Eräkirjan esipuhe

Huomenna torstaina 12.5. ilmestyy uusin kirjani, toimittamani erätarinoiden kokoelma Outoja jälkiä. Se on osa Turbatorin jo legendaariseksi muodostunutta m-sarjaa, johon olen koonnut useita vastaavia teoksia, viimeisimpänä sotanovellien ja -reportaasien (mielestäni erittäin onnistunut) antologia Tankki palaa! Onkin jotain omituista ja huvittavaa siinä, että olen tehnyt lähes peräperää sota- että eräkirjat, koska niiden myötä astun kirjallisuuden alueille, joita nuorempana intellektuellina halveksuin kaikkein eniten. Mitä seuraavaksi? Karjala-muisteluksia? Joku taisikin sanoa, että kokoan Samuli Paulaharjun julkaisemattomia tekstejä... kokoaisin koska tahansa, jos vain annettaisiin. Eräkirjani on koottu samaan tapaan kuin Tankki palaa! eli siinä on novellin yhteydessä myös kirjoittajan ja tämän tuotannon esittely. Tämä lisää teoksen käytettävyyttä ja informatiivisuutta ja lähentää sitä tietokirjaan, vaikka pääpaino onkin kaunokirjallisuudessa. 

Tässä eräkirjan esipuhe. Se on suppea eikä siinä varmasti kerrota kaikkea oleellista suomalaisesta eräkirjallisuudesta, mutta en usko, että kenelläkään on mitään pahaa sanottavaa tekstistä - toivoakseni ainakaan! (En onnistunut lataamaan Bloggeriin kirjan kansikuvaa, mutta se on joka tapauksessa jo täällä, toisessa blogissani.)

Eräkirjallisuuden pieni historia

Eräkirjallisuus on tärkeä osa suomalaisen kirjallisuuden historiaa, vaikka perusteellinen historiateos onkin vielä kirjoittamatta. Monet tutkijat ja harrastajat ajoittavat suomalaisen eräkirjallisuuden alun Runebergin Hirvenhiihtäjät-runoelmaan vuodelta 1832, joskin siinä metsästysaihe palvelee vain Runebergin taideteoreettisia tarkoituksia. Eräkuvaelmia on myös Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä, jonka ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1870.
Varsinaista eräkirjallisuutta nämä eivät kuitenkaan ole, koska luonto- ja metsästyskohtaukset ovat vain osa laajempaa kokonaisuutta. Eräkirjallisuus, joka kuvaa metsästystä tai kalastusta yksinomaan metsästäjän näkökulmasta, syntyi vasta myöhemmin. Ensimmäisinä eräkirjoina on usein pidetty Onni Wetterhoffin (1835-1882) ja Herman Kauffmannin (1840-1908) teoksia. Wetterhoffin muistelmateos Från skog och sjö ilmestyi alkukielellä jo vuonna 1883; suomeksi se tuli nimellä Saloilta ja vesiltä vuonna 1887. Kauffmannin talvikalastuskuvauksia sisältävä muistelmateos Muntra minnen från mellersta Tavastland ilmestyi ruotsiksi vuonna 1902; se käännettiin suomeksi Mieluisia muistoja Keski-Hämeestä vasta vuonna 1939.
Vuosisadan vaihteen molemmin puolin Juhani Aho kirjoitti kirjallisesti laadukkaita kalastustarinoita, jotka tunnetaan parhaiten lastuina. Aho oli innokas kalastaja, joka puhui harrastuksensa puolesta ja vaikutti sen leviämiseen. Myöhemmin 1900-luvulla eräkirjallisuus selkiytyi omaksi lajityypikseen. Yksi merkittävimpiä ensimmäisiä selkeästi nimenomaan eräkirjailijoita oli A. E. Järvinen, jonka esikoisteos Erämaan valo ilmestyi salanimellä Erkki Jauri vuonna 1925. Parisenkymmentä teosta kirjoittaneen Järvisen on nähty luoneen 1980-luvulle asti vaikuttaneen mielikuvan eräkirjallisuudesta. Myöhempien aikojen eräkirjailija Seppo Saraspää luonnehti "Järvis-kliseitä" seuraavasti: "Mies menee metsään, ampuu tuossa tuokiossa 'heinähäkillinen huurremetsoja', minkä jälkeen hän suree syvästi jalon eläimen kuolemaa. Timantit kimmeltävät hangella." Järvinen myös aiheutti sen, että suurin osa eräkirjallisuudesta sijoittuu Lappiin.
Sotaa edeltävän ajan tavanomaisista erätarinoista poikkesi monella tavalla Pentti Haanpää, omaehtoisen marxilaisesti maailmaa, yhteiskuntaa ja ihmisen luontosuhdetta analysoinut oman tien kulkija. 1920- ja 1930-luvuilla ilmestyi paljon myös Wetterhoffin ja Kauffmannin jalanjäljissä kirjoitettua matka- ja kansatieteellistä kirjallisuutta, joka usein lasketaan eräaiheiseksi, kuten eräät Samuli Paulaharjun ja Sakari Pälsin teokset. Merkittävä kirjailija oli myös Yrjö Kokko, joka loi suomalaisen luontokirjallisuuden erotukseksi eräkirjallisuuden metsästyskeskeisyydestä. Kokon merkittävimpiä luonnonsuojeluaiheisia teoksia ovat muun muassa Laulujoutsen (1950) ja Ne tulevat takaisin (1954).
Sotien jälkeen ja eritoten 1950- ja 1960-luvulla eräkirjallisuus eriytyi vielä selkeämmin omaksi lajikseen. Monet tuolloin aloittaneet eräkirjailijat olivat kirjallisesti lahjakkaita ja eräkirjallisuus sai vaikutteita tuolloin pinnalla olleesta modernismista. Yksi moderneista eräkirjailijoista oli merkittävä humoristi Veikko Huovinen, jonka tuotannossa on paljon eräaiheita. Muita kirjallisesti merkittäviä 1950- ja 1960-luvulla aloittaneita eräkirjailijoita ovat muun muassa Teuvo Hahl-Marjokorpi, Annikki Kariniemi, Heikki Lounaja ja Veikko Rissanen. Monia Lappi- ja eräaiheisia kirjoja koonnut esseisti ja aforistikko Erno Paasilinna on syytä mainita laadukkaan erä- ja luontokirjallisuuden propagoijana, vaikka hän ei itse koskaan varsinaista eräkirjaa kirjoittanutkaan.
Samaan aikaan nousi esiin myös myöhemminkin näkynyt vastakkainasettelu toden ja keksityn välillä: lähes julkilausumaton sääntö on ollut, että hyvä erätarina perustuu aina kirjoittajansa autenttiseen kokemukseen. Fiktiiviset jutut ovat lähtökohtaisesti huonoja, koska ne ovat keksittyjä. Toisaalta erä- ja muu luontokirjallisuus on aina jäänyt tiukkojen luokittelujen ulkopuolelle, ja moni teos ja novelli edustaa sekä fiktiota että faktaa. Eräkirjallisuudessa novellin ja reportaasin tai romaanin ja muistelmateoksen rajat ovat häilyvät. Useat eräkirjoittajat ovatkin novelliensa ja romaaniensa lisäksi tehneet historiikkejä tai tietokirjoja (esim. Teuvo Hahl-Marjokorven Virkistyskalastuksen opas, 1966).
Kirjallinen eliitti ei ole juuri koskaan eräkirjallisuutta hyväksynyt kirjalliseen kaanoniin, vaan sitä on pidetty miesten viihteenä, kaavamaisiin ratkaisuihin pyrkivänä kirjallisuutena, jossa henkilöhahmojen kuvaus perustuu stereotypioihin. Erno Paasilinnan työ erä- ja luontokirjallisuuden puolesta jäi suurelta osin vailla vastakaikua. 1980-luvulla eräkirjallisuuteen tulikin uusia ääniä, jotka pyrkivät poispäin eräaiheiden ja luontokokemusten romantisoinnista ja lähestyivät satiiria. Salametsästyksestä vuonna 1979 tuomitun Unto Ekin kirjat (esim. Hirventappopaikka, 1984 ja Koiria, miehiä ja koppeloita, 1987) olivat taas jo lähes rienausta kertoessaan metsästäjien löyhästä moraalista, salakaadoista ja juopottelusta. Myös Seppo Saraspää kannattaa mainita humorististen erätarinoiden kirjoittajana, joka on aktiivisesti kapinoinut järvisläistä romanttista perinnettä vastaan. Petter Sairanen taas lähestyi Pentti Linkolaa yhteiskunnallisissa ja ekologisissa näkemyksissään romaaneissaan Sähköllä valaistu talo (1989) ja Tulen valopiiri (1995). Aura Koivisto toi 1990-luvulla feminististä kysymyksenasettelua eräkirjallisuuteen - naiset ovatkin olleet vähälukuisia suomalaisessa erä- ja luontokirjallisuudessa.
Eräkirjallisuuden menekki on vähentynyt menneiden vuosikymmenten kultakausista. Tähän on ollut osittain syynä se, että monet tärkeät vanhemman polven kirjoittajat ovat kuolleet tai muuten lopettaneet. Myös monet isommille kustantajille aiemmin töitä tehneet ovat vaihtaneet joko pienemmille kustantajille tai omakustanteisiin, jolloin kirjojen saatavuus ja näkyvyys ovat heikentyneet. Eräkirjojen kysyntä on vähentynyt myös divareissa, mutta toisaalta uudet harrastajapolvet ovat valmiita maksamaan hyviä hintoja myös uudemmista kirjoista - aiemmin eräkirjakeräily keskittyi vanhoihin teoksiin.
Toisaalta sellaiset nuoren polven kirjoittajat kuin esseisti Antti Nylén ovat arvostavasti puhuneet suomalaisesta luontokirjallisuudesta, mikä voi tuoda lajityypille uusia lukijoita.

***

Tärkeä julkaisukanava eräkirjallisuudelle ovat olleet lehdet, joissa on ilmestynyt paljon kotimaisten kirjailijoiden erätarinoita. Useat ovat ilmestyneet sittemmin kirjoittajiensa tarinakokoelmissa, mikä on ollut hyvä ratkaisu kirjailijoiden toimeentulon kannalta: jutuista on käytännössä maksettu kahdesti. Kaikkia lehtien sivuilla ilmestyneitä tarinoita ei ole kuitenkaan kerätty kirjojen kansien väliin.
Ensimmäiset erälehdet Suomessa ilmestyivät jo 1800-luvulla ruotsinkielisinä. Ensimmäisenä erälehtenä on pidetty Uljasta, joka ilmestyi vuosina 1886-1887. Siitä kehittyi myöhemmin Suomen Urheilulehti - 1800-luvun lopulla metsästystä ja kalastusta pidettiin urheilulajeina. Ensimmäisenä puhtaasti metsästysaiheisena lehtenä on pidetty Suomen Metsästyslehteä, joka ilmestyi vuosina 1906-1911.
Metsästys ja Kalastus on suomalaisten erälehtien klassikko. Se alkoi ilmestyä vuonna 1912 (näytenumero vuonna 1911). Lehti on julkaissut vuosien aikana lukuisia novelleja ja on varmasti kerännyt sivuilleen eniten lajin klassikkoja Juhani Ahosta alkaen. Paljon novelleja ilmestyi Metsästys ja Kalastus -lehden joulunumeroissa, joilla oli erillinen nimi, Erämiehen joulu.
Muita erälehtiä ovat olleet Erämies, jonka sen kustantaja Suomen metsästäjä- ja kalastajaliitto perusti 1946, ja Eränkävijä, joka perustettiin vuonna 1952 ja joka nykyisin ilmestyy Otavan kustantamana vuosikirjana. Vuosikirja on myös Kariston julkaisema Erämaailma, joka on ilmestynyt vuodesta 1975. Erä-lehti, joka on nykyään yksi Otavamedian julkaisuista, perustettiin vuonna 1977. Ase ja Erä taas on perustettu vuonna 1984, mutta siinä ei ole juuri koskaan julkaistu kaunokirjallisuutta. Eränovelleja on julkaistu myös kalastusaiheisissa Nyt Nappaa -vuosikirjoissa.
Erätarinoita ilmestyi paljon myös niin sanotuissa lukemistolehdissä, joissa oli joko novelleja muiden tekstien tai sarjakuvien ohessa tai pelkästään novelleja. Edellisiä olivat vaikkapa sodan jälkeen ilmestynyt Suomen Mies, jonka päätoimittaja oli myöhemmin tärkeä eräkirjailija Matti Karjalainen, ja pitkäikäinen Lukemista Kaikille, joka julkaisi novelleja mitä erilaisimmista aiheista. Lähes pelkästään novelleja julkaisi lahtelainen Seikkailujen Maailma. Usein tällaisia viihteellisempiä erätarinoita kirjoittivat kirjailijat, jotka eivät itse harrastaneet metsästystä, mikä on saattanut vähentää tekstien autenttisuutta.

***

Tämä kirja esittelee erätarinoita monelta eri kannalta. Työ oli haastavaa, koska erätarinoita on koottu useaan eri kirjaan - käytännössä kaikista tärkeimmistä erätarinoita julkaisseista lehdistä on koottu mittavat antologiat, viimeisimpänä Erämaailma-vuosikirjan kalastuskertomuksia vuonna 2010. Lisäksi esimerkiksi Erno Paasilinnan kokoamat kirjat esittelevät erä- ja Lappi-kirjallisuutta hyvin laajasti.
Siksi käsillä oleva kirja voi tuntua sekavalta, kun mukana on sekä historiallisesti kiinnostavia tarinoita, joilla ei ole kirjallisuutena ehkä paljonkaan annettavaa, että jo unohtumaan päässeitä eräkirjailijoita, joiden tuotanto on kirjallisesti arvokasta. Mukana on myös useita viihteellisiä kertomuksia, jotka ovat ilmestyneet menneen ajan lukemistolehdissä - yleensä erätarinakokoelmat on koottu pelkästään alan omista lehdistä. Tällaisia tarinoita tässä kirjassa ovat muun muassa Antero Aulamon, Jyrki Maunulan ja Seppo Tuiskun novellit, jotka ovat ilmestyneet lukemisen jälkeen pois heitettäväksi tarkoitetuissa viihdelehdissä.
Kaikki tekstit eivät myöskään ole varsinaisia kertomuksia. Juhani Aholta on mukana puhe, jonka hän on pitänyt urheilukalastusliiton perustavassa kokouksessa. Tämä siksi, että Ahon kalastusnovellit ovat monille tuttuja muista yhteyksistä ja hänen koko lastutuotantonsa on helposti saatavilla, mutta puhetta ei - ainakaan tietojeni mukaan - ole koskaan julkaistu uudestaan, vaikka se onkin kirjallisesti kiinnostava ja osoittaa Ahon taitavuuden kirjoittajana.
Kirjassa on mukana tarinoita, jotka eivät ole tiukasti ajatellen erätarinoita - mukana on Petsamoon sijoittuva sotakertomus, kullankaivuujuttu ja Lapin soille sijoittuva rikosnovelli -, mutta näitä yhdistää teemaan maisema, sekä näkyvä että henkinen. Kirjan päättää Juha-Pekka Koskisen metsästysseura-aiheinen kauhunovelli. Käsillä on lähes koko eräkirjallisuuden kirjo, johon mahtuu monenlaista - puuttumaan jäävät lapsille ja nuorille tarkoitetut seikkailut ja eräaiheinen lyriikka.
Kiitos avusta kirjan teossa kuuluu Vesa Sisätölle ja Matti Hollbergille. Tapana on ollut kiittää myös Tapani Baggea, ja niin nytkin. Kiitos myös kirjan tilanneelle kustantaja Harri Kumpulaiselle, jota ilman en olisi päässyt tutustumaan kiehtovaan kirjallisuuteen alueeseen. Kiitos myös kaikille kirjailijoiden perikunnille ja kustantajien edustajille.

Turussa lokakuussa 2010
Juri Nummelin


Edit: kotiin julkkareiden jälkeen tultuani huomasin, että esipuheesta oli jostain syystä pätkäistynyt pitkä pätkä tekstiä. En voi syyttää kuin itseäni: minähän kirjan taitoin. Asialle ei voi tehdä enää mitään, mutta oli miten oli, kyseinen puuttuva pätkä on ylläolevasta vahvennettu. Tämä on sääli, koska nyt näyttää siltä, että sanon Huovista tavanomaiseksi kirjailijaksi, ja lisäksi mahdollisimman epäselvässä lauseessa! 

A. S. Fleischman

Taas esimerkki kirjoista, jotka olisi pitänyt lukea alkukielellä: käännökset ovat melko varmasti lyhennettyjä ja kelvottomiakin. Ainakin Shanghain liekki kannattaa lukea Agentti-sarjan 70-luvun käännöksenä, vaikka se rumempi kirja onkin. Fleischmanin vanhojen dekkarien maine on ollut pienessä nousussa, kun pieni Stark House julkaisi niistä uusintapainoksia (tässä linkki), mutta valitettavasti hän kuoli maaliskuussa 2010. Valitan myös sitä, etten ole vieläkään saanut luetuksi Fleischmanin kehuttuja nuortenkirjoja. (Laitan näihin usein alkuperäisten kansien kuvia, vaikka kyse on suomennetuista kirjoista - kumpi on parempi tapa? Suomalaiset 50-80-lukujen kannet ovat usein aika mitäänsanomattomia, kun nämä vanhat - katsokaa nyt tuota! - ovat todella upeita. 

Albert Sidney Fleischman (1920-2010) toimi taikurina sekä vaudeville-esiintyjänä ja toimittajana Sandiegolaisissa lehdissä ennen kuin kirjoitti vuosina 1948—1963 yhdeksän rikosromaania, joista suurin osa ilmestyi Fawcettin kustantamana.
Fleischmanilta on suomennettu kaksi kirjaa, joista toinen kahdesti. Nimillä Shanghain liekki ja Merkityin kortein julkaistu The Shanghai Flame on alun perin ilmestynyt 1951. Tunnelmallisessa ja toiminnallisessa kirjassa amerikkalainen lehtimies etsii kommunistiseksi muuttuneesta Shanghaista entistä rakastettuaan ja sekaantuu samalla vakoilijoiden nimiä sisältävän mikrofilmin salakuljetukseen. Puolivälin tienoilla kirja jahkaa paikoillaan, mutta alun ja lopun toimintakohtaukset ovat hyviä. Lisäksi rakastavaisten kyyninen dialogi on herkullista. Katso taaksesi, tyttö (1952) kertoo maailmaa kiertävästä taikuri Bruce Flemishistä, joka sotkeutuu Macaossa oopiumin salakuljetukseen ja kiinalaisten kommunistien vakoiluun. Kirja kulkee rivakasti eteenpäin ja Fleischman on kohtalaisen taitava kehittelemään jännittäviä kohtauksia. Kiinnostavinta kahdessa kirjassa on kuitenkin se, että ne osoittavat vakoilukirjallisuuden seurailevan aikansa trendejä. Tässäkin tarina tavallisesta — tai ainakin melko tavallisesta — kansanmiehestä, joka joutuu rikoksen poluille, muistuttaa enemmän film noiria kuin vaikkapa seuraavan sukupolven James Bondia.
Rikos- ja lännenkirjailijan uransa jälkeen Fleischman siirtyi nuortenkirjallisuuden pariin ja alkoi käyttää nimeä Sid Fleischman. Tällä nimellä hän kirjoittaa edelleen, ja häneltä on suomennettu kolme nuortenromaania, joilla on hauskat nimet Hokkuspokkusperhe (1963), Haamu keskipäivän auringossa (1966) ja Kastanjakulkuri ja suuri veijari (1966). Fleischman on voittanut useita nuortenkirjapalkintoja. Hänen poikansa Paul Fleischman on niin ikään kirjoittanut nuortenkirjoja.
Fleischmanin kirjoista on tehty jonkin verran elokuvia, ja hän on myös työskennellyt käsikirjoittajana. Fleischmanin kirjoissa onkin usein hyvin elokuvallinen tuntu. Tärkein elokuvista, joissa hän on ollut mukana, on Sam Peckinpahin esikoinen Preerian laki (1962), joka perustuu Fleischmanin käsikirjoitukseen. Ennen kuin käsikirjoitus myytiin, Fleischman julkaisi tekstinsä kirjana Yellowleg. Muita Suomessa nähtyjä Fleischman-elokuvia ovat Disney-länkkäri Jämerät kullankaivajat (1967), William Wellmanin ensimmäiseen maailmansotaan sijoittuva Lafayetten laivue (1958) ja niin ikään Wellmanin ohjaama Kiinan vesillä (1955), jossa John Wayne ja Lauren Bacall pakenevat kiinalaisia kommunisteja. Wellman ja Fleischman tekivät yhteistyötä vielä jälkimmäisen käsikirjoittamassa elokuvassa Hyvästi, ystäväni (1956).
Fleischmanin vakoiluromaaniin Counterspy Express (1954) perustuu halpatuotanto-ohjaaja W. Lee Wilderin Spy in the Sky! (1958). Kiinnostavinta elokuvassa on todennäköisesti se, että kammottavan huonoksi sanottuja scifi- ja kauhufilmejä tehnyt W. Lee Wilder oli Billy Wilderin veli.

Romaanit:
Katso taaksesi, tyttö. Agentti 53. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1973. Alun perin Look Behind You, Lady. Fawcett 1952.
Shanghain liekki. Kultamitalikirja 2. Suom. Seppo Lahti. Mantereen kirja: Helsinki 1955. Toinen laitos: Merkityin kortein. Agentti 49. Suom. U. Maajärvi. Vaasa: Vaasa 1972. Alun perin The Shanghai Flame. Fawcett 1951.

Steve Fisher

 Steve Fisherin (1912—1980) maine kirjailijana on peräisin lähinnä kaksi kertaa filmatusta romaanista I Wake Up Screaming (1941), mutta hänet kannattaa muistaa muistakin ansioistaan. Fisher oli yksi tuotteliaimpia pulp-kirjoittajia ja hänestä tuli yksi Hollywoodin käytetyimpiä skenaristeja. Fisher julkaisi reilusti toistakymmentä romaania ja novelleja sellaisissa lehdissä kuin Black Mask, Clues, Crime Busters, Thrilling Detective ja The Shadow Magazine, johon Fisher kirjoitti täytejuttuja Sheridan Doonesta ja Danny Garrettista. Fisherin ensimmäiset romaanit olivat Spend the Night (salanimellä Grant Lane) ja Satan’s Angel, jotka ilmestyivät 1935. Fisher kirjoitti muutakin ajanvietekirjallisuutta sellaisiin lehtiin kuin Esquire ja Cosmopolitan.
Fisherin romaaneissa ja novelleissa on sentimentaalisuutta ja yksinkertaisuutta, mutta hänen elokuvakäsikirjoituksensa ovat kompleksisempia. Fisherin idea oli mm. Nainen järvessä -elokuvan (1946) subjektiivisen kameran käyttö. Muita tärkeitä Fisherin käsikirjoittamia film noir -elokuvia ovat mm. Edwin L. Marinin Kohtaus sumussa (1945, yhdessä Frank Gruberin kanssa), John Cromwellin Kuumat paikat (1946), Harold Danielsin Roadblock (1951) ja Roger Cormanin Erään gangsterin elämä eli I, Mobster (1958). Dashiell Hammettin luomien Nick ja Nora Charlesin seikkailuista kertovaan elokuvasarjaan Fisher kirjoitti viimeisen eli Edward Buzzellin Pettävän varjon laulun (1947). I Wake Up Screaming -romaanin filmatisointeja ovat H. Bruce Humberstonen Silmukka kiristyy (1941) ja Harry Hornerin Vicki (1953; nähtiin Suomessa samalla nimellä kuin Humberstonen elokuva). Delmer Davesin napakka sukellusvene-elokuva Määränpäänä Tokio (1943) perustuu Fisherin alkuperäistarinaan ja on hänen itsensä käsikirjoittama. Fisher olikin toiminut 1920- ja 1930-luvuilla laivaston palveluksessa ja kirjoitti sodan aikana laivaston julkaisuihin. Fisher työskenteli 1970-luvulla myös televisiolle.
Fisheriltä on suomennettu muutama novelli. ”Vapauden hinnassa” mies pääsee vankilasta ja yrittää saada rahaa voidakseen tavata rakastettunsa. Ainoa vaihtoehto näyttää olevan uusi rikos, jopa murha. Maireata loppuratkaisua lukuun ottamatta novellissa on hyvä toivoton tunnelma.
”Herrasmies ei kurista vaimoaan” -novellissa (1938) havaijilainen yksityisetsivä Kip I. Muldane eli Kim selvittää rikkaan miehen vaimon kuristamisen. Novelli on humoristinen, mutta ei kovin hauska. Jossain määrin parodinenkin se on, esimerkiksi Muldanen sihteerin avuja kuvaillaan liioitellusti. Kip Muldane ei ollut Fisherin tuotannossa ainoa havaijilainen dekkari — eri lehdissä esiintyi vuosina 1935-1937 Fisherin tarinoita Mark Turner -nimisestä poliisikomisariosta. Näistä on suomennettu yksi, ”Elävä ruumis” (1935), jossa Turner selvittää kahta outoa kuolemantapausta. Erikoinen novelli on ollut alun perin täytejuttu ja sen huomaa. (Muita Havaijille sijoittuvia yksityisetsivätarinoita ovat kirjoittaneet mm. William Campbell Gault, John Whiting, Jean Francis Webb ja Don Von Elsner.)
Fisherin suomennetuista tarinoista paras on ”Paljastava sävelmä”, jossa Fisher selvästi kuvailee omia pettymyksiään ja tunteitaan Hollywoodin unelmatehtaassa. Säveltäjä Johnny Connel on hädintuskin vapautettu vaimonsa murhasyytteestä, ja hän palaa studioille huomatakseen, että kukaan ei välitä. Oikea rikollinenkin paljastuu siinä sivussa, mutta se on sivuseikka — tärkeämpää on näyttää, miten Hollywood toimii valjastaessaan keskinkertaiset tekstinsuoltajat palvelukseensa ja tuhotessaan kenties taitavat, mutta sosiaalisilta kyvyiltään rajoittuneet taiteilijat. Jo pelkässä surullisuudessaan novelli nousee esiin Seikkailujen Maailman pulp-melskausten keskeltä.

Rikosnovellit:
Elävä ruumis, Isku 36/1936. Julkaistu ilman kirjoittajan nimeä. Alun perin The Blue Coffin, The Mysterious Wu Fang, marraskuu 1935.
Herrasmies ei kurista vaimoaan, Seikkailujen Maailma 7/1953. Alun perin No Gentleman Strangles His Wife, Black Mask, tammikuu 1938.
Paljastava sävelmä, Seikkailujen Maailma 4—5/1956 (kaksoisnumero).
Vapauden hinta, Seikkailujen Maailma 10/1950.

PS. Joitain Steve Fisherin kirjoja on julkaistu uudestaan, I Wake Up Screaming taisi tulla jo 80-luvulla Black Lizardilta, pulp-juttuihin keskittynyt reprint-kustantamo Ace of Ages on tehnyt kirjoja Fisherin lentojutuista (joita en yllä mainitse ollenkaan). On muistikuva, että Keith Alan Deutschin pyörittämä Black Mask olisi julkaissut jonkin Fisherin romaanin uudestaan, mutta en löydä siitä mainintaa. Ja miten saatoin unohtaa Hard Case Crimen tekemän No House Limitin (jota en tosin ole lukenut)?

Bruno Fischer

Paluu Pulpografian pariin.

Bruno Fischer (1908—1992) oli syntyjään saksalainen, mutta asui melkein koko ikänsä Yhdysvalloissa. Fischer julkaisi ensimmäisen romaaninsa So Much Blood jo 1939, mutta vasta 1944 julkaistu toinen romaani The Hornet’s Nest aloitti Fischerin romaanikirjailijan uran. Välivuosina hän kirjoitti Russell Gray -nimellä juttuja kaikkein villeimpiin pulp-lehtiin (kuten Terror Tales ja Dime Mystery) ja erikoistui mm. kertomuksiin yksityisetsivistä, joilla oli joku fyysinen vamma: he olivat joko kääpiöitä tai yksikätisiä, sokeita tai kuuroja. Gray-nimellä julkaistujen tarinoiden sankareita olivat Calvin Kaye, jolla ei ollut jalkoja, mutta joka oli kehittänyt niin vahvat käsilihakset että pystyi liikkumaan, ja Ben Bryn, jonka jalat olivat halvaantuneet. Fischer jatkoi novellien kirjoittamista vielä 1950-luvulla, jolloin hän julkaisi sellaisissa lehdissä kuin Manhunt ja Mammoth Detective. Fischerin romaanit olivat lähinnä kioskipokkareita, vuodesta 1950 alkaen hänen kirjansa julkaisi pääasiassa Fawcett. Russell Gray -salanimeä Fischer käytti vielä 1950 julkaistessaan romaanin The Lustful Ape.
Fischerillä on myös toisenlainen tausta kirjoittajana: hän oli 1930-luvun puolivälissä USA:n sosialistipuoleen pää-äänenkannattajan Socialist Callin vastaava toimittaja. Fischer sokeutui myöhemmällä iällään, mutta otti silti osaa pulp-tapahtumiin.
Fischerin tunnetuin sankari on yksityisetsivä Ben Helm. Helm ei ole kovin kovaksikeitetty sankari, vaan enemmänkin myhäilevä rikosten selvittäjä. Hän ei myöskään ole kovin keskeinen henkilö kirjoissa. Helmin debyytti oli vuonna 1945 ilmestynyt The Dead Men Grin. Helm esiintyi romaanien lisäksi Dell Mystery Novels Magazinessa. Toinen Fischerin vakio-hahmoista oli Rick Train -niminen sankari, joka esiintyi kahdessa romaanissa, joista toinen oli edellä mainittu The Hornet’s Nest.
Ben Helm seikkailee kirjassa Autio talo (1951). Hän ei ole kirjassa päähenkilö, vaan ainoastaan sivuhenkilö ja esiintyy ensimmäisen kerran vasta puolen välin tienoilla. Aution talon päähenkilö on pikkukaupunkilaisen metallifirman työntekijä, joka huomaa sekaantuneensa autioksi jääneen talon kohtaloihin. Talon asukkaat, päähenkilön nuoruuden ystävä ja tämän vaimo, ovat kadonneet salaperäisesti. Vaimo kuitenkin löytyy kuolleena autiotalosta ja alkaa miehen ja tämän kadonneen rahasalkun etsintä. Helm astuu kuvaan mukaan, kun päähenkilön luullaan palkanneen tämän. Suomennos on ilmeisesti lyhennetty, mikä selittää juonen hyppelehtivyyden, mutta Fischer onnistuu luomaan kohtalaisen kiinnostavan kuvan pikkukaupungin juorujen ja kateuden täyttämästä elämästä. Fischerin pulp-aikojen perinnettä lienee kirjan konnagalleria, jossa on niin naispainijaa kuin typerää gangsterigorillaakin.
Kiinnostavampi on kuitenkin toinen suomennos, Henkensä edestä (1953), jossa Fischer selvästi tekee tiliä oman sosialistisen maailmankatsomuksensa ja ajan kommunisminvastaisuuden kanssa. Juoni on ajalle tyypillisesti epäuskottava: Rikas mies mukiloidaan puistossa ja häneltä viedään sekä rahat että vaatteet ja jätetään tilalle kerjäläisen rääsyt. Saadakseen puhelin- tai taksirahaa mies ajautuu tekemään epäilyttävän palveluksen nuorelle naiselle ja murtautuessaan huoneeseen hakemaan naisen haluaman kirjekuoren hän löytääkin ruumiin. Alkaa takaa-ajo, joka moneen otteeseen muistuttaa Frank Capran suosittua elokuvaa Tapahtuipa eräänä yönä (1933). Mies, joka ei eläissään ole nähnyt nälkää eikä ansainnut rahaa omalla työllään, oppii huomaamaan sekä työnteon arvokkuuden että maailman epäoikeudenmukaisuuden, kun köyhiltä riistetään viimeisetkin rahat. Kommunismi astuu kuvaan mukaan, kun päähenkilö huomaa, että nuoren naisen haluama kirjekuori sisältää kommunistilehtiä, joihin naisen sulhanen, oikeistolainen politikko, on kirjoittanut intomielisiä artikkeleita. Nyt miestä kiristetään nuoruuden hairahduksista. Kiristäjän murha paljastuu kuitenkin lopulta intohimorikokseksi — kovin poliittiseksi ei Socialist Call -lehdenkään entinen päätoimittaja voinut ruveta.
Fischeriltä on suomennettu romaanien lisäksi ainakin yksi novelli. ”Kilpajuoksu perinnöstä” perustuu ideaan sukulaisista, jotka eivät tunne kauan kadoksissa ollutta miestä — hiukan samannäköinen kaveri poimii perinnön haltuunsa. Fischer kirjoittaa lakonisesti, mutta tulos on laimeahko.

Rikosromaanit:
Autio talo. Tiikeri 20. Kotkan Kustannusosakeyhtiö: Helsinki 1958. Alun perin The Paper Circle. Dodd Mead 1951. Julkaistu myös nimellä Stripped for Murder. New American Library 1953.
Henkensä edestä. Tiikeri 16. Kotkan Kustannusosakeyhtiö: Helsinki 1957. Alun perin Run for Your Life. Fawcett 1953.

Novellit:
Kilpajuoksu perinnöstä, Seikkailujen Maailma 7/1951.

G. G. Fickling

G. G. Fickling -salanimen takana olivat Forest Ellison (1925—99) ja Gloria Gautraud Fickling. Edellinen toimi urheilutoimittajana ja jälkimmäinen Look-lehden muotitoimittajana. Ficklingien paikka rikoskirjallisuuden historiassa on taattu, koska he kehittivät yhden ensimmäisistä kovaksikeitetyistä naisetsivistä, Honey Westin.
Ficklingit olivat Richard S. Pratherin henkilökohtaisia tuttavia ja Pratherin vaikutus heidän kirjoissaan onkin huomattava. Honey West -kirjat ovat kuitenkin huonompia kuin Pratherin vastaavat. Ficklingit eivät selvästikään osaa kuljettaa tarinaa vaan takertuvat huonoihin vitseihin (ne ovat huonompia kuin Pratherilla!) ja juoni jää taka-alalle, jolloin kirjoista tulee jankuttavia.
Kiinnostavinta Honey West -kirjoissa on se, että Ficklingien pariskunta ei pysty kirjoittamaan ilman, että minäkertoja West kommentoi lukuisasti esiintyvien naisten ulkonäköä eli he kirjoittavat lajityypin miehisten vaatimusten mukaan. Tämä saa Westin vaikuttamaan usein lesbolta. Bill Pronzini herkutteleekin sillä, miten Honey West pystyy pitämään itsensä erossa miehistä, vaikka hänet kyllä joka kirjassa riisutaan alasti.
Honey Westistä tehtiin tv-sarja 1965—1966 ja sen pilottijakso esitettiin osana Burke’s Law -sarjaa. Batmanin ja James Bondin sekoitukseksi sanotussa sarjassa Honey Westiä esitti Anne Francis, jolla oli käytössään enemmän apuvälineitä kuin kirjoissa, esimerkiksi kyynelkaasukorvakorut ja huulipunamikrofoni. Sarjaa tehtiin vain yhden vuoden ajan. Ficklingien siihenastinen televisioura oli käsittänyt yhden näyttäytymisen Groucho Marxin isännöimässä tv-sarjassa You Bet Your Life. Honey West -elokuvaakin suunniteltiin 1990-luvun lopulla, mutta suunnitelmat kariutuivat.

Rikosromaanit:
Kuoleman silmät. Puuma 65. Suom. Risto Säämänen. Viihdekirjat: Tapiola 1969. Alun perin Kiss for a Killer. Pyramid 1960.
Maailman kaunein murhaaja. Puuma 68. Suom. E. Lehtinen. Viihdekirjat: Tapiola 1969. Alun perin Honey in the Flesh. Pyramid 1959.
Vedenpitävä juttu. Puuma 66. Suom. Risto Säämänen. Viihdekirjat: Tapiola 1969. Alun perin Girl on the Prowl. Pyramid 1959.

Lisää Paul W. Fairmanista

(Myöhästynyttä) Jatkoa edelliselle postaukselle: tarkempi teksti Paul Fairmanista, monipuolisesta vaikka ei ilmeisesti niin lahjakkaasta senttarista. Vasta Pulpografian ilmestymisen jälkeen löysin Fairmanilta suomennetun seksikirjan - samoin kuin ylipäätään sen, että suttuisessa Cocktail-sarjassa on amerikkalaisen pulp-kirjallisuuden käännöksiä. En ole näköjään vieläkään lukenut Fairmanilta suomennettua jännitysnovellia; mahdanko ikinä lukeakaan? 


Paul Daniels
Paul Danielsin oikea nimi on Paul W(arren). Fairman (1916-1977). Fairman oli tuottelias monessa lajityypissä seikkailut kirjoittaja, jonka maine ei ole senttaria kummoisempi. Monta kymmentä romaania ja varmasti satoja novelleja kirjoittaneena Fairmanilla on kuitenkin varmasti ollut enemmän ammattitaitoa kuin monilla yhden tai kahden seksikirjan kirjoittajilla.
Fairman aloitti uransa muutamilla lännennovelleilla 40-luvun lopulla. Hän kirjoitti mm. Mammoth Western -lehteen. Black Maskissa Fairman debytoi vuonna 1948 novellilla ”Big-Time Operator”. Novelli on julkaistu sittemmin uudestaan Herbert Ruhmin antologiassa The Hard-Boiled Detective (1977).
Science fiction –novelleja Fairman alkoi julkaista 1950, julkaisemalla novellin ”The Broken Doll” rikoskirjailija Howard Brownen toimittamassa Fantastic Adventures -lehdessä. Fairman julkaisi scifi-novelleja muutama kymmenen, ja vuonna 1968 niistä koottiin kirja The Forgetful Robot. Vuonna 1952 Fairman toimi If- ja Amazing Stories -lehtien toimittajana ja julkaisi mm. muutamia Philip K. Dickin novelleja. Fairman julkaisi seitsemän tieteisromaania omalla nimellä vuosina 1951–1973. Lisäksi hän kirjoitti Milton Lesserin eli myöhemmin Stephen Marlowen kanssa romaanin The Golden Ape (1959). Fairman käytti lisäksi 50- ja 60-luvuilla yleistä yhteissalanimeä Ivar Jorgensen kolmessa romaanissa. Fairman kirjoitti myös tunnetun tieteiskirjailijan Lester del Reyn nimissä. Fairman kirjoitti myös seksiä ja scifiä yhdistänyttä Man from S.T.U.D. –sarjaa F.W. Paulin nimellä. Sarjan kirjojen nimiä ovat mm. Rape Is a No-No ja Sock It To Me, Zombie!
Fairmanin tieteisnovelleista on tehty pari elokuvaa: Sherman Rosen Target Earth (1954) ja Edward L. Cahnin Invasion of the Saucer Men (1957). Fairman on kirjoittanut romaanin The Cosmic Frame, johon Internet Movie Databasen mukaan perustuu Larry Buchananin elokuva The Eye Creatures (1965). Elokuva on IMDB:n kävijä-äänestyksessä maailman 44. huonoin elokuva!
60-luvulla Fairman toimi Alfred Hitchcock’s Mystery Magazinen päätoimittajana, ja tältä ajalta häneltä on suomennettu yksi rikosnovelli. Muita rikosnovelleja Fairman kirjoitti mm. Shell Scott Mystery Magazineen ja G-Men Detectiveen. Fairman on julkaissut myös lännenpokkareita (mm. The Heiress of Copper Butte, Lancer, 1966). Rikosromaaneja hänellä on kourallinen, joista varhaisin on ilmeisesti myös hänen ensimmäinen romaaninsa, vuonna 1950 pieneltä Handi-Booksilta ilmestynyt The Glass-Ladder. Lion-kustantamo julkaisi The Joy Wheel -nimisen romaanin 1954. Suurin osa Fairmanin rikosromaaneista on elokuvien ja tv-sarjojen kirjaversioita. Lisäksi hän on kirjoittanut pari nidettä naisten gotiikkaa.
Paul Danielsin nimellä Fairman on kirjoittanut puolentusinaa seksikirjaa. USA:ssa nykyään keräillyt kirjat julkaisi keskisuurta hiukan pienempi Monarch. Suomennettu Valokuvamallit (1962) on varmasti edustava: se kertoo mallikoulusta ja sen kyynisestä omistajasta ja hänen liepeillään liikkuvasta ruskeakielisestä porukasta. Kirjan jonkinlainen päähenkilö on April Adams -niminen tyttö, jonka menneisyyteen liittyy jotain ikävää: hän on karannut mielisairaalasta, jossa häntä käytettiin seksuaalisesti hyväksi. Parasta, joskin myös luotaantyöntävintä, kirjassa on se kyynisyys ja kylmyys, jolla Fairman kuvaa ihmisten tunteita ja asenteita toisiinsa. Kaikki ovat vain välineitä parempaan asemaan ja elämään, joka asemalla kuvitellaan saatavan. Rangaistus tulee lopussa, ja Fairman säästää sympatiaa parille henkilölle, joista yksi on yllättäen homo. Kirja loppuu, kun Adamsiin ihastumaan opetellut homo palaakin poikaystävänsä luokse. Fairmanin ammattitaito kirjailijana näkyy siinä, että hän pystyy luomaan henkilöilleen uskottavia taustoja ja näkee vaivaa tehdäkseen kerronnallisesti jänteviä takaumia. Tällaiset piirteet nostavat Valokuvamallit ylös keskivertoseksipokkarien suosta.

Seksiromaani nimellä Paul Daniels:
Valokuvamallit. Cocktail 31. Suom. Kauno T.V. Sievänen. Aikakauslehti Cocktail: Turku 1972. Alun perin The Cover Girls. Monarch 1962. (Julkaistu myös: Macfadden 1970.)

Rikosnovelli:
Pantteri yössä, Alfred Hitchcock yllättää 2/1960.

Paul W. Fairman

Puutteellinen hakusana, josta postitan myöhemmin paremman version, jossa käsitellään myös Fairmanilta suomennettu pornoromaani. Ja, ahas, kato, hänestä on Wikipedia-hakusanakin.

Paul W. Fairman (1916—?) aloitti uransa Black Maskissa vuonna 1948 novellilla ”Big-Time Operator”. Novelli on julkaistu sittemmin uudestaan Herbert Ruhmin antologiassa The Hard-Boiled Detective (1977). Fairman kirjoitti 1950-luvulla pari pokkaria, mutta julkaisi suurimman osan rikostuotantoaan vasta 1960-luvun lopulla ja 1970-luvulla. Fairman tunnetaan kuitenkin paremmin science fictionin puolella, jossa hän aloitti 1951 julkaisemalla mm. Astoundingissa ja Fantasticissa. Fairman toimi If-lehden toimittajana 1951—52 ja julkaisi pari novellikokoelmaa ja neljä tieteisromaania 1960-luvulla. Fairmanin tieteisnovelleista on tehty pari elokuvaa: Sherman Rosen Target Earth (1954) ja Edward L. Cahnin Invasion of the Saucer Men (1957). Fairmanilla on myös kyseenalainen kunnia: hän on kirjoittanut romaanin The Cosmic Frame, johon — vaikkakin ilman krediittitietoa — perustuu Larry Buchananin The Eye Creatures (1965). Elokuva on Internet Movie Databasen kävijä-äänestyksessä maailman 44. huonoin elokuva! Fairmanilta on suomennettu yksi rikos-novelli.

Novelli:
Pantteri yössä, Alfred Hitchcock yllättää 2/1960.

Loren D. Estleman

Tässä lyhyt hakusana Pulpografiasta: Loren D. Estleman on erinomainen dekkaristi, joka osoittaa edelleen, yli 30 vuoden uran jälkeen, että perinteinen kovaksikeitetty yksityisetsivädekkari on erittäin viihdyttävä kirjallisuuden lajityyppi. Vieläkään, kymmenen vuotta Pulpografian ilmestymisen jälkeen yhtään Estlemanin dekkaria ei ole käännetty suomeksi - eikä varmaan koskaan tulekaan. Ilmeisesti suomalaisia kustantajia ei kiinnosta pitää yllä mielenkiintoa tähän kirjallisuudenlajiin. 

Kuolleen miehen käsi ilmestyi aiemmin tänä vuonna korjattuna suomennoksena, mutta en ole saanut aikaiseksi hankittua sitä. Hiukan harmittaa, että sanon alla, että kirja on "osin pitkäpiimäinen". En ole mikään oikeussalikohtausten ystävä, ne kyllästyttävät minua esimerkiksi Premingerin muuten erinomaisessa Angel Face -elokuvassa. Muutenkin hakusana on vähän lyhyt, mutta olen ehkä ajatellut, että kun dekkarisuomennoksia on vain yksi novelli, niin tarvetta pidempään kirjoitukseen ei ole. Poistin toisaalta maininnan, kun käytin tätä myöhemmin Kuudestilaukeavissa sekä vielä myöhemmin Ruudinsavussa, kun piti saada arvostelu kirjan uudesta painoksesta.

Loren D. Estleman (s. 1952) on Yhdysvalloissa arvostettu, mutta Suomessa valitettavan huonosti tunnettu jännityskirjailija, joka on jatkanut jopa anakronistisin sävyin Chandlerin ja Ross Macdonaldin perintöä. Estleman julkaisi ensimmäisen kirjansa The Oklahoma Punk vuonna 1976, minkä jälkeen hän kirjoitti kaksi keskinkertaisena pidettyä Sherlock Holmes -pastissia, Sherlock Holmes Versus Dracula (1978) ja Dr. Jekyll and Mr. Holmes (1979). Vasta tämän jälkeen hän loi romaanissa Motor City (1980) tärkeimmän vakiohahmonsa, detroitlaisen yksityisetsivän Amos Walkerin. Walker-romaaneja ilmestyy edelleenkin. Toinen Estlemanin vakiohahmoista on kolmessa kirjassa 1980-luvun puolessa välissä esiintynyt Peter Macklin.
Walker esiintyy suomennetussa novellissa ”Greektown”, joka on julkaistu Book Studion julkaisemassa antologiassa Pimeiden kujien kulkijat (1992). Antologia on ikävä torso alkuperäisestä laajasta ja hyvin taustoitetusta Bill Pronzinin ja Martin H. Greenbergin teoksesta. Tämän lisäksi Estlemanilta on suomennettu vain yksi lännenkirja. Kuolleen miehen käsi (1981) kertoo Wild Bill Hickokin murhaajan oikeudenkäynnistä ja sen aiheuttamista ristiriidoista ja jännitteistä. Kirja on perusteellinen ja siinä on toisaalta autenttisia asiakirjoja kuten ajan lehtikirjoituksia, mutta toisaalta myös kuvitteellisia henkilöitä ja tapahtumia (esimerkiksi Buffalo Bill todistamassa Wild Bill Hickockin luonteesta) osoittamassa, miten Villin lännen tarinat ja legendat olivat jo alun alkaen sekoitus faktaa ja fiktiota. Kirja on kuitenkin olennaisilta osiltaan oikeussalidraama ja siksi osin pitkäpiimäinen. Teos sai valmistuessaan Western Writers of American Spur -palkinnon.

Lännenromaani:
Kuolleen miehen käsi. Suom. M. Hildén. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1983. Alun perin Aces & Eights. Doubleday 1981.

Pulpografia: Paul Ernst

Yritän taas aloittaa tämän ikuisuusprojektilta vaikuttavan Pulpografian postittamisen blogiin. Tässä Paul Ernst. Tekstissä on virheitä, jotka osaltaan syntyivät siitä, että Ernstin kaltaisesta kirjoittajasta ei ole ollut koottuna kunnollista tietoa eikä hänen tuotantoaan ole koottu kirjoiksi. (Ernstin novelleista on sittemmin koottu kokoelma.)

Tuossa alussa mainittu Paul Frederick Ernst taitaa sittenkin olla sama Paul Ernst kuin ko. pulp-kirjailija. Synnyinvuosi on ilmeisesti ollut väärin koko ajan - Wikipedia-artikkelin mukaan mahdollisia vuosia on lukuisia, kaikki välillä 1899-1902. Kuolinvuosi on sitten jossain vuosien 1983 ja 1985 välillä. (Oletan, että Wiki-artikkeli on jonkun amerikkalaisen pulp-tuntijan tekemä, joten luulisin, että research on tehty huolellisesti.) 

Minusta on jännittävää, että Ernstiä suomennettiin niin paljon Seikkailujen Maailmassa - pitivätkö lehden tekijät (lähinnä kait päätoimittajana toimineet August ja Olavi Kanerva) niistä niin paljon vai oliko niihin helppo saada oikeudet (sikäli kuin Seikkailujen Maailmassa asiasta piitattiin)? Vai onko kyse vain sattumasta? 

Napsaisin Fictionmags Indexistä Ernstin novellien luettelon ja postitin sen tänne. 

Paul Ernst

Paul Ernst (1886—?) oli yksi tuotteliaimpia pulp-lehtien kirjoittajia, joka toimi monen lajityypin parissa kirjoittaen lähinnä rikostarinoita ja kauhua sekä jonkin verran science fictionia. 1950-luvulla Ernst julkaisi muutaman rikosromaanin, joista kahden pääosassa on poliisietsivä Jim Ryan. Asiaa sekoittaa se, että kirjailija nimeltä Paul Frederick Ernst vaikutti samoihin aikoihin. [Ks. yllä.] Samoin on olemassa saksalainen maaseutukirjailija Paul Ernst (1866-1933).
Ernstin novelleja suomennettiin 1930—1940-luvulla paljon, ehkä jopa enemmän kuin kenenkään muun pulp-kirjailijan tuotantoa. Osa novelleista sijoittuu gangsterien maailmaan, osassa on kauhuaineksia.
Ernst kirjoitti Kenneth Robeson -nimellä The Avenger -nimiselle sankarille omistettua lehteä. Avenger on Richard Henry Benson, yksi lukuisista kaksoiselämää viettävistä rikosta vastaan taistelevista seikkailijoista. Kiinnostavinta hänessä on se, että hänen kasvojensa lihakset ovat vaurioituneet niin, että Benson voi muotoilla niitä käsin. Avenger-tarinoita julkaistiin kirjoina 1970-luvulla; pulp-historioitsija ja science fiction -kirjailija Ron Goulart kirjoitti samoihin aikoihin uusia osia sarjaan.
Toinen kuuluisa Ernstin kehittelemä hahmo oli Dr. Satan, joka piti punaista naamiota. Ernst kirjoitti myös kauhunsekaisia tarinoita sellaisiin lehtiin kuin Horror Stories, mutta myös tunnetumpiin lehtiin, mm. Weird Talesissa ilmestyi reilut 30 Ernstin novellia vuosina 1928—1945. Ernstin hahmoista erikoisin on omituisesti nimetty Seekay, jolla ei ole kasvoja! [Tai joka on pikemminkin peittänyt naamiolla kammottavasti tuhoutuneet kasvonsa.] Seekay oli ensimmäisiä ”vammaisetsivälajityypin” (defective detective) sankareita ja hänestä kertovat novellit ilmestyivät Dime Mystery Bookissa.
Ernstin novellit eivät aina ole kovin tasokkaita, mutta niissä on usein myös perustyyppistä pulp-aineistoa, joka viehättää. [Luulisin nyt, että tasottomuuden tunne johtuu usein käännöksistä.]
Kiinalainen, kiristäjäksi mainittu Shu Ling näyttää olleen Ernstin vakiosankareita, koska hänestä kertovia novelleja on käännetty kaikkiaan kolme. [Tätä vahvistavaa tietoa en ole löytänyt mistään.] Huonommasta päästä on ”Shu Ling, ihmispaholainen”, kliseinen ja melko väkinäisesti etenevä novelli kiinalaisesta suurrikollisesta — pulp-lehtien ikävän tyypillinen aihe. Lyhyemmässä, mutta melkein samannimisessä tarinassa ”Ihmispaholainen” Shu Ling vangitaan lopussa. Tarinassa ”Shu Ling — Kuoleman tohtori” kiinalainen arkkikonna murhauttaa alaisensa, joka on toiminut ilotyttöjen hankkijana ja huumekauppiaana. Murha yritetään sälyttää miehen tyttöystävän isän harteille.
”Paholaisen lähettiläs” kertoo Campin suvusta ja naisesta, jonka väitetään noitana vainoavan suvun jäseniä. Pariinkiin kertaan suomeksi julkaistu novelli on aito kauhunovelli, eivätkä salaperäiset tapahtumat lopussa paljastu pelkäksi huijaukseksi, kuten ajan novelleissa niin usein.
Kauhun alalla Ernst erikoistui tunnelmapaloihin. ”Painajaisunta” on tehokas ja jopa yllättävä tarina maanviljelijästä, joka tappaa viljelyskumppaninsa. Ongelma syntyy siitä, että mies ei tiedä, tekikö hän teon unissaan vai hereillä. ”Paholaisen kukkakauppa” on kompakti ja groteski kauhutarina menestyvästä kukkakauppiaasta, jonka salaisuuden nuori sihteeri paljastaa — omaksi onnettomuudekseen.
”Tulijumalan syleily” on Ernstiä huonoimmillaan: tyypillinen kauhunsekaisiin tarinoihin erikoistuneen shudder-koulukunnan juttu, jossa ensiksi muotoillaan mahdollisimman omituinen mysteeri ja selvitetään se sitten nopeasti loppulauseissa. Novellissa monta miestä palaa kuoliaaksi seurusteltuaan ensiksi jonkin aikaa Linda Larue -nimisen naisen kanssa; päähenkilön veli on yksi näistä miehistä, ja yrittäessään pelastaa veljeään tulipalon kynsistä päähenkilö näkee pelottavan lonkerokätisen ilmestyksen keskellä tulimerta. Mies ihmettelee, miten joku voi olla keskellä tulipaloa — mutta onhan hän itsekin siellä!
Ernst julkaisi myös mysteeritarinoita, joissa murhaa selvitetään perinteisempään tapaan. ”Paholaisen pihdeissä” rikas setä murhataan kuristamalla tätä pihdeillä — päähenkilökin, nuori lääkäri, on joutua pihtihommiin, kun hän on salaperäisen kemikaalin vaikutuksen alaisena. Tarina jää jälkeen muista Ernsteistä. Suorastaan huono on perinteistä salapoliisitarinaa lähenevä ”Kun ruumisarkku saapui kotiin”, jossa selvitellään rikkaan ja omituisen sukulaisnaisen salaperäistä kuolemaa.
Ernst kirjoitti myös hitusen realistisempaa, kovaksikeitettyä rikoskirjallisuutta, jossa yksityisetsivät taistelevat rikollisuutta vastaan. ”Salaperäinen kostaja” kertoo miehestä, jolla on kolmoisidentiteetti tavallisena miehenä, julmana rikollisia vastaan taistelevana kostonhenkenä sekä häikäilemättömänä rikollisena. Hengästyttävä novelli on suomennetuista Ernsteistä parhaita, ja siinä on Amos Sewellin kuvitus. Melkein yhtä hyvä on ”Gangsterimaailman kauhuja”, jossa voimakas ja nokkela yksityisetsivä Lee Castle selvittää poliitikkojen kiistoja.
Toinen Ernstin yksityisetsivä on Tiger Murray, joka vastaa, kun hänen nimeään ihmetellään: ”Isäni varmaan ajatteli, että minusta tulee todellinen tappelija.” Novellissa ”Kiristäjäin kynsissä” Murray murtaa kiristysjengin — vajaaseen kymmensivuiseen novelliin on ängetty ainakin 30 sivun tapahtumat. Näitä huonompi on ”Kaksoisolentona oikeuden puolesta”, jonka pääosassa on yksityisetsivä Tony Dixon, joka muuntautuu tarpeen tullen murtovaras Paxtoniksi. Novellissa Dixon/Paxton selvittää kuuluisan poliitikon murhan, johon liittyy kiristystä ja viaton rakkaus. Novellissa on Monroe Eisenbergin kuvitus.
Terry Dann esiintyy novellissa ”Murhamies vierelläni” (1939?), jossa hänet melkein lavastetaan kaksoismurhaajaksi, mutta nokkela Dann selvittää murhaajan ennen kuin poliisi pidättää hänet. Novelli alkaa hyvin ja tunnelmallisesti, mutta toiminta vie lopussa voiton, kuten niin usein Ernstillä.
Selvästi uudempi yksityisetsivä on Russ Tildon, joka esiintyy novellissa ”Neljä kuolemaa”. Siinä Tildon selvittelee vakuutusfirman toimesta salaperäisiä kuolintapauksia: neljä vakuutuksen ottanutta miestä kuolee syöpään — yksi kurkkusyöpään ja kolme rintasyöpään! Miesten lesket kuolevat myös kuka milläkin tavalla. Tildon panee viimeisen eloonjääneen lesken koville ja selvittää tapauksen. Sen takana oleva lääkäri on selvä muistuma 1930-luvun hulluista tiedemiehistä ja lääkäreistä. Novelli seuraa kaavamaisesti Tildonin selvittelyjä eikä loppuratkaisu ole kovin yllättävä.
”Rahan arvoista” on Ernstin novelleista realistisin. Siinä esiintyy laman kaltoin kohtelemia slummien asukkaita ja heidän sosiaalisia ongelmiaan. Novellissa vaimoaan hakkaava pikkurikollinen odottaa kostajien tuloa. Väärä viesti saa miehen jälleen luottamaan itseensä — tosin huonoin tuloksin.

Rikosnovellit:

Gangsterimaailman kauhuja, Seikkailujen Maailma 2/1939.
Ihmispaholainen, Seikkailujen Maailma 1/1942.
Kaksoisolentona oikeuden puolesta, Seikkailujen Maailma 3/1949.
Kiristäjäin kynsissä, Seikkailujen Maailma 1/1937.
Kun ruumisarkku saapui kotiin, Seikkailujen Maailma 6/1949.
Murhamies asiakkaana, Seikkailujen Maailma 8/1949.
Murhamies vierelläni, Seikkailujen Maailma 8/1939. Alun perin ilmeisesti Killer By My Side, Detective Tales, April 1939.
Neljä kuolemaa, Seikkailujen Maailma 8/1953.
Paholaisen kukkakauppa, Seikkailujen Maailma 3/1938.
Paholaisen lähettiläs, Seikkailujen Maailma 3/1937 ja 7/1945.
Paholaisen pihdit, Seikkailujen Maailma 10/1939.
Painajaisunta, Seikkailujen Maailma 10/1949.
Rahan arvoista, Seikkailujen Maailma 11/1949.
Salaperäinen kostaja, Isku 2/1937 ja Seikkailujen Maailma 1/1940. Julkaistu myös nimellä Vääryyttä vastaan, Seikkailujen Maailma 4/1961. Amos Sewellin kuvitus.
Shu Ling, ihmispaholainen, Isku 42/1936.
Shu Ling — Kuoleman tohtori, Seikkailujen Maailma 11/1950.
Tulijumalan syleily, Seikkailujen Maailma 2/1949.

Kari Suomalaisen jännärit

Olen koonnut Recallmed-nimiselle kustantajalle pienen kirjasen Kari Suomalaisen jännäreitä - kirjassa on mukana kolme 30-luvun lopulla kirjoitettua novellia sekä Jasper-salanimellä ilmestynyt poikakirja Yhdeksästoista askelma. Tässä on kirjan esipuhe. (Teksti voi olla vähän epäonninen - kustantajan edustaja oli hiukan sitä mieltä, että sitä vain käytetään osana laajempaa esipuhetta, johon tulisi myös Lilli Suomalaisen osuus. En oikein pitänyt tästä kehittelystä ja sanoinkin sen, saas nähdä, mikä on keskustelun lopputulema.) Esipuheesta on vielä pidempi versio, mutta säästelen sitä vielä jonkin aikaa. - Ohessa on yksi Karin piirroksista 30-luvulta; tämä on novelliin "Utelias luuranko".

Karin jännärit

Kari Suomalainen (1920-1999) on kaikkien tuntema pilapiirtäjä, jonka ivallinen huumori iski säälimättä lähes kaikkiin ihmisiin ja kaikkiin yhteiskuntaluokkiin. Karin tapa karrikoida puolueita on jättänyt pysyvän jäljen suomalaiseen mielenmaisemaan.
Kari aloitti uransa toden teolla vasta toisen maailmansodan jälkeen, niin kuin moni muukin sukupolvensa kuvittaja. TK-komennus rintamalla tuotti paljon upeita piirroksia, joita voi ihailla kirjasta Karin sota (1987) tai Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan kuvitetusta painoksesta (1986). Sota-aikaan Kari teki myös länkkäriaiheista Henkensä kaupalla -sarjaa, joka ilmestyi Lukemista Kaikille -nimisessä lehdessä. Sodan jälkeen hän teki lehteen myös sovituksen Topeliuksen Välskärin kertomuksista. Se ilmestyi kokonaisena kirjana vuonna 1987, mutta Henkensä kaupalla -sarjaa ei ole koskaan julkaistu uudestaan.
Kuvittajana ja kirjoittajana Kari oli kuitenkin debytoinut jo aiemmin. Lukemista Kaikille -lehden numerossa 44/1937 ilmestyi hänen novellinsa “Tarkastaja Wilson-parka” sekä sitä kuvittava piirros. Lukemista Kaikille oli yksi helsinkiläisen Ilmarisen kustannusliikkeen monista lehdistä, joka ilmestyi kerran viikossa ja tarjosi joka numerossa lukijoille niin novelleja, jatkokertomuksia, sarjakuvia kuin artikkeleita ja tehtäviäkin. Lukemista Kaikille oli yksi suomalaisen lukemistolehdistön lippulaivoja, vetävän näköinen, värikansilla lukijoita houkutellut lehti, johon kirjoitti paljon esimerkiksi jännitysviihteen klassikko Marton Taiga. Lukemista Kaikille ilmestyi vuosina 1927-1960 ja on sikälikin yksi merkittävimpiä lehtiä suomalaisen viihdekirjallisuuden alalla. Lehden päätoimittaja (itse asiassa kaikkien Ilmarisen lehtien päätoimittaja) oli Yrjö Halme, itsekin kirjailija. Karin oli varmasti helppo tarjota sarjakuviaan lehteen sodan aikana ja sen jälkeen, kun hän oli aiemminkin tehnyt sinne töitä.
Kari oli ensimmäisen novellinsa ja kuvituksensa ilmestyessä vasta 17-vuotias, mutta selvästi luonnonlahjakkuus - toisaalta hän oli jo vuoden verran ehtinyt opiskella Ateneumissa. Mitään aloittelijan tuherruksia kuvitukset eivät todellakaan ole.
Ensimmäinen novelli, "Tarkastaja Wilson-parka" kertoo englantilaisesta poliisitarkastaja Wilsonista, ja Kari jatkoi Wilsonin seikkailujen kuvailua vielä kahdessa muussa tarinassa. Wilson oli yksi M. Levän eli Marton Taigan (eli oikealta nimeltään Martti Löfbergin) luoman komisario Kairalan jalanjäljissä syntyneitä kotimaisten kirjoittajien suosimia poliisikomisarioita, joita yhdisti äreä käytös ja pullea ulkoasu. Karin kuvaamana Wilson on kalju, aina knalli päässä ja sikaari suussa. Kairalan lisäksi vaikutteita ovat varmasti antaneet myös Edgar Wallacen Reeder-tarinat.
Ensimmäinen novelli "Tarkastaja Wilson-parka" on lyhyt pikkupila poliisista, joka on voimaton tunnetun salakuljettajan edessä. Toiseksi ilmestyneessä tarinassa "Utelias luuranko" (Lukemista Kaikille 14/1938) Wilson selvittää kahden murhan mysteerin - kuolleina ovat sekä tohtori Harp että tämän asianajaja. Kolmesta Wilson-tarinasta tämä on lähinnä perinteistä arvoitusdekkaria. Karin kuvitus tarinaan on kiinnostava, koska siinä on ajan kotimaiselle lehtikuvitukselle epätyypillistä sarjakuvamaisuutta.
Kolmas Wilson-tarina onkin erilainen aiempiin nähden: "Kaksoisolento" (Lukemista Kaikille 22/1938) lähenee jo amerikkalaista kovaksikeitettyä dekkaria, kun siinä gangsterit suunnittelevat ampuvansa Wilsonin kylmäverisesti. “Kaksoisolennossa” Wilson tuntuu vaihtaneen maatakin ja siirtyneen Yhdysvaltoihin, sen verran rankkaa meno konepistooleineen on.
Karin rikosnovellit ovat sujuvasti kirjoitettua käyttökirjallisuutta, jolla nuori kirjoittaja on varmasti vain huvittanut itseään ja ansainnut taskurahoja. Ne ovat kuitenkin edelleenkin luettuna kelpo viihdettä, varsinkin vanhan rikoskirjallisuuden ystäville. “Utelias luuranko” on tarinoista ainoa perinteinen arvoitusdekkari, eikä se välttämättä läpäisisi tiukkaa seulaa, jos otettaisiin huomioon vaatimukset niin sanotusta reilusta pelistä eli siitä, että lukijalle pitää tarjota mahdollisuus itse ratkaista rikos. Paras tarinoista on “Kaksoisolento”, vaikka sitäkin heikentää loppuratkaisun äkillisyys. Novelli on kuitenkin osoitus siitä, että Kari kehittyi kirjoittajana.
Kari teki vielä ennen sotaan lähtemistä naivistisen lastensarjakuvan Herra Aasi Sirkka-lehteen vuonna 1940 (se ilmestyi kirjana vuonna 1993). Sodan jälkeen Kari julkaisi vielä yhden jännärin juuri ennen kuin astui Seuran palvelukseen taittajana ja kuvittajana. Yhdeksästoista askelma ilmestyi vuonna 1948 salanimellä Jasper Otavan pitkäikäisessä Poikien seikkailukirjastossa, jonka monet muistavat sahalaitakuvioisesta selästään.
Sodan jälkeen ilmestynyt Yhdeksästoista askelma on sujuvampi kuin 1930-luvun novellit. Lyhyt tarina on sujuvasti kirjoitettu ja pitävästi hahmotettu, vaikka loppuselvittelyissä on pieniä ongelmia. Lisäksi kirjan teksti on täynnä karimaisuuksia sekä kuvittajan huomioita: "On aina hyvin mieltä rauhoittavaa nähdä ihminen, jonka ilmeestä heti havaitsee, ettei hän koskaan ajattele mitään." Tai: "Hänen kasvonsa näyttivät aivan kahdelta voipullalta, joiden väliin on pistetty suuri puutarhamansikka."
Yhdeksästoista askelma alkaa vahvoissa kauhutunnelmissa. Pojat, Kari (omakuva?) ja Jorma, ovat kesälomallaan joutuneet puritaanisen Saara-tätinsä hoteisiin ja tämä vie pojat vanhaan sukukartanoon. Alussa jo törmätään kohtaukseen, joka on kuin suoraan Bram Stokerin Draculasta: hevonen vetää vankkureita, joiden perässä on ruumisarkku. Ihmisen ääni -haastattelukirjassa Kari sanoi Maarit Niiniluodolle, että hän arvosti nuorena suuresti Edgar Allan Poeta - tämän jälkiä varmasti näkyy Yhdeksännessätoista askelmassa.
Kirjassa on muitakin kauhuhenkisiä aineksia. Kartanon omistaja, poikien isoisä joka on kuollut aikoja sitten, oli ihmisvihaaja, on täyttänyt kartanon pelottavilla ja todentuntuisilla patsailla, joiden hahmot vääntelehtivät groteskeissa asennoissa. Öisellä retkellään pojat luulevat patsaiden heräävän eloon.
Kauhuaineksia on myös poikien löytämässä käsikirjoituksessa, joka sijoittuu 1200-luvulle ja kertoo kahden salaperäisen miehen taistelusta kartanon tiloilla. Kari on kirjoittanut muinaisen legendan uskottavan vanhanaikaiseen tyyliin. Pojat löytävät myös toisen käsikirjoituksen, jossa 1200-luvun tarinalle tarjotaan villi selitys, joka tuo tarinaan syvyyttä niin historiallisesti kuin temaattisestikin. Tässä kohdassa Kari lähestyy seikkailukirjallisuuden klassikoita - ja tuo mieleen myöhempiä teoksia, kuten Umberto Econ Ruusun nimen!
Yhdeksännentoista askelman jälkeen Kari keskittyi työhönsä Seuran taittajana ja kuvittajana, ja proosan kirjoittaminen jäi vähiin. Hänen loppuelämänsä aikana julkaistu proosa rajoittui kahteen päiväkirjamaiseen tekstiin, jo mainittuun Löysin lännen -teokseen sekä vuonna 1975 ilmestyneeseen Kolmivarpaiseen sammakkoon. Mainittava on kuitenkin kaksi näytelmää, Hirttämätön lurjus (1966) ja Kalle-sedän jutut (1975), joista edelliseen Kari teki myös lavasteluonnokset, kun näytelmää esitettiin Kansallisteatterissa.

Pieniä hakusanoja Pulpografiasta: Elston ja Emery

Tässä pari lyhyttä hakusanaa Pulpografiasta. Huomaa Elstonin löytyneet elinvuodet sekä Emeryn löytynyt kuolinvuosi sekä korjaus tämän etunimeen - se on todellakin Steuart. Kummankin papereita on Amerikassa yliopistojen kokoelmissa, tässä linkki Emeryn vastaaviin. Voisiko kuvitella, että Suomessa jokin yliopisto olisi ottanut haltuunsa jonkin lehtinovellistin kootut paperit?

Allan Vaughan Elston

Allan Vaughan Elston (1887-1976) oli insinööri, joka julkaisi vakituisen työnsä ohessa rikos- ja seikkailunovelleja jo 1920-luvulla sellaisissa lehdissä kuin Argosy ja Adventure. Elston julkaisi All Mystery -lehdessä vielä 1950-luvun alussa. Hän kirjoitti lisäksi noin 30 lännenromaania 1940—60-luvuilla. Nettikriitikko ja dekkariharrastaja Michael Grosz on ollut havaitsevinaan Elstonin rikosnovelleissa Freeman Wills Croftsin vaikutusta.

Elstonilta on suomennettu pari novellia. ”Kaksi kirjoittamatonta lakia” -novellin kolmiodraama sijoittuu Tyynelle merelle ja siinä keppiä ahkerasti käyttävä plantaasinomistaja yrittää saada vaimoaan vokottelevaa alaistaan pidätetyksi helmivarkaana. ”Vaarojen kuningattaressa” huimapäinen nuori nainen lentää maapallon ympäri, ja matkan aikana hänen ympärillään käydään huvittavaa teerenpeliä ja joudutaan seikkailuihin eksoottisissa ympäristöissä.

Seikkailunovellit:
Kaksi kirjoittamatonta lakia, Seikkailujen Maailma 8/1950.
Vaarojen kuningatar, Seikkailujen Maailma 6—8/1950.

Steuart M. Emery
Steuart Emery (s. 1891) kirjoitti mm. Battle Birds -lehteen 1930-luvulla. Hän kirjoitti myös rikosnovelleja. Suomennettu on pitkähkö ”Vaarojen satama”, joka on mainio ja tunnelmallinen kertomus työttömäksi joutuneesta merimiehestä, joka ottaa itselleen satamassa tapetun miehen henkilöllisyyden. Hän sotkeutuu satamarosvojen ryöstösuunnitelmaan ja joutuu esiintymään kassakaappieksperttinä. Novelli on muuten hyvä, mutta yksi pieni epäuskottavuus siinä häiritsee: jos kerran päähenkilö ei osaa räjäyttää dynamiitilla kassakaappia, niin miten hän saa samalla dynamiitilla räjäytettyä veneen?
Emery siirtyi sittemmin Saturday Evening Postin tapaisten lehtien pariin, päätellen hänen toisesta suomennetusta novellistaan. Romanttinen ”Pysähtymismerkki” kertoo näyttelijöiden välisestä kolmiodraamasta ja näytelmän valmistumisesta, mikä tietysti sopii Emerylle, joka kirjoitti myös näytelmiä.

Rikosnovelli:
Vaarojen satama, Seikkailujen Maailma 3/1952. Julkaistu nimellä S. M. Emery.

Romanttinen novelli:
Pysähtymismerkki, Apu 32/1950. Julkaistu nimellä Steuart M. Emery.

Hal Ellson

Pitkästä aikaa Pulpografian hakusanoja. Tämä projekti näyttää kestävän vähän kauemmin kuin sen vuoden, jota alun perin ajattelin (reilut 300 hakusanaa, vuodessa 365 päivää). Mutta olkoon. Jos joku näitä kirjailijoita guuglaa, niin ovatpa olemassa, vaikka postittelu tällä tavoin kestäisi vuosia.

Huomaa löytynyt kuolinvuosi. Kirjailijan oikea etunimi oli Harold. Pienkustantamo Rudos and Rubes on julkaissut kolmen teoksen kokoelman Ellsonin tunnetuimpia romaaneja. (Sivua täytyy skrollata vähän alaspäin.)

Hal Ellsonia (1910—1994) ei useinkaan pidetä perinteisenä rikoskirjailijana, vaan alan hakuteoksissa hänet sijoitetaan nuorisorikolliskuvaajien [juvenile delinquent eli juvie] sarjaan; lajityyppi oli yksi 1950-luvulla kukoistaneista kioskipokkarialoista. Lajityyppi vaikutti Ellsonin ensimmäisistä teoksista aina 1960-luvun alkuun ja Irving Shulmanin kirjoittamaan West Side Storyyn asti. Lajityypin kirjoja tekivät usein entiset toimittajat tai nuorisotyöntekijät, joskus jopa entiset jengiläiset. Joka tapauksessa kannattaa huomata, että monet nuorisorikolliskuvaukset ovat yhtä synkkiä yhteiskuntakuvauksia kuin monet saman ajan rikoskirjat. Lee Server toteaakin, että nuorisorikolliskuvausten yhteiskuntakritiikki jäi niiden nuorilta lukijoilta varmasti ymmärtämättä. Huomio kiinnittyi sen sijaan seksiin, jengitappeluihin ja huumejuttuihin.
Ellsonin kuuluisin romaani on Duke (1949). Se kertoo mustasta harlemilaisesta jengijohtajasta, ja Ellson kertoo tarinan yksikön ensimmäisessä persoonassa käyttäen slangi- ja virheellisiä ilmaisuja (’weed’, ’bomber’, ’we was getting’, ’juice man’). Ellsonin käyttämä kieli on nuorisovastine kovaksikeitetyn kirjallisuuden kielelle.
Ellsonin muita tunnettuja jengiromaaneja ovat mm. Tomboy (1950) ja The Golden Spike (1952). Kaikkiaan Ellson kirjoitti 15 nuorisorikollisromaania ja hänestä tuli lajityypin tunnetuin tekijä. Kirjoitustyönsä ohessa hän toimi kuntoutusohjaajana newyorkilaisessa sairaalassa ja pyrki auttamaan nimenomaan huumeita käyttäviä jengeihin ajautuneita nuoria. Hän kuunteli heitä ja käytti kertomuksia kirjoissaan. Hän sanoi myöhemmin haastattelussa, ettei hän koskaan antanut nuoria ilmi.
Ellson kirjoitti novelleja mm. Fear- ja Accused -nimisiin lehtiin ja Alfred Hitchcock´s Mystery Magazineen. Häneltä onkin suomennettu vain novelleja. ”Pistooli” on julkaistu suomeksi nimellä Hal Ellisen, mutta kyseessä on melko varmasti Ellson, koska Ellsonin romaanien tavoin novelli kertoo katujengeistä. Karussa ja realistisessa novellissa jengin uusi jäsen joutuu hankkimaan illaksi pistoolin. ”Syksyn surma” on ironinen tarina miehestä, joka päättää lopettaa vaimonsa syrjähypyt kertaheitolla. Lopetus on vaikuttava. ”Morenon murhassa” amerikkalainen poliisi yrittää jäljittää huumekauppiaita Meksikossa. Novellissa on taitava tunnelma ja päähenkilö vaikuttaa pitkään tavalliselta narkkarilta, joka vain hakee piikkiään. ”Garcian härissä” varastetaan meksikolaiselta karjatilalta härkiä.

Novellit:
Garcian härät, Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 1/1973.
Kuollut tammi pimeässä metsässä teoksessa Arkun kulma. Eri suomentajia. Mäntän kirjapaino: Mänttä 1972.
Morenon puhelinsoitto, Alfred Hitchcock yllättää 8/1960.
Pistooli, Salapoliisilukemisto 8/1958. Julkaistu nimellä Hal Ellisen.
Syksyn surma teoksessa Kuolema voi olla suloinen. Suom. Mirja Häggman. Mäntän kirjapaino: Mänttä 1973.
Violet, Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 2. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1981.

Sherlock Holmes Suomessa

Kohta ilmestyy toimittamani kirja Sherlock Holmes Suomessa, johon olen koonnut sekä vanhoja että uusia suomalaisten kirjailijoiden tekemiä Holmes-pastisseja ja -parodioita. Mukana on sekä silkkaa pelleilyä että asiallista kunnianosoitusta. Alla on esipuheeni kirjaan - se ei ole kirjan varsinainen tieto-osuus, sen hoitaa Petri Salin (joka on mukana myös erinomaisella novellilla) novellien jälkeen tulevalla artikkelillaan Holmes-pastissien kiehtovasta maailmasta. (Hän on postittanut artikkelinsa tänne.)

Kirjan kansikuva on Anssi Rauhalan tekemä. Tekstin jälkeen vielä kirjan sisällysluettelo.

Lukijalle

Tällaista kirjaa ei ole maassamme aiemmin tehty: Sherlock Holmes Suomessa sisältää novelleja, joissa suomalaiset kirjoittajat käsittelevät Arthur Conan Doylen suurta salapoliisia.
Ulkomailla vastaavia on ilmestynyt paljon, ja tulokset ovat usein hauskoja – esimerkkinä toimikoon Neil Gaimanin herkullinen Holmes-tarina ” Vihreiden kirjainten arvoitus”, johon kirjailija liittää myös H. P. Lovecraftin kynästä lähtenyttä Cthulhu-mytologiaa. Holmes-mukaelmia ovat tehneet lukuisat kirjailijat; niistä kertoo enemmän Petri Salin tämän kirjan lopussa löytyvissä jälkisanoissa.
Mukaelmia tehtiin jo tuoreeltaan. 1800-luvun tekijänoikeuskäsitykset olivat melko väljät, ja ympäri maailmaa ilmestyi monia Holmes-kopioita. Suomeksikin niitä ilmestyi
muutamia – ne olivat alkuperältään lähinnä saksalaisia. Näistä enemmän toisissa jälkisanoissa. [Postitan nämä myöhemmin.]
Mutta Suomesta vastaava kirja on puuttunut. Suomalaisessa kirjallisessa kulttuurissa on totuttu vakavuuteen ja siihen, että toisen työtä kunnioitetaan.Lukijan ei pidä pelästyä: Sherlock Holmes Suomessa -teokset tekijät ovat hekin kunnioittavia.
Osa tietysti haluaa härnätä ja kiusoitella lukijaa, mikä heille suotakoon. Kaikki kirjoittajat ovat kuitenkin suuria Holmes-entusiasteja.
Kirjassa on mukana myös vanhoja kotimaisia novelleja. Iäkkäin on Olaf Homénin tarina “Kolmannentoista apteekin seikkailu”, joka ilmestyi Tre herrar -salanimellä julkaistussa kirjassa Herra Corpwieth, herrasmiessalapoliisi vuonna 1914. Myös raumalainen kuvataiteilija ja kauhunovellisti Kosti Kostinen oli varhainen kokeilija: hänen tarinansa salaperäisestä Mustasta liitosta ilmestyi vuonna 1925.
Kirjan uudet tarinat on tilattu niin, että jokainen joko sijoittuu Suomeen tai tarinassa on ainakin jokin kytkös Suomeen. Vanhojen tarinoiden kohdalla ei luonnollisesti voida tällaisesta vaatimuksesta pitää kiinni. Yhdessä tarinassa pää6
henkilönä on jopa alkuperäisen Holmesin veljenpoika – mahtavatko ulkomaiset Holmes-tuntijat tällaisesta sukulaisesta tietääkään? [Harmittaa, etten älynnyt painetussa versiossa mainita, että Jones on ilmeisesti Mycroftin lapsi, mikä on villi ajatus!] Hauska pakinantapainen on “Sherlock Holmes Suomessa”, joka antoi kirjalle nimen. Jutun kirjoittajasta ei ole mitään tietoa, eikä varmasti koskaan tule olemaankaan.
Monet vanhat kirjoittajat olivat myös muuttaneet sankarin nimeä – näitä ovat esimerkiksi Herlock Sholmes (joka oli sattumoisin myös Maurice Leblancin antama nimi kirjoissa, joissa Arsène Lupin taisteli salapoliisia vastaan) ja Sherlock Mopsi. Mopsi esiintyy kirjan viimeisessä tekstissä, Arvo Salmivaaran yksinäytöksisessä seuranäytelmässä, joka ilmestyi vuonna 1936. Se on äärimmäisen hauska teksti ja saa pohtimaan, olisiko seuranäytelmissä piilossa muitakin vastaavia helmiä. Ne olivat kuitenkin aikoinaan äärimmäisen luettuja ja suosittuja tekstejä, joita tekivät monet tärkeät kirjailijat, Outsiderista Mika Waltariin.
Tarinat on ryhmitelty kirjaan sisäisen kronologian mukaisesti – mikä on tietysti ollut vaikeaa, koska varsinkaan vanhoista tarinoista ei pysty päättelemään, mihin kohtaa Holmesin elämää ne sijoittuvat, puhumattakaan niistä, joissa ei esiinny itse Holmes, vaan pikemminkin tämän muunnelma. Poikkeuksen muodostaa Salmivaaran Sherlock Mopsi, joka muutenkin näytelmänä eroaa muista kirjan teksteistä – se saa luvan räjäyttää pankin viimeisenä.
Kirjaideasta kiitän paljolti Petri Salinia, jonka tekemät Holmes-pastissit (“Kadonneen professorin tapaus“, Portti 1/1995, ja “Suuri kirjasto”, Usvazine 1/2005) alun perin innostivat hahmottelemaan projektia. Tähän liittyi myös se,
että löysin – suurin piirtein samoihin aikoihin – myös mainitun nimettömän tekijän tarinan ”Sherlock Holmes Suomessa” ja nimimerkki Ilkka Pilkan eli tuotteliaan kirjoittajan Tuuri Heporaudan tarinan Herlock Sholmesista. Outoa oli, että ne olivat alun perin ilmestyneet samassa lukemistolehdessä, Salaisessa Salkussa samana vuonna!
Kiitos myös Risto Raitiolle, joka penkoi kotiarkistoaan ja löysi muutaman mukaelman vielä lisää. Kiitos Kosti Koskisen tarinan löytämisestä kuuluu Sauli Santikolle. Kiitos myös niille kirjailijoille, jotka olivat kiinnostuneita projektista, mutta eivät ehtineet mukaan – pelkkä kannustuskin on tärkeää! Kiitän vielä Heikki Kaukorantaa, joka luovutti Olaf Homén -käännöksensä myös tämän kirjan käyttöön.
Jos lukijoiden tiedossa on muita kotimaisia Sherlock Holmes -mukaelmia, kustantajaan voi olla yhteydessä.
Tätä kirjoitettaessa Petri Salin on juuri saanut valmiiksi neljännen Holmes-tarinansa – ehkä näemme vielä joskus kokonaisen kokoelman hänen Holmes-tarinoitaan!

Sisällysluettelo

5 Juri Nummelin: Lukijalle
9 Miina Supinen: Kirotun purjelaivan tapaus
21 Jari Tammi: Metsästyspiiska
44 Jussi Katajala: Luuta ja koiranpää
61 Erkki Arni: Piispa Henrikin paimensauva, Helsingin Sanomat
24.12.1988
68 Olaf Homén: Kolmannentoista apteekin seikkailu (kirjasta Herr Corpwieth: gentleman-detektiv: hans första äventyr, framställda av Tre Herrar. Holger Schildt, 1914. Suomeksi nimellä Herra Corpwieth, herrasmiessalapoliisi. Suom. ja toim.
Heikki Kaukoranta. Helsingin yliopiston kirjasto, 2003)
86 Juha-Pekka Koskinen: Lentävän paholaisen arvoitus
110 Tuuri Heporauta: Kamala kartano, Salainen Salkku 8/1944. Ilmestynyt alun perin salanimellä Ilkka Pilkka.
114 Boris Hurtta: 60 tynnöriä Jordanvirran vettä
129 Kosti Koskinen: Sherlock Holmes ja musta liitto, Panu 7/1925
133 Petri Salin: Ylösnousemus ja kuolema
151 Anonyymi: Sherlock Holmes Suomessa, Salainen Salkku 5/1944
155 Outsider: Sherlock Holmesin veljenpoika puuttuu asiaan, Lipeäkala 1946
161 Anne Leinonen: Sinisen perhosen nainen
168 Arvo Salmivaara: Salapoliisi Sherlock Mopsi, Gummerus 1936
188 Petri Salin: Sumatralaiset jättiläisrotat: Lyhyt johdatus Sherlock Holmes -pastissiin
194 Juri Nummelin: Sherlock Holmes ja uskollinen apurinsa Harry Taxon

Stanley Ellin

Teksti alkaa aika kovalla väitteellä; luulisin, että vain harva enää tuntee Elliniä. Amerikassa hänen merkityksensä ja tunnettuutensa on toisella tolalla, mutta luulisin, että sielläkin hänen merkityksensä on haalistunut. Erinomainen ja kiinnostava kirjailija silti.

Stanley Ellin (1916—1986) on yksi tunnetuimpia sodanjälkeisiä jännityskirjailijoita. Hänen maineensa pohjana on yksi ruoka-aiheinen novelli, ”Talon erikoisuus”, joka ilmestyi alun perin 1948 ja oli tekijänsä ensimmäinen julkaistu teksti. Ellin on kuitenkin monipuolinen ja paljon julkaissut novellisti, ja hänen tuotantoaan voi pitää jonkinlaisena esikuvana kaikille sodan jälkeen kirjoitetuille novelleille, joissa on ironinen loppukäänne.
1948 ilmestyi myös Ellinin ensimmäinen romaani Dreadful Summit, josta Joseph Losey teki elokuvan The Big Night (1951). Vaikka Ellin tunnetaan parhaiten novellistina, hän kirjoitti romaaneja reilusti toistakymmentä kappaletta. Novellikokoelmia hänellä on kolme, joista kaksi ensimmäistä, Mystery Stories (1950) ja The Blessington Method (1964), ovat parhaat. Valtaosa Ellinin novelleista ilmestyi Alfred Hitchcock’s Mystery Magazinessa ja Ellery Queen’s Mystery Magazinessa. Toisen tärkeän novellistin Edward D. Hochin mielestä Ellinin parhaat romaanit ovat Nicholas-kadun avain (1952), The Eighth Circle (1958), joka on Ellinille poikkeuksellisesti yksityisetsiväromaani ja jonka pääosassa on John Milano, ja Mirror, Mirror on the Wall (1972).
Elliniltä on suomennettu kaksi romaania, joista toinen on Hochin kehuma Nicholas-kadun avain. Se on satiirinen kertomus pienestä lähiöyhteisöstä, jossa tapahtuu murha. Ellin kertoo tarinan eri henkilöiden näkökulmista — näin rikos, sen seuraukset ja syyt valaistaan monelta kantilta ja totuus tai pikemminkin sen eri versiot käyvät selviksi. Kirjan huumori on kuitenkin hiukan kiusallista pikkusievää hihitystä lähiöasukkaiden moralisoinnille. Toinen Elliniltä suomennettu romaani on Koston enkeli (1977), ympäri Eurooppaa ja Amerikkaa ravaava älykäs trilleri.
Ellinin leipälajia eli novelleja on käännetty reilu kourallinen. ”Kiusallinen kysymys” on lähes esseen tai tunnustuskirjoituksen kaltainen novelli miehestä, joka sivutyönään toimii teloittajana — hän vääntää sähkötuolin vipua. ”Kissankäpälä” on ovela ja taitava novelli, jossa vaatimaton mies palkataan hämärään konttoriin tekemään epämääräistä työtä. Työnantaja näyttäytyy vasta tehdessään miehelle epämääräisen ehdotuksen. Ellin hämää lukijaa kutkuttavasti. ”Järjestyksen miehen” pääosassa on epätyypillinen Siniparta, hiljainen hissukka, joka murhaa vaimojaan voidakseen hoitaa näiden perinnöillä olematonta antiikkiliikettään.
Elliniä on filmattu aika vähän. Joseph Loseyn Big Night mainittiin jo; Ellin toimi siinä kahden mustalle listalle joutuneen kirjoittajan, Hugo Butlerin ja Ring Lardner Jr:n, julkisivuna. Claude Chabrolin varhaiskauden tyylikäs trilleri Lukittu ovi (1959) perustuu Nicholas-kadun avaimeen. Clive Donnerin Ainoastaan parasta (1964) ja John Guillerminin Korttitalo (1968) ovat kohtalaisessa maineessa. Lisäksi on tehty muutamia televisiofilmatisointeja.

Rikosromaanit:
Nicholas-kadun avain. Salama 75. Suom. Kirsti Jaantila. Gummerus: Jyväskylä 1960. Alun perin The Key to Nicholas Street. Simon and Schuster 1952.

Koston enkeli. Suom. Pentti Pesä. Gummerus: Jyväskylä 1981. Alun perin The Luxembourg Run. Random House 1977.

Novellit:
Järjestelmällinen hra Keesler, Ellery Queenin jännityslukemisto 2/1962.
Järjestyksen mies, Apu 46—47/1952. Julkaistu myös nimellä Herra Applebyn seitsemäs vaimo teoksessa Pauli Kopperi (toim.): Jännityskertomuksia läheltä ja kaukaa. Omnibus 7. Eri suomentajia. Tammi: Helsinki 1963.
Kissan käpälä, Mies 5/1960.
Kiusallinen kysymys, Ellery Queenin jännityslukemisto 4/1963.
Oma pieni paratiisi teoksessa Seitsemän kuolemansyntiä. Jännityksen mestarit 10. Suom. Olli-Pekka Rönn ja Marja Hildén. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1985.
Palkanmaksu, Maailman parhaat jännärit 5/1971.
Petturi, Apu 5/1958.
Suljettu ovi, Seura 5/1959.
Talon erikoinen teoksessa Josh Pachter (toim.): Top Crime — jännityksen valiot. Suom. Jouko Vanhanen. Kirjayhtymä: Helsinki 1984.
Varma ase, Kuvaposti 11/1961.

Kolme lyhyttä Pulpografiasta

Tässä kolme lyhyttä hakusanaa Pulpografiasta - pitkästä aikaa siis postittelen näitä. Huomaa Eichlerin löytynyt kuolinvuosi ja se, että Einstein kuoli vuonna 2007.

George Alden Edson
George Alden Edson julkaisi 1930-luvulla juttuja sellaisissa pulp-lehdissä kuin Terror Tales, usein ilman Alden-nimeä. Myös Black Maskiin kirjoittanut Edson oli John H. Knoxin tavoin maineettomaksi jäänyt ahkera pulp-avustaja.
”Paholaisen uhri” tuo monien muiden kaltaistensa novellien tavoin mieleen sen, että Salaisten kansioiden lähin historiallinen vertailukohta ovat pulp-lehdet: vankilassa sähkötuolia odottava magiaan erikoistunut tohtori Emil Lotz pakottaa novellin päähenkilön kuristamaan ihmisiä, jotka todistivat oikeudenkäynnissä häntä vastaan. Juttu on päättömyydessään mainio. Samanlainen idea toistuu novellissa ”Rangaistusvanki helvetistä”, mutta siinä kostaja on jo teloitettu. Rationalistinen loppuratkaisu ei ole kovin uskottava. Vaatimaton ”Päteviä todisteita” on Edsonin suomennetuista novelleista lähinnä tavanomaista rikosnovellia. Siinä pieni poika pelastaa isänsä joutumasta sähkötuoliin.
Novellit:
Paholaisen uhri, Seikkailujen Maailma 2/1944.
Päteviä todisteita, Seikkailujen Maailma 12/1950.
Rangaistusvanki helvetistä, Seikkailujen Maailma 1/1937.

Alfred Eichler
Alfred Eichler (1908—1995) toimi mainostoimistossa copywriterina ja kirjoitti samalla muutamia rikosromaaneja, joista ensimmäiset jo 1940-luvulla. Seuraavina vuosikymmeninä hän kirjoitti yhteensä kuusi romaania, joista 1950-luvulla neljä ja 1960-luvulla kaksi.
Eichlerilta on suomennettu yksi romaani. Kiireellinen hautaus (1957) kertoo mainosmaailmasta ja siinä copywriter saa isolta asiakkaaltaan erikoisen tehtävän: hän saa vakituisen paikan asiakkaan firmassa ja samalla hänen pitää murhata naisen aviomies, joka uhkaa tappaa naisen. Käykin niin, että nainen kuolee salaperäisesti. Eichler kirjoittaa jahkailevasti eikä saa aikaan jännitystä kuin ajoittain. [Muutkin Eichlerin rikosromaanit ovat ilmeisesti mainostoimistoaiheisia.]
Romaani:
Kiireellinen hautaus. Puuma 2. Suom. S. Laherma. Kodaprint: Helsinki, ilman painovuotta. Alun perin Bury in Haste. Arcadia 1957.

Charles Einstein
Charles Einsteinin (1926-2007) maine lepää yhden kirjan varassa: teokseen The Bloody Spur, jonka Dell julkaisi 1953, perustuu Fritz Langin elokuva Huulipunamurhaaja (1956). Dell julkaisi Einsteinin teoksen sittemmin elokuvan nimellä While the City Sleeps. Teos ja siihen perustuva elokuva ovat ensimmäisiä sarjamurhaajatarinoita. Einstein julkaisi The Bloody Spurin lisäksi yhteensä neljä romaania, joista yhden vasta 1970-luvulla, sekä kirjan The Naked City (1959), joka perustuu kuuluisan tv-sarjan käsikirjoituksiin, jotka on tehnyt Stirling Silliphant.
Einsteinilta on suomennettu kaksi novellia, joissa molemmissa huijataan melko maukkaasti. Melkein pelkästään dialogin varassa kulkeva ”Hölmöjä ei kylvetä...” kertoo kaveruksista, jotka yrittävät myydä maantietunnelin osakkeita rikkaana pitämälleen miehelle. Lyhyt ”Hyvin tärkeä henkilö” kertoo salakuljettajista, jotka käyttävät hyväkseen sitä, että lento-koneessa matkustaa niin kuuluisia ihmisiä, ettei muita matkustajia tarkasteta.
Novellit:
Hyvin tärkeä henkilö, Apu 17/1959.
Hölmöjä ei kylvetä... teoksessa Hirttäjän tusina. Kurki 27. Suom. Väinö Tervaskari ja Vankka Vankkoja. Tammi: Helsinki 1963. Alun perin Alfred Hitchcock presents: A Hangman’s Dozen.

PS. Tässä pari linkkiä Einsteinista: Mystery*File ja Wallace Stroby.

Kaarlo Uskela: Vainovuosilta

Turbator - jolle olen tehnyt enemmän kirjoja kuin millekään muulle kustantamolle - julkaisi juuri, zombiantologian lisäksi, myös vallankumousrunoilija Kaarlo Uskelan postuumin novellikokoelman Vainovuosilta uusintalaitoksena. Alkuperäinen ilmestyi vuonna 1923, vuosi kirjailijan kuoleman jälkeen. Kirjassa on kymmenisen lyhyttä novellia ja sivuja uusintalaitoksessa on reilut 80.

Toimitin tekstit, mikä tarkoittaa että lähinnä kirjoitin ne puhtaaksi ja oioin muutamia lyönti- ja kielioppivirheitä, ja kirjoitin teokseen esipuheen. Se on tässä; temaattisestihan tämä teksti on täysin jatkoa aiemmin ilmestyneen Pillastunut runohepo -teoksen uusintapainoksen esipuheeseen. [Ohessa teoksen alkuperäinen kansikuva - sitä käytettiin uusintapainoksenkin kannessa, mutta kuva on pantu kehyksiin.]

Kaarlo Uskela, aikansa Veikko Ennala

Kaarlo Uskela tunnetaan parhaiten runoilijana. Hänen teoksensa Pillastunut runohepo kohtasi aikanaan voimakkaita sensuuritoimenpiteitä, kun sen jäljelle jäänyt painos takavarikoitiin ja tuhottiin kymmenen vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen. Runoteosta lausuttiin Pohjanmaalla työväentalolla ja kun joku kielinyt asiasta poliisille, Uskela tuomittiin jälkikäteen valtiopetoksellisesta toiminnasta ja kirjan loppupainos tuhottiin. Ilmeisesti mukana meni myös kirjan jo myytyjä kappaleita, koska se on nyky-Suomessa todella harvinainen.
Mutta Kaarlo Uskela oli myös paljon muuta. Hän työskenteli latojana ja julkaisi joitain omia pilalehtiäkin, kuten Huvittajaa vuosina 1912-1913, joita hän myi vaimonsa kanssa suoraan lukijoille. Uskela oli ahkera lehtikirjoittaja ja hän täytti vasemmistolaisia lehtiä pakinoilla, runoilla ja novelleilla - näitä ilmestyi muun muassa Paukku-, Työläisnuoriso- ja Rynnäkköön -lehdissä. Uskela oli Suomessa harvinainen satiirikko, joka pilkkasi vallassa olijoita ja valtaan pyrkijöitä, uskontoa, naisasialiikettä, työväenliikettä ja tyhmiä ihmisiä, joiden hän sanoi pitävän valtaa.
Uskela oli monella tapaa oman aikansa Veikko Ennala: joskus halpahintaiseen sensaatiomaisuuteen syyllistyvä humoristi, jolle mikään ei ole pyhää ja joka ansaitsi elantonsa käytännössä pelkillä tilapäiskirjoituksilla, ja joka usein kirjoitti myös omasta, usein surkeasta elämästään ja käytti toisten elämäntarinoita hyväkseen kuvatakseen yleisempiä ilmiöitä. Uskela oli kuitenkin poliittisempi kuin Ennala: Uskela halusi vallankumousta.
Uskelan ura sijoittuukin aikaan, jolloin politiikalla oli vielä merkitystä ja asioiden vaatiminen oli ensisijaista. Uskela asui Venäjän vallan aikana monta vuotta Ruotsissa ja omaksui siellä suomalaisittain harvinaisen sosialismin muodon, anarkismin. Suomessa hän kohtasi itsenäistymisen ja sitä seuranneen sisällissodan. Uskela ei osallistunut taisteluihin rintamalla, mutta yhtäkaikki hänetkin nakattiin Tammisaaren vankileirille moneksi kuukaudeksi. Pillastunut runohepo -kirjassa on voimakas sarja Tammisaaressa syntyneitä runoja, joista monessa Uskela kuvaa perhettään kohtaan tuntemaansa ikävää.
Vankileirikokemus antoi Uskelalle kimmokkeen myös moniin novelleihin, joita ilmestyi nyt uudestaan julkaistavassa teoksessa Vainovuosilta. Vainovuosilta ilmestyi vuonna 1923, vuosi Uskelan tragikoomisen kuoleman jälkeen. Hän oli saanut reiän hampaaseensa, mutta ei suostunut menemään hammaslääkärille, joko ylpeydestä tai varattomuudesta (tai kummastakin), ja yritti itse operoida hammasta. Väitetään Uskelan sanoneen: "Saan tehdä mitä tahdon." Tuloksena oli verenmyrkytys ja kuolema.
Vainovuosilta julkaisi Ville Harinen ja kustannuspaikaksi on merkitty Helsinki. Tiedossa ei ole, kuka Ville Harinen oli, mutta muuta tällä nimellä ei koskaan julkaistu. Todennäköisesti Harinen oli Uskelan ystävä, jolle kirjailija mahdollisesti testamenttasi kirjallisen jäämistönsä. Mahdollista on myös, että kyse on peitenimestä, kun 1920-luvun Suomessa ei ole uskallettu julkaista näin rajua teosta oikealla nimellä.
Tiedossa ei myöskään ole, onko Vainovuosilta kokonaan alkuperäistä materiaalia (ja aikoiko Uskela kenties julkaista kirjansa sellaisenaan) vai onko se koottu vanhemmista teksteistä, joita Uskela oli julkaissut eri lehdissä jo aiempina vuosina. Tekstien temaattinen yhtenäisyys kuitenkin antaisi ymmärtää, että Uskela oli kirjoittanut novellit varta vasten.
Uskela ei ole mikään hienovarainen tyyliniekka ja hän on runoilijana parempi kuin novellistina. Hänen proosansa on joskus jähmeää ja Uskela äityy selittelemään henkilöidensä enemmän kuin olisi tarpeen. Novellin rakenteet eivät Uskelalla ole aina hallussa, mistä on osoituksena "Mestarivarkaan" kömpelö lopetus.
Vainovuosilta-teokseen ei myöskään sisälly Uskelan tuttua satiiria, jota esiintyy hänen muissa proosateoksissaan, eritoten omakustanteena ilmestyneessä Villiomenoita-teoksessa (1912), jossa on paljon uskonnonvastaista huumoria. Vainovuosilta-teoksessa satiirin tilalla on vihaa ja syytöksiä. Uskelan näkemys sisällissodan synnystä ei jää epäilyksen alaiseksi: kyse oli eliitin ja talonpoikien aloittama taistelu omasta vallassa pysymisestä. Toisaalta hän ujuttaa teksteihin oivaa ironiaa. Tarinan "Kunniallinen hautaus" alussa Uskela sanoo, että on kauniimpaa puhua kaikista sankareina, jolloin sodan hävisivät "punaiset sankarit". Ironiaa on myös mainitussa "Mestarivarkaassa", jossa Uskela esittelee eräänlaisen sisällissodan selviäjän:

Suomen kansa on nimittäin aina pitänyt sankareita suuressa arvossa, ja varsinkin ovelia varkaita on miltei pyhimyksinä palvellut. Kun nyt siis esittelen Suomen kansalle Tupalan Matin, niin teen sen sillä tarkoituksella, että Suomen kansa
osoittaisi hänelle ihailuaan ja kertoisi hänestä lapsilleen ja lastensakin lapsille.
Kerrotaanhan sitä paljon joutavampaakin.

Vihaisimmillaan Uskela on kertoessaan valkoisten voittajien harrastamasta punaisten kohtelusta. Ajoittain Uskelan tarinat lähenevät absurdismia ("Punainen tomuriepu"), ja hän on taitava kuvaamaan myös hämmennystä, joka syntyy, kun vankilasta karannut mies pääsee lopulta kotiin löytääkseen vieraan miehen makoilemasta olkipatjalla. Vaimo on heltyvinään, mutta totuus on karvas. Uskelalla oli omakohtaisia kokemuksia vankilasta palaamisesta, ja kerrotaan, että vaimo, jonka kanssa hän oli tehnyt vapaan avioliiton, jätti Uskelan tämän vankeuden aikana ja otti "valkoisen sankarin". Valkoinen sankari Uskelan kuvaamana on hyödytön typerys, joka vain makoilee eikä tee mitään.
Rajua ironiaa on myös tarinassa "Valtio-oikeusrikos", jossa Uskela pohtii, millä motiivein joku voisi murhata Helsingin Sanomien päätoimittajan ja vielä selvitä siitä. Murhasuunnitelma vertautuu valkoisten toimintaan sisällissodan jälkeen.
Uskela mainitsee joitain sisällissotaan ja sen jälkiselvittelyihin osallistuneita ihmisiä nimeltä ja suorasukaisesti sanoo näiden tehneen murhia ja muita veritekoja. Tällainen olisi ollut mahdotonta maassa, jossa ei 1920-luvulla käytännössä ollut minkäänlaista lehdistöä koskevaa yksityisyydensuojaa - taas linkki Veikko Ennalaan, jonka toiminta aiheutti Lex Hymyn säätämisen vuonna 1975.
Vainovuosilta julkaistaan nyt uudestaan alkuperäisen kansikuvan saattelemana. Kannen tekijää ei tiedetä, vaikka "Vo"-signeeraus melko selvästi kannessa näkyykin. Tekstejä on muutettu vain vähän ja muutokset koskevat enemmänkin kielioppia ja nykyisiä oikeinkirjoitussääntöjä. Monissa tapauksissa Uskelan arkaaisempi vaihtoehto on kuitenkin pyritty säilyttämään.

***

Kiitos hankkeen toteutumisesta kuuluu Ville Hytöselle, joka Savukeidas-kustantamon kapteenina herätti kiinnostukseni Kaarlo Uskelaan tilaamalla esipuheen Pillastunut runohepo -kirjan uudelleenjulkaisuun. Kirja ilmestyi vuonna 2008.
Suurin kiitos kuuluu kuitenkin Tapani Baggelle, joka hankki kirjan nettidivarista ja innostui siitä sekä lainasi sen ystävällisesti toimitustyötä varten - ilman häntä tätä kirjaa ei olisi ehkä ikinä julkaistu uudestaan. Kiitos myös Simo Kuusiselle sekä Turun yliopiston kirjaston henkilökunnalle. Kiitokseni Raoul Palmgrenille, joka lähes ainoana on tutkinut Kaarlo Uskelan tuotantoa tarkasti Joukkosydän-teoksessaan, ei häntä tavoita.

Turussa 12.6.2009
Juri Nummelin

Tuhansien zombien maa

Painosta tuli alkuviikosta toimittamani Tuhansien zombien maa, joka on Turbatorin julkaisema noin 150-sivuinen pokkari. Kirjassa on kymmenen novellia, joista suurin osa on aiemmin julkaisemattomia. Kirjoittajina on mm. Mike Pohjola, Harri Erkki, Miina Supinen, Tuomas Saloranta ja Jussi Katajala sekä muutamia muita. En tiedä, onko kirja vielä kirjakaupoissa, mutta se tullee kohta myyntiin.

Tässä kirjan johdanto, joka on yritys zombiviihteen historiaksi:

Elävien kuolleiden lyhyt historia
Verta pakkiin, päitä reppuun

Monille suomalaisille ensimmäinen kosketus zombeihin eli niin sanottuun eläviin kuolleisiin tapahtui Carl Barksin klassisen Aku Ankka -tarinan kautta. Aku kohtasi epäkuolleen tarinassa "Aku Ankka ja zombi" (1949), jossa afrikkalainen poppamies langettaa Roope Ankan päälle kirouksen ja lähettää suunnattoman kokoisen ja tahdottoman Bombin etsimään Roopea. Bombi tuijottaa eteensä eikä sano mitään - se on vain lähetetty suorittamaan yhtä tehtävää, ja kun se on selvä, se ei tiedä mitä tehdä.
Barks onnistui luomaan epäkuolleesta sympaattisen, sääliä herättävän hahmon, mutta yleensä zombit ovat kaikkea muuta - nykyzombeista yleisimmät kun haluavat vain ihmislihaa tai, jos ne oikein pahalle päälle sattuvat, ihmisaivoja.
Zombit ovat alun perin todellinen ilmiö - tai ainakin sellaiseksi useasti väitettyjä. Englanniksi käytetään yleisimmin sanaa 'zombie', mutta suomen kieleen on vakiintunut muoto 'zombi'. Sanan etymologiasta on keskusteltu. Yksi mahdollinen lähde on Länsi-Intian saaristossa tunnettu sana "jumbie", joka tarkoittaa aavetta. Kongon alueella taas tunnetaan sana "nzambi", joka tarkoittaa kuolleen henkilön henkeä. Oli miten oli, Haitin kreolikieleen sana pesiytyi muodossa "zonbi", joka tarkoittaa henkiin herätettyä; englannin kieleen termin väitetään tulleen 1870-luvulla.
Länsi-Intian saaristo on muutenkin keskeinen zombitiedon pesäpaikka. Voodoo-taiat ovat haitilaisten poppamiesten henkistä pääomaa, jota on populaarikulttuurista viljelty laajalti pitkin 1900-lukua. Amerikkalainen kirjailija Zora Neale Hurston taltioi 1920-luvulla Haitilla oleskellessaan tarinoita kuolleista, mutta edelleen elävien seassa liikkuvista ihmisistä, löytämättä asialle selitystä. 1980-luvulla amerikkalainen kasvitieteilijä Wade Paris väitti löytäneensä lääketieteellisen selityksen - Parisin mukaan eräät Haitilta löytyvät kasvit sisältävät aineita, jotka voivat pitää ihmistä jonkinlaisessa elämän kaltaisessa, hypnoottisessa olotilassa useita vuosia. Parisin kirjasta The Serpent and the Rainbow tehtiin myös elokuva, jossa zombeille tarjottiin tutkijan näkemysten mukaista luonnollista selitystä.
Todennäköisemmin törmää kuitenkin fiktiivisiin kuin todellisiin zombeihin. Zombit ovat tuttuja niin kirjallisuudesta ja elokuvista kuin sarjakuvista ja tietokonepeleistäkin. Henkiin herätettyjä kuolleita on esiintynyt tietysti kirjallisuudessa jo aiemminkin - muistetaan esimerkiksi Raamatun Lasarus, jonka Jeesus herätti henkiin (ja nousihan Jeesus itsekin haudasta). Eläviä kuolleita ovat tietysti myös haamut, mutta zombeista haamut eroavat siinä että zombit ovat aina ruumiillisia. Kirjallisuudessa varhainen ruumiillinen epäkuollut oli Halpin Frayser -raukka amerikkalaisen Ambrose Biercen novellissa "Halpin Frayserin kuolema"(1893; suomeksi kokoelmassa Vanhempainmurhaajien klubi, 1986). Myös monissa Edgar Allan Poen tarinoissa kuolleet heräävät henkiin varsin fyysisinä. Ajatus siitä, että henkiin herätetty kuollut olisi väkivaltaisempi kuin elävät ihmiset, tulee jo Mary Shelleyn Frankenstein-romaanista (1811).
Zombit murtautuivat laajamittaisemmin yleisön tietoisuuteen kuitenkin vasta vuonna 1929, jolloin amerikkalainen W. B. Seabrook julkaisi voodoo-aiheisen matkakirjan Haitilta nimellä The Magic Island. Samoihin aikoihin kauhuklassikko H. P. Lovecraft kirjoitti monia zombiaiheisia tarinoita, joista tärkein lienee "Herbert West - elvyttäjä" vuodelta 1921.
Seuraavalla vuosikymmenellä nähtiin ensimmäinen zombielokuvan klassikko, Victor Halperinin ohjaama, Haitille sijoittuva Valkoinen zombi (1932), jossa niin ikään tarjoillaan ilmiölle luonnollinen selitys. 1940-luvulla RKO-studion B-osaston tuottaja Val Lewton teki sarjan vaikutusvaltaisia ja tunnelmallisia kauhuelokuvia, joista Yö voodoosaarella eli I Walked With a Zombie (1947) on tunnetuin - ja siinä mielessä vaikutusvaltainen, että kauhuaiheita rockiin tuonut texasilainen Roky Erickson levytti samannimisen kappaleen vuonna 1980.
Mainituista elokuvista on kuitenkin vielä pitkä matka nykyisiin ihmisaivoja aivottomasti jahtaaviin epäkuolleisiin. Usein amerikkalaista itsenäistä elokuvaohjaaja George A. Romeroa pidetään tärkeimpänä nykyisen zombikulttuurin luojana. Vuonna 1968 valkokankaille päässyt karu ja tehokas Elävien kuolleiden yö eli Night of the Living Dead synnytti lähes kertaiskulla kädet ojossa vaeltavat ja ihmisten kimppuun summamutikassa hyökkäävät zombit. Näillä haudasta nousseilla ei ollut mitään tekemistä minkään voodoo-tempun kanssa - Romeron niukka elokuva tarjoaa vain ohimenevän selityksen siitä, että maahan pudonnut satelliitti olisi saattanut aiheuttaa kuolleiden ylösnousemuksen.
Romero sanoi saaneensa elokuvaansa innoituksen Richard Mathesonin romaanista Olen legenda (1954, suom. 2008), joka kertoo Los Angelesia kohdanneesta taudista, joka on jättänyt eloon vain päähenkilön. Tämä kamppailee öisin liikkuvia epäkuolleita vastaan ja surmaa otuksia kuin vampyyreita iskemällä näitä puukepillä sydämeen. Mathesonin romaani (ja siitä vuonna 1964 tehty osittain italialainen tuotanto) ja Romeron elokuva loivatkin yhdessä lajityypin, joka kertoo kokonaisen sivilisaation romahtamisesta zombien hyökätessä kaiken liikkuvan kimppuun. Tämä alalajityyppi tunnetaan yleensä nimellä "zombie apocalypse", ja sitä on viljelty taajaan muun muassa Italiassa, jossa kauhuelokuvien tuotanto on ollut laajaa. Vaikutusvaltainen oli esimerkiksi Lucio Fulcin Zombi 2 (myös nimellä Zombie Flesh Eaters, 1979), joka oli epävirallinen jatko-osa Romeron omalle jatko-osalle Dawn of the Dead (1978). Sitä levitettiin Italiassa nimellä Zombi.
Romero itse on tehnyt Elävien kuolleiden yölle jo kolme jatko-osaa Dawn of the Deadin lisäksi; tätä kirjoitettaessa viides on tekeillä. Monet ovat nähneet Romeron zombihahmoissa yrityksen käsitellä yhdysvaltalaisen yhteiskunnan ongelmia: hillitöntä konsumerismia, syrjintää, rasismia.
1980- ja 1990-luvuilla zombit pysyivät haudoissaan joitain poikkeuksia lukuun ottamatta. Mainittavimpia lienevät Book of the Dead -niminen zombitarinoista koostuva antologia sekä Wes Cravenin vuonna 1988 ilmestynyt tulkinta Wade Parisin tieteellisestä teoksesta The Serpent and the Rainbow. 2000-luvulla zombit ovat nousseet varsinaiseksi muoti-ilmiöksi. Sellaiset elokuvat kuin Danny Boylen 28 päivää myöhemmin (2002), Edgar Wrightin Shaun of the Dead (2004) ja Mathesonin Olen legenda -romaanin uudelleenfilmatisointi (2007) toivat elävät kuolleet takaisin valkokankaille.
Kirjallisuudessakin zombit jylläävät. Max Brooksin romaani World War Z (2006) oli temaattista jatkoa hänen suomeksikin käännetylle humoristisille pseudotietokirjalleen Zombi: taistelijan opas (2003). Jonathan Maberry on muun muassa romaanissaan Patient Zero (2009) tuonut zombitematiikan lähelle kansainvälistä terrorismia ja bioaseiden kehittelyä ja käyttöä. Samalla Maberry on tehnyt zombeista hovikelpoisia teknotrillerien lajityyppiin. Brooksin ja Maberryn lisäksi uusista kalmokirjailijoista voi mainita ainakin Brian Keenen ja David Wellingtonin.
Zombien uudessa esiinmarssissa (tai ylösnousussa) vaikutusvaltainen on ollut tietokonepeli Resident Evil, jonka ensimmäinen osa julkaistiin vuonna 1996. Siinä pieneen amerikkalaiseen kaupunkiin lähetetään armeijan erikoisjoukko, kun seudulta tulee raportteja kannibaalimurhista. Pitkästä ja suositusta pelisarjasta on tehty myös kolme elokuvaa (neljäs on tekeillä tätä kirjoitettaessa).
Kaikkia mainittuja teoksia yhdistää ajatus zombeista lihaa himoitsevana, tahdottomana petona sekä lähes aina jonkinlainen tieteellinen selitys. Suosittuja ovat olleet ajatukset zombeista epidemian uhreina.

***

Suomalainen zombikirjallisuus on vähälukuista. Ensimmäinen eläviä kuolleita käsitellyt kirjailija lienee ollut turkulainen Harry Etelä eli Aimo Viherluoto, joka iskelmäsanoitustensa lisäksi kynäili lukuisia kauhunovelleja 1930-1940-luvuilla; niitä on koottu teokseen Kauhujen salakammio (2007). Siitä löytyy novelli "Kauhun kahleissa" (alun perin Seikkailujen Maailma -lehden numerossa 4/1939), jossa pesulan työntekijät ovat oudon ilmeetöntä porukkaa. Vuosikymmeniä myöhemmin Johanna Sinisalo kirjoitti Lasarus-aiheisen novellin "Yhdeksän ruukkua" (Tähtivaeltaja 4/2004; myös kirjassa Kädettömät kuninkaat, 2005), jota voi hyvällä syyllä pitää zombitarinana. Oma novellini "Jumalten tuho" (Tähtivaeltaja 4/1988) on vain vaatimaton alaviite zombiviihteeseen.
Muilla kulttuurin aloilla lihanhimoisia kalmoja on kuitenkin Suomessakin näkynyt. Esimerkiksi Juho Juntusen pitkä fotoromaani Paholaisen morsian (2007) tarjoilee mehevän kattauksen zombien ruokatapoja. Euroviisuvoittaja Lordin groteskit hahmot ovat hyvin lähellä nykyistä näkemystä zombin peruslookista, vaikka hahmot ovatkin yliluonnollisia. Harrastajavoimin tehty elokuva Kuolleiden talvi (2005) sijoittaa zombit Itä-Suomen lumisiin maisemiin.
Suomesta on kuitenkin oma zombiantologia puuttunut, ja tätä aukkoa paikkaa nyt ilmestyvä Tuhansien zombien maa. Uusien novellien myötä kirjan ideaksi tuli, että kaikki tarinat sijoittuvat Suomeen. Siksi esimerkiksi Harry Etelän mainittu, Amerikassa tapahtuva novelli jätettiin pois, samoin kuin Johanna Sinisalon "Yhdeksän ruukkua". Muutama kirjaan sisältyvistä novelleista on ilmestynyt jo aiemmin; sisällysluettelossa on niiden kohdalla maininta.
Mutta ilmankin Etelää ja Sinisaloa kirjassa riittää tappavaa luettavaa. Tarjolla on niin elokuvista tuttua "zombie apocalypsea" kuin surullisia, yksinäisiä zombeja, jotka eivät sopeudu yhteiskunnan normeihin - ehkä tässä näkyy Carl Barksin vaikutus. Perinteisiä suomalaisen kirjallisuuden kipupisteitä näissäkin novelleissa käsitellään - sisällissotaa, armeijaa, maaseudun ja kaupungin vastakkainasettelua, parisuhdeväkivaltaa, syrjäytymistä. Mistään ruikuttamisesta ei ole kyse, vaan pikemminkin terävistä viilloista suomalaisen yhteiskunnan aivoihin.
Kiitos kuuluu - kaikkien kirjoittajien ohella luonnollisesti - kustantaja Harri Kumpulaiselle, joka innostui hankkeesta välittömästi, kansikuvan tehneelle Mika Myyrylle ja ennen kaikkea yhteyksiä luoneelle Anne Leinoselle.
Verenhurmeista lukunautintoa!

Sisältö:

Miina Supinen: Miten se ihmisen tappaa, Usva 2/2006
Mike Pohjola: Limaisenvihreä viiva
Harri Erkki: Olisi edes sinappia, Järkyttäviä tieteistarinoita N:o 1 (2006)
Petri Salin: Elävien kuolleiden aamupäivä
Johannes Syhlman: Lenkki
Petri Laine: Rakkauden jälkeen
Heikki Nevala: Muodonmuutos
Rimma Erkko: Puhtaus on puoli ruokaa
Jussi Katajala: Lemminkäisen kuolema
Jesse Kartes: Liian kuumaa kuoleville, Jännityslukemisto Nro. 2 (2008)
Tuomas Saloranta: Äidin talossa