Kari Suomalaisen jännärit

Olen koonnut Recallmed-nimiselle kustantajalle pienen kirjasen Kari Suomalaisen jännäreitä - kirjassa on mukana kolme 30-luvun lopulla kirjoitettua novellia sekä Jasper-salanimellä ilmestynyt poikakirja Yhdeksästoista askelma. Tässä on kirjan esipuhe. (Teksti voi olla vähän epäonninen - kustantajan edustaja oli hiukan sitä mieltä, että sitä vain käytetään osana laajempaa esipuhetta, johon tulisi myös Lilli Suomalaisen osuus. En oikein pitänyt tästä kehittelystä ja sanoinkin sen, saas nähdä, mikä on keskustelun lopputulema.) Esipuheesta on vielä pidempi versio, mutta säästelen sitä vielä jonkin aikaa. - Ohessa on yksi Karin piirroksista 30-luvulta; tämä on novelliin "Utelias luuranko".

Karin jännärit

Kari Suomalainen (1920-1999) on kaikkien tuntema pilapiirtäjä, jonka ivallinen huumori iski säälimättä lähes kaikkiin ihmisiin ja kaikkiin yhteiskuntaluokkiin. Karin tapa karrikoida puolueita on jättänyt pysyvän jäljen suomalaiseen mielenmaisemaan.
Kari aloitti uransa toden teolla vasta toisen maailmansodan jälkeen, niin kuin moni muukin sukupolvensa kuvittaja. TK-komennus rintamalla tuotti paljon upeita piirroksia, joita voi ihailla kirjasta Karin sota (1987) tai Väinö Linnan Tuntemattoman sotilaan kuvitetusta painoksesta (1986). Sota-aikaan Kari teki myös länkkäriaiheista Henkensä kaupalla -sarjaa, joka ilmestyi Lukemista Kaikille -nimisessä lehdessä. Sodan jälkeen hän teki lehteen myös sovituksen Topeliuksen Välskärin kertomuksista. Se ilmestyi kokonaisena kirjana vuonna 1987, mutta Henkensä kaupalla -sarjaa ei ole koskaan julkaistu uudestaan.
Kuvittajana ja kirjoittajana Kari oli kuitenkin debytoinut jo aiemmin. Lukemista Kaikille -lehden numerossa 44/1937 ilmestyi hänen novellinsa “Tarkastaja Wilson-parka” sekä sitä kuvittava piirros. Lukemista Kaikille oli yksi helsinkiläisen Ilmarisen kustannusliikkeen monista lehdistä, joka ilmestyi kerran viikossa ja tarjosi joka numerossa lukijoille niin novelleja, jatkokertomuksia, sarjakuvia kuin artikkeleita ja tehtäviäkin. Lukemista Kaikille oli yksi suomalaisen lukemistolehdistön lippulaivoja, vetävän näköinen, värikansilla lukijoita houkutellut lehti, johon kirjoitti paljon esimerkiksi jännitysviihteen klassikko Marton Taiga. Lukemista Kaikille ilmestyi vuosina 1927-1960 ja on sikälikin yksi merkittävimpiä lehtiä suomalaisen viihdekirjallisuuden alalla. Lehden päätoimittaja (itse asiassa kaikkien Ilmarisen lehtien päätoimittaja) oli Yrjö Halme, itsekin kirjailija. Karin oli varmasti helppo tarjota sarjakuviaan lehteen sodan aikana ja sen jälkeen, kun hän oli aiemminkin tehnyt sinne töitä.
Kari oli ensimmäisen novellinsa ja kuvituksensa ilmestyessä vasta 17-vuotias, mutta selvästi luonnonlahjakkuus - toisaalta hän oli jo vuoden verran ehtinyt opiskella Ateneumissa. Mitään aloittelijan tuherruksia kuvitukset eivät todellakaan ole.
Ensimmäinen novelli, "Tarkastaja Wilson-parka" kertoo englantilaisesta poliisitarkastaja Wilsonista, ja Kari jatkoi Wilsonin seikkailujen kuvailua vielä kahdessa muussa tarinassa. Wilson oli yksi M. Levän eli Marton Taigan (eli oikealta nimeltään Martti Löfbergin) luoman komisario Kairalan jalanjäljissä syntyneitä kotimaisten kirjoittajien suosimia poliisikomisarioita, joita yhdisti äreä käytös ja pullea ulkoasu. Karin kuvaamana Wilson on kalju, aina knalli päässä ja sikaari suussa. Kairalan lisäksi vaikutteita ovat varmasti antaneet myös Edgar Wallacen Reeder-tarinat.
Ensimmäinen novelli "Tarkastaja Wilson-parka" on lyhyt pikkupila poliisista, joka on voimaton tunnetun salakuljettajan edessä. Toiseksi ilmestyneessä tarinassa "Utelias luuranko" (Lukemista Kaikille 14/1938) Wilson selvittää kahden murhan mysteerin - kuolleina ovat sekä tohtori Harp että tämän asianajaja. Kolmesta Wilson-tarinasta tämä on lähinnä perinteistä arvoitusdekkaria. Karin kuvitus tarinaan on kiinnostava, koska siinä on ajan kotimaiselle lehtikuvitukselle epätyypillistä sarjakuvamaisuutta.
Kolmas Wilson-tarina onkin erilainen aiempiin nähden: "Kaksoisolento" (Lukemista Kaikille 22/1938) lähenee jo amerikkalaista kovaksikeitettyä dekkaria, kun siinä gangsterit suunnittelevat ampuvansa Wilsonin kylmäverisesti. “Kaksoisolennossa” Wilson tuntuu vaihtaneen maatakin ja siirtyneen Yhdysvaltoihin, sen verran rankkaa meno konepistooleineen on.
Karin rikosnovellit ovat sujuvasti kirjoitettua käyttökirjallisuutta, jolla nuori kirjoittaja on varmasti vain huvittanut itseään ja ansainnut taskurahoja. Ne ovat kuitenkin edelleenkin luettuna kelpo viihdettä, varsinkin vanhan rikoskirjallisuuden ystäville. “Utelias luuranko” on tarinoista ainoa perinteinen arvoitusdekkari, eikä se välttämättä läpäisisi tiukkaa seulaa, jos otettaisiin huomioon vaatimukset niin sanotusta reilusta pelistä eli siitä, että lukijalle pitää tarjota mahdollisuus itse ratkaista rikos. Paras tarinoista on “Kaksoisolento”, vaikka sitäkin heikentää loppuratkaisun äkillisyys. Novelli on kuitenkin osoitus siitä, että Kari kehittyi kirjoittajana.
Kari teki vielä ennen sotaan lähtemistä naivistisen lastensarjakuvan Herra Aasi Sirkka-lehteen vuonna 1940 (se ilmestyi kirjana vuonna 1993). Sodan jälkeen Kari julkaisi vielä yhden jännärin juuri ennen kuin astui Seuran palvelukseen taittajana ja kuvittajana. Yhdeksästoista askelma ilmestyi vuonna 1948 salanimellä Jasper Otavan pitkäikäisessä Poikien seikkailukirjastossa, jonka monet muistavat sahalaitakuvioisesta selästään.
Sodan jälkeen ilmestynyt Yhdeksästoista askelma on sujuvampi kuin 1930-luvun novellit. Lyhyt tarina on sujuvasti kirjoitettu ja pitävästi hahmotettu, vaikka loppuselvittelyissä on pieniä ongelmia. Lisäksi kirjan teksti on täynnä karimaisuuksia sekä kuvittajan huomioita: "On aina hyvin mieltä rauhoittavaa nähdä ihminen, jonka ilmeestä heti havaitsee, ettei hän koskaan ajattele mitään." Tai: "Hänen kasvonsa näyttivät aivan kahdelta voipullalta, joiden väliin on pistetty suuri puutarhamansikka."
Yhdeksästoista askelma alkaa vahvoissa kauhutunnelmissa. Pojat, Kari (omakuva?) ja Jorma, ovat kesälomallaan joutuneet puritaanisen Saara-tätinsä hoteisiin ja tämä vie pojat vanhaan sukukartanoon. Alussa jo törmätään kohtaukseen, joka on kuin suoraan Bram Stokerin Draculasta: hevonen vetää vankkureita, joiden perässä on ruumisarkku. Ihmisen ääni -haastattelukirjassa Kari sanoi Maarit Niiniluodolle, että hän arvosti nuorena suuresti Edgar Allan Poeta - tämän jälkiä varmasti näkyy Yhdeksännessätoista askelmassa.
Kirjassa on muitakin kauhuhenkisiä aineksia. Kartanon omistaja, poikien isoisä joka on kuollut aikoja sitten, oli ihmisvihaaja, on täyttänyt kartanon pelottavilla ja todentuntuisilla patsailla, joiden hahmot vääntelehtivät groteskeissa asennoissa. Öisellä retkellään pojat luulevat patsaiden heräävän eloon.
Kauhuaineksia on myös poikien löytämässä käsikirjoituksessa, joka sijoittuu 1200-luvulle ja kertoo kahden salaperäisen miehen taistelusta kartanon tiloilla. Kari on kirjoittanut muinaisen legendan uskottavan vanhanaikaiseen tyyliin. Pojat löytävät myös toisen käsikirjoituksen, jossa 1200-luvun tarinalle tarjotaan villi selitys, joka tuo tarinaan syvyyttä niin historiallisesti kuin temaattisestikin. Tässä kohdassa Kari lähestyy seikkailukirjallisuuden klassikoita - ja tuo mieleen myöhempiä teoksia, kuten Umberto Econ Ruusun nimen!
Yhdeksännentoista askelman jälkeen Kari keskittyi työhönsä Seuran taittajana ja kuvittajana, ja proosan kirjoittaminen jäi vähiin. Hänen loppuelämänsä aikana julkaistu proosa rajoittui kahteen päiväkirjamaiseen tekstiin, jo mainittuun Löysin lännen -teokseen sekä vuonna 1975 ilmestyneeseen Kolmivarpaiseen sammakkoon. Mainittava on kuitenkin kaksi näytelmää, Hirttämätön lurjus (1966) ja Kalle-sedän jutut (1975), joista edelliseen Kari teki myös lavasteluonnokset, kun näytelmää esitettiin Kansallisteatterissa.

Pieniä hakusanoja Pulpografiasta: Elston ja Emery

Tässä pari lyhyttä hakusanaa Pulpografiasta. Huomaa Elstonin löytyneet elinvuodet sekä Emeryn löytynyt kuolinvuosi sekä korjaus tämän etunimeen - se on todellakin Steuart. Kummankin papereita on Amerikassa yliopistojen kokoelmissa, tässä linkki Emeryn vastaaviin. Voisiko kuvitella, että Suomessa jokin yliopisto olisi ottanut haltuunsa jonkin lehtinovellistin kootut paperit?

Allan Vaughan Elston

Allan Vaughan Elston (1887-1976) oli insinööri, joka julkaisi vakituisen työnsä ohessa rikos- ja seikkailunovelleja jo 1920-luvulla sellaisissa lehdissä kuin Argosy ja Adventure. Elston julkaisi All Mystery -lehdessä vielä 1950-luvun alussa. Hän kirjoitti lisäksi noin 30 lännenromaania 1940—60-luvuilla. Nettikriitikko ja dekkariharrastaja Michael Grosz on ollut havaitsevinaan Elstonin rikosnovelleissa Freeman Wills Croftsin vaikutusta.

Elstonilta on suomennettu pari novellia. ”Kaksi kirjoittamatonta lakia” -novellin kolmiodraama sijoittuu Tyynelle merelle ja siinä keppiä ahkerasti käyttävä plantaasinomistaja yrittää saada vaimoaan vokottelevaa alaistaan pidätetyksi helmivarkaana. ”Vaarojen kuningattaressa” huimapäinen nuori nainen lentää maapallon ympäri, ja matkan aikana hänen ympärillään käydään huvittavaa teerenpeliä ja joudutaan seikkailuihin eksoottisissa ympäristöissä.

Seikkailunovellit:
Kaksi kirjoittamatonta lakia, Seikkailujen Maailma 8/1950.
Vaarojen kuningatar, Seikkailujen Maailma 6—8/1950.

Steuart M. Emery
Steuart Emery (s. 1891) kirjoitti mm. Battle Birds -lehteen 1930-luvulla. Hän kirjoitti myös rikosnovelleja. Suomennettu on pitkähkö ”Vaarojen satama”, joka on mainio ja tunnelmallinen kertomus työttömäksi joutuneesta merimiehestä, joka ottaa itselleen satamassa tapetun miehen henkilöllisyyden. Hän sotkeutuu satamarosvojen ryöstösuunnitelmaan ja joutuu esiintymään kassakaappieksperttinä. Novelli on muuten hyvä, mutta yksi pieni epäuskottavuus siinä häiritsee: jos kerran päähenkilö ei osaa räjäyttää dynamiitilla kassakaappia, niin miten hän saa samalla dynamiitilla räjäytettyä veneen?
Emery siirtyi sittemmin Saturday Evening Postin tapaisten lehtien pariin, päätellen hänen toisesta suomennetusta novellistaan. Romanttinen ”Pysähtymismerkki” kertoo näyttelijöiden välisestä kolmiodraamasta ja näytelmän valmistumisesta, mikä tietysti sopii Emerylle, joka kirjoitti myös näytelmiä.

Rikosnovelli:
Vaarojen satama, Seikkailujen Maailma 3/1952. Julkaistu nimellä S. M. Emery.

Romanttinen novelli:
Pysähtymismerkki, Apu 32/1950. Julkaistu nimellä Steuart M. Emery.

Hal Ellson

Pitkästä aikaa Pulpografian hakusanoja. Tämä projekti näyttää kestävän vähän kauemmin kuin sen vuoden, jota alun perin ajattelin (reilut 300 hakusanaa, vuodessa 365 päivää). Mutta olkoon. Jos joku näitä kirjailijoita guuglaa, niin ovatpa olemassa, vaikka postittelu tällä tavoin kestäisi vuosia.

Huomaa löytynyt kuolinvuosi. Kirjailijan oikea etunimi oli Harold. Pienkustantamo Rudos and Rubes on julkaissut kolmen teoksen kokoelman Ellsonin tunnetuimpia romaaneja. (Sivua täytyy skrollata vähän alaspäin.)

Hal Ellsonia (1910—1994) ei useinkaan pidetä perinteisenä rikoskirjailijana, vaan alan hakuteoksissa hänet sijoitetaan nuorisorikolliskuvaajien [juvenile delinquent eli juvie] sarjaan; lajityyppi oli yksi 1950-luvulla kukoistaneista kioskipokkarialoista. Lajityyppi vaikutti Ellsonin ensimmäisistä teoksista aina 1960-luvun alkuun ja Irving Shulmanin kirjoittamaan West Side Storyyn asti. Lajityypin kirjoja tekivät usein entiset toimittajat tai nuorisotyöntekijät, joskus jopa entiset jengiläiset. Joka tapauksessa kannattaa huomata, että monet nuorisorikolliskuvaukset ovat yhtä synkkiä yhteiskuntakuvauksia kuin monet saman ajan rikoskirjat. Lee Server toteaakin, että nuorisorikolliskuvausten yhteiskuntakritiikki jäi niiden nuorilta lukijoilta varmasti ymmärtämättä. Huomio kiinnittyi sen sijaan seksiin, jengitappeluihin ja huumejuttuihin.
Ellsonin kuuluisin romaani on Duke (1949). Se kertoo mustasta harlemilaisesta jengijohtajasta, ja Ellson kertoo tarinan yksikön ensimmäisessä persoonassa käyttäen slangi- ja virheellisiä ilmaisuja (’weed’, ’bomber’, ’we was getting’, ’juice man’). Ellsonin käyttämä kieli on nuorisovastine kovaksikeitetyn kirjallisuuden kielelle.
Ellsonin muita tunnettuja jengiromaaneja ovat mm. Tomboy (1950) ja The Golden Spike (1952). Kaikkiaan Ellson kirjoitti 15 nuorisorikollisromaania ja hänestä tuli lajityypin tunnetuin tekijä. Kirjoitustyönsä ohessa hän toimi kuntoutusohjaajana newyorkilaisessa sairaalassa ja pyrki auttamaan nimenomaan huumeita käyttäviä jengeihin ajautuneita nuoria. Hän kuunteli heitä ja käytti kertomuksia kirjoissaan. Hän sanoi myöhemmin haastattelussa, ettei hän koskaan antanut nuoria ilmi.
Ellson kirjoitti novelleja mm. Fear- ja Accused -nimisiin lehtiin ja Alfred Hitchcock´s Mystery Magazineen. Häneltä onkin suomennettu vain novelleja. ”Pistooli” on julkaistu suomeksi nimellä Hal Ellisen, mutta kyseessä on melko varmasti Ellson, koska Ellsonin romaanien tavoin novelli kertoo katujengeistä. Karussa ja realistisessa novellissa jengin uusi jäsen joutuu hankkimaan illaksi pistoolin. ”Syksyn surma” on ironinen tarina miehestä, joka päättää lopettaa vaimonsa syrjähypyt kertaheitolla. Lopetus on vaikuttava. ”Morenon murhassa” amerikkalainen poliisi yrittää jäljittää huumekauppiaita Meksikossa. Novellissa on taitava tunnelma ja päähenkilö vaikuttaa pitkään tavalliselta narkkarilta, joka vain hakee piikkiään. ”Garcian härissä” varastetaan meksikolaiselta karjatilalta härkiä.

Novellit:
Garcian härät, Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 1/1973.
Kuollut tammi pimeässä metsässä teoksessa Arkun kulma. Eri suomentajia. Mäntän kirjapaino: Mänttä 1972.
Morenon puhelinsoitto, Alfred Hitchcock yllättää 8/1960.
Pistooli, Salapoliisilukemisto 8/1958. Julkaistu nimellä Hal Ellisen.
Syksyn surma teoksessa Kuolema voi olla suloinen. Suom. Mirja Häggman. Mäntän kirjapaino: Mänttä 1973.
Violet, Alfred Hitchcockin jännityskertomuksia 2. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1981.

Sherlock Holmes Suomessa

Kohta ilmestyy toimittamani kirja Sherlock Holmes Suomessa, johon olen koonnut sekä vanhoja että uusia suomalaisten kirjailijoiden tekemiä Holmes-pastisseja ja -parodioita. Mukana on sekä silkkaa pelleilyä että asiallista kunnianosoitusta. Alla on esipuheeni kirjaan - se ei ole kirjan varsinainen tieto-osuus, sen hoitaa Petri Salin (joka on mukana myös erinomaisella novellilla) novellien jälkeen tulevalla artikkelillaan Holmes-pastissien kiehtovasta maailmasta. (Hän on postittanut artikkelinsa tänne.)

Kirjan kansikuva on Anssi Rauhalan tekemä. Tekstin jälkeen vielä kirjan sisällysluettelo.

Lukijalle

Tällaista kirjaa ei ole maassamme aiemmin tehty: Sherlock Holmes Suomessa sisältää novelleja, joissa suomalaiset kirjoittajat käsittelevät Arthur Conan Doylen suurta salapoliisia.
Ulkomailla vastaavia on ilmestynyt paljon, ja tulokset ovat usein hauskoja – esimerkkinä toimikoon Neil Gaimanin herkullinen Holmes-tarina ” Vihreiden kirjainten arvoitus”, johon kirjailija liittää myös H. P. Lovecraftin kynästä lähtenyttä Cthulhu-mytologiaa. Holmes-mukaelmia ovat tehneet lukuisat kirjailijat; niistä kertoo enemmän Petri Salin tämän kirjan lopussa löytyvissä jälkisanoissa.
Mukaelmia tehtiin jo tuoreeltaan. 1800-luvun tekijänoikeuskäsitykset olivat melko väljät, ja ympäri maailmaa ilmestyi monia Holmes-kopioita. Suomeksikin niitä ilmestyi
muutamia – ne olivat alkuperältään lähinnä saksalaisia. Näistä enemmän toisissa jälkisanoissa. [Postitan nämä myöhemmin.]
Mutta Suomesta vastaava kirja on puuttunut. Suomalaisessa kirjallisessa kulttuurissa on totuttu vakavuuteen ja siihen, että toisen työtä kunnioitetaan.Lukijan ei pidä pelästyä: Sherlock Holmes Suomessa -teokset tekijät ovat hekin kunnioittavia.
Osa tietysti haluaa härnätä ja kiusoitella lukijaa, mikä heille suotakoon. Kaikki kirjoittajat ovat kuitenkin suuria Holmes-entusiasteja.
Kirjassa on mukana myös vanhoja kotimaisia novelleja. Iäkkäin on Olaf Homénin tarina “Kolmannentoista apteekin seikkailu”, joka ilmestyi Tre herrar -salanimellä julkaistussa kirjassa Herra Corpwieth, herrasmiessalapoliisi vuonna 1914. Myös raumalainen kuvataiteilija ja kauhunovellisti Kosti Kostinen oli varhainen kokeilija: hänen tarinansa salaperäisestä Mustasta liitosta ilmestyi vuonna 1925.
Kirjan uudet tarinat on tilattu niin, että jokainen joko sijoittuu Suomeen tai tarinassa on ainakin jokin kytkös Suomeen. Vanhojen tarinoiden kohdalla ei luonnollisesti voida tällaisesta vaatimuksesta pitää kiinni. Yhdessä tarinassa pää6
henkilönä on jopa alkuperäisen Holmesin veljenpoika – mahtavatko ulkomaiset Holmes-tuntijat tällaisesta sukulaisesta tietääkään? [Harmittaa, etten älynnyt painetussa versiossa mainita, että Jones on ilmeisesti Mycroftin lapsi, mikä on villi ajatus!] Hauska pakinantapainen on “Sherlock Holmes Suomessa”, joka antoi kirjalle nimen. Jutun kirjoittajasta ei ole mitään tietoa, eikä varmasti koskaan tule olemaankaan.
Monet vanhat kirjoittajat olivat myös muuttaneet sankarin nimeä – näitä ovat esimerkiksi Herlock Sholmes (joka oli sattumoisin myös Maurice Leblancin antama nimi kirjoissa, joissa Arsène Lupin taisteli salapoliisia vastaan) ja Sherlock Mopsi. Mopsi esiintyy kirjan viimeisessä tekstissä, Arvo Salmivaaran yksinäytöksisessä seuranäytelmässä, joka ilmestyi vuonna 1936. Se on äärimmäisen hauska teksti ja saa pohtimaan, olisiko seuranäytelmissä piilossa muitakin vastaavia helmiä. Ne olivat kuitenkin aikoinaan äärimmäisen luettuja ja suosittuja tekstejä, joita tekivät monet tärkeät kirjailijat, Outsiderista Mika Waltariin.
Tarinat on ryhmitelty kirjaan sisäisen kronologian mukaisesti – mikä on tietysti ollut vaikeaa, koska varsinkaan vanhoista tarinoista ei pysty päättelemään, mihin kohtaa Holmesin elämää ne sijoittuvat, puhumattakaan niistä, joissa ei esiinny itse Holmes, vaan pikemminkin tämän muunnelma. Poikkeuksen muodostaa Salmivaaran Sherlock Mopsi, joka muutenkin näytelmänä eroaa muista kirjan teksteistä – se saa luvan räjäyttää pankin viimeisenä.
Kirjaideasta kiitän paljolti Petri Salinia, jonka tekemät Holmes-pastissit (“Kadonneen professorin tapaus“, Portti 1/1995, ja “Suuri kirjasto”, Usvazine 1/2005) alun perin innostivat hahmottelemaan projektia. Tähän liittyi myös se,
että löysin – suurin piirtein samoihin aikoihin – myös mainitun nimettömän tekijän tarinan ”Sherlock Holmes Suomessa” ja nimimerkki Ilkka Pilkan eli tuotteliaan kirjoittajan Tuuri Heporaudan tarinan Herlock Sholmesista. Outoa oli, että ne olivat alun perin ilmestyneet samassa lukemistolehdessä, Salaisessa Salkussa samana vuonna!
Kiitos myös Risto Raitiolle, joka penkoi kotiarkistoaan ja löysi muutaman mukaelman vielä lisää. Kiitos Kosti Koskisen tarinan löytämisestä kuuluu Sauli Santikolle. Kiitos myös niille kirjailijoille, jotka olivat kiinnostuneita projektista, mutta eivät ehtineet mukaan – pelkkä kannustuskin on tärkeää! Kiitän vielä Heikki Kaukorantaa, joka luovutti Olaf Homén -käännöksensä myös tämän kirjan käyttöön.
Jos lukijoiden tiedossa on muita kotimaisia Sherlock Holmes -mukaelmia, kustantajaan voi olla yhteydessä.
Tätä kirjoitettaessa Petri Salin on juuri saanut valmiiksi neljännen Holmes-tarinansa – ehkä näemme vielä joskus kokonaisen kokoelman hänen Holmes-tarinoitaan!

Sisällysluettelo

5 Juri Nummelin: Lukijalle
9 Miina Supinen: Kirotun purjelaivan tapaus
21 Jari Tammi: Metsästyspiiska
44 Jussi Katajala: Luuta ja koiranpää
61 Erkki Arni: Piispa Henrikin paimensauva, Helsingin Sanomat
24.12.1988
68 Olaf Homén: Kolmannentoista apteekin seikkailu (kirjasta Herr Corpwieth: gentleman-detektiv: hans första äventyr, framställda av Tre Herrar. Holger Schildt, 1914. Suomeksi nimellä Herra Corpwieth, herrasmiessalapoliisi. Suom. ja toim.
Heikki Kaukoranta. Helsingin yliopiston kirjasto, 2003)
86 Juha-Pekka Koskinen: Lentävän paholaisen arvoitus
110 Tuuri Heporauta: Kamala kartano, Salainen Salkku 8/1944. Ilmestynyt alun perin salanimellä Ilkka Pilkka.
114 Boris Hurtta: 60 tynnöriä Jordanvirran vettä
129 Kosti Koskinen: Sherlock Holmes ja musta liitto, Panu 7/1925
133 Petri Salin: Ylösnousemus ja kuolema
151 Anonyymi: Sherlock Holmes Suomessa, Salainen Salkku 5/1944
155 Outsider: Sherlock Holmesin veljenpoika puuttuu asiaan, Lipeäkala 1946
161 Anne Leinonen: Sinisen perhosen nainen
168 Arvo Salmivaara: Salapoliisi Sherlock Mopsi, Gummerus 1936
188 Petri Salin: Sumatralaiset jättiläisrotat: Lyhyt johdatus Sherlock Holmes -pastissiin
194 Juri Nummelin: Sherlock Holmes ja uskollinen apurinsa Harry Taxon

Stanley Ellin

Teksti alkaa aika kovalla väitteellä; luulisin, että vain harva enää tuntee Elliniä. Amerikassa hänen merkityksensä ja tunnettuutensa on toisella tolalla, mutta luulisin, että sielläkin hänen merkityksensä on haalistunut. Erinomainen ja kiinnostava kirjailija silti.

Stanley Ellin (1916—1986) on yksi tunnetuimpia sodanjälkeisiä jännityskirjailijoita. Hänen maineensa pohjana on yksi ruoka-aiheinen novelli, ”Talon erikoisuus”, joka ilmestyi alun perin 1948 ja oli tekijänsä ensimmäinen julkaistu teksti. Ellin on kuitenkin monipuolinen ja paljon julkaissut novellisti, ja hänen tuotantoaan voi pitää jonkinlaisena esikuvana kaikille sodan jälkeen kirjoitetuille novelleille, joissa on ironinen loppukäänne.
1948 ilmestyi myös Ellinin ensimmäinen romaani Dreadful Summit, josta Joseph Losey teki elokuvan The Big Night (1951). Vaikka Ellin tunnetaan parhaiten novellistina, hän kirjoitti romaaneja reilusti toistakymmentä kappaletta. Novellikokoelmia hänellä on kolme, joista kaksi ensimmäistä, Mystery Stories (1950) ja The Blessington Method (1964), ovat parhaat. Valtaosa Ellinin novelleista ilmestyi Alfred Hitchcock’s Mystery Magazinessa ja Ellery Queen’s Mystery Magazinessa. Toisen tärkeän novellistin Edward D. Hochin mielestä Ellinin parhaat romaanit ovat Nicholas-kadun avain (1952), The Eighth Circle (1958), joka on Ellinille poikkeuksellisesti yksityisetsiväromaani ja jonka pääosassa on John Milano, ja Mirror, Mirror on the Wall (1972).
Elliniltä on suomennettu kaksi romaania, joista toinen on Hochin kehuma Nicholas-kadun avain. Se on satiirinen kertomus pienestä lähiöyhteisöstä, jossa tapahtuu murha. Ellin kertoo tarinan eri henkilöiden näkökulmista — näin rikos, sen seuraukset ja syyt valaistaan monelta kantilta ja totuus tai pikemminkin sen eri versiot käyvät selviksi. Kirjan huumori on kuitenkin hiukan kiusallista pikkusievää hihitystä lähiöasukkaiden moralisoinnille. Toinen Elliniltä suomennettu romaani on Koston enkeli (1977), ympäri Eurooppaa ja Amerikkaa ravaava älykäs trilleri.
Ellinin leipälajia eli novelleja on käännetty reilu kourallinen. ”Kiusallinen kysymys” on lähes esseen tai tunnustuskirjoituksen kaltainen novelli miehestä, joka sivutyönään toimii teloittajana — hän vääntää sähkötuolin vipua. ”Kissankäpälä” on ovela ja taitava novelli, jossa vaatimaton mies palkataan hämärään konttoriin tekemään epämääräistä työtä. Työnantaja näyttäytyy vasta tehdessään miehelle epämääräisen ehdotuksen. Ellin hämää lukijaa kutkuttavasti. ”Järjestyksen miehen” pääosassa on epätyypillinen Siniparta, hiljainen hissukka, joka murhaa vaimojaan voidakseen hoitaa näiden perinnöillä olematonta antiikkiliikettään.
Elliniä on filmattu aika vähän. Joseph Loseyn Big Night mainittiin jo; Ellin toimi siinä kahden mustalle listalle joutuneen kirjoittajan, Hugo Butlerin ja Ring Lardner Jr:n, julkisivuna. Claude Chabrolin varhaiskauden tyylikäs trilleri Lukittu ovi (1959) perustuu Nicholas-kadun avaimeen. Clive Donnerin Ainoastaan parasta (1964) ja John Guillerminin Korttitalo (1968) ovat kohtalaisessa maineessa. Lisäksi on tehty muutamia televisiofilmatisointeja.

Rikosromaanit:
Nicholas-kadun avain. Salama 75. Suom. Kirsti Jaantila. Gummerus: Jyväskylä 1960. Alun perin The Key to Nicholas Street. Simon and Schuster 1952.

Koston enkeli. Suom. Pentti Pesä. Gummerus: Jyväskylä 1981. Alun perin The Luxembourg Run. Random House 1977.

Novellit:
Järjestelmällinen hra Keesler, Ellery Queenin jännityslukemisto 2/1962.
Järjestyksen mies, Apu 46—47/1952. Julkaistu myös nimellä Herra Applebyn seitsemäs vaimo teoksessa Pauli Kopperi (toim.): Jännityskertomuksia läheltä ja kaukaa. Omnibus 7. Eri suomentajia. Tammi: Helsinki 1963.
Kissan käpälä, Mies 5/1960.
Kiusallinen kysymys, Ellery Queenin jännityslukemisto 4/1963.
Oma pieni paratiisi teoksessa Seitsemän kuolemansyntiä. Jännityksen mestarit 10. Suom. Olli-Pekka Rönn ja Marja Hildén. Viihdeviikarit: Hyvinkää 1985.
Palkanmaksu, Maailman parhaat jännärit 5/1971.
Petturi, Apu 5/1958.
Suljettu ovi, Seura 5/1959.
Talon erikoinen teoksessa Josh Pachter (toim.): Top Crime — jännityksen valiot. Suom. Jouko Vanhanen. Kirjayhtymä: Helsinki 1984.
Varma ase, Kuvaposti 11/1961.

Kolme lyhyttä Pulpografiasta

Tässä kolme lyhyttä hakusanaa Pulpografiasta - pitkästä aikaa siis postittelen näitä. Huomaa Eichlerin löytynyt kuolinvuosi ja se, että Einstein kuoli vuonna 2007.

George Alden Edson
George Alden Edson julkaisi 1930-luvulla juttuja sellaisissa pulp-lehdissä kuin Terror Tales, usein ilman Alden-nimeä. Myös Black Maskiin kirjoittanut Edson oli John H. Knoxin tavoin maineettomaksi jäänyt ahkera pulp-avustaja.
”Paholaisen uhri” tuo monien muiden kaltaistensa novellien tavoin mieleen sen, että Salaisten kansioiden lähin historiallinen vertailukohta ovat pulp-lehdet: vankilassa sähkötuolia odottava magiaan erikoistunut tohtori Emil Lotz pakottaa novellin päähenkilön kuristamaan ihmisiä, jotka todistivat oikeudenkäynnissä häntä vastaan. Juttu on päättömyydessään mainio. Samanlainen idea toistuu novellissa ”Rangaistusvanki helvetistä”, mutta siinä kostaja on jo teloitettu. Rationalistinen loppuratkaisu ei ole kovin uskottava. Vaatimaton ”Päteviä todisteita” on Edsonin suomennetuista novelleista lähinnä tavanomaista rikosnovellia. Siinä pieni poika pelastaa isänsä joutumasta sähkötuoliin.
Novellit:
Paholaisen uhri, Seikkailujen Maailma 2/1944.
Päteviä todisteita, Seikkailujen Maailma 12/1950.
Rangaistusvanki helvetistä, Seikkailujen Maailma 1/1937.

Alfred Eichler
Alfred Eichler (1908—1995) toimi mainostoimistossa copywriterina ja kirjoitti samalla muutamia rikosromaaneja, joista ensimmäiset jo 1940-luvulla. Seuraavina vuosikymmeninä hän kirjoitti yhteensä kuusi romaania, joista 1950-luvulla neljä ja 1960-luvulla kaksi.
Eichlerilta on suomennettu yksi romaani. Kiireellinen hautaus (1957) kertoo mainosmaailmasta ja siinä copywriter saa isolta asiakkaaltaan erikoisen tehtävän: hän saa vakituisen paikan asiakkaan firmassa ja samalla hänen pitää murhata naisen aviomies, joka uhkaa tappaa naisen. Käykin niin, että nainen kuolee salaperäisesti. Eichler kirjoittaa jahkailevasti eikä saa aikaan jännitystä kuin ajoittain. [Muutkin Eichlerin rikosromaanit ovat ilmeisesti mainostoimistoaiheisia.]
Romaani:
Kiireellinen hautaus. Puuma 2. Suom. S. Laherma. Kodaprint: Helsinki, ilman painovuotta. Alun perin Bury in Haste. Arcadia 1957.

Charles Einstein
Charles Einsteinin (1926-2007) maine lepää yhden kirjan varassa: teokseen The Bloody Spur, jonka Dell julkaisi 1953, perustuu Fritz Langin elokuva Huulipunamurhaaja (1956). Dell julkaisi Einsteinin teoksen sittemmin elokuvan nimellä While the City Sleeps. Teos ja siihen perustuva elokuva ovat ensimmäisiä sarjamurhaajatarinoita. Einstein julkaisi The Bloody Spurin lisäksi yhteensä neljä romaania, joista yhden vasta 1970-luvulla, sekä kirjan The Naked City (1959), joka perustuu kuuluisan tv-sarjan käsikirjoituksiin, jotka on tehnyt Stirling Silliphant.
Einsteinilta on suomennettu kaksi novellia, joissa molemmissa huijataan melko maukkaasti. Melkein pelkästään dialogin varassa kulkeva ”Hölmöjä ei kylvetä...” kertoo kaveruksista, jotka yrittävät myydä maantietunnelin osakkeita rikkaana pitämälleen miehelle. Lyhyt ”Hyvin tärkeä henkilö” kertoo salakuljettajista, jotka käyttävät hyväkseen sitä, että lento-koneessa matkustaa niin kuuluisia ihmisiä, ettei muita matkustajia tarkasteta.
Novellit:
Hyvin tärkeä henkilö, Apu 17/1959.
Hölmöjä ei kylvetä... teoksessa Hirttäjän tusina. Kurki 27. Suom. Väinö Tervaskari ja Vankka Vankkoja. Tammi: Helsinki 1963. Alun perin Alfred Hitchcock presents: A Hangman’s Dozen.

PS. Tässä pari linkkiä Einsteinista: Mystery*File ja Wallace Stroby.

Kaarlo Uskela: Vainovuosilta

Turbator - jolle olen tehnyt enemmän kirjoja kuin millekään muulle kustantamolle - julkaisi juuri, zombiantologian lisäksi, myös vallankumousrunoilija Kaarlo Uskelan postuumin novellikokoelman Vainovuosilta uusintalaitoksena. Alkuperäinen ilmestyi vuonna 1923, vuosi kirjailijan kuoleman jälkeen. Kirjassa on kymmenisen lyhyttä novellia ja sivuja uusintalaitoksessa on reilut 80.

Toimitin tekstit, mikä tarkoittaa että lähinnä kirjoitin ne puhtaaksi ja oioin muutamia lyönti- ja kielioppivirheitä, ja kirjoitin teokseen esipuheen. Se on tässä; temaattisestihan tämä teksti on täysin jatkoa aiemmin ilmestyneen Pillastunut runohepo -teoksen uusintapainoksen esipuheeseen. [Ohessa teoksen alkuperäinen kansikuva - sitä käytettiin uusintapainoksenkin kannessa, mutta kuva on pantu kehyksiin.]

Kaarlo Uskela, aikansa Veikko Ennala

Kaarlo Uskela tunnetaan parhaiten runoilijana. Hänen teoksensa Pillastunut runohepo kohtasi aikanaan voimakkaita sensuuritoimenpiteitä, kun sen jäljelle jäänyt painos takavarikoitiin ja tuhottiin kymmenen vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen. Runoteosta lausuttiin Pohjanmaalla työväentalolla ja kun joku kielinyt asiasta poliisille, Uskela tuomittiin jälkikäteen valtiopetoksellisesta toiminnasta ja kirjan loppupainos tuhottiin. Ilmeisesti mukana meni myös kirjan jo myytyjä kappaleita, koska se on nyky-Suomessa todella harvinainen.
Mutta Kaarlo Uskela oli myös paljon muuta. Hän työskenteli latojana ja julkaisi joitain omia pilalehtiäkin, kuten Huvittajaa vuosina 1912-1913, joita hän myi vaimonsa kanssa suoraan lukijoille. Uskela oli ahkera lehtikirjoittaja ja hän täytti vasemmistolaisia lehtiä pakinoilla, runoilla ja novelleilla - näitä ilmestyi muun muassa Paukku-, Työläisnuoriso- ja Rynnäkköön -lehdissä. Uskela oli Suomessa harvinainen satiirikko, joka pilkkasi vallassa olijoita ja valtaan pyrkijöitä, uskontoa, naisasialiikettä, työväenliikettä ja tyhmiä ihmisiä, joiden hän sanoi pitävän valtaa.
Uskela oli monella tapaa oman aikansa Veikko Ennala: joskus halpahintaiseen sensaatiomaisuuteen syyllistyvä humoristi, jolle mikään ei ole pyhää ja joka ansaitsi elantonsa käytännössä pelkillä tilapäiskirjoituksilla, ja joka usein kirjoitti myös omasta, usein surkeasta elämästään ja käytti toisten elämäntarinoita hyväkseen kuvatakseen yleisempiä ilmiöitä. Uskela oli kuitenkin poliittisempi kuin Ennala: Uskela halusi vallankumousta.
Uskelan ura sijoittuukin aikaan, jolloin politiikalla oli vielä merkitystä ja asioiden vaatiminen oli ensisijaista. Uskela asui Venäjän vallan aikana monta vuotta Ruotsissa ja omaksui siellä suomalaisittain harvinaisen sosialismin muodon, anarkismin. Suomessa hän kohtasi itsenäistymisen ja sitä seuranneen sisällissodan. Uskela ei osallistunut taisteluihin rintamalla, mutta yhtäkaikki hänetkin nakattiin Tammisaaren vankileirille moneksi kuukaudeksi. Pillastunut runohepo -kirjassa on voimakas sarja Tammisaaressa syntyneitä runoja, joista monessa Uskela kuvaa perhettään kohtaan tuntemaansa ikävää.
Vankileirikokemus antoi Uskelalle kimmokkeen myös moniin novelleihin, joita ilmestyi nyt uudestaan julkaistavassa teoksessa Vainovuosilta. Vainovuosilta ilmestyi vuonna 1923, vuosi Uskelan tragikoomisen kuoleman jälkeen. Hän oli saanut reiän hampaaseensa, mutta ei suostunut menemään hammaslääkärille, joko ylpeydestä tai varattomuudesta (tai kummastakin), ja yritti itse operoida hammasta. Väitetään Uskelan sanoneen: "Saan tehdä mitä tahdon." Tuloksena oli verenmyrkytys ja kuolema.
Vainovuosilta julkaisi Ville Harinen ja kustannuspaikaksi on merkitty Helsinki. Tiedossa ei ole, kuka Ville Harinen oli, mutta muuta tällä nimellä ei koskaan julkaistu. Todennäköisesti Harinen oli Uskelan ystävä, jolle kirjailija mahdollisesti testamenttasi kirjallisen jäämistönsä. Mahdollista on myös, että kyse on peitenimestä, kun 1920-luvun Suomessa ei ole uskallettu julkaista näin rajua teosta oikealla nimellä.
Tiedossa ei myöskään ole, onko Vainovuosilta kokonaan alkuperäistä materiaalia (ja aikoiko Uskela kenties julkaista kirjansa sellaisenaan) vai onko se koottu vanhemmista teksteistä, joita Uskela oli julkaissut eri lehdissä jo aiempina vuosina. Tekstien temaattinen yhtenäisyys kuitenkin antaisi ymmärtää, että Uskela oli kirjoittanut novellit varta vasten.
Uskela ei ole mikään hienovarainen tyyliniekka ja hän on runoilijana parempi kuin novellistina. Hänen proosansa on joskus jähmeää ja Uskela äityy selittelemään henkilöidensä enemmän kuin olisi tarpeen. Novellin rakenteet eivät Uskelalla ole aina hallussa, mistä on osoituksena "Mestarivarkaan" kömpelö lopetus.
Vainovuosilta-teokseen ei myöskään sisälly Uskelan tuttua satiiria, jota esiintyy hänen muissa proosateoksissaan, eritoten omakustanteena ilmestyneessä Villiomenoita-teoksessa (1912), jossa on paljon uskonnonvastaista huumoria. Vainovuosilta-teoksessa satiirin tilalla on vihaa ja syytöksiä. Uskelan näkemys sisällissodan synnystä ei jää epäilyksen alaiseksi: kyse oli eliitin ja talonpoikien aloittama taistelu omasta vallassa pysymisestä. Toisaalta hän ujuttaa teksteihin oivaa ironiaa. Tarinan "Kunniallinen hautaus" alussa Uskela sanoo, että on kauniimpaa puhua kaikista sankareina, jolloin sodan hävisivät "punaiset sankarit". Ironiaa on myös mainitussa "Mestarivarkaassa", jossa Uskela esittelee eräänlaisen sisällissodan selviäjän:

Suomen kansa on nimittäin aina pitänyt sankareita suuressa arvossa, ja varsinkin ovelia varkaita on miltei pyhimyksinä palvellut. Kun nyt siis esittelen Suomen kansalle Tupalan Matin, niin teen sen sillä tarkoituksella, että Suomen kansa
osoittaisi hänelle ihailuaan ja kertoisi hänestä lapsilleen ja lastensakin lapsille.
Kerrotaanhan sitä paljon joutavampaakin.

Vihaisimmillaan Uskela on kertoessaan valkoisten voittajien harrastamasta punaisten kohtelusta. Ajoittain Uskelan tarinat lähenevät absurdismia ("Punainen tomuriepu"), ja hän on taitava kuvaamaan myös hämmennystä, joka syntyy, kun vankilasta karannut mies pääsee lopulta kotiin löytääkseen vieraan miehen makoilemasta olkipatjalla. Vaimo on heltyvinään, mutta totuus on karvas. Uskelalla oli omakohtaisia kokemuksia vankilasta palaamisesta, ja kerrotaan, että vaimo, jonka kanssa hän oli tehnyt vapaan avioliiton, jätti Uskelan tämän vankeuden aikana ja otti "valkoisen sankarin". Valkoinen sankari Uskelan kuvaamana on hyödytön typerys, joka vain makoilee eikä tee mitään.
Rajua ironiaa on myös tarinassa "Valtio-oikeusrikos", jossa Uskela pohtii, millä motiivein joku voisi murhata Helsingin Sanomien päätoimittajan ja vielä selvitä siitä. Murhasuunnitelma vertautuu valkoisten toimintaan sisällissodan jälkeen.
Uskela mainitsee joitain sisällissotaan ja sen jälkiselvittelyihin osallistuneita ihmisiä nimeltä ja suorasukaisesti sanoo näiden tehneen murhia ja muita veritekoja. Tällainen olisi ollut mahdotonta maassa, jossa ei 1920-luvulla käytännössä ollut minkäänlaista lehdistöä koskevaa yksityisyydensuojaa - taas linkki Veikko Ennalaan, jonka toiminta aiheutti Lex Hymyn säätämisen vuonna 1975.
Vainovuosilta julkaistaan nyt uudestaan alkuperäisen kansikuvan saattelemana. Kannen tekijää ei tiedetä, vaikka "Vo"-signeeraus melko selvästi kannessa näkyykin. Tekstejä on muutettu vain vähän ja muutokset koskevat enemmänkin kielioppia ja nykyisiä oikeinkirjoitussääntöjä. Monissa tapauksissa Uskelan arkaaisempi vaihtoehto on kuitenkin pyritty säilyttämään.

***

Kiitos hankkeen toteutumisesta kuuluu Ville Hytöselle, joka Savukeidas-kustantamon kapteenina herätti kiinnostukseni Kaarlo Uskelaan tilaamalla esipuheen Pillastunut runohepo -kirjan uudelleenjulkaisuun. Kirja ilmestyi vuonna 2008.
Suurin kiitos kuuluu kuitenkin Tapani Baggelle, joka hankki kirjan nettidivarista ja innostui siitä sekä lainasi sen ystävällisesti toimitustyötä varten - ilman häntä tätä kirjaa ei olisi ehkä ikinä julkaistu uudestaan. Kiitos myös Simo Kuusiselle sekä Turun yliopiston kirjaston henkilökunnalle. Kiitokseni Raoul Palmgrenille, joka lähes ainoana on tutkinut Kaarlo Uskelan tuotantoa tarkasti Joukkosydän-teoksessaan, ei häntä tavoita.

Turussa 12.6.2009
Juri Nummelin

Tuhansien zombien maa

Painosta tuli alkuviikosta toimittamani Tuhansien zombien maa, joka on Turbatorin julkaisema noin 150-sivuinen pokkari. Kirjassa on kymmenen novellia, joista suurin osa on aiemmin julkaisemattomia. Kirjoittajina on mm. Mike Pohjola, Harri Erkki, Miina Supinen, Tuomas Saloranta ja Jussi Katajala sekä muutamia muita. En tiedä, onko kirja vielä kirjakaupoissa, mutta se tullee kohta myyntiin.

Tässä kirjan johdanto, joka on yritys zombiviihteen historiaksi:

Elävien kuolleiden lyhyt historia
Verta pakkiin, päitä reppuun

Monille suomalaisille ensimmäinen kosketus zombeihin eli niin sanottuun eläviin kuolleisiin tapahtui Carl Barksin klassisen Aku Ankka -tarinan kautta. Aku kohtasi epäkuolleen tarinassa "Aku Ankka ja zombi" (1949), jossa afrikkalainen poppamies langettaa Roope Ankan päälle kirouksen ja lähettää suunnattoman kokoisen ja tahdottoman Bombin etsimään Roopea. Bombi tuijottaa eteensä eikä sano mitään - se on vain lähetetty suorittamaan yhtä tehtävää, ja kun se on selvä, se ei tiedä mitä tehdä.
Barks onnistui luomaan epäkuolleesta sympaattisen, sääliä herättävän hahmon, mutta yleensä zombit ovat kaikkea muuta - nykyzombeista yleisimmät kun haluavat vain ihmislihaa tai, jos ne oikein pahalle päälle sattuvat, ihmisaivoja.
Zombit ovat alun perin todellinen ilmiö - tai ainakin sellaiseksi useasti väitettyjä. Englanniksi käytetään yleisimmin sanaa 'zombie', mutta suomen kieleen on vakiintunut muoto 'zombi'. Sanan etymologiasta on keskusteltu. Yksi mahdollinen lähde on Länsi-Intian saaristossa tunnettu sana "jumbie", joka tarkoittaa aavetta. Kongon alueella taas tunnetaan sana "nzambi", joka tarkoittaa kuolleen henkilön henkeä. Oli miten oli, Haitin kreolikieleen sana pesiytyi muodossa "zonbi", joka tarkoittaa henkiin herätettyä; englannin kieleen termin väitetään tulleen 1870-luvulla.
Länsi-Intian saaristo on muutenkin keskeinen zombitiedon pesäpaikka. Voodoo-taiat ovat haitilaisten poppamiesten henkistä pääomaa, jota on populaarikulttuurista viljelty laajalti pitkin 1900-lukua. Amerikkalainen kirjailija Zora Neale Hurston taltioi 1920-luvulla Haitilla oleskellessaan tarinoita kuolleista, mutta edelleen elävien seassa liikkuvista ihmisistä, löytämättä asialle selitystä. 1980-luvulla amerikkalainen kasvitieteilijä Wade Paris väitti löytäneensä lääketieteellisen selityksen - Parisin mukaan eräät Haitilta löytyvät kasvit sisältävät aineita, jotka voivat pitää ihmistä jonkinlaisessa elämän kaltaisessa, hypnoottisessa olotilassa useita vuosia. Parisin kirjasta The Serpent and the Rainbow tehtiin myös elokuva, jossa zombeille tarjottiin tutkijan näkemysten mukaista luonnollista selitystä.
Todennäköisemmin törmää kuitenkin fiktiivisiin kuin todellisiin zombeihin. Zombit ovat tuttuja niin kirjallisuudesta ja elokuvista kuin sarjakuvista ja tietokonepeleistäkin. Henkiin herätettyjä kuolleita on esiintynyt tietysti kirjallisuudessa jo aiemminkin - muistetaan esimerkiksi Raamatun Lasarus, jonka Jeesus herätti henkiin (ja nousihan Jeesus itsekin haudasta). Eläviä kuolleita ovat tietysti myös haamut, mutta zombeista haamut eroavat siinä että zombit ovat aina ruumiillisia. Kirjallisuudessa varhainen ruumiillinen epäkuollut oli Halpin Frayser -raukka amerikkalaisen Ambrose Biercen novellissa "Halpin Frayserin kuolema"(1893; suomeksi kokoelmassa Vanhempainmurhaajien klubi, 1986). Myös monissa Edgar Allan Poen tarinoissa kuolleet heräävät henkiin varsin fyysisinä. Ajatus siitä, että henkiin herätetty kuollut olisi väkivaltaisempi kuin elävät ihmiset, tulee jo Mary Shelleyn Frankenstein-romaanista (1811).
Zombit murtautuivat laajamittaisemmin yleisön tietoisuuteen kuitenkin vasta vuonna 1929, jolloin amerikkalainen W. B. Seabrook julkaisi voodoo-aiheisen matkakirjan Haitilta nimellä The Magic Island. Samoihin aikoihin kauhuklassikko H. P. Lovecraft kirjoitti monia zombiaiheisia tarinoita, joista tärkein lienee "Herbert West - elvyttäjä" vuodelta 1921.
Seuraavalla vuosikymmenellä nähtiin ensimmäinen zombielokuvan klassikko, Victor Halperinin ohjaama, Haitille sijoittuva Valkoinen zombi (1932), jossa niin ikään tarjoillaan ilmiölle luonnollinen selitys. 1940-luvulla RKO-studion B-osaston tuottaja Val Lewton teki sarjan vaikutusvaltaisia ja tunnelmallisia kauhuelokuvia, joista Yö voodoosaarella eli I Walked With a Zombie (1947) on tunnetuin - ja siinä mielessä vaikutusvaltainen, että kauhuaiheita rockiin tuonut texasilainen Roky Erickson levytti samannimisen kappaleen vuonna 1980.
Mainituista elokuvista on kuitenkin vielä pitkä matka nykyisiin ihmisaivoja aivottomasti jahtaaviin epäkuolleisiin. Usein amerikkalaista itsenäistä elokuvaohjaaja George A. Romeroa pidetään tärkeimpänä nykyisen zombikulttuurin luojana. Vuonna 1968 valkokankaille päässyt karu ja tehokas Elävien kuolleiden yö eli Night of the Living Dead synnytti lähes kertaiskulla kädet ojossa vaeltavat ja ihmisten kimppuun summamutikassa hyökkäävät zombit. Näillä haudasta nousseilla ei ollut mitään tekemistä minkään voodoo-tempun kanssa - Romeron niukka elokuva tarjoaa vain ohimenevän selityksen siitä, että maahan pudonnut satelliitti olisi saattanut aiheuttaa kuolleiden ylösnousemuksen.
Romero sanoi saaneensa elokuvaansa innoituksen Richard Mathesonin romaanista Olen legenda (1954, suom. 2008), joka kertoo Los Angelesia kohdanneesta taudista, joka on jättänyt eloon vain päähenkilön. Tämä kamppailee öisin liikkuvia epäkuolleita vastaan ja surmaa otuksia kuin vampyyreita iskemällä näitä puukepillä sydämeen. Mathesonin romaani (ja siitä vuonna 1964 tehty osittain italialainen tuotanto) ja Romeron elokuva loivatkin yhdessä lajityypin, joka kertoo kokonaisen sivilisaation romahtamisesta zombien hyökätessä kaiken liikkuvan kimppuun. Tämä alalajityyppi tunnetaan yleensä nimellä "zombie apocalypse", ja sitä on viljelty taajaan muun muassa Italiassa, jossa kauhuelokuvien tuotanto on ollut laajaa. Vaikutusvaltainen oli esimerkiksi Lucio Fulcin Zombi 2 (myös nimellä Zombie Flesh Eaters, 1979), joka oli epävirallinen jatko-osa Romeron omalle jatko-osalle Dawn of the Dead (1978). Sitä levitettiin Italiassa nimellä Zombi.
Romero itse on tehnyt Elävien kuolleiden yölle jo kolme jatko-osaa Dawn of the Deadin lisäksi; tätä kirjoitettaessa viides on tekeillä. Monet ovat nähneet Romeron zombihahmoissa yrityksen käsitellä yhdysvaltalaisen yhteiskunnan ongelmia: hillitöntä konsumerismia, syrjintää, rasismia.
1980- ja 1990-luvuilla zombit pysyivät haudoissaan joitain poikkeuksia lukuun ottamatta. Mainittavimpia lienevät Book of the Dead -niminen zombitarinoista koostuva antologia sekä Wes Cravenin vuonna 1988 ilmestynyt tulkinta Wade Parisin tieteellisestä teoksesta The Serpent and the Rainbow. 2000-luvulla zombit ovat nousseet varsinaiseksi muoti-ilmiöksi. Sellaiset elokuvat kuin Danny Boylen 28 päivää myöhemmin (2002), Edgar Wrightin Shaun of the Dead (2004) ja Mathesonin Olen legenda -romaanin uudelleenfilmatisointi (2007) toivat elävät kuolleet takaisin valkokankaille.
Kirjallisuudessakin zombit jylläävät. Max Brooksin romaani World War Z (2006) oli temaattista jatkoa hänen suomeksikin käännetylle humoristisille pseudotietokirjalleen Zombi: taistelijan opas (2003). Jonathan Maberry on muun muassa romaanissaan Patient Zero (2009) tuonut zombitematiikan lähelle kansainvälistä terrorismia ja bioaseiden kehittelyä ja käyttöä. Samalla Maberry on tehnyt zombeista hovikelpoisia teknotrillerien lajityyppiin. Brooksin ja Maberryn lisäksi uusista kalmokirjailijoista voi mainita ainakin Brian Keenen ja David Wellingtonin.
Zombien uudessa esiinmarssissa (tai ylösnousussa) vaikutusvaltainen on ollut tietokonepeli Resident Evil, jonka ensimmäinen osa julkaistiin vuonna 1996. Siinä pieneen amerikkalaiseen kaupunkiin lähetetään armeijan erikoisjoukko, kun seudulta tulee raportteja kannibaalimurhista. Pitkästä ja suositusta pelisarjasta on tehty myös kolme elokuvaa (neljäs on tekeillä tätä kirjoitettaessa).
Kaikkia mainittuja teoksia yhdistää ajatus zombeista lihaa himoitsevana, tahdottomana petona sekä lähes aina jonkinlainen tieteellinen selitys. Suosittuja ovat olleet ajatukset zombeista epidemian uhreina.

***

Suomalainen zombikirjallisuus on vähälukuista. Ensimmäinen eläviä kuolleita käsitellyt kirjailija lienee ollut turkulainen Harry Etelä eli Aimo Viherluoto, joka iskelmäsanoitustensa lisäksi kynäili lukuisia kauhunovelleja 1930-1940-luvuilla; niitä on koottu teokseen Kauhujen salakammio (2007). Siitä löytyy novelli "Kauhun kahleissa" (alun perin Seikkailujen Maailma -lehden numerossa 4/1939), jossa pesulan työntekijät ovat oudon ilmeetöntä porukkaa. Vuosikymmeniä myöhemmin Johanna Sinisalo kirjoitti Lasarus-aiheisen novellin "Yhdeksän ruukkua" (Tähtivaeltaja 4/2004; myös kirjassa Kädettömät kuninkaat, 2005), jota voi hyvällä syyllä pitää zombitarinana. Oma novellini "Jumalten tuho" (Tähtivaeltaja 4/1988) on vain vaatimaton alaviite zombiviihteeseen.
Muilla kulttuurin aloilla lihanhimoisia kalmoja on kuitenkin Suomessakin näkynyt. Esimerkiksi Juho Juntusen pitkä fotoromaani Paholaisen morsian (2007) tarjoilee mehevän kattauksen zombien ruokatapoja. Euroviisuvoittaja Lordin groteskit hahmot ovat hyvin lähellä nykyistä näkemystä zombin peruslookista, vaikka hahmot ovatkin yliluonnollisia. Harrastajavoimin tehty elokuva Kuolleiden talvi (2005) sijoittaa zombit Itä-Suomen lumisiin maisemiin.
Suomesta on kuitenkin oma zombiantologia puuttunut, ja tätä aukkoa paikkaa nyt ilmestyvä Tuhansien zombien maa. Uusien novellien myötä kirjan ideaksi tuli, että kaikki tarinat sijoittuvat Suomeen. Siksi esimerkiksi Harry Etelän mainittu, Amerikassa tapahtuva novelli jätettiin pois, samoin kuin Johanna Sinisalon "Yhdeksän ruukkua". Muutama kirjaan sisältyvistä novelleista on ilmestynyt jo aiemmin; sisällysluettelossa on niiden kohdalla maininta.
Mutta ilmankin Etelää ja Sinisaloa kirjassa riittää tappavaa luettavaa. Tarjolla on niin elokuvista tuttua "zombie apocalypsea" kuin surullisia, yksinäisiä zombeja, jotka eivät sopeudu yhteiskunnan normeihin - ehkä tässä näkyy Carl Barksin vaikutus. Perinteisiä suomalaisen kirjallisuuden kipupisteitä näissäkin novelleissa käsitellään - sisällissotaa, armeijaa, maaseudun ja kaupungin vastakkainasettelua, parisuhdeväkivaltaa, syrjäytymistä. Mistään ruikuttamisesta ei ole kyse, vaan pikemminkin terävistä viilloista suomalaisen yhteiskunnan aivoihin.
Kiitos kuuluu - kaikkien kirjoittajien ohella luonnollisesti - kustantaja Harri Kumpulaiselle, joka innostui hankkeesta välittömästi, kansikuvan tehneelle Mika Myyrylle ja ennen kaikkea yhteyksiä luoneelle Anne Leinoselle.
Verenhurmeista lukunautintoa!

Sisältö:

Miina Supinen: Miten se ihmisen tappaa, Usva 2/2006
Mike Pohjola: Limaisenvihreä viiva
Harri Erkki: Olisi edes sinappia, Järkyttäviä tieteistarinoita N:o 1 (2006)
Petri Salin: Elävien kuolleiden aamupäivä
Johannes Syhlman: Lenkki
Petri Laine: Rakkauden jälkeen
Heikki Nevala: Muodonmuutos
Rimma Erkko: Puhtaus on puoli ruokaa
Jussi Katajala: Lemminkäisen kuolema
Jesse Kartes: Liian kuumaa kuoleville, Jännityslukemisto Nro. 2 (2008)
Tuomas Saloranta: Äidin talossa

Reino Helismaan länkkäreitä

Suomen Länkkäriseura julkaisi vastikään Reino Helismaan vanhoja lännennovelleja nimellä Henkipattojen kylä. Söpö kirja on kevyt pokkari, 127 sivua eli kaikkein klassisinta pokkaripituutta, ja siinä on Timo Ronkaisen tyyli- ja historiatietoinen kansikuva. Kirjassa on seitsemän novellia ja yksi jatkokertomus, ja sen hinta on viisi euroa + postikulut. Kirjaa voi tilata vaikka kommenttiloorassa tai pistämällä minulle sähköpostia.

Tässä hiukan lisämatskua kirjasta ja tässä kirjan lyhyt esipuhe:

Lukijalle

Suomalaisen lännenkirjallisuuden laaja historia odottaa kirjoittajaansa. Kuten muissakin Euroopan maissa, Suomessa on kirjoitettu paljon omaa lännenkirjallisuutta. Suuri osa suomalaisesta länkkäristä on tarkoitettu nuorille, mutta paljon on tehty myös aikuisten tarinoita.
Näin varsinkin lukemistolehdissä 1930–1940-luvuilla ja myöhemmin pokkareissa. Lukemistolehdet, sellaiset kuin Yllätyslukemisto, Seikkailujen Maailma ja Lukemista Kaikille, julkaisivat paljon länkkäreitä. Sellaiset kirjoittajat kuin Outsider ja Matti Hälli – myöhemmin tärkeä oululaiskirjailija – tekivät muun ohella myös lännentarinoita.
Heidän rinnallaan yksi tuotteliaimpia oli Reino Helismaa. Myöhemmin koko kansan tuntemaksi iskelmäsanoittajaksi, kuunnelmakirjoittajaksi ja elokuvien käsikirjoittajaksi tullut Helismaa sai kovan kirjoittajankoulun, kun hän sai yhdessä Olavi Kanervan kanssa päätoimittaakseen lahtelaisen Kanervan kirjapainon julkaiseman Iskun. August Kanerva, Olavin isä, oli julkaissut Iskua jo aiemmin, vuosina 1936–1937, mutta lakkauttanut sen ja perustanut tilalle Seikkailujen Maailman, amerikkalaisten pulp-lehtien tarkan kopion. Helismaa ja Olavi Kanerva suostuttelivat Augustin perustamaan Iskun uudestaan – pojat lupautuivat kirjoittamaan lehden tarinat ja hankkimaan muitakin tekstejä.
Homma oli kova: Isku ilmestyi vuosina 1940 ja 1941 joka viikko ja siinä oli lukuisia novelleja. Osa oli nimettömiä, osa oli muiden kirjoittamia, mutta joka viikko Helismaa ja Kanerva tekivät kaksi tai kolmekin omaa tarinaa ja jatkokertomuksia. Helismaa kirjoitti salanimillä Masa Palo ja Rudi Halla myös lukuisia lännentarinoita, ja niitä on nyt koottu käsillä olevaan kirjaan.
Helismaan länkkärit edustavat turvallista perinteisiin nojaavaa pyssynpaukuttelua ja syyttömien lehmipoikien hirttoyrityksiä, mutta tarinointi on sujuvaa ja replikointi hauskaa. Hakeutuessaan tällaisten kertomusten periin lukija ei odotakaan uusia juonenkäänteitä tai syvällisiä henkilökuvia. Tarinoissa on kuitenkin helismaamaista huumoria.
Isku lakkasi ilmestymästä jatkosodan puhjetessa vuonna 1941, mutta Helismaa palasi länkkärimiljööseen ainakin Laiska-Lassi-kuunnelmissaan 1950-luvulla.

***

Kirjassa on käytännössä kaikki Helismaan Iskuun kirjoittamat lännentarinat. Niitä on editoitu kevyesti, lähinnä kielioppi- ja lyöntivirheitä korjaten. Mukana teoksessa ei ole niitä Helismaan Villiin Länteen sijoittuvia tarinoita, jotka löytyvät jo vuonna 2001 ilmestyneestä valikoimasta ..ja Reikärauta-Brown (Book Studio).
Mukana on myös yksi novelli Ilmarisen julkaisemasta Yllätyslukemisto-lehdestä, johon Helismaa kirjoitti paljon.
Kiitos kuuluu ennen kaikkea Markku Helismaalle, joka mahdollisti projektin. Kirja on tehty talkoovoimin ja allekirjoittaneen lisäksi tarinoita kirjoittivat puhtaaksi Sami Myllymäki ja Veikko Virtanen. Kiitos!
Ruudinsavuisia lukuhetkiä!

Turussa 12.6.2009
Juri Nummelin

I.G. Edmonds

Pitkästä aikaa Pulpografiaa: unohdettu, mutta ilmeisesti elossa oleva senttari Ivy Gordon Edmonds. Sain jokin aika sitten hänen osoitteensa ja kirjoitin hänelle kirjeen, mutta en saanut minkäänlaista vastausta. Olen kirjoittanut Edmondsista myös Pulpetti-blogissa täällä ja postannut toisen ihmisen kirjoittaman tekstin Edmondsin Kaukoitä-aiheisista lastenkirjoista tänne.

I. G. Edmonds

I. G. eli Ivy Gordon Edmonds (1917—?) kirjoitti nimellä Robert Hart Davis 1960-luvulla sekä The Man From U.N.C.L.E. Magazineen että The Girl From U.N.C.L.E. Magazineen. Lisäksi hän kirjoitti ainakin Mike Shayne Mystery Magazineen. Ed-monds kirjoitti myös Lassie-kirjoja, joista yksi on suomennettu (Lassie: seikkailu vuoristossa, 1966), nuortenkirjasarjaa Rat Patrolista [tässä on virhe: Rat Patrol oli sotasarja eikä todellakaan nuorille tarkoitettu] sekä populaareja historia- ja elokuvateoksia.
Edmondsilta on suomennettu neljä kirjaa, jotka kaikki kertovat miehestä nimeltä Greg Graves. Hän omistaa Seven Seas -nimisen yksityisetsivätoimiston ja kuten hän itse sanoo, hänelle pyhiä asioita ovat vain ”raha, skottilainen viski ja kauniit naiset”. Gravesia kutsutaan Big Eyeksi (yhdessä suomennoksessa Isosilmä, toisessa Teräväsilmä), mutta Graves ei ole itse tähän toimittajan antamaan lempinimeen tyytyväinen. Graves on kovan luokan naistenvihaaja: hän sanoo Villikissan alussa: ”Naisia vihaavat erakot ovat ainoita todellisia viisaita miehiä tässä mielettömässä maailmassa.” Hän on kuitenkin koko ajan valmis iskemään kurvikkaita naisia, joita hänen eteensä kirjoissa tepastelee. Kirjoissa on kuitenkin niin paljon muualta napattuja piirteitä (Graves on esimerkiksi huikean pitkä, mistä tulee mieleen Shell Scott), että on houkuttelevaa pitää Big Eye -kirjoja parodioina. Sellaisinakaan ne eivät ole kovin hauskoja, vaikka leukoja louskutetaan ja nyrkillä lyödään kasvoihin minkä ehditään. Kirjan Etsi sinä — minä tapan (1969) alussa Graves saa puhelun typerältä stripparilta, joka väittää tietävänsä, että Graves aiotaan tappaa. Tulenarassa bikinissä Graves löytää asunnostaan bikiniasuisen tytön, jonka housuihin on palanut reikä.
Edmondsin Big Eye -kirjat eivät ole ilmeisesti koskaan ilmestyneet Yhdysvalloissa. Kirjailijan agentilta Scott Meredith Literary Agencysta olen saanut kuulla, että Edmonds oli yksi niistä heidän edustamistaan kirjailijoista, jotka eivät 1960-luvun lopulla onnistuneet myymään teoksiaan Yhdysvaltain markkinoille, joten kirjat myytiin Skandinaviaan. Mikäli bibliografioihin ja Kungliga Bibliotekin kokoelmiin on luottaminen, Edmondsin Big Eye -kirjoja ei ole ilmestynyt edes Ruotsissa. Ainoa ruotsiksi käännetty Edmonds on sotakirja Pirullinen tehtävä. Siinä kolme vetelehtivää sotilasta määrätään etsimään pudonnut Zero-hävittäjä Filippiinien saaristosta, jotta Yhdysvaltain ilmavoimat voisivat tutkia sen salaisuuksia. Tämänkään teoksen alkuperäisiä julkaisutietoja ei ole saatavilla.

Rikosromaanit:
Etsi sinä — minä tapan. Puuma 69. Suom. Aila Virtanen. Viihdekirjat: Tapiola 1970. Alun perin Big Eye and the Torrid Target. 1969.
Kuumaa tavaraa. Puuma 62. Suom. Ritva Rekola. Viihdekirjat: Tapiola 1968. Alun perin Big Eye in Kiss or Kill.
Tulenarka bikini. Puuma 60. Suom. H. Suikkanen. Viihdekirjat: Tapiola 1968. Alun perin Big Eye and the Scorched Bikini.
Villikissa. Puuma 58. Suom. H. Suikkanen. Viihdekirjat: Tapiola 1967. Alun perin Big Eye and the Naughty Nudes.

Sotaromaani:
Pirullinen tehtävä. Voitto 45. Suom. H. Suikkanen. Viihdekirjat: Tapiola 1967. Alun perin The Devil Cheaters.

Suomalainen seksipokkari: Halut heräävät

(Julkaistu aiemmin Facebookissa.)

Halut heräävät (1979) oli numero kaksi Nykylehdet-kustantajan seksipokkarisarjassa Aikuisten lukemisto; sarja jatkoi aiemmin ilmestynyttä Lollo-sarjaa. Kirjoissa ei mainita kirjoittajien nimiä eikä alan kirjallisuutta ole tutkittu niin paljon, että spekulaatioita voisi esitellä. Jotkut suomeksi ilmestyneet seksipokkarit huomaa käännösromaaneiksi, joissa henkilöiden nimet on vain suomalaistettu - Halut heräävät on selvästi alun perinkin kotimainen.

Kirja kertoo Tomista ja Hannesta, nuoresta avioparista, joka on ajautunut ongelmiin: seksi maistuisi, mutta Hanne ei saa orgasmia, koska Tomille riittää muutaman minuutin vetäisy. Käteenvetoahan ei 1970-luvun maailmassa voi ajatella - ainakin yhdessä kohtauksessa Hanne ajattelee, että siihen ei hän missään nimessä halua turvautua, kun hänellä kerran on mies.

Halut heräävät kertoo myös siitä maailmasta, jossa nainen ei vielä ole taloudellisesti itsenäinen. Hannelle selviää, että hän tapaisi uusia ihmisiä, jos hän menisi töihin, mutta tätä Tomi ei hyväksy, koska jos nainen tuo rahaa taloon, hän kokee oman turvallisuutensa katoavan. Hanne pitää päänsä ja menee töihin miehen pahoittaessan mielensä.

Kirjassa on kuitenkin onnellinen loppu. Esipuheessa hehkutetaan: "[Hanne] kaipaa jotakin sellaista, mikä pystyy palauttamaan hänen elämänhalunsa ennen kuin hän alkaa tuntea itsensä eläväksi ruumiiksi. Hänen tekemänsä ratkaisu on rohkea. Hän antautuu täysin rinnoin uuden ja jännittävän elämän pyörteisiin. Hänestä tulee irstailija."

Ja irstailua kirjassa totta vie on. Ei mitään nykymittapuilla kovin erikoista: seksiä kahden miehen kanssa, seksiä tuntemattoman miehen kanssa parkkipaikalla, seksiä miehen ja naisen kanssa, parinvaihtoa... Viimeksimainittuun hän jo antautuu Tomin kanssa. Naapurin vapaamielinen pariskunta johdattaa Hannen ja Tomin uuteen, jännittävään aikakauteen ja kirja päättyy, kun Hanne ja Tomi lähtevät Mallorcalle ja näkevät ravintolassa niin jännittävän seksiesityksen, että vetävät kuivat kummaltakin. Lopulta he päätyvät sänkyyn ravintolan eksoottisen tanssijan kanssa. Tässä vaiheessa normaalitilanne on palautunut siinäkin mielessä, että Hanne on lopettanut tarjoilijan työnsä ja palannut kotirouvaksi. Jännittävää on, että pariskunta löytää avio-onnensa alistamisen kautta - Tomi, joka on itsekin jo heittäytynyt sänkyyn tuntemattoman kanssa, päättää rankaista vaimoaan ja pyllyn läimäyttely muuttuukin villiksi seksiksi, jonka aikana Hanne saa ensimmäisen orgasminsa aviomiehen kanssa.

Kirja on kiinnostava myös bibliografisesti: parikin lukua siitä oli ilmestynyt aiemmin Jallun ja Raton lukijakirjeissä, ja varsinkin viimeiset luvut ovat toistoa sanasta sanaan. Ilmeisesti asialla oli joku lehden ahkerista avustajista - jälleen kerran nimettömäksi jäävä. Kyse on ammattikirjoittajasta, koska teksti ei missään vaiheessa lipsahda kömpelön puolelle. Perinteiset pornografian kompastuskivet, kuten hassut termit sukuelimille ("pillupihvi", "haarukka"), ovat luonnollisesti mukana, samoin kuin oudon muodollinen dialogi rakastelun aikana: "- Minäkin nautin tästä! Nautin pillusi mausta. Ja nautin siitä, että minulla on Pepen kalu peräaukossani. Jatka vaan, Pepe, jatka!"

Paikoitellen tuntuu kuin kirjalla olisi ollut kaksi eri kirjoittajaa. On houkuttelevaa kuvitella, että kaksi senttaria on istunut ja juonut viskiä ja pelannut korttia ja käynyt aina välillä kirjoituskoneella vetäisemässä (sic) uuden luvun. Näinhän toimivat monet keskipolven amerikkalaiset rikoskirjailijat, kuten Lawrence Block ja Donald Westlake, tehtaillessaan 1960-luvun alussa vastaavia seksipokkareita.

Kevin Wignall Suomeen perjantaina

Kevin Wignall, erinomaisen Kuka on Conrad Hirst? -romaanin kirjoittaja, saapuu Suomeen ja esiintyy mm. Kouvolan dekkaripäivillä lauantaina 6.6. klo 10.00. Ks. lisää täältä.

Lisätietoja Kevin Wignallista

Wignall, 42, tuntee kansainvälisen politiikan kiemurat. Hän on työskennellyt kansainvälisten suhteiden parissa ja hän on kansainväliseen politiikkaan keskittyvän Chatham House -tutkimuslaitoksen jäsen ja luennoinut fiktiivisen ja todellisen terrorismin eroista ja yhteneväisyyksistä. Wignallin omien sanojen mukaan hän on onnistunut hyvin ennustajana. Hänen novellistaan "Hal Checks Out" (2005) oltiin nimittäin tekemässä elokuvaa, mutta projekti piti keskeyttää, kun pakistanilaiset terroristit varastivat novellin juonen vuonna 2008 Intian Mumbaissa tekemissään iskuissa.

Kuka on Conrad Hirst? on Belgiassa sotilasperheeseen syntyneen ja nykyään englantilaisessa pikkukaupungissa asuvan Wignallin neljäs teos. Wignall kirjoittaa iskeviä ja toiminnallisia jännäreitä, mutta niiden tematiikka on vakavaa. Lisäksi kirjailijalle tyypillistä on jättää asioita auki kirjan lopussa. "Life is like that", Wignall itse sanoo itse. Epävarmuus jää olemaan ja vaikuttamaan senkin jälkeen, kun tarina on jo päättynyt.

Wignallin päähenkilöt ovat usein palkkatappajia, pelottavia hahmoja, jotka eivät aina ole kuitenkaan itse valinneet ammattiaan, vaan ovat enemmänkin ajautuneet siihen. Kuka on Conrad Hirst? -teoksen päähenkilö lähti Jugoslavian sisällissotaan saadakseen "kiksejä", voidakseen tuntea elävänsä. Valokuvia ottaessaan hän kuvitteli olevansa uusi Robert Capa, mutta Jugoslavian sisällissota ei ollut Espanjan sisällissota, jossa puolen valitseminen oli helppoa.

"Olen kiinnostunut ristiriidasta, joka syntyy sen välille, keitä itse ajattelemme olevamme ja miten muut näkevät meidät. Yksi teosteni keskeisiä ajatuksia on, että elämme joustavan moraalin maailmassa, ajassa, jossa ihmiset vetävät itse omat rajansa. Minusta on kiinnostavaa tutkia ihmisten käytöstä tässä maailmassa, varsinkin sellaisten ihmisten, jotka elävät yhteiskunnan reunalla", Wignall on sanonut haastattelijalle.

Kevin Wignallin esikoisromaani People Die ilmestyi vuonna 2001. Siinä ammattitappaja joutuu vaikeuksiin, kun alan firmat eivät enää tilaa häneltä töitä taloudellisen tilanteen takia. Samalla hänet itsensä halutaan hengiltä.

Wignallin seuraava romaani, Among the Dead (2002), kertoo opiskelijoista, jotka remuillan jälkeen ajavat tuntemattoman naisen päälle ja päättävät, etteivät kerro asiasta poliisille. Kirja lähenee jopa kauhua, kun jokainen päälleajoon osallistunut joutuu omantuntonsa kanssa kasvotusten. Wignall piirtää uskottavan kuvan sukupolven sisäisestä tyhjyydestä. Romaanin pohjalta ta on norjalainen bändi Deleted Waveform Gatherings tehnyt biisin, jonka voi kuulla Wignallin nettisivuilla.

For the Dogs (2004) kertoo kostosta, mutta hyvin eri tavalla kuin monet tavanomaiset jännitysromaanit. Kirjassa seurataan palkkatappajan ja nuoren tytön välistä epämääräistä suhdetta. Wignall on sanonut, että kirjan tärkeimmät innoituksen lähteet olivat Nibelungein laulu sekä Jane Austenin romaani Viisasteleva sydän.

Wignallin seuraava romaani Dark Flag sijoittuu niin sanottujen 9/11 -salaliittoteorioiden pariin. Tapahtumapaikkana on Kööpenhamina, jonne päähenkilö, entinen MI6:n agentti, saapuu auttamaan vanhaa työtoveriaan.

Kevin Wignall on aloittanut maailmanvalloituksensa: Kuka on Conrad Hirst? ja tuleva Dark Flag on myyty Saksaan ja Kuka on Conrad Hirst? on myyty myös Japaniin. Kuka on Conrad Hirst? oli ehdolla arvostettujen Edgar- ja Barry-palkintojen saajaksi Yhdysvalloissa. Wignall oli romaanista ehdolla myös Spinetingler-kilpailussa.

Kevin Wignall bloggaa yhdessä arvostetun trillerikirjoittajan Olen Steinhauserin kanssa Contemporary Nomadissa. Yhdysvaltalainen Steinhauser jakaa Wignallin kiinnostuksen Euroopan poliittiseen historiaan ja hänkin on sijoittanut romaanejaan Itä-Eurooppaan kylmän sodan viime vaiheisiin.

Wignallin omat nettisivut ovat osoitteessa www.kevinwignall.com.

Kuka on Conrad Hirst? -kirjasta sanottua:

Kuka on Conrad Hirst? palautti mieleeni, miksi alun perin innostuin vakoilujännäreistä.
- Joseph Finder, Paranoian kirjoittaja

Kuka on Conrad Hirst? on synkkä, älykäs kirja ja sen tekijä on seuraamisen arvoinen lahjakkuus.
- The Economist

Omaperäinen ja kunnianhimoinen.
- The Economist

Jos etsii tarttuvaa ja aikuista jännäriä, ei tarvitse mennä kauemmaksi.
- Mark Billingham, Vailla elämää -teoksen kirjoittaja

Sekalaisia pikkupätkiä Pulpografiasta

Nämä ovat lyhyitä hakusanoja, jollaisia en enää ottaisi mukaan Pulpografiaan, jos tekisin sitä nyt. (Tekisin tämän tyyppisistä todennäköisesti oman kirjansa, à la länkkärinovelleja käsittelevä Viidestilaukeavat.) Niputan ne tässä yhteen, koska kirjoittajista ei ole paljon sanottavaa.

Peggy ja Loring Dowst

Loring Dowst toimi 1930—40-luvulla Horror Stories-, Detective Tales- ja Dime Mystery Book -lehtien vastaavana toimittajana. [Lisäksi hän oli sekopäisen The Spider -sankari-pulp-lehden toimittaja.] Dowst osallistui 30- ja 40-lukujen vaihteessa raivonneeseen outojen ja jopa vammaisten etsivien (defective detective) maniaan — hänen sankarinsa tällä alalla oli Pendexter Riddle. Aviopuolisonsa Peggyn kanssa Loring Dowst kirjoitti novelleja, joista on suomennettu ainakin yksi. ”Paholaisen hullut lääkärit” on tyypillinen kauhunsekainen ns. shudder-novelli, jossa mustiin pukeutuneet miehet kaappaavat laitapuolen kulkijoita tehdäkseen näille hirvittäviä kokeita ja myydäkseen ruumiinosia rikkaille.

Novelli:

Paholaisen hullut lääkärit, Isku 41/1936.

James Duncan

James Duncan julkaisi 1930-luvun puolessa välissä Black Maskissa kymmenisen novellia, joista usean pääosissa olivat joko yksityisetsivä Ivor Small tai The Parson. Edellinen seikkailee novellissa ”Isoisän kuolema”, jälkimmäinen novellissa ”Viivästynyt kaappaus” (1937), joka sijoittuu Karibian saarille. ”Isoisän kuolemassa” Ivor Small, yläluokan parissa liikkuva yksityisetsivä, selvittää otsikon isoisän kuoleman. Novelli on pinnallinen ja melko perinteinen eikä juurikaan kovaksikeitetty.

Novellit:

Isoisän kuolema, Salapoliisilukemisto 11/1958.
Viivästynyt kaappaus, Seikkailujen Maailma 7/1953. Alun perin Delayed Snatch, Black Mask, lokakuu 1937.

Thomas W. Duncan [hänestä löytyy matskua netistä täältä, paljon uutta tietoa]

Thomas W. Duncan julkaisi Black Maskissa novellin ”The Cat and the Mouses” (1938) Dan Macey -nimisestä kovapintaisesta päätoimittajasta. Novelli on suomennettu nimellä ”Kuolema ajaa autoa”. Macey törmää sattumalta erikoiseen murhaan — kissayliherkkyydestä kärsivän miehen autoon pannaan kissa ja mies ajaa sen seurauksena toista autoa päin. Macey panee kovan kovaa vastaan ja selvittää tämän ja toisenkin murhan. Novelli on kelvollinen perusjuttu, mutta siinä ei ole juuri mitään mieleenpainuvaa, epäuskottavaa murhatapaa lukuun ottamatta.

Novelli:

Kuolema ajaa autoa, Seikkailujen Maailma 6/1952.

Dorothy Dunn

Dorothy Dunn julkaisi vuonna 1950 ainoan rikosromaaninsa Murder’s Web. Lisäksi Dunn kirjoitti 50-luvulla Justice- ja Mystery Stories -nimisiin lehtiin. ”Kun kissa on poissa” on hurjien huijausten kautta etenevä lyhyt novelli kahdesta miehestä, jotka odottavat toisen vaimon kotiinpaluuta. Nainen on kuitenkin ilmeisesti kuollut ja makaa ikkunan alla arkussa. Loppuratkaisu on yllättävä, mutta liian monimutkainen.

Novelli:

Kun kissa on poissa, Seikkailujen Maailma 8/1954.

J. Allan Dunn

J. Allan Dunn (1872—1941) [koko nimi Joseph Allan Elphinstone Dunn] julkaisi 12 rikosromaania vuosina 1921—47 ja kirjoitti mm. Excitementiin, Dime Detectiveen, Cluesiin ja Great Detectiveen. Lisäksi hän kirjoitti jonkin verran scifiä ja fantasiaa [sekä länkkäreitä]. Vuonna 1970 julkaistiin pokkarina hänen jo vuonna 1916 ilmestynyt tarinansa The Treasure of Atlantis. [Häneltä on aika paljonkin julkaistu uudestaan pod-tekniikalla viime aikoina - tässä google-haku, toivottavasti linkki säilyy.]
Dunnilta on suomennettu yksi novelli. Tarinassa ”Murha Manhattanilla” kaupustelijan kärryistä löydetään raa’asti murhattu nainen. Novelli on ilmeisesti kirjoitettu 1930-luvulla. [Ja on mahdollista, että kyse on sittenkin eri kirjoittajasta, vaikea sanoa.]

Novelli:
Murha Manhattanilla, Seikkailujen Maailma 7/1960. Nimellä A. Dunn.

Laurence Donovan

Laurence Donovan oli kiinnostava kirjoittaja, josta ei ole paljon tiedetty ja hänen käyttämiensä salanimien määrä on jäänyt epäselväksi monille alan historioitsijoille. Will Murray on häntä viime aikoina tutkinut ja selvittänyt muun muassa, että hänellä oli reportterin tausta ja että hän hääri 1920-luvulla Hollywoodissa (on mahdollista, että hänen piti tehdä käsikirjoitus Fred Niblon ohjaamaan Ben Hur -elokuvaan [1924], mutta hän tyhmyyksissään torjui tarjouksen eikä Hollywood ollut enää kiinnostunut hänestä). Parhaiten Donovan tiedetään yhtenä Doc Savagen haamukirjoittajista, minkä takia Murraykin on hänestä kiinnostunut. Amerikassa on juuri julkaistu uusintapainoksina Donovanin kirjoittamia Whisperer-tarinoita - Whisperer oli naamioitu sankari, mutta tarinat olivat kovaksikeitetympiä kuin esimerkiksi Doc Savaget, joissa on aimo annos poikakirjamaisuutta. Donovan kuoli mahdollisesti vuonna 1950; hänen kuolinvuottaan ei ole selvitetty.

Laurence Donovan oli pulp-lehtien ahkerimpia avustajia, joka julkaisi Crime Bustersissa, Spicy Detectivessä, Exciting Detectivessä, G-Men Detectivessä, Mystery Storiesissa ja Romantic Detectivessä. Hän osallistui myös The Phantom Detectiven eli Richard Curtis Van Loanin seikkailujen kirjoittamiseen; 1930-luvun puolessa välissä julkaistuja novelleja julkaistiin sittemmin Suomessakin kirjasina. Näistä kaksi osaa on melko varmasti Donovanin kirjoittamia. Näin ainakin Simo Sjöblom väittää bibliografiassaan; osa Kiristäjän kynsissä ilmestyi alun perin 1938 ja Kultalaiva 1941. John DeWaltin pulp-aiheinen bibliografia tukee Sjöblomin väitettä. Kiristäjän kynsissä kertoo murhista, jotka tehdään ovelasti jännittävän Broadway-esityksen aikana. Kultalaivassa, jossa on yksi sarjan monimutkaisimpia juonia, Van Loan selvittää ranskalaisen miljardin (suomennoksessa biljoonan) dollarin arvoista kultalastia kuljettaneen laivan arvoituksen.
Myös kaksi muuta Naamiomies-sarjan kirjaa ovat ilmeisesti Donovanin kirjoittamia. Sjöblom väittää, että Vampyyrin kuolema (1940) olisi W. T. Ballardin kirjoittama, DeWalt taas että se olisi Donovanin kirjoittama, Allen Hubinin bibliografiassa osalle ei ilmoiteta kirjoittajaa. Naamiomies joka tapauksessa selvittää kirjassa maaseudulla riehuvan vampyyrin arvoituksen. Tarinassa on kauhunovellien piirteitä: uhrien raadellut kurkut, Naamiomiehen kimppuun käyvä ilves ja niin edelleen. Kaikella on kuitenkin rationaalinen selitys. Kovaksikeitettyä ilmapiiriä tuo mukaan Otto Rudolf -niminen gangsteri, joka havittelee vampyyrin aarretta.
Sama koskee osaa Vihreä jumala (1940). Sjöblomin mukaan se on Ballardin kirjoittama, DeWaltin mukaan puolestaan Donovanin kirjoittama. Hubin vaikenee. Kirjassa joka tapauksessa amerikkalaisvastaista toimintaa käsittelevän komitean puheenjohtajaa uhkaillaan. Uhkausten takana on Vihreäksi Jumalaksi itseään nimittävä olento. Epäilykset kohdistuvat kiinalaisiin, mutta lopulta paljastuu, että kaiken takana on raadollista jaden salakuljetusta.
Donovan kirjoitti myös Lester Dentin kehittämää Doc Savagea. Melkein kaikki Doc Savage -tarinat on sittemmin julkaistu kirjoina. Donovanin muita salanimiä olivat mm. Austin Gridley, Wallace Brooker ja Clifford Goodrich.
Donovanilta on Naamiomiesten lisäksi suomennettu yksi novelli. ”O’Haran paluu” on täytenovelli, jonka toimintakohtaukset ovat iskeviä, mutta jonka varsinainen juoni on mitätön.

Romaanit nimellä Robert Wallace:
Kiristäjän kynsissä. Naamiomies 6. Suom. H. Orava. Viihdekirjat: Tapiola 1968. Alun perin The Broadway Murders, The Phantom Detective, lokakuu 1938. Taskukirjalaitos: Regency 1965.
Kultalaiva. Naamiomies 5. Suom. H. Orava. Viihdekirjat: Tapiola 1968. Alun perin Murder Stalks a Billion, The Phantom Detective, joulukuu 1941. Taskukirjalaitos: Regency 1966.
Vampyyrin kuolema. Naamiomies 1. Suom. H. Orava. Viihdekirjat: Tapiola 1967. Alun perin The Vampire Murders, The Phantom Detective, heinäkuu 1940. Taskukirjalaitos: Regency 1965. (Mahdollisesti W. T. Ballardin kirjoittama.)
Vihreä jumala. Naamiomies 4. Suom. H. Orava. Viihdekirjat:Tapiola 1968. Alun perin The Phantom and the Green Glare Murders. The Phantom Detective, marraskuu 1940. Taskukirjalaitos: The Green Glare Murders. Regency 1966.

Novelli:
O’Haran paluu, Seikkailujen Maailma 1/1951.

Facebook-kirjan esipuhe

Julkaisin äskettäin omakustanteena vuoden todennäköisesti omituisimman - jonkun mielestä turhimman - kirjan: kokosin yhteen Facebook-päivitykseni. Kirja koostuu siis noin 50 sivusta yksittäisiä lauseita tai parhaimmillaan parista kolmesta lauseesta. Kirjasta on olemassa 50 kappaleen painos; täällä siitä enemmän englanniksi. Alla on kirjan esipuhe. Jos nyt kirjaa haluaa tilata, niin parhaiten se onnistuu laittamalla kommentti kommenttiboksiin. On mahdollista, että tästä tulee ainoa kirjallinen dokumentti, joka Facebookin käytetyimmästä palvelusta jää jälkipolville.

Lukijalle

Päivitysten kirja on koottu netin Facebookiin vuosina 2008-2009 laittamistani status-päivityksistä, toisin sanoen lyhyistä tekstinpätkistä, joiden tarkoitus on kertoa, mitä kulloinkin puuhaa tai ajattelee. Kyseessä on mahdollisesti maailman ensimmäinen kirja, joka koostuu näistä päivityksistä; hanke vertautuu tietysti muistelmien ja kirjeiden julkaisuun, mutta on niitä pienimuotoisempi.
Olen tehnyt monenlaisia päivityksiä. Osa käsittelee omaa arkipäivää, osa omaa työtä – esimerkiksi kuvaukset suomennettavasta romaanista (joka tässä tapauksessa on ollut Duane Swierczynskin Keikkakuski) tai ilmoitukset ilmestyneistä kirjoista. Osa päivityksistä kommentoi ajankohtaisia tapahtumia. Osa taas on käsittämättömiä päähän pälkähtäneitä heittoja, osa on kommentteja Facebookin suosittuihin kyselyihin ja visoihin (ks. päivitykset 5.6. ja 9.12.).
Joissain päivityksissä näkyy yrityksiä käsitetaiteellisuuteen, kuten päivitys 18.11.2008, joka on sattumanvaraisesti kopsattu tekstinpätkä eräästä sähköpostikeskustelusta, jota seurasin. Aikomukseni oli tehdä näin useammin, mutta idea unohtui saman tien.
Monethan ovat suhtautuneet päivityksiin kunnianhimoisemmin osana kirjallista tuotantoaan. Suomessa näin ovat tehneet muun muassa runoilijat Ville-Juhani Sutinen ja Jukka-Pekka Kervinen. Varsinkin Kervinen on tehnyt päivityksiä kehittämänsä sattumanvaraisia sanoja arpovan tietokoneohjelman avulla.
Tästä ei kuitenkaan ole kyse tämän kirjan kohdalla. Päivitysten kirja on yksinkertaisesti vain kokoelma sekalaisia päivityksiä. Tällä tavalla se ehkä antaa paremman kuvan kirjoittajansa elämästä.
Hankkeessa on lukuisia käsitteellisiä ongelmia. Ensinnäkin päivitykset jäävät ulkopuoliselle lukijalle käsittämättömiksi ja moni ne alun perinkin lukenut on todennäköisesti unohtanut, mistä on kyse ja mihin ne liittyvät. Toiseksi päivitykset eivät ole pelkästään päivityksiä. Varsinkin loppuvuodesta 2008, jolloin Facebookissa tuli mahdolliseksi suoraan kommentoida päivityksiä, tapahtui suuri muutos: yksi päivitys saattoi muuttua salamannopeasti rönsyileväksi keskusteluksi, joka irtautui alkuperäisestä aiheesta. Tällöin päivityksen lisäksi pitäisi julkaista myös sitä koskevat kommentit, jolloin teos saattaisi laajeta kohtalokkaasti. Lisäksi mukaan kuvaan tulisivat tekijänoikeuskysymykset – voiko nopeasti heitettyä nettikommenttia käyttää sellaisenaan kirjassa kysymättä lupaa kommentoijalta? Tässä kirjassa on päädytty ratkaisuun julkaista pelkät päivitykset. Lukija voi sitten kuvitella niitä seuraavat kommentit.
Kirja on myös kaksikielinen, suureksi osaksi siitä syystä, että minulla on Facebookissa myös ulkomaisia ystäviä, joille suomenkielisistä päivityksistä ei ole paljon iloa. On mahdollista, että tästä kirjasta tulee vielä englanninkielinen versio, jossa suomenkieliset päivitykset on käännetty englanninkielisiksi, samoin kuin tämä esipuhe.
Vielä pitää vastata yhteen kysymykseen: miksi yksitoista kuukautta? Alkuperäinen ajatukseni oli koota päivityksiä vuoden ajan, mutta kun niiden tallentaminen unohtui tai jäi muusta syystä (joista kohta lisää), vanhojen päivitysten löytäminen Facebookin uumenista osoittautui liian hankalaksi. Joissain tapauksissa päivitykset ovat kokonaan kadonneet (elleivät ne sitten ole tallentuneet Facebookin palvelimille). Kadonneita ovat myös ne päivitykset, jotka tein ennen kuin keksin ruveta niitä säästämään tätä projektia varten.
Lisäksi luulin jo, että olin todella tallentanut päivitykset ajalta 15.1.–15.2.2009, mutta kun lopulta aloin kasata kirjaa lopulliseen muotoon, huomasin, että näin ei ollutkaan. Kun yritin löytää vanhoja päivityksiä omasta niin sanotusta profiilistani, kone jumittui sen verran pahoin, että annoin asian olla.
Ehkä ajatuksessa yhdestätoista kuukaudesta on jonkinlaista runollisuutta – ainakin se kertoo nettiin liittyvien asioiden sattumanvaraisuudesta ja nettiin kasautuvan muisti- ja muun tiedon katoavaisuudesta.
Päivitysten tallentamisen luulisi nimittäin olevan helppoa. Niiden siirtäminen tekstinkäsittelyohjelmaa on kuitenkin osoittautunut yllättävän hankalaksi. Useassa tapauksessa tekstinkäsittelyohjelma tulkitsi ne hyperlinkeiksi – ja pari päivitystä uhkasi tämän takia kadota lopullisesti. Odottelen, että Facebookin ohjelmoitsijat luovat mahdollisuuden tallentaa päivitykset saman tien tekstinkäsittelyohjelmaan – nythän Facebook-päivitykset on mahdollista siirtää sellaisenaan toiseen yhteisöpalveluun, kuten Twitteriin.

Turussa 25.3.2009
Juri Nummelin

Isku-lehden parhaita novelleja piskuisena kirjana

Olen toimittanut kohta jo viiden vuoden ajan Isku-nimistä rikoslehteä, jolla on oma bloginsa täällä. Lehden kymmenennen numeron (ilmestyy myöhemmin keväällä) kunniaksi on koottu pikkuinen kirja, jossa on kymmenen kotimaista alkuperäisnovellia lehden sivuilta. Tässä enemmän tietoa ja tässä kirjan lyhykäinen esipuhe:

Isku on ollut minulle tuttu lehti jo pitkään. Olen selannut vuosina 1937-1941 ilmestyneen lehden vuosikertoja lukuisaan otteeseen, ensiksi etsiessäni amerikkalaisia käännösnovelleja, sitten kootessani kokoelmaa Reino Helismaan varhaisista jännitys- ja seikkailunovelleista.
Iskun nimi on nakuttanut mielessäni muutenkin. Olin vuonna 2001 alkanut toimittaa Suomen Länkkäriseuran lehteä, Ruudinsavua, ja sen innoittamana alkanut tehdä myös omakustanteista Pulp-lehteä, jossa käsitellään kaikenlaista kioski- ja muuta vähempiarvoista kirjallisuutta. Mieleen pulpahti ajatus: eikö tällaista kirjallisuutta voisi kirjoittaa ja julkaista itsekin? Olin muutamia vuosia aikaisemmin kirjoittanut huvikseni novelleja yksityisetsivä Joe Novakista. Mitä niille tekisin? Julkaisisin ne tietenkin omassa lehdessä.
Pienen pähkäilyn jälkeen lehden nimeksi tuli juuri Isku, ja jotain vaatimatonta logon tyyppistä kokeiltuani päätin käyttää Kanervan kirjapainon Iskun nimiötä - ideasta kiitos Alasen Askolle!
Nopeasti sain muutaman muunkin ihmisen innostumaan asiasta. Tapani Bagge sanoi, että hänen vanhaa novelliaan saa käyttää, Sami Myllymäki ja Petri Hirvonen kirjoittivat uusia novelleja, ja lisäksi sähköpostituttava James Reasoner, jo legendaarinen pokkarikirjailija, lähetti pari vanhaa novelliaan. Taittovaiheessa piti väsätä no-peasti typerä Mack Bolan -parodia, mutta ajattelin, että mitäs väliä sillä on mitä
mustavalkoisessa A5-kokoisessa lehdessä on.
Julkaisijaksi tuli yhdistys nimeltä Kioskikirjallisuusyhdistys. Isku ykkönen sai hyvän vastaanoton. Levikki jäi 80-100 pintaan eikä ole siitä juuri noussut, mikä johtuu osittain markkinointikoneiston vaatimattomuudesta.
Jo ensimmäinen numero iski lehden eetoksen paikoilleen. Joka numerossa on julkaistu sekä käännösnovelli että vanha kotimainen novelli. Vanhoista kotimaisista jutuista kannattaa mainita ainakin Seppo Jokisen ensimmäinen rikostarina (1980) sekä Reino Helismaan ja Seppo Tuiskun, FinnWestin ja Jerry Cottonin toimittajan, novellit.
Monet ulkomaiset - varsinkin amerikkalaiset - kirjailijat ovat olleet ylitsevuotavan anteliaita käännösoikeuksia jakaessaan. Voi vain haaveilla, kuinka upea kirja tulisi Iskun käännösnovellien antologiasta: Jason Starr, Vicki Hendricks, Ed Gorman, Bill Crider, James Reasoner. Kyse on rikkaasta kovaksikeitetyn dekkarin perinteestä, joka on Suomessa usein jäänyt kartanodekkarien ja teknotrillerien katveeseen ja joka suuressa maailmassa elää myös nettilehdissä sekä Iskun kaltaisissa pikkujulkaisuissa.
Lehden kannet on aina myös kuvitettu vanhaan pulp-tyyliin. Suuri kiitos Jukka Murtosaarelle, kuvittajaveteraanille, jota ilman Iskua ei ehkä olisi. Muita kuvittajia ovat olleet muun muassa Henri Joela ja Heikki Sihvonen sekä Mika Lietzen.
Iskun parhaat sisältää Iskun kymmenennen numeron kunniaksi lehden yhdeksän ensimmäisen numeron parhaita kotimaisia alkuperäistarinoita. Valinta-avusta kiitos Tapani Baggelle!
Kymmenennessä numerossa onkin sitten erikoinen namupala: Peter Paigen pulp-novelli vuodelta 1947, "Miljoonan dollarin apaja".
Älä väistä Iskua, sanoo lehden mainosteksti. Älä väistä sitä nytkään.

Veikko Hannuniemen Suuri jano

Ensi tiistaina ilmestyy Turbatorin m-sarjassa kokoomani teos Veikko Hannuniemen meritarinoista nimellä Suuri jano. Kirjan julkistus tapahtuu Raision kirjaston Raisio-huoneessa. Samalla julkistetaan myös toimittamani Parhaita Isku-jännityskertomuksia, jonka kymmenen novellia ovat peräisin omasta Isku-fanzinestani.

Tässä esipuheeni Hannuniemi-kirjaan. On aika pitkä.

Veikko Hannuniemen pitkä ura

Suomen johtava merirosvokirjailija on varmasti ollut nuortenkirjailija Tauno Karilas, mutta tärkein aikuisten merirosvokirjoja tehnyt on Veikko Hannuniemi. Hänen kolme romaaniaan ilmestyivät 1940-luvun puolivälissä ja ovat nyt harvinaisuuksia. Romaanien lisäksi Hannuniemi käsikirjoitti sarjakuvia sekä teki lukuisia meriaiheisia novelleja, joista on nyt ensimmäistä kertaa koottu valikoima kansien väliin.
Veikko Kullervo Hannuniemi syntyi Sortavalassa 29.6.1920, osuuskaupan johtaja Eino Johan Hannuniemen poikana. Hän kävi Kuusankosken yhteiskoulua, mutta opinnot eivät maittaneet ja hän lähti kolmeksi vuodeksi merille. Hannuniemi palasi Suomeen vuonna 1939 ja osallistui vapaaehtoisena talvisotaan. Jatkosotaan hän osallistui Topografipataljoonassa. Sodan aikana hän kävi upseerikoulun ja valmistui vuonna 1943.
Hannuniemen kirjailijan ura oli kuitenkin alkanut jo ennen sotaa: hän oli innostunut kirjoittamaan matkoiltaan Etelä-Amerikkaan ja Afrikkaan matkakirjetyyppisiä tekstejä ja lähetti niitä muun muassa Kuluttajain Lehteen, joka tuolloin julkaisi paljon novelleja ja runoja. Hannuniemen ensimmäinen julkaistu teksti "Kävimme Kap Verdellä" ilmestyi Kuluttajain Lehden numerossa 3/1939.
Kuluttajain Lehden lisäksi Hannuniemi kirjoitti myös Helsingin Sanomien lyhytikäiseen Viikkoliitteeseen sekä Seuraan. Novellien lisäksi hän julkaisi runoja - "Kuollut Olivebank" -niminen runo ilmestyi vuonna 1939 ja kertoi ensimmäisestä suomalaisesta laivasta, joka tuhoutui talvisodan alettua.
Sodan päätyttyä Hannuniemi yritti päästä laajemmin läpi kirjallisella rintamalla. Ajanvietelehtiin kirjoittaminen ei riittänyt kunnianhimoiselle nuorelle miehelle eikä niillä taannut minkäänlaista mainetta 1930- ja 1940-lukujen vakavassa kirjallisessa maisemassa. Hannuniemi lähetti vuonna 1945 käsikirjoitusnipun tuolloin tunnetulle ja selvästi arvostamalleen kirjailijalle Olavi Siippaiselle. Hannuniemen leikekokoelmissa on säilynyt Siippaisen pitkä vastaus, ja se kuvastaa oivallisesti nuoren merenkävijän varhaisten novellien ja tarinoiden tyylilajia. Siippainen kiittelee Hannuniemen mielikuvitusta ja tarinoiden kiehtovuutta, mutta kritisoi sitä, että novelleissa ei ole dialogia. Sen puuttuessa novellit jäävät hämäriksi - Siippainen kiinnittää huomiota muun muassa tarinaan "Suuri jano", joka löytyy tästäkin kirjasta. Se olisi muuten "kaikinpuolin kaunis ja ehjästi hallittu, suorastaan poikkeuksellisesti", mutta kun henkilöt eivät itse pääse ääneen, tarinasta jää uupumaan voimaa. Siippainen vetoaa Hannuniemeen: "Ei Teillä ole oikeutta panna [henkilöille] kapulaa suuhun. Antakaa heidän liikkua vapaina ihmisinä, kiroilla ja syytellä, antakaa heidän ottaa omalla tavallaan naukku tai savuke."
Siippainen toteaa myös, että Hannuniemen kirjailijanuraa voivat rajoittaa myös hänen aiheenvalintansa ja että meriympäristö tekee novelleista liian romanttisia. Siippainen epäilee, ettei hänen vaikutusvaltansa riitä kirjan saattamiseksi painoon, mutta hän lupaa kirjeessään kuitenkin vievänsä käsikirjoitusnivaskan kustantajalleen WSOY:lle. Siellä kirjaan ei tartuttu, ja Hannuniemi jatkoi novellien myymistä eri lehtiin.
Sodan jälkeen Hannuniemi pyrki aktiivisesti luomaan itselleen töitä. Hän muutti Helsinkiin ja perusti rintamatoveriensa Eka Karppasen ja Ari Ajannon kanssa mainostoimisto Piirtopainon. Se toimi vuosina 1945-1946. Piirtopaino julkaisi yhtä ensimmäisistä suomalaisista sarjakuvalehdistä eli Piirtopalat-lehteä, jossa oli Hannuniemen ja muiden kirjoittamia novelleja sekä Erkki Tantun pitämä palsta, johon amatöörit saivat lähettää kuviaan ja sarjakuviaan arvosteltavaksi. Hannuniemi käsikirjoitti lehteen kolmea sarjakuvaa, Ari Ajannon piirtämää Noita Suomalaista sekä Kalle Patoluodon kuvittamia Humu-Heikkiä ja Kultaista Totemia. Näiden lisäksi lehdessä ilmestyi harvinainen näyte varhaista suomalaista science fictionia eli Egon Meurosen Tohtori X. Tieteis- ja fantasia-aineksia oli myös Hannuniemen Noita Suomalaisessa ja Kultaisessa Totemissa.
Suomalaisten merimiesten kommelluksista kertova Humu-Heikki ilmestyi vuonna 1945 sarjakuva-albuminakin, joka on nykyään satumaisen harvinainen. Humu-Heikki kertoo kahden nuoren suomalaisen merimiehen seikkailuista ympäri maailmaa; myöhemmin Maalaisliiton Maakansa-sanomalehden pilapiirtäjänä tunnetuksi tullut Patoluoto kuvitti tarinan kulmikkaalla, ekspressionistisella tyylillä. Sarjakuvassa on paljon omakohtaisia elementtejä, kun siinä kaksi suomalaista merimiestä karkaa laivasta Etelä-Amerikassa. Vuonna 1937 Hannuniemen laiva s/s Wisa nimittäin kulki La Plata -jokea pitkin Uruguayn ja Argentiinan rajalla. Samoihin maisemiin Hannuniemi sijoitti myöhemminkin lukuisia tarinoitaan.
Aseiden salakuljetusta, ristiinpukeutumista ja vakoiluseikkailuja sisältävä Humu-Heikki sietäisi tulla julkaistuksi uudelleen, koska se on selvästi yksi aikakautensa parhaista kotimaisista sarjakuvista. Tarina ilmestyi ensiksi jatkokertomuksina Piirtopalat-lehdessä, mutta kaikki jaksot eivät ehtineet ilmestyä lyhytikäiseksi jääneessä lehdessä. Lehden lakkautti käytännössä sodan jälkeen Suomessa vallinnut paperipula.
Hannuniemi oli pysytellyt ahkerana muutenkin. Vuonna 1946 ilmestyivät Hannuniemen ensimmäiset romaanit, Karibianmeren Bill ja Kolmen kapteenin laiva. Ensin mainittu tuli Karistolta, jälkimmäinen Mantereelta. Kolmas ja viimeinen romaani, Kapteeni Wigan armahdetaan, ilmestyi Kansankirjalta kaksi vuotta myöhemmin; sitä Hannuniemi piti parhaana romaaninaan.
Karibianmeren Billistä huomaa, että se oli Hannuniemen ensimmäinen kirja: se on paikoitellen karkeaa tekoa, dialogia on useasti liian vähän ja Hannuniemi joutuu selostamaan tapahtumia ja tunnetiloja liikaa. Lisäksi Hannuniemi kehittelee tilanteita hitusen liian pitkään, varsinkin kerratessaan takautumana Billin uraa merirosvona. Lopulta Hannuniemi saa kuitenkin aikaan hauskan huijaustarinan, jossa kukaan ei ole sitä miltä näyttää. Karibianmeren Bill on kuuluisa merirosvo, joka operoi 1600-luvun alussa Karibianmerellä. Hänen vastustajansa on toinen merirosvo, Punamyssy. Kummatkin saavat omalla tahollaan tietää upeassa lastissa kulkevasta laivasta, mutta yksi Billin miehistä on petollinen ja myy hänet Punamyssylle. Laivalla on muun lastin lisäksi vielä laivurin tytär, johon Bill enemmän tai vähemmän ihastuu.
Kirja loppuu hurjaan kliimaksiin, jossa Bill saa vastaansa koko laivansa miehistön. Vielä yhden huijauksen hän jää laivansa ruoriin kiinnittyneenä kellumaan Karibianmerelle. Kirjan lopetus on ollut Hannuniemeltä hurja ja kyyninen veto. Hänen novellinsakin päättyvät usein epäonnistumiseen tai jopa kuolemaan. Ehkä vuodet merellä ja sodassa olivat osoittaneet, että ihmisen osa maailmassa ei ole helppo. Hannuniemi pehmentää synkeää vaikutelmaa mustalla huumorilla, jossa on ronskejakin sävyjä.
Kapteeni Wigan armahdetaan taas on huolellisemmin kirjoitettu kirja, mutta sen juoni ei ole yhtä tiukasti sommiteltu kuin Karibianmeren Billissä. Wigan-romaani on rakenteeltaan samanlainen kuin Rafael Sabatinin ikiklassikko Kapteeni Bloodin vaiheet: kummassakin nuori mies ajautuu pakomatkalle, kun häntä syytetään rikoksesta, jota hän ei ole tehnyt, ja sekaantuu merirosvoukseen. Tässä Paul Wigan on opiskelija, joka vastustaa Englannin kuninkaan veljeilyä katolisen Espanjan kanssa.
Hannuniemi ankkuroi kirjan tiettyyn historialliseen tilanteeseen, mikä antaa sille tukevuutta. Wigan ryhtyy pakomatkallaan merirosvolaivan päälliköksi osallistuttuaan espanjalaislaivan räjäytykseen pirullisella Sargassomerellä. Hän innostuu uudestaan ammatistaan niin että Englannin kuningas määrää hänet hirtettäväksi. Kirjan otsikko kuitenkin paljastaa, mitä lopulta tapahtuu − onneksi Hannuniemi laittaa vielä kerran verenhimoiset espanjalaiset asialle.
Kirja on kohtuullisen varmaa tekoa, mutta alkupuoli on parempi ja tiukempi kuin loppupuoli, johon päästään vaivaannuttavan kerronnallisen katkoksen kautta, kun Wigan on jo vakiinnuttanut asemansa merirosvokapteenina. Kirjan viimeisellä sivulla alkaa epäillä, että kustantaja tai latoja on laittanut pelin poikki kesken kaiken.
Kolmen kapteenin laiva taas ei ole merirosvoromaani, vaan nykyaikaan sijoittuva synkkä ja monipolvinen kertomus satamassa aikaansa viettävistä ja toisinaan laivaan töihin pääsevistä hampuuseista ja juopoista. Kirjassa on jossain määrin fantastinen aines, kun päähenkilö Hullu Kustaa sekoaa aina Daisy-nimisen laivan nähdessään - hän pystyy myös ennustamaan laivojen haaksirikkoja ja muita havereita. Kirja liittyy Hannuniemen muista romaaneista poiketen enemmän hänen novelliensa maisemiin, vaikka hän kyllä teki puhtaita merirosvotarinoitakin, kuten novellin "Kuutamohulluus".
Merenkulkua Hannuniemi ei hylännyt sodankaan jälkeen. Hannuniemen ura oli komea: komentotoimiston päälliköstä hän eteni Rannikkotykistörykmentin Esikuntapatterin päälliköksi ja lopulta Turun varuskunnan komendantiksi. Raisioon hän muutti perheineen vuonna 1954. Matkat ulkomailla olivat jättäneet jälkensä: Hannuniemi oli kiinnostunut kaikesta eksoottisesta ja muun perheen kauhuksi ruoalla saatettiin tarjota kiinalaisia uppomunia tai paahdettuja heinäsirkkoja.
Hannuniemi kävi edelleen aktiivisesti merellä ja osallistui muun muassa Suomen Joutsenen viimeiselle matkalle Itämerellä vuonna 1949. Samaan aikaan hän kuitenkin kirjoitti jatkuvasti, lähinnä iltaisin päivätyön jälkeen. Romaaneihin hän ei enää palannut; hänen jäämistöstään tosin löytyy julkaisematon romaanin käsikirjoitus, joka kertoo nuoren pojan kasvamista merenrantakaupungissa. Uusia julkaisukanaviakin löytyi, varsinkin Seura, joka 1950- ja 1960-luvuilla julkaisi paljon novelleja. Seuran lisäksi Hannuniemen novellit täyttivät Koti-Posti -lehden, jonka toimitussihteeri Risto Karlsson tuki kotimaisia kirjoittajia.
Koti-Postiin Hannuniemi kirjoitti parhaat novellinsa ja hän oli oppinut tasapainottamaan kuvailevia jaksoja dialogilla. Samalla hän läheni klassisia novellisteja, joilta hän oli oppinut paljon, ja Hannuniemeä voikin pitää yhtenä tärkeimmistä suomalaisista seikkailukirjailijoista. Hj. Nortamon, Eino Koivistoisen ja muutaman muun rinnalla hänen tuotantonsa on keskeistä suomalaista merikirjallisuutta. Tietty karkeus ja rakenteen kankeus Hannuniemen myöhäisimpiinkin novelleihin jäi - parhaimmillaan hän oli kirjoittaessaan tutuista ja itsekoetuista aiheista.
Pisin yhtenäinen sarja, joka Hannuniemen kynästä lähti, kertoi varsinaissuomalaisesta Ararat-laivasta ja sen surkeasta miehistöstä, jota johtaa ilmiömäisen ruma kapteeni Aaretti. Jo 1940-luvulla alkanut Aaretti-novellien sarja ulottui moniin eri lehtiin, aina Seurasta Turun Sanomiin, jossa ilmestyi novelleja vielä 1960-luvun alussakin. Humoristiset Aaretti-tarinat ovat vielä monen vanhemman polven lukijan mielessä ja niistä saisi helposti oman kokoelmansa.
Kaikki Hannuniemen novellit eivät kuitenkaan sijoittuneet merelle. Merkittävä osa hänen tuotannostaan edustaa Aaretti-tarinoiden tapaan huumoria. Hannuniemi vitsaili lukuisissa Välimeren ympäristön maihin sekä Etelä-Amerikkaan sijoittuvissa tarinoissa alueen kansojen ominaispiirteille - tavalla, jota nykyään pidettäisiin poliittisesti epäkorrektina.
Hannuniemi kokeili myös jännitystä ja rikosnovelleja. Muutamassa tarinassa on jopa science fiction -henkisiä sävyjä; tähän kirjaan on otettu näytteeksi kauhuakin lähentelevä sukellusvenetarina "Sukellusvene Estafette". Samasta novellista Hannuniemi muokkasi myöhemmin myös radiokuunnelman.
Novellien lisäksi Hannuniemi kirjoitti paljon artikkeleita sanoma- ja aikakauslehtiin. Seurassa ja Koti-Postissa hän oli epävirallinen Turun alueen kirjeenvaihtaja, joka raportoi muun muassa Turun kummitustaloista ja Naantalin valtakunnanjohtaja Pekka Siitoimen harrastuksista.
Hannuniemi teki myös tv-ohjelmien käsikirjoituksia. Niissäkin hän keskittyi merenkäyntiin ja laivoihin, ja ohjelmissa käsiteltiin muun muassa Rymättylä-yhtiöiden Saukko-alusten sillinpyyntiä ja Utön haaksirikkoja. Aiheet olivat tuttuja myös Hannuniemen novelleista.
Hannuniemi tunnetaan myös parin laulun sanoittajana. Pentti Viherluoto sävelsi vuonna 1974 levytetyn kappaleen ”Boren laulu”, jonka lauloi Monica Aspelund Silja Linen julkaisemalla kokelmalla. ”Kustavin merimies” –niminen kappale - jonka Viherluoto niinikään sävelsi - taas on levytetty ainakin kolme kertaa.
Eläkkeelle Hannuniemi jäi vuonna 1970. Hän ei tuolloinkaan hylännyt kirjoittamista, vaan aloitti vielä uuden urankin: hän kirjoitti pakinoita vuonna 1969 perustettuun Aamuset-lehteen salanimellä V. Veikkonen. Lisäksi hän masinoi artikkeleillaan ja yleisönosastokirjoituksillaan Suomen Joutsenen pelastamisen.
Hannuniemi kuoli Raisiossa 19.6.1998.