Elokuvakerhourani

Piiiitkä jaaritus ja hieno kulttuurihistoriallinen muistelma - kumpaakin on tämä teksti, jonka kirjoitin legendaarisen tamperelaisen elokuvakerhon tulevien 40-vuotisjuhlien juhlalehteen. Olin siis Monroen puheenjohtajana vuodet 1991-1997 ja näin pisimpään kerhoa hallinnut henkilö.

Puheenjohtaja, forever

Olin 19-vuotias, kun minut valittiin Monroen puheenjohtajaksi keväällä 1991. Valintani oli klassinen tilanne: valitaan se, joka ei sano "ei". En pysty millään tavalla ajattelemaan, että minun olisi kuulunut sanoa "ei".
Monroe oli syksyllä 1990 ajautunut melkein konkurssin partaalle. Katsojia oli vähän ja perinteinen sarjamuoto oli menettänyt viehätysvoimansa. Jotain uutta piti siis keksiä.
Minulla ei ollut mitään ideoita.
Totta kyllä, olin toisen polven elokuvakerholainen. Isäni oli 1960-luvulla perustanut Forssan elokuvakerhon ja toiminut Porin elokuvakerhossa 1970-luvulla ja ollut Suomen elokuvakerhojen liiton eli SEKL:n hallituksessa. Itse olin 80-luvun lopulla ollut Porin elokuvakerhossa hallituksen jäsenenä ja lopulta varapuheenjohtajanakin, mutta en ollut oppinut paljon mitään - ainakaan kannattavuuksista minun ei ollut ollut syytä olla huolissani. (Myöhemmin 1990-luvulla Porin elokuvakerho lakkautettiin, kun katsojia oli liian vähän. Sen kummemmin kerhoa ei ole perustettu uudestaan.)
Onneksi hallituksen jäsen Ilkka U. Pesämaa - jonka olin tuntenut jo Porissa ja joka oli tullut opiskelemaan Tampereelle muutamaa vuotta ennen minua ja rekrytoi minut Monroeen - oli jo kehitellyt idean laajasta festivaalityyppisestä tapahtumasta, jossa esitettäisiin Jörn Donnerin elokuvia. Donner tulisi itse paikalle ja elokuvien lisäksi olisi illanvietto ja jopa seminaari.
Nykyaikana on käsittämätön ajatus, että jollakulla ei olisi puhelinta ja silti hän yrittäisi hoitaa asioita. Minulla ei ollut ja minun piti hoitaa asioita. Asuin tuolloin Tammelantorin kupeessa Ilmarinkadulla ja elokuvakeskuksen toimisto oli nyt ajateltuna aivan hevonkuusessa, elokuvateatteri Pirkan vieressä olevissa tiloissa. Sinne meneminenkin oli homma sinänsä, ja useita asioita hoidinkin Tammelantorin puhelinkioskista. (Asioiden hoitoa ei auttanut, että aloin syksyllä 1991 myös seurustella ensimmäistä kertaa elämässäni. Unohdin jopa yhden kokouksen tämän ansiosta, eikä kukaan voinut soittaa minulle ja sanoa, että tulepas paikalle.)
Teimme lehden, jonka jutuissa käsiteltiin Donneria ja tämän elokuvia, ja pyysimme muun muassa Raoul Palmgrenia kirjoittamaan lehteen - hänhän oli asioinut nuoren Donnerin kanssa paljon 50-luvulla. Palmgren, tuolloin jo vanha mies, sanoi puhelimessa, ettei hän oikein enää jaksa. Lehdestä tuli vähän outo sekasotku - akateemisen artikkelien seassa on hiukan yhdentekeviä muisteloja. Jollekin Donner-tutkijalle siinä saattaa olla kiinnostavia paloja.
Muistan tapahtuman järjestämisestä monia noloja yksityiskohtia. Donnerin juna, jolla hän perheineen saapui Tampereelle, oli jostain syystä etuajassa tai hän oli tullut eri junalla kuin millä hänen sihteerinsä oli ilmoittanut. Meidän piti olla Ilkan kanssa häntä vastassa, mutta Ilkkaa ei näkynyt missään, kun Donner jo tuli asemalle. Minun oli pakko rynnätä tervehtimään häntä. Jännitin niin paljon, että sanoin hänen nimensä "dönner". "Kukas sinä olet?" hän kysyi - olimme tavanneet vain kerran, enkä varmastikaan ollut jättänyt kummoista muistijälkeä.
Olimme varanneet taksin, mutta en tiennyt, miten tilaukseen pitäisi suhtautua, kun Ilkka ei ollut paikalla (pitänee korostaa, että vuonna 1991 ei monellakaan ollut kännyköitä). Peruutin tilauksen ja jätin Donnerin perheineen menemään yksin Grand Hotel Tammeriin, mikä tuntuu nyt epäkohteliaalta.
Kun Ilkka viimein tuli paikalle, saimme vielä ylipuhuttua kuskin ottamaan uudestaan tilauksemme sisään ja ajoimme tilataksilla Tammeriin ja vetäisimme hätäisesti Donnerin tarjoamat viskipaukut Tammerin baarissa ja viiletimme Pirkkaan.
Emme saaneet koko Donnerin tuotantoa mahtumaan yhteen viikonloppuun – Anna esitettiin vain YO-talolla, takahuoneen televisiossa, samalla kun Tero Vaara esiintyi lavalla. Tero Vaara? Selitys on yksinkertainen: M. A. Numminen, joka oli alkuperäinen ideamme Donner-illan esiintyjäksi, ei päässyt tulemaan ja Vaara, Ilkan lapsuudenkaveri, tuli lyhyellä varoitusajalla. Ei hänellä ja Donnerilla kyllä paljon tekemistä keskenään ole.
Viikonloppu oli kylläkin menestys - katsojia oli riittävästi. Takuuvarma vetonaula oli Hannu Taanilan ja Donnerin välinen keskustelutilaisuus, joka veti Pirkan täyteen. Muistan Ilkan väläytelleen minulle takapenkiltä peukkua. Juontajaksi oli pyydetty tamperelaisissa paikallisradioissa toiminut Marko Kulmala, jolta katosi pallo aivan täysin kokeneiden poleemikkojen heitellessä ideoita. Minulla ei vain ole mitään muistikuvaa siitä, mistä Donner ja Taanila puhuivat, ja ainoa asia, mikä keskustelussa harmittaa, on että kukaan ei tallentanut sitä.
Sunnuntai-iltana, viimeisenkin elokuvan lakattua pyörimästä, olin niin väsynyt, etten tiennyt sen olevan mahdollista. Soitin isälleni puhelinkioskista ja selitin asian ja hän sanoi: "Niinhän se aina menee."

Uusi noir ei toiminut

Epämääräinen tietämättömyyden olo jatkui pitkään, mutta olisi silti pitänyt keksiä jotain yhtä hienoa tuleviksi kausiksi. Ovaskainen oli sitä mieltä, että vaikka rahaa tuli kohtuullisesti, sitä myös meni paljon. Samalla piti muuttaa pois Pirkasta uuteen, kosken rannalle rakennettuun Niagaraan. Minua hävettää vieläkin jossain määrin, etten osallistunut millään tavalla Niagara-talkoisiin.
Seuraava teemaviikonloppu olikin katastrofi. Elokuva-arkisto esitti Helsingissä Orionissa näyttävän sarjan niin sanottua neo noir -elokuvaa, siis 1970-1990-luvuilla tehtyjä synkkiä ja väkivaltaisia rikoselokuvia, ja päädyimme tekemään yhteistyötä: Monroe esitti perjantai-iltana ja lauantaina kaupallisessa levityksessä olevia lajityyppiin kuuluvia elokuvia, kuten Miami Blues, Slam Dance ja The Hot Spot.
Mainonta meni aivan päin helvettiä. En oikein enää tiedä miksi. Juliste oli mälsä eikä varmasti houkutellut paljon ketään paikalle, lisäksi se saatiin levitykseen liian myöhään, reilua viikkoa ennen esityksiä - tuolloin vielä ajateltiin, että julisteet pitää saada kaduille ja baareihin kuukautta ennen tapahtumaa. (Aikaväli on koko ajan kuroutunut pienemmäksi, nykyään riittää, jos julisteet on jaossa viikkoa ennen. Silloin ei ollutkaan sähköpostilistoja eikä Facebookia.)
Julisteessa ei lisäksi ollut tietoa siitä, mistä lippuja voisi ostaa etukäteen - kopioin niitä pienille paperilapuille ja kuljimme Markun kanssa hyisessä alkukevään säässä iskemässä niitä jälkikäteen julisteisiin. (Tapasimme Hämeenkadulla Mia Halmeen, joka naureskeli meille hiukan säälivästi – ei ihme, että hän jätti hallituksen aika pian tuon jälkeen.)
Arkiston näytöksiin riitti muistaakseni ihan kohtuullisesti väkeä, mutta Monroelle tapahtuma oli katastrofi. Jäsenkorttien nimellä myytäviä lippuja, jotka kattoivat kaikki esitetyt elokuvat, meni noin 30, mikä ei riittänyt kattamaan kuluja. Muistan Pirkan ja Niagaran teatterinhoitajan Juha Elomäen murjaisseen minulle ohimennessään jäljittelemättömään tyyliinsä: "Te olette nyt konkurssissa." En tiedä, yrittikö hän olla lohdullinen, vai oliko hän vihainen typeryksille, jotka olivat tuhonneet kunniakkaan elokuvakerhon perinnön.

Elokuvakerhojen historian loppu

Näihin aikoihin sijoittuu myös yksi tapahtuma, jota olen jälkeenpäin kuvannut monille perinteisen elokuvakerhokulttuurin päätekohdaksi. Elokuvien levittäjäthän pitivät 1970- ja 1980-luvuilla vanhoja elokuvia pitkään levityksessään ja niitä elokuvakerhot saattoivat käyttää vapaasti maksua vastaan - varsinkin sen jälkeen kun 1970-lukua leimanneet poliittiset kädenväännöt oli saatu kuopattua. Lisäksi elokuvia tuotiin säännöllisesti uusintaensi-iltoihin. Tässä kunnostautui varsinkin United International Pictures eli UIP, joka kyllä muuten suhtautui elokuvakerhoihin jotenkin nihkeästi.
Keväällä 1992 tuli UIP:lta sitten pitkä lista elokuvista, joiden levityksestä he luopuvat. Tämä oli sikäli hyvä uutinen, että se oli ensimmäinen kerta, jolloin UIP antoi filmikopionsa elokuva-arkistoon eikä tuhonnut niitä, niin kuin aiemmin. Listassa oli elokuvia, joiden en ollut edes tiennyt olleen vielä levityksessä, kuten Karel Reiszin Vietnamin sotaa sivuava Kuka estää sateen? eli Dog Soldiers. Tämän jälkeen klassikoiksi laskettavia elokuvia oli levityksessä enää muutama Hitchcockin 50-luvun pätkä ja pari Marx-veljestä.
Lista yllätti meidät housut jalassa. Olimme jo keksineet, että elvytämme Tampereella yönäytökset - Pirkassahan oli elokuvakerho Solaris esittänyt 1980-luvun lopulla lukuisia suosittuja yönäytöksiä, joissa oli katsottu kauhuelokuvia viinan ja huumorin säestyksellä. Solaris oli kuitenkin lopettanut näytökset, ilmeisesti omalta osaltaan kannattamattomina - jos oikein muistan, niin keväällä 1991 heillä oli ollut vielä yksi näytös.
Yönäytösehdotus oli Monroen hallituksen pitkäaikaisimman jäsenen, Martti Vileniuksen, jonka järkevät ideat yleensä pelastivat monesta pulasta. Monroen yönäytökset koottiin yleensä aina yhden teeman ympärille - joku, en enää muista kuka, keksi että ensimmäinen koottaisiin paholaisteeman ympärille.
Yhdeksi elokuvaksi valitsimme Polanskin Rosemaryn painajaisen ja näytöksen nimeksi tuli Piru merrassa (Ovaskainen virnisteli, että pitää kutsua paikalle tamperelainen elokuvantekijä Petri Merta). Hallituksen jäsen Petteri Numminen oli jo ehtinyt tehdä valmiiksi pikkulappusia eli niin sanottuja flyereita, jotka olivat 90-luvun alussa tulleet tutuiksi rave-bileitten ja muitten epävirallisten klubien ja diskojen mainosmatskuna. Idea oli Petterin, eikä ole ihme, että sama lahjakas kaveri päätyi sittemmin Hesarin verkkosivujen uutispäälliköksi ja sen jälkeen vielä Pirkkaan samaan duuniin.
Muistan innostuksen, jonka vallassa olin, kun Petteri toi hallituksen kokoukseen yliopiston harjoittelutoimituksen tietokoneilla tekemiään flyereita - lista näytti todella hyvältä: Polanski, James Bond III:n pelleily Def by Temptation, Wes Cravenin Shocker ja Tsui Harkin Aavesoturi. Ja sitten tuli UIP:n lista. Polanski oli heitetty pois, vaikka se oli jo varattu meille ja päivämäärä oli buukattu. Polanskin tilalle tuli Alan Parkerin Noiduttu sydän, josta en ollut pitänyt ensi-illan aikaan, mutta nyt se teki ainakin kohtuullisen vaikutuksen.
Yönäytös oli kuitenkin menestys. Niagaraan tuli lähemmäs 90 katsojaa, ja päätimme, että yönäytöksiä jatketaan. Niitä tehtiinkin sitten minun puheenjohtajakaudellani vielä kahdeksan. Elokuvat olivat aika kaukana perinteisestä kerhoelokuvasta. Muistan tuskallisesti esimerkiksi näytöksen nimeltä Roskaa, jossa esitettiin peräti viisi elokuvaa: Bad Taste, Takaisin ryssiin, The Rocky Horror Picture Show, The Toxic Avenger ja Jäätävä polte, joka vielä oli kaupallisessa levityksessä. Näytökseen liittyy se nolo muisto, että tuona yönä siirryttiin kesäaikaan eli kelloja siirrettiin tunnilla eteenpäin. Jäätävä polte alkoi noin kahdeksan aikaan aamulla. (Eikä näytös ollut edes kovin suosittu, noin kolmellakymmenellä katsojalla se oli huonoimmin menestynyt yönäytös.)
Yönäytökset olivat muutenkin fyysisesti rankkoja. Piti koettaa ottaa nokosia iltapäivällä, mutta eihän siitä mitään tullut, kun jännitti, tuleeko paikalle ketään. Viinalla ei Monroen näytöksissä läträtty niin kuin Solariksen vastaavissa, en tiedä miksi – emme itse ainakaan suhtautuneet näytöksiin haudanvakavasti. Itse yritin ensimmäisessä näytöksessä juoda punkkua, mutta eihän siinä mitään järkeä ole.
Menestynein näytös oli Alien Alien Alien, jossa esitettiin kaikki tuolloin tehdyt Alien-leffat eli kolme ensimmäistä. Laitoimme liikkeelle enemmän ennakkolippuja kuin Niagarassa on paikkoja, ja kun tajusimme asian, haimme liput pois, mutta se ei auttanut. Kannoimme elokuvakeskuksen tiloista Niagaraan aivan valkokankaan eteen kaksi sohvaa, joilla istui nuoria kundeja sekä osa hallituksesta tuijottamassa alieneita. Kaksi kaveria istui koko yön pienillä jakkaroilla teatterin oven vieressä!
Yönäytöksiin kuului muutakin oheispuuhaa. Pidimme aina puffettia, jossa myytiin sämpylöitä ja kahvia ja karkkeja, ja puffetilla oli aina jokin teemaan liittyvä vitsikäs nimi. Alien-näytöksessä sen nimi oli Nostromo ja Pulp Fiction -näytöksessä se oli Café Americain. Joka ei tajua, nostakoon kätensä ylös.
Tauoilla soitettiin myös teemamusiikkia - Pulp Fiction -näytöksen taukoja tahditti John Zornin hauska Spillane-levy, jonka noin 40 minuuttiin on puristettu kokonainen 50-luvun väkivaltaelokuva.
Tiettyä tyylitajua osoitti mielestäni Cyborgiat-niminen esitys, jossa näytettiin Cronenbergin Kärpänen, Verhoevenin Total Recall, Burtonin Saksikäsi Edward ja Steven Lisbergerin varhainen tietokoneanimaatio Tron. Tron on melko pitkäpiimäinen elokuva, mutta historiallisesti se on merkittävä. Kopio tuli Suomi-filmiltä, joka vielä 1990-luvun puolivälissä piti hallussaan melko laajaa 16-millisten kopioiden kokoelmaa.
Vieläkin harmittaa, ettemme käyttäneet sitä laajemmin ja paremmin – johonkin yönäytökseen olisi sopinut 80-luvun alun kalkkuna Herkules, jonka pääosassa oli Lou Ferrigno –niminen köriläs.
Vitsailujen alla voi ajatella, että tämän tyyppisiin näytöksiin siirtyminen oli oireellista juuri 1990-luvulle, jolloin alkoi jo näkyä nykyajan leimaa-antava piirre: liike kohti yksittäistä tapahtumaa, kokemusta, ja pois jatkuvista, toistuvista ja uudelleen katsottavista analyysin kohteista. Samalla perinteinen kerhoideologia hiljentyvine ja kunnioittavine katsomisineen alkoi olla jo väistyvää kansanperinnettä.
Samaan aikaanhan myös muut elokuvakerhot kuihtuivat viereltä pois. Nykyaika ja Solaris lopettivat 1990-luvun alussa (rekrytoin joksikin aikaa Ari Marjamäen Nykyajasta Monroen hallitukseen). Pisimpään sinnitteli Prisma puheenjohtajansa Rami Ahosen avulla, mutta vuosikymmenen puolenvälin tienoilla heidänkin esityksensä uuvahtivat.

Taide-elokuvan haikea tuska

Vaikka olimme yönäytöksissä näyttäneet hauskoja elokuvia, kaipasimme kuitenkin enemmän perinteisen kerhoelokuvan ja klassikkojen pariin. Keväällä 1995 päätimme järjestää todellisen taidepläjäyksen: esitimme kaikki Andrei Tarkovskin ohjaamat pitkät elokuvat, Uhria lukuun ottamatta (sen esitti maanantaina elokuva-arkisto). Viikonloppu oli menestys, vaikka katsojia oli ehkä noin 90 - sittemmin olen Turussa elokuva-arkiston näytöksissä nähnyt, että Peili vetää 140-paikkaisen salin täyteen monta kertaa peräkkäin. Pesämaan Ilkan tekemä juliste oli kaunis ja olen monta kertaa sanonut vaimolle, että sen voisi kehystää seinälle.
Panostin tapahtumaan henkilökohtaisestikin, myös fyysisellä tasolla. Levitin julisteita innokkaasti ja tapetoin Hämeensillan kaikki tolpat sinisillä julisteilla, joissa oli kuva Nostalgiasta. Joku sanoikin, että olipa hyvin mainostettu.
Itse menin mokaamaan sunnuntaiaamuna, jolloin piti esittää Stalker ja Nostalgia. Olen edelleen sitä mieltä, että ne ovat Tarkovskia heikoimmillaan, sisäänpäinkääntyneimmillään ja turhauttavasti mystisimmillään, vaikka kummassakin on toki hieno tunnelma ja upeita jaksoja. Menin sanomaan tämän ääneen juuri ennen Stalkeria ja kehotin katsojia jaksamaan. Näytösten jälkeen joku otti minua hihasta kiinni, syytti minua narsistiksi ja oli sitä mieltä, että minun pitäisi pyytää anteeksi.
Tarkovskin menestys sai meidät jatkamaan samalla linjalla. Neuvostoliiton romahdettuakin valtion virallinen elokuvien maahantuontifirma Kosmos-filmi oli jollain mystisellä tavalla elossa ja sieltä sai oikeudet mihin tahansa elokuvaan, kun vain soitti ja pyysi. Jos elokuva-arkiston kopiot olivat riittävän hyväkuntoisia, elokuvia myös sai esitettäväksi. (Tässä mielessä en ole koskaan törmännyt elokuva-arkiston väitettyyn nihkeyteen elokuvakerhoja kohtaan - sekä Tarkovskit että myöhemmät neuvostofilmit tulivat siististi ja kiltisti.)
Järjestimmekin helmikuussa 1996 kokonaisen neuvostoelokuvan viikonlopun, jossa esitimme kymmenen toinen toistaan upeampaa elokuvaa aina mykkäkauden klassikoista (Eisensteinin Lakko ja Kuleshovin Mr West) perestroikan aikana vapautuneisiin myöhäisiin kriittisiin katsauksiin (Panfilovin Teema). 80-luvulla monet olivat kyllästyneet pakkopullana kerhoissa syötettyihin neuvostoelokuviin, mutta ajattelimme, että on syntynyt uusi sukupolvi, jota teokset voivat kiinnostaa aivan uudella tavalla.
Viikonloppu ei ollut Tarkovskin veroinen menestys, vaikka Ilkan tekemä juliste oli upea pastissi neuvosto-avantgarden aikakauden grafiikasta. Jos oikein muistan, viikonlopun mittaisen jäsenkortin ostaneita oli vain noin 40. Myimme varmasti lippuja ohi korttisysteemin yksittäisiin elokuviin.
Eniten minua silti kismittää, että Aamulehti lähetti paikalle Matti Posion, jonka väitettiin olevan jo tuolloin Venäjän ja Neuvostoliiton kulttuurin ja historian tuntija. Hän kirjoitti etukäteen jutun, jota ei totisesti voinut syyttää puffimaisuudesta - Posio muun muassa kirjoitti, että Monroe järjestää kulttuuritapahtuman, johon tullaan Browningilla uhaten. Minun oli melko vaikea antaa hänelle vapaakorttia tapahtumaan, kun hän sitten tömähti paikalle sitä vaatimaan.
Jälkeenpäin hän kirjoitti jutun, jossa hän kuvitteli olleensa katsomassa elokuvia itsensä Stalinin kanssa. Stalin oli kuulemma hyväksynyt kaikki esitettävät elokuvat. En ymmärtänyt tuolloin enkä ymmärrä vieläkään: miten Stalin olisi voinut hyväksyä esimerkiksi juuri Panfilovin Teeman, kun sitä eivät olleet hyväksyneet Brezhnevin ajan sensoritkaan? Tai Elem Klimovin Tule ja katso -elokuvan? Tai Abuladzen Katumuksen?
Kirjoitin pitkän ja kitkerän palautteen Aamulehden kulttuurisivuille, mutta eivät julkaisseet sitä. Ehkä se oli liian pitkä sanomalehteen laitettavaksi.
En ole mielestäni pitkävihainen ihminen, mutta huomaan kiihtyväni nytkin, kun kirjoitan asiasta, yli kymmenen vuotta tapahtuneen jälkeen.

Piirrettyjen lumoa

Neukkuviikonloppu ei ollut ainoa askel pois yönäytöksistä. Järjestimme pari animaationäytöstä – olin muistanut, että Porin elokuvakerhon aikoina olimme valinneet elokuvia niinkin epätodennäköisestä paikasta kuin kirkon sisälähetysseuran av-palvelusta. Heillä oli jopa joitain Disney-elokuvia levityksessään!
Saimme aikaan kaksi hauskaa ilmaisnäytöstä, joissa esitettiin noin tunnin ajan erilaisia animaatioita ja piirrettyjä, Disneystä Teräshiireen ja Norman McLarenin Naapureihin. Näytösten kulut maksoi käytännössä jälleen kerran kaupungin kulttuuritoimisto. Animaatioita näytimme myös helmikuussa 1997, jossa pistimme yhteen Dumbon (16-millinen kopio Suomi-filmistä; myöhemminhän Disney vaati näiden levityksen lakkauttamista) ja Marx-veljesten Hevosen sulat.
Viimeinen yönäytös, jonka järjestämisessä olin mukana, oli nimeltään Sinivuokkoja ja sarjamurhaajia. Siinä esitettiin kipeitä poliisielokuvia, tyyliin Seitsemän ja Paha poliisi. Tämä on ainoa kerta, jolloin olen nähnyt William Friedkinin ylistetyn Elää ja kuolla L.A:ssa, mutta kovin innostunut en ollut. Joistain elokuvista on tietty vaikea innostua viiden aikaan aamulla, mutta kaikista näkemistäni Friedkineistä on aina tuntunut puuttuvan joku olennainen kohtaus tai elementti.
Näytöksen jälkeen tiesin jo suurin piirtein, että valmistun yliopistolta. Olin myös melko varma siitä, että muuttaisin pois Tampereelta - asia, jota olen ajoittain katunut, ja minut valtaa tietty haikeus aina kun astun junasta pois Tampereella ja kuljen pitkin Hämeenkatua tai menen yliopistolle. Ilmoitin, että jättäydyn pois Monroen puheenjohtajan tehtävistä. Sekin tuntui haikealta - olinhan ollut kuusi vuotta puheenjohtajana. Se on, ehkä, edelleen ennätys - jos oikein muistan, minua ennen ennätystä piti hallussaan Eija Savolainen. Minusta oli alkanut tuntua, että jos en lopeta, olen hommassa vielä ensi vuosituhannellakin – allekirjoitinkin jonkin kokouskutsun ”puheenjohtaja, forever”.
Monroe oli kuitenkin vain osa laajempaa toimintaa elokuvan parissa. Olin keväällä 1991 marssinut sisään Hämeen Yhteistyön toimitukseen ja ilmoitin päätoimittaja Pekka Puttoselle haluavani kirjoittaa elokuva-arvosteluja – olin aiemmin kirjoittanut porilaiseen Satakunnan Työhön ja Puttonen tiesi minut. Samoihin aikoihin aloin kirjoittaa Aviisiin. Aviisiin tein sitten monta vuotta elokuvia käsitteleviä esseitä sekä pitkiä puffeja kaikista PEK:n ja Niagaran erikoisesityksistä. Elokuvajutuista jonkinlaista huomiota herättivät psykoanalyyttiset tapailuni muun muassa Twister-elokuvasta. Tämä oli ehkä ainoa tapa saada tylsästä Hollywoodin perusleissistä jotain kiinnostavaa irti.
Hämeen Yhteistyö meni konkurssiin muistaakseni vuonna 1993. Sen jatkajaksi perustettiin vuonna 1994 viikkolehti Pirkanmaan Yhteistyö, johon jatkoin elokuva-arvioita.
Pirkanmaan Yhteistyö lakkautettiin sitten jo 1995, ja tein varmasti uran kannalta jonkinlaisen virheen enkä tyrkyttänyt itseäni Aamulehteen. Toisaalta lehdistönäytöksissä ravaaminen on aiheuttanut sen, että enää en haluaisi vastaavaan duuniin. Elokuva, jota muistelen usein jonkinlaisena kulminaatiopisteenä, oli näytelty 101 dalmatialaista.

Ystävyys ja ystävyys

Monroessa toimiminen oli kaudellani muuttunut varmasti aika vapaamuotoiseksi toiminnaksi. Joitain kokouksia pidettiin luonani Nekalassa, jossa asuin vanhan myymälän tiloissa puutalon kivijalassa, ja samalla järjestettiin pieniä pippaloita. Kokoustekniikasta ei pidetty kiinni kovin tiukkapipoisesti ja kokoukset olivat yhtä lailla tietokilpailuja ja päättömiä vitsailuja. Olen pahoillani, jos tämä turhautti joitakuita paikalla olijoita. Ainakaan paikalle osuneita naisia tällainen triviatietous ei innostanut – naisten lukumäärä kauteni hallituksissa oli muutenkin aika vähäinen, vaikka Monroella on ollut lukuisia hyviä naispuheenjohtajia, kuten Jaana Semeri ja Eija Savolainen.
Monroessa toimineista ihmisistä erittäin hyviä ystäviä minulle ovat olleet Jukka Kangasjärvi ja Markku Lehtimäki. Jukka oli varmasti yksi tärkeimpiä värväyksiä, josta tuli sittemmin elokuvakriitikko; luen hänen tekstejään aina mielelläni. Hän tuli mukaan luettuaan Niagaran kassalle jättämiäni lappuja, joissa kehotettiin tulemaan kerhon vuosikokoukseen. Jukka on muistellut tapahtunutta myöhemmin lämmöllä ja sanonut ihmetelleensä, keitä ovat nämä ihmiset, jotka puhuvat elokuvista niin innostuneesti.
Myös Aamulehden Valon toimittajana [sittemmin Veli-lehden toimittajana ja Trendin kolumnistina] tunnettu Tero Kartastenpää oli Monroen kasvatteja - hän tuli mukaan toimintaan tyttöystävänsä kanssa muistaakseni vuonna 1996. Tero vaikutti ujolta, mutta on myöhemmin paljastunut yhdeksi harvoista renessanssineroista, joita voin sanoa tavanneeni. Tuona vuonna Monroe aloitti myös kesäsarjan, jossa nähtiin elokuvia keskiviikkoiltaisin – aloittajana oli Clueless, jota olen mainostanut useille 90-luvun ainoana täydellisenä Hollywood-komediana. Näytös oli täynnä, ja joku teini-ikäisen tyttärensä kanssa paikalle tullut äiti valitti, että loppuneista lipuista olisi pitänyt tiedottaa lehdessä! Kesäsarja on tämän jälkeen järjestetty joka vuosi.
Näytti myös siltä, että Antti Vuoriosta tulisi hyvä ystäväni. Olin tutustunut häneen opiskelujen yhteydessä ja yhdessä ideoimme ja järjestimme hauskoja näytöksiä, joista eritoten Walter Ruttmannin Berliini-elokuvan esittäminen yhdessä Philip Glassin musiikin kanssa oli ikimuistoinen. Oulun elokuvakeskuksen hallussa ollut kopio oli tyystin mykkä. Antti keksi ohjelmoida cd-soittimen niin että se soitti biisit eri järjestyksessä - ja kaikki meni nappiin. Musiikki osui kohdalleen ja tuntui lopussa jopa kommentoivan itse elokuvaa.
Esitys oli ilmainen, lähinnä kaupungin kulttuuritoimiston maksama (mistä ja muista näytöksistä suuri kiitos!), ja muistaakseni kohtuullisen suosittu. Samanlainen esitys oli myös Kozintsevin ja Traubergin Uusi Babylon, jonka säestys meni pieleen. Yritin selvittää olemattomalla tietotaidollani, onko Shostakovitshin elokuvaa varten säveltämää musiikkia levytetty, mutta esimerkiksi kysely Hesarin Seppo Heikinheimolle tuotti vain vihaisen kirjeen, jossa hän valitti, miksi ylipäätään kyselen asioita sähköpostilla, kun perinteinen postikin toimii. (Myöhemmin Markus Lång kirjoitti, että musiikki on levytetty, mutta elokuvaa lyhyempänä.) Yritimme sovittaa elokuvaan Erik Satien pianomusiikkia, mutta se oli paha virhe.
Kokeellisen elokuvan klassikoita esitimme myös Zang Tumb Tuum –esityksessä, johon kokosimme kaikista mahdollisista lähteistä todennäköisesti Walter Ruttmannia, Jean Mitrya, Bert Haanstraa ja Eino Ruutsaloa. (Näytös syntyi paljolti kiitos sen tiedon, jonka olin imenyt 80-luvulla Porin elokuvakerhossa, syynäten ilta toisensa jälkeen SEKL:n kiehtovaa listaa, josta sudenosan veivät erilaiset lyhytelokuvat – missä tuo valtava kokoelma nyt on? Kysyin joskus 90-luvulla Kanadan suurlähetystöstä, missä ovat kaikki kanadalaiset elokuvat, mutta heillä ei ollut käsitystäkään siitä, että tällainen filmivalikoima oli ollut joskus olemassa!)
Antista tuli joka tapauksessa jatkajani, aivan yksimielisesti. Ensimmäinen Antin järjestämä esitys oli muistaakseni kesällä 1997 - jolloin asuin jo Turussa - nähty camp-henkinen yönäytös, jossa esitettiin Pamela Anderson -pätkä Barb Wire sekä Striptease. Tarkoitus oli ollut esittää Tampereella ensi-iltaa vaille jäänyt Steven Seagal -filmi Glimmer Man, mutta se nähtiinkin teattereissa juuri ennen yönäytöstä.
Näytös ei kuulemma ollut menestys, mutta pienessä lehdessä, jota esityksessä jaettiin, julkaistiin Aviisissa aiemmin nähty juttuni, jossa pohdin masturboinnin, tissien ja talouden välistä yhtymäkohtaa. Näytöksen nimi olikin Monroe vetää kuivat…
Antin urakehitys oli joka tapauksessa hyvin nopeaa. Hän käväisi Jyväskylässä sikäläisen ylioppilaslehden toimittajana, tuli sitten Tamyn kulttuurisihteeriksi, mitkä hommat hän jätti kesken ja meni Aviisin päätoimittajaksi. Siitä hän eteni vielä Tampereen filkkarien toiminnanjohtajaksi.
Antti ei selvästikään kestänyt nopeata urakehitystä ja stressiä, ja filkkarien voi kai sanoa ajautuneen kriisiin. Olen ollut hiukan pahoillani, että ikään kuin sysäsin Antin tälle uralleen, mutta toisaalta filkkarit ovat varmasti jo selvinneet kriisistään. Samaan aikaan tosin Suomeen on tullut parisenkymmentä muuta elokuvafestivaalia, jotka ovat syöneet perinteisten filkkarien hohtoa.
Vuonna 1997 Turkuun muutettuani olin vuoden Turun elokuvakerhon hallituksessa, mutta en kokenut hommaa enää mielekkääksi - ehkä osittain sen takia, että Turussa pidettiin kiinni sarjamuodosta, josta koin jo vieraantuneeni. Nykyään hoidan Turussa elokuva-arkiston maakuntasarjaa - se on kuin oma elokuvakerho. Elokuvien valikoima ei myöskään aiheuta samanlaista tuskastumista kuin nykyinen korkeintaan pari vuotta vanhoista elokuvista koostuva lista.
Pitkälle en siis ole päässyt, aina tulee jotain puuhattua elokuvan parissa. Kaipa Monroe-toiminnan jatketta on sekin, että vuonna 2005 ilmestyi kirjoittamani elokuvan historian johdatusteos, Valkoinen hehku. Se taas perustui paljolti yhdessä Lehtimäen Markun kanssa pitämiini yliopistoluentoihin.
Näinhän elokuvakerhoista on aina edetty - tai liikuttu vertikaalisesti hankkeesta toiseen. Toivottavasti tämä pätee myös nykyisiin kerholaisiin!

Ja tässä vielä tekstistä poistamaani muisteloa sekä listat yönäytöksistä ja niiden elokuvista:

Monroe oli tärkeä hautomo monille ideoille, vaikka täytyy myöntää, että joskus ihmettelin, miksi meistä ei tiedetä enempää. En muista Antin lisäksi muita kauteni monroelaisia, jotka olisivat päätyneet esimerkiksi filkkareille töihin, vaikka aiemmin elokuvakerhoista ponnistettiin juuri niihin hommiin.
1990-luvun alussa mukana oli muitakin kiinnostavia ihmisiä. Petteri Numminen oli jopa taloudenhoitaja, asia joka yleensä kaatuu epäonnisimpien niskaan. Petterin tilinhoito oli sitä luokkaa, että Ovaskainen ilmoitti nopeasti, että hän voi hoitaa raha-asiat, valitkaa te vain leffat. Nykyään dokumenttiohjaajana toimiva Mia Halme oli myös hallituksessa parin vuoden ajan 1990-luvun alussa. Jossain vaiheessa värväsin mukaan opiskelutoverini Kati Rapian ja Tanja Kotron - nykyään Kati on arvostettu sarjakuvapiirtäjä ja Tanja on kuluttajatutkimuskeskuksen tutkija. Tanja yritti ajaa rock-elokuvien näytöstä - hän oli U2:n ystävä, minä taas en, ja homma vähän jäi. Tanja ja Kati kuuluivat varmasti niihin, jotka turhautuivat loputtomiin monologeihini kokouksissa. Naisia homma ei muutoin kauheasti enää kiinnostanut - ehkä touhu näytti liikaa poikakerholta. Myöhemminhän naisia on riittänyt, kuten Karoliina Leisti ja Liina Härkönen todistavat.
Monroesta lähti linkkejä myös laajempiin ympyröihin, eikä vähiten Pirkanmaan elokuvakeskuksen kautta. Tuolloinhan PEK julkaisi aika kunnianhimoisesti La Stradaa, laadukkaasti tehtyä populaaria elokuvalehteä, jossa oli enemmän särmää kuin Episodin tai Leffan kaikissa vuosikerroissa yhteensä. En itse avustanut lehteä oikein muulla kuin lyhyillä videoarvioilla - videoitakin jouduin katsomaan siellä sun täällä, lähinnä PEK:n neuvottelutiloissa olevasta telkkarista. PEK:n ja ylioppilaskunnan siteet olivat nekin aika tiiviit ja samat tyypit pyörivät molemmissa hommissa - Nummisen Petteri meni päätoimittajaksi Aviisiin (hain itse asiassa yhdessä hänen kanssaan, mutta onneksi minua ei valittu) ja hänen kumppanikseen tuli Antti Apunen, nykyisen Aamulehden päätoimittajan pikkuveli, osaava ja fiksu kaveri hänkin. Ilkka Pesämaa taas oli kaksi vuotta Tamyn kulttuurisihteerinä, yhdessä nykyään kirjallisuudentutkijana toimivan Olli Löytyn kanssa.


Piru merrassa (marraskuu 92)
Se murhaa joka osaa (huhtikuu 93) -Uhrilampaat, Barton Fink, Matador, Liftari
Alien Alien Alien (lokakuu 93) Alien, Aliens, Alien3
On the Road (marraskuu 93) -Thelma & Louise, Calamari Union, Villi sydän, Arizona Baby
Hassunkuriset perheet (helmikuu 94) -The Addams Family, Kellariväkeä, Sweetie, Braindead
Roskaa (maaliskuu 94) -Bad Taste, Takaisin Ryssiin, The Rocky Horror Picture Show, The Toxic Avenger, Jäätävä polte
Cyborgiat (lokakuu 94) -Kärpänen (-86), Tron, Saksikäsi Edward, Total Recall
Pulp Fiction (lokakuu 95) -The Miller's Crossing, Pulp Fiction, Pahan kosketus, El Mariachi
Sinivuokkoja ja sarjamurhaajia (marraskuu 96) -Seitsemän, Paha poliisi, Leon, Elää ja kuolla L.A.:ssa-