W.T. Ballard

Tuotteliaasta ja monipuolisesta W.T. Ballardista on hakusana myös teoksessani Kuudestilaukeavat - laitan kummatkin peräkkäin. Parin vuoden sisällä päässen postittamaan myös Kuudestilaukeavien hakusanat, mutta in the mean time...

W. T. Ballard

Willis Todhunter Ballard (1903—1980) oli yksi parhaita kovaksikeitetyn kirjallisuuden kakkosrivin nimiä. Hän oli uskomattoman tuottelias ja julkaisi noin tuhat novellia sellaisissa lehdissä kuin Ace G-Man Stories, Dime Detective, Feds, Mammoth Detective ja Underworld Detective. Lisäksi hän julkaisi kymmenittäin romaaneja, joista suurin osa on lännenkertomuksia. Rex Todhunter Stoutin serkku Ballard oli Raymond Chandlerin Black Mask -ajan kollega ja jonkin aikaa tämän naapuri.
Ballard oli pulp-kirjailijoiden yhteisössä jonkinlainen johtajahahmo, koska hän veti yhdessä Cleve F. Adamsin kanssa perustamaansa Fictioneers-ryhmää. Ryhmään kuului noin 25 jäsentä, jotka kaikki kirjoittivat pulp-lehtiin tai elokuviin. Ryhmä kokoontui tietyssä ravintolassa, jossa heillä oli yksityinen ruokasali, ja tarkoituksena oli, kuten Ballard itse sanoi, puhua työasioista ja ”ottaa mukava känni ja lähteä sitten joukolla johonkin kaupungin varieteehen”. Lisäksi ryhmän jäsenet antoivat toisilleen työvinkkejä. Raymond Chandlerkin osallistui näihin kokouksiin, mutta ei Ballardin mukaan tutustunut kehenkään kunnolla. Muita Fictioneers-ryhmän kokouksiin osallistuneita kirjailijoita olivat mm. John K. Butler ja Dwight Babcock, jotka molemmat kirjoittivat Black Maskiin.
Ballardin ensimmäinen novelli ”A Little Different” ilmestyi vuonna 1933, samana vuonna kuin Chandlerinkin ensimmäinen novelli. Ballardin tunnetuin sankari oli Hollywood-studion turvamies Bill Lennox, jonka ura Black Mask -lehdessä käsitti 27 tarinaa sekä lopulta neljä romaania (Murder Can’t Stop, 1946; Dealing Out, 1948; Lights, Camera, Murder, 1960 ja The Demise of Louise, 1962; kaksi jälkimmäistä John Shepherdin nimellä). Lennox-novelleista on koottu kirja (Hollywood Troubleshooter: W. T. Ballard’s Bill Lennox, toim. James L. Traylor, 1984) ja ainakin yksi niistä on suomennettu. ”Murhan arvet” (1939) on pätevä novelli, jossa Lennox selvittää murhatun näyttelijän salaperäisen sisaren arvoituksen. Toinen Ballardin sarjasankari oli Las Vegasissa työskentelevä poliisietsivä Max Turner, joka esiintyi kolmessa romaanissa 1960-luvulla.
Ballard kirjoitti 1940-luvun alussa kymmenisen novellia yhteistyössä Robert Leslie Bellemin kanssa nimellä John Grange; nämä novellit kertoivat supersankari Jim Anthonysta. Ballardin novellien muita sankareita olivat mm. ravirataetsivä Red Drake ja nokkela taksikuski Hymie Beerman. Kiinalaisten superrikollisten alueelle Ballard astui tohtori Zeng Tse-Linistä kirjoittamissaan tarinoissa.
Ballardin ura ulottui 1930-luvulta aina 1970-luvulle asti. Vain vajaa puolet hänen tuotannostaan on rikoskirjallisuutta, sillä melkein koko 1950-luvun ajan hän kirjoitti lännentarinoita eri nimillä. Todhunter Ballard- ja John Turner -nimillä julkaistuja lännenromaaneja on suomennettukin ja ne ovat suurimmaksi osaksi 1950- ja 60-lukujen tuotantoa. Toisen on kuoltava (1959) kertoo miehestä, joka saapuu kaupunkiin vaimonsa murhaajan perässä. Vaikka kirjassa on tyypillisiä ja jopa kliseisiä piirteitä sankarin ryhtyessä auttamaan pientilallisia öykkäröivää maananastajaa vastaan, on siinä myös ajalle ominaisia film noir -tyyppisiä kysymyksenasetteluja ja neuroottisen westernin tunnuspiirteitä. Muita Ballardin salanimiä olivat mm. Parker Bonner, Clay Turner ja Sam Bowie.
Kaksi Ballardin omalla nimellään julkaisemaa ja suomennettua rikosromaania ovat molemmat erinomaisia. Ne kuuluvat yksityisetsivälajityyppiin ja ovat lajinsa hyviä edustajia. Teitä syytetään murhasta (1952) kertoo yksityisetsivä Hal Boydista, joka palkataan vartioimaan nuorta rikasta naista tämän uhkapelikierroksilla. Lyhyt ja tiivis romaani rikkoo lajityypin rajoja muuttumalla puolessa välissä rakkauskertomukseksi, mutta kielen niukkuudesta ja kovaksikeitetystä asenteesta ei anneta periksi. Ballardista onkin todettu, että hänet erottaa muusta kovaksikeitetystä yksityisetsiväkirjallisuudesta se, että hän osasi kirjoittaa rakkaudesta uskottavasti — Bill Lennoxkin seurusteli vakituisesti koko esiintymisensä ajan. Hiukan huonona suomennoksenakin Teitä syytetään murhasta on suomennetun kioskikirjallisuuden parhaimmistoa.
Kunnes kuolema meidät erottaa (1966) sijoittuu niin ikään uhkapelien maailmaan, tällä kertaa Las Vegasiin. Yksityisetsivä Mark Foran palkataan vartioimaan rikasta peluria, joka murhataan. Foran sekaantuu kolmiodraamaan, ja tuloksena on yllättävästikin umpikuja eikä sankari selviä voittajana. Kirjassa on erikoista haikeutta kovan kuoren alla. Sjöblomin dekkaribibliografiassa ehdotetaan, että kirja voisi olla Louis Trimblen kirjoittama — tällä on kirja nimeltä Till Death Do Us Part (1958), joka ilmoitetaan Ballardin teoksen alkuperäiseksi nimeksi, mutta teksti on joka tapauksessa Ballardin Murder Las Vegas Style.
Ballard kirjoitti dekkareita monilla muillakin salanimillä. Neil MacNeil -nimellä hän teki romaaneja Tony Costainesta ja Bert McCallista, jotka toimivat suurten ja varakkaiden yhtiöiden palkkaamina yksityisetsivinä. Romaanissa Kuoleman yksinoikeus (1958) Costaine ja McCall selvittävät ison kaivosyhtiön tarkastajan itsemurhaa ja pelastavat samalla koko yhtiön konkurssista. Toisessa MacNeil -suomennoksessa Kuolema huvittelee (1960) sankarit paljastavat huvipuistossa liikkuvan murhaajan, joka toimii kilpailevan maayhtiön nimiin. Costaine-McCall-kirjoissa on huvittavaa kyynisyyttä eikä ainakaan rahakkaalta näyttävä ja mefistomaisella tavalla komea Costaine ole ollenkaan kiinnostunut liiketoiminnan moraalista, mikäli hän vain saa riittävästi rahaa palkkioksi. Sarjan viimeisessä romaanissa The Spy Catchers (1966), jota ei ole suomennettu, Costaine tosin vierailee lopuksi USA:n presidentin luona antaakseen hänelle vakoojien havitteleman avaruustutkimusraportin. Costaine ja McCall ovat kumpikin kovia naistenmiehiä ja viskinjuojia — niin kuin perinteeseen kuuluu —, mutta Ballard/MacNeil onnistuu pitämään ilottelun järkevissä rajoissa. Kuoleman yksinoikeus on kahdesta suomennetusta MacNeil-romaanista huonompi, sillä sen juonessa on pari omituista harhautusrakennetta ja se on mielenkiinnottomammin kirjoitettu. Kuolema huvittelee -kirjassa miljöökin on luotu paremmin. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että muissa, omalla nimellään julkaisemissaan rikosromaaneissa Ballard oli omimmillaan.
Simo Sjöblom väittää bibliografiassaan, että Ballard olisi kirjoittanut Naamiomies-sarjan osat Kuolema leikkii nukeilla (1937), Seitsemän tikaria (1940), Vampyyrin kuolema (1940) ja Vihreä jumala (1940). Allen Hubinin bibliografiassa yksilöidään vain muutama Naamiomiesten kirjoittaja eikä Ballardia nimetä yhdenkään tekijäksi. John DeWaltin tekemä pulp-kertomusten uusintapainosten bibliografiakaan ei yksilöi kuin muutaman kirjoittajan. DeWaltin tiedot ovat ristiriidassa Sjöblomin antamien kanssa — Vampyyrin kuolemaa ja Vihreää jumalaa DeWalt epäilee Laurence Donovanin kirjoittamiksi. Totuus on kuitenkin, että melkein kaikki 1930-luvun pulp-senttarit kirjoittivat Naamiomies-tarinoita, mutta varmasti tiedetään vain harvoja kirjoittajia ja heidänkin osaltaan tiedot ovat ristiriitaisia. Selvyyttä on vaikea saada.
Kuitenkin Kuolema leikkii nukeilla on vauhdikas ja erinomaisen päätön osa sarjassa, josta ei yleensäkään menoa puutu. On oikeastaan jännittävää, että ennen toista maailmansotaa kirjoittaneet jännärikirjoittajat osasivat kuljettaa juonta jouhevammin kuin vaikkapa 1960—70-luvulla toimineet kollegansa. Kuolema leikkii nukeilla -kirjassa ei ole kerronnallisia katkoksia, ja vaikka juttu — joku lähettää ihmisille heitä esittäviä nukkeja ja tappaa heidät sitten — on yhtä epäuskottava kuin Arthur Conan Doyle huonoimmillaan, sitä lukee silti mielellään.

Rikosromaanit nimellä W. T. Ballard:

Kunnes kuolema meidät erottaa. Puuma 75. Suom. Aila Virtanen. Kustannusosakeyhtiö Viihdekirjat: Tapiola 1971. Alun perin Murder Las Vegas Style. Tower 1967. Suomennoksessa alkuperäisteoksen nimeksi ilmoitettu Till Death Do Us Apart.
Teitä syytetään murhasta. Pantteri 7. Pocket-kirja: Loimaa 1956. Alun perin Walk in Fear. Fawcett 1952.

Nimellä Neil MacNeil:

Kuolema huvittelee. Puuma 33. Suom. M.-L. Markkula. Kustannusosakeyhtiö Viihdekirjat: Tapiola 1964. Alun perin The Death Ride. Fawcett 1960.Kuoleman yksinoikeus. Puuma 11. Suom. V. Laherma. Oy Kodaprint Ab: Helsinki 1962. Alun perin Death Takes an Option. Fawcett 1958.

Nimellä Robert Wallace:

Kuolema leikkii nukeilla. Naamiomies 2. Suom. H. Orava. Viihdekirjat: Tapiola 1967. Alun perin The Dancing Doll Murders, The Phantom Detective, kesäkuu 1937. Taskukirjalaitos: Regency 1965.
Seitsemän tikaria. Naamiomies 7. Suom. H. Orava. Viihdekirjat: Tapiola 1968. Alun perin The Phantom and the Daggers of Kali, The Phantom Detective, huhtikuu 1940. Taskukirjalaitos: The Daggers of Kali. Regency 1965.

Lännenromaanit nimellä Todhunter Ballard:

Silkkijuna. Montana 127. Suom. P. Ikonen. Viihdekirjat: Espoo 1978. Alun perin High Iron. Houghton Mifflin 1953.
Toisen on kuoltava. Suom. M. Nopanen. Viihdekirjat: Tapiola 1966. Alun perin Trouble on the Massacre. Popular Library 1959.

Nimellä John Hunter:

Epätoivoinen mies. Montana 58. Viihdekirjat: Tapiola 1967. Alun perin Duke. Popular Library 1965.
Kultaa ja lyijyä. Mustang 9. Vaasa Oy: Vaasa 1969. Alun perin Badland’s Buccaneers. Pocket Books 1959.
Liekehtivä maa. Montana 122. Suom. S. Salonen. Viihdekirjat: Tapiola 1978. Alun perin The Burning Land. Ballantine 1973.

Rikosnovellit:

Murhan arvet, Seikkailujen Maailma 6/1949. Alun perin Scars of Murder, Black Mask, marraskuu 1939.

Ja sitten Kuudestilaukeavien teksti:

Todhunter Ballard

Willis Todhunter Ballard tai W.T. Ballard, kuten hänet paremmin tunnetaan, eli vuosina 1903-1980. Hänet tunnetaan sekä lännen- että rikoskirjailijana - kummassakin lajityypissä hän oli uskomattoman tuottelias.
Ballard oli rikoskirjailija Rex Todhunter Stoutin serkku, ja hän aloitti uransa 1933 legendaarisessa Black Mask -lehdessä rikosnovellilla "A Little Different". Ensimmäisen tarinansa Ballard oli tosin jo ”myynyt” Hunter, Trader, Trapper –nimiselle erälehdelle 12-vuotiaana. Hän sai maksuksi tarinasta 23 kappaletta lehteä.
Ballard kirjoitti 30-luvulta alkaen pelkästään rikosnovelleja noin tuhat kappaletta sellaisissa lehdissä kuin Ace G-Man Stories, Dime Detective, Feds, Mammoth Detective ja Underworld Detective. Lännentarinoita hän kirjoitti muun muassa Ranch Romances –lehteen, mutta novelleissaan Ballard keskittyi lähinnä rikosjuttuihin. Toisen maailmansodan jälkeen hän kirjoitti monia novelleja ns. slick-lehtiin, kuten Saturday Evening Postiin. Ballardin tunnetuin vakiosankari oli Hollywood-studion turvamies Bill Lennox, jonka ura Black Mask -lehdessä käsitti 27 tarinaa sekä lopulta neljä romaania. Lennox-novelleista on koottu kirja (Hollywood Troubleshooter: W. T. Ballard’s Bill Lennox, 1984) ja yksi niistä, ”Murhan arvet” (1939), on suomennettu.
Ballard johti 30- ja 40-luvuilla yhdessä rikoskirjailija Cleve F. Adamsin kanssa kalifornialaisten pulp-kirjoittajien ja Hollywoodin käsikirjoittajien löyhää yhteenliittymää nimeltä Fictioneers. Ryhmä kokoontui tietyssä ravintolassa, jossa heillä oli yksityinen sali, ja tarkoituksena oli Ballardin sanoin puhua työasioista ja "ottaa mukava känni ja lähteä sitten joukolla johonkin kaupungin varieetehen". Ryhmään kuului noin 25 jäsentä; heidän joukossaan olivat mm. Raymond Chandler, Horace McCoy ja lukuisia B-länkkäreitä käsikirjoittanut John K. Butler. Myös Dashiell Hammett osallistui kokouksiin. Kuva ryhmän kokouksesta löytyy mm. Frank MacShanen Chandler-elämäkerrasta.
Ballard keskeytti rikoskirjailijan uransa melkein tyystin 1950-luvun ajaksi ja keskittyi länkkäreihin. Hänen ensimmäinen alan kirjansa ilmestyi 1951 - Two-Edged Vengeance oli vielä kovakantinen ja Macmillanin julkaisema, mutta vuodesta 1953 alkaen Ballard julkaisi melkein yksinomaan pokkareita, mm. Popular Librarylla. 1960-luvun alussa hän julkaisi muutaman kirjan Doubledaylla; näistä 1965 ilmestynyt Gold in California sai Western Writers of American jakaman Spur-palkinnon. Kirja kertoo nuoresta pojasta, joka kasvaa sanomalehtimiessetänsä kasvattamana Kalifornian kultaryntäyksen aikaan. Kirjassa sanotaan olevan Edna Ferberin (Jättiläinen) ja Bret Harten vaikutusta.
Ballard käytti länkkäreitä kirjoittaessaan lukuisia salanimiä eikä kaikkia ole ilmeisesti pitävästi selvitetty. Parker Bonner– ja Sam Bowie -nimillä ilmestyi 50-70-luvuilla kymmeniä lännenromaaneja. Clay Turner -nimellä 70-luvun alussa kirjoitetuissa kirjoissa oli pääosassa juutalainen kauppias Ben Gold. Brian Fox -salanimellä Ballard kirjoitti italowestern-tyyppisiä Sabata-länkkäreitä ja sittemmin saksalaistuneella Jack Slade -salanimellä Lassiter-kirjoja. Clint Reno –nimellä Ballard tahkoi pari kovaa lännenromaania 70-luvun alussa. Brian Agar –nimellä Ballardkin teki muutamia seksipokkareita 60-luvulla. Yhdessä Norbert Davisin kanssa Ballard kirjoitti romaanin Murder Picks a Jury (1947), joka ilmestyi nimellä Harrison Hunt. John Shepherd –nimellä ilmestyi pari dekkaria 60-luvun alussa.
Ballard teki pienen pyrähdyksen television puolelle 50-luvun alussa, kun hän kirjoitti 1952 tehtyä tv-sarjaa Cowboy G-Men. Sarjan muina kirjoittajina oli mm. William R. Cox. Sarjassa Jackie Coogan esitti Stoney Crockett –nimistä sankaria.
Suomeksi on julkaistu nimillä Todhunter Ballard, John Hunter, Brian Fox ja Jack Slade ilmestyneitä länkkäreitä. Ballard-nimellä ilmestynyt Toisen on kuoltava (1959) kertoo miehestä, joka saapuu kaupunkiin vaimonsa murhaajan perässä. Vaikka kirjassa on tyypillinen juonikuvio, kun sankari ryhtyy auttamaan pientilallisia öykkäröivää maananastajaa vastaan, on siinä myös ajalle ominaisia film noir -tyyppisiä kysymyksenasetteluja ja neuroottisen westernin tunnuspiirteitä. Silkkijuna (1953) on alun perin ilmestynyt kovakantisena ja suomennoksena se on rajusti ja ikävästi lyhennetty, mutta se vaikuttaa kiinnostavalta länkkäriä ja rikoskirjaa yhdistävältä teokselta, joka kertoo arvolastia kuljettavan junan ryöstöstä. Ballard kuvaa taitavasti myös kaupunkiyhteisöä.
John Hunter –nimellä on ilmestynyt kolme lännenromaania, joista yksi on 50-luvulta, yksi 60-luvulta ja yksi 70-luvulta. Kultaa ja lyijyä (1959) on erinomainen suoritus, jossa Hunter/Ballard kuvaa erinomaisesti rautatie-etsivän soluttautumista suureen rikollisjengiin, jota johtaa psykopaattisesti käyttäytyvä Joel Kelly. Jengi murhaa kirjan alussa Kellyn sisaren aviomiehen, joka on hänkin ollut rautatie-etsivä. Ballardin kykyä kuljettaa juonta iskevästi ja voimalla eteenpäin ei voi kuin ihailla.
Epätoivoinen mies (1965) osoittaa, että Ballardilla oli kyky kuvata hyvin ja uskottavasti epäsosiaalisia hahmoja – tämän keskushenkilönä on öykkärimäinen, mutta karismaattinen Duke Hampton, joka kuljettaa karjaa maksusta, mutta usein epäilyttävin keinoin. Ballardin kuvaamana Hamptonin mielialan vaihtelut ovat uskottavia ja tekevät hahmosta melkein elämää suuremman. Ei ihme, että kirjan alkuperäinen nimi onkin Duke – vaikka on helppo myös uskoa, että nimi on ollut kustantajan ehdotus ja siinä on haluttu kalastaa John Waynen suosiolla. Tätähän kutsuttiin Dukeksi; John Wayne on myös helppo nähdä Ballardin Duke Hamptonin esittäjänä.
Epätoivoisessa miehessä skaala on laajempi kuin Kultaa ja lyijyä –teoksessa. Epätoivoinen mies saavuttaa melkein eeppiset mittasuhteet, kun päähenkilöt kuljettavat 3000-päistä karjalaumaa kiinalaisten hallitsemaan kaupunkiin. Lopetusjakso on hurjaa toimintaa, jollaista tulisi olla kaikissa kioskilänkkäreissä. Ballard kuvaa kiinnostavasti kiinalaista yhteisöä, ja vaikka kuvauksessa on mukana jonkin verran rasistisia sävyjä, kirjailija on selvästi perehtynyt aiheeseen eikä tarjoile kuluneita stereotypioita.
Ballard palkattiin kirjoittamaan kirjaversio Gianfranco Parolinin ohjaamasta ja Renato Izzon käsikirjoittamasta spagettiwesternistä Sabata, salaperäinen ratsastaja (1970), jossa Lee Van Cleef esittää häikäilemätöntä rikollista. Tällä on käytössään kaikenlaisia vempaimia, joita elokuvassa esitellään auliisti. Sabata-elokuvia valmistui sittemmin monta lisää, mutta Lee Van Cleef on pääosassa vain sarjan toisessa osassa È tornato Sabata.. hai chiuso un’altra volta (englanniksi Return of Sabata, 1971), jota ei Suomessa ole ilmeisesti nähty. Ballard kirjoitti kirjaversiot vain näistä kahdesta kirjasta. (Yul Brynnerin tähdittämästä Adios, Sabata –elokuvasta (1971) kirjaversion teki entinen Playboy-malli Alice Denham.)
Sabata-elokuvissa on spagettiwesterneille tyypillisiä ylilyöntejä eivätkä ne kirjoissa tunnu sen paremmilta ja uskottavammilta. Sabata (1970) on kahdesta kirjasta selkeästi parempi ja jouhevampi. Se on pääpiirteissään ns. keikkakirja, jonka alussa rikolliset varastavat armeijalta 60 000 dollaria sisältävän kassakaapin. Sabata, jonka erityisalaa tällaiset ovat, ampuu rikolliset ja palauttaa kassakaapin. Tämän jälkeen hän yrittää selvittää, kuka rahoitti ison keikan. Tässä kirjassa Sabata muistuttaa Donald Westlaken Richard Stark –kirjojen Parkeria, kovaa ja kylmää ammattirikollista.
Sabatan paluu (1971) on mielenkiinnottomampi ja sen juoni monine sivupolkuineen on raskaampi seurata. Groteskit sivuhahmot tuntuvat perusteettomilta ja Sabatan käyttämät vempaimet ja hänen turvautumisensa hihaan piilotettuun Derringer-pistooliin hiukan rasittavilta. Elokuvien kirjaversioissa tällaiset viat johtuvat yleensä alkuperäisestä käsikirjoituksesta, jota hyväkään kirjailija ei pysty parantamaan.
Vaikeampia tapauksia ovat sitten Jack Slade –kirjat. Jack Slade oli yhteissalanimi, jota käyttivät Ballardin lisäksi ainakin Barry Cord, Ben Haas (eli Richard Meade) ja Dean Owen. Eri tekijöitä ei ole pitävästi selvitetty. Lisäksi ongelmia aiheuttaa se, että nimimerkkiä ryhtyivät sittemmin käyttämään saksalaiset lännenpokkaristit.
Ballardin tiedetään kirjoittaneen neljä ensimmäistä Slade-kirjaa, joista kaksi jälkimmäistä on suomennettu. Ballardin Sladet ovat hyviä toimintakirjoja, joissa on aimo annos reipasta kyynisyyttä, kuten kirjassa Ainoa mahdollisuus (1968), jossa Slade törmää hyvännäköiseen, aviomiestään pakenevaan naiseen. Mies on luvannut naisen palauttajalle 10 000 dollaria, mutta kummankin osapuolen kertomukset eroavat toisistaan sen verran, että Slade päättää huijata kumpaakin. Samaan aikaan Sladen perässä ovat Wells Fargo –yhtiön omat etsivät. Kirja on vauhdikas ja humoristinen ja paikoin myös yllättävän realistinen, kun kirjassa kuvataan kiinalaisten yhteisöä San Fransiscossa – kannattaa muistaa, että Ballard kuvasi kiinalaisia myös Epätoivoisessa miehessä.
Ballardilta on suomennettu myös kaksi rikosromaania omalla nimellä ja kaksi nimellä Neil MacNeil. Kummatkin Ballard-nimellä suomennetut kirjat, Teitä syytetään murhasta (1952) ja Kunnes kuolema teidät erottaa (1967), ovat erinomaisia lajityyppinsä edustajia.
Simo Sjöblom väittää rikoskirjallisuuden bibliografiassaan, että Ballard olisi kirjoittanut Richard Wallacen nimellä Naamiomies-sarjan osat Kuolema leikkii nukeilla (1937), Seitsemän tikaria (1940), Vampyyrin kuolema (1940) ja Vihreä jumala (1940); kirjat ovat jo 30-luvulla ilmestyneen pulp-lehtisarjan pokkariversioita. Allen Hubinin rikoskirjallisuuden bibliografiassa yksilöidään vain muutama Naamiomiesten kirjoittaja eikä Ballardia nimetä yhdenkään tekijäksi. John DeWaltin tekemä pulp-kertomusten uusintapainosten bibliografiakaan ei yksilöi kuin muutaman kirjoittajan. DeWaltin tiedot ovat ristiriidassa Sjöblomin antamien kanssa — Vampyyrin kuolemaa ja Vihreää jumalaa DeWalt epäilee tuotteliaan senttarin Laurence Donovanin kirjoittamiksi. Naamiomies-tarinoiden kirjoittajia tiedetään varmaksi kuitenkin vain harva 30-luvun pulp-senttari.

Lännenromaanit nimellä Todhunter Ballard:

Silkkijuna. Montana 127. Suom. P. Ikonen. Viihdekirjat: Tapiola 1978. Alunperin High Iron. Houghton Mifflin 1953.
Toisen on kuoltava. Montana 22. Suom. M. Nopanen. Viihdekirjat: Tapiola 1966. Alun perin Trouble on the Massacre. Popular Library 1959.

Lännenromaanit nimellä John Hunter:

Epätoivoinen mies. Montana 58. Suom. Viihdekirjat: Tapiola 1967. Alun perin Duke. Popular Library 1965.
Kultaa ja lyijyä. Mustang 9. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1969. Alun perin Badland's Buccaneers. Pocket Books 1959.
Liekehtivä maa. Montana 122. Suom. S. Salonen. Viihdekirjat: Tapiola 1978. Alun perin The Burning Land. Ballantine 1973.

Lännenromaanit nimellä Brian Fox:

Sabata. Mustang 58. Suom. J.V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1972. 2. laitos: Sabata. Montana 116. Suom. Pirkko Ikonen. Viihdekirjat: Espoo 1977. Alun perin Sabata. Award 1970.
Sabatan paluu. Mustang 73. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1975. Alun perin Return of Sabata. Award 1971.

Lännenromaanit nimellä Jack Slade:

Ainoa mahdollisuus. Caliber 45 6. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1972. Alun perin Man from Cheyenne. Tower 1968.
Kovan pelin mies. Suom. J.V. Ilkka. Vaasa: Vaasa 1971. Caliber 45 2. Alun perin Bandido. Tower 1968.
Röyhkeät otteet. Caliber 45 4. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1972. Alun perin Man from Yuma. Tower 1968.

Rikosromaanit nimellä W.T. Ballard:

Kunnes kuolema meidät erottaa. Puuma 75. Suom. Aila Virtanen. Viihdekirjat: Tapiola 1971. Alun perin Murder Las Vegas Style. Tower 1967. (Suomennoksessa alkuperäisteoksen nimeksi ilmoitettu Till Death Do Us Apart.)
Teitä syytetään murhasta. Pantteri 7. Pocket-kirja: Loimaa 1956. Alun perin Walk in Fear. Fawcett 1952.

Rikosromaanit imellä Neil MacNeil:

Kuolema huvittelee. Puuma 33. Suom. M.-L. Markkula. Viihdekirjat: Tapiola 1964. Alun perin The Death Ride. Fawcett 1960.
Kuoleman yksinoikeus. Puuma 11. Suom. V. Laherma. Kodaprint: Helsinki 1962. Alun perin Death Takes an Option. Fawcett 1958.

Rikosromaanit nimellä Robert Wallace:

Kuolema leikkii nukeilla. Naamiomies 2. Suom. H. Orava. Viihdekirjat: Tapiola 1967. Alun perin The Dancing Doll Murders, The Phantom Detective, kesäkuu 1937. Taskukirjalaitos: Regency 1965.
Seitsemän tikaria. Naamiomies 7. Suom. H. Orava. Viihdekirjat: Tapiola 1968. Alun perin The Phantom and the Daggers of Kali, The Phantom Detective, huhtikuu 1940. Taskukirjalaitos: The Daggers of Kali. Regency 1965.

Rikosnovelli nimellä W.T. Ballard:

Murhan arvet, Seikkailujen Maailma 6/1949. Alun perin Scars of Murder, Black Mask, marraskuu 1939.