käännösoikeuksia jakaessaan. Voi vain haaveilla, kuinka upea kirja tulisi Iskun käännösnovellien antologiasta: Jason Starr, Vicki Hendricks, Ed Gorman, Bill Crider, James Reasoner. Kyse on rikkaasta kovaksikeitetyn dekkarin perinteestä, joka on Suomessa usein jäänyt kartanodekkarien ja teknotrillerien katveeseen ja joka suuressa maailmassa elää myös nettilehdissä sekä Iskun kaltaisissa pikkujulkaisuissa.
Lehden kannet on aina myös kuvitettu vanhaan pulp-tyyliin. Suuri kiitos Jukka Murtosaarelle, kuvittajaveteraanille, jota ilman Iskua ei ehkä olisi. Muita kuvittajia ovat olleet muun muassa Henri Joela ja Heikki Sihvonen sekä Mika Lietzen.
Iskun parhaat sisältää Iskun kymmenennen numeron kunniaksi lehden yhdeksän ensimmäisen numeron parhaita kotimaisia alkuperäistarinoita. Valinta-avusta kiitos Tapani Baggelle!
Kymmenennessä numerossa onkin sitten erikoinen namupala: Peter Paigen pulp-novelli vuodelta 1947, "Miljoonan dollarin apaja".
Älä väistä Iskua, sanoo lehden mainosteksti. Älä väistä sitä nytkään.
Isku on ollut minulle tuttu lehti jo pitkään. Olen selannut vuosina 1937-1941 ilmestyneen lehden vuosikertoja lukuisaan otteeseen, ensiksi etsiessäni amerikkalaisia käännösnovelleja, sitten kootessani kokoelmaa Reino Helismaan varhaisista jännitys- ja seikkailunovelleista.
Iskun nimi on nakuttanut mielessäni muutenkin. Olin vuonna 2001 alkanut toimittaa Suomen Länkkäriseuran lehteä, Ruudinsavua, ja sen innoittamana alkanut tehdä myös omakustanteista Pulp-lehteä, jossa käsitellään kaikenlaista kioski- ja muuta vähempiarvoista kirjallisuutta. Mieleen pulpahti ajatus: eikö tällaista kirjallisuutta voisi kirjoittaa ja julkaista itsekin? Olin muutamia vuosia aikaisemmin kirjoittanut huvikseni novelleja yksityisetsivä Joe Novakista. Mitä niille tekisin? Julkaisisin ne tietenkin omassa lehdessä.
Pienen pähkäilyn jälkeen lehden nimeksi tuli juuri Isku, ja jotain vaatimatonta logon tyyppistä kokeiltuani päätin käyttää Kanervan kirjapainon Iskun nimiötä - ideasta kiitos Alasen Askolle!
Nopeasti sain muutaman muunkin ihmisen innostumaan asiasta. Tapani Bagge sanoi, että hänen vanhaa novelliaan saa käyttää, Sami Myllymäki ja Petri Hirvonen kirjoittivat uusia novelleja, ja lisäksi sähköpostituttava James Reasoner, jo legendaarinen pokkarikirjailija, lähetti pari vanhaa novelliaan. Taittovaiheessa piti väsätä no-peasti typerä Mack Bolan -parodia, mutta ajattelin, että mitäs väliä sillä on mitä
mustavalkoisessa A5-kokoisessa lehdessä on.
Julkaisijaksi tuli yhdistys nimeltä Kioskikirjallisuusyhdistys. Isku ykkönen sai hyvän vastaanoton. Levikki jäi 80-100 pintaan eikä ole siitä juuri noussut, mikä johtuu osittain markkinointikoneiston vaatimattomuudesta.
Jo ensimmäinen numero iski lehden eetoksen paikoilleen. Joka numerossa on julkaistu sekä käännösnovelli että vanha kotimainen novelli. Vanhoista kotimaisista jutuista kannattaa mainita ainakin Seppo Jokisen ensimmäinen rikostarina (1980) sekä Reino Helismaan ja Seppo Tuiskun, FinnWestin ja Jerry Cottonin toimittajan, novellit.
Monet ulkomaiset - varsinkin amerikkalaiset - kirjailijat ovat olleet ylitsevuotavan anteliaita käännösoikeuksia jakaessaan. Voi vain haaveilla, kuinka upea kirja tulisi Iskun käännösnovellien antologiasta: Jason Starr, Vicki Hendricks, Ed Gorman, Bill Crider, James Reasoner. Kyse on rikkaasta kovaksikeitetyn dekkarin perinteestä, joka on Suomessa usein jäänyt kartanodekkarien ja teknotrillerien katveeseen ja joka suuressa maailmassa elää myös nettilehdissä sekä Iskun kaltaisissa pikkujulkaisuissa.
Lehden kannet on aina myös kuvitettu vanhaan pulp-tyyliin. Suuri kiitos Jukka Murtosaarelle, kuvittajaveteraanille, jota ilman Iskua ei ehkä olisi. Muita kuvittajia ovat olleet muun muassa Henri Joela ja Heikki Sihvonen sekä Mika Lietzen.
Iskun parhaat sisältää Iskun kymmenennen numeron kunniaksi lehden yhdeksän ensimmäisen numeron parhaita kotimaisia alkuperäistarinoita. Valinta-avusta kiitos Tapani Baggelle!
Kymmenennessä numerossa onkin sitten erikoinen namupala: Peter Paigen pulp-novelli vuodelta 1947, "Miljoonan dollarin apaja".
Älä väistä Iskua, sanoo lehden mainosteksti. Älä väistä sitä nytkään.
torstaina, maaliskuuta 05, 2009
Veikko Hannuniemen Suuri jano
Ensi tiistaina ilmestyy Turbatorin m-sarjassa kokoomani teos Veikko Hannuniemen meritarinoista nimellä Suuri jano. Kirjan julkistus tapahtuu Raision kirjaston Raisio-huoneessa. Samalla julkistetaan myös toimittamani Parhaita Isku-jännityskertomuksia, jonka kymmenen novellia ovat peräisin omasta Isku-fanzinestani.
Tässä esipuheeni Hannuniemi-kirjaan. On aika pitkä.
Veikko Hannuniemen pitkä ura
Suomen johtava merirosvokirjailija on varmasti ollut nuortenkirjailija Tauno Karilas, mutta tärkein aikuisten merirosvokirjoja tehnyt on Veikko Hannuniemi. Hänen kolme romaaniaan ilmestyivät 1940-luvun puolivälissä ja ovat nyt harvinaisuuksia. Romaanien lisäksi Hannuniemi käsikirjoitti sarjakuvia sekä teki lukuisia meriaiheisia novelleja, joista on nyt ensimmäistä kertaa koottu valikoima kansien väliin.
Veikko Kullervo Hannuniemi syntyi Sortavalassa 29.6.1920, osuuskaupan johtaja Eino Johan Hannuniemen poikana. Hän kävi Kuusankosken yhteiskoulua, mutta opinnot eivät maittaneet ja hän lähti kolmeksi vuodeksi merille. Hannuniemi palasi Suomeen vuonna 1939 ja osallistui vapaaehtoisena talvisotaan. Jatkosotaan hän osallistui Topografipataljoonassa. Sodan aikana hän kävi upseerikoulun ja valmistui vuonna 1943.
Hannuniemen kirjailijan ura oli kuitenkin alkanut jo ennen sotaa: hän oli innostunut kirjoittamaan matkoiltaan Etelä-Amerikkaan ja Afrikkaan matkakirjetyyppisiä tekstejä ja lähetti niitä muun muassa Kuluttajain Lehteen, joka tuolloin julkaisi paljon novelleja ja runoja. Hannuniemen ensimmäinen julkaistu teksti "Kävimme Kap Verdellä" ilmestyi Kuluttajain Lehden numerossa 3/1939.
Kuluttajain Lehden lisäksi Hannuniemi kirjoitti myös Helsingin Sanomien lyhytikäiseen Viikkoliitteeseen sekä Seuraan. Novellien lisäksi hän julkaisi runoja - "Kuollut Olivebank" -niminen runo ilmestyi vuonna 1939 ja kertoi ensimmäisestä suomalaisesta laivasta, joka tuhoutui talvisodan alettua.
Sodan päätyttyä Hannuniemi yritti päästä laajemmin läpi kirjallisella rintamalla. Ajanvietelehtiin kirjoittaminen ei riittänyt kunnianhimoiselle nuorelle miehelle eikä niillä taannut minkäänlaista mainetta 1930- ja 1940-lukujen vakavassa kirjallisessa maisemassa. Hannuniemi lähetti vuonna 1945 käsikirjoitusnipun tuolloin tunnetulle ja selvästi arvostamalleen kirjailijalle Olavi Siippaiselle. Hannuniemen leikekokoelmissa on säilynyt Siippaisen pitkä vastaus, ja se kuvastaa oivallisesti nuoren merenkävijän varhaisten novellien ja tarinoiden tyylilajia. Siippainen kiittelee Hannuniemen mielikuvitusta ja tarinoiden kiehtovuutta, mutta kritisoi sitä, että novelleissa ei ole dialogia. Sen puuttuessa novellit jäävät hämäriksi - Siippainen kiinnittää huomiota muun muassa tarinaan "Suuri jano", joka löytyy tästäkin kirjasta. Se olisi muuten "kaikinpuolin kaunis ja ehjästi hallittu, suorastaan poikkeuksellisesti", mutta kun henkilöt eivät itse pääse ääneen, tarinasta jää uupumaan voimaa. Siippainen vetoaa Hannuniemeen: "Ei Teillä ole oikeutta panna [henkilöille] kapulaa suuhun. Antakaa heidän liikkua vapaina ihmisinä, kiroilla ja syytellä, antakaa heidän ottaa omalla tavallaan naukku tai savuke."
Siippainen toteaa myös, että Hannuniemen kirjailijanuraa voivat rajoittaa myös hänen aiheenvalintansa ja että meriympäristö tekee novelleista liian romanttisia. Siippainen epäilee, ettei hänen vaikutusvaltansa riitä kirjan saattamiseksi painoon, mutta hän lupaa kirjeessään kuitenkin vievänsä käsikirjoitusnivaskan kustantajalleen WSOY:lle. Siellä kirjaan ei tartuttu, ja Hannuniemi jatkoi novellien myymistä eri lehtiin.
Sodan jälkeen Hannuniemi pyrki aktiivisesti luomaan itselleen töitä. Hän muutti Helsinkiin ja perusti rintamatoveriensa Eka Karppasen ja Ari Ajannon kanssa mainostoimisto Piirtopainon. Se toimi vuosina 1945-1946. Piirtopaino julkaisi yhtä ensimmäisistä suomalaisista sarjakuvalehdistä eli Piirtopalat-lehteä, jossa oli Hannuniemen ja muiden kirjoittamia novelleja sekä Erkki Tantun pitämä palsta, johon amatöörit saivat lähettää kuviaan ja sarjakuviaan arvosteltavaksi. Hannuniemi käsikirjoitti lehteen kolmea sarjakuvaa, Ari Ajannon piirtämää Noita Suomalaista sekä Kalle Patoluodon kuvittamia Humu-Heikkiä ja Kultaista Totemia. Näiden lisäksi lehdessä ilmestyi harvinainen näyte varhaista suomalaista science fictionia eli Egon Meurosen Tohtori X. Tieteis- ja fantasia-aineksia oli myös Hannuniemen Noita Suomalaisessa ja Kultaisessa Totemissa.
Suomalaisten merimiesten kommelluksista kertova Humu-Heikki ilmestyi vuonna 1945 sarjakuva-albuminakin, joka on nykyään satumaisen harvinainen. Humu-Heikki kertoo kahden nuoren suomalaisen merimiehen seikkailuista ympäri maailmaa; myöhemmin Maalaisliiton Maakansa-sanomalehden pilapiirtäjänä tunnetuksi tullut Patoluoto kuvitti tarinan kulmikkaalla, ekspressionistisella tyylillä. Sarjakuvassa on paljon omakohtaisia elementtejä, kun siinä kaksi suomalaista merimiestä karkaa laivasta Etelä-Amerikassa. Vuonna 1937 Hannuniemen laiva s/s Wisa nimittäin kulki La Plata -jokea pitkin Uruguayn ja Argentiinan rajalla. Samoihin maisemiin Hannuniemi sijoitti myöhemminkin lukuisia tarinoitaan.
Aseiden salakuljetusta, ristiinpukeutumista ja vakoiluseikkailuja sisältävä Humu-Heikki sietäisi tulla julkaistuksi uudelleen, koska se on selvästi yksi aikakautensa parhaista kotimaisista sarjakuvista. Tarina ilmestyi ensiksi jatkokertomuksina Piirtopalat-lehdessä, mutta kaikki jaksot eivät ehtineet ilmestyä lyhytikäiseksi jääneessä lehdessä. Lehden lakkautti käytännössä sodan jälkeen Suomessa vallinnut paperipula.
Hannuniemi oli pysytellyt ahkerana muutenkin. Vuonna 1946 ilmestyivät Hannuniemen ensimmäiset romaanit, Karibianmeren Bill ja Kolmen kapteenin laiva. Ensin mainittu tuli Karistolta, jälkimmäinen Mantereelta. Kolmas ja viimeinen romaani, Kapteeni Wigan armahdetaan, ilmestyi Kansankirjalta kaksi vuotta myöhemmin; sitä Hannuniemi piti parhaana romaaninaan.
Karibianmeren Billistä huomaa, että se oli Hannuniemen ensimmäinen kirja: se on paikoitellen karkeaa tekoa, dialogia on useasti liian vähän ja Hannuniemi joutuu selostamaan tapahtumia ja tunnetiloja liikaa. Lisäksi Hannuniemi kehittelee tilanteita hitusen liian pitkään, varsinkin kerratessaan takautumana Billin uraa merirosvona. Lopulta Hannuniemi saa kuitenkin aikaan hauskan huijaustarinan, jossa kukaan ei ole sitä miltä näyttää. Karibianmeren Bill on kuuluisa merirosvo, joka operoi 1600-luvun alussa Karibianmerellä. Hänen vastustajansa on toinen merirosvo, Punamyssy. Kummatkin saavat omalla tahollaan tietää upeassa lastissa kulkevasta laivasta, mutta yksi Billin miehistä on petollinen ja myy hänet Punamyssylle. Laivalla on muun lastin lisäksi vielä laivurin tytär, johon Bill enemmän tai vähemmän ihastuu.
Kirja loppuu hurjaan kliimaksiin, jossa Bill saa vastaansa koko laivansa miehistön. Vielä yhden huijauksen hän jää laivansa ruoriin kiinnittyneenä kellumaan Karibianmerelle. Kirjan lopetus on ollut Hannuniemeltä hurja ja kyyninen veto. Hänen novellinsakin päättyvät usein epäonnistumiseen tai jopa kuolemaan. Ehkä vuodet merellä ja sodassa olivat osoittaneet, että ihmisen osa maailmassa ei ole helppo. Hannuniemi pehmentää synkeää vaikutelmaa mustalla huumorilla, jossa on ronskejakin sävyjä.
Kapteeni Wigan armahdetaan taas on huolellisemmin kirjoitettu kirja, mutta sen juoni ei ole yhtä tiukasti sommiteltu kuin Karibianmeren Billissä. Wigan-romaani on rakenteeltaan samanlainen kuin Rafael Sabatinin ikiklassikko Kapteeni Bloodin vaiheet: kummassakin nuori mies ajautuu pakomatkalle, kun häntä syytetään rikoksesta, jota hän ei ole tehnyt, ja sekaantuu merirosvoukseen. Tässä Paul Wigan on opiskelija, joka vastustaa Englannin kuninkaan veljeilyä katolisen Espanjan kanssa.
Hannuniemi ankkuroi kirjan tiettyyn historialliseen tilanteeseen, mikä antaa sille tukevuutta. Wigan ryhtyy pakomatkallaan merirosvolaivan päälliköksi osallistuttuaan espanjalaislaivan räjäytykseen pirullisella Sargassomerellä. Hän innostuu uudestaan ammatistaan niin että Englannin kuningas määrää hänet hirtettäväksi. Kirjan otsikko kuitenkin paljastaa, mitä lopulta tapahtuu − onneksi Hannuniemi laittaa vielä kerran verenhimoiset espanjalaiset asialle.
Kirja on kohtuullisen varmaa tekoa, mutta alkupuoli on parempi ja tiukempi kuin loppupuoli, johon päästään vaivaannuttavan kerronnallisen katkoksen kautta, kun Wigan on jo vakiinnuttanut asemansa merirosvokapteenina. Kirjan viimeisellä sivulla alkaa epäillä, että kustantaja tai latoja on laittanut pelin poikki kesken kaiken.
Kolmen kapteenin laiva taas ei ole merirosvoromaani, vaan nykyaikaan sijoittuva synkkä ja monipolvinen kertomus satamassa aikaansa viettävistä ja toisinaan laivaan töihin pääsevistä hampuuseista ja juopoista. Kirjassa on jossain määrin fantastinen aines, kun päähenkilö Hullu Kustaa sekoaa aina Daisy-nimisen laivan nähdessään - hän pystyy myös ennustamaan laivojen haaksirikkoja ja muita havereita. Kirja liittyy Hannuniemen muista romaaneista poiketen enemmän hänen novelliensa maisemiin, vaikka hän kyllä teki puhtaita merirosvotarinoitakin, kuten novellin "Kuutamohulluus".
Merenkulkua Hannuniemi ei hylännyt sodankaan jälkeen. Hannuniemen ura oli komea: komentotoimiston päälliköstä hän eteni Rannikkotykistörykmentin Esikuntapatterin päälliköksi ja lopulta Turun varuskunnan komendantiksi. Raisioon hän muutti perheineen vuonna 1954. Matkat ulkomailla olivat jättäneet jälkensä: Hannuniemi oli kiinnostunut kaikesta eksoottisesta ja muun perheen kauhuksi ruoalla saatettiin tarjota kiinalaisia uppomunia tai paahdettuja heinäsirkkoja.
Hannuniemi kävi edelleen aktiivisesti merellä ja osallistui muun muassa Suomen Joutsenen viimeiselle matkalle Itämerellä vuonna 1949. Samaan aikaan hän kuitenkin kirjoitti jatkuvasti, lähinnä iltaisin päivätyön jälkeen. Romaaneihin hän ei enää palannut; hänen jäämistöstään tosin löytyy julkaisematon romaanin käsikirjoitus, joka kertoo nuoren pojan kasvamista merenrantakaupungissa. Uusia julkaisukanaviakin löytyi, varsinkin Seura, joka 1950- ja 1960-luvuilla julkaisi paljon novelleja. Seuran lisäksi Hannuniemen novellit täyttivät Koti-Posti -lehden, jonka toimitussihteeri Risto Karlsson tuki kotimaisia kirjoittajia.
Koti-Postiin Hannuniemi kirjoitti parhaat novellinsa ja hän oli oppinut tasapainottamaan kuvailevia jaksoja dialogilla. Samalla hän läheni klassisia novellisteja, joilta hän oli oppinut paljon, ja Hannuniemeä voikin pitää yhtenä tärkeimmistä suomalaisista seikkailukirjailijoista. Hj. Nortamon, Eino Koivistoisen ja muutaman muun rinnalla hänen tuotantonsa on keskeistä suomalaista merikirjallisuutta. Tietty karkeus ja rakenteen kankeus Hannuniemen myöhäisimpiinkin novelleihin jäi - parhaimmillaan hän oli kirjoittaessaan tutuista ja itsekoetuista aiheista.
Pisin yhtenäinen sarja, joka Hannuniemen kynästä lähti, kertoi varsinaissuomalaisesta Ararat-laivasta ja sen surkeasta miehistöstä, jota johtaa ilmiömäisen ruma kapteeni Aaretti. Jo 1940-luvulla alkanut Aaretti-novellien sarja ulottui moniin eri lehtiin, aina Seurasta Turun Sanomiin, jossa ilmestyi novelleja vielä 1960-luvun alussakin. Humoristiset Aaretti-tarinat ovat vielä monen vanhemman polven lukijan mielessä ja niistä saisi helposti oman kokoelmansa.
Kaikki Hannuniemen novellit eivät kuitenkaan sijoittuneet merelle. Merkittävä osa hänen tuotannostaan edustaa Aaretti-tarinoiden tapaan huumoria. Hannuniemi vitsaili lukuisissa Välimeren ympäristön maihin sekä Etelä-Amerikkaan sijoittuvissa tarinoissa alueen kansojen ominaispiirteille - tavalla, jota nykyään pidettäisiin poliittisesti epäkorrektina.
Hannuniemi kokeili myös jännitystä ja rikosnovelleja. Muutamassa tarinassa on jopa science fiction -henkisiä sävyjä; tähän kirjaan on otettu näytteeksi kauhuakin lähentelevä sukellusvenetarina "Sukellusvene Estafette". Samasta novellista Hannuniemi muokkasi myöhemmin myös radiokuunnelman.
Novellien lisäksi Hannuniemi kirjoitti paljon artikkeleita sanoma- ja aikakauslehtiin. Seurassa ja Koti-Postissa hän oli epävirallinen Turun alueen kirjeenvaihtaja, joka raportoi muun muassa Turun kummitustaloista ja Naantalin valtakunnanjohtaja Pekka Siitoimen harrastuksista.
Hannuniemi teki myös tv-ohjelmien käsikirjoituksia. Niissäkin hän keskittyi merenkäyntiin ja laivoihin, ja ohjelmissa käsiteltiin muun muassa Rymättylä-yhtiöiden Saukko-alusten sillinpyyntiä ja Utön haaksirikkoja. Aiheet olivat tuttuja myös Hannuniemen novelleista.
Hannuniemi tunnetaan myös parin laulun sanoittajana. Pentti Viherluoto sävelsi vuonna 1974 levytetyn kappaleen ”Boren laulu”, jonka lauloi Monica Aspelund Silja Linen julkaisemalla kokelmalla. ”Kustavin merimies” –niminen kappale - jonka Viherluoto niinikään sävelsi - taas on levytetty ainakin kolme kertaa.
Eläkkeelle Hannuniemi jäi vuonna 1970. Hän ei tuolloinkaan hylännyt kirjoittamista, vaan aloitti vielä uuden urankin: hän kirjoitti pakinoita vuonna 1969 perustettuun Aamuset-lehteen salanimellä V. Veikkonen. Lisäksi hän masinoi artikkeleillaan ja yleisönosastokirjoituksillaan Suomen Joutsenen pelastamisen.
Hannuniemi kuoli Raisiossa 19.6.1998.
keskiviikkona, tammikuuta 21, 2009
David Dodge
Huomaa taas löytynyt kuolinvuosi. Hard Case Crime julkaisi muutama vuosi sitten Dodgelta teoksen Plunder of the Sun (1949), josta tuli myös hauska Glenn Ford -elokuva, sekä aiemmin julkaisemattoman romaanin The Last Match; se tuli 2006. Ilmeisesti kirjailijan perikunta pitää erittäin hyvännäköistä nettisivua täällä.
David Dodge (1910—1974) aloitti kirjailijanuransa vuonna 1941 teoksella Death and Taxes, joka on suomennettu nimellä Toisen kuolema. Jo siinä esiintyi hänen vakiohahmonsa, asianajaja Whit Whitney. Kirja edustaa kovaksikeitettyä rikoskomediaa, jossa huulenheiton ja tappelun välissä kitataan martineja ja muita cocktaileja kiivaaseen tahtiin. Dodgen tunnetuin teos on kuitenkin oudosti suomentamatta jäänyt To Catch a Thief (1952), josta Alfred Hitchcock teki elokuvan Varkaitten paratiisi (1955). Kirja on monilta osiltaan sympaattinen seikkailutarina. Dodge julkaisi Whitney-kirjoja koko 1940-luvun, kunnes alkoi 1948 julkaista kirjoja kovaksikeitetystä meksikolaisesta etsivästä Al Colbysta. Vuonna 1947 Dodge julkaisi ensimmäisen matkakirjansa — niitä hän teki sittemmin monia ja ne sijoittuvat usein Etelä-Amerikkaan.
Dodgen Whitney-kirjoja on suomennettu kolme. Suomentamatta kaikkiaan neljästä kirjasta on vuoden 1942 Shear the Black Sheep. Whitney-kirjat ovat hyviä komediallisen lajin edustajia. Niissä ei ole samanlaista tylsähköä itseparodista otetta kuin esimerkiksi Henry Kanella eikä huulenheitto ole niissä pääosassa. Lisäksi Dodge kehittelee juonensa hyvin. Toisen kuolemassa Whitney selvittelee liikekumppaninsa kuolemaa — tämä on tapettu juuri, kun hänen ja Whitneyn liike on ollut pääsemässä isoihin rahoihin käsiksi eräässä verohuijaus- ja takaisinperintäjutussa. Toisinaan liian puheliaassa kirjassa on omat oivat hetkensä, joista hohdokkaimpia ovat Whitneyn ja tätä suojelevan Larson-nimisen poliisin ryyppäysretki ja sen jälkeinen aamu sekä erään epäillyn väkivaltainen kuulustelu poliisiasemalla.
Dodgen Whitney-kirjoja on suomennettu kolme. Suomentamatta kaikkiaan neljästä kirjasta on vuoden 1942 Shear the Black Sheep. Whitney-kirjat ovat hyviä komediallisen lajin edustajia. Niissä ei ole samanlaista tylsähköä itseparodista otetta kuin esimerkiksi Henry Kanella eikä huulenheitto ole niissä pääosassa. Lisäksi Dodge kehittelee juonensa hyvin. Toisen kuolemassa Whitney selvittelee liikekumppaninsa kuolemaa — tämä on tapettu juuri, kun hänen ja Whitneyn liike on ollut pääsemässä isoihin rahoihin käsiksi eräässä verohuijaus- ja takaisinperintäjutussa. Toisinaan liian puheliaassa kirjassa on omat oivat hetkensä, joista hohdokkaimpia ovat Whitneyn ja tätä suojelevan Larson-nimisen poliisin ryyppäysretki ja sen jälkeinen aamu sekä erään epäillyn väkivaltainen kuulustelu poliisiasemalla.
Öisen vieraan (1944) alussa Whitney menee keskellä yötä Renossa naimisiin edellisessä kirjassa kuolleen kumppaninsa nuoren lesken kanssa, mutta joutuu heti vaikeuksiin. Tutun rauhantuomarin luona majaileekin epäilyttävää hämäräporukkaa ja samalla Whitney huomaa kaupungissa tuttujaan, jotka välttelevät häntä. Kirja on vauhdikas ja menevä vakoilutarina, jossa vihollisina ovat natsi-Saksa ja Japani.
Teoksessa Hämärää puuhaa (1946) Whit Whitney suuttuu pahan kerran, kun marihuanakauppojen yhteydessä mainittu Barney Steele haluaa hänen laativan veroilmoituksensa. Steele sanoo suoraan, että hän aikoo huijata. Kun Whitney kieltäytyy viskilaatikon (”Olisin lähettänyt sen takaisin, mutta en löytänyt osoitetta”, Whit sanoo ja jatkaa: ”Pelkään, että suurin osa on juotu”) ja muiden lahjusten jälkeen, Steele laittaa pari gangsteria asialle. Whitney aloittaa ajojahdin ja tekee selvää Steelen liikeasioista. Kirjassa on jälleen kerran rento meno, alkoholia juodaan runsain mitoin ja leukaillaan tiheään.
Romaanit:
Hämärää puuhaa. Manhattan 35. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1966. Alun perin It Ain’t Hay. Simon and Schuster 1946.
Toisen kuolema. Manhattan 28. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1966. Alun perin Death and Taxes. Macmillan 1941.
Öinen vieras. Manhattan 31. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1966. Alun perin Bullets for the Bridegroom. Macmillan 1944.
Teoksessa Hämärää puuhaa (1946) Whit Whitney suuttuu pahan kerran, kun marihuanakauppojen yhteydessä mainittu Barney Steele haluaa hänen laativan veroilmoituksensa. Steele sanoo suoraan, että hän aikoo huijata. Kun Whitney kieltäytyy viskilaatikon (”Olisin lähettänyt sen takaisin, mutta en löytänyt osoitetta”, Whit sanoo ja jatkaa: ”Pelkään, että suurin osa on juotu”) ja muiden lahjusten jälkeen, Steele laittaa pari gangsteria asialle. Whitney aloittaa ajojahdin ja tekee selvää Steelen liikeasioista. Kirjassa on jälleen kerran rento meno, alkoholia juodaan runsain mitoin ja leukaillaan tiheään.
Romaanit:
Hämärää puuhaa. Manhattan 35. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1966. Alun perin It Ain’t Hay. Simon and Schuster 1946.
Toisen kuolema. Manhattan 28. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1966. Alun perin Death and Taxes. Macmillan 1941.
Öinen vieras. Manhattan 31. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1966. Alun perin Bullets for the Bridegroom. Macmillan 1944.
Thomas B. Dewey
Tämän niminen poliitikko on vaikuttanut Yhdysvalloissa, mutta kyse on eri ihmisestä. Huomaa löytynyt kuolinvuosi (tuntuu oudolta, ettei sitä löytynyt kun tein Pulpografiaa, kun siitä on kuitenkin kulunut jo kohta 30 vuotta).
Thomas B. Dewey (1915—1981) on Suomessa vähän tunnettu kovaksikeitettyjen dekkarien tekijä, joka julkaisi parhaat teoksensa 1950-luvulla. Deweyn erottaa monista saman ajan kirjoittajista se, että hän suhtautui lajityyppiin vakavasti ja pyrki sen avulla tuomaan esille yhteiskunnallisia epäkohtia.
Deweyn tunnetuin kirja The Mean Streets (1955) esittelee Deweyn tunnetuimman vakiohahmon, yksityisetsivän, joka tunnetaan yksinkertaisesti nimellä Mac. Kirjan nimi on peräisin Chandlerin maksiimista, jonka mukaan pahoille (’mean’) kaduille menevän miehen täytyy olla kunnian mies, joka ei itse ole paha. Mac on juuri tällainen, ja hänet erottaa monista muista yksityisetsivistä se, että hän pitää matalaa profiilia eikä leukaile turhia. Kirjassa on kiinnostavaa se, että Mac yrittää ymmärtää nuorisorikollisuuden sosiaalisia lähtökohtia. Sitä voi verrata vaikka suurin piirtein samoihin aikoihin ilmestyneeseen Gil Brewerin Nyt sinun on kuoltava -teokseen, jos haluaa todisteen siitä, että 1950-luvulla nuorisorikollisuutta ei juuri yritetty analysoida. [En enää muista, mitä tämä tarkoittaa.]
The Mean Streets julkaistiin Söderströms & Con toimesta ruotsiksi vuonna 1956 nimellä De onda kvarteren; kirjan ruotsinsi Lars Jansson. Suomeksi Deweylta on valitettavasti julkaistu vain kaksi vähäisempää kirjaa. The Mean Streets ja muita parhaita Mac-kirjoja pitäisi ehdottomasti saada myös suomeksi.
Dewey kirjoitti aluksi Popular Librarylle ja sitten Dellille sarjaa losangeleslaisesta yksityisetsivästä Pete Schofieldistä. Schofield on naimisissa hemaisevan Jeannie-nimisen punapään kanssa, ja tästä ilmeisesti ainoa Schofield-suomennos on saanut oudon nimensä Puuhakas punatukka (1959). Jeannie-vaimolla ei kuitenkaan ole kirjoissa juuri muuta roolia kuin kisailla ja kinailla miehensä kanssa. Puuhakkaassa punatukassa hän tosin yrittää auttaa Schofieldiä, mutta sen seurauksena asiat vain hankaloituvat.
Puuhakkaassa punatukassa Schofieldien asunnon oven eteen tuodaan kuollut nainen ja uhkasoitosta käy ilmi, että asialla on jotain tekemistä Schofieldin tutkiman perintöjutun kanssa. Juoni on välillä turhan monimutkainen ja avioparin kisailu on paitsi ärsyttävää myös melkein aina turhaa, mutta muuten kirja on sympaattinen lajinsa edustaja. Juonessa on vaatimattomia kaikuja Ross Macdonaldin vakavista kirjoista. Väkivaltaa on vähän eikä Schofield ole mikään epäiltyjen hakkaaja.
Toinen Dewey-suomennos Raju rakkauteni (1956) on kolmiodraama, jonka suomennoksessa voi olla jotain vikaa, koska se on usein melkein järjettömän sekava. Toinen mahdollisuus on se, että Dewey käyttää hallitsemattomasti takautumia.
Romaanit:
Puuhakas punatukka. Lepohetki 13. Suom. L. Salminen. Sarjakustannus: Tampere 1965. Alun perin Go to Sleep, Jeannie. Dell 1959.
Raju rakkauteni. Lepohetki 12. Suom. P. Haukinen. Sarjakustannus: Tampere 1965. Alun perin My Love Is Violent. Popular Library 1956.
Thomas B. Dewey (1915—1981) on Suomessa vähän tunnettu kovaksikeitettyjen dekkarien tekijä, joka julkaisi parhaat teoksensa 1950-luvulla. Deweyn erottaa monista saman ajan kirjoittajista se, että hän suhtautui lajityyppiin vakavasti ja pyrki sen avulla tuomaan esille yhteiskunnallisia epäkohtia.
Deweyn tunnetuin kirja The Mean Streets (1955) esittelee Deweyn tunnetuimman vakiohahmon, yksityisetsivän, joka tunnetaan yksinkertaisesti nimellä Mac. Kirjan nimi on peräisin Chandlerin maksiimista, jonka mukaan pahoille (’mean’) kaduille menevän miehen täytyy olla kunnian mies, joka ei itse ole paha. Mac on juuri tällainen, ja hänet erottaa monista muista yksityisetsivistä se, että hän pitää matalaa profiilia eikä leukaile turhia. Kirjassa on kiinnostavaa se, että Mac yrittää ymmärtää nuorisorikollisuuden sosiaalisia lähtökohtia. Sitä voi verrata vaikka suurin piirtein samoihin aikoihin ilmestyneeseen Gil Brewerin Nyt sinun on kuoltava -teokseen, jos haluaa todisteen siitä, että 1950-luvulla nuorisorikollisuutta ei juuri yritetty analysoida. [En enää muista, mitä tämä tarkoittaa.]
The Mean Streets julkaistiin Söderströms & Con toimesta ruotsiksi vuonna 1956 nimellä De onda kvarteren; kirjan ruotsinsi Lars Jansson. Suomeksi Deweylta on valitettavasti julkaistu vain kaksi vähäisempää kirjaa. The Mean Streets ja muita parhaita Mac-kirjoja pitäisi ehdottomasti saada myös suomeksi.
Dewey kirjoitti aluksi Popular Librarylle ja sitten Dellille sarjaa losangeleslaisesta yksityisetsivästä Pete Schofieldistä. Schofield on naimisissa hemaisevan Jeannie-nimisen punapään kanssa, ja tästä ilmeisesti ainoa Schofield-suomennos on saanut oudon nimensä Puuhakas punatukka (1959). Jeannie-vaimolla ei kuitenkaan ole kirjoissa juuri muuta roolia kuin kisailla ja kinailla miehensä kanssa. Puuhakkaassa punatukassa hän tosin yrittää auttaa Schofieldiä, mutta sen seurauksena asiat vain hankaloituvat.
Puuhakkaassa punatukassa Schofieldien asunnon oven eteen tuodaan kuollut nainen ja uhkasoitosta käy ilmi, että asialla on jotain tekemistä Schofieldin tutkiman perintöjutun kanssa. Juoni on välillä turhan monimutkainen ja avioparin kisailu on paitsi ärsyttävää myös melkein aina turhaa, mutta muuten kirja on sympaattinen lajinsa edustaja. Juonessa on vaatimattomia kaikuja Ross Macdonaldin vakavista kirjoista. Väkivaltaa on vähän eikä Schofield ole mikään epäiltyjen hakkaaja.
Toinen Dewey-suomennos Raju rakkauteni (1956) on kolmiodraama, jonka suomennoksessa voi olla jotain vikaa, koska se on usein melkein järjettömän sekava. Toinen mahdollisuus on se, että Dewey käyttää hallitsemattomasti takautumia.
Romaanit:
Puuhakas punatukka. Lepohetki 13. Suom. L. Salminen. Sarjakustannus: Tampere 1965. Alun perin Go to Sleep, Jeannie. Dell 1959.
Raju rakkauteni. Lepohetki 12. Suom. P. Haukinen. Sarjakustannus: Tampere 1965. Alun perin My Love Is Violent. Popular Library 1956.
lauantaina, tammikuuta 03, 2009
Donald Westlake
Kuten monet jo tietävät (vaikka Helsingin Sanomat ei vissiin tänäänkään nekrologia julkaissut - outoa, vähintään), amerikkalainen kirjailija Donald E. Westlake on kuollut - hän sai sydänkohtauksen uudenvuodenaattona. Kyseessä on Suomessakin hyvin, mutta ei nähdäkseni riittävän hyvin tunnettu rikoskirjailija, joka hallitsi monet tyylilajit suvereenisti. Tässä muistokirjoituksena Pulpografian hakusana, postitettuna sivussa aakkosjärjestyksestä. En ole kaikkiin muotoiluihin tässä tyytyväinen ja varmasti Dortmunder-kirjat ovat parempia kuin annan ymmärtää.
Donald E. Westlake (s. 1933) on yksi arvostetuimpia ja tasalaatuisimpia amerikkalaisia rikoskirjailijoita. Westlaken ura alkoi pokkarikirjallisuuden viimeisinä kultaisina vuosina 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa ja jatkuu edelleen vahvana.
Westlake julkaisi ensimmäisen novellinsa 1958 ja ensimmäisen romaaninsa Olen palkattu murhaaja vuonna 1960. Westlakelle leimaa-antava piirre on aina ollut se, että hän ei kirjoita kaavan mukaan, vaan on pyrkinyt tekemään keskenään varsin erilaisia kirjoja. Westlake on käyttänyt useita salanimiä, joista tunnetuin on Richard Stark, millä nimellä hän on kirjoittanut väkivaltaisia Parker-romaaneja. Nimellä Tucker Coe hän kirjoitti vuosina 1967—1972 viisi kirjaa entisestä poliisista Mitch Tobinista, joka masennusta ehkäistäkseen tekee yksityisetsivän hommia ilman lupaa. Salanimiä Curt Clark ja Timothy J. Culver Westlake on käyttänyt vain kerran.
Suomessa Westlake tunnetaan parhaiten humoristisista rikosromaaneistaan, kuten esimerkiksi Ottakaa pankki kiinni! (1972). Ne ovat parhaimmillaan hauskoja ja letkeitä kirjoja, joissa on satiirin poikasta. Westlaken tunnetuin vakiohahmo on humoristisissa romaaneissa esiintyvä Dortmunder. Tämä esiintyi ensimmäisen kerran romaanissa Kuuma kivi (1970). Parhaimmillaan kirjat ovat Dortmunderin ja kumppanien surkeita suunnitelmia eritellessään, sen sijaan loppusekoiluista Westlake ei aina saa riittävästi irti. Dortmunder itse on sympaattinen, vaikkakin ehkä liian älykäs ja komea tyyppi ollakseen todella vakuuttava epäonnistumisista kertovien kirjojen päähenkilönä.
Westlaken uralla kiinnostavampia ovat kuitenkin hänen kovaksikeitetyt kirjansa eli hänen varhaiset teoksensa sekä Stark-nimellä julkaistut Parkerit. Westlaken ensimmäiset kirjat olivat arvovaltaisen Random Housen julkaisemia kovakantisia teoksia eivätkä kioskikirjoja. Parker-kirjat sitä vastoin olivat alun perin kioskipokkareita, ensiksi Pocket Booksin, sitten Fawcettin julkaisemina, kunnes ne päätyivät ensiksi Macmillanin ja sitten Random Housen kaltaisille kustantajille.
Westlaken esikoisteos Olen palkattu murhaaja kertoo Clay-nimellä tunnetusta melko välinpitämättömästä ja kyynisestä mafian palkkatappajasta, joka suhtautuu työhönsä tiukan ammatillisesti. Hän itse joutuu tulilinjalle, kun mafian alimpaan työntekijäkastiin kuuluva Billy-Billy Cantell lavastetaan syylliseksi murhaan. Clay selvittää asiaa kuin paraskin yksityisetsivä ja löytää lopulta murhaajan melko yllättävältä taholta. Yritteliäskään lukija tuskin arvaa murhaajaa — Olen palkattu murhaaja onkin siitä harvinainen toisen maailmansodan jälkeinen kovaksikeitetty dekkari, että lukijaa todella kiinnostaa murhan selvittäminen. Clay muistuttaa välinpitämättömyydessään ja tehokkuudessaan Parkeria, joskaan tämä ei koskaan joudu samanlaisiin ongelmiin kuin Clay kirjan lopussa. Tapio Hiisivaaran suomennos ei ole lyhennelty, mutta huumeiden käyttöön liittyvän sanaston kanssa hänellä on ongelmia.
Nyt on aika kuolla (1961) muistuttaa paljossa Hammettin Lasiavainta: korruptoitunut pikkukaupunki, yksityisetsivä, joka on hyvissä väleissä kaupunkia hallussaan pitävien liikemiesten kanssa, ulkopuolinen uhka, joka pitää eliminoida. Kirja on sympaattinen ja sujuvasti kirjoitettu, mutta jää kuitenkin jälkeen Hammettin vastaavasta teoksesta. Päähenkilö, toimettomuudessa lihonut yksityisetsivä Al Smith on sympaattinen henkilö, mutta ei kovin kiinnostava. Loppukohtauksen taistelu on sekin muistuma Hammettin aikakaudesta, mutta ei oikein sovi 1960-luvun alkuun. [Pulpografian ilmestymisen jälkeen Nyt on aika kuolla eli Killing Time käännettiin uudestaan Sapo-sarjaan ja suosittelen lukemaan sen vaatimattoman kioskipokkarikäännöksen sijasta.]
Hammettin teoksia muistuttaa myös suomentamaton Killy (1963), jossa nuori ammattiliiton virkailija hämmentyy törmätessään alansa korruptioon. Killy on Nyt on aika kuolla -teosta huomattavasti vakavampi, mutta arvata saattaa, että kioskikirjasuomennoksessa sen ammattiliittojaaritukset olisi jätetty pois.
Kohti kuolemaa (1962) on kovaksikeitetty ja melkein tunteeton kostotarina nuoresta miehestä, jonka isä tapetaan. Kirja muistuttaa hyvin paljon samana vuonna ensiesiintymisensä tehnyttä Parkeria ja varsinkin sarjan ensimmäistä kirjaa: kummassakin haetaan kostoa ilman minkäänlaista pyrkimystä pohdiskella sen oikeutusta tai vääryyttä ja kummassakin kostajat päätyvät melkein yhteiskunnan huipulle. Kirjan suomennos on omituinen — joitain kielikuvia on tehty väkisin humoristisiksi, siinä puhutaan Kalle Ankasta ja loppu on muutettu. Alkukielellä kirja päättyy näin: ”Beeworthy grabbed me the minute he saw and stuck me in front of the tape recorder. We stopped for dinner and went back at it and didn’t quit till midnight, I slept in the guest room. The next morning, he drove me into Manhattan to get my suitcase from Johnson. When we got back, Sara was listening to the tape and crying. Arnie told her to cut it out and make us some coffee.” Suomennoksen viimeinen lause kuuluu näin: ”Noudin matkalaukkuni Johnsonilta, ja Beeworthy vei minut linja-autoasemalle, jossa lunastin menolipun Binghamtoniin.”
Parker on todennäköisesti Westlaken pysyvin anti rikoskirjallisuudelle ja varsinkin pokkarikirjallisuudelle. Kirjat ovat tiukkoja, jopa kylmiä, mutta niissä on aina todellinen tuntu siitä, miten yhteiskunta ja sen talous toimii.
Pelkällä sukunimellä esiintyvä ammattirikollinen on tunnettu siitä, että hän ei jää koskaan kiinni. Kirjoja on kutsuttu niin sanotuiksi ”crime procedural” -teoksiksi: niissä kuvataan rikoksen, niin sanotun ison keikan tekemistä samalla yksityiskohtaisuudella kuin poliisiromaaneissa kuvataan rikosten selvittämistä.
Parker esiintyy ensimmäisen kerran romaanissa Pankaa Parker lautoihin (1962), joka on sarjan kovin ja kylmin romaani. Se alkaa kuin tyhjästä, kun vähäiseltä kulkurilta näyttävä Parker saapuu kävellen kaupunkiin ja alkaa kostaa hänet pettäneille rikoskumppaneille. Parkerin vaimo tekee itsemurhan, kun Parker saapuu pelottelemaan häntä. Kirjassa on kovaa, kyynistä väkivaltaa eikä siinä muiden Parker-romaanien tapaan suunnitella isoa keikkaa.
Parker-romaanien keikat eivät juuri koskaan ole pieniä ja ne kohdistuvat usein yhteiskunnan ylärakenteeseen (muihinkin kuin pankkeihin). Kirjoissa onkin sanottu olevan anarkistista viritystä. Varsinkin sarjan ensimmäisessä osassa esitetään hyvin tarkkaan se, miten järjestäytynyt rikollisuus on vain peilikuva yhteiskunnasta ja sen hyväksytystä liiketoiminnasta: mitä korkeammalla ihmiset ovat rikollisjärjestön hierarkiassa, sitä paremmin he ovat pukeutuneita. Yllätyksessä (1967) Parker ja kaverit ryöstävät USA:n ilmavoimien varuskunnasta palkkarahat. 400 000 dollarin perässä on muitakin, ja kirja onkin parhaimmillaan kuvatessaan muuten onnistuneen keikan jälkeisiä selvittelyjä. Sopimuksessa (1967) Parker ryöstää epämääräisine kumppaneineen numismaatikkojen vuotuiset messut — vanhoja rahoja saadaan saaliiksi noin 750 000 dollarin arvosta. Westlake tulee näissä kirjoissa lähelle Lionel Whitea ja tämän synkeitä kirjoja, vaikka on joskus hauskempi — kuten Yllätyksen satiirisissa psykiatrikuvauksissa. Whitesta muistuttaa myös se, miten Parkerin porukoihin eksyy aina joku vinksahtanut tyyppi (esimerkiksi Sopimuksessa pyromaani) aivan kuin Whiten Suuressa kaappauksessa (1955). [Lionel Whitesta on niinikään hakusana Pulpografiassa; postitan sen kun aika tulee. Whiten tunnetuin teos on Clean Break, josta Kubrick teki elokuvan The Killing.]
Westlake herätti Parkerin henkiin 1990-luvun lopulla, muuttuneen lajityypin vaatimuksista pehmeämpänä ja sentimentaalisempana (ja naimisissa!) ja Parker-kirjoja on tulossa lisää. Vuoden 2000 lopulla ilmoitettiin, että monista vanhoista Parker-kirjoista otetaan uudet painokset — onkin omituista, että näin ei ole jo aiemmin tehty. [Nyt joku yliopistokustantaja Yhdysvalloissa on aloittanut uuden sarjan, jossa julkaistaan kaikki Parker-kirjat kronologisessa järjestyksessä uusilla kansilla.]
Parker-kirjoihin liittyvät omana sivupolkunaan Alan Grofieldista kertovat kirjat. Grofield on sympaattinen nuori näyttelijä, joka rahoittaa teatteriaan osallistumalla Parkerin keikkoihin; joissain romaaneissa hän toimii myös yksinään. Erittäin hyvä Grofield-romaani on Sitruunat eivät valehtele (1971). Toinen hupaisa sivujuonne Parker-saagassa on se, että Dortmunder-kirjassa Ihmisryöstön käsikirja (1974) Dortmunder ja kumppanit tapailevat kidnappauksen alkeita olemattomasta Parker-kirjasta, josta siteerataan pitkiä pätkiä.
Ensimmäiset Westlake-suomennokset olivat novelleja. ”Yksin autiolla saarella” on tekijälleen epätavallinen ironinen novelli, mutta ideassa on kutkuttavuutta. Epätyypillinen on myös ”Naisruumiin anatomia”, joka muistuttaa enemmänkin Hitchcockin elokuvia kuin tyypillistä Westlakea: nukkavieru yksineläjänainen huomaa, että joku pudottelee roskauunin kuiluun ihmisruumiin jäseniä. Tarinassa ”Murhaajan syöttinä” rupuinen yksityisetsivä Ed Johnson saa selvitettäväkseen huumeiden salakuljetukseen liittyvän jutun. Novellin alkupuolisko on mainio, mutta lopetus tulee hätäisesti — Westlake ei selvästikään ollut vielä oppinut ammattiaan. [Tai sitten suomennos on lyhennelty.] Melko vaatimaton on myös ”Kuolema kaupan” (1959), jossa eutanasiapalvelu hoitaa hommansa hiukan brutaalilla tavalla. Westlake pyrkii vähän väkinäisen tuntuisesti syvällisyyteen loppuratkaisussa.
”Tällaista oli vapaus” on parempi: se on tyylikäs tarina miehestä, joka pääsee monen vuoden jälkeen vankilasta vain huomatakseen, ettei hän pääse entisiin hommiinsa käsiksi eikä saa edes selville sitä, kehen hänen pitäisi ottaa yhteyttä. Lopulta kaksi amatöörimurtovarasta pelastaa miehen masennukselta. Richard Starkin nimellä julkaistu ”Merkilliset kokemukseni ennen hirsipuuta” on tavanomainen kolmiodraama, joka päättyy murhaan.
Westlakea ja Starkia on filmattu aika tavalla. Kiinnostavin on John Boormanin upea modernistinen Point Blank eli Tappajan jäljet (1967), joka on samalla sekä tiivis ja kovaotteinen rikoselokuva että modernistinen kokeilu aikatasojen rikkomisesta. Lee Marvin on pääosassa ehkä kovempi kuin koskaan, ja monissa yksittäisissä hurjissa kohtauksissa Boorman ylittää kaikki alkuperäistekstin rajoitukset. Ilman Point Blankia rikos- ja toimintaelokuva eivät olisi sitä millaisena me ne nyt tunnemme. [Ja tästähän tuli Mel Gibsonin tähdittämä uusintaversio Payback pari vuotta Pulpografian jälkeen.]
Yhtä onnistunut ei sen sijaan ole Jean-Luc Godardin Made in USA (1966), yksi ohjaajansa varhaistuotannon postmoderneimmista, mutta myös tyhjänpäiväisimmistä elokuvista. Se perustuu Loukkuun (1965), mutta asiasta vallitsi pitkään epäselvyys, koska alkutekstiä ei tunnistettu (eikä sitä kyllä tunnistakaan, ellei tiedä, mitä hakea). Godard ei ollut hankkinut oikeuksia kirjan filmaamiseen, mutta Westlake iski takaisin: hän osti elokuvan Yhdysvaltain esitysoikeudet itselleen eikä elokuvaa ole tänä päivänäkään mahdollista nähdä Yhdysvalloissa valkokankaalla! Godardin elokuvassa on paljon puhdasta sekoilua: Parkerin roolissa on Anna Karina, eräs henkilöistä on kirjailija nimeltä David Goodis ja Jean-Pierre Leaud lukee Horace McCoyn romaania.
Muita Parker-elokuvia ovat Gordon Flemyngin Saalis (1968), joka perustuu teokseen Saalis (1966), John Flynnin Kostaja kiven sisältä (1974), joka perustuu nimellä Maffia suomennettuun teokseen (1963). Terry Bedfordin brittiläinen Kuoleman sirkus (1984) perustuu Panssariautoon (1971). Ranskan uutta aaltoa monesti sivunneen Alain Cavalierin Keskiyön kaappaus (1967) on monia hyviä rikoselokuvia tehneen Claude Sautetin käsikirjoittama.
Westlaken humoristista romaaneista on filmattu mm. Kuuma kivi (1972), jonka ohjasi Peter Yates ja jossa Dortmunderia esittää Robert Redford, ja Pankkikeikka (1974) teoksen Ottakaa pankki kiinni! pohjalta. Maineettoman elokuvan ohjasi Gower Champion. Koomikko Dom DeLuise ohjasi 1979 elokuvan Kuumaa kamaa. William Castlen Ruumis karkuteillä (1967) kuvitti tuoreeltaan teoksen Ruumis kuin ruumis, hauta kuin hauta (1966).
Westlake itse on toiminut käsikir-joittajana vain muutaman kerran, tuloksena mm. hieno Jim Thompson -elokuva, Stephen Frearsin Huijarit (1990) ja Joseph Rubenin ristiriitaisesti vastaanotettu Isäpuoli (1987). Westlake on käsikirjoittanut myös Aram Avakianin Rosvot ja jeparit (1973) ja Gene Quintanon elokuvan Miksi juuri minä? (1990).
Monet Parker-romaaneista julkaistiin suomeksi 80-luvulla jo Westlaken omalla nimellä. Seuraavassa bibliografiassa ne kuitenkin on luokiteltu Richard Starkin mukaan, koska sillä nimellä ne ovat alun perin ilmestyneet.
Rikosromaanit nimellä Donald Westlake:
Kohti kuolemaa. Manhattan 69. Suom. J. V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1969. Alun perin 361. Random House 1962.
Nyt on aika kuolla. Manhattan 76. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1970. Alun perin Killing Time. Random House 1961.
Olen palkattu murhaaja. Ässä 1. Suom. Tapio Hiisivaara. Valpas-Mainos: Alavus 1966. Alun perin The Mercenaries. Random House 1960.
Rikosromaani nimellä Richard Stark:
Päähenkilö kaikissa Parker, lukuun ottamatta teosta Sitruunat eivät valehtele.
Kaappaus. Parker 3. Suom. Heikki Haveri. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1985. Alun perin The Score. Pocket Books 1964.
Kadonnut murhaaja. Suom. Pertti Koskela. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1987. Alun perin Deadly Edge. Random House 1971.
Kostaja. Parker 1. Suom. Heikki Haveri. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1984. Alun perin The Mourner. Pocket Books 1963.
Loukku. Parker 4. Suom. Jukka Soramies. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1985. Alun perin The Jugger. Pocket Books 1965.
Maffia. Parker 2. Suom. J. V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1974. Alun perin The Outfit. Pocket Books 1963.
Minä olen Parker. Parker 1. Suom. J. V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1974. Alun perin The Man with the Getaway Face. Pocket Books 1963.
Pankaa Parker lautoihin. Rautaiset kirjat 11. Suom. Jyrki Lindström. Otava: Helsinki 1973. Alun perin The Hunter. Pocket Books 1962. Julkaistu myös nimellä Point Blank. Coronet 1967.
Panssariauto. Parker 10. Suom. Heikki Rüster. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1986. Alun perin Slayground. Random House 1971.
Parker ottaa riskin. Rautaiset kirjat 15. Suom. Ilkka Terho. Otava: Helsinki 1974. 2. laitos Yllätys. Parker 9. Suom. Jukka Soramies. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1986. Alun perin The Green Eagle Score. Fawcett 1967.
Ryöstö. Parker 5. Suom. Tarmo Haarala. Viihdeviikarit: Loviisa 1985. Alun perin The Handle. Pocket Books 1966.
Saalis. Parker 2. Suom. Jukka Heiskanen. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1985. Alun perin The Seventh. Pocket Books 1966.
Sitruunat eivät valehtele. Suom. Pertti Koskela. Book Studio: Hyvinkää 1990. Alun perin The Lemons Never Lie. World 1971.
Sopimus. Parker 8. Suom. E. Vihtkari. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1985. Alun perin The Rare Coin Score. Fawcett 1967.
Taidekaappaus. Parker 11. Suom. Jukka Soramies. Viihdeviikarit. Hyvinkää 1986. Alun perin Plunder Squad. Random House 1972.
Takaa-ajettu. Parker 7. Suom. Heikki Rüster. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1985. Alun perin The Sour Lemon Score. Fawcett 1969.
Täyskäsi. Parker 6. Suom. Tarmo Haarala. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1985. Alun perin The Black Ice Score. Fawcett 1968.
Rikosnovellit nimellä Donald Westlake:
Kuolema kaupan, Jännityslukemisto — Seikkailukertomuksia 40/1961. Alun perin Death for Sale, Mystery Digest, huhtikuu 1959.
Murhaajan syöttinä, Jännityslukemisto — Seikkailukertomuksia 8—9/1962.
Murhan ääni, teoksessa Kuolema voi olla suloinen. Suom. Mirja Häggman. Mäntän kirjapaino: Mänttä 1973.
Naisruumiin anatomia, Alfred Hitchcock yllättää 10/1960
Olen tappanut parhaan ystäväni teoksessa Hirttäjän tusina. Kurki 27. Suom. Vankka Vankkoja ja Väinö J. Tervaskari. Tammi: Helsinki 1964.
Tällaista oli vapaus, Seikkailujen Maailma 10—11/1962 (kaksoisnumero).
Yksin autiolla saarella, Alfred Hitchcock yllättää 1/1959.
Rikosnovelli nimellä Richard Stark:
Merkilliset kokemukseni ennen hirsipuuta teoksessa Hirttäjän tusina. Kurki 27. Suom. Vankka Vankkoja ja Väinö J. Tervaskari. Tammi: Helsinki 1964.
Donald E. Westlake (s. 1933) on yksi arvostetuimpia ja tasalaatuisimpia amerikkalaisia rikoskirjailijoita. Westlaken ura alkoi pokkarikirjallisuuden viimeisinä kultaisina vuosina 1950- ja 1960-lukujen vaihteessa ja jatkuu edelleen vahvana.
Westlake julkaisi ensimmäisen novellinsa 1958 ja ensimmäisen romaaninsa Olen palkattu murhaaja vuonna 1960. Westlakelle leimaa-antava piirre on aina ollut se, että hän ei kirjoita kaavan mukaan, vaan on pyrkinyt tekemään keskenään varsin erilaisia kirjoja. Westlake on käyttänyt useita salanimiä, joista tunnetuin on Richard Stark, millä nimellä hän on kirjoittanut väkivaltaisia Parker-romaaneja. Nimellä Tucker Coe hän kirjoitti vuosina 1967—1972 viisi kirjaa entisestä poliisista Mitch Tobinista, joka masennusta ehkäistäkseen tekee yksityisetsivän hommia ilman lupaa. Salanimiä Curt Clark ja Timothy J. Culver Westlake on käyttänyt vain kerran.
Suomessa Westlake tunnetaan parhaiten humoristisista rikosromaaneistaan, kuten esimerkiksi Ottakaa pankki kiinni! (1972). Ne ovat parhaimmillaan hauskoja ja letkeitä kirjoja, joissa on satiirin poikasta. Westlaken tunnetuin vakiohahmo on humoristisissa romaaneissa esiintyvä Dortmunder. Tämä esiintyi ensimmäisen kerran romaanissa Kuuma kivi (1970). Parhaimmillaan kirjat ovat Dortmunderin ja kumppanien surkeita suunnitelmia eritellessään, sen sijaan loppusekoiluista Westlake ei aina saa riittävästi irti. Dortmunder itse on sympaattinen, vaikkakin ehkä liian älykäs ja komea tyyppi ollakseen todella vakuuttava epäonnistumisista kertovien kirjojen päähenkilönä.
Westlaken uralla kiinnostavampia ovat kuitenkin hänen kovaksikeitetyt kirjansa eli hänen varhaiset teoksensa sekä Stark-nimellä julkaistut Parkerit. Westlaken ensimmäiset kirjat olivat arvovaltaisen Random Housen julkaisemia kovakantisia teoksia eivätkä kioskikirjoja. Parker-kirjat sitä vastoin olivat alun perin kioskipokkareita, ensiksi Pocket Booksin, sitten Fawcettin julkaisemina, kunnes ne päätyivät ensiksi Macmillanin ja sitten Random Housen kaltaisille kustantajille.
Westlaken esikoisteos Olen palkattu murhaaja kertoo Clay-nimellä tunnetusta melko välinpitämättömästä ja kyynisestä mafian palkkatappajasta, joka suhtautuu työhönsä tiukan ammatillisesti. Hän itse joutuu tulilinjalle, kun mafian alimpaan työntekijäkastiin kuuluva Billy-Billy Cantell lavastetaan syylliseksi murhaan. Clay selvittää asiaa kuin paraskin yksityisetsivä ja löytää lopulta murhaajan melko yllättävältä taholta. Yritteliäskään lukija tuskin arvaa murhaajaa — Olen palkattu murhaaja onkin siitä harvinainen toisen maailmansodan jälkeinen kovaksikeitetty dekkari, että lukijaa todella kiinnostaa murhan selvittäminen. Clay muistuttaa välinpitämättömyydessään ja tehokkuudessaan Parkeria, joskaan tämä ei koskaan joudu samanlaisiin ongelmiin kuin Clay kirjan lopussa. Tapio Hiisivaaran suomennos ei ole lyhennelty, mutta huumeiden käyttöön liittyvän sanaston kanssa hänellä on ongelmia.
Nyt on aika kuolla (1961) muistuttaa paljossa Hammettin Lasiavainta: korruptoitunut pikkukaupunki, yksityisetsivä, joka on hyvissä väleissä kaupunkia hallussaan pitävien liikemiesten kanssa, ulkopuolinen uhka, joka pitää eliminoida. Kirja on sympaattinen ja sujuvasti kirjoitettu, mutta jää kuitenkin jälkeen Hammettin vastaavasta teoksesta. Päähenkilö, toimettomuudessa lihonut yksityisetsivä Al Smith on sympaattinen henkilö, mutta ei kovin kiinnostava. Loppukohtauksen taistelu on sekin muistuma Hammettin aikakaudesta, mutta ei oikein sovi 1960-luvun alkuun. [Pulpografian ilmestymisen jälkeen Nyt on aika kuolla eli Killing Time käännettiin uudestaan Sapo-sarjaan ja suosittelen lukemaan sen vaatimattoman kioskipokkarikäännöksen sijasta.]
Hammettin teoksia muistuttaa myös suomentamaton Killy (1963), jossa nuori ammattiliiton virkailija hämmentyy törmätessään alansa korruptioon. Killy on Nyt on aika kuolla -teosta huomattavasti vakavampi, mutta arvata saattaa, että kioskikirjasuomennoksessa sen ammattiliittojaaritukset olisi jätetty pois.
Kohti kuolemaa (1962) on kovaksikeitetty ja melkein tunteeton kostotarina nuoresta miehestä, jonka isä tapetaan. Kirja muistuttaa hyvin paljon samana vuonna ensiesiintymisensä tehnyttä Parkeria ja varsinkin sarjan ensimmäistä kirjaa: kummassakin haetaan kostoa ilman minkäänlaista pyrkimystä pohdiskella sen oikeutusta tai vääryyttä ja kummassakin kostajat päätyvät melkein yhteiskunnan huipulle. Kirjan suomennos on omituinen — joitain kielikuvia on tehty väkisin humoristisiksi, siinä puhutaan Kalle Ankasta ja loppu on muutettu. Alkukielellä kirja päättyy näin: ”Beeworthy grabbed me the minute he saw and stuck me in front of the tape recorder. We stopped for dinner and went back at it and didn’t quit till midnight, I slept in the guest room. The next morning, he drove me into Manhattan to get my suitcase from Johnson. When we got back, Sara was listening to the tape and crying. Arnie told her to cut it out and make us some coffee.” Suomennoksen viimeinen lause kuuluu näin: ”Noudin matkalaukkuni Johnsonilta, ja Beeworthy vei minut linja-autoasemalle, jossa lunastin menolipun Binghamtoniin.”
Parker on todennäköisesti Westlaken pysyvin anti rikoskirjallisuudelle ja varsinkin pokkarikirjallisuudelle. Kirjat ovat tiukkoja, jopa kylmiä, mutta niissä on aina todellinen tuntu siitä, miten yhteiskunta ja sen talous toimii.
Pelkällä sukunimellä esiintyvä ammattirikollinen on tunnettu siitä, että hän ei jää koskaan kiinni. Kirjoja on kutsuttu niin sanotuiksi ”crime procedural” -teoksiksi: niissä kuvataan rikoksen, niin sanotun ison keikan tekemistä samalla yksityiskohtaisuudella kuin poliisiromaaneissa kuvataan rikosten selvittämistä.
Parker esiintyy ensimmäisen kerran romaanissa Pankaa Parker lautoihin (1962), joka on sarjan kovin ja kylmin romaani. Se alkaa kuin tyhjästä, kun vähäiseltä kulkurilta näyttävä Parker saapuu kävellen kaupunkiin ja alkaa kostaa hänet pettäneille rikoskumppaneille. Parkerin vaimo tekee itsemurhan, kun Parker saapuu pelottelemaan häntä. Kirjassa on kovaa, kyynistä väkivaltaa eikä siinä muiden Parker-romaanien tapaan suunnitella isoa keikkaa.
Parker-romaanien keikat eivät juuri koskaan ole pieniä ja ne kohdistuvat usein yhteiskunnan ylärakenteeseen (muihinkin kuin pankkeihin). Kirjoissa onkin sanottu olevan anarkistista viritystä. Varsinkin sarjan ensimmäisessä osassa esitetään hyvin tarkkaan se, miten järjestäytynyt rikollisuus on vain peilikuva yhteiskunnasta ja sen hyväksytystä liiketoiminnasta: mitä korkeammalla ihmiset ovat rikollisjärjestön hierarkiassa, sitä paremmin he ovat pukeutuneita. Yllätyksessä (1967) Parker ja kaverit ryöstävät USA:n ilmavoimien varuskunnasta palkkarahat. 400 000 dollarin perässä on muitakin, ja kirja onkin parhaimmillaan kuvatessaan muuten onnistuneen keikan jälkeisiä selvittelyjä. Sopimuksessa (1967) Parker ryöstää epämääräisine kumppaneineen numismaatikkojen vuotuiset messut — vanhoja rahoja saadaan saaliiksi noin 750 000 dollarin arvosta. Westlake tulee näissä kirjoissa lähelle Lionel Whitea ja tämän synkeitä kirjoja, vaikka on joskus hauskempi — kuten Yllätyksen satiirisissa psykiatrikuvauksissa. Whitesta muistuttaa myös se, miten Parkerin porukoihin eksyy aina joku vinksahtanut tyyppi (esimerkiksi Sopimuksessa pyromaani) aivan kuin Whiten Suuressa kaappauksessa (1955). [Lionel Whitesta on niinikään hakusana Pulpografiassa; postitan sen kun aika tulee. Whiten tunnetuin teos on Clean Break, josta Kubrick teki elokuvan The Killing.]
Westlake herätti Parkerin henkiin 1990-luvun lopulla, muuttuneen lajityypin vaatimuksista pehmeämpänä ja sentimentaalisempana (ja naimisissa!) ja Parker-kirjoja on tulossa lisää. Vuoden 2000 lopulla ilmoitettiin, että monista vanhoista Parker-kirjoista otetaan uudet painokset — onkin omituista, että näin ei ole jo aiemmin tehty. [Nyt joku yliopistokustantaja Yhdysvalloissa on aloittanut uuden sarjan, jossa julkaistaan kaikki Parker-kirjat kronologisessa järjestyksessä uusilla kansilla.]
Parker-kirjoihin liittyvät omana sivupolkunaan Alan Grofieldista kertovat kirjat. Grofield on sympaattinen nuori näyttelijä, joka rahoittaa teatteriaan osallistumalla Parkerin keikkoihin; joissain romaaneissa hän toimii myös yksinään. Erittäin hyvä Grofield-romaani on Sitruunat eivät valehtele (1971). Toinen hupaisa sivujuonne Parker-saagassa on se, että Dortmunder-kirjassa Ihmisryöstön käsikirja (1974) Dortmunder ja kumppanit tapailevat kidnappauksen alkeita olemattomasta Parker-kirjasta, josta siteerataan pitkiä pätkiä.
Ensimmäiset Westlake-suomennokset olivat novelleja. ”Yksin autiolla saarella” on tekijälleen epätavallinen ironinen novelli, mutta ideassa on kutkuttavuutta. Epätyypillinen on myös ”Naisruumiin anatomia”, joka muistuttaa enemmänkin Hitchcockin elokuvia kuin tyypillistä Westlakea: nukkavieru yksineläjänainen huomaa, että joku pudottelee roskauunin kuiluun ihmisruumiin jäseniä. Tarinassa ”Murhaajan syöttinä” rupuinen yksityisetsivä Ed Johnson saa selvitettäväkseen huumeiden salakuljetukseen liittyvän jutun. Novellin alkupuolisko on mainio, mutta lopetus tulee hätäisesti — Westlake ei selvästikään ollut vielä oppinut ammattiaan. [Tai sitten suomennos on lyhennelty.] Melko vaatimaton on myös ”Kuolema kaupan” (1959), jossa eutanasiapalvelu hoitaa hommansa hiukan brutaalilla tavalla. Westlake pyrkii vähän väkinäisen tuntuisesti syvällisyyteen loppuratkaisussa.
”Tällaista oli vapaus” on parempi: se on tyylikäs tarina miehestä, joka pääsee monen vuoden jälkeen vankilasta vain huomatakseen, ettei hän pääse entisiin hommiinsa käsiksi eikä saa edes selville sitä, kehen hänen pitäisi ottaa yhteyttä. Lopulta kaksi amatöörimurtovarasta pelastaa miehen masennukselta. Richard Starkin nimellä julkaistu ”Merkilliset kokemukseni ennen hirsipuuta” on tavanomainen kolmiodraama, joka päättyy murhaan.
Westlakea ja Starkia on filmattu aika tavalla. Kiinnostavin on John Boormanin upea modernistinen Point Blank eli Tappajan jäljet (1967), joka on samalla sekä tiivis ja kovaotteinen rikoselokuva että modernistinen kokeilu aikatasojen rikkomisesta. Lee Marvin on pääosassa ehkä kovempi kuin koskaan, ja monissa yksittäisissä hurjissa kohtauksissa Boorman ylittää kaikki alkuperäistekstin rajoitukset. Ilman Point Blankia rikos- ja toimintaelokuva eivät olisi sitä millaisena me ne nyt tunnemme. [Ja tästähän tuli Mel Gibsonin tähdittämä uusintaversio Payback pari vuotta Pulpografian jälkeen.]
Yhtä onnistunut ei sen sijaan ole Jean-Luc Godardin Made in USA (1966), yksi ohjaajansa varhaistuotannon postmoderneimmista, mutta myös tyhjänpäiväisimmistä elokuvista. Se perustuu Loukkuun (1965), mutta asiasta vallitsi pitkään epäselvyys, koska alkutekstiä ei tunnistettu (eikä sitä kyllä tunnistakaan, ellei tiedä, mitä hakea). Godard ei ollut hankkinut oikeuksia kirjan filmaamiseen, mutta Westlake iski takaisin: hän osti elokuvan Yhdysvaltain esitysoikeudet itselleen eikä elokuvaa ole tänä päivänäkään mahdollista nähdä Yhdysvalloissa valkokankaalla! Godardin elokuvassa on paljon puhdasta sekoilua: Parkerin roolissa on Anna Karina, eräs henkilöistä on kirjailija nimeltä David Goodis ja Jean-Pierre Leaud lukee Horace McCoyn romaania.
Muita Parker-elokuvia ovat Gordon Flemyngin Saalis (1968), joka perustuu teokseen Saalis (1966), John Flynnin Kostaja kiven sisältä (1974), joka perustuu nimellä Maffia suomennettuun teokseen (1963). Terry Bedfordin brittiläinen Kuoleman sirkus (1984) perustuu Panssariautoon (1971). Ranskan uutta aaltoa monesti sivunneen Alain Cavalierin Keskiyön kaappaus (1967) on monia hyviä rikoselokuvia tehneen Claude Sautetin käsikirjoittama.
Westlaken humoristista romaaneista on filmattu mm. Kuuma kivi (1972), jonka ohjasi Peter Yates ja jossa Dortmunderia esittää Robert Redford, ja Pankkikeikka (1974) teoksen Ottakaa pankki kiinni! pohjalta. Maineettoman elokuvan ohjasi Gower Champion. Koomikko Dom DeLuise ohjasi 1979 elokuvan Kuumaa kamaa. William Castlen Ruumis karkuteillä (1967) kuvitti tuoreeltaan teoksen Ruumis kuin ruumis, hauta kuin hauta (1966).
Westlake itse on toiminut käsikir-joittajana vain muutaman kerran, tuloksena mm. hieno Jim Thompson -elokuva, Stephen Frearsin Huijarit (1990) ja Joseph Rubenin ristiriitaisesti vastaanotettu Isäpuoli (1987). Westlake on käsikirjoittanut myös Aram Avakianin Rosvot ja jeparit (1973) ja Gene Quintanon elokuvan Miksi juuri minä? (1990).
Monet Parker-romaaneista julkaistiin suomeksi 80-luvulla jo Westlaken omalla nimellä. Seuraavassa bibliografiassa ne kuitenkin on luokiteltu Richard Starkin mukaan, koska sillä nimellä ne ovat alun perin ilmestyneet.
Rikosromaanit nimellä Donald Westlake:
Kohti kuolemaa. Manhattan 69. Suom. J. V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1969. Alun perin 361. Random House 1962.
Nyt on aika kuolla. Manhattan 76. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1970. Alun perin Killing Time. Random House 1961.
Olen palkattu murhaaja. Ässä 1. Suom. Tapio Hiisivaara. Valpas-Mainos: Alavus 1966. Alun perin The Mercenaries. Random House 1960.
Rikosromaani nimellä Richard Stark:
Päähenkilö kaikissa Parker, lukuun ottamatta teosta Sitruunat eivät valehtele.
Kaappaus. Parker 3. Suom. Heikki Haveri. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1985. Alun perin The Score. Pocket Books 1964.
Kadonnut murhaaja. Suom. Pertti Koskela. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1987. Alun perin Deadly Edge. Random House 1971.
Kostaja. Parker 1. Suom. Heikki Haveri. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1984. Alun perin The Mourner. Pocket Books 1963.
Loukku. Parker 4. Suom. Jukka Soramies. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1985. Alun perin The Jugger. Pocket Books 1965.
Maffia. Parker 2. Suom. J. V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1974. Alun perin The Outfit. Pocket Books 1963.
Minä olen Parker. Parker 1. Suom. J. V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1974. Alun perin The Man with the Getaway Face. Pocket Books 1963.
Pankaa Parker lautoihin. Rautaiset kirjat 11. Suom. Jyrki Lindström. Otava: Helsinki 1973. Alun perin The Hunter. Pocket Books 1962. Julkaistu myös nimellä Point Blank. Coronet 1967.
Panssariauto. Parker 10. Suom. Heikki Rüster. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1986. Alun perin Slayground. Random House 1971.
Parker ottaa riskin. Rautaiset kirjat 15. Suom. Ilkka Terho. Otava: Helsinki 1974. 2. laitos Yllätys. Parker 9. Suom. Jukka Soramies. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1986. Alun perin The Green Eagle Score. Fawcett 1967.
Ryöstö. Parker 5. Suom. Tarmo Haarala. Viihdeviikarit: Loviisa 1985. Alun perin The Handle. Pocket Books 1966.
Saalis. Parker 2. Suom. Jukka Heiskanen. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1985. Alun perin The Seventh. Pocket Books 1966.
Sitruunat eivät valehtele. Suom. Pertti Koskela. Book Studio: Hyvinkää 1990. Alun perin The Lemons Never Lie. World 1971.
Sopimus. Parker 8. Suom. E. Vihtkari. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1985. Alun perin The Rare Coin Score. Fawcett 1967.
Taidekaappaus. Parker 11. Suom. Jukka Soramies. Viihdeviikarit. Hyvinkää 1986. Alun perin Plunder Squad. Random House 1972.
Takaa-ajettu. Parker 7. Suom. Heikki Rüster. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1985. Alun perin The Sour Lemon Score. Fawcett 1969.
Täyskäsi. Parker 6. Suom. Tarmo Haarala. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1985. Alun perin The Black Ice Score. Fawcett 1968.
Rikosnovellit nimellä Donald Westlake:
Kuolema kaupan, Jännityslukemisto — Seikkailukertomuksia 40/1961. Alun perin Death for Sale, Mystery Digest, huhtikuu 1959.
Murhaajan syöttinä, Jännityslukemisto — Seikkailukertomuksia 8—9/1962.
Murhan ääni, teoksessa Kuolema voi olla suloinen. Suom. Mirja Häggman. Mäntän kirjapaino: Mänttä 1973.
Naisruumiin anatomia, Alfred Hitchcock yllättää 10/1960
Olen tappanut parhaan ystäväni teoksessa Hirttäjän tusina. Kurki 27. Suom. Vankka Vankkoja ja Väinö J. Tervaskari. Tammi: Helsinki 1964.
Tällaista oli vapaus, Seikkailujen Maailma 10—11/1962 (kaksoisnumero).
Yksin autiolla saarella, Alfred Hitchcock yllättää 1/1959.
Rikosnovelli nimellä Richard Stark:
Merkilliset kokemukseni ennen hirsipuuta teoksessa Hirttäjän tusina. Kurki 27. Suom. Vankka Vankkoja ja Väinö J. Tervaskari. Tammi: Helsinki 1964.
keskiviikkona, joulukuuta 03, 2008
H. A. DeRosso
Olen sittemmin kirjoittanut DeRossosta pidemmän pätkän Pulpetti-blogiin, täällä. Lisäksi olen kirjoittanut hänestä laajemmin noir-länkkäreitä käsittelessä artikkelissa, joka ilmestyi vuosi pari sitten Pulp-lehdessä, mutta sen sisältämät tiedot ja näkemykset ovat jo tuossa Pulpetin kirjoituksessa.
H. A. DeRosso (1917—1967?) oli lännenkirjailija, mutta kirjoitti myös rikostarinoita mm. Homicide-lehteen 1950-luvulla. Hänen novellinsa ”The Old Pro” on Bill Pronzinin ja Jack Adrianin toimittamassa kirjassa Hard-Boiled (1995).
DeRosson lännenkirjoja luonnehtii se, että ne ovat synkempiä kuin lajityypin kirjat yleensä. Niissä näkyy 1940- ja 50-lukujen noir-vaikutteisuus. DeRosson parhaana romaanina pidetään esikoista, vuonna 1953 ilmestynyttä teosta .44. Vuosina 1942—59 DeRosso kirjoitti lännentarinoita eri pulp-lehtiin.
DeRossolta on suomennettu kolme rikosnovellia. ”Aseiden aika” on hidasliikkeinen, mutta kohtalaisen tehokas kolmiodraama, jonka loppuselvittely tapahtuu metsästysretkellä. ”Ilmiantaja” on selittelevä ja pitkäveteinen tarina eteläamerikkalaisista vallankumouksellisista, jotka epäilevät keskuudessaan olevan poliisin vasikan.
Lisäksi DeRossolta on suomennettu muutama lännenmaisemaan sijoittuva novelli, jotka ovat oikeastaan kaikki rikosaiheisia. Näissä DeRosso pääsee vaikuttavampaan synkeyteen kuin nykyaikaan sijoittuvissa rikostarinoissaan. ”Kolmikossa” kultaa kaivavat kolme miestä ja yksi nainen selvittävät välejään. Novellissa on hyvin lohduton tunnelma. Samanlainen neuroottinen tunnelma vallitsee myös ”Sinisten vuorten erakossa”, jossa yksinään elelevä maailmaan pettynyt mies joutuu tekemisiin kahden toisiaan jahtaavan rikollisjoukon kanssa. Loppu on turhan onnellinen, mutta julmassa taistelussa erakon ja rikollisten kanssa on hyvä ote. ”Nainen, jonka vuoksi murhattiin” on hyvin suorasukainen rikostarina, jossa paha ja miehiä viettelevä nainen saa aikaan monen miehen kuoleman. Kaiken takana on 100 000 dollaria. Aloitus on tehokas: minäkertoja havahtuu auringonpaisteeseen ja huomaa olevansa sidottuna keskellä aavikkoa.
Rikosnovellit:
Aseiden aika teoksessa Arkun kulma. Suom. Ritva Heinonen, Pirkko Hynninen ja Mirja Häggman. Mäntän Kirjapaino: Mänttä 1972.
Ilmiantaja, Alfred Hitchcock yllättää 4/1960.
Riddle — kaksoisagentti teoksessa Kuolema voi olla suloinen. Suom. Mirja Häggman. Mäntän kirjapaino: Mänttä 1973.
Lännennovellit:
Kolmikko, Seikkailujen Maailma 1/1959.
Nainen, jonka vuoksi murhattiin, Jännityslukemisto — Seikkailukertomuksia 1/1960.
Sinisten vuorten erakko, Seikkailujen Maailma 7/1956.
H. A. DeRosso (1917—1967?) oli lännenkirjailija, mutta kirjoitti myös rikostarinoita mm. Homicide-lehteen 1950-luvulla. Hänen novellinsa ”The Old Pro” on Bill Pronzinin ja Jack Adrianin toimittamassa kirjassa Hard-Boiled (1995).
DeRosson lännenkirjoja luonnehtii se, että ne ovat synkempiä kuin lajityypin kirjat yleensä. Niissä näkyy 1940- ja 50-lukujen noir-vaikutteisuus. DeRosson parhaana romaanina pidetään esikoista, vuonna 1953 ilmestynyttä teosta .44. Vuosina 1942—59 DeRosso kirjoitti lännentarinoita eri pulp-lehtiin.
DeRossolta on suomennettu kolme rikosnovellia. ”Aseiden aika” on hidasliikkeinen, mutta kohtalaisen tehokas kolmiodraama, jonka loppuselvittely tapahtuu metsästysretkellä. ”Ilmiantaja” on selittelevä ja pitkäveteinen tarina eteläamerikkalaisista vallankumouksellisista, jotka epäilevät keskuudessaan olevan poliisin vasikan.
Lisäksi DeRossolta on suomennettu muutama lännenmaisemaan sijoittuva novelli, jotka ovat oikeastaan kaikki rikosaiheisia. Näissä DeRosso pääsee vaikuttavampaan synkeyteen kuin nykyaikaan sijoittuvissa rikostarinoissaan. ”Kolmikossa” kultaa kaivavat kolme miestä ja yksi nainen selvittävät välejään. Novellissa on hyvin lohduton tunnelma. Samanlainen neuroottinen tunnelma vallitsee myös ”Sinisten vuorten erakossa”, jossa yksinään elelevä maailmaan pettynyt mies joutuu tekemisiin kahden toisiaan jahtaavan rikollisjoukon kanssa. Loppu on turhan onnellinen, mutta julmassa taistelussa erakon ja rikollisten kanssa on hyvä ote. ”Nainen, jonka vuoksi murhattiin” on hyvin suorasukainen rikostarina, jossa paha ja miehiä viettelevä nainen saa aikaan monen miehen kuoleman. Kaiken takana on 100 000 dollaria. Aloitus on tehokas: minäkertoja havahtuu auringonpaisteeseen ja huomaa olevansa sidottuna keskellä aavikkoa.
Rikosnovellit:
Aseiden aika teoksessa Arkun kulma. Suom. Ritva Heinonen, Pirkko Hynninen ja Mirja Häggman. Mäntän Kirjapaino: Mänttä 1972.
Ilmiantaja, Alfred Hitchcock yllättää 4/1960.
Riddle — kaksoisagentti teoksessa Kuolema voi olla suloinen. Suom. Mirja Häggman. Mäntän kirjapaino: Mänttä 1973.
Lännennovellit:
Kolmikko, Seikkailujen Maailma 1/1959.
Nainen, jonka vuoksi murhattiin, Jännityslukemisto — Seikkailukertomuksia 1/1960.
Sinisten vuorten erakko, Seikkailujen Maailma 7/1956.
Richard Dermody
Richard Dermody kirjoitti 1940-luvulla Black Maskiin ja Dime Detectiveen. Häntä on Suomessa kohdeltu kaltoin: hänen nimensä on suomennoksissa muutettu Dermonyksi.
Kahdessa suomennetussa Tohtori-novellissa seikkailevat tohtoriksi itseään nimittävä Pierce ja tämän apuri Pony Boy Allan. Novelleja yhdistää se, että ne on kerrottu preesensissä, mikä antaa niille modernin ilmeen ja saa ne muistuttamaan puhuttua esitystä. ”Tohtorin kaappaus” on huijaustarina, joka tapahtuu melkein kokonaisuudessaan junassa. ”Tohtorin epäonnistuneessa kaappauksessa” on hauskempi juoni ja sen loppuratkaisu on mukavalla tavalla moniselitteinen. Dermody antaa henkilöilleen outoja nimiä hiukan Groucho Marxin ja W. C. Fieldsin henkilöhahmojen tyyliin: J. Harless Moosher, Daisy Boomershine, Prudence Putz, Jefferson Jurkburg. Novellien huumori on selvästi sukua Mark Twainin kaltaisille kirjailijoille.
Novellit:
Tohtorin epäonnistunut kaappaus, Seikkailujen Maailma 1/1955.
Tohtorin kaappaus, Seikkailujen Maailma 11/1951.
Kahdessa suomennetussa Tohtori-novellissa seikkailevat tohtoriksi itseään nimittävä Pierce ja tämän apuri Pony Boy Allan. Novelleja yhdistää se, että ne on kerrottu preesensissä, mikä antaa niille modernin ilmeen ja saa ne muistuttamaan puhuttua esitystä. ”Tohtorin kaappaus” on huijaustarina, joka tapahtuu melkein kokonaisuudessaan junassa. ”Tohtorin epäonnistuneessa kaappauksessa” on hauskempi juoni ja sen loppuratkaisu on mukavalla tavalla moniselitteinen. Dermody antaa henkilöilleen outoja nimiä hiukan Groucho Marxin ja W. C. Fieldsin henkilöhahmojen tyyliin: J. Harless Moosher, Daisy Boomershine, Prudence Putz, Jefferson Jurkburg. Novellien huumori on selvästi sukua Mark Twainin kaltaisille kirjailijoille.
Novellit:
Tohtorin epäonnistunut kaappaus, Seikkailujen Maailma 1/1955.
Tohtorin kaappaus, Seikkailujen Maailma 11/1951.
sunnuntai, marraskuuta 02, 2008
Robert C. Dennis
Ostin monta vuotta Pulpografian ilmestymisen jälkeen toisen Dennisin 70-luvun romaaneista, Conversation with a Corpse, mutta en ole lukenut sitä. Vieressä toinen romaaneista - kannesta ja nettidivarin kuvauksista päätellen kirjat ovat jossain määrin kauhu- tai fantasiahenkisiä ja niissä esiintyy ennaltanäkemistä tai vastaavia elementtejä.Robert C. Dennis julkaisi 1970-luvulla kaksi romaania, mutta kirjoitti rikosnovelleja jo aiemmin. Dennis julkaisi novelleja mm. Black Maskissa (Carmody-niminen vakiohahmo oli Dennisin debyytti alalla 1940—1950-lukujen vaihteessa) ja Crime and Justice Detective Story Magazinessa. Dennisillä on hieman kyseenalainen kunnia olla kirjailija, jonka tarina on viimeinen Black Maskissa julkaistu alkuperäisnovelli — tämä tapahtui vuonna 1951.
Dennis toimi myös skenaristina kirjoittaen 1950-luvulla muutaman B-elokuvan. Hän kirjoitti kaksi Harold Danielsin (joka ilmeisesti on eri henkilö kuin saman ajan pokkarikirjailija Harold R. Daniels) ohjaamaa elokuvaa, My World Dies Screaming (1958, tunnetaan myös nimellä Terror in the Haunted House) ja A Date with Death (1959). Vuonna 1970 Dennis kirjoitti tv-elokuvan Double Jeopardy, jonka pääosassa Burt Reynolds esitti Dan August -nimistä poliisia ja joka toimi pilottina samannimiselle tv-sarjalle, jota tehtiin 1970—1971. Yhdessä Robert Blochin kanssa Dennis kirjoitti Jules Verne -filmatisoinnin Kapteeni Nemon uudet seikkailut (1978) — Bloch ja Dennis ovat ilmeisesti olleet ystäviä ja Bloch on tarjonnut ystävälleen töitä. Elokuvaa vain valitettavasti pidetään huonona. Lisäksi Dennis kirjoitti 70-luvulla monia television rikossarjoja, mm. Charlien enkeleitä.
Dennisiltä on suomennettu lyhyt novelli ”Syyllisyyden varjo”, jossa toimittaja muistelee kohtaamisiaan kohtalokkaan laulajattaren kanssa. Kuka murhasi naisen rikkaan miehen? Tunnelma on lohduton ja hyvin film noir -henkinen eikä rikosta ikinä ratkaista.
Novelli:
Syyllisyyden varjo, Seikkailujen Maailma 9/1954.
Richard Deming
Tässäkin minua harmittaa ylettömän moralistinen asenne Demingin Manny Moon -yksityisetsiväkirjoihin. Miksi kirjoissa pitäisi olla "vakuuttava kuva yhteiskunnallisista suhteista", niin kuin kirjoitan? Totta kyllä, en ole lukenut noita uudestaan, mutta veikkaisin, että todellinen syy nihkeyteeni on se, että suomennokset olivat huonoja. Olen sittemmin kehunut kaikissa mahdollisissa paikoissa Täydellinen nainen - täydellinen rikos -kirjaa ja jopa puffannut sitä uudelleenjulkaisuun, mutta se on jenkeissä ilmeisesti huippuharvinainen. [Ei ole. Sitä löytyy Abebooksista kymmenisen kappaletta ja kaikki halvalla.] Suomeksi ja ruotsiksi se siis löytyy helpommin. Se että sanon kirjan hiukan lässähtävän loppupuolella johtunee sekin suomennoksesta.
Epäilen, että muutkin Pulpografiassa kritisoimani kirjat olisivat toisella lukukerralla parempia. Ehkä joskus kokeilen, ainakin jonkin noista Ellery Queen -kirjoista hankin alkukielellä.
Richard Deming (1915—1983) aloitti uransa vuonna 1944 novellilla The Shadow -lehdessä. Kesti kuitenkin melkein seitsemän vuotta ennen kuin Deming julkaisi mitään muuta, mutta sitten hänen tahtinsa olikin aikamoinen. Sellaisissa lehdissä kuin Manhunt ja Alfred Hitchcock’s Mystery Magazine hän julkaisi kaikkiaan noin 120 novellia. Romaaneja Deming julkaisi lähemmäs 50. Nopeatahtisen Demingin tuotanto on yllättävän tasalaatuista, vaikka sillä ei aina ollut arvoistaan foorumia. Salanimellä Max Franklin Deming julkaisi 70-luvulla mm. Charlien enkeleiden ja Starskyn ja Hutchin seikkailuista kertovien tv-sarjojen kirjaversioita — mikä ei kuulosta kovin innovatiiviselta työltä. Mod Squad -nimistä tv-sarjaa Deming niin ikään vei kirjoihin. Art Scott pitää Demingin Dragnet-poliisisarjan kirjaversioita vuosilta 1958 ja 1959 pätevinä töinä.
Demingin ensimmäinen romaani The Gallows in My Garden ilmestyi 1952 ja siinä esiintyy Demingin yksityisetsiväsankari Manville ”Manny” Moon. Tämä oli esiintynyt jo vuodesta 1948 alkaen eri pulp-lehdissä, mm. Black Maskissa ja Dime Detectivessä. Moon on päähenkilönä kahdessa suomennetussa romaanissa, Kuka on syyllinen? (1953) ja Kuolema kutsuilla (1954); kaikkiaan niitä ilmestyi neljä. Moon on proteesijalkainen mies, joka seurustelee upean ravintoloitsija Fausta Morenin kanssa. Moon-kirjat ovat muutenkin täynnä upeita naisia, joista joku on syyllinen, ja jotka kaikki flirttailevat Moonin kanssa. Art Scott liittää Moon-kirjat Chandlerin traditioon ja ihmettelee, miksi ne eivät olleet kovin suosittuja, mutta Scottin arvio on ylitseampuva. Moon-kirjat ovat lähinnä pikkuhauskoja ja niiden kimalteleva kuva New Yorkin seurapiireistä on ontto, koska sen kääntöpuolena ei ole vakuuttavaa kuvaa yhteiskunnallisista suhteista, kuten esimerkiksi Chandlerilla oli. Kirjoista parempi on Kuka on syyllinen?, jossa Moon joutuu selvittelemään osavaltionlaajuisen politiikan kiemuroita. Kuolema kutsuilla on jahkaileva ja kirjan loppuun asti pääseminen on sen lyhyestä mitasta huolimatta saavutus.
Demingin toinen vakiohahmo on huumeryhmän etsivä Matt Rudd, josta kertovia romaaneja on suomennettu yksi, Ei kukaan sure (1964). Rudd-kirjat ovat kovapintaisia ja realistisia poliisiromaaneja. Esikuvat ovat selviä: Lawrence Treatin ja Ed McBainin poliisikirjat. Deming ei häviä vertailussa paljonkaan. Ei kukaan sure on pätevää työtä, vaikka siitä puuttuukin suureksi osaksi McBainin 87. piiristä kertovien kirjojen huumori. Ruddin seikkailut sijoittuvat fiktiiviseen St. Cecilian kaupunkiin, joka muistuttaa hiukan Chandlerin Bay Cityä. Murhattu, jota suomennoksessa kukaan ei sure, on huumetrokari, joka on väittänyt kaupunginvaltuutetun olevan hänen tukkumyyjänsä.
Demingilla on näiden lisäksi paljon tyypillisiä huijaus-, mustasukkaisuus- ja jännitysromaaneja, jollaisten takia Julian Symons sanoo dekkarihistoriassaan Murha! Murha!, että sodanjälkeisiä kioskikirjailijoita on vaikea erottaa toisistaan. Deming on kuitenkin kirjoittanut kelvollisia lajityypin kirjoja. Ansassa (1959) on melkein arkkityyppinen tarina huijarista, joka saapuu Keskilännen pikkukaupunkiin aikomuksenaan huijata suuret rahat. Huijari James Horton on huijannut menestyneesti pankkeja ja suuria liikeyrityksiä 19 vuoden ajan jäämättä kiinni; Rice City asettaa hänelle kuitenkin uuden haasteen, kun hänen huijausyrityksensä kohde ammutaan. Pääepäilty on tietenkin Horton. Juoneen sotkeutuu kolme toinen toistaan upeampaa naista, joita kaikkia Horton viehättää omalla karskilla tavallaan. Mukana on vielä kaupunkia hallitseva suurgangsteri. Hahmo on selvää perua sotaa edeltävästä rikoskirjallisuudesta ja -elokuvasta, niin kuin kirjan monessa kohdassa huomautetaan. Värikkäät, joskin stereotyyppiset rikollishahmot elävöittävät kirjaa. Deming kuljettaa tarinaa ripeästi eteenpäin ja monet kohtaukset ovat jännittäviä. Lopussa paha saa palkkansa, mutta suurhuijari Horton saa kokea onnen. Demingin kirjassa on pikkuhauskaa moraalittomuutta, joka liittyy päähenkilöiden ammatteihin.
Yhtä hyvä on Täydellinen nainen — täydellinen rikos? (1960), joka kuuluu pahojen ja seksuaalisesti voimakkaiden naisten intohimorikoksia kuvaavaan lajityyppiin. James M. Cain ja monet muut käyvät mielessä, kun Demingin paha nainen huijaa puolirikollisen yksityisetsivän hävittämään aviomiehensä ruumiin. Nainen pitää miestä ammeessa jäissä ja hakee sieltä viilennyksiä grogeihin. Kerronta jahkailee paikka paikoin, mutta naseva lopetus lisäruumiineen pelastaa paljon.
Toinen hyvä esimerkki Demingin lahjoista on Huomenna vihaat minua (1963), jossa suurrikollinen Whitey Cord jahtaa Stella Parsonsia. Murhatun asianajajan sihteeri tietää liikaa ja pakenee kaupungista. Kirjassa on menoa, mutta juoni jakautuu kirjan puolessa välissä kahtaalle, kun Parsons tutustuu yökerhon pitäjään, Clancy Rossiin, joka hoitelee Whitey Cordin ja tätä auttavan mafian pois päiviltä. Tavassa, jolla Ross kostaa kirjan femme fatalelle, on jotain Mickey Spillanea muistuttavaa, joskaan Ross ei ole yhtä väkivaltainen kuin Mike Hammer.
Kaikki Demingin kirjat eivät kuitenkaan ole hyviä. Syyllinen vai syytön? -nimellä julkaistu — nimi voisi sopia melkein mihin tahansa dekkariin — kirja (1964) on suurilta osin pitkäveteinen mustasukkaisuus- ja intohimokertomus, jonka loppuratkaisussa on kuitenkin jotain yllättävää.
Deming julkaisi vuosina 1962—1970 kymmenen kirjaa Ellery Queenin nimellä; kaksi niistä on suomennettu, mutta kumpikaan ei ole erityisen hyvä. Kuolema vaihtaa levyä -kirjassa (1962) toimittaja Jim Layton sekaantuu radio-Dj:n murhaan ja rakastuu tämän leskeen. Hiukan hidastempoista ja ennalta arvattavaa kirjaa raikastaa huomattavasti sen synkeä lopetus. Olette murhaaja! (1963) on perinteinen murhaan päättyvä kolmiodraama ja sellaisena sujuvasti tehty.
Demingiltä on suomennettu vajaa kymmenen novellia. Niistä ehkä parhaat on kirjoitettu 1950-luvulla. ”Valintatilanteessa” kerrotaan siitä, kuinka riippuvainen pikkukaupungin poliitikko voi olla järjestäytyneestä rikollisuudesta. ”Isän poika” on yllätyksetön, mutta riipaiseva tarina siitä, miten pieni poika haluaa palata isänsä luokse.
Demingin 60-luvun tarinat ovat päteviä ja ajalleen tyypillisiä novelleja: ne ovat lyhyitä, ne sijoittuvat tavallisten ihmisten pariin ja kertovat heidän ongelmistaan, ja loppuratkaisuun on aina haettu jokin ironinen käänne. ”Pimennys” ja ”Musta vyö” alkavat samanlaisella tilanteella: mies tulee poliisiasemalle ja haluaa tunnustaa tappaneensa ihmisen. Pariin otteeseen suomennettu ”Pieni sisarenmurha” kertoo miehestä, jota hänen sisarensa tyrannisoi. Mies päättää tappaa sisarensa, mutta epäonnistuu traagisella tavalla. ”Verisukulaisessa” nuoren miehen pelätään murhaavan rikas sukulaisensa. ”Riskitekijässä” nuori aviomies yrittää huolehtia sisarestaan, kun kaupungissa riehuu nuoria naisia listivä murhaaja. Sisaren mies paljastuu tirkistelijä-murhaajaksi, mutta toinenkin murhaaja löytyy. ”Miguelin tapaus” ei ole rikosnovelli (ellei aviorikosta lasketa mukaan), vaan pikemminkin kohtalaisen hauska humoreski. Salanimellä Max Franklin julkaistu ”Nerot” kertoo kahdesta opiskelijamiehestä, jotka murhaavat typerän opiskelutoverinsa täydellisen murhan ajatuksella. Lopetus on groteski, ja Deming-Franklin tavoittelee huikeita jännitystehoja.
Max Franklinin nimellä ja muilla salanimillä julkaistuja Demingin lännen-tarinoita ei ole suomennettu. Hauskaa kyllä, kirja nimeltä Uni — toinen elämämme (Otava 1975) on saman Richard Demingin kirjoittama.
Romaanit:
Ansassa. Puuma 20. Suom. Maire Nopanen. Kustannusosakeyhtiö Viihdekirjat: Helsinki 1963. Alun perin Fall Girl. Zenith 1959.
Ei kukaan sure. Ilves 75. Suom. J. V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1967. Alun perin Death of a Pusher. Pocket Books 1964.
Huomenna vihaat minua. Ilves 62. Suom. J. V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1966. Alun perin She’ll Hate Me Tomorrow. Monarch 1963.
Kuka on syyllinen? Ilves 54. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1965. Alun perin Tweak the Devil’s Nose. Rinehart 1953.
Kuolema kutsuilla. Ilves 68. Suom. J. V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1966. Alun perin Whistle Past the Graveyard. Rinehart 1954.
Syyllinen vai syytön? Ässä 4. Suom. Tapio Hiisivaara. Valpas-Mainos: Alavus 1966. Alun perin This Game of Murder. Monarch 1964.
Täydellinen nainen — täydellinen rikos? Ilves 65. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1966. Alun perin Hit and Run. Pocket Books 1960.
Nimellä Ellery Queen:
Kuolema vaihtaa levyä. Salama 133. Suom. Leif Forsblom. Gummerus: Jyväskylä 1965. Toinen painos 1987. Alun perin Death Spins the Platter. Pocket Books 1962.
Olette murhaaja! Tikari-kirjat 4. Suom. Heikki Suikkanen. Viihdekirjat: Helsinki 1965. Alun perin Wife or Death. Pocket Books 1963.
Rikosnovellit:
Isän poika, Salapoliisilukemisto 4/1958.
Miguelin asia, Mies 14/1960.
Musta vyö, Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 10/1973. Alun perin Black Belt, Alfred Hitchcock’s Mystery Magazine, marraskuu 1972.
Pieni sisarenmurha teoksessa Olipa kerran murha. Suom. Väinö J. Tervaskari. Tammi: Helsinki 1966. Alfred Hitchcock — jännityskertomuksia 7. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1982. Julkaistu myös nimellä Siskonmurhaaja, El Zorro 1/1961.
Pimennys teoksessa Hirttäjän tusina. Alun perin Blackout, Alfred Hitchcock’s Mystery Magazine, March 1961.
Riskitekijä, Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 8/1973. Alun perin An Element of Risk, Alfred Hitchcock’s Mystery Magazine, syyskuu 1972.
Valintatilanne teoksessa Josh Pachter (toim.): Top Crime — jännityksen valioita. Kirjayhtymä: Helsinki 1983. Alun perin The Choice, Manhunt 1954.
Verisukulainen teoksessa Arkun kulma. Eri suomentajia. Mäntän kirjapaino: Mänttä 1972. Alun perin Blood Kin, Alfred Hitchcock’s Mystery Magazine, heinäkuu 1964.
Nimellä Max Franklin:
Nerot, Mies 25—26/1960.
Richard Deming (1915—1983) aloitti uransa vuonna 1944 novellilla The Shadow -lehdessä. Kesti kuitenkin melkein seitsemän vuotta ennen kuin Deming julkaisi mitään muuta, mutta sitten hänen tahtinsa olikin aikamoinen. Sellaisissa lehdissä kuin Manhunt ja Alfred Hitchcock’s Mystery Magazine hän julkaisi kaikkiaan noin 120 novellia. Romaaneja Deming julkaisi lähemmäs 50. Nopeatahtisen Demingin tuotanto on yllättävän tasalaatuista, vaikka sillä ei aina ollut arvoistaan foorumia. Salanimellä Max Franklin Deming julkaisi 70-luvulla mm. Charlien enkeleiden ja Starskyn ja Hutchin seikkailuista kertovien tv-sarjojen kirjaversioita — mikä ei kuulosta kovin innovatiiviselta työltä. Mod Squad -nimistä tv-sarjaa Deming niin ikään vei kirjoihin. Art Scott pitää Demingin Dragnet-poliisisarjan kirjaversioita vuosilta 1958 ja 1959 pätevinä töinä.
Demingin ensimmäinen romaani The Gallows in My Garden ilmestyi 1952 ja siinä esiintyy Demingin yksityisetsiväsankari Manville ”Manny” Moon. Tämä oli esiintynyt jo vuodesta 1948 alkaen eri pulp-lehdissä, mm. Black Maskissa ja Dime Detectivessä. Moon on päähenkilönä kahdessa suomennetussa romaanissa, Kuka on syyllinen? (1953) ja Kuolema kutsuilla (1954); kaikkiaan niitä ilmestyi neljä. Moon on proteesijalkainen mies, joka seurustelee upean ravintoloitsija Fausta Morenin kanssa. Moon-kirjat ovat muutenkin täynnä upeita naisia, joista joku on syyllinen, ja jotka kaikki flirttailevat Moonin kanssa. Art Scott liittää Moon-kirjat Chandlerin traditioon ja ihmettelee, miksi ne eivät olleet kovin suosittuja, mutta Scottin arvio on ylitseampuva. Moon-kirjat ovat lähinnä pikkuhauskoja ja niiden kimalteleva kuva New Yorkin seurapiireistä on ontto, koska sen kääntöpuolena ei ole vakuuttavaa kuvaa yhteiskunnallisista suhteista, kuten esimerkiksi Chandlerilla oli. Kirjoista parempi on Kuka on syyllinen?, jossa Moon joutuu selvittelemään osavaltionlaajuisen politiikan kiemuroita. Kuolema kutsuilla on jahkaileva ja kirjan loppuun asti pääseminen on sen lyhyestä mitasta huolimatta saavutus.
Demingin toinen vakiohahmo on huumeryhmän etsivä Matt Rudd, josta kertovia romaaneja on suomennettu yksi, Ei kukaan sure (1964). Rudd-kirjat ovat kovapintaisia ja realistisia poliisiromaaneja. Esikuvat ovat selviä: Lawrence Treatin ja Ed McBainin poliisikirjat. Deming ei häviä vertailussa paljonkaan. Ei kukaan sure on pätevää työtä, vaikka siitä puuttuukin suureksi osaksi McBainin 87. piiristä kertovien kirjojen huumori. Ruddin seikkailut sijoittuvat fiktiiviseen St. Cecilian kaupunkiin, joka muistuttaa hiukan Chandlerin Bay Cityä. Murhattu, jota suomennoksessa kukaan ei sure, on huumetrokari, joka on väittänyt kaupunginvaltuutetun olevan hänen tukkumyyjänsä.Demingilla on näiden lisäksi paljon tyypillisiä huijaus-, mustasukkaisuus- ja jännitysromaaneja, jollaisten takia Julian Symons sanoo dekkarihistoriassaan Murha! Murha!, että sodanjälkeisiä kioskikirjailijoita on vaikea erottaa toisistaan. Deming on kuitenkin kirjoittanut kelvollisia lajityypin kirjoja. Ansassa (1959) on melkein arkkityyppinen tarina huijarista, joka saapuu Keskilännen pikkukaupunkiin aikomuksenaan huijata suuret rahat. Huijari James Horton on huijannut menestyneesti pankkeja ja suuria liikeyrityksiä 19 vuoden ajan jäämättä kiinni; Rice City asettaa hänelle kuitenkin uuden haasteen, kun hänen huijausyrityksensä kohde ammutaan. Pääepäilty on tietenkin Horton. Juoneen sotkeutuu kolme toinen toistaan upeampaa naista, joita kaikkia Horton viehättää omalla karskilla tavallaan. Mukana on vielä kaupunkia hallitseva suurgangsteri. Hahmo on selvää perua sotaa edeltävästä rikoskirjallisuudesta ja -elokuvasta, niin kuin kirjan monessa kohdassa huomautetaan. Värikkäät, joskin stereotyyppiset rikollishahmot elävöittävät kirjaa. Deming kuljettaa tarinaa ripeästi eteenpäin ja monet kohtaukset ovat jännittäviä. Lopussa paha saa palkkansa, mutta suurhuijari Horton saa kokea onnen. Demingin kirjassa on pikkuhauskaa moraalittomuutta, joka liittyy päähenkilöiden ammatteihin.
Yhtä hyvä on Täydellinen nainen — täydellinen rikos? (1960), joka kuuluu pahojen ja seksuaalisesti voimakkaiden naisten intohimorikoksia kuvaavaan lajityyppiin. James M. Cain ja monet muut käyvät mielessä, kun Demingin paha nainen huijaa puolirikollisen yksityisetsivän hävittämään aviomiehensä ruumiin. Nainen pitää miestä ammeessa jäissä ja hakee sieltä viilennyksiä grogeihin. Kerronta jahkailee paikka paikoin, mutta naseva lopetus lisäruumiineen pelastaa paljon.
Toinen hyvä esimerkki Demingin lahjoista on Huomenna vihaat minua (1963), jossa suurrikollinen Whitey Cord jahtaa Stella Parsonsia. Murhatun asianajajan sihteeri tietää liikaa ja pakenee kaupungista. Kirjassa on menoa, mutta juoni jakautuu kirjan puolessa välissä kahtaalle, kun Parsons tutustuu yökerhon pitäjään, Clancy Rossiin, joka hoitelee Whitey Cordin ja tätä auttavan mafian pois päiviltä. Tavassa, jolla Ross kostaa kirjan femme fatalelle, on jotain Mickey Spillanea muistuttavaa, joskaan Ross ei ole yhtä väkivaltainen kuin Mike Hammer.Kaikki Demingin kirjat eivät kuitenkaan ole hyviä. Syyllinen vai syytön? -nimellä julkaistu — nimi voisi sopia melkein mihin tahansa dekkariin — kirja (1964) on suurilta osin pitkäveteinen mustasukkaisuus- ja intohimokertomus, jonka loppuratkaisussa on kuitenkin jotain yllättävää.
Deming julkaisi vuosina 1962—1970 kymmenen kirjaa Ellery Queenin nimellä; kaksi niistä on suomennettu, mutta kumpikaan ei ole erityisen hyvä. Kuolema vaihtaa levyä -kirjassa (1962) toimittaja Jim Layton sekaantuu radio-Dj:n murhaan ja rakastuu tämän leskeen. Hiukan hidastempoista ja ennalta arvattavaa kirjaa raikastaa huomattavasti sen synkeä lopetus. Olette murhaaja! (1963) on perinteinen murhaan päättyvä kolmiodraama ja sellaisena sujuvasti tehty.
Demingiltä on suomennettu vajaa kymmenen novellia. Niistä ehkä parhaat on kirjoitettu 1950-luvulla. ”Valintatilanteessa” kerrotaan siitä, kuinka riippuvainen pikkukaupungin poliitikko voi olla järjestäytyneestä rikollisuudesta. ”Isän poika” on yllätyksetön, mutta riipaiseva tarina siitä, miten pieni poika haluaa palata isänsä luokse.
Demingin 60-luvun tarinat ovat päteviä ja ajalleen tyypillisiä novelleja: ne ovat lyhyitä, ne sijoittuvat tavallisten ihmisten pariin ja kertovat heidän ongelmistaan, ja loppuratkaisuun on aina haettu jokin ironinen käänne. ”Pimennys” ja ”Musta vyö” alkavat samanlaisella tilanteella: mies tulee poliisiasemalle ja haluaa tunnustaa tappaneensa ihmisen. Pariin otteeseen suomennettu ”Pieni sisarenmurha” kertoo miehestä, jota hänen sisarensa tyrannisoi. Mies päättää tappaa sisarensa, mutta epäonnistuu traagisella tavalla. ”Verisukulaisessa” nuoren miehen pelätään murhaavan rikas sukulaisensa. ”Riskitekijässä” nuori aviomies yrittää huolehtia sisarestaan, kun kaupungissa riehuu nuoria naisia listivä murhaaja. Sisaren mies paljastuu tirkistelijä-murhaajaksi, mutta toinenkin murhaaja löytyy. ”Miguelin tapaus” ei ole rikosnovelli (ellei aviorikosta lasketa mukaan), vaan pikemminkin kohtalaisen hauska humoreski. Salanimellä Max Franklin julkaistu ”Nerot” kertoo kahdesta opiskelijamiehestä, jotka murhaavat typerän opiskelutoverinsa täydellisen murhan ajatuksella. Lopetus on groteski, ja Deming-Franklin tavoittelee huikeita jännitystehoja.
Max Franklinin nimellä ja muilla salanimillä julkaistuja Demingin lännen-tarinoita ei ole suomennettu. Hauskaa kyllä, kirja nimeltä Uni — toinen elämämme (Otava 1975) on saman Richard Demingin kirjoittama.
Romaanit:
Ansassa. Puuma 20. Suom. Maire Nopanen. Kustannusosakeyhtiö Viihdekirjat: Helsinki 1963. Alun perin Fall Girl. Zenith 1959.
Ei kukaan sure. Ilves 75. Suom. J. V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1967. Alun perin Death of a Pusher. Pocket Books 1964.
Huomenna vihaat minua. Ilves 62. Suom. J. V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1966. Alun perin She’ll Hate Me Tomorrow. Monarch 1963.
Kuka on syyllinen? Ilves 54. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1965. Alun perin Tweak the Devil’s Nose. Rinehart 1953.
Kuolema kutsuilla. Ilves 68. Suom. J. V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1966. Alun perin Whistle Past the Graveyard. Rinehart 1954.
Syyllinen vai syytön? Ässä 4. Suom. Tapio Hiisivaara. Valpas-Mainos: Alavus 1966. Alun perin This Game of Murder. Monarch 1964.
Täydellinen nainen — täydellinen rikos? Ilves 65. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1966. Alun perin Hit and Run. Pocket Books 1960.
Nimellä Ellery Queen:
Kuolema vaihtaa levyä. Salama 133. Suom. Leif Forsblom. Gummerus: Jyväskylä 1965. Toinen painos 1987. Alun perin Death Spins the Platter. Pocket Books 1962.
Olette murhaaja! Tikari-kirjat 4. Suom. Heikki Suikkanen. Viihdekirjat: Helsinki 1965. Alun perin Wife or Death. Pocket Books 1963.
Rikosnovellit:
Isän poika, Salapoliisilukemisto 4/1958.
Miguelin asia, Mies 14/1960.
Musta vyö, Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 10/1973. Alun perin Black Belt, Alfred Hitchcock’s Mystery Magazine, marraskuu 1972.
Pieni sisarenmurha teoksessa Olipa kerran murha. Suom. Väinö J. Tervaskari. Tammi: Helsinki 1966. Alfred Hitchcock — jännityskertomuksia 7. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1982. Julkaistu myös nimellä Siskonmurhaaja, El Zorro 1/1961.
Pimennys teoksessa Hirttäjän tusina. Alun perin Blackout, Alfred Hitchcock’s Mystery Magazine, March 1961.
Riskitekijä, Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 8/1973. Alun perin An Element of Risk, Alfred Hitchcock’s Mystery Magazine, syyskuu 1972.
Valintatilanne teoksessa Josh Pachter (toim.): Top Crime — jännityksen valioita. Kirjayhtymä: Helsinki 1983. Alun perin The Choice, Manhunt 1954.
Verisukulainen teoksessa Arkun kulma. Eri suomentajia. Mäntän kirjapaino: Mänttä 1972. Alun perin Blood Kin, Alfred Hitchcock’s Mystery Magazine, heinäkuu 1964.
Nimellä Max Franklin:
Nerot, Mies 25—26/1960.
Ovid Demaris
Ovid Demarisin (1919—1998) oikea nimi oli Ovide E. Desmarais ja hän kuului 1950-luvulla aloittaneisiin kovaksikeitettyihin pokkarikirjailijoihin. Hänestä ei koskaan tullut kovin kuuluisaa, ja Demaris luopuikin fiktiosta 1970-luvulla ja omistautui rikosaiheiselle reportaasille [joista ks. linkki]. Hän toimi ennen kirjailijanuraansa sanomalehtialalla. Kaikkiaan Demaris julkaisi 14 romaania 1950-luvulta aina 1970-luvulle.Demarisilta on suomennettu yksi romaani. Kiristäjien verkossa (1960) kuvaa huippurikasta liikemiestä, jota aletaan kirjan nimen mukaisesti kiristää. Homman aloittaa pikkutekijä, joka ehdottaa eräälle suurrikolliselle, että liikemieheltä saisi mahdollisesti ostettua halvalla osakkeita. Osakkeet ovat kuitenkin jo menneet, mutta suurrikollinen ei luovuta helpolla. Kirjassa on hyviä ja voimakkaita kohtauksia, joissa on synkkä tunnelma tai yllättävää väkivaltaa, mutta juonenkuljetus on paikoitellen vaatimatonta. Kerronnallisia katkoksia on niin ikään runsaasti, kun Demaris siirtyy yhtäkkiä ajassa parikin päivää eteenpäin. Kirjassa on myös perustavanlaatuista epäuskottavuutta, kun etsitty suurrikollinen alkaa kiinnijäämisen uhalla kiristää poliisien kanssa hyvissä väleissä olevaa liikemiestä.
Gene Fowler Jr:n elokuva Gang War (1958) perustuu Demarisin esikoisteokseen The Hoods Take Over (1957). Fowlerin suurin meriitti elokuvan historiassa oli toimia Fritz Langin leikkaajana tämän Hollywood-ajan töissä. Mielenkiintoisilla nimillä varustettuja elokuvia I Was a Teenage Werewolf (1957; elokuva kiellettiin Suomessa, maahantuojan nimiehdotus oli ”Nuori ja uhmaava”!) ja I Married a Monster from Outer Space (1958) pidetään kuitenkin hyvin ohjattuina ja jälkimmäistä jopa näkemyksellisenä elokuvana. Gang Waria, jonka pääosassa on nuori Charles Bronson, sen sijaan pidetään tylsänä ja rutiinimaisena. Demarisin kuuluisimmasta kirjasta Candylegistä (1961) tehtiin italialaisvoimin elokuva Konepistooli-McCain (1970 ohjaajana Giuliano Montaldo), jonka pääosassa vankilasta vapautuvana rikollisena on John Cassavetes. Cassavetesin tukena elokuvassa nähdään Britt Ekland, Peter Falk ja Gena Rowlands; ideana on ryöstää mafian johtama kasino Las Vegasissa.
Romaani:
Kiristäjien verkossa. Puuma 18. Suom. R. Lindström. Viihdekirjat: Helsinki 1962. Alun perin The Extortioners. Fawcett 1960.
torstaina, lokakuuta 16, 2008
Dudley Dean
Deanista olen kirjoittanut paremman ja perusteellisemman hakusanan myös Kuudestilaukeaviin, mutta postitan sen myöhemmin. Ehkä silloin jo jaksan kaivaa myös kansikuvia. Tässä erinomainen artikkeli ja bibliografia Deanista - lopussa mainitaan myös Kuuma linja, jota olen postittanut pari kappaletta amerikkalaisille keräilijöille. Ja tässä on James Reasonerin arvio eräästä Deanin länkkäristä. Kannattaa lukea vielä tämä (oma tekstini) aiheesta amerikkalaiset pokkarit, jotka on julkaistu vain Suomessa.
Dudley Deanin (?—1986) oikea nimi oli Dudley MacGaughy. Hänet tunnetaan parhaiten lännenkirjailijana; hän oli yksi 1940-luvun lopulla aloittaneista pokkarikirjailijoista. Dean julkaisi myös viimeisissä pulp-lehdissä kuten Masked Riderissa, johon hän kirjoitti pari juttua vuosina 1952—1953. Dean käytti useita salanimiä, kuten nimiä Dean Owen ja Owen Dudley.
Neljän lännenkirjan lisäksi Dudley Deanilta on suomennettu yksi rikosromaani. Niitä hän kirjoitti kourallisen, yhden teoksen nimellä Dudley Dean, yhden nimellä Dean Owen ja kolme nimellä Owen Dudley. Suomennettu Kuuma linja (1969?) on siitä erikoinen tapaus, että Hot Line -nimistä teosta ei mainita Allen Hubinin bibliografiassa. Amerikkalaiset asianharrastajat eivät ole sähköpostissa antamieni kuvailujen perusteella tunnistaneet teosta. Todennäköisin tilanne on kuitenkin sama kuin Bruce Cassidayn Vain viisi tuntia -teoksen kohdalla: kirjaa ei ole koskaan julkaistu Yhdysvalloissa, vaan syystä tai toisesta ainoastaan Skandinaviassa tai mahdollisesti vain Suomessa.
Joka tapauksessa Kuuma linja on vähintäänkin kelvollinen toimintaromaani, jossa lehtimies saapuu huumekaupasta ja korruptoituneista poliiseistaan tunnettuun kaupunkiin ja tapaa entisen kihlattunsa heroiinin orjana ja prostituoituna. Asiaan ovat sekaantuneet myös miehen sisar, jota poliisit ja kaupungin vaikutusvaltainen liikemies epäilevät ison huume-erän pimittämisestä, sekä sisaren suojattityttö. Dean ohjailee juonta ja toimintaa mukiinmenevästi, mutta loppu tulee liian yllättäen.
Rikosromaani:
Kuuma linja. Puuma 71. Suom. L. Ranta. Viihdekirjat: Tapiola 1970. Alun perin Hot Line. 1969.
Lännenromaanit nimellä Dudley Dean:
Hirtetyt eivät puhu. Montana 53. Suom. S. Laherma. Viihdekirjat: Tapiola 1964. Alun perin Six-Gun Vengeance. Fawcett 1956.
Nimellä Dean Owen:
Kultakuljetus. Sheriffi 77. Suom. M. Hossa. Viihdekirjat: Tapiola 1976. Alun perin The Outlaws. Award 1973.
Nuori sheriffi. Sheriffi 5. Suom. E. Hyvönen. Viihdekirjat: Tapiola 1963. Alun perin Guns to the Sunset. Phoenix Press 1948.
Tie tuhoon. Montana 64. Suom. H. Orava. Viihdekirjat: Tapiola 1968. Alun perin ilmeisesti Dudley Deanin nimellä julkaistu Ambush at Rincon. Fawcett 1953. Teoksen mukaan alun perin Rincon Trap, mutta tämä lienee Ambush at Rincon -teoksen toinen laitos.
Dudley Deanin (?—1986) oikea nimi oli Dudley MacGaughy. Hänet tunnetaan parhaiten lännenkirjailijana; hän oli yksi 1940-luvun lopulla aloittaneista pokkarikirjailijoista. Dean julkaisi myös viimeisissä pulp-lehdissä kuten Masked Riderissa, johon hän kirjoitti pari juttua vuosina 1952—1953. Dean käytti useita salanimiä, kuten nimiä Dean Owen ja Owen Dudley.
Neljän lännenkirjan lisäksi Dudley Deanilta on suomennettu yksi rikosromaani. Niitä hän kirjoitti kourallisen, yhden teoksen nimellä Dudley Dean, yhden nimellä Dean Owen ja kolme nimellä Owen Dudley. Suomennettu Kuuma linja (1969?) on siitä erikoinen tapaus, että Hot Line -nimistä teosta ei mainita Allen Hubinin bibliografiassa. Amerikkalaiset asianharrastajat eivät ole sähköpostissa antamieni kuvailujen perusteella tunnistaneet teosta. Todennäköisin tilanne on kuitenkin sama kuin Bruce Cassidayn Vain viisi tuntia -teoksen kohdalla: kirjaa ei ole koskaan julkaistu Yhdysvalloissa, vaan syystä tai toisesta ainoastaan Skandinaviassa tai mahdollisesti vain Suomessa.
Joka tapauksessa Kuuma linja on vähintäänkin kelvollinen toimintaromaani, jossa lehtimies saapuu huumekaupasta ja korruptoituneista poliiseistaan tunnettuun kaupunkiin ja tapaa entisen kihlattunsa heroiinin orjana ja prostituoituna. Asiaan ovat sekaantuneet myös miehen sisar, jota poliisit ja kaupungin vaikutusvaltainen liikemies epäilevät ison huume-erän pimittämisestä, sekä sisaren suojattityttö. Dean ohjailee juonta ja toimintaa mukiinmenevästi, mutta loppu tulee liian yllättäen.
Rikosromaani:
Kuuma linja. Puuma 71. Suom. L. Ranta. Viihdekirjat: Tapiola 1970. Alun perin Hot Line. 1969.
Lännenromaanit nimellä Dudley Dean:
Hirtetyt eivät puhu. Montana 53. Suom. S. Laherma. Viihdekirjat: Tapiola 1964. Alun perin Six-Gun Vengeance. Fawcett 1956.
Nimellä Dean Owen:
Kultakuljetus. Sheriffi 77. Suom. M. Hossa. Viihdekirjat: Tapiola 1976. Alun perin The Outlaws. Award 1973.
Nuori sheriffi. Sheriffi 5. Suom. E. Hyvönen. Viihdekirjat: Tapiola 1963. Alun perin Guns to the Sunset. Phoenix Press 1948.
Tie tuhoon. Montana 64. Suom. H. Orava. Viihdekirjat: Tapiola 1968. Alun perin ilmeisesti Dudley Deanin nimellä julkaistu Ambush at Rincon. Fawcett 1953. Teoksen mukaan alun perin Rincon Trap, mutta tämä lienee Ambush at Rincon -teoksen toinen laitos.
sunnuntai, lokakuuta 12, 2008
Norbert Davis
Norbert Davis on näitä amerikkalaisia kovaksikeitettyjä hardboiled-kirjailijoita, joilla on jenkeissä ja Englannissa ja varmasti Ranskassakin kulttimaine, mutta joita ei silti tunneta Suomessa juuri lainkaan. Davisilta ei ole yhtään kirjamittaista suomennosta ja novellitkin ovat piilossa Seikkailujen Maailman kätköissä.
Mutta erinomainen kirjailija hän on. Jahka tässä perustan oman kustantamon, niin pistän ulos Davisia. (No tuskin sentään.. kukapa häntä täällä ostaisi?)
Pari linkkiä: tässä artikkeli Ludwig Wittgensteinista ja Norbert Davisista ja tässä Thrilling Detectiven artikkeli Davisista. Ja tässä vielä yksi teksti, ja tässä vielä novellibibliografiaa PulpRackista. Ja Ed Gorman aiheesta - hän on yksi lajityyppiä fiksuimmin kommentoivia kirjoittajia. (Olen näköjään Pulpettiin pistänyt jo aiemmin saman tekstini...) Kaiken tämän linkittämisen jälkeen en enää jaksa hakea kuvia netistä ja tallentaa niitä tänne...
Norbert Davis (1903—1949) julkaisi novelleja mm. Ace-High Detective Magazinessa, Black Maskissa, Detective Talesissa ja Pocket Detective Magazinessa. Davis on yksi tärkeimmistä pulp-lehtiin kirjoittaneista kovaksikeitetyistä rikoskirjailijoista, mutta hänen kirjailijanlaatunsa oli humoristinen ja jossain määrin parodinen, vaikkakin usein samalla surullinen. Davis joutuikin hankauksiin Black Maskin tosikkomaisen toimittajan Joseph Shaw’n kanssa, koska tämä ei halunnut julkaista Davisin kirjoittamia hassuja tarinoita, vaan vaati tältä tiukkoja, hammettmaisia novelleja.
Davis pärjäsi paremmin Dime Detectivessä, jossa hyväksyttiin hänen tunteikkuutensa. Lehteen Davis kehitti sellaiset sankarinsa kuin 1940 aloittanut takuumies William "Bail Bond" Dodd ja 1941 aloittanut Max Latin, josta kertovia tarinoita on sittemmin julkaistu omana niteenään. Latin on erinomaista ruokaa tarjoavan, mutta sikamaisen likaisen ravintolan omistaja ja yksityisetsivä, joka hoitaa asioitaan nimikkopöydästään.
Davis julkaisi 1940-luvulla neljä romaania: The Mouse in the Mountain (1943), Sally’s in the Alley (1943), Rendezvous with Fear (1944) ja Oh, Murderer Mine (1946). W. T. Ballard viimeisteli romaanin Murder Picks the Jury (1947) ja se julkaistiin salanimellä Harrison Hunt. Kahdessa ensiksi mainitussa romaanissa esiintyvät Davisin kenties tunnetuimmat sankarit, yksityisetsivä Carstairs ja tämän suunnattoman kokoinen koira Dane; näistä kertovat tarinat ilmestyivät alun perin Argosyssa. Kahta kirjaa pidetään erinomaisina esimerkkeinä siitä, miten absurdi ja nopea huumori voidaan yhdistää kovaksikeitettyyn kerrontaan. Jotkut ovat tosin sanoneet, että valitessaan melkein parodisen huumorin Davis hylkäsi kovaksikeitetyn dekkarin.
Davis siirtyi parempien rahojen toivossa kiiltävälle paperille painettujen ns. slick-lehtien pariin 1943, mutta vähitellen hänen asiansa alkoivat mennä huonoon suuntaan. Vuonna 1948 hän kirjoitti 15 novellia, mutta myi vain yhden — slick-lehtienkään, sellaisten kuin Saturday Evening Post, talous ei sodan jälkeen ollut hyvällä mallilla. Chandler kertoo eräässä kirjeessään, että Davis pyysi häneltä lainaa. Viimeinen isku oli kahden tutun agentin kuolema. Davis tappoi itsensä heinäkuun 28. päivänä 1949.
Davisilta on suomennettu ainoastaan novelleja, mutta ne ovat kaikki taattua laatua. Erikoista kyllä, melkein kaikki suomennokset edustavat Davisin tuotannon totisempaa puolta, ja ne ovatkin ilmeisesti peräisin hänen 1930-luvun tuotannostaan. "Kuoleman laulu" on ankara, melkein elliptinen kertomus ravintolasta, jonka naislaulajan ympärillä käydään kovaa taistelua. Davis saa aikaan mainion film noir -tyyppisen tunnelman, mutta novellin ymmärtämistä haittaa suomennosvirhe: ensimmäinen sana kuuluu ’meitä’, kun selvästikin pitäisi lukea ’heitä’. Samassa Seikkailujen Maailman numerossa julkaistiin myös toinen Davisin novelli, tosin nimellä N. Davies, mutta oletan, että kyseessä on sama mies. "Kuolemaa paossa" on nimittäin sekin erinomainen kovaksikeitetty kertomus, jossa syyttömänä kuolemantuomion saanut mies pääsee vankilasta vain huomatakseen joutuvansa keskelle kosto- ja petoskierrettä. Davisin tyyli vaikuttaa tässäkin novellissa karskilta. Novellin lopetuksen onnellisuus onnistuu kylläkin pilaamaan tunnelman.
Toinen Davisin vankinovelli, "Horjumaton toveruus", on yhtä hyvä. Siinä vankilaan syyttömänä joutunut John Dale kiskaistaan keskelle monimutkaista huijausoperaatiota, jossa eräälle rikkaalle miehelle uskotellaan, että Dale on hänen kauan sitten kadonnut poikansa. Tässäkin novellin lopetus vaikuttaa turhan onnelliselta. "Tohtorin sijaisessa" nuori Richard Terry kostaa hänelle tehdyn vääryyden, jonka ansiosta hänen lääkärinuransa on loppunut. Novellissa on huimia huijauksia ja rajuja käänteitä ja öinen film noir -tunnelma on hyvin tavoitettu, mutta juoni on tarpeettoman monimutkainen. Davis kuitenkin selvästi pyrki tässäkin novellissa kuvaamaan tapahtumia realistiseen sävyyn.
Näitä huonompi on "Lempeäkasvoinen myrkyttäjä", jossa slummissa asuva tohtori Flame, epämuodostuneen näköinen mutta ihmisystävällinen mies selvittää myrkytystapauksen. Novellin juoni on turhan monimutkainen, mutta realistinen kuva slummielämästä on kiinnostava. Erikoista on se, että myrkyttäjä on pettynyt sosiaalityöntekijä. Kovin hyvä ei ole "Mieletön murha", jossa arkeologian professori selvittää kampuksella tapahtuvan murhasarjan. Novelli on selvästi liikaa kiinni vanhassa perinteessä ja sen kliseissä eikä juonikaan ole kovin innostava.
Davisin kohdalla muistetaan aina mainita, että hän oli kielifilosofi Ludwig Wittgensteinin suosikkikirjailija. Wittgenstein kirjoittikin kirjeessä ihastuneensa N. Davis -nimisen kirjailijan novelliin, mutta suomennetunkin kirjeenvaihdon toimittaja Norman Malcolm ilmoittaa teoksessaan Ludwig Wittgenstein — muistelma, ettei ole löytänyt kyseisestä kirjailijasta mitään tietoa.
Novellit:
Horjumaton toveruus, Seikkailujen Maailma 1/1949.
Kuolemaa paossa, Seikkailujen Maailma 6/1950.
Kuoleman laulu, Seikkailujen Maailma 6/1950.
Lempeäkasvoinen myrkyttäjä, Seikkailujen Maailma 9/1953.
Mieletön murha, RikosPalat 3/1988.
Tohtorin sijainen teoksessa Seikkailujen ansoja. Kanerva: Lahti 1948.
Mutta erinomainen kirjailija hän on. Jahka tässä perustan oman kustantamon, niin pistän ulos Davisia. (No tuskin sentään.. kukapa häntä täällä ostaisi?)
Pari linkkiä: tässä artikkeli Ludwig Wittgensteinista ja Norbert Davisista ja tässä Thrilling Detectiven artikkeli Davisista. Ja tässä vielä yksi teksti, ja tässä vielä novellibibliografiaa PulpRackista. Ja Ed Gorman aiheesta - hän on yksi lajityyppiä fiksuimmin kommentoivia kirjoittajia. (Olen näköjään Pulpettiin pistänyt jo aiemmin saman tekstini...) Kaiken tämän linkittämisen jälkeen en enää jaksa hakea kuvia netistä ja tallentaa niitä tänne...
Norbert Davis (1903—1949) julkaisi novelleja mm. Ace-High Detective Magazinessa, Black Maskissa, Detective Talesissa ja Pocket Detective Magazinessa. Davis on yksi tärkeimmistä pulp-lehtiin kirjoittaneista kovaksikeitetyistä rikoskirjailijoista, mutta hänen kirjailijanlaatunsa oli humoristinen ja jossain määrin parodinen, vaikkakin usein samalla surullinen. Davis joutuikin hankauksiin Black Maskin tosikkomaisen toimittajan Joseph Shaw’n kanssa, koska tämä ei halunnut julkaista Davisin kirjoittamia hassuja tarinoita, vaan vaati tältä tiukkoja, hammettmaisia novelleja.
Davis pärjäsi paremmin Dime Detectivessä, jossa hyväksyttiin hänen tunteikkuutensa. Lehteen Davis kehitti sellaiset sankarinsa kuin 1940 aloittanut takuumies William "Bail Bond" Dodd ja 1941 aloittanut Max Latin, josta kertovia tarinoita on sittemmin julkaistu omana niteenään. Latin on erinomaista ruokaa tarjoavan, mutta sikamaisen likaisen ravintolan omistaja ja yksityisetsivä, joka hoitaa asioitaan nimikkopöydästään.
Davis julkaisi 1940-luvulla neljä romaania: The Mouse in the Mountain (1943), Sally’s in the Alley (1943), Rendezvous with Fear (1944) ja Oh, Murderer Mine (1946). W. T. Ballard viimeisteli romaanin Murder Picks the Jury (1947) ja se julkaistiin salanimellä Harrison Hunt. Kahdessa ensiksi mainitussa romaanissa esiintyvät Davisin kenties tunnetuimmat sankarit, yksityisetsivä Carstairs ja tämän suunnattoman kokoinen koira Dane; näistä kertovat tarinat ilmestyivät alun perin Argosyssa. Kahta kirjaa pidetään erinomaisina esimerkkeinä siitä, miten absurdi ja nopea huumori voidaan yhdistää kovaksikeitettyyn kerrontaan. Jotkut ovat tosin sanoneet, että valitessaan melkein parodisen huumorin Davis hylkäsi kovaksikeitetyn dekkarin.
Davis siirtyi parempien rahojen toivossa kiiltävälle paperille painettujen ns. slick-lehtien pariin 1943, mutta vähitellen hänen asiansa alkoivat mennä huonoon suuntaan. Vuonna 1948 hän kirjoitti 15 novellia, mutta myi vain yhden — slick-lehtienkään, sellaisten kuin Saturday Evening Post, talous ei sodan jälkeen ollut hyvällä mallilla. Chandler kertoo eräässä kirjeessään, että Davis pyysi häneltä lainaa. Viimeinen isku oli kahden tutun agentin kuolema. Davis tappoi itsensä heinäkuun 28. päivänä 1949.
Davisilta on suomennettu ainoastaan novelleja, mutta ne ovat kaikki taattua laatua. Erikoista kyllä, melkein kaikki suomennokset edustavat Davisin tuotannon totisempaa puolta, ja ne ovatkin ilmeisesti peräisin hänen 1930-luvun tuotannostaan. "Kuoleman laulu" on ankara, melkein elliptinen kertomus ravintolasta, jonka naislaulajan ympärillä käydään kovaa taistelua. Davis saa aikaan mainion film noir -tyyppisen tunnelman, mutta novellin ymmärtämistä haittaa suomennosvirhe: ensimmäinen sana kuuluu ’meitä’, kun selvästikin pitäisi lukea ’heitä’. Samassa Seikkailujen Maailman numerossa julkaistiin myös toinen Davisin novelli, tosin nimellä N. Davies, mutta oletan, että kyseessä on sama mies. "Kuolemaa paossa" on nimittäin sekin erinomainen kovaksikeitetty kertomus, jossa syyttömänä kuolemantuomion saanut mies pääsee vankilasta vain huomatakseen joutuvansa keskelle kosto- ja petoskierrettä. Davisin tyyli vaikuttaa tässäkin novellissa karskilta. Novellin lopetuksen onnellisuus onnistuu kylläkin pilaamaan tunnelman.
Toinen Davisin vankinovelli, "Horjumaton toveruus", on yhtä hyvä. Siinä vankilaan syyttömänä joutunut John Dale kiskaistaan keskelle monimutkaista huijausoperaatiota, jossa eräälle rikkaalle miehelle uskotellaan, että Dale on hänen kauan sitten kadonnut poikansa. Tässäkin novellin lopetus vaikuttaa turhan onnelliselta. "Tohtorin sijaisessa" nuori Richard Terry kostaa hänelle tehdyn vääryyden, jonka ansiosta hänen lääkärinuransa on loppunut. Novellissa on huimia huijauksia ja rajuja käänteitä ja öinen film noir -tunnelma on hyvin tavoitettu, mutta juoni on tarpeettoman monimutkainen. Davis kuitenkin selvästi pyrki tässäkin novellissa kuvaamaan tapahtumia realistiseen sävyyn.
Näitä huonompi on "Lempeäkasvoinen myrkyttäjä", jossa slummissa asuva tohtori Flame, epämuodostuneen näköinen mutta ihmisystävällinen mies selvittää myrkytystapauksen. Novellin juoni on turhan monimutkainen, mutta realistinen kuva slummielämästä on kiinnostava. Erikoista on se, että myrkyttäjä on pettynyt sosiaalityöntekijä. Kovin hyvä ei ole "Mieletön murha", jossa arkeologian professori selvittää kampuksella tapahtuvan murhasarjan. Novelli on selvästi liikaa kiinni vanhassa perinteessä ja sen kliseissä eikä juonikaan ole kovin innostava.
Davisin kohdalla muistetaan aina mainita, että hän oli kielifilosofi Ludwig Wittgensteinin suosikkikirjailija. Wittgenstein kirjoittikin kirjeessä ihastuneensa N. Davis -nimisen kirjailijan novelliin, mutta suomennetunkin kirjeenvaihdon toimittaja Norman Malcolm ilmoittaa teoksessaan Ludwig Wittgenstein — muistelma, ettei ole löytänyt kyseisestä kirjailijasta mitään tietoa.
Novellit:
Horjumaton toveruus, Seikkailujen Maailma 1/1949.
Kuolemaa paossa, Seikkailujen Maailma 6/1950.
Kuoleman laulu, Seikkailujen Maailma 6/1950.
Lempeäkasvoinen myrkyttäjä, Seikkailujen Maailma 9/1953.
Mieletön murha, RikosPalat 3/1988.
Tohtorin sijainen teoksessa Seikkailujen ansoja. Kanerva: Lahti 1948.
sunnuntai, lokakuuta 05, 2008
Taas palataan Pulpografiaan
Frederick C. Davisin (1902—1977) sanotaan julkaisseen yli tuhat novellia ja romaanejakin hän kirjoitti toista sataa. Pulp-julkaisuja, joissa Davisin novelleja julkaistiin, ovat mm. Dime Detective, Black Mask, johon hän kirjoitti jo 1920-luvulla, Detective Tales ja Terror Tales. Bill Pronzini arvostaa psykiatri Carter Colesta kertovia novelleja, jotka ilmestyivät alun perin Dime Detectivessa ja joita on suomennettukin, Seikkailujen Maailmassa.
Carter Cole -tarina ”Salaperäiset kaksoset” (1937) on järjettömyyteen ja epäuskottavuuteen asti melodramaattinen, mutta siinä on joitain omaperäisiä ideoita. Carter Cole ei sankarina ole kovinkaan kovaksikeitetty, vaan hän käyttää hyväkseen enemmänkin älyllistä päättelyä. Toinen Davisin vähemmän kovaksikeitetyistä sankareista oli Xenophon Cox, josta kertovia novelleja on suomennettu. Ilman tekijän nimeä suomennetussa novellissa ”Tapaus 102” (1935?) perintöä havitteleva mies murhaa ihmisiä aineella, joka sytyttää suoliston ja ruokatorven tuleen.
Davisin jotkut novellit ovat jonkinlaisia linkkejä kovaksikeitetyn yksityisetsiväperinteen ja kauhutyyppisten tarinoiden välillä. Toisessa suomennetussa Carter Cole -tarinassa ”Valekuningattaren salaisuus” joku murhaa ihmisiä mestaamalla ja tekee kuolleiden ihmisten päistä vahanukkeja ja lähettää niitä erinäisille ihmisille. Samanlaista uskottavuuden rajoilla hortoilemista on Cox-novellissa ”Kolmannettoista aivot” (1937). Siinä psykiatri laitetaan järjestämään rikas perijä hulluksi: tämä pannaan mm. huoneeseen, jonka huonekalut on naulattu kattoon.
Carter Cole -tarina ”Salaperäiset kaksoset” (1937) on järjettömyyteen ja epäuskottavuuteen asti melodramaattinen, mutta siinä on joitain omaperäisiä ideoita. Carter Cole ei sankarina ole kovinkaan kovaksikeitetty, vaan hän käyttää hyväkseen enemmänkin älyllistä päättelyä. Toinen Davisin vähemmän kovaksikeitetyistä sankareista oli Xenophon Cox, josta kertovia novelleja on suomennettu. Ilman tekijän nimeä suomennetussa novellissa ”Tapaus 102” (1935?) perintöä havitteleva mies murhaa ihmisiä aineella, joka sytyttää suoliston ja ruokatorven tuleen.
Davisin jotkut novellit ovat jonkinlaisia linkkejä kovaksikeitetyn yksityisetsiväperinteen ja kauhutyyppisten tarinoiden välillä. Toisessa suomennetussa Carter Cole -tarinassa ”Valekuningattaren salaisuus” joku murhaa ihmisiä mestaamalla ja tekee kuolleiden ihmisten päistä vahanukkeja ja lähettää niitä erinäisille ihmisille. Samanlaista uskottavuuden rajoilla hortoilemista on Cox-novellissa ”Kolmannettoista aivot” (1937). Siinä psykiatri laitetaan järjestämään rikas perijä hulluksi: tämä pannaan mm. huoneeseen, jonka huonekalut on naulattu kattoon.
Carter Cole seikkailee myös tarinassa ”Mykän jättiläisen arvoitus”, jossa hän törmää erilaisia fobioita potevaan huippututkijaan, jonka vaimo on kadonnut salaperäisissä olosuhteissa ja joka piilottelee kotonaan lapsen tasolle jäänyttä epämuodostunutta tytärtään. Novellissa ”Tohtori Graggin tapaus” (pitäisi olla ”Craggin”) kaivetaan esiin mies, joka vaati tulla haudattavaksi sementtiin valettuna. Miehen tyttärellä on pakkomielle tuoda vieraille ihmisiä outoja esineitä — Carter Cole saa novellin alussa veitsen ja myöhemmin pullon, jossa tytär luulee olevan myrkkyä.
Bill Pronzinin arvio siitä, että Davisin pulp-novellit olivat monia aikalaisiaan parempia, on hiukan outo. Sinänsä novellit ovat kyllä sujuvia ja mukaansatempaavia, vaikka tekojen motiivien selitystä ei paljoakaan ole ja jutut jäävät yleensä epäuskottaviksi. Tämä oli tietysti 1930-luvun pulp-novellien yleinen ominaisuus eikä siitä voi pelkästään yksittäistä kirjailijaa syyttää.
Davis tapaili myös selkeämpiä kauhuaiheita. ”Paholaisen kello” kertoo kylästä, jota paholaismainen kello pitää kauhun vallassa: aina sen lyödessä kuolleet nousevat haudoistaan. Loppuratkaisu muuttaa novellin melko tavanomaiseksi rikostarinaksi. Kovaksikeitetympää tuotantoa edustaa ”Syntinen enkeli”, jossa poliisivoimista erotettu Peter Blade pistää aisoihin hänen ystävänsä lapsen kidnapanneet rikolliset. Tyyli on tiivistä ja kerronta nopeaa, välillä liiankin nopeaa, eikä henkilökuvauksesta voi puhua. ”Teräsnyrkki” kertoo herrasmiesyksityisetsivä Deventer Van Winklestä (!), joka mieluummin selvittää rikoksia kentällä kuin ottaa maksavia asiakkaita vastaan toimistossaan. Novelli on ilmeisesti peräisin jo 1920-luvulta, jolloin Davis oli aloittanut uransa.
Näitä parempi on huimapäisestä reportterista Keyhole Kerrystä (suomeksi Ketterä Kerry) kertova ”Eetteriaaltojen kuningas”. Reportteri päättää lavastaa itsemurhan murhaksi ja väittää radiossa tehneensä sen — ideana on raportoida sähkötuolirangaistuksesta niin pitkälle kuin se vain mahdollista, kunnes toimittajan huolella järjestämä alibi todennettaisiin. Ongelmia aiheuttaa se, että itsemurha onkin oikeasti murha. Novellin juoni on monimutkainen, mutta Davis pitää langat käsissään hyvin. Valitettavasti loppu on epäuskottava.
”Salaperäinen hyökkääjä” on Davisin novellituotantoa 1940-luvulta. Se muistuttaa hengeltään hiukan Dashiell Hammettin Nick ja Nora -tarinoita. Lähtökohta ainakin on hauska: jonkinlainen juorutoimisto joutuu selvittämään myös rikoksia.
Davis alkoi 1930-luvulla julkaista romaaneja salanimellä Stephen Ransome. Luovuttuaan 1950-luvulla oman nimensä käytöstä kirjallisissa töissään hän jatkoi Ransome-kirjojen kirjoittamista. Näistä on suomennettu yksi, Sinivalkoinen urheiluvaunu (1959), joka muistuttaa arkisen painajaisen kuvauksessaan Cornell Woolrichia ja rauhallisessa kertojanotteessaan Patricia Highsmithia. Ransome-kirjoja pidetään muutenkin hyvinä, ja ne todistavat Davisin melkein yllättävää kypsymistä taiteilijana. Poissa ovat pulp-tarinoiden maneerit ja metelöinti ja tilalla on selkeä kuvaus ihmisistä häilyvien identiteettien kurimuksessa. Sinivalkoisessa urheiluvaunussa taiteilija Burton Fisher tapaa tuntemattoman tytön, joka väittää seurustelleensa hänen kanssaan jo monta viikkoa. Kun tyttö murhataan Fisherin huvilalla, on painajainen hyvässä vauhdissa. Davis/Ransome pitää lukijan taitavasti otteessaan ja lopussa on katkeruutta elämän mahdollisuuksien hupenemisesta ja ihmisen toiveista vaikuttaa omaan kohtaloonsa. Vastaavaa temppua — siirtymistä pulpista ”vakavaan” kirjallisuuteen — ei moni alan kirjailija Chandlerin lisäksi ole tehnyt ja tämän vuoksi Davis kannattaakin pitää mielessä. On sääli, ettei Stephen Ransome -kirjoja ole käännetty useampia.
Salanimeä Curtis Steele Davis käytti James Christopher -tarinoissaan, joita ilmestyi 20—30 liki romaaninmittaisena Operator No. 5 -nimisessä lehdessä. Tulevaisuuteen sijoittuvissa Christopher-tarinoissa sankari taistelee Amerikan valloittanutta Keskikeisarikuntaa vastaan. Pari näistä on suomennettu. ”Kuoleman armeijassa” Jimmy Christopher, Sähköttäjä 5, tuhoaa valloittajan käyttämän vihreän kaasun salaisuuden. Vaikka miehittäjäarmeija on kiinalainen, valloittajien nimet ovat saksalaisia — heidän keisarinsa on Maximilian ja hänen sadistinen poikansa Rudolf. Keskikeisarivaltakunnan tunnus on verinen pää, jonka alla on kaksi miekkaa ristissä. Ei tarvita kummoistakaan historioitsijaa kertomaan, että Steelen pienoisromaanissa kuvataan nousevan natsi-Saksan uhkaa. Sellaisenaan Steelen Operator-kertomukset ovat kelvollista seikkailuviihdettä.
Simo Sjöblom väittää dekkaribibliografiassaan, että kokoomateoksen Savupaholainen (Minerva 1924) niminovelli olisi samaisen Frederick C. Davisin kirjoittama. Tämä on epäselvää ja sellaiseksi jäänee. Davis kirjoitti novelleja jo 1920-luvun alussa, mutta ”Savupaholaisen” nimistä novellia en ole bibliografioista löytänyt. Sjöblom tekee kuitenkin virheen väittäessään Davisia englantilaiseksi. [Ks. alla.]
Rikosromaani nimellä Stephen Ransome:
Sinivalkoinen urheiluvaunu. Salama 86. Suom. Pauli A. Kopperi. Gummerus: Jyväskylä 1960. Alun perin I’ll Die For You. Doubleday 1959.
Bill Pronzinin arvio siitä, että Davisin pulp-novellit olivat monia aikalaisiaan parempia, on hiukan outo. Sinänsä novellit ovat kyllä sujuvia ja mukaansatempaavia, vaikka tekojen motiivien selitystä ei paljoakaan ole ja jutut jäävät yleensä epäuskottaviksi. Tämä oli tietysti 1930-luvun pulp-novellien yleinen ominaisuus eikä siitä voi pelkästään yksittäistä kirjailijaa syyttää.
Davis tapaili myös selkeämpiä kauhuaiheita. ”Paholaisen kello” kertoo kylästä, jota paholaismainen kello pitää kauhun vallassa: aina sen lyödessä kuolleet nousevat haudoistaan. Loppuratkaisu muuttaa novellin melko tavanomaiseksi rikostarinaksi. Kovaksikeitetympää tuotantoa edustaa ”Syntinen enkeli”, jossa poliisivoimista erotettu Peter Blade pistää aisoihin hänen ystävänsä lapsen kidnapanneet rikolliset. Tyyli on tiivistä ja kerronta nopeaa, välillä liiankin nopeaa, eikä henkilökuvauksesta voi puhua. ”Teräsnyrkki” kertoo herrasmiesyksityisetsivä Deventer Van Winklestä (!), joka mieluummin selvittää rikoksia kentällä kuin ottaa maksavia asiakkaita vastaan toimistossaan. Novelli on ilmeisesti peräisin jo 1920-luvulta, jolloin Davis oli aloittanut uransa.
Näitä parempi on huimapäisestä reportterista Keyhole Kerrystä (suomeksi Ketterä Kerry) kertova ”Eetteriaaltojen kuningas”. Reportteri päättää lavastaa itsemurhan murhaksi ja väittää radiossa tehneensä sen — ideana on raportoida sähkötuolirangaistuksesta niin pitkälle kuin se vain mahdollista, kunnes toimittajan huolella järjestämä alibi todennettaisiin. Ongelmia aiheuttaa se, että itsemurha onkin oikeasti murha. Novellin juoni on monimutkainen, mutta Davis pitää langat käsissään hyvin. Valitettavasti loppu on epäuskottava.
”Salaperäinen hyökkääjä” on Davisin novellituotantoa 1940-luvulta. Se muistuttaa hengeltään hiukan Dashiell Hammettin Nick ja Nora -tarinoita. Lähtökohta ainakin on hauska: jonkinlainen juorutoimisto joutuu selvittämään myös rikoksia.
Davis alkoi 1930-luvulla julkaista romaaneja salanimellä Stephen Ransome. Luovuttuaan 1950-luvulla oman nimensä käytöstä kirjallisissa töissään hän jatkoi Ransome-kirjojen kirjoittamista. Näistä on suomennettu yksi, Sinivalkoinen urheiluvaunu (1959), joka muistuttaa arkisen painajaisen kuvauksessaan Cornell Woolrichia ja rauhallisessa kertojanotteessaan Patricia Highsmithia. Ransome-kirjoja pidetään muutenkin hyvinä, ja ne todistavat Davisin melkein yllättävää kypsymistä taiteilijana. Poissa ovat pulp-tarinoiden maneerit ja metelöinti ja tilalla on selkeä kuvaus ihmisistä häilyvien identiteettien kurimuksessa. Sinivalkoisessa urheiluvaunussa taiteilija Burton Fisher tapaa tuntemattoman tytön, joka väittää seurustelleensa hänen kanssaan jo monta viikkoa. Kun tyttö murhataan Fisherin huvilalla, on painajainen hyvässä vauhdissa. Davis/Ransome pitää lukijan taitavasti otteessaan ja lopussa on katkeruutta elämän mahdollisuuksien hupenemisesta ja ihmisen toiveista vaikuttaa omaan kohtaloonsa. Vastaavaa temppua — siirtymistä pulpista ”vakavaan” kirjallisuuteen — ei moni alan kirjailija Chandlerin lisäksi ole tehnyt ja tämän vuoksi Davis kannattaakin pitää mielessä. On sääli, ettei Stephen Ransome -kirjoja ole käännetty useampia.
Salanimeä Curtis Steele Davis käytti James Christopher -tarinoissaan, joita ilmestyi 20—30 liki romaaninmittaisena Operator No. 5 -nimisessä lehdessä. Tulevaisuuteen sijoittuvissa Christopher-tarinoissa sankari taistelee Amerikan valloittanutta Keskikeisarikuntaa vastaan. Pari näistä on suomennettu. ”Kuoleman armeijassa” Jimmy Christopher, Sähköttäjä 5, tuhoaa valloittajan käyttämän vihreän kaasun salaisuuden. Vaikka miehittäjäarmeija on kiinalainen, valloittajien nimet ovat saksalaisia — heidän keisarinsa on Maximilian ja hänen sadistinen poikansa Rudolf. Keskikeisarivaltakunnan tunnus on verinen pää, jonka alla on kaksi miekkaa ristissä. Ei tarvita kummoistakaan historioitsijaa kertomaan, että Steelen pienoisromaanissa kuvataan nousevan natsi-Saksan uhkaa. Sellaisenaan Steelen Operator-kertomukset ovat kelvollista seikkailuviihdettä.Simo Sjöblom väittää dekkaribibliografiassaan, että kokoomateoksen Savupaholainen (Minerva 1924) niminovelli olisi samaisen Frederick C. Davisin kirjoittama. Tämä on epäselvää ja sellaiseksi jäänee. Davis kirjoitti novelleja jo 1920-luvun alussa, mutta ”Savupaholaisen” nimistä novellia en ole bibliografioista löytänyt. Sjöblom tekee kuitenkin virheen väittäessään Davisia englantilaiseksi. [Ks. alla.]
Rikosromaani nimellä Stephen Ransome:
Sinivalkoinen urheiluvaunu. Salama 86. Suom. Pauli A. Kopperi. Gummerus: Jyväskylä 1960. Alun perin I’ll Die For You. Doubleday 1959.
Rikosnovellit:
Eetteriaaltojen kuningas, Seikkailujen Maailma 4/1938. Julkaistu uudelleen nimellä Reportterikuningas, Seikkailujen Maailma 7—8/1945.
Kolmannettoista aivot, Seikkailujen Maailma 3/1937.
Mykän jättiläisen arvoitus, Seikkailujen Maailma 11/1953. (Carter Cole)
Paholaisen kello, Seikkailujen Maailma 10/1942.
Salaperäinen hyökkääjä, Seikkailujen Maailma 11/1951.
Salaperäiset kaksoset, Seikkailujen Maailma 3/1937. Alun perin The Case of the Terrified Twins, Dime Detective, maaliskuu 1937. (Carter Cole)
Syntinen enkeli, Isku 44/1936.
Tapaus n:o 101, Seikkailujen Maailma 11/1943. Alun perin The Trail of the Thirteenth Brain, Detective Tales, huhtikuu 1937. (Xenophon Cox; novellissa on Monroe Eisenbergin kuvitus)
Tapaus 102, Seikkailujen Maailma 10/1942. Julkaistu ilman kirjoittajan nimeä. Alun perin mahdollisesti Death’s Flaming Hour, Detective Tales, syyskuu 1935. (Xenophon Cox)
Teräsnyrkki, Seikkailujen Maailma 4/1943.
Tohtori Graggin tapaus, Seikkailujen Maailma 1/1955. (Carter Cole; nimen pitäisi olla ”Craggin”.) Valekuningattaren salaisuus, Seikkailujen Maailma 8/1949.
Eetteriaaltojen kuningas, Seikkailujen Maailma 4/1938. Julkaistu uudelleen nimellä Reportterikuningas, Seikkailujen Maailma 7—8/1945.
Kolmannettoista aivot, Seikkailujen Maailma 3/1937.
Mykän jättiläisen arvoitus, Seikkailujen Maailma 11/1953. (Carter Cole)
Paholaisen kello, Seikkailujen Maailma 10/1942.
Salaperäinen hyökkääjä, Seikkailujen Maailma 11/1951.
Salaperäiset kaksoset, Seikkailujen Maailma 3/1937. Alun perin The Case of the Terrified Twins, Dime Detective, maaliskuu 1937. (Carter Cole)
Syntinen enkeli, Isku 44/1936.
Tapaus n:o 101, Seikkailujen Maailma 11/1943. Alun perin The Trail of the Thirteenth Brain, Detective Tales, huhtikuu 1937. (Xenophon Cox; novellissa on Monroe Eisenbergin kuvitus)
Tapaus 102, Seikkailujen Maailma 10/1942. Julkaistu ilman kirjoittajan nimeä. Alun perin mahdollisesti Death’s Flaming Hour, Detective Tales, syyskuu 1935. (Xenophon Cox)
Teräsnyrkki, Seikkailujen Maailma 4/1943.
Tohtori Graggin tapaus, Seikkailujen Maailma 1/1955. (Carter Cole; nimen pitäisi olla ”Craggin”.) Valekuningattaren salaisuus, Seikkailujen Maailma 8/1949.
Jatkokertomukset nimellä Curtis Steele:
Kuoleman armeija, Isku 7—16/1937. Alun perin The Army of the Dead, Operator #5, maaliskuu 1935.
Vihreä kaasu, Seikkailujen Maailma 1—3/1943. Alun perin mahdollisesti The Green Death Mists, Operator #5, marraskuu 1934.
Tässä juttu, jonka kirjoitin pari vuotta Pulpografian ilmestymisen jälkeen Ruumiin kulttuuriin ja jossa selvitin, että Savupaholainen-kirjan sisältämä Frederick C. Davisin novelli on kuin olikin saman pulp-miehen kirjoittama, vaikka alun perin, novellin tyylilajin perusteella, oletinkin, että kyse on jostakusta muusta.
Savupaholaisen arvoitus ratkeaa
Kirjoitin kaksi vuotta sitten amerikkalaista pulp-kirjailijaa Frederick C. Davisia käsitellessäni, että novelli ”Savupaholainen” ei voi olla saman amerikkalaisen Davisin kirjoittama, koska tietojeni mukaan hän ei olisi kirjoittanut niin aikaisin kuin Minervan julkaisema novellikokoelma Savupaholainen on suomennettu. Kirjoitin myös, että arvoitus ei ilmeisesti koskaan ratkea.
Ratkesi kuitenkin. Olin olettanut, että Davis on enemmän 30-luvun ja kovaksikeitetyn koulukunnan ja Black Maskin kasvatti enkä ollut voinut uskoa, että hän olisi jo 20-luvulla kirjoittanut ”Savupaholaisen” kaltaista hienostelevaa rikoskirjallisuutta. Totuus on toisenlainen: Davisin ensimmäiset novellit ilmestyivät jo kun hän oli vähän päälle kaksikymppinen ja hän kirjoitti seikkailu- ja rikosnovelleja sellaisiin pulp-lehtiin kuin Argosy ja Short Stories. Hän kyllä siirtyi 30-luvulla kovaksikeitetymmän tarinoinnin pariin, mutta ”Savupaholaisen” kaltaisia juttuja hän teki melkein koko 20-luvun.
Koko Minervan julkaisema novellikokoelma näyttää olevan englantilaisen Detective Magazinen sivuilta koottu. Detective Magazine oli sikäläinen vastine amerikkalaisille pulp-lehdille ja se ilmestyi vuosina 1922-1925. Lehdessä julkaistiin uusintapainoksina amerikkalaisia novelleja ja joitain alkuperäisiä. Davisin ”The Smoke Devil” ilmestyi lehdessä vuonna 1923 – tarkkaan ottaen lokakuun kolmas päivä.
Muutkin Savupaholaisen kirjoittajat ovat Detective Magazinen vakionimiä. Amerikkalainen Ellis Barker Butler eli vuosina 1869-1937 ja kirjoitti kymmeniä, ellei satoja novelleja ajan eri lehtiin. John Joy Bell (1871-1934) taas oli englantilainen, mutta yhtä lailla tuottelias novellikirjailija. Buckley Watersin novelleissa vakiohenkilönä oli seikkailija Beaver Busant. Nimimerkiltä kuulostava A. Sadler kirjoitti Detective Magazineen sarjaa Slim Bradleysta, joka on myös suomennetun ”Öisen retken” päähenkilö. Valentine Goldsmithistä taas ei tietoja löydy eikä paljoa edes E. eli Elinor Maxwellista.
Frederick C. Davis oli porukan ainoa, joka tietojeni mukaan julkaisi romaaneja. Davisin urahan oli pitkä ja se kesti aina 1960-luvun loppuun. Edelleen suositeltava on Stephen Ransome –nimellä suomennettu romaani Sinivalkoinen urheiluvaunu (1959).
Mistä novellit ovat sitten Suomeen kulkeutuneet? Sitä on vaikea sanoa. Savupaholainen voi olla pantu täällä kirjan kansiin suoraan Detective Magazinen sivuilta – ei ole tyystin mahdotonta, että täällä olisi luettu englantilaista jännärilehteä. Mahdollista on myös, että kirja on käännetty vaikkapa ruotsalaisesta tai saksalaisesta vastineesta. Kustantaja Minervalla oli kuitenkin yhteyksiä ulkomaisiin kustantajiin, mistä kertoo se, että he julkaisivat mm. Stewart Edward Whiten ja William MacLeod Rainen kaltaisia amerikkalaisia lännenkirjailijoita ja amerikkalaisen A. Hyatt Verrillin Radiosalapoliisit-kirjoja.
Ehkä tämäkin arvoitus joskus ratkeaa.
Savupaholainen. Suom. H. Vaaja. (Simo Sjöblomin bibliografian mukaan suomentaja on Helmi Nykänen.) Minerva: Tampere 1924.
Sisältää novellit (kaikki peräisin The Detective Magazine -lehdestä):
Frederick C. Davis: Savupaholainen. Alun perin The Smoke Devil. The Detective Magazine, 3.10.1923. Valentine Goldsmith: Teletacter kertoo. Alun perin The Teletacter Tells, 3.10.1923. Buckley Waters: Syrakusalainen kultaraha. Alun perin The Syracusan Tetradrachum, 3.10.1923. Ellis Barker Butler: Petos. Alun perin ilmeisesti The Throw Down, 18.1.1923. E(linor). Maxwell: Kolmisormi-Joe. Alun perin Three-Fingered Joe, 5.1.1923. E(linor). Maxwell: Erakkomaja. Alun perin The House on the Hill, 31.10.1923.J(ohn). J(oy). Bell: Herra John Dewin ainoa yritys. Alun perin The Sole Effort of Mr. John Dew, 5.1.1923. A. Sadler: Öinen retki. alun perin Nightwork, 3.10.1923.
Kirjoitin kaksi vuotta sitten amerikkalaista pulp-kirjailijaa Frederick C. Davisia käsitellessäni, että novelli ”Savupaholainen” ei voi olla saman amerikkalaisen Davisin kirjoittama, koska tietojeni mukaan hän ei olisi kirjoittanut niin aikaisin kuin Minervan julkaisema novellikokoelma Savupaholainen on suomennettu. Kirjoitin myös, että arvoitus ei ilmeisesti koskaan ratkea.
Ratkesi kuitenkin. Olin olettanut, että Davis on enemmän 30-luvun ja kovaksikeitetyn koulukunnan ja Black Maskin kasvatti enkä ollut voinut uskoa, että hän olisi jo 20-luvulla kirjoittanut ”Savupaholaisen” kaltaista hienostelevaa rikoskirjallisuutta. Totuus on toisenlainen: Davisin ensimmäiset novellit ilmestyivät jo kun hän oli vähän päälle kaksikymppinen ja hän kirjoitti seikkailu- ja rikosnovelleja sellaisiin pulp-lehtiin kuin Argosy ja Short Stories. Hän kyllä siirtyi 30-luvulla kovaksikeitetymmän tarinoinnin pariin, mutta ”Savupaholaisen” kaltaisia juttuja hän teki melkein koko 20-luvun.
Koko Minervan julkaisema novellikokoelma näyttää olevan englantilaisen Detective Magazinen sivuilta koottu. Detective Magazine oli sikäläinen vastine amerikkalaisille pulp-lehdille ja se ilmestyi vuosina 1922-1925. Lehdessä julkaistiin uusintapainoksina amerikkalaisia novelleja ja joitain alkuperäisiä. Davisin ”The Smoke Devil” ilmestyi lehdessä vuonna 1923 – tarkkaan ottaen lokakuun kolmas päivä.
Muutkin Savupaholaisen kirjoittajat ovat Detective Magazinen vakionimiä. Amerikkalainen Ellis Barker Butler eli vuosina 1869-1937 ja kirjoitti kymmeniä, ellei satoja novelleja ajan eri lehtiin. John Joy Bell (1871-1934) taas oli englantilainen, mutta yhtä lailla tuottelias novellikirjailija. Buckley Watersin novelleissa vakiohenkilönä oli seikkailija Beaver Busant. Nimimerkiltä kuulostava A. Sadler kirjoitti Detective Magazineen sarjaa Slim Bradleysta, joka on myös suomennetun ”Öisen retken” päähenkilö. Valentine Goldsmithistä taas ei tietoja löydy eikä paljoa edes E. eli Elinor Maxwellista.
Frederick C. Davis oli porukan ainoa, joka tietojeni mukaan julkaisi romaaneja. Davisin urahan oli pitkä ja se kesti aina 1960-luvun loppuun. Edelleen suositeltava on Stephen Ransome –nimellä suomennettu romaani Sinivalkoinen urheiluvaunu (1959).
Mistä novellit ovat sitten Suomeen kulkeutuneet? Sitä on vaikea sanoa. Savupaholainen voi olla pantu täällä kirjan kansiin suoraan Detective Magazinen sivuilta – ei ole tyystin mahdotonta, että täällä olisi luettu englantilaista jännärilehteä. Mahdollista on myös, että kirja on käännetty vaikkapa ruotsalaisesta tai saksalaisesta vastineesta. Kustantaja Minervalla oli kuitenkin yhteyksiä ulkomaisiin kustantajiin, mistä kertoo se, että he julkaisivat mm. Stewart Edward Whiten ja William MacLeod Rainen kaltaisia amerikkalaisia lännenkirjailijoita ja amerikkalaisen A. Hyatt Verrillin Radiosalapoliisit-kirjoja.
Ehkä tämäkin arvoitus joskus ratkeaa.
Savupaholainen. Suom. H. Vaaja. (Simo Sjöblomin bibliografian mukaan suomentaja on Helmi Nykänen.) Minerva: Tampere 1924.
Sisältää novellit (kaikki peräisin The Detective Magazine -lehdestä):
Frederick C. Davis: Savupaholainen. Alun perin The Smoke Devil. The Detective Magazine, 3.10.1923. Valentine Goldsmith: Teletacter kertoo. Alun perin The Teletacter Tells, 3.10.1923. Buckley Waters: Syrakusalainen kultaraha. Alun perin The Syracusan Tetradrachum, 3.10.1923. Ellis Barker Butler: Petos. Alun perin ilmeisesti The Throw Down, 18.1.1923. E(linor). Maxwell: Kolmisormi-Joe. Alun perin Three-Fingered Joe, 5.1.1923. E(linor). Maxwell: Erakkomaja. Alun perin The House on the Hill, 31.10.1923.J(ohn). J(oy). Bell: Herra John Dewin ainoa yritys. Alun perin The Sole Effort of Mr. John Dew, 5.1.1923. A. Sadler: Öinen retki. alun perin Nightwork, 3.10.1923.
lauantaina, syyskuuta 20, 2008
Clayton Matthewsin haastattelu
Amerikkalaisen pokkaridekkaristin haastattelu muutaman vuoden takaa, joka ilmestyi pienipainoksisessa Pulp-lehdessäni. Liittyy tähän viestiin toisessa blogissa.
Clayton Matthews syntyi liian myöhään
Monen lajityypin luottokirjoittaja
Clayton Matthewsin elämä on ollut tyypillisen amerikkalainen: toimittuaan rautatietyöläisenä, karnevaalin sisäänheittäjänä ja taksikuskina hänestä tuli monen lajityypin pokkari- ja novellikirjoittaja.
”En suoraan sanoen muista, milloin aloin kirjoittaa”, Matthews toteaa.
”Olen kai aina halunnut olla kirjoittaja, mutta kuten useimmat, jouduin tekemään sen eteen kauan töitä. Julkaisin ensimmäisen novellini ’Stone Cold Dead in the Marketplace’ vasta nelikymppisenä.”
Novelli ilmestyi 1958 Mike Shayne Mystery Magazinessa, jossa Matthews julkaisi sittemminkin monia novelleja. Ensimmäisen romaaninsa Matthews julkaisi 1960. A Rage of Desire –nimisen kirjan julkaisi Monarch, joka oli erikoistunut erotiikkaan ja dekkareihin. Matthewsin kirja yhdistää kummatkin lajityypit. Monarch julkaisi kaikkiaan kuusi Matthewsin kirjaa.
”Aloitin urani liian myöhään”, Matthews toteaa. ”Pulp-lehdet olivat jo 50-luvun lopulla kuolleet pois ja jäljellä oli vain kourallinen lehtiä vaikkapa 50-luvun alun tilanteeseen verrattuna.”
Matthews kirjoitti 60-luvulla mm. sellaisiin lehtiin kuin Manhunt, Mike Shayne Mystery Magazine ja Saint Mystery Magazine. Monet näistä lehdistä olivat Leo Margulies –nimisen vaikutusvaltaisen kustantajan ja toimittajan julkaisuja.
”Tietysti voi sanoa, että Marguliesin julkaisemat lehdet, olivat jonkinlaisia pulp-lehtiä, mutta Margulies itse oli sitä mieltä, että ne eivät olleet. Hän hermostui väitteestä jostain syystä, vaikka oli itse todella mukava mies”, Matthews pohdiskelee.
Hiukan myöhemmin Matthews alkoi kirjoittaa Alfred Hitchcock’s Mystery Magazineen ja Ellery Queen’s Mystery Magazineen. Matthewsin kaikki suomennetut novellit ovat juuri Hitchcockin nimeä kantavasta lehdestä, joka päinvastaisista luuloista huolimatta ei ollut ohjaajamestarin itsensä toimittama.
”Hitchcock oli kaikista lehdistä suosikkini”, Matthews sanoo.
Lehdistä ei kuitenkaan ollut paljon iloa aloittelevalle kirjailijalle, koska niitä oli paljon vähemmän kuin vielä 50-luvun alussa. Piti keskittyä pokkareihin.
”Kuusikymmentäluvun alussa originaalipokkarit olivat kaikkein helpointa saalista”, Matthews kertoo.
Kustantajia oli paljon ja monet työnsivät markkinoille kaksikintoista nimikettä kuukaudessa. Kirjoittajille oli siis kysyntää. Monarch-kustantamon lisäksi Matthews julkaisi seksiromaaneja muillakin kustantamoilla.
”Pokkarivillitys sai aikaan ylilyöntejäkin. Jotkut ennustivat kovakantisten kirjojen kuolemaa”, Matthews muistelee. ”He olivat tietysti väärässä, mutta mistä sen silloin olisi tiennyt? Nyt kovakantiset ovat vain entistä kalliimpia eikä alkuperäispokkareita juuri ilmesty.”
Kirjoitettuaan rikosnovelleja ja seksiromaaneja kymmenen vuotta Matthews sai lopulta rikosromaaninkin kustantajalle. Pieni, mutta kiinnostavia kirjoja tehnyt Sherbourne julkaisi 1969 Matthewsin romaanin Dive into Death, joka on myös suomennettu nimellä Houkutteleva saalis (Manhattan-sarja 91). Se on John D. MacDonaldin Travis McGee -kirjoja muistuttava kertomus miehestä, joka elää vapaata elämää veneessään ja joka joutuu avustamaan epämääräistä sakkia aarteen etsinnässä.
Samana vuonna Matthewsilta ilmestyi myös novellikokoelma Hagar’s Castle. Matthews kertoo, että rikoskirjailijana häneen vaikuttivat Raymond Chandler ja John D. MacDonald. ”Eniten olen kuitenkin saanut vaikutteita Donald Hamiltonilta, varsinkin hänen länkkäreistään”, Matthews sanoo.
Myöhemmin 70-luvulla Matthews kirjoitti muutaman rikosromaanin, mutta enemmät yksin tehdyt kirjat väistyivät yhteistyön tieltä. Matthews avioitui vaimonsa Patrician kanssa 1971. Patricia oli nimellä Patty Brisco julkaissut kirjoja ja novelleja jo 60-luvulla, ja tuore pariskunta alkoi kirjoittaa kirjoja yhdessä. Tälläkin hetkellä he kirjoittavat kirjat yhdessä – monet pelkästään Patricia Matthewsin nimellä julkaistut kirjat ovat pariskunnan yhdessä tekemiä.
”Tämä ei ole yleisesti tiedossa”, Clayton Matthews toteaa. ”Kustantaja oli sitä mieltä, että romantiikka ei myy, jos kirjan kannessa on miehen nimi. Ehkä he olivat oikeassa.”
Patricia Matthewsin nimi ainakin on myynyt. Häntä on kutsuttu alansa – historiallinen romantiikka – kuningattareksi.
Seuraavalla vuosikymmenellä Clayton Matthews kokeili länkkäreitä. Hän julkaisi neljä lännenromaania, mutta toteaa, että lajityyppi kyllästyttää häntä nykyään. ”Kaikki uudet länkkärit, joita olen lukenut, ovat olleet tylsiä”, kuuluu tuomio.
”Suosikkini omista kirjoistani on mainstream-romaani The Power Seekers, jonka Pinnacle julkaisi 1978”, Matthews toteaa. ”Rakastan edelleen eniten dekkareita ja haluaisin kirjoittaa niitä enemmän, mutta tällaiselle ns. mid-list –kirjailijalle ei oikein ole markkinoita sillä alalla”, kirjailija lopettaa.
Clayton Matthews syntyi liian myöhään
Monen lajityypin luottokirjoittaja
Clayton Matthewsin elämä on ollut tyypillisen amerikkalainen: toimittuaan rautatietyöläisenä, karnevaalin sisäänheittäjänä ja taksikuskina hänestä tuli monen lajityypin pokkari- ja novellikirjoittaja.
”En suoraan sanoen muista, milloin aloin kirjoittaa”, Matthews toteaa.
”Olen kai aina halunnut olla kirjoittaja, mutta kuten useimmat, jouduin tekemään sen eteen kauan töitä. Julkaisin ensimmäisen novellini ’Stone Cold Dead in the Marketplace’ vasta nelikymppisenä.”
Novelli ilmestyi 1958 Mike Shayne Mystery Magazinessa, jossa Matthews julkaisi sittemminkin monia novelleja. Ensimmäisen romaaninsa Matthews julkaisi 1960. A Rage of Desire –nimisen kirjan julkaisi Monarch, joka oli erikoistunut erotiikkaan ja dekkareihin. Matthewsin kirja yhdistää kummatkin lajityypit. Monarch julkaisi kaikkiaan kuusi Matthewsin kirjaa.
”Aloitin urani liian myöhään”, Matthews toteaa. ”Pulp-lehdet olivat jo 50-luvun lopulla kuolleet pois ja jäljellä oli vain kourallinen lehtiä vaikkapa 50-luvun alun tilanteeseen verrattuna.”
Matthews kirjoitti 60-luvulla mm. sellaisiin lehtiin kuin Manhunt, Mike Shayne Mystery Magazine ja Saint Mystery Magazine. Monet näistä lehdistä olivat Leo Margulies –nimisen vaikutusvaltaisen kustantajan ja toimittajan julkaisuja.
”Tietysti voi sanoa, että Marguliesin julkaisemat lehdet, olivat jonkinlaisia pulp-lehtiä, mutta Margulies itse oli sitä mieltä, että ne eivät olleet. Hän hermostui väitteestä jostain syystä, vaikka oli itse todella mukava mies”, Matthews pohdiskelee.
Hiukan myöhemmin Matthews alkoi kirjoittaa Alfred Hitchcock’s Mystery Magazineen ja Ellery Queen’s Mystery Magazineen. Matthewsin kaikki suomennetut novellit ovat juuri Hitchcockin nimeä kantavasta lehdestä, joka päinvastaisista luuloista huolimatta ei ollut ohjaajamestarin itsensä toimittama.
”Hitchcock oli kaikista lehdistä suosikkini”, Matthews sanoo.
Lehdistä ei kuitenkaan ollut paljon iloa aloittelevalle kirjailijalle, koska niitä oli paljon vähemmän kuin vielä 50-luvun alussa. Piti keskittyä pokkareihin.
”Kuusikymmentäluvun alussa originaalipokkarit olivat kaikkein helpointa saalista”, Matthews kertoo.
Kustantajia oli paljon ja monet työnsivät markkinoille kaksikintoista nimikettä kuukaudessa. Kirjoittajille oli siis kysyntää. Monarch-kustantamon lisäksi Matthews julkaisi seksiromaaneja muillakin kustantamoilla.
”Pokkarivillitys sai aikaan ylilyöntejäkin. Jotkut ennustivat kovakantisten kirjojen kuolemaa”, Matthews muistelee. ”He olivat tietysti väärässä, mutta mistä sen silloin olisi tiennyt? Nyt kovakantiset ovat vain entistä kalliimpia eikä alkuperäispokkareita juuri ilmesty.”
Kirjoitettuaan rikosnovelleja ja seksiromaaneja kymmenen vuotta Matthews sai lopulta rikosromaaninkin kustantajalle. Pieni, mutta kiinnostavia kirjoja tehnyt Sherbourne julkaisi 1969 Matthewsin romaanin Dive into Death, joka on myös suomennettu nimellä Houkutteleva saalis (Manhattan-sarja 91). Se on John D. MacDonaldin Travis McGee -kirjoja muistuttava kertomus miehestä, joka elää vapaata elämää veneessään ja joka joutuu avustamaan epämääräistä sakkia aarteen etsinnässä.
Samana vuonna Matthewsilta ilmestyi myös novellikokoelma Hagar’s Castle. Matthews kertoo, että rikoskirjailijana häneen vaikuttivat Raymond Chandler ja John D. MacDonald. ”Eniten olen kuitenkin saanut vaikutteita Donald Hamiltonilta, varsinkin hänen länkkäreistään”, Matthews sanoo.
Myöhemmin 70-luvulla Matthews kirjoitti muutaman rikosromaanin, mutta enemmät yksin tehdyt kirjat väistyivät yhteistyön tieltä. Matthews avioitui vaimonsa Patrician kanssa 1971. Patricia oli nimellä Patty Brisco julkaissut kirjoja ja novelleja jo 60-luvulla, ja tuore pariskunta alkoi kirjoittaa kirjoja yhdessä. Tälläkin hetkellä he kirjoittavat kirjat yhdessä – monet pelkästään Patricia Matthewsin nimellä julkaistut kirjat ovat pariskunnan yhdessä tekemiä.
”Tämä ei ole yleisesti tiedossa”, Clayton Matthews toteaa. ”Kustantaja oli sitä mieltä, että romantiikka ei myy, jos kirjan kannessa on miehen nimi. Ehkä he olivat oikeassa.”
Patricia Matthewsin nimi ainakin on myynyt. Häntä on kutsuttu alansa – historiallinen romantiikka – kuningattareksi.
Seuraavalla vuosikymmenellä Clayton Matthews kokeili länkkäreitä. Hän julkaisi neljä lännenromaania, mutta toteaa, että lajityyppi kyllästyttää häntä nykyään. ”Kaikki uudet länkkärit, joita olen lukenut, ovat olleet tylsiä”, kuuluu tuomio.
”Suosikkini omista kirjoistani on mainstream-romaani The Power Seekers, jonka Pinnacle julkaisi 1978”, Matthews toteaa. ”Rakastan edelleen eniten dekkareita ja haluaisin kirjoittaa niitä enemmän, mutta tällaiselle ns. mid-list –kirjailijalle ei oikein ole markkinoita sillä alalla”, kirjailija lopettaa.
tiistaina, syyskuuta 16, 2008
Norman A. Daniels
Norman Daniels vaikutti minusta kiinnostavalta alun perin. Löysin häneltä pulp-lehtinovelleja, hän oli kirjoittanut monta sataa kirjaa, ja häneltä oli käännetty useita kirjoja. Mutta jälkikäteen ajatellen kirjoitin hänestä liian pitkän hakusanan. Ei hän ole ihan näin merkittävä, ainakaan suomalaisesta näkökulmasta. Danielsin vanhoja pulp-novelleja on julkaistu uusiksi vain muutamia, vaikka niitä on lukuisia ja osa ilmestyi jopa Black Maskissa! Kuvat, jotka kaivoin netistä, liittyvät kirjoihin, joita en tässä mainitse - Raise the Devil! (Falcon 1952; upea kansi!) on noir-henkinen dekkari, joka ilmestyi salanimellä, ja Startling Stories scifi-pulp-lehti, johon Daniels näyttää kirjoittaneen ainakin yhden tarinan. Huomaa myös löytyneet synnyin- ja kuolinvuodet.Lopussa menevät hiukan henkilöt sekaisin. Ilmeisesti Norman Daniels on ruvennut kirjoittamaan vaimonsa kanssa yhteistyössä ja he ovat käyttäneet vaimon nimeä yhteisenä taiteilijanimenä. Käsittääkseni kummatkin suomennetut Dorothy Danielsit ovat hänen kirjoittamiaan, eivät Norman Danielsin.
Norman A. Danielsin eli Norman Danbergin (1906-1995) ura on ollut mittava: hän aloitti jo 1930-luvun alussa ja jatkoi uraansa vielä pitkälle 1980-luvulle. Tässä hän onnistui olemalla ilmeisen taitava opportunisti: kun jokin lajityyppi lakkasi myymästä, Daniels hylkäsi sen. Daniels oli maanisen tuottelias ja julkaisi eri supersankareista kertovia novelleja sadoittain.
Danielsin sankarihahmoista kuuluisin lienee The Phantom Detective, joka esiintyi noin neljässäkymmenessä novellissa. The Phantom Detective tunnetaan suomeksi nimellä Naamiomies - hän on upporikas poikamies Richard Curtis Van Loan, joka ryhtyy rikollisjahtiin kyllästyessään joutilaaseen elämäänsä. Hahmon kehitti alun perin D. L. Champion, ja novelleja julkaistiin vartavasten vuonna 1933 perustetussa The Phantom Detective -lehdessä. Lehteä ilmestyi kaikkiaan 159 numeroa, viimeinen 1953. Muun muassa W. T. Ballardin ja Robert Sidney Bowenin sanotaan kirjoittaneen Naamiomies-tarinoita. Phantom Detective esiintyi sarjakuvassa Thrilling Comics -lehdessä vuosina 1946—49. Naamiomies-tarinoita ilmestyi (laittomina) uusintapainoksina vuosina 1965—66 yhteensä 22.
Naamiomiestä julkaistiin suomeksi 1960-luvun loppupuolella omana lehtenään. Niitä ilmestyi kaikkiaan kahdeksan ja yhden niistä, Sirkusmurhat (1943), on Daniels kirjoittanut. Monien Naamiomiesten kirjoittajia ei tiedetä varmasti, tieto Danielsin osuudesta on kuitenkin kohtalaisen luotettava ja perustuu hänen omaan ilmoitukseensa. Daniels kirjoitti The Phantom Detectiveen vähintään 30 osaa, myös vuonna 1953 ilmestyneen viimeisen numeron eli tarinan Murder’s Agent.
Nyt luettuna Naamiomiehet ovat huvittavia, osittain jopa viihdyttäviä. Sirkusmurhissa Naamiomies selvittää kiertävässä sirkuksessa tapahtuvan murhasarjan, jonka juuret ovat menneisyydessä tapahtuneessa rikoksessa. Jännittävässä kohtauksessa Naamiomies joutuu samaan häkkiin hurjan tappajagepardin kanssa. Hauskaa kirjassa on se, että Naamiomies on juuri ennen tarinan alkua opetellut vatsastapuhujaksi — niinpä hän soluttautuu sirkukseen tuon taidon taitajana.
Danielsin muista supersankareista mm. Jerry Wade esiintyy 30:ssa ja Crimson Mask 20 novellissa. Daniels julkaisi 1940-luvun lopulla Black Maskissa muutaman novellin, joiden päähenkilönä on entinen vanki ja entinen yksityisetsivä Rick Trent. Hän kirjoitti myös Black Batista, jolle uhrattiin 1930-luvulla oma lehti; näitä seikkailuja Daniels julkaisi nimellä G. Wayman Jones.Daniels kirjoitti kaiken tämän lisäksi myös Nick Carter -kuunnelmia ja televisioon jaksoja mm. Ben Caseyyn, Me kostajiin, Alfred Hitchcock esittää -sarjaan sekä Tohtori Kildareen. Kildare-romaaneja hän julkaisi kaksi, jotka on molemmat suomennettu. Ne mainitaan Simo Sjöblomin dekkaribibliografiassa, vaikka niistä kummassakaan ei ole rikosjuonta. Tohtori Kildaren suuressa hetkessä (1964) Blairin piirikunnan sairaalan aloitteleva lääkäri Kildare estää kahta ihmistä, senaattoria ja taiteilijan tytärtä, tekemästä itsemurhia. Tohtori Kildaren romanssissa (1964) sivutaan jonkinlaista mysteeriä, kun aloitteleva sairaanhoitaja selvästikin osaa enemmän kuin mitä hänen koulutuksensa perusteella tulisi osata. Kildare-tarinat eivät ole kirjoina kovin kiinnostavia, alkuperäistä sarjaa katsoneille niissä saattaa olla nostalgiaa.
Daniels siirtyi monien muiden tavoin 1960-luvulla kovaotteisen vakoojafiktion pariin. Hänen vakiosankarinsa oli John Keith, kuvitteellisen American Policy Executiven agentti. APE on huippusalainen järjestö ja sen agenttien pitää toimia ilman yhteyttä toisiin agentteihin ja järjestön johtoon. Daniels kirjoitti yhteensä kahdeksan John Keith -romaania, vuoden 1964 kirjasta The Hunt Club vuoden 1971 Operation S-L -kirjaan. John Keith -kirjoista on suomennettu kaksi.
Tehtävä ’N’ (1969) on yllättävänkin toimiva vakoiluromaani. Keith saalistaa Libanoniin uusnatsien salaiseen päämajaan paennutta tohtori Mengeleä. Mukana on eksotiikkaa, erotiikkaa, väkivaltaa, romantiikkaa ja hitunen huumoria. Kliimaksi — tohtori Mengelen kuolema — on kuvattu oudosti hiukan ohimennen. Naisiin minäkertoja John Keith suhtautuu joko halveksuvasti tai holhoavasti. Kirjassa ei ole sosialistisiin maihin suuntautuvaa vihaa ja vainoharhaisuutta, mutta sitä tarjoilee runsain mitoin toinen John Keith -romaani, Operaatio T (1967). Kirja, jonka suomalaisen laitoksen kansi viittaa omituisesti sotakirjaan, on Tehtävä ’N’:ää huonompi. Kerronta on puisevampaa, ja Keith saa sekoilla liian kauan nuoren pop-laulajattaren kanssa. Ympäristö — Australian aavikot — on kuitenkin omaperäinen, enkä itse muista lukeneeni toista vakoilukirjaa, jossa aboriginaalit olisivat näin merkittävässä osassa.
Danielsilta on suomennettu lisäksi pari novellia. ”Hiililaiva Monte Carlo” on lyhyt ja kompakti kertomus laivasta, jota käytetään uhkapelisalina ja jonka meripartioston luutnantti Coyle paljastaa. Ellery Queenin jännityslukemistoon kirjoitettu novelli ”Isä Keoughin päätös” (1962) on sitten aivan jotain muuta: siinä otsikon katolinen pappi joutuu päättämään, yrittääkö hän suostutella kuvernööriä armahtamaan taposta sähkötuoliin tuomitun miehen. Pulp-ekspertin kirjoittamaksi novelli on oudon moralistinen ja siitä tehtävän elokuvan pääosaan voisi helposti kuvitella Spencer Tracyn. Verrattuna aiempaan novelliin ”Isä Keoughin päätös” on vakava ja ongelmakeskeinen ja ”Hiililaiva Monte Carlo” yksinkertainen, mutta toimiva. Näitä parempi on ”Laura koettaa onneaan”, jossa mies kutsuu toisen miehen luokseen ja hämmästyttää tätä epäilemällä toistuvasti kaapista löytyviä ruokia ja juomia. Paljastuu, että miehen vaimoa on epäilty entisen miehensä myrkyttämisestä. Lopussa on ironinen käänne.
Daniels hylkäsi rikoskirjallisuuden 1980-luvulla ja alkoi julkaista pitkäaikaisen vaimonsa Dorothy Danielsin nimellä historiallisia romaaneja ja naisten gotiikkaa. Dorothy Danielsilta on häneltäkin suomennettu pari kirjaa, joista toinen, Öinen vierailu (1970), on julkaistu lyhytikäisessä Silmä-sarjassa. Naisille tarkoitettua gotiikkaa edustaa Vanhan kappelin kummitukset (1972), joka saattaa olla osaksi Norman Danielsin kirjoittama. Monet pariskunnan kirjoista ovatkin ilmeisesti usein syntyneet yhteistyönä. Norman Danielsin päätös siirtyä kirjoittamaan naisyleisölle heijastaa hyvin sitä, miten kioskikirjallisuuden yleisö on muuttunut.
Rikosromaanit:
Operaatio T. Ässä 16. Suom. Tapio Hiisivaara. Valpas-Mainos: Alavus 1969. Alun perin Operation T. Pyramid 1965.
Tehtävä ’N’. Puuma 72. Suom. Liisa Ranta. Viihdekirjat: Tapiola 1970. Alun perin Operation ”N”. Pyramid 1965.
Nimellä Robert Wallace:
Sirkusmurhat. Naamiomies 8. Suom. H. Orava. Viihdekirjat: Tapiola 1967. Alun perin Murder Under the Big Top. Alun perin The Phantom Detective, joulukuu 1943. Taskukirjalaitos: Regency 1965.
Romanttiset romaanit:
Tohtori Kildaren romanssi. Broadway 7/1965. Suom. Viljo Ensio Kukkonen. Valpas-Mainos: Alavus 1965. Alun perin Dr. Kildare’s Secret Romance. Lancer 1963.
Tohtori Kildaren suuri hetki. Broadway 2/1964. Suom. Viljo Ensio Kukkonen. Valpas-Mainos: Alavus 1964. Alun perin Dr. Kildare’s Finest Hour. Lancer 1963.
Novellit:
Hiililaiva ”Monte Carlo”, Seikkailujen Maailma 1/1949.
Isä Keoughin päätös, Ellery Queenin jännityslukemisto 3/1963. Alun perin Father Keough’s Decision, Ellery Queen’s Mystery Magazine, marraskuu 1962.
Laura koettaa onneaan, Seikkailujen Maailma 5/1958.
Silmät suljettuina, Jännityslukemisto — Seikkailukertomuksia 35/1961. Alun perin With His Eyes Shut, Mystery Digest, maaliskuu 1959.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)