maanantaina, toukokuuta 14, 2007

Pulpografia Erotican johdantoa

Olen kirjoittanut viime päivinä johdantoa joskus ilmestyvään kirjaani Pulpografia Erotica, joka esittelee ainakin kaikki suomennetut amerikkalaislähtöiset seksipokkarit. Niitä ilmestyi täällä 1970-luvulla parissa kolmessa sarjassa, joista tärkein oli varmasti Cocktail, mutta jota parempi laadullisesti oli Domino, jossa on mahdollisesti jopa Lawrence Blockin ja Donald Westlaken kirjoittamat kirjat!

Tässä siis johdantoa, vielä sekavaa ja jäsentymätöntä ja melkein täysin editoimatonta materiaalia:


Eroottista fiktiota ja kirjallisuutta on ollut aina antiikin ajoista saakka ja kauemminkin ja monta aikakautta on lupa pitää eroottisen ja jopa pornografisen kirjallisuuden kultakautena. Esimerkiksi viktoriaaninen aika - 1800-luvun loppu ja 1900-luvun alku - oli Englannissa vireän eroottisen kirjallisuuden aikakausi, joka synnytti lukuisia klassikoita, kuten Herra Jackin ihmeellisen huoneen ja Oscar Wilden kirjoittamaksi väitetyn Teleny-romaanin (sekä lukemattomia muita, joista suurinta osaa ei ole suomennettu). Myös myöhäiskeskiaika Rabelaisineen ja Aretinoineen voisi olla erotiikan kulta-aikaa.
Omanlaisensa erotiikan ja pornografian kulta-aika olivat 1950-1970-lukujen Yhdysvallat ja maata villinnyt halpojen seksipokkarien buumi. Pokkarit eli pehmeäkantiset taskuun mahtuvat kioskeissa ja muualla kirjakauppojen ulkopuolella myydyt kirjat olivat 1940-luvun keskeisiä innovaatioita, joka aikoinaan mullisti kirjakaupan ja kustantamisen totutut puitteet. Halpoina pokkareina ilmestyi kaikenlaista kirjallisuutta aina klassikkojen uusintapainoksista kovapintaisiin rikosromaaneihin ja kaukana avaruudessa liitäviin tieteiskirjoihin. Seksi oli yksi pokkarien keskeisiä lajityyppejä - se oli niin suosittua, että seksikirjojen kustantajat ansaitsivat sillä miljoonaomaisuuksia ja pystyivät ostamaan huviloita. Seksipokkarit katosivat melkein yhtä nopeasti kuin olivat ilmestyneetkin, suureksi osaksi siitä syystä, että seksi valtasi 1970-luvun alussa myös valkokankaat. Avoimesti kuvatun seksin aikakautena ei ollut tarvetta luetulle sanalle. Lisäksi valtavirtakirjallisuus otti rohkeita askelia kohti avoimempaa eroottisuutta - todistuksena muun muassa Nabokovin Lolita (1959) sekä Henry Millerin teokset. Seksipokkareita ilmestyi kuitenkin vielä 1980-luvulla, mutta niiden suosion päivät olivat jo takana. Nyt ne ovat
On vaikea sanoa, mikä oli ensimmäinen varsinainen seksipokkari. 1920-1930-luvuilla, niin sanottujen pulp-lehtien aikakaudella, nähtiin paljon halpoja lukemistolehtiä, joissa julkaistiin paljon aikakaudelle tyypillistä häveliästä erotiikkaa. Tällaisia lehtiä olivat muun muassa Spicy Western Magazine, jossa seksiä yhdistettiin lännenaiheisiin, sekä Snappy Stories, joka keskittyi lähinnä tarinoihin, joita nykyään kutsuttaisiin romanttisiksi. Samaan aikaan julkaistiin myös niin sanottuja Tijuana Bibleja, pieniä lehtisiä, joissa tunnetut sarjakuva- ja animaatiohahmot pantiin tekemään seksuaalisesti eksplisiittisiä asioita. 1940-luvulla kukoistivat myös nimettömästi julkaistut eroottiset lehdet, ja seuraavalla vuosikymmenellä taas nähtiin paljon pin up -lehtiä, joiden kuvissa nähtiin hohdokkaasti piirrettyjä naisia. Samaan aikaan nähtiin myös niin sanottuja bondage-lehtiä, joiden mallit, kuten Betty Page, ovat myöhemmin tulleet kulttihahmoiksi. Bondage-lehdissä naiset olivat usein sidottuja erilaisiin asentoihin ja heihin kohdistettiin jonkinlaista väkivaltaa. Bondage-lehtiin piirsivät sellaiset alan tunnetut nimet kuin Eric Stanton ja Bill Ward. Stanton ja Ward jatkoivat 60-luvulla seksipokkarien kansien piirtämistä, ja samantyyppisiä aiheita kuvittivat myös Gene Bilbrew (joka oli harvoja afroamerikkalaisia alan toimijoita) ja Bill Alexander.
Seksipokkareita julkaistiin jo 1950-luvulla, vaikka Yhdysvalloissa ilmapiiri oli tuolloin melko vanhoillinen. Tapaus, jonka on nähty mahdollistavan seksipokkarien mittavan esiinmarssin, oli Grove Pressin tekemä D. H. Lawrencen Lady Chatterleyn rakastajan sensuroimattoman painoksen julkaisu. Kirja ja kustantaja asetettiin oikeuteen, mutta Grove Press voitti ja julkaisi myöhemmin vielä rohkeamman teoksen, Henry Millerin Kravun kääntöpiirin. Grove Press voitti tämänkin oikeudenkäynnin ja samalla oikeudenkäynnin voittivat myös kirjakauppiaat, joita aiemmin oli uhannut oikeudenkäynti. Samalla oikeus asetti ennakkotapauksen, jonka avulla myöhemmin muut kustantajat pystyivät perustelemaan, miksi ne pystyivät julkaisemaan sellaista kirjallisuutta kuin julkaisivat. Kustantajat pystyivät vetoamaan, että heidän julkaisemansa kirjat eivät ollet vailla kirjallisia, taiteellisia, poliittisia tai yhteiskunnallisia arvoja - aivan kuten oikeus oli todennut Lawrencen ja Millerin romaaneista.
Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut, että seksipokkarien julkaiseminen olisi ollut kaikkien viranomaisten mieleen. Esimerkiksi New Yorkissa kustantajia ja jälleenmyyjiä vainottiin kovalla kädellä, ja varsinkin ennen vuoden 1963 [tsekkaa vuosi] maailmannäyttelyä kaupunkia ja varsinkin pornokauppiaiden pesäpaikaksi leimattua Times Squarea siivottiin rankasti. Tosin kun erään pokkarilevittäjän varastot takavarikoitiin, levittäjä nosti New Yorkin poliisilaitosta vastaan oikeussyytteen ja vieläpä voitti.
Toinen seksipokkarien esiinmarssin mahdollistanut asia oli 1950-luvuilla kukoistanut pokkarien myyntisysteemi. Pokkareita levitettiin samalla tavalla kuin lehtiä aiemmin kioskeihin ja myyntikojuihin: nimikkeet vaihtuivat joka kuukausi, ja varsinkin niin sanottu mass market -levitys oli koko maan kattavaa. Isoimmat ja nimekkäimmät seksipokkarikustantajat pystyivät käyttämään tätä arvokkaampien pokkarikustantajien, kuten Fawcettin, käyttämää levityssysteemiä, jossa kirjoja myytiin tavarataloissa, drug storeissa, kirjakaupoissa ja lahjakaupoissa. Fawcettin lisäksi muita isoja pokkarikustantamoita olivat Dell ja MacFadden, Signet, Pocket Books, Berkley ja jo mainittu Grove Press, joka klassikoiden lisäksi julkaisi myös paljon pornografisia klassikoita, varsinkin viktoriaaniselta ajalta.
Mass market -levityksen rinnalla pienemmät kustantajat ja muut alalla toimineet käyttivät suppeampaa levitystä, josta on käytetty nimitystä "secondary". Tässä systeemissä kirjat myytiin lähinnä alan kaupoista. Tässä systeemissä kustantajat toimivat itse usein välittäjinä. Rajana mass market- ja secondary-kustantajien välillä on pidetty nimikkeiden painosmääriä: mass market -pokkareita painettiin jopa sata tuhatta kappaletta, kun taas secondary-pokkareita painettiin 10 000 ja 30 000 kappaleen välillä.
Monet kirjojen levittäjät olivat isoja tekijöitä alallaan ja usein myös värikkäitä hahmoja. Esimerkiksi Reuben Sturman piti Eros Gold Stripe- ja Consolidated-levitysfirmojensa lisäksi peep-showpaikkoja sekä valmisti ja myi seksileluja sekä -elokuvia. Sturmaniin liittyy kiinnostava ratsia-anekdootti: Saber Booksin julkaisema, salanimi Oscar Peckin kirjoittamaksi merkitty Sex Life of a Cop (1959) on harvinainen, koska FBI takavarikoi Sturmanin Clevelandin varastosta 590 kappaletta kyseistä kirjaa. Sturmanin on kuitenkin lopulta sanottu olevan maailman suurin pornokauppias, joka levitti tuotteita - elokuvia, lehtiä, kirjoja, laitteita - ympäri maailmaa. Hän loi suhteita tanskalaiseen pornoteollisuuteen ja toi tanskalaisia seksielokuvia Yhdysvaltoihin. Sturman panosti videoon jo varhain - hän julkaisi ensimmäiset pornovideot niinkin aikaisin kuin vuonna 1974. Sturmanin mafiakytkökset olivat huomattavat, ja hän joutui useita kertoja vankilaan. Sturmanin poika David on perinyt isänsä firman ja omaisuuden.
Toinen tärkeä levittäjä oli Herman Womack, joka oli erikoistunut homoerotiikkaan; vuonna 1970 hänet tuomittiinkin homokirjallisuuden ja muun aineiston levittämisestä. Kolmannen tärkeän levittäjän Mike Thevisin loppu oli ehkä surkein: hän kuoli vankilassa jouduttuaan sinne murha-, kiristys- ja tuhopolttosyytteistä. Hänen tiedetään murhanneen kilpailijoitaan.
Seksikirjoja myytiin 1960-luvulla paljon myös postimyyntinä. Kirjojen takasivuilla oli mainoksia ja tilauskuponkeja ja kirjoja toimitettiin etäisiinkin paikkoihin pienellä vaivalla.
Jotkut levittäjät toimivat myös kustantajina. On epäilty, että esimerkiksi Liberty Gift Shop, joka toimi New Yorkin Times Squarella, oli vastuussa sellaisista kustantamoista ja niiden alanimikkeistä (imprints) kuin Unique, After Hours, Nitey Nite ja First Niter. Liberty Gift Shopin omistaja oli Stanley Malkin, joka oli levittänyt myös Irving Klawin Nutrix-firman teettämiä bondage-lehtiä. Klaw oli hänkin joutunut antiamerikkalaista toimintaa tutkivan komission kuultavaksi vuonna 1955 - epäiltiin, että bondage-lehdet villitsisivät nuorisoa väkivaltaan ja rikollisuuteen.
Osa 1960-luvuilla julkaistuista seksipokkareista oli fly-by-night -tyyppisiä, mikä tarkoittaa sitä, että niillä ei ollut varsinaista kustantajaa. Kirjan kannessa saattoi lukea esimerkiksi "An Original Arrow Reader", mutta kirjan takana ei kuitenkaan ollut lain vaatimaa firmaa (jolla olisi esimerkiksi osoite verotusta varten). Tällaiset kirjat olivat usein laittomia uusintapainoksia aiemmin ilmestyneistä kirjoista. Useat fly-by-night -kirjat oli tehty niin, että joku oli saanut käsiinsä myymättä jääneitä kirjoja, joita ei ollut toimitettu takaisin kustantajalle, ja vaihtanut niiden kannet uuteen ja laittanut kirjalle uuden nimen.
Mass market- ja secondary-pokkarien välillä oli myös sisällöllisiä eroja. Mass market -pokkarit olivat usein asiallisempia ja niissä oli vähemmän seksiä ja erotiikkaa kuin secondary-kirjoissa, joissa korostettiin eksoottisia aiheita, kuten homo- tai lesboseksuaalisuutta, fetisismiä ja sadomasokismia. Esimerkiksi Eric Stanton ja Bill Ward kuvittivat juuri secondary-pokkareita, eikä heillä ollut asiaa vakavampien mass market -pokkarien pariin. Mass market -pokkareissakin käsiteltiin usein eksoottisia aiheita, kuten lesbosuhteita, mutta hienovaraisemmin ja henkilökohtaisemmin. Henkilöt olivat ongelmallisia ulkopuolisia, kun secondary-pokkareissa he olivat kaksiulotteisia pervertikkoja. Selvää lienee varmasti myös se, että secondary-pokkarit olivat useasti huonommin tehtyjä ja painettuja ja niissä käytetty paperi oli huonompaa.
1960-luvun puolivälissä markkinat vapautuivat vieläkerran. Yhtenä tärkeänä käännekohtana on nähty oikeudenkäyntiä vuonna 1965, jossa newyorkilaista lehtimyyjää syytettiin siveettömän aineiston myymisestä (valeoston tehneelle poliisille). Oikeudessa päätettiin jättää kaikki siveettömyyssyytteet huomiotta. Erotiikan historioitsija Jay Gertzman toteaa, että vuoteen 1969 mennessä seksipokkarit olivat korvautuneet kokonaan "fuck bookeilla", toisin sanoen kirjoilla, joissa seksi oli ottanut käytännössä pääosan juonelta ja henkilöhahmoilta.
Vuonna 1969 ilmestyi myös ison kustantamon kovakantisena julkaisema seksikirja, joka aiemmin olisi ilmestynyt pieneltä pokkaripajalta. Toimittaja Mike McGrady, joka työskenteli Newsdayssa, oli kerännyt kasaan joukon kollegoitaan, jotka kirjoittivat yhteistuumin romaanin Naked Came the Stranger. Kirja julkaistiin salanimellä Penelope Ashe kovakantisena kekseliään ja vihjailevan kannen kanssa, ja siitä tuli valtavan suosittu. Kirjan kustantaja Lyle Stuart jatkoi seksiaiheella rahastamista: salanimellä J ilmestynyt teos The Sensuous Woman (1970) oli sekin suosittu ja pääsi tietokirjojen listalla kolmanneksi.
Naked Came the Stranger ilmestyi myös suomeksi nimellä Tulit luokseni alasti (Jarkko Laineen suomentamana!). The Sensuous Woman ilmestyi täällä nimellä Haluttu nainen. Kirjojen on nähty poistaneen lopullisesti rajat valtavirtakirjallisuuden ja seksipokkarien väliltä - ainoastaan selkeämmin pornografiset "fuck bookit" jäivät edelleen marginaaliin. Tähän liittyi olennaisesti se, että kannessa ei nähty aiemman kaltaisia suorasukaisia ja väkivaltaa sisältäviä kuvia. Halutun naisen kannen haluttiin muistuttavan tyyliä, jolla naisille markkinoitiin tavarataloissa saippuaa ja tuoksuja.
Kirjakauppias, vanhoihin pokkareihin erikoistunut Stephen J. Gertz taas on listannut muita tekijöitä seksipokkarien mailleenmenossa: ala kärsi myyntikadosta 1960-luvun lopussa, kun kirjoja ei asukasyhdistysten kampanjoiden takia saanut enää myydä kirjakaupoissa, vaan niitä myytiin enää vain pornokaupoissa ja elokuvat korvasivat painetun sanan seksinkuluttajien keskuudessa. Lisäksi mafia ja muu järjestäytynyt rikollisuus otti vallan pornobisneksessä. Earl Kemp sanoi haastattelussa, että vuoteen 1973 mennessä mafia omisti 99 prosenttia kaikesta pornobisneksestä. Kirjat myös huononivat Gertzin mielestä: 1960-luvun seksipokkarit olivat usein olleet humoristisia, mutta 1970-luvun alussa pornoala muuttui vakavammaksi. Kirjoja tehtiin enää vain masturbaatio mielessä, ei lukemisen nautinto.

Seksikustantajia

Seksipokkarikustantajia oli 1950- ja 1960-luvuilla monenlaisia. Osa oli alalla selvästi ilman omaa syytään, ajautuneena, mutta osa oli selkeästi omalla alallaan.
Ajautuneista merkittävin oli varmasti Milton Luros, jonka juutalainen tausta näkyi siinä, että hän siteerasi Talmudia jatkuvasti. Luros oli aloittanut uransa science fiction -lehtien kuvittajana, joka teki kansia muun muassa Science Fiction Quarterly- ja Future Science Fiction -lehtiin. Kun scifi-markkinat kuivuivat kasaan 1950-luvulla, Luros alkoi kuvittaa miestenlehtiä, kuten Adamia ja Knightia. 60-luvun alussa hän perusti firman nimeltä American Art Agency ja alkoi julkaista laadukkaalle, kiiltävälle paperille painettuja pin up -lehtiä, kun aiemmin ne oli painettu huonolle sellupitoiselle paperille. Tätä on pidetty yhtenä osana seksilehtien vallankumousta. Vähitellen Luros siirtyi myös kirjankustantamiseen - yksi hänen nimikkeistään oli Barclay House, joka julkaisi seksiaiheisia tietokirjoja. Suuri osa kirjoista oli kuitenkin kaikkea muuta kuin ei-fiktiota, vaan enemmänkin keksittyä faktaa. Myöhemmin 1960-luvulla Luros perusti Brandon House -alanimikkeen, jolla ilmestyi laadukasta erotiikkaa ja pornografiaa. Sarja syntyi, kun nuori Brian Kirby toi Euroopasta Terry Southernin ja Mason Hoffenbergin Candyn, joka oli ilmestynyt Pariisissa salanimellä Maxwell Kenton. Luros antoi Kirbylle vapaat kädet toteuttaa Brandon House -sarjaa. Brian Kirby sai jatkaa hyväksi havaitulla uralla ja Luros antoi tämän perustaa uuden sarjan, Essex Housen, jonka ansiosta Kirbya on verrattu legendaariseen eroottisten kirjan kustantajaan Maurice Girodiasiin. Essex Houselle kirjoitti muun muassa scifi-klassikko Theodore Sturgeon (romaani Godbody jäi tosin julkaisematta ja se ilmestyi postuumisti vuonna 1986). Kirbylla oli lisäksi neuvottelut kesken Jim Morrisonin kanssa, mutta Doorsin laulaja kuoli ennen kuin sai käsikirjoituksen valmiiksi.
60-luvun lopulla seksipokkarien myynti heikkeni niin, että Luros lakkautti Essex Housen ja Brandon House -sarjassa julkaistiin enää vain uusintapainoksia. Seuraavan vuosikymmenen alussa Luros myi firmansa Paul Wisnerille ja Reuben Sturmanille.
Luroksella aloitti uransa Milton Van Sickle, joka siirtyi 1960-luvun lopulla Monte Carloon toimittamaan kirjoja Jim Stevens -nimisen miehen Liverpool Library Pressille. Stevens oli siirtänyt firmansa Monacoon veroja pakoillakseen. Kirjat menestyivät, koska niitä levitettiin Euroopassa hyvin: tavallisesti pornokirjat myivät noin 30 000 - 40 000 kappaletta, mutta Liverpool Libraryn kirjoja meni yleensä 80 000 per painos. Kirjat myivät niin hyvin, että Stevens pystyi maksamaan käsikirjoituksesta jopa 1200 dollaria - lisäksi kirjoittajien vuokra Monte Carlossa maksettiin.
Liverpool Library Pressille kirjoja kirjoitti muun muassa kovaksikeitettyjen dekkarien kirjoittajana tunnettu Bill Pronzini, joka kertoi myöhemmin kirjoittaneensa Stevensin kustantamolle 25 pokkaria vuosina 1969-1972. Osan näistä hän kirjoitti yhdessä Jeffrey Wallmannin kanssa. Pronzini on kertonut hauskoja anekdootteja työstään pornokirjoittajana: fuck-sanaa sai käyttää, varsinkin dialogissa, mutta muita kirosanoja, kuten cocksuckeria, ei. Pronzini ja Wallmann saivat kustantajalta aiheen (esimerkiksi insesti) ja ohjeen sijoittaa jokaiseen noin 20 liuskan lukuun yhden pitkän ja graafisesti kuvaillun seksikohtauksen. Kirjojen alkuun piti kirjoittaa esipuhe, jossa kirjan kuvaamat tapahtumat tuomittaisiin ja asetettaisiin sosiaalisiin yhteksiin. Pronzini ja Wallmann pitivät hauskaa kustantajien vaatimusten kustannuksella, ja Pronzini kertoo, että Wallmann keksi fraasin "neoteric concepts for succor in interpersonal relationships", jota viljeltiin esipuheissa useasti.
Selkeämmin omasta halustaan seksipokkarialalla toimi Marvin Miller. Hän oli entinen nuorisorikollinen, joka huonosta koulukotitaustastaan oli älykäs ja hyvä matematiikassa. Alumiinibisneksessä rahansa tehnyt Miller perusti omat kirjakustantamonsa 1960-luvun alussa, päästyään vankilasta. Miller teki kirjansa halvalla ja käytti esimerkiksi halvinta mahdollista paperia ja teki tällä tietysti omaisuuden. Yhdessätoista kuukaudessa hän oli julkaissut jo 170 kirjaa Collector's Publications -nimellä. Kirjoihin kuului lähinnä klassikkojen uusintapainoksia, kuten ranskalaista Pierre Louÿsia. Osa kirjoista oli ilmeisesti laittomia uusintapainoksia Miller oli tyytyväinen siitä, että hänen julkaisemiaan kirjoja mainittiin eniten Citizens For Decent Literature -yhdistyksen listalla kirjoista, joista tulisi tehdä valitus. Milleriin liittyy kiinnostava anekdootti: hän julkaisi ensimmäisen John F. Kennedyn murhaa käsittelevän kirjan, nopeasti kasatun Four Dark Days -opuksen, jota Warrenin komissio käytti jopa todistusaineistona.
Yhtä lailla epämääräinen tyyppi oli Dave Zentner, jota monet alalla 1960-luvulla toimineet pitivät epämiellyttävänä huijarina. Zentner keskittyi julkaisemaan tietokirjoiksi naamioituja seksikirjoja, joita kaikenlaiset senttarit hänelle väsäsivät. Tyypillinen kirja oli esimerkiksi Dr. Sadie Cousinsin kirjoittamaksi väitetty Coital Therapy (1968) - Sadie Cousins oli Hugh A. Jones -niminen kirjoittaja, joka väsäsi Zentnerille peräti 49 vastaavaa kirjaa, alkaen vuoden 1967 teoksesta Spanking: Sex or Sadism, jossa luvattiin muun muassa katsaus läimäyttelyn tulevaisuuteen. Jones eteni urallaan tyttölehtiin ja pääsi television keskusteluohjelmaankin puhumaan pornografiasta ja erotiikasta. (Kerrotaan, että haastattelija solvattuaan Jonesia ensimmäisen vartin antoi tälle lapun ja sanoi: "Ota yhteyttä tähän kundiin, hän maksaa paremmin.") Zentnerin kustantamoita tai sarjanimikkeitä olivat muun muassa Venice Books ja Century Books.
Aiempia asiallisempi kustantaja oli entinen sarjakuvakäsikirjoittaja Harry Shorten, joka oli syntyisin New Yorkin Midwoodista. Shorten sijoitti sarjakuvista saamansa rahat pokkareihin ja hän perusti oman kustantamonsa vuonna 1957. Vuonna 1958 hänen Midwood Booksinsa saivat järjestysnumerot. Shorten ei itse ymmärtänyt kirjojen päälle, mutta hänellä oli laadukkaita tekijöitä, kuten kustannustoimittaja Elaine Williams, joka itse kirjoitti lesbopokkareita salanimellä Sloane Britain, sekä taiteellinen johtaja Marshall Dugger. Dugger tilasi kansikuvia Balcourt Art Servicen kautta ja useissa Midwoodin kirjoissa onkin upeat kansikuvat ja tekijöinä oli sellaisia tunnettuja pokkarikuvittajia kuin Paul Rader, Rudy Nappi ja Robert Maguire. Rader yksinään teki kolmisensataa kansikuvaa Midwoodille.
Ensimmäiset noin 40 Midwood-pokkaria kirjoitti lukuisa joukko samaan aikaan Nightstand-sarjaan kirjoittavia scifi- ja dekkarimiehiä, kuten Robert Silverberg ja Lawrence Block. Myös jo aiemmin 1950-luvulla aloittanut Orrie Hitt kirjoitti lukuisia Midwood-kirjoja. Myöhemmin Midwood sai omia vakiokirjoittajiaan, kuten March Hastings (oikea nimi Sally Singer), Gilbert Fox (joka kirjoitti mm. salanimillä Kimberly Kemp ja Dallas Mayo), Joan Ellis ja Jason Hytes (joka oli oikeasti Midwoodin kustannustoimittaja John Plunkett). Elaine Williamsinkin Sloane Britain -kirjat ilmestyivät useimmiten Midwoodin sarjassa.
Alalla toimi myös useita homoaktivisteja. Yksi tällainen oli Sanford E. Aday, jonka kustantamoja ja nimikkeitä olivat Fabian, Vega ja Saber. Aday juuri julkaisi aiemmin mainitun Sex Life of a Cop -romaanin. Kirja aiheutti lukuisia oikeudenkäyntejä ja Aday jopa tuomittiin - peräti 25 vuodeksi! Aday oli aiemmin ottanut osaa homoliikkeeseen ja julkaissut ensimmäiset kirjansa niinkin aikaisin kuin 1953. Hän kirjoitti itsekin joitain romaaneja (Amber Dust, 1952; Satan's Harvest, 1953). Uudelleen julkaisun Adayn kustantamista kirjoista on nähnyt Lou Randin The Gay Detective (1961), joka sekoittaa nimensä mukaisesti kovaksikeitettyä toimintaa ja homon yksityisetsivän. Edelleen lukukelpoisena pidetyn kirjan kirjoitti salanimen turvin Gourmet-lehden kolumnisti Lou Hogan.
Yksi legendaarisimpia kustantajia on kuitenkin ollut Earl Kemp. Kempin kustantama ja toimittama Greenleaf Classics oli 1960-1970-luvuilla keskeinen seksipokkarisarja, joka yhdisti ajan poliittista ja underground-liikehdintää. Kempin takana oli William L. Hamling, joka oli perustanut 1950-luvulla Phenix Publications -nimisen firman, joka julkaisi Imagination-nimistä science fiction -lehteä. Hamling oli kova tieteiskirjallisuuden ystävä ja hän oli aiemmin toiminut chicagolaisen kustantamon Ziff-Davisin kustannustoimittajana. Hän oli myös kirjoittanut scifi-lehtiin - hänen tarinansa "Shadow of the Sphinx" (Fantastic Adventures -lehdessä vuonna 1944) on kauhutarina egyptiläisestä noidasta. Miestenlehtialalle Hamling lähti vuonna 1955 perustaessaan Rogue-lehden, jonka toimittajana toimi pitkään scifi-klassikko Harlan Ellison. Hamling testasi lain rajoja Roguella ja laittoi lehden tilattavaksi, vaikka tuolloin Playboy ja muut miestenlehdet oli tuomittu ainoastaan kioskimyyntiin. Hamling voitti oikeudenkäynnin, mikä avasi tien myös Playboyn menestykselle.
Myöhemmin vuonna 1959 hän perusti Nightstand Books -alanimikkeen, jolle kirjoittivat kirjoja Ellison sekä toinen scifi-kirjailija Robert Silverberg. Hamling ja Ellison onnistuivat haalimaan kustantamolle kirjoittajiksi monia myöhemmin rikoskirjallisuuden klassikoiksi nousevia nimiä, kuten Lawrence Block, Evan Hunter ja Donald Westlake. Muita kirjoittajia olivat muun muassa sisällissotasaagoillaan bestseller-kastiin myöhemmin noussut John Jakes, pokkaristi Day Keenen poika Al James, Hal Dresner, Thomas Ramirez ja William Knoles, joka paremmin muistetaan agenttiparodia 0008:n kirjoittajana. Monet kirjoittajat ovat pysyneet omista pornosalanimistään hiljaa, mutta ne on melko pitävästi onnistuttu selvittämään. Kirjoittajakunnan laadun takia Hamlingin Nightstand-kirjoja on pidetty yhtenä parhaista seksipokkarisarjoista - varsinkin kun kirjojen kannet olivat laadukasta kuvitusta ja kuvittajina oli sellaisia merkkitekijöitä kuin Harold W. McCauley ja Robert Bonfils. Joitain Nightstand-kirjoja on julkaistu uudestaankin viime vuosina, varsinkin Lawrence Blockin rikosaiheisia romaaneja. Nightstand Booksin lisäksi Hamling julkaisi Ellisonin toimittamaa Regency-pokkarisarjaa, jossa julkaistiin rikos-, science fiction- ja kauhukirjoja muun muassa Robert Blochilta, Philip José Farmerilta, Jack Webbiltä ja Jim Thompsonilta sekä salaperäiseltä B. Travenilta (Stories by the Man Nobody Knows, 1961).
Nightstandin laadukas kirjoittajajoukko kerättiin käytännössä newyorkilaiselta kirjallisuusagentilta Scott Meredithiltä, jonka asiakkaita ja työntekijöitä Hamlingin käyttämät kirjoittajat olivat. Meredith tunnetaan laadukkaan kovaksikeitetyn ja muun lajityyppikirjallisuuden tarmokkaana agenttina, mutta kirjailijoille itselleen sopimukset Meredithin kanssa eivät olleet kovin kannattavia: 2000 dollarin palkkiosta, jonka Hamling maksoi, yli tuhat meni Meredithille ja loput kirjoittajalle.
Viranomaisten ahdistelu sai Hamlingin kuitenkin lopulta 1960-luvun puolivälissä muuttamaan Chicagosta San Diegoon. Uuden kustantamon nimeksi tuli Phenix Publishers ja Hamling perusti myös oman välittäjäfirman. Vuoden 1966 vapauttavien siveettömyyspäätösten jälkeen seksikustantajan arjen olisi pitänyt tulla helpommaksi, mutta viranomaiset eivät edelleenkään päästäneet Hamlingia ja Kempiä helpolla. Poliisi kuunteli kustantamon puheluita ja postitoimistossa kustantamon postia tarkkailtiin.
Tästä huolimatta Hamlingin nimikkeet julkaisivat 500 kirjaa vuodessa ja Hamling oli moninkertainen miljonääri. Hänellä oli kaksi asuntoa, Palm Springsissä ja La Jollassa, ja lisäksi hänellä oli kattoasunto Phenix Publishersin toimistossa.
Osa Hamlingin julkaisemista kirjoista oli alkuperäisiä seksipokkareita, osa oli Olympia Press -nimikkeen alla julkaistuja eroottisia klassikoita. Nightstandin lisäksi Hamlingin kustantamon alanimikkeistä oli Greenleaf Classics, joka 1970-luvun alussa oli Yhdysvaltain viidenneksi tuotteliain pokkarikustantamo, heti ison Bantamin jälkeen.
Greenleaf oli hippihenkinen kustantamo. Earl Kemp piti päämajaansa Meksikon Jaliscossa ja monet Greenleafin kirjoittajat pitivät siellä majaansa - kokaiinia ja tequilaa riitti. Greenleafille kirjoittivat monet vapaamieliset senttarit, kuten William Knoles, joka kirjoitti jo mainittua Agentti 0008 -sarjaa, Jerome Murray, Donald Gilmore (joka kirjoitti lukuisia seksiaiheisia "tieto"-teoksia). Myös jo 1940-luvulla länkkäreitä kirjoittanut Lee Floren asusteli seudulla ja kirjoitti seksikirjoja. Yksi tuotteliaimpia naisia oli Linda DuBreuil, joka kirjoitti yli 300 seksikirjaa - kiinnostavaa on, että myös hänen poikansa, John Eric Poling, kirjoitti lukuisia seksipokkareita salanimellä Eric Jay. Myös maailman surkeimpana elokuvaohjaajana tunnettu Ed Wood kirjoitti useita pornokirjoja Greenleafille - kiinnostavin näistä on varmasti oman Orgy of the Dead -elokuvan romaaniversio (1966), jonka upean kannen piirsi Robert Bonfils.
Greenleafin ja Hamlingin kustannusuran loppu tuli vuonna 1971, kun Greenleaf julkaisi rajusti kuvitetun laitoksen Yhdysvaltain hallituksen teettämästä selvityksestä Report of the President's Commission on Obscenity and Pornography. FBI kävi kirjan ja julkaisijoiden kimppuun, ja vaikka siveettömyyssyyte kumottiin, Hamling ja Kemp sekä muita kustantamon pomoja tuomittiin parittamisesta postin avulla. Hamling ja Kemp joutuivat vankilaan, ja Greenleafin kirjojen taso laski huomattavasti.
Hamlingin palveluksesta lähti myyntimies Don Patrick, joka perusti oman kustantamonsa PEC:n eli Publisher's Export Companyn. PEC:llä oli lukuisia alanimikkeitä, kuten Rapture Novels, PEC Giants, Girls Together, Colorful Novels (jotka oli tarkoitettu mustille lukijoille), Narcissus Series (joka käsitti lähinnä homokirjallisuutta) ja Pompeii Press, jossa julkaistiin sadomasokisista kirjallisuutta. PEC oli monia muita seksikustantajia rohkeampi ja se julkaisi useita kokeellisiksi luonnehdittavia pornoromaaneja, jotka eivät olisi menneet muilta kustantajilta läpi. Yksi kiinnostavimpia PEC:n kirjoittajista oli Ron Haydock, joka kirjoitti salanimellä Vin Saxon. Hän oli 1950-1960-lukujen vaihteessa ollut villi rokkari, joka esiintyi Ron Haydock and the Boppers -yhtyeensä kanssa, ja hänen seksikirjoistaan monet ovatkin rock-aiheisia. PEC:n kirjoista suomeksi ei kuitenkaan ole ilmestynyt kuin yksi Hal Stewardin julkaisema jännäri Sadistin piruetti.
PEC:n kirjailijoista Haydock kirjoitti myös Lou Kimzeyn kustantamaan France Books -sarjaan. Kimzey oli aloittanut kustantajan uransa julkaisemalla rock- ja teinilehtiä, kuten Hop Up ja Dig, ja hän julkaisi myös Forrest Ackermanin legendaarista Famous Monsters -lehteä, jonka toimittajaksi Ron Haydock valittiin.
Kimzeylläkään ei ollut kovin hyvä maine kirjoittajien keskuudessa. 1990-luvulla lukuisia tosirikoskirjoja muun muassa Mustan dahlian tapauksesta kirjoittanut John Gilmore tekaisi 60-luvulla useita seksipokkareita France Booksille, ja hänen appiukkonsa (!) varoitti, että Kimzey on huijari: "Et saa rahaa, ellet mene toimistoon ja huuda ja uhkaile heitä. Jos soitat puhelimella, he eivät ikinä maksa."

***

Musta feministi- ja lesboaktivisti Donna Allegra on kirjoittanut, että 60-luvun pornografia muovasi hänen seksuaalista identiteettiään monin tavoin. Allegran oman kertoman mukaan hän käytti kovaa heteroseksuaalista pornoa masturbaatiokirjallisuutena ja pehmopornoa, jossa oli useita lesbokuvauksia, fantasioiden lähteenä. Jo teini-ikäisenä hän kolusi kioskien ja kirjakauppojen epämääräisimpiä nurkkia, ja jos hän vain olisi kehdannut, hän olisi tilannut kirjoja suoraan kustantajilta – mutta silloin vanhemmat olisivat saaneet tietää.
Allegran ensimmäinen kosketus pornopokkareihin oli Joan Ellisin (oikealta nimeltään Julie Ellis) Summer Camp. Kirja oli osunut Allegran silmiin high schoolin alaluokilla. Myöhemmin Allegra kertoo lukeneensa mm. March Hastingsia, Sloan Brittainia, Randy Salemia, Dallas Mayoa ja Sheldon Lordia – viimeksimainittu oli monen kirjoittajan yhteissalanimi ja sitä käytti muun muassa Lawrence Block. Ann Aldrichin eli Vin Packerin lesbokirjojen päähenkilöitä hän on kavahtanut, sillä tämä kuvasi lesboja ilkeämmin kuin heterokirjailijat, vaikka oli itse lesbo. Allegran mukaan hän oppi tunnistamaan oikeanlaiset kirjat siitä, että niiden nimissä tai kansikuvauksissa käytettiin sellaisia sanoja kuin "unnatural", "strange" tai "perverted". Saman ovat kertoneet monet muutkin lukijat.
Allegran kertomus on kiinnostava esimerkki siitä, että 50- ja 60-lukujen porno, pehmo tai kova, on ollut tärkeätä kirjallisuutta. Vain sen avulla monet amerikkalaiset ja englantilaiset lukijat ovat voineet muodostaa itselleen käsityksen siitä, mitä on olla homo tai lesbo. Allegra kertoo, että hän tajusi, että kirjojen tarjoama kuva ei ole kokonainen, mutta että hän löysi aina välillä osia itsestään kirjojen sivuilta. Vasta 70-luvulla alkoi ilmestyä lesbojen itsensä kirjoittamaa ja kustantamaa, "oikeata" lesbokirjallisuutta. Siihen asti oli tyytyminen heteroseksuaalimiehille tarkoitettuihin kirjoihin.

2 kommenttia:

Unknown kirjoitti...

Hei!
Etsin suomenkielisiä eroottisia pokkareita myyntiin (uusia!).
Tiedätkö mistä löytyisi ja mistä niitä voisi hankkia?
Tiedoista kiitollinen...

Juri kirjoitti...

Moi,

anteeksi huomasin kommenttisi vasta nyt! En valitettavasti usko, että kukaan enää Suomessa julkaisee eroottisia pokkareita.