Hugh Cave oli pulp-legenda
Kauhua, rikoksia, romantiikkaa, voodoota
“Kasvoin kodissa, joka oli täynnä kirjoja.”
Hugh B. Caven lapsuus oli vanhan polven kirjailijalle tyypillinen.
”Meillä oli paljon sellaisten kirjailijoiden teoksia kuin Kiplingin, Conradin, Stevensonin ja Poen. Äitini, joka oli syntynyt Intiassa, oli tuntenut Kiplingin.”
Kun kirjailija Hugh Walpolen mukaan nimetty Cave oli neljävuotias, hänen perheensä muutti Englannista Yhdysvaltoihin. Cavella oli kaksi isoveljeä, ja he asuivat Bostonissa, jossa Cave kävi myös koulunsa.
”Aloin kirjoittaa high schoolissa”, Cave kertoo. ”Myin runoja ja satunnaisia tarinoita eri lehdille, muun muassa sanomalehtiin.”
Caven ensimmäinen julkaistu teksti oli novelli ’Retribution’, joka ilmestyi sanomalehti The Boston Globessa. Cave oli saanut novellin julki, kun hän oli voittanut koulujen kirjoituskilpailun. Novellista ei maksettu mitään.
Ennen novellia saattoi ilmestyä jokin runo. ”Siitä on niin kauan aikaa, etten voi muistaa enää.”
’Retribution’ innosti Cavea kuitenkin niin paljon, että hän alkoi lähettää tarinoita pyhäkoululehteen. Niistä sai jo rahaa. Lehden toimittaja ilmoitti Cavelle, että hän ottaa vastaan kaiken mitä tämä kirjoittaa – mutta tämän tulisi hankkia kirjoituskone.
High schoolin jälkeen Cave pääsi pulp-lehtiin. Caven ensimmäinen pulp-novelli oli ’Island Ordeal’, joka ilmestyi Brief Stories –lehdessä vuonna 1929.
”Työskentelin tuolloin bostonilaisessa palvelukustantamossa ja lähettelin koko ajan tarinoita lehtiin.” Caven pääasiallinen työ kustantamossa oli yleensä amatöörimaisten käsikirjoitusten editoiminen.
Cave kirjoitti lopulta yli 800 novellia eri pulp-lehtiin. Myöhemmin 50-luvulta alkaen hän alkoi kirjoittaa ns. slick-lehtiin, kuten Saturday Evening postiin ja Good Housekeepingiin. Näihin Cave myi noin 350 novellia, joista pelkästään Saturday Evening Post julkaisi 46.
Caven tuotteliaisuus ei ole jäänyt vain novelleihin. Kirjoja hän julkaisi 51 ja käännöksiä on ilmestynyt liki 30 maassa.
Kauhu, kauhu
Cave tunnetaan nimenomaan kauhukirjailijana. Hänen tunnetuin yksittäinen kirjansa on kauhunovellien kokoelma Murgunstrumm, jonka julkaisi kirjailija Karl Wagnerin Carcosa–kustantamo 1970-luvun lopulla.
”Kirjoitin aluksi seikkailutarinoita, jotka sijoittuivat Afrikkaan ja Intiaan. Näihin minulla oli tuntumaa, koska vanhempani olivat asuneet kummallakin mantereella”, Cave muistelee.
Caven äiti oli syntynyt Intiassa Bombayn pormestarin tyttärenä ja muuttanut Etelä-Afrikkaan. Hän toimi buurisodan aikana sairaanhoitajana ja tutustui tällöin Caven isään.
”Kirjoitin myös joitain länkkäreitä ja paljon rikosjuttuja”, Cave muistelee. ”Kauhu kuitenkin vetosi minuun eniten ja kirjoitin paljon sellaisiin lehtiin kuin Horror Stories ja Terror Tales.”
Legendaariseen Weird Tales –lehteen Cave kirjoitti kymmenisen tarinaa 30-luvulla, mutta Caven tuottoisin julkaisukanava olivat varmaankin edellämainitut ns. shudder-lehdet. Horror Stories ja Terror Tales keskittyivät rajuihin ja usein aika absurdeihin juttuihin, joissa nuoria ja viattomia naisia uhattiin järjettömillä kuolintavoilla ja kidutuksilla. Idea tarinoissa oli yleensä se, että yliluonnollisilta vaikuttavat tapahtumat saivat rationaalisen selityksen.
Caven – ja muidenkin samaa genreä tapailleiden kirjoittajien – tarinoissa esiintyi ruoskaa heiluttavia saatananpalvojia ja sekopäisiä kääpiöitä, joita naisen ruumis villitsi. Yleisin lopetus tarinoille oli se, että käsittämättömät ilmestykset olivat osa suunnitelmaa huijata nuoren perijättären omaisuus.Dekkarit olivat toinen tuottoisa lajityyppi Cavelle. “Julkaisin pelkästään Detective Fiction Weeklyssä 63 tarinaa.”
Cave oli myös Black Maskin vakiokirjoittajia. Hän oli viimeisiä legendaarisen päätoimittaja Joseph Shawin värväämiä kirjoittajia. Cave kirjoitti Black Maskiin vajaa kymmenen novellia 30- ja 40-luvun vaihteessa. Caven kovaksikeitetyt rikosnovellit muistuttivat tyylillisesti usein Frederick Nebelin tarinoita.
Chandleriakin julkaissut Dime Detective –lehti oli sekin tärkeä julkaisukanava Cavelle. Lehden toimittaja Kenneth White soitti kerran Cavelle hätääntyneenä: kansikuva oli olemassa, mutta siihen ei ollut juttua. Kuvassa pahannäköinen roisto oli pistämässä leipuria omaan uuniinsa. White pyysi Cavea tekemään mahdollisimman nopeasti 30 000 sanan novellin, jossa kuvan tilanne olisi mukana. Kahden päivän päästä Cave toimitti novellin, jonka nimi oli ’This Is the Way We Bake Our Dead’.
Whitesta tuli Cavelle tärkeä ystävä. ”Ken oli hyvä toveri. Hän oli mukana kalastusreissuilla, joita teimme yhdessä ystäväni Larry Dunnin ja agenttini Lurton Blassingamen kanssa. Kävimme joka kevät ja syksy Uuden Englannin pohjoisosissa tai Kanadassa. Meillä oli tuttu reitti, Lake Huronilta Hudsonin lahdelle.”
Cave sijoitti kaksi romaaniaan samoihin maisemiin, Fishermen Fourin ja The Dawningin. Cavesta on ylipäätään sanottu, että hän oli luotettavimpia pulp-kirjailijoita. Hän pysytteli ilmoitetun sanamäärän rajoissa ja toimitti käsikirjoitukset ajoissa. Cave oli niin luotettava, että kun aloitettiin uusi lehti, Cavea pyydettiin kirjoittamaan siihen novelleja.
Joskus Caven nimikään ei auttanut. Strange Tales ei ilmestynyt muutamaa numeroa enempää, mutta Caven tunnetuin yksittäinen novelli ’Murgunstrumm’ ilmestyi juuri siinä.
Cave erikoistui myös ns. spicy-juttuihin, jotka olivat seksipokkarien esiaste pulp-lehdissä. Jutut olivat muuten tavallisia lajityyppitarinoita, mutta niissä piti olla tietty määrä seksiä. Sankarittarien piti päästä jossain vaiheessa eroon vaatteistaan. Cave käytti näissä tarinoissa usein tahallisen hölmöä salanimeä Justin Case.
Cave kertoi eräässä toisessa haastattelussa, että spicy-lehdet maksoivat yleensä enemmän kuin muut pulp-lehdet. Yleensä pulpit maksoivat sentin sanalta, mutta jotkut spicy-lehdet maksoivat viisikin senttiä.
Sota ja laatulehdet
Laatupaperille painettuihin slick-lehtiin Cave ujuttautui heti toisen maailmansodan jälkeen, kun hän oli toiminut sotakirjeenvaihtajana Tyynellä merellä. ”Tein vahvan sarjan Tyynelle merelle sijoittuvia sotajuttuja”, kirjailija toteaa.
Myös hänen sotaan sijoittuvat kirjansa, Long Were the Nights (1943), The Fightin’est Ship (1944) ja Wings Across the World (1945), olivat suosittuja. Ne olivat enemmän reportaasikirjoja kuin fiktiota.
Cave ei ollut ainoa slick-lehtiin siirtynyt pulp-kirjailija. ”Slick-lehtiin pääseminen oli napakymppi kenelle tahansa kirjoittajalle, koska ne maksoivat enemmän kuin pulp-lehdet”, Cave sanoo.
Esimerkiksi Cosmopolitan, joka vielä 50-luvulla julkaisi paljon novelleja, maksoi 40 senttiä sanalta, jolloin novellista saattoi saada 3000 dollarin palkkion.Slick-lehtiin Cave teki myös paljon enemmän naislukijoiden makuun olevia novelleja. ”Good Housekeeping –lehteen tein paljon romanttisia juttuja, mutta muille lehdille kirjoitin seikkailutarinoita.”
Tärkeä tarinoiden lähde oli Haiti, jossa Cave piti sokeriruokofarmia 50-luvulla. ”Kirjoitin paljon Länsi-Intiasta Saturday Evening Postiin.”
Parhaana saavutuksena urallaan Cave pitää 50 kirjaansa.
”Muutama novelli ansaitsee tulla nostetuksi esiin”, hän sanoo. ”Two Were Left on oma suosikkini. [Novelli on suomennettuna ohessa.] Se kertoo eskimo-pojasta, joka ajelehtii lautalla yhdessä koiransa kanssa.”
Caven toinen suosikkinovelli on ”The Mission”, joka ilmestyi Saturday Evening Postissa. ”Siinä Haitilla asuvan pienen tytön äiti kuolee ja tyttö kävelee Port-au-Princeen ja yrittää löytää taiteilijaisänsä, joka on ollut vain hänen äitinsä mielikuvituksen tuote. Lehden toimittajat sanoivat, että se oli suosituin novelli, jonka he olivat julkaisseet lehden perustamisen jälkeen!”
Voodoo tulee kuvaan
Haiti oli tuttu ympäristö Cavelle, koska hän asui siellä useita vuosia.
”Lääkärini kehottivat minua viemään poikani pois Uuden Englannin kylmistä talvista, ja tunsin englantilaisen papin, joka opetti englantia Port-au-Princessä Haitilla. Hän auttoi minua löytämään asunnon. Asuimme siellä neljän talven ajan 1940- ja 50-lukujen vaihteessa.”
Maa ja sen voodoo-uskonto kiehtoivat Cavea. Hän kirjoitti aiheesta kirjankin Haiti: High Road to Adventure, jota on pidetty yhtenä parhaista populaareista yleisesityksistä erikoisesta uskonnosta. ”Kulutin puhki neljä jeeppiä hakiessani materiaalia kirjaa varten”, Cave naurahtaa.
Cave ei missään vaiheessa lopettanut kirjoittamista, mutta pulp-maailmasta hän katosi melkein täysin. Haiti-kirjan jälkeen hän teki saarelle sijoittuvan romaanin The Cross on the Drum (1959), jossa valkoinen lähetystyöntekijä rakastuu voodoo-papin siskoon.
”Keskityin tässä vaiheessa enemmän romaaneihin ja jätin novellit kokonaan pois”, kirjailija kertoo.
Caven 60-luvulla julkaisemat romaanit olivat kuitenkin suurimmaksi osaksi romanttisia pokkareita, jotka ilmestyivät vain Englannissa. Cave unohtui myös scifi- ja kauhuharrastajilta, ja hänet toi takaisin enemmän tai vähemmän kirjailija Karl Edward Wagnerin toimittama ja julkaisema kokoelma Murgunstrumm (1977), johon oli koottu Caven kauhu- ja fantasianovelleja 30-luvun pulp-lehdistä.
Hän alkoi tehdä uudestaan lajityyppikirjallisuutta ja kirjoittaa uusia novelleja lehtiin ja antologioihin. Vuonna 1979 hän kirjoitti uuden kauhuromaanin, The Legion of the Deadin, enemmän hän alkoi kirjoittaa 1990-luvulla. Useat hänen uusista romaaneistaan sijoittuivat Haitille. Lisäksi hänen vanhoja tarinoitaan alettiin julkaista uusina painoksina – hänen Black Maskin tarinansa ja useita muita dekkarikokoelmia on ilmestynyt omina kirjoinaan. Lisäksi hän on julkaissut pulp-kauden muistelmansa (Magazines I Remember, 1994) ja kootut runonsa (The Sacred Cave, 1992).
Kauhuromaaneja hän teki loppuun asti. Cave itse sanoi arvostavansa enemmän vanhanaikaista kauhua, joka perustuu enemmän vihjailulle. ”Nykykauhussa on liikaa gorea ja väkivaltaa.”
Cave sai 80-luvulta lähtien myös paljon fanien arvonantoa. ”Olen voittanut kolme elämäntyöpalkintoa ja minulle on myönnetty elävän legendan palkinto. Olen myös saanut Phoenix-palkinnon, joka myönnetään Yhdysvaltain eteläosien kirjoittajille”, Cave kertoo.
Cavelle myönnettiin vuonna 1991 Horror Writers of American elämäntyöpalkinto. Cave itse totesi, että hän sai sen takia, että kukaan muu ei ollut enää elossa.
Cave oli aktiivinen loppuun asti. 93-vuotiaan kirjailijan viimeiset sanat haastattelijalle kuuluivat: ”Vietän useita tunteja tietokoneen ääressä. Mitä muutakaan tekisin? Istuisin ja katsoisin telkkaria koko päivän?”
Kauhua, rikoksia, romantiikkaa, voodoota
“Kasvoin kodissa, joka oli täynnä kirjoja.”
Hugh B. Caven lapsuus oli vanhan polven kirjailijalle tyypillinen.
”Meillä oli paljon sellaisten kirjailijoiden teoksia kuin Kiplingin, Conradin, Stevensonin ja Poen. Äitini, joka oli syntynyt Intiassa, oli tuntenut Kiplingin.”
Kun kirjailija Hugh Walpolen mukaan nimetty Cave oli neljävuotias, hänen perheensä muutti Englannista Yhdysvaltoihin. Cavella oli kaksi isoveljeä, ja he asuivat Bostonissa, jossa Cave kävi myös koulunsa.
”Aloin kirjoittaa high schoolissa”, Cave kertoo. ”Myin runoja ja satunnaisia tarinoita eri lehdille, muun muassa sanomalehtiin.”
Caven ensimmäinen julkaistu teksti oli novelli ’Retribution’, joka ilmestyi sanomalehti The Boston Globessa. Cave oli saanut novellin julki, kun hän oli voittanut koulujen kirjoituskilpailun. Novellista ei maksettu mitään.
Ennen novellia saattoi ilmestyä jokin runo. ”Siitä on niin kauan aikaa, etten voi muistaa enää.”
’Retribution’ innosti Cavea kuitenkin niin paljon, että hän alkoi lähettää tarinoita pyhäkoululehteen. Niistä sai jo rahaa. Lehden toimittaja ilmoitti Cavelle, että hän ottaa vastaan kaiken mitä tämä kirjoittaa – mutta tämän tulisi hankkia kirjoituskone.
High schoolin jälkeen Cave pääsi pulp-lehtiin. Caven ensimmäinen pulp-novelli oli ’Island Ordeal’, joka ilmestyi Brief Stories –lehdessä vuonna 1929.
”Työskentelin tuolloin bostonilaisessa palvelukustantamossa ja lähettelin koko ajan tarinoita lehtiin.” Caven pääasiallinen työ kustantamossa oli yleensä amatöörimaisten käsikirjoitusten editoiminen.
Cave kirjoitti lopulta yli 800 novellia eri pulp-lehtiin. Myöhemmin 50-luvulta alkaen hän alkoi kirjoittaa ns. slick-lehtiin, kuten Saturday Evening postiin ja Good Housekeepingiin. Näihin Cave myi noin 350 novellia, joista pelkästään Saturday Evening Post julkaisi 46.
Caven tuotteliaisuus ei ole jäänyt vain novelleihin. Kirjoja hän julkaisi 51 ja käännöksiä on ilmestynyt liki 30 maassa.
Kauhu, kauhu
Cave tunnetaan nimenomaan kauhukirjailijana. Hänen tunnetuin yksittäinen kirjansa on kauhunovellien kokoelma Murgunstrumm, jonka julkaisi kirjailija Karl Wagnerin Carcosa–kustantamo 1970-luvun lopulla.
”Kirjoitin aluksi seikkailutarinoita, jotka sijoittuivat Afrikkaan ja Intiaan. Näihin minulla oli tuntumaa, koska vanhempani olivat asuneet kummallakin mantereella”, Cave muistelee.
Caven äiti oli syntynyt Intiassa Bombayn pormestarin tyttärenä ja muuttanut Etelä-Afrikkaan. Hän toimi buurisodan aikana sairaanhoitajana ja tutustui tällöin Caven isään.
”Kirjoitin myös joitain länkkäreitä ja paljon rikosjuttuja”, Cave muistelee. ”Kauhu kuitenkin vetosi minuun eniten ja kirjoitin paljon sellaisiin lehtiin kuin Horror Stories ja Terror Tales.”
Legendaariseen Weird Tales –lehteen Cave kirjoitti kymmenisen tarinaa 30-luvulla, mutta Caven tuottoisin julkaisukanava olivat varmaankin edellämainitut ns. shudder-lehdet. Horror Stories ja Terror Tales keskittyivät rajuihin ja usein aika absurdeihin juttuihin, joissa nuoria ja viattomia naisia uhattiin järjettömillä kuolintavoilla ja kidutuksilla. Idea tarinoissa oli yleensä se, että yliluonnollisilta vaikuttavat tapahtumat saivat rationaalisen selityksen.
Caven – ja muidenkin samaa genreä tapailleiden kirjoittajien – tarinoissa esiintyi ruoskaa heiluttavia saatananpalvojia ja sekopäisiä kääpiöitä, joita naisen ruumis villitsi. Yleisin lopetus tarinoille oli se, että käsittämättömät ilmestykset olivat osa suunnitelmaa huijata nuoren perijättären omaisuus.Dekkarit olivat toinen tuottoisa lajityyppi Cavelle. “Julkaisin pelkästään Detective Fiction Weeklyssä 63 tarinaa.”
Cave oli myös Black Maskin vakiokirjoittajia. Hän oli viimeisiä legendaarisen päätoimittaja Joseph Shawin värväämiä kirjoittajia. Cave kirjoitti Black Maskiin vajaa kymmenen novellia 30- ja 40-luvun vaihteessa. Caven kovaksikeitetyt rikosnovellit muistuttivat tyylillisesti usein Frederick Nebelin tarinoita.
Chandleriakin julkaissut Dime Detective –lehti oli sekin tärkeä julkaisukanava Cavelle. Lehden toimittaja Kenneth White soitti kerran Cavelle hätääntyneenä: kansikuva oli olemassa, mutta siihen ei ollut juttua. Kuvassa pahannäköinen roisto oli pistämässä leipuria omaan uuniinsa. White pyysi Cavea tekemään mahdollisimman nopeasti 30 000 sanan novellin, jossa kuvan tilanne olisi mukana. Kahden päivän päästä Cave toimitti novellin, jonka nimi oli ’This Is the Way We Bake Our Dead’.
Whitesta tuli Cavelle tärkeä ystävä. ”Ken oli hyvä toveri. Hän oli mukana kalastusreissuilla, joita teimme yhdessä ystäväni Larry Dunnin ja agenttini Lurton Blassingamen kanssa. Kävimme joka kevät ja syksy Uuden Englannin pohjoisosissa tai Kanadassa. Meillä oli tuttu reitti, Lake Huronilta Hudsonin lahdelle.”
Cave sijoitti kaksi romaaniaan samoihin maisemiin, Fishermen Fourin ja The Dawningin. Cavesta on ylipäätään sanottu, että hän oli luotettavimpia pulp-kirjailijoita. Hän pysytteli ilmoitetun sanamäärän rajoissa ja toimitti käsikirjoitukset ajoissa. Cave oli niin luotettava, että kun aloitettiin uusi lehti, Cavea pyydettiin kirjoittamaan siihen novelleja.
Joskus Caven nimikään ei auttanut. Strange Tales ei ilmestynyt muutamaa numeroa enempää, mutta Caven tunnetuin yksittäinen novelli ’Murgunstrumm’ ilmestyi juuri siinä.
Cave erikoistui myös ns. spicy-juttuihin, jotka olivat seksipokkarien esiaste pulp-lehdissä. Jutut olivat muuten tavallisia lajityyppitarinoita, mutta niissä piti olla tietty määrä seksiä. Sankarittarien piti päästä jossain vaiheessa eroon vaatteistaan. Cave käytti näissä tarinoissa usein tahallisen hölmöä salanimeä Justin Case.
Cave kertoi eräässä toisessa haastattelussa, että spicy-lehdet maksoivat yleensä enemmän kuin muut pulp-lehdet. Yleensä pulpit maksoivat sentin sanalta, mutta jotkut spicy-lehdet maksoivat viisikin senttiä.
Sota ja laatulehdet
Laatupaperille painettuihin slick-lehtiin Cave ujuttautui heti toisen maailmansodan jälkeen, kun hän oli toiminut sotakirjeenvaihtajana Tyynellä merellä. ”Tein vahvan sarjan Tyynelle merelle sijoittuvia sotajuttuja”, kirjailija toteaa.
Myös hänen sotaan sijoittuvat kirjansa, Long Were the Nights (1943), The Fightin’est Ship (1944) ja Wings Across the World (1945), olivat suosittuja. Ne olivat enemmän reportaasikirjoja kuin fiktiota.
Cave ei ollut ainoa slick-lehtiin siirtynyt pulp-kirjailija. ”Slick-lehtiin pääseminen oli napakymppi kenelle tahansa kirjoittajalle, koska ne maksoivat enemmän kuin pulp-lehdet”, Cave sanoo.
Esimerkiksi Cosmopolitan, joka vielä 50-luvulla julkaisi paljon novelleja, maksoi 40 senttiä sanalta, jolloin novellista saattoi saada 3000 dollarin palkkion.Slick-lehtiin Cave teki myös paljon enemmän naislukijoiden makuun olevia novelleja. ”Good Housekeeping –lehteen tein paljon romanttisia juttuja, mutta muille lehdille kirjoitin seikkailutarinoita.”
Tärkeä tarinoiden lähde oli Haiti, jossa Cave piti sokeriruokofarmia 50-luvulla. ”Kirjoitin paljon Länsi-Intiasta Saturday Evening Postiin.”
Parhaana saavutuksena urallaan Cave pitää 50 kirjaansa.
”Muutama novelli ansaitsee tulla nostetuksi esiin”, hän sanoo. ”Two Were Left on oma suosikkini. [Novelli on suomennettuna ohessa.] Se kertoo eskimo-pojasta, joka ajelehtii lautalla yhdessä koiransa kanssa.”
Caven toinen suosikkinovelli on ”The Mission”, joka ilmestyi Saturday Evening Postissa. ”Siinä Haitilla asuvan pienen tytön äiti kuolee ja tyttö kävelee Port-au-Princeen ja yrittää löytää taiteilijaisänsä, joka on ollut vain hänen äitinsä mielikuvituksen tuote. Lehden toimittajat sanoivat, että se oli suosituin novelli, jonka he olivat julkaisseet lehden perustamisen jälkeen!”
Voodoo tulee kuvaan
Haiti oli tuttu ympäristö Cavelle, koska hän asui siellä useita vuosia.
”Lääkärini kehottivat minua viemään poikani pois Uuden Englannin kylmistä talvista, ja tunsin englantilaisen papin, joka opetti englantia Port-au-Princessä Haitilla. Hän auttoi minua löytämään asunnon. Asuimme siellä neljän talven ajan 1940- ja 50-lukujen vaihteessa.”
Maa ja sen voodoo-uskonto kiehtoivat Cavea. Hän kirjoitti aiheesta kirjankin Haiti: High Road to Adventure, jota on pidetty yhtenä parhaista populaareista yleisesityksistä erikoisesta uskonnosta. ”Kulutin puhki neljä jeeppiä hakiessani materiaalia kirjaa varten”, Cave naurahtaa.
Cave ei missään vaiheessa lopettanut kirjoittamista, mutta pulp-maailmasta hän katosi melkein täysin. Haiti-kirjan jälkeen hän teki saarelle sijoittuvan romaanin The Cross on the Drum (1959), jossa valkoinen lähetystyöntekijä rakastuu voodoo-papin siskoon.
”Keskityin tässä vaiheessa enemmän romaaneihin ja jätin novellit kokonaan pois”, kirjailija kertoo.
Caven 60-luvulla julkaisemat romaanit olivat kuitenkin suurimmaksi osaksi romanttisia pokkareita, jotka ilmestyivät vain Englannissa. Cave unohtui myös scifi- ja kauhuharrastajilta, ja hänet toi takaisin enemmän tai vähemmän kirjailija Karl Edward Wagnerin toimittama ja julkaisema kokoelma Murgunstrumm (1977), johon oli koottu Caven kauhu- ja fantasianovelleja 30-luvun pulp-lehdistä.
Hän alkoi tehdä uudestaan lajityyppikirjallisuutta ja kirjoittaa uusia novelleja lehtiin ja antologioihin. Vuonna 1979 hän kirjoitti uuden kauhuromaanin, The Legion of the Deadin, enemmän hän alkoi kirjoittaa 1990-luvulla. Useat hänen uusista romaaneistaan sijoittuivat Haitille. Lisäksi hänen vanhoja tarinoitaan alettiin julkaista uusina painoksina – hänen Black Maskin tarinansa ja useita muita dekkarikokoelmia on ilmestynyt omina kirjoinaan. Lisäksi hän on julkaissut pulp-kauden muistelmansa (Magazines I Remember, 1994) ja kootut runonsa (The Sacred Cave, 1992).
Kauhuromaaneja hän teki loppuun asti. Cave itse sanoi arvostavansa enemmän vanhanaikaista kauhua, joka perustuu enemmän vihjailulle. ”Nykykauhussa on liikaa gorea ja väkivaltaa.”
Cave sai 80-luvulta lähtien myös paljon fanien arvonantoa. ”Olen voittanut kolme elämäntyöpalkintoa ja minulle on myönnetty elävän legendan palkinto. Olen myös saanut Phoenix-palkinnon, joka myönnetään Yhdysvaltain eteläosien kirjoittajille”, Cave kertoo.
Cavelle myönnettiin vuonna 1991 Horror Writers of American elämäntyöpalkinto. Cave itse totesi, että hän sai sen takia, että kukaan muu ei ollut enää elossa.
Cave oli aktiivinen loppuun asti. 93-vuotiaan kirjailijan viimeiset sanat haastattelijalle kuuluivat: ”Vietän useita tunteja tietokoneen ääressä. Mitä muutakaan tekisin? Istuisin ja katsoisin telkkaria koko päivän?”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti